Kirjoittaja kardinaali » 08.07.2016 13:16
Sinin hahmon tarina:
Lontoon Whitechapelissa asuvalla lihanleikkaaja Haimovichilla oli kolme poikaa ja tytär. Hän oli hyvin ylpeä kahdesta vanhimmasta pojastaan, jotka olivat viisaita, kuuliaisia ja kaikin puolin kunnollisia nuorukaisia. Hän oli ylpeä myös pienestä tyttärestään, joka oli suloinen ja kiltti ja sievä kuin kissanpentu. Mutta hänen kolmas poikansa Fischel tuotti isälleen huolta. Poika oli kömpelö, arka ja hidas oppimaan. Hän ei osannut pelata palloa toisten lasten kanssa, hän kompasteli kiviin ja muihin esteisiin ja jos hän lähti yksin Whitechapelin kaduille, hän eksyi helposti. Teurastamoon häntä ei uskaltanut päästää laisinkaan, sillä siellä oli paljon teräviä esineitä joihin poika olisi voinut teloa itsensä. Haimovic häpesi vähä-älyistä lastaan ja suurimman osan ajastaan Fischel viettikin kotona äitinsä tarinoita kuunnellen. Kun hän kasvoi vähän vanhemmaksi, hän uskalsi lähteä yksin parin korttelin päähän synakogalle kuuntelemaan oppineiden väittelyjä. Siitä olikin apua, sillä vaikka Fischel ei kolmetoistavuotiaana ollut vielä oppinut lukemaan, hän suoriutui bar mitsvastaan muistamalla ulkoa sen pätkän Tooraa, joka hänen piti lukea. Fischelillä olikin erittäin hyvä muisti, vaikka hän muuten oli hidas.
Bar mitsvaa tuli juhlimaan Fischelin eno, joka asui Durnhamissa. Eno oli varakas kauppias, jolla ei ollut perhettä. Hänen kävi sääli vähä-älyistä sisarenpoikaansa, jolla ei selvästikään ollut tulevaisuutta Whitechapelissa. Eno arveli, että Fischel voisi pärjätä apulaisena hänen kaupassaan ja siksi eno otti Fischelin asumaan luokseen. Fischel lähti enon matkaan mielellään, sillä eno oli ainoa joka ei tuskastellut hänen tyhmyyttään. Fischel ei mielestään ollut tyhmä. Hän ei vain jostain syystä osannut asioita, joiden olisi pitänyt olla täysin yksinkertaisia. Eno oli hyvä Fischelille ja tarjosi tälle yltäkylläisen kodin, jollaiseen Fischel ei ollut tottunut.
Durnhamissa eno näytti Fischelia ystävälleen, joka oli lääkäri. Hetken tutkittuaan poikaa lääkäri totesi, ettei tämän älyssä ollut mitään vikaa. Pojalla oli vain hyvin huonot silmät. Eno osti Fischelille ystävänsä määräyksestä silmälasit ja sillä hetkellä Fischelin elämä muuttui. Fischel tajusi, ettei hän todellakaan ollut tyhmä, eikä ollut koskaan ollutkaan. Nyt kun hän pystyi näkemään kuten muut ihmiset, hän ei enää ollut kömpelö. Hän oppi lukemaan ja sai opissa nopeasti kiinni ikätoverinsa. Kävi ilmi, että Fischel olikin erittäin nokkela nuorukainen ja lisäksi hän oli ahkera ja innokas oppimaan. Eno arveli, että Fischelin älykkyys menisi hukkaan kauppa-apulaisena, joten hän maksoi Fischelille opinnot yliopistossa. Fischel oli riemuissaan. Hän aloitti lukemaan farmasiaa, vaikka moni muukin ala kiinnosti häntä.
Kaksi vuotta sen jälkeen, kun Fischel oli aloittanut opintonsa yliopistossa, eno sairastui yllättäen keuhkokuumeeseen ja menehtyi. Eno oli ollut Fischelille rakas kuin oma isä. Vanhan miehen kuolema mursi Fischelin. Epäonni kuitenkin jatkui, sillä eno ei ollut ehtinyt tehdä testamenttia. Hetkessä Fischel huomasi olevansa koditon ja varaton. Hän ei voinut enää jatkaa opintojaan yliopistossa. Murtuneena Fischel palasi takaisin Lontooseen.
Elämä Whitechapelin juutalaiskorttelissa oli ankeaa. Fischel opetteli isänsä ammatin, jotta pystyi auttamaan tätä teurastamossa. Enonsa kanssa eläessään hän oli liikkunut hyvin erilaisissa piireissä, eikä ollut tottunut Whitechapelin etniseen yhteisöön. Hänellä oli vaikeuksia sopeutua. Iltaisin Fischel istui synakogassa kuuntelemassa oppineiden väittelyjä, aivan kuten lapsuudessaan, sillä se oli ainoaa älykästä tekemistä Whitechapelissa. Fischel ei kuitenkaan ollut unohtanut unelmaansa opinnoista. Ja kun hän eräänä päivänä luki lehdestä, että vanha professori etsi ”Lahjakkaita, vähävaraisia nuorukaisia” joille kustantaisi opinnot, Fischel tarttui heti tilaisuuteen. Se tuotti tulosta. Professori oli hiukan erikoinen ja hänellä oli kummallisia sääntöjä, mutta Fischel oli valmis mihin vain saadakseen opiskella. Hän oli kuuliainen, ahkera ja nopea oppimaan. Professori mieltyi häneen. Ennen kuin Fischel oikein ehti tajuta, hän ei enää ollut opiskelija Lontoon yliopistossa. Hän oli osa kummallista kulttia, joka harjoitti esoteerisia tieteitä. Vuosi tämän jälkeen Fischel menetti henkensä professorin käsissä.
Niin Fischelistä tuli Tremere ja hän oli oikein tyytyväinen. Hän sai opiskella niin paljon kuin häntä huvitti ja chantry oli täynnä viisaita opettajia, jotka paljastivat salaisuutensa, kunhan vain heitä totteli. Hän oli oikein kiltti ja ahkera ja oppi hyvin nopeasti. Kaikki näytti hyvältä. Kuten monet muutkin Tremeret tuohon aikaan, Fischelkin piti itseään ennen kaikkea velhona, ei vampyyrina. Hän ei joutunut kohtaamaan omaa vampyyri-minäänsä, sillä Tremeren yhteisö oli suojeleva ja turvallinen. Fischel ei ollut kiinnostunut kaupungin muista vampyyreista. Vampyyrit olivat Fischelin mielestä joko eläimellisiä hirviöitä tai kummallisella aksentilla puhuvia aatelismiehiä, jotka kiipeilivät sisään neitsyiden ikkunoista. Tai he olivat seksuaalisesti aktiivisia ja vietteleviä naisia. Fischel ei sopinut näistä kuvauksista yhteenkään, eivätkä sopineet hänen Tremere-sukulaisensakaan.
Vuodet kuluivat ja Fischel alkoi tajuta, ettei pelkkänä ”rivi-Tremerenä” päässyt todella loistamaan. Kukaan ei arvostanut häntä. Kukaan ei ihaillut häntä. Hänen taitojaan kyllä tarvittiin ja niitä arvostettiinkin, mutta hän ei ollut mitään erikoista. Hiljalleen Fischel alkoi ymmärtää, että sulkeutuminen omaan yhteisöön ei ollutkaan ollut järkevä vaihtoehto. Varovaisesti hän alkoi seurata kaupungin muita vampyyreita ja tutustua heihin. Se, mitä hän kohtasi, järkytti ja suututti häntä. Kaupungissa oli toisia vampyyreita, jotka huomattiin, minne he vain menivätkin. Heitä ihailtiin, vaikka he olisivat olleet täysiä idiootteja. Heillä oli yliluonnollista vetovoimaa, jonka avulla he olivat juhlan kuin juhlan päähenkilöitä. Kukaan ei huomannut Fischeliä. Muille vampyyreille hän oli vain ”se ainoa hyvän näköinen Tremere”. Ihmisille hän ei ollut mitään, paitsi ehkä poikkeuksellisen kummallinen juutalainen.
Fischel rakasti salapoliisiromaaneita ja ihaili suuresti Sherlock Holmesia. Siinä oli mies, joka oli älykäs ja silti ihailtu. Fischel halusi olla kuten hän, ilman huumeita tietenkin. Hän opetteli soittamaan viulua ja hankki kotiinsa pienen laboratorion. Hän alkoi auttaa Scotland Yardia salassa. Mutta vaikka Fischelistä olikin apua, kukaan ei muistanut häntä. Hänen vihjeensä olivat arvokkaita, mutta hän itse ei ollut kiinnostava. Fischel turhautui. Hän halusi olla supersankari, mutta Lontoossa hän ei ollut mitään. Lontoo ei ollut mahdollisuuksien kaupunki, siellä ei ollut tilaa sankarille. Hän halusi päästä todistamaan, että hänessä oli supersankarin ainesta. Hänen piti päästä mahdollisuuksien maahan.