Sivu 5/6

Re: Luku 2: Viimeisen aterian jälkeen

ViestiLähetetty: 15.02.2010 20:26
Kirjoittaja Kronus
Ajatus jäi siis odottamaan myöhempään. Kirin ei osannut saksaa, eikä ollut muutenkaan innostunut esittämään henkiä - paitsi liittyen Altairin tämänhetkiseen, rahakkaaseen ja erikoiseen toimeksiantoon - eikä varsinkaan Hitleriä.

Re: Luku 2: Viimeisen aterian jälkeen

ViestiLähetetty: 15.02.2010 21:48
Kirjoittaja kardinaali
Keskiviikkoilta pimeni tihkusateisena ja tuulisena. Sorella oli saanut varattua Central Parkin laidalta, sen itäiseltä puolelta, viime vuosisadan lopulla rakennetusta talosta juhlasalin meedioistuntoaan varten. Kaikki hänen kutsumansa vieraat olivat ilmoittaneet saapuvansa paikalle sovittuun aikaan.

Altair oli kertonut Kirinille tapaavansa herra Vickersin henkilökohtaisesti keskiviikkona ja oli sen vuoksi poikkeuksellisesti poissa toimistoltaan. Vickersin oli määrä antaa hänelle tietoja Sperlingistä. Altair oli kuitenkin saanut selville jo jotain Dirk Moharista: mies oli kuollut lähes vuosi sitten, tarkalleen sanoen lokakuun viimeisenä päivänä, lähi-idän ruokia tarjoavaan ravintolaan tehdyn mellakkaiskun yhteydessä.

Lyttoneiden asunto sijaitsi vain reilun kilometrin päässä Sorellan varaamalta talolta, joten tarvittaessa Sorella ja Kirin voisivat vaikka kävellä matkan. Puistoavenuella oleva kerrostalo, jossa Lyttonit asuivat 12. kerroksessa, oli Manhattanin mittapuulla matala. Sorella ja Kirin saattoivat kuitenkin kuvitella, miten upeat näkymät ylempien kerrosten asuntojen terasseilta oli yli Central Parkin. Ulko-ovella oli punaiseen univormuun pukeutunut ovimies, joka halusi kuulla vierailijoiden nimet. Hän kertoi rouva Lyttonin odottavan heitä ja ohjasi Sorellan ja Kirinin hissille, joissa hissipoika ajoi heidät 12. kerrokseen. Koko talo vaikutti enemmänkin hotellilta kuin asuintalolta. Jokaisessa kerroksessa oli kolme asuntoa.

Lyttonien asunto poikkesi kuitenkin täysin aluan tiukasta järjestelmällisyydestä: koko asunto oli täynnä toisiinsa sopimattomia koriste-esineitä ja kuivakukka-asetelmia. Ikkunoissa roikkuivat raskaat, suurikuvioiset verhot ja huoneet oli sisutettu toisiinsa sopimattomilla pehmeillä sohvilla ja tuoleilla. Eteisessä heitä vastaan juoksi kolme pientä, valkoista koiraa, jotka hyppivät innoissaan Kiriniä vasten ja murisivat Sorellalle. Mustaihoinen sisäkkö kumarsi vieraille jäykästi ja näytti, minne he voisivat riisua takkinsa. Rouva Lytton kiirehti eteiseen röyhelöisessä mekossaan ja touhotti lähes yhtä innokkaana kuin koirat esitellen vieraille asuntoaan jo ennen kuin nämä saivat päällysvaatteensa riisuttua.

"Miten ihanaa, että te pääsitte tulemaan! Georgkin on iloinen, valitettavasti hän on nyt työhuoneessaan tekemässä paperitöitä, mutta hän varmasti liittyy seuraan myöhemmin. Minä sanoin heti miehelleni, että meidän pitää tavata ne ihastuttavat nuoret ihmiset, jotka olivat siinä kamalassa paikassa samaan aikaan. Minä olen vieläkin niin järkyttynyt", rouva Lytton painoi käden paksulle rinnalleen ja huokasi "Minun pitää joka ilta ottaa vähän sherryä, että voin nukkua näkemättä painajaisia. On kertakaikkiaan kamalaa, että se ihastuttava nuori mies kuoli niin kamalalla tavalla. Toivon totisesti, että murhaaja saadaan kiinni." Rouva Lytton johdatti Kirinin ja Sorellan olohuoneeseen, jonne sisäkkö oli kattanut teetä englantilaiseen teekannuun, sekä tuonut suuren lautasellisen makeita, eurooppalaisia leivonnaisia.

"Tulkaa, tulkaa ja istukaa toki alas. Haluatteko sherryä? Minä voisin ottaa yhden, Abigail, kaadatteko meille sherryä", rouva Lytton pyysi sisäkköään ja komensi sitten yhtä koiristaan, joka ärisi Sorellalle: "Filip, lopeta! Tuhma poika. Anteeksi neiti, minä en ymmärrä mikä Filipiä vaivaa. Se yleensä pitää kaikista. Se ei juuri koskaan ärise kenellekään , paitsi joskus maalla. Meidän huvilallamme, jonne olemme menossa huomenna, meillä käy siellä paljon vieraita. Filip pitää huvilan pihaa reviirinään ja toisinaan ärhentää Hunterin ystäville", rouva Lytton kaatoi teetä suuriin kuppeihin, otti yhden kermapullan astiasta ja kehotti toisiakin ottamaan ja jatkoi:
"Hunter on aivan ihastuttava nuori mies. Hän on puoliksi intiaani, tiedättehän, ja niillä on niin hämmästyttäviä tapoja. Intiaaneilla siis. Filip rakastaa Hunteria ja minun muut pikku kullannuppuni myös. Ne pitävät myös teistä, nuori mies", rouva Lytton sanoi ja hymyili Kirinille.
"Sanotaan, että koirat tunnistavat hyvän ihmisen. Te olette varmastikin sellainen. Oletteko te puoliksi intiaani? Te muistutatte minua Hunterista. Olette saman oloinen kuin hän, aivan kuin teidän sielunne olisi puoliksi eläimen."
Rouva Lytton naurahti ja näytti sitten vakavoituvan:
"Anteeksi, nuori mies. En tarkoittanut loukata teitä. Minusta teidän olemuksenne on ihastuttava. Ja te, neiti. Te olette todella sievä, mutta te olette aivan liian laiha. Tässä, ottakaa vähän makeaa. Nuoret neidit pitävät makeasta", rouva Lytton työnsi pullalautasen aivan Sorellan eteen.

"Mutta suokaa anteeksi, kumpainenkin. Minä olen niin suulas. Kertokaa toki itsestänne. Ja kertokaa, mitä se vastenmielinen mies, McGrey, teille sanoi. Hän oli niin tunteeton. Hän ei ollenkaan kunnioittanut minun heikkoja hermojani ja esitti aivan kammottavia kysymyksiä. Onneksi me lähdemme maalle rauhoittumaan huomenna, minä en kestä enää kaupunkia. Viime viikonloppunahan me olimme kaupungissa ja se oli virhe. Jos olisimme olleet maalla kuten tavallista, me olisimme välttäneet näkemästä sitä kamalaa murhaa."


keskiviikko 9.10.1949 kello 21:00. Blood pool: Kirin ja Sorella täydet -1 perustuen siihen olettamukseen, että hahmot ovat metsästäneet 'vapaa-ajallaan')

Re: Luku 2: Viimeisen aterian jälkeen

ViestiLähetetty: 16.02.2010 22:08
Kirjoittaja Kronus
Kirin ehti kieltäytyä sherrystä vähän sen jälkeen kun se oli kaadettu. Daisy oli melkoinen hölöttäjä.

"Kyllä, minä olen puoliksi intialainen." Kirin ei välittänyt oikaista mahdollista väärinkäsitystä. "Kuulostaa mukavalta paikalta, teidän huvilanne. Onko se sitten lähellä intiaanimaita? Mitä heimoa tämä Hunter edustaa? Oneida? Tai Iroquois?" Kirin oli luonnollisesti törmännyt asiaan ennenkin, ja kiinnostuttuaan ottanut selvää paikallisista heimoista.

"Millaisia tapoja heillä sitten on? Itse olen tällainen kaupungin kasvatti. Minulle ei ole opetettu mitään vanhoja tapoja. Vaikkakin olen kuulemma poppamiesten sukua." Viimeinen lause lausui itse itsensä, ja Kirinkin yllättyi valeestaan. Hän päätti siirtyä asiaan, josta oli tullut puhumaan.

"McGreystä puheen ollen, kysyikö hän jotain käärmeistä? Että käärme olisi purrut sitä... uhria. Me kuulimme, että siellä oli paikalla ollut käärme. Minä en siellä sellaista nähnyt, mutta se tarkoittaisi, että kyseessä ei olisikaan murha. Mistä McGrey oli oikein sellaista kuullut?" Ja koska keskustelu muutenkin tuntui poukkoilevan asiasta toiseen, hän lisäsi: "Onko siellä maalla muuten käärmeitä?"

(-1 veripiste, ihmismäisyyteen)

Re: Luku 2: Viimeisen aterian jälkeen

ViestiLähetetty: 17.02.2010 12:36
Kirjoittaja kardinaali
Rouva Lytton kuunteli Kiriniä ja näytti hetki hetkeltä pitävän tästä enemmän.
"Aivan ihastuttavaa, nuori mies, aivan ihastuttavaa. Teidän on pakko tavata Hunter, ties vaikka olisitte sukua! Minä en muista, mitä heimoa hän on", rouva Lytton näytti olevan pahoillaan:
"Minulla on niin huono muisti. George varmasti muistaa, hän on niin älykäs. Mutta nyt hänellä on töitä, hän liittyy kohta varmasti seuraamme niin voitte kysyä sitä häneltä. Ottakaa toki pullaa, haluatteko mielummin viskiä kuin sherryä? Sherry ei näytä maistuvan teille. Abigail, kaadapa nuorelle miehelle vähän viskiä ja minulle lisää sherryä", rouva Lytton pyysi jälleen palvelijalta, vaikka ei ollut odottanut Kirinin vastausta.

Hän katsoi arvioiden Sorellaa tietämättä, mitä tästä ajattelisi.
"Te olette kovin hiljainen, neiti. Teidän on varmasti kasvatettu hyvin. Minä ja mieheni, me tulemme Englannista. Minut kasvatettiin hiljaiseksi tytöksi, mutta täällä Yhdysvalloissa minä ihan villiinnyin, täällä kaikki ovat niin iloisia ja puheliaita, minä rakastan tätä maata!" Hän otti Abigailin täyttämän sherrylasin ja kulautti sen melkein kerralla kurkkuunsa. Rouva Lyttonin posket alkoivat punoittaa.

"Mutta kuulkaa, minä sain aivan fantastisen ajatuksen! Te voitte tulla meidän huvilallemme vieraiksi viikonloppuna! Kyllä, kyllä se olisi aivan ihastuttavaa. Te tapaisitte Hunterin, nuori mies", hän sanoi ja hymyili Kirinille:
"Meillä on tavallista enemmän vieraita tänä viikonloppuna, mutta siellä on tilaa. Huvilan mailla on pieni lampi, jonne mieheni on istuttanut taimenia, jos pidätte kalastamisesta. Me menemme sinne jo huomenna, sillä Hunterin ystävät, ihastuttavia nuoria miehiä, lähtevät jo perjantaina pois ja he halusivat tavata meidät vielä. Minä en tiedä minne he lähtevät, he ovat varmasti vain kiireisiä töidensä vuoksi."

Alkaessaan puhua McGreystä rouva Lytton synkistyi hieman:
"Se vastenmielinen herra McGrey, ei hän puhunut mitään käärmeistä. Hän kyseli, mitä minä olin tehnyt keittiössä. Mutta enhän minä muistanut! Varmasti ruuassa oli jotain vikaa, minä sanoin sen hänelle. Se käärme, se oli aivan selvä asia", rouva Lytton kurtisti kulmiaan kuin koettaen muistaa jotain:
"Minä mainitsin siitä hänelle. Käärme jättää sellaiset jäljet uhriinsa ja myrkky voi estää verenvuodon. Se on aivan selvä asia, vaikka ei siinä olekaan oikeastaan järkeä, mutta se new yorkilainen paksu...", rouva Lytton vaikeni äkisti ja näytti hämmentyneeltä. Hän katsoi tyhjää sherrylasiaan, laski sen sitten pöydälle ja silitti hajamielisesti yhtä koiristaan. Se ei ollut Filip, mutta Kirin ja Sorella eivät olleet kuulleet kahden muun koiran nimeä.

"New Yorkilainen... miten, miksi... minä olen nähnyt joskus käärmeen huvilan mailla, mutta siitä on vuosia aikaa. En minä tiedä, millainen sellaisen purema on", rouva Lytton katsoi koiraansa, joka nyt alkoi nuolla hänen pulleita sormiaan. Äkkiä hän kaappasi koiran syliinsä ja huudahti:
"Pikku Rose! Minun oma pieni kullannuppuni, se oli kamalaa mitä hän sanoi sinulle. Mene häiritsemästä siitä, elukka! Hirveää, kamalaa. Minun pieni kullanmuruni", rouva Lytton paijasi koiraansa, joka ei erityisemmin näyttänyt välittävän emäntänsä äkillisistä huomionosoituksista, mutta ei päässyt karkuunkaan tämän sylistä.
Silitellessään koiraa rouva Lytton näytti jälleen rauhoittuvan ja palaavan omaksi hössöttäväksi itsekseen.

Re: Luku 2: Viimeisen aterian jälkeen

ViestiLähetetty: 19.02.2010 15:50
Kirjoittaja Kronus
Kirin kieltäytyi viskistäkin, ja selitti, ettei juonut alkoholia. "Minulla on hyvin tarkka ruokavalio."

"Mutta kalastaminen kuulostaa mukavalta. En ole ennen koittanut. Olisi mukava käydä huvilallanne, mutta en tiedä voinko. Minullakin on töitä täällä kaupungissa. Huomisiltanakin menee myöhään. Mutta jos vielä sen jälkeen olen tervetullut, voisin ottaa osoitteen ylös."

Kirin seurasi rouvan puhetta käärmeistä tarkkaavaisena. Hän antoi tämän kerätä ajatuksensa sanomatta mitään. Sen jälkeen hän kysyi: "Näittekö te käärmettä siellä ravintolassa? Vai tuliko se teille vain mieleen?"

Kirin, tietäen että rouva Lyttonin kanssa piti puhua nopeasti jos halusi pitää keskustelun jossakin suunnassa, vastasi nopeasti itse kysymykseensä: "Ehkä tilanteen tunnekuohu sai teidät pois tolaltanne. Me olimme kaikki järkyttyneitä. Ehkä teille tuli mieleen jokin aivan muu asia, jonka olitte kuullut joskus ennen? Se on kuulemma luonnollista. Olen toimittaja ja olen usein puhunut ihmisten kanssa heitä järkyttäneistä asioista. Joskus ihmisen mieli ei vain halua käsitellä asiaa, vaan muistaa vain miellyttävämpiä asioita. Se on ihan tavallista, ja kestää yleensä vain hetken. Olitteko te kenties aiemmin puhunut käärmeistä jonkun muun kanssa?"

Kirin halusi selvittää, mistä rouva Lytton oli käärmeen keksinyt, ja oli valmis käyttämään hieman vahvempiakin keinoja. Puhuessaan hän käytti yliluontaista charmiaan antamaan sanoilleen painoa (Awe: charisma + performance, diff. 7: 0,9,9,8,4)

Re: Luku 2: Viimeisen aterian jälkeen

ViestiLähetetty: 22.02.2010 12:18
Kirjoittaja kardinaali
Rouva Lytton hymyili Kirinille posket hehkuen, todennäköisesti alkoholin vaikutuksesta. Kirinin vetovoima oli kuitenkin kiistaton.

"Ehkä niin, minäkin olen kuullut, että traumaattisissa tilanteissa ihmiset alkavat muistamaan aivan omituisia asioita. Mutta minä en ole puhunut kenenkään kanssa käärmeistä, ne inhottavat minua. Limaisia, kylmiä otuksia. Järkyttävää", rouva Lytton pudisti dramaattisesti päätään ja kohotti tyhjää sherrylasiaan Abigailin suuntaan. Palvelija täytti rouvan lasin kolmannen kerran.

"Mutta kun sinä sanoit, niin minulle tuli kovin elävästi mieleen se nuori mies, mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan... hän on niitä Hunterin ystäviä kaupungista. He ovat kaikki aivan ihastuttavia nuoria miehiä, niin miellyttäviä ja kohteliaita ja kaikin puolin kunnollisia poikia. Eivät sellaisia villejä ja reippaita kuin Hunter, mutta he ovatkin kaupunkilaispoikia. Kerran", rouva Lytton alkoi nauraa ja silitti koiraansa. Hänellä oli selvästi hauska juttu mielessään.

"Kerran Hunter opetti minun miestäni ja ystäviään kalastamaan intiaanien tapaan. Se oli aivan toivotonta, tosin George sanoi, että pimeyskin haittasi. Heidän piti seivästää kala sellaisella terävällä puisella kepillä. Hunter oli siinä tietysti aivan mestari, mutta George vain kasteli punttinsa räpiköidessään lammessa. Eikä Hunterin ystävät olleet ollenkaan sen parempia. Paitsi tämä komea kaveri, miksi he aina häntä kutsuvat? Orrie, niin, hän se oli melkein yhtä etevä kuin Hunter. Kunnon refleksit. George sanoi, että ei edes huomannut, kun Orrie oli jo napannut kalan. Se nuori mies on sitten etevä, mutta hän oli kyllä kovin epäkohtelias minun pikku Roseani kohtaan. Hän ei erityisemmin pidä koirista, se on sitten surullista", rouva Lytton pudisti päätään ja alkoi jälleen paijata koiraansa hiukan rajummin. Rose yritti kiemurrella pois emäntänsä sylistä, mutta luovutti lopulta.

"Minä sain sen käsityksen viimeksi ollessani huvilalla, että Orriella oli ollut jotain ongelmia perheensä kanssa. Ei hän tietenkään minun kaltaiselleni vanhalle hupsulle sellaista sanonut, mutta kyllä minä sen huomasin. Hän ei ollut ollenkaan oma viehättävä itsensä. Ja minä sanoin siitä Abigailillekin, että nyt ei ole kaikki ihan kunnossa. Ja sitten lauantai-iltana minä satuin kuulemaan", rouva Lytton kurtisti kulmiaan:
"Hän sanoi Hunterille, että joku kirottu new yorkilainen paksu käärme... kyllä hän sanoi niin... oli kiinnostunut jostain häneen liittyvästä ja että jos hänen vanha äijänsä saisi tietää siitä, niin hän itse pitäisi huolen siitä, että Hunter ja muut saisivat osansa ongelmista. Ja Hunter suuttui siitä ja minä kauhistuin, että ne nuoret miehet alkavat vielä tapella siellä meidän huvilallamme, joten menin sanomaan heille...." rouva Lytton näytti pohtivan jokaisella humalaisella aivosolullaan, mutta pudisti sitten päätään ja huokasi:
"Olen pahoillani. Minä... minä en pysty muistamaan. Olin varmasti juonut hiukan liikaa sherryä sinä iltana. Minun päätäni särkee, Abigail, voisitko tuoda vettä ja särkylääkettä?" Hän painoi toisen käden ohimolleen ja hymyili anteeksipyytävästi:
"Olen pahoillani. Minä en todellakaan pysty muistamaan."

Re: Luku 2: Viimeisen aterian jälkeen

ViestiLähetetty: 23.02.2010 01:15
Kirjoittaja Anyra
Koska rouva Lytton oli niin viehtynyt Kiriniin Sorella oli tyytyväinen voidessaan pysytellä taka-alalla. Hänellä olisi vielä rasittava ilta edessään, joten rouvan haastatteleminen sai olla Kirinin tähtihetki. Kuunnellessaan rouvan puheita Sorella teeskenteli siemailevansa pieniä määriä sherryä ottamatta sitä oikeasti suuhunsa. Osa puheista kuulosti hyvin huolestuttavilta eikä Sorella alkuunkaan pitänyt mielleyhtymistä, joita hän sai rouvan mainitsemista Hunterin ystävistä. Erityisesti mainittu Orrie huoletti häntä, koska luonnottoman nopeat refleksit saattoivat viitata vampyyriin ja tämän vastenmielisyys elämiä kohtaan saattoi hyvinkin olla samaa perua.

Toisaalta, jos Lyttoneiden omituinen käytös oli peräisin jostakin, mitä huvilalla oli tapahtunut, Sorella tiesi, että hän voisi siellä saada jotain hyödyllistä selville yliherkillä aisteillaan. Uteliaisuus, pelko ja epäluulo ryhtyivät köydenvetoon Sorellan sisimmässä, eikä hän oikein tiennyt mitä olisi seuraavaksi tehnyt, joten hän tyytyi kuuntelemaan Kirinin ja rouva Lyttonin juttelua sekä pitämään silmällä palvelustyttöä. Palvelijat tiesivät aina enemmän siitä, mitä talossa tapahtui kuin herrasväki luulikaan.

Re: Luku 2: Viimeisen aterian jälkeen

ViestiLähetetty: 23.02.2010 13:22
Kirjoittaja Kronus
"Älkää suotta rasittako itseänne!" Kirin sanoi Daisylle. "Teidän täytyy lepuuttaa itseänne. Oli huolimatonta laittaa teidät ponnistelemaan turhan asian takia. Olen pahoillani."

Kirin vilkaisi kelloaan.

"Miten me edes aloimme puhua tästä? Tarkoitushan oli puhua ravintolatapauksesta ja McGraystä. Mutta valitettavasti meidän täytyy pian mennä. Minulla on töitä huomenna, kuten sanoin, enkä ehdi istua myöhään. Ehkä voimme jatkaa asiasta myöhemmin, kenties siellä huvilalla. Eikö ole aika lähteä jo, Sorella? Rva Lyttonin täytyy päästä lepäämään."

Kirin nousi ja ryhtyi tekemään lähtöä. Hän varautui siihen, että Daisy yrittäisi saada heidät vielä jäämään, tai vähintään venyttäisi keskustelua kunnes ulko-ovi kolahtaisi kiinni. Kirin pahoitteli takkia pukiessaan, ettei ehtinyt tavata Georgea. "Harmi, että George oli niin kiireinen. Mutta voimmehan tavat toisen kerran. Levätkää te nyt. Maalaisilma tekee teille varmasti hyvää."

Re: Luku 2: Viimeisen aterian jälkeen

ViestiLähetetty: 23.02.2010 14:07
Kirjoittaja kardinaali
Sorella pani merkille, että Abigail tarkkaili häntä ja etenkin puheliasta Kiriniä kiinteästi. Mustan naisen ilme ei paljastanut mitään, mutta Sorella oli varma, että hän oli levoton ja toivoi vieraiden lähtevän. Lisäksi palvelijatar näytti kiinnittävän huomiotaan siihen, etteivät Sorella tai Kirin kumpikaan syöneet tai juoneet mitään.

"Voi, ehkä tosiaan on parempi että tapaamme jokin toinen kerta", rouva Lytton sanoi. Hän näytti olevan erittäin pahoillaan ja tunne vaikutti aidolta.
"Minä saan joskus päänsärkyjä jos koitan muistaa liikaa asioita. Aivan samoin kävi siellä poliisilaitoksella. Mutta me voimme toki jatkaa keskustelua viikonloppuna, mikäli te pääsette käymään huvilalla. Voi toki, yrittäkää löytää aikaa, meistä olisi aivan mahdottoman ihanaa jos te pääsisitte tulemaan. George varmasti mielellään keskustelisi teidän kanssanne. Pidättekö ratsastamisesta?" rouva Lytton nousi seisomaan ja seurasi vieraitaan eteiseen. Hän vaikutti jälleen pirteämmältä:

"George pitää ratsastamisesta, minä en niin siitä perusta. Mutta huvilan lähellä on fantastista maastoa. Hän varmasti mielellään veisi teidät retkelle luontoon. George pääsee niin harvoin ratsastamaan meidän vieraidemme kanssa. Nykyajan kaupunkilaiset tuntuvat unohtaneen kokonaan, että se on kerrassaan erinomaista liikuntaa. Nuorempana minäkin pidin ratsastamisesta, mutta nykyisin en siitä välitä, minun selkäni on hiukan heikko. Se tulee kipeäksi liiasta liikunnasta."

Hän vilkaisi eteisestä lähtevän hämärän käytävän suuntaan ja huusi:
"George, kulta, nämä nuoret ovat jo lähdössä. Etkö sinä tulisi edes hyvästelemään heitä?" Jostain käytävän perältä kuului jokin murahduksen tapainen kieltävä vastaus. Rouva Lytton näytti anteeksipyytävältä:
"George on niin mahdoton. Hän on yleensä seurallisempi. Hän ei halua ottaa vieraita vastaan kaupungissa, mutta maalla hän on kuin toinen mies. Minä luulen, että George kaipaa maalaiselämää. Hän ei ollut koskaan Lontoossakaan onnellinen. Mutta toki minä päästän teidät nyt lähtemään. Tulkaa viikonloppuna huvilalle, minä pyydän palvelijoita valmistamaan teille huoneet. Onko teillä auto? Pääsette helpoiten perille ajamalla valtatie 80:aa Pearl Riveriin ja kääntymällä sitten joen suuntaan. Tienviitta Pearl Peak Manor opastaa teidät perille."

Rouva Lytton, Abigail ja kaikki kolme koiraa seisoivat kuin kunniavartiossa Kirinin ja Sorellan poistuessa.
"Me tapaamme viikonloppuna!" Rouva Lytton huusi vielä heidän peräänsä.

Re: Luku 2: Viimeisen aterian jälkeen

ViestiLähetetty: 24.02.2010 17:46
Kirjoittaja Kronus
"Minä yritän tulla!" Kirin lupasi, vaikkei ollut varma aikoiko. Huvilahan tuntui kuhisevan vampyyreita! Lisäksi nähtävästi joku siellä halusi kaikin keinoin varmistaa, ettei Altair tai muutkaan saisi tietää touhuistaan. Kirin ei ollut edes varma halusiko päästää korppiaan huvilan maille. Eikä hän aikonutkaan. Hän oli saanut ajo-ohjeet Daisylta, eikä lintua tarvinnut lähettää asiaa enempää selvittämään.

Ulkona Kirin etsi ja kutsui lintuaan. Hän ei ollut siinä mestari, kuten jotkut toiset kaltaiset. Hän tiesi, että pian alkoi Sorellan istunto.

"Aikamoista, vai mitä?" hän sanoi Sorellalle. "Melkoinen tapaus tuo rva Lytton. Ihmettelen vähän sitä, että George ei tullut tervehtimään. Täytyy kertoa Altairille siitä Hunterista, ja erityisesti Orriesta. Orrie on ilmeisesti se, joka käyttää mielenhallintaa. Hunter on kai jonkinlainen gangrel. Luullakseni Orrie ainakin kuuluu Camarillaan, hän ja hänen sirensä. Mutta se selviää helpoiten Altairin kontaktien kautta."

Kirin otti esiin muistivihkonsa ja alkoi kirjoittaa asioita ylös vielä kun ne olivat tuoreessa muistissa.

Samalla hän puhui Sorellalle: "No niin. Minne nyt? Sinulla oli se paikka jossain täällä? Oliko minut kutsuttu, vai onko tilaisuus kovin intiimi? Sinänsä olen nyt kiinnostunut vain tähän tapaukseen liittyvistä paljastuksista, mutta jos siellä henkiä ilmestyy, niin tahdon olla näkemässä." Kirin katsoi Sorellaa kysyvästi. "Mitä siellä istunnossa oikein tapahtuu? Siis ihan konkreettisesti, mutta myös... Onko se totta? Anteeksi jos epäilen kykyjäsi, mutta sinulta on varmasti kysytty tätä ennenkin. Kutsutko oikeasti henkiä, vai onko kyseessä jokin temppu?"

Kirin kirjoitti lisää muistiinpanojaan. "Sinun ei kyllä tarvitse vastata, jos et halua. Minulta kysytään myös joskus - siis chimerstrysta, kyvystäni - että onko se totta, vai jokin temppu. Joskus se ärsyttää. Nykyään minä vastaan vain, että 'Kerro sinä minulle'."