Kirin maksoi kuskille ja astui ulos taksista Minskyn varieteen kohdalla. Hän maksoi myös sisäänpääsyn ja astui sisään sanomalehti kainalossaan.
Aula oli laadukkaan näköinen, mutta verholla erotettu varsinaisesta salista, mikä vaimensi myös variteen äänet. Aulassa oli narikka, jota hoiti musta mies univormussa, kivinen lattia joka kopisi askelten alla, ja nurkassa seinään kiinnitetty maksullinen puhelin. Kirin nyökkäsi tervehdykseksi narikanpitäjälle ja ojensi tälle hattunsa. Sitten hän avasi lehden ja meni puhelimen luo etsimään tarvitsemaansa tietoa.
Aikansa tutkittuaan Kirin nosti luurin korvalleen, syötti koneistoon muutaman lantin ja puraisi virnistäen huultaan. Hän pyöritti Sorellan numeron.
"Hei! Minä täällä. Hyvää kuuluu, mitäs sinne? Kuule, huomenna on näytös yhdeksältä. Jep. Haenko sinut kahdeksalta? Luulen että saan auton lainaan."
Kirin koitti kuulostaa luonnolliselta, vaikka samalla hymyili omaa viekkauttaan. Hän koitti itse tarkkailla Sorellan puheen luonnollisuutta. Oli varsin mahdollista, että Sorella arvasi, kenties alitajuisesti, mistä puhelu tuli. Se ei silti ollut Kirinille oleellista, vaan se, vaikuttiko puhelin, josta hän soitti, Sorellaan.