Gangland (New York 1890)

Paikka kaikelle viralliselle sekä peleihin liittymättömälle keskustelulle.

Gangland (New York 1890)

ViestiKirjoittaja Kronus » 28.06.2016 21:54

1890-luvun New York. Edistyksellisesti sähköllä valaistu mutta villi kaupunki, jota kukaan ei vielä ole kesyttänyt. Kaupunkia asuttavien etnisten jengien ja gansterijoukkojen takana häärii tuntematon joukko erilaisia vampyyreita.

Tuon kaupungin haluaa haltuunsa muiden muassa Camarilla, joka onkin lähettänyt joukon agenttejaan asiaa järjestämään. Agentit on valittu euroopan Camarillalaisten joukosta - sellaisten joilla on toivoa onnistua, mutta jotka on myös vara menettää. Eväiksi agenteille on ennen lähtöä annettu Lontoossa pikakurssi paikallisten poliisivoimien hallinnasta, jotka organisaatioltaan oletettavasti vastaavat New Yorkin poliisivoimia.

Harvalla Camarillalaisella kuitenkaan on syytä lähteä vieraalle mantereelle, ties minkä vaarojen armoille. Ne, jotka varmasti siellä menestyisivät, menestyvät jo ennen lähtöäänkin, eikä uusi maailma tarjoa mitään mitä he eivät voisi saada Euroopasta. Toisille taas hanke olisi arvaamattoman vaarallista leikkiä tulella, joka ei edes takaa mitään palkkiota. Lähtijät lähtevät siis joko yltiöoptimismin, uhkarohkeuden tai pakkotilanteen vallassa.

Näitä agentteja pelaajahahmot siis edustavat, ja näin hahmot luodaan:

Attributes; 3, 5, 7
Abilities: 5, 9, 13
Disciplines: 4
Backgrounds: 5
Virtues: 7
Freebies: 30

Erityisenä yhdistävänä backgroundina toimii poliisikontakteja koskeva influence, joka poolataan (pelaajien influence-pisteet lasketaan yhteen ja lopullinen potti on kaikkien käytössä).
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 327
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Gangland (New York 1890)

ViestiKirjoittaja Kronus » 28.06.2016 22:00

"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 327
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Gangland (New York 1890)

ViestiKirjoittaja kardinaali » 08.07.2016 13:16

Sinin hahmon tarina:

Lontoon Whitechapelissa asuvalla lihanleikkaaja Haimovichilla oli kolme poikaa ja tytär. Hän oli hyvin ylpeä kahdesta vanhimmasta pojastaan, jotka olivat viisaita, kuuliaisia ja kaikin puolin kunnollisia nuorukaisia. Hän oli ylpeä myös pienestä tyttärestään, joka oli suloinen ja kiltti ja sievä kuin kissanpentu. Mutta hänen kolmas poikansa Fischel tuotti isälleen huolta. Poika oli kömpelö, arka ja hidas oppimaan. Hän ei osannut pelata palloa toisten lasten kanssa, hän kompasteli kiviin ja muihin esteisiin ja jos hän lähti yksin Whitechapelin kaduille, hän eksyi helposti. Teurastamoon häntä ei uskaltanut päästää laisinkaan, sillä siellä oli paljon teräviä esineitä joihin poika olisi voinut teloa itsensä. Haimovic häpesi vähä-älyistä lastaan ja suurimman osan ajastaan Fischel viettikin kotona äitinsä tarinoita kuunnellen. Kun hän kasvoi vähän vanhemmaksi, hän uskalsi lähteä yksin parin korttelin päähän synakogalle kuuntelemaan oppineiden väittelyjä. Siitä olikin apua, sillä vaikka Fischel ei kolmetoistavuotiaana ollut vielä oppinut lukemaan, hän suoriutui bar mitsvastaan muistamalla ulkoa sen pätkän Tooraa, joka hänen piti lukea. Fischelillä olikin erittäin hyvä muisti, vaikka hän muuten oli hidas.

Bar mitsvaa tuli juhlimaan Fischelin eno, joka asui Durnhamissa. Eno oli varakas kauppias, jolla ei ollut perhettä. Hänen kävi sääli vähä-älyistä sisarenpoikaansa, jolla ei selvästikään ollut tulevaisuutta Whitechapelissa. Eno arveli, että Fischel voisi pärjätä apulaisena hänen kaupassaan ja siksi eno otti Fischelin asumaan luokseen. Fischel lähti enon matkaan mielellään, sillä eno oli ainoa joka ei tuskastellut hänen tyhmyyttään. Fischel ei mielestään ollut tyhmä. Hän ei vain jostain syystä osannut asioita, joiden olisi pitänyt olla täysin yksinkertaisia. Eno oli hyvä Fischelille ja tarjosi tälle yltäkylläisen kodin, jollaiseen Fischel ei ollut tottunut.
Durnhamissa eno näytti Fischelia ystävälleen, joka oli lääkäri. Hetken tutkittuaan poikaa lääkäri totesi, ettei tämän älyssä ollut mitään vikaa. Pojalla oli vain hyvin huonot silmät. Eno osti Fischelille ystävänsä määräyksestä silmälasit ja sillä hetkellä Fischelin elämä muuttui. Fischel tajusi, ettei hän todellakaan ollut tyhmä, eikä ollut koskaan ollutkaan. Nyt kun hän pystyi näkemään kuten muut ihmiset, hän ei enää ollut kömpelö. Hän oppi lukemaan ja sai opissa nopeasti kiinni ikätoverinsa. Kävi ilmi, että Fischel olikin erittäin nokkela nuorukainen ja lisäksi hän oli ahkera ja innokas oppimaan. Eno arveli, että Fischelin älykkyys menisi hukkaan kauppa-apulaisena, joten hän maksoi Fischelille opinnot yliopistossa. Fischel oli riemuissaan. Hän aloitti lukemaan farmasiaa, vaikka moni muukin ala kiinnosti häntä.

Kaksi vuotta sen jälkeen, kun Fischel oli aloittanut opintonsa yliopistossa, eno sairastui yllättäen keuhkokuumeeseen ja menehtyi. Eno oli ollut Fischelille rakas kuin oma isä. Vanhan miehen kuolema mursi Fischelin. Epäonni kuitenkin jatkui, sillä eno ei ollut ehtinyt tehdä testamenttia. Hetkessä Fischel huomasi olevansa koditon ja varaton. Hän ei voinut enää jatkaa opintojaan yliopistossa. Murtuneena Fischel palasi takaisin Lontooseen.

Elämä Whitechapelin juutalaiskorttelissa oli ankeaa. Fischel opetteli isänsä ammatin, jotta pystyi auttamaan tätä teurastamossa. Enonsa kanssa eläessään hän oli liikkunut hyvin erilaisissa piireissä, eikä ollut tottunut Whitechapelin etniseen yhteisöön. Hänellä oli vaikeuksia sopeutua. Iltaisin Fischel istui synakogassa kuuntelemassa oppineiden väittelyjä, aivan kuten lapsuudessaan, sillä se oli ainoaa älykästä tekemistä Whitechapelissa. Fischel ei kuitenkaan ollut unohtanut unelmaansa opinnoista. Ja kun hän eräänä päivänä luki lehdestä, että vanha professori etsi ”Lahjakkaita, vähävaraisia nuorukaisia” joille kustantaisi opinnot, Fischel tarttui heti tilaisuuteen. Se tuotti tulosta. Professori oli hiukan erikoinen ja hänellä oli kummallisia sääntöjä, mutta Fischel oli valmis mihin vain saadakseen opiskella. Hän oli kuuliainen, ahkera ja nopea oppimaan. Professori mieltyi häneen. Ennen kuin Fischel oikein ehti tajuta, hän ei enää ollut opiskelija Lontoon yliopistossa. Hän oli osa kummallista kulttia, joka harjoitti esoteerisia tieteitä. Vuosi tämän jälkeen Fischel menetti henkensä professorin käsissä.

Niin Fischelistä tuli Tremere ja hän oli oikein tyytyväinen. Hän sai opiskella niin paljon kuin häntä huvitti ja chantry oli täynnä viisaita opettajia, jotka paljastivat salaisuutensa, kunhan vain heitä totteli. Hän oli oikein kiltti ja ahkera ja oppi hyvin nopeasti. Kaikki näytti hyvältä. Kuten monet muutkin Tremeret tuohon aikaan, Fischelkin piti itseään ennen kaikkea velhona, ei vampyyrina. Hän ei joutunut kohtaamaan omaa vampyyri-minäänsä, sillä Tremeren yhteisö oli suojeleva ja turvallinen. Fischel ei ollut kiinnostunut kaupungin muista vampyyreista. Vampyyrit olivat Fischelin mielestä joko eläimellisiä hirviöitä tai kummallisella aksentilla puhuvia aatelismiehiä, jotka kiipeilivät sisään neitsyiden ikkunoista. Tai he olivat seksuaalisesti aktiivisia ja vietteleviä naisia. Fischel ei sopinut näistä kuvauksista yhteenkään, eivätkä sopineet hänen Tremere-sukulaisensakaan.

Vuodet kuluivat ja Fischel alkoi tajuta, ettei pelkkänä ”rivi-Tremerenä” päässyt todella loistamaan. Kukaan ei arvostanut häntä. Kukaan ei ihaillut häntä. Hänen taitojaan kyllä tarvittiin ja niitä arvostettiinkin, mutta hän ei ollut mitään erikoista. Hiljalleen Fischel alkoi ymmärtää, että sulkeutuminen omaan yhteisöön ei ollutkaan ollut järkevä vaihtoehto. Varovaisesti hän alkoi seurata kaupungin muita vampyyreita ja tutustua heihin. Se, mitä hän kohtasi, järkytti ja suututti häntä. Kaupungissa oli toisia vampyyreita, jotka huomattiin, minne he vain menivätkin. Heitä ihailtiin, vaikka he olisivat olleet täysiä idiootteja. Heillä oli yliluonnollista vetovoimaa, jonka avulla he olivat juhlan kuin juhlan päähenkilöitä. Kukaan ei huomannut Fischeliä. Muille vampyyreille hän oli vain ”se ainoa hyvän näköinen Tremere”. Ihmisille hän ei ollut mitään, paitsi ehkä poikkeuksellisen kummallinen juutalainen.

Fischel rakasti salapoliisiromaaneita ja ihaili suuresti Sherlock Holmesia. Siinä oli mies, joka oli älykäs ja silti ihailtu. Fischel halusi olla kuten hän, ilman huumeita tietenkin. Hän opetteli soittamaan viulua ja hankki kotiinsa pienen laboratorion. Hän alkoi auttaa Scotland Yardia salassa. Mutta vaikka Fischelistä olikin apua, kukaan ei muistanut häntä. Hänen vihjeensä olivat arvokkaita, mutta hän itse ei ollut kiinnostava. Fischel turhautui. Hän halusi olla supersankari, mutta Lontoossa hän ei ollut mitään. Lontoo ei ollut mahdollisuuksien kaupunki, siellä ei ollut tilaa sankarille. Hän halusi päästä todistamaan, että hänessä oli supersankarin ainesta. Hänen piti päästä mahdollisuuksien maahan.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 503
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Gangland (New York 1890)

ViestiKirjoittaja Kronus » 08.07.2016 20:36

Haroun “Aron” Nader, Ventrue-caitiff

Aronin sire Damien, arvonsa tunteva ranskalainen Ventrue, oli siniverisistä siniverisin. Eläessään hänellä ei ranskan vallankumouksen jäljiltä harmikseen ollut enää aatelisarvoa, mutta asia vihdoin korjaantui kun hän keinottelujensa ansiosta päätyi Ventruen klaaniin, klaaneista ensimmäiseen, ylväimpään ja hienoinpaan. Klaani oli Damienille kerskumisen aihe, jotain mitä vain valituille, parhaille yksilöille suodaan, ja jotain mikä erotti hänet muusta epäkuolleiden sakista.

Erään kerran, kun Damien elysiumilla vertasi klaaniaan toisiin vähempiarvoisiin, häntä pyydettiin selittämään mikä Ventruen klaanista tekee niin erityisen. Silloin Damien kertoi miten Camarilla on Ventruen klaanin lahja muille klaaneille, jotka olisivat ilman sitä kadonneet jo ajat sitten. Hän vertasi Ventruen klaanin esimerkillistä ja uhrautuvaa johtamista siihen miten länsimainen kristikunta kantaa vastuun koko maailman sivistämisestä. Hän kertoi miten systemaattisesti Ventruen klaani kasvattaa uudet tulokkaansa tähän vaativaan rooliin. Hän jopa kehui, että se koulutus pystyisi tekemään mallikelpoisen Camarillalaisen mistä tahansa villistä muriaanista.

Hyvän aikaa myöhemmin, samalla elysiumilla, Haroun esiteltiin Damienille. Haroun oli tietysti raskaissa kahleissa, koska hän oli villi ja vaarallinen muriaani Afrikasta, kuulemma Assamiitin jälkeläinen. Ranska nimittäin sattui käymään valloitussotaa Algeriassa Ottomaaneja vastaan. Ja ne jotka olivat aikansa kuunnelleet Damieniin paasausta olivat sattumoisin onnistuneet usuttamaan Ranskan sotajoukkoja Algeriassa Assamiittien tukikohdan kimppuun ja saaneet saaneet kiinni nuoren Assamiitin, joka ilmeisesti oli vasta hädin tuskin muutettu vampyyriksi. Kun Damienille ehdotettiin pientä vedonlyöntiä siitä Ventruen klaanin kuuluisasta koulutuksesta, ei Damienin auttanut muu kuin ottaa tuo villi vampyyri kasvatikseen.

Kunniakseen Damien teki hyvää työtä Harounin, tai Aronin, kasvatuksessa. Aronista tuli kuin tulikin mallikelpoinen “Ventrue”. Aron omaksui klaanin kyvyt ja ideologian, kenties vahvemmin kuin kukaan aito Ventrue, koska Damien ei kunniansa kautta jättänyt pienintäkään mahdollisuutta Aronille “taantua” villeihin ja raakalaismaisiin Assamiittitapoihin.

Niin Aronista, entisestä algerialaisesta vapaustaistelijasta, tuli lähes aito Ventrue. Ankaran kasvatuksensa ansiosta hän pystyi valtapeleissä päihittämään monet muut ikäisensä Ventruet, joiden siret luottivat siihen että olivat valinneet parasta mahdollista ihmismateriaalia. Klaanin sisällä Aronista muodostui pieni ongelma, koska vanhemmat jäsenet eivät olisi suvainneet sallia Aronin menestyä. Olihan hän vain adoptoitu Ventrue, ja vieläpä afrikkalainen.

Aikansa Aron siis toimi pelkkänä harjoitusvastustajana muille ikäisilleen klaanitovereille. Aron pystyi antamaan kunnon haasteen toisille, mutta kaikki voitot jotka hän saavutti otettiin häneltä pois klaanin edun nimissä. Aronia itseään raivostutti tämä tilanne, mutta hän oli voimaton muuttamaan sitä.

Lopulta Aron löysi keinon saada kaiken minkä tiesi ansaitsevansa. Hän kuuli tilaisuudesta lähteä uuteen maailmaan, jossa valtarakenteet eivät vielä olleet vuosisatojen kivettämät, ja tarttui siihen. Ilmeisesti muullekin klaanille ratkaisu oli mieluisa, koska kukaan ei tällä kertaa yrittänyt estää Aronia.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 327
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Gangland (New York 1890)

ViestiKirjoittaja Anyra » 09.07.2016 13:04

Aurora Rowena "Rowie" Fergus (omaa sukua Farland)

Aurora syntyi vuonna 1852 Chicagossa, rikkaan tehtaanomistajan perheeseen. Perhe oli rikas, mutta Auroralla ei ollut sisaruksia, joten hänen odotettiin aikanaan perivän koko isänsä huomattavan omaisuuden. Kun Aurora oli 17 vuotta vanha, hänen vanhempansa järjestivät tyttärensä avioon Englantilaisen paronin kanssa. Paroni oli jo viisissäkymmenissä ja tällä oli poika, joka oli silloin 21-vuotias. Auroran vanhempien alkuperäinen ajatus oli, että tytär naisi paronin pojan, mutta vanha paroni kelpasi heille aivan yhtä hyvin (tyttärelle ei niinkään, mutta tämän mielipidettä ei kysytty). Paroni oli köyhtynyt ja tämän suku taloudellisessa ahdingossa, josta Auroran huomattavat myötäjäiset (ja odotettu tuleva perintö) paronin pelastivat, mistä vastineeksi Aurora sai aatelisarvon.

Pian Auroralle selvisi toinenkin syy, miksi paroni itse oli avioitunut hänen kanssaan. Paronin poika oli homoseksuaalinen ja siksi ei ollut todennäköistä, että poika itse tulisi jatkamaan sukua, joten paroni tahtoi nuoren vaimon, joka voisi antaa hänelle toisenkin perijän. Auroran ja paronin avioliiton kestettyä vuoden verran, Aurora ei kuitenkaan ollut vielä pieniin päin, vaikka oli tunnollisesti sietänyt miehensä aviolliset vaateet. Tämä turhautti paronia, joka vietti enenevässä määrin sen jälkeen aikaansa klubeillaan, pelaamassa ja muuten tuhlaamassa Auroran sukuun tuomia myötäjäisiä, eikä paronin poika ollut yhtään sen kiinnostuneempi rahojen säästämisestä tulevaisuuden varalle.

Puolison ja "poikapuolen" hurjastellessa ympäri Lontoota, yksinäinen ja tylsistynyt Aurora lähti puolestaan etsimään omia seikkailuja Lontoon yöstä. Seikkailuidensa aikana hän tapasi hurmaavan nuoren miehen, joka tuntui ymmärtävän häntä ja hänen aina vain sietämättömämmäksi käynyttä elämäänsä paronin puolisona. Lontoon yöelämässä Aurora alkoi käyttää toisesta nimestään lyhennettyä lempinimeä "Rowie". Rowien uusi seikkailutoveri oli sivistynyt, viehättävä ja kultturelli, jossa oli erikoista vetovoimaa - lyhyesti sanottuna hän oli vampyyri. Toverinsa käsipuolessa Rowie tutustui Lontoon glamourin pimeämpään puoleen, eikä hän aluksi itsekään tiennyt, mihin oli sekaantumassa ennen kuin se oli liian myöhäistä.

Vuonna 1871 katastrofi iski Rowien elämään. Suuri tulipalo tuhosi lähes koko Chicagon, hävittäen maan tasalle Farlandien tehtaat, mikä johti Auroran suvun taloudelliseen turmioon. Köyhyyden tuskassa Rowien isä teki itsemurhan jättäen vaimonsa kituuttamaan köyhyyteen ja suruun. Rikkaasta perijättärestä Rowie muuttui yhdessä yössä keppikerjäläiseksi. Hänen miehensä ja poikapuolensa olivat jo tuhlanneet suurimman osan Rowien myötäjäisistä. Perheen miesten paetessa klubeilleen, Aurora turvautui siihen ainoaan, jota piti ystävänään: vampyyritoveriinsa. Rowiesta tuli myös vampyyri ja lopultakin hän uskoi löytäneensä yhteisön, johon todella kuului. Tiellä oli kuitenkin viel este, tai oikeastaan kaksi: Rowien puoliso ja tämän poika. Vampyyritoverinsa avulla Rowie järjesti niin, että paronin poika joutui pidätetyksi homoyhteisön salaisena pidettyyn keskukseen tehdyssä ratsiassa, minkä seurauksena poika lähetettiin kaikessa hiljaisuudessa "parantolaan" toipumaan "seksuaalisesta vääristymästään" (lue: hullujenhuoneen suljetulle osastolle). Vähän pojan pidätyksen jälkeen Rowien puoliso loukkaantui ratsastusonnettomuudessa, pudotessaan hevosen selästä. Seuranneena aamuna hän oli kuollut "sisäiseen verenvuotoon", kuten kuolinsyytodistuksessa luki, mutta leikannut lääkäri ei vain koskaan löytänyt salaperäisesti kadonnutta verta mistään.

Aurora oli lopultakin vapaa tekemään mitä mieli, mutta hänen myötäjäisistään ei ollut paljoakaan jäljellä. Suurimman osan koruistaan Rowie myi ja sen osan poikapuolelleen kuuluneesta sääntöperinnöstä, jonka pystyi, hän panttasi. Vampyyrina hän kuitenkin huomasi tarvitsevansa vähemmän rahaa kuin olisi elossa tarvinnut. Lähes 20 vuotta vampyyrin epäelämää kuitenkin kulutti jopa säästeliään Auroran varat vähiin ja hän joutui aina pelkäämään, että poikapuoli pääsisi vapaaksi parantolasta ja tulisi vaatimaan perintöään. Poikapuoli oli riski myös sen vuoksi, että tämä heti pystyisi huomaamaan, ettei Rowie ollut aivan normaali (hän ei ollut vanhentunut päivääkään sinä aikana, jonka poika oli ollut parantolassa). Lopulta poikapuolen uhka tietysti toteutui, eikä Rowiella ollut muuta mahdollisuutta kuin haalia kasaan vähät jäljellä olleet varansa ja häipyä Lontoosta ennen kuin poika voisi paljastaa hänet tai vaatia rahojen rippeitä itselleen.


Koetin jo kerran lisätä Rowien tiedot, mutta en tiedä, mitä tapahtui. Jos sössin jotain ja tämä tuli kahdesti, niin sitten pahoittelut.
Avatar
Anyra
 
Viestit: 37
Liittynyt: 26.11.2009 16:09


Paluu Yleinen keskustelu & admin-ilmoitukset

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron