Pieneen huoneeseen oli laitettu riviin tuoleja ja nurkassa kyyhötti käyttämättömänä vaaleanruskea piano. Huoneen takaseinälle oli ripustettu värikäs matto geometrisin kuvioin, jotka eivät näyttäneet kuvaavan yhtään mitään, ja sen molemmilla puolilla komeilivat muoviset tekokukka-asetelmat. Huoneen oli tarkoitus olla porauslautan kappeli, mutta mikään usko ei näyttänyt voivat poistaa sen banaalia ilmapiiriä. Tai sitten kenenkään lautalla olijan usko ei ollut tarpeeksi vahva.
Isä Hector kääri hikiset kädet vapisten paidanhihaa ylös. Hän istui lattialla aivan alttarivaatteen virkaa toimittavan matonkuvatuksen alla ja lämmitti samalla lusikassa kynttilän päällä pientä määrää valkoista jauhetta. Lattialla läpinäkyvässä muovipussissa oli vielä jauhetta jäljellä, mutta isä Hector tiesi, ettei sitä ollut tarpeeksi. Hän saisi lisää vasta monen kuukauden kuluttua. Hänen oli täytynyt pienentää päiväannostaan huomattavasti jo nyt. Hänelle oli alkanut tulla muitakin ongelmia. Rusikuja ei ollut tarpeeksi ja hän joutui käyttämään samoja uudelleen useita kertoja. Hygienianpuutteesta kielivät lukuisat tulehtuneet neulanjäljet kalpeassa käsivarressa. Käsi arisi keveintäkin kosketusta.
"Saatana", Hector kirosi tarkastellessaan yhtä tulehtunutta jälkeä, josta valui mätää. Hän ei voinut mennä hakemaan apua lautan lääkäriltä, sillä silloin hän paljastuisi. Sairastupa kyllä houkutti muuten. Sieltä voisi onnistua varastamaan puhtaita neuloja ja desinfiointiainetta.
"Saatana periköön teidät kaikki!" Hän kirosi. Toista oli ollut maissa. Siellä oli voinut käydä huumeidenkäyttäjien tukikeskuksessa hakemassa neuloja ja hoidatuttamassa tulehduksia. Ja niillä oli ollut vaitiolovelvollisuus, joten Hectorin ei ollut tarvinnut pelätä virkansa puolesta. Mutta ne kuitenkin tiesivät, ne olivat katselleet Hectoria epäillen eivätkä olleet enää käyneet jumalanpalveluksissa. Ne, jotka työskentelivät tukikeskuksessa. Ne olivat sitten lopulta hylänneet Jumalan jättäytymällä kirkon ulkopuolelle ja Hector oli joutunut uhraamaan itsensä pelastaakseen niiden sielut. Nyt hän oli täällä Jumalan selän takana tekemässä hidasta kuolemaa, mutta ainakin hän oli onnistunut saamaan kadotetut lampaat takaisin seurakuntaan. Kun hän oli lähtenyt, ne olivat palanneet.
"Näy nyt, Helvetti", Hector manasi kiristäessään nylonnauhaa hauiksensa ympärille. Käsivarsi punoitti, mutta suonet pysyivät piilossa. Hector kiristi niin kovaa, että luuli verenkiertonsa pysähtyvän tyystin. Ei tulosta.
"Ei tästä tule mitään", hän heittäytyi kyljelleen lattialle ja tunsi, miten kyyneleet kirvelivät hänen silmiään. Hector potkaisi tuolia jalallaan ja se kaatui rämisten maahan. Hän hikoili, tärisi ja itki, mutta suoni ei vain tullut näkyviin.
"Saatana! Saatana!" Hector löi käsivarttaan seinään, kunnes siitä lähti tunto. Ja sitten hän näki sen: pienen pullistuman kyynärtaipeen ulkoreunassa. Hymy alkoi kareilla Hectorin itkuisella naamalla. Hellävaroen hän täytti ruiskun kynttilänlämmön vaikutuksesta kirkkaaksi nesteeksi muuttuneella jauheella ja pisti neulan pullistumaan. Hän irvisti kivusta, mutta pian irvistys vaihtui onnelliseen hymyyn.
Kaikki oli taas hyvin. Hector tunsi mukavan lämmön kaikkialla kehossaan. Hän tajusi kelluvansa ystävällisten aaltojen päällä rakastavan Kaikkivaltiaan silmien alla. Hän oli Jumalan kämmenellä, aivan kuten siinä laulussa sanottiin. Herransa kämmenellä keskellä alkumeren tummia aaltoja ja etäältä hän saattoi kuulla siipien kahinaa. Enkelit saapuivat puhumaan hänelle. Hector asettui makaamaan selälleen ja sulki silmänsä niiden valtavalta kirkkaudelta. Sitten hän jäi rauhassa kuuntelemaan, mitä niillä oli sanottavanaan. Sen viestin Hector sitten välittäisi seurakuntalaisilleen sunnuntain jumalanpalveluksessa.