Boston by Night 2014

Paikka kaikelle viralliselle sekä peleihin liittymättömälle keskustelulle.

Boston by Night 2014

ViestiKirjoittaja kardinaali » 19.07.2016 21:15

Hahmot ovat nuoria Camarillan vampyyreja ja gootti/metallibändin jäseniä. Tämä pieni, kolmen vampyyrin bändi ei ole ehkä kovin kuuluisa, mutta sillä on kaikesta huolimatta vankka kannattajakunta. Ei bändi vielä montaa vuotta ole ollut kasassakaan. Bändin keikat sijoittuvat Bostonin underground klubeille ja pieniin pubeihin, joissa silloin tällöin soitetaan livemusiikkia. Koska musiikkigenre on hiukan marginaalinen, hahmojen on vaikeaa toivoakaan suurta, kansainvälistä menestystä ainakaan kovin pian.

Hahmojen manageri Raoul ”Elder goth” Collet on nelikymppinen gootti, joka uskoo hahmojen menestykseen vakaasti. Raoul on ihminen ja tietämätön hahmojen todellisesta luonteesta. Hänellä on vahvat siteet kaupungin klubeille ja pubeihin. Melkein kaikki klubien, pubien ja ravintoloiden omistajat tuntevat Raoulin. Raoul on myös melkoisen varakas, kiitos vaarinsa ruhtinaallisen perinnön. Hänen heikkoutensa on synkkä taide, metallimusiikki ja fine dining -ravintoloiden ala carte. Raoulin unelma on, että hahmot ovat joskus kuuluisia ja matkustavat ympäri Yhdysvaltoja ja Eurooppaa esiintymässä. Raoulin 28-vuotias naisystävä Cynthia ”Blackstar” Aubry on yksi hahmojen innokkaimmista faneista. Hän on kuuntelemassa hahmojen jokaisella keikalla.

Kolmen nuoren vampyyrin muodostama bändi ei kuitenkaan ole herättänyt innostusta kaupungin Camarillassa. Bostonin Camarilla on yksi Yhdysvaltojen vankimpia. Viimeisin kerta, kun Sabbat uhkasi yhteisöä, oli 1800-luvun puolella. Kaupungin vampyyrit noudattavat jäykkää, eurooppalaista hallintomallia, joskin pienin vapauksin. Kaupungin ruhtinas Josiah Blaxton on omien sanojensa mukaan saapunut kaupunkiin 1600-luvun lopulla. Totta onkin, että Bostonin vampyyriyhteisö on kiistatta Yhdysvaltojen vanhin. Ruhtinas Blaxton on sukua merkittäville eurooppalaisille ruhtinaille, kuten itse ikivanhalle Lontoon ruhtinaalle. Hänen verkostonsa ulottuvat siis Atlantin yli. Blaxtonin valta on kyseenalaistamaton.

Toistaiseksi Blaxton on antanut nuorten vampyyrien jatkaa bänditoimintaansa, mutta hahmot tietävät, että jos he aiheuttavat liiaksi ongelmia, heidän toimintansa lopetetaan kerralla. Valitettavasti tämä voi tarkoittaa myös sitä, ettei Blaxton koskaan hyväksy sitä, että hahmoista tulee liian kuuluisia.

Elysiumeilla hahmot eivät ole kovin suosittuja vieraita. Vaikka muutama nuori vampyyri kannattaakin heidän toimintaansa ja jopa ihailee heidän rohkeuttaan, vanhemmat vampyyrit tekevät selväksi sen, ettei hahmojen kanssa liika kaveeraaminen ole suositeltavaa. Tästä huolimatta hahmot ovat, kuten kaikki camarillalaiset, tervetulleita elysiumeille ja muihin sosiaalisiin tapahtumiin. Hahmot eivät ole anarkkeja, mutta he ovat epäilyttäviä yhtä kaikki.

Pelin alkaessa eletään loppusyksyä 2014 ja Bostonin camarillalaiset ovat valmistautumassa suureen tapahtumaan. Joulun aikaan kaupungissa juhlitaan vampyyriyhteisön 300 vuotista historiaa. Kaupunkiin on kutsuttu korkea-arvoisia vieraita ja itse Blaxton toimii juhlien suojelijana. Jokaisen vampyyrin oletetaan osallistuvan juhlien järjestämiseen ja sujuvuuteen.

Samaan aikaan myös hahmojen bändi elää jännittäviä hetkiä, sillä Raoul on onnistunut järjestämään heille keikan The Estatessa, yhdessä kaupungin suurimmista, varakkaimmista ja suosituimmista klubeista. The Estate ei yleensä salli marginaalimusiikin edustajien tai pienten bändien nousta lavalle, mutta Raoul on suhteillaan onnistunut järjestämään keikan. Hahmoilla on ainutlaatuinen tilaisuus tehdä itsestään kerralla kuuluisia ja osoittaa, että heidän musiikkinsa puhuttelee kaikkia.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 388
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Boston by Night 2014

ViestiKirjoittaja kardinaali » 19.07.2016 21:54

Bostonin merkittäviä vampyyreita:

Josiah Blaxton: Bostonin ruhtinas, vanha ja potentiaalinen Ventrue. Blaxtonin valta on absoluuttinen, mutta hän suo toisinaan alamaisilleen yllättävänkin paljon vapauksia. Huhutaankin, että kylmän ja jäykän etiketin takana piilee hirviömäisempi luonto kuin mitä muut vampyyrit uskaltavat ajatella. Kukaan ei varmuudella tiedä Blaxtonin ikää, mutta Yhdysvaltoihin hän on saapunut 1600-luvun lopulla. Blaxton järjestää harvoin oikeudenkäyntejä, mutta kun sellainen järjestetään, ei syytetyllä juuri ole toivoa. Blaxtonin tuomiot ovat julmia ja lopullisia.

Avery Carpenter ja Elise Le Roux: Lakia valvoo pelätty, mutta oikeudenmukainen Gangrel ancilla Avery. Kaupungin sheriffinä hän on sataprosenttisen lojaali ruhtinas Blaxtonille ja Camarillalle. Avery ei tunne armoa kohdatessaan lain rikkojia kadulla, ja useampi kuin yksi nuori neoniitti onkin joutunut Averyn raivon kohteeksi edes päätymättä koskaan ruhtinaan eteen rikkomustensa kanssa. Avery pyrkii kuitenkin kaikessa toiminnassaan noudattamaan kaupungin Camarillan lakia ja traditioita. Averyn apuna toimii apulaissheriffi Elise, joka on Tremeren klaanin nuori, mutta lupaava jäsen. Elisen tehtävä on avustaa Averyä tutkimuksissa, joihin Ganrelin omat taidot eivät riitä. Lisäksi Elisen on tarkoitus antaa sosiaaliset kasvot kaupungin suurelle, mutta piilossa pysyvälle Tremereklaanille.

Logan, Muriel ja Rhett: Sheriffin ja apulaissheriffin alapuolella toimii koulutettu joukko nuoria vampyyreita, joiden tehtävä on pitää kaupungin rajaseudut puhtaana. Heillä on lupa ottaa kiinni ja tarvittaessa tappaa vieraat vampyyrit, jotka pyrkivät kaupunkiin ilman ruhtinaan lupaa. Etenkin kaupungin suuren juhlan lähestyessä kolmikon palvelukset ovat tarpeen. Muiden nuorten keskuudessa kolmikko on kadehdittu, sillä heillä on etuoikeuksia joita muilla nuorilla ei ole. Logan on Averyn childe, Muriel Brujah klaanin primogenin jälkeläisen jälkeläinen ja Rhett nuori Ventrue.

Sherry Pages: Kaupungin suurimman elysiumin keeper Sherry on Blaxtonin jälkeen kaupungin vanhin vampyyri. Hän ei kuitenkaan iästään huolimatta ole halunnut astua Toreadorien primogenin paikalle, vaan nauttii asemastaan elysiumilla. Sherryn elysium sijaitsee Caprice-teatterin alakerrassa Underground-baarissa. Undergroundilla esiintyy usein livebändejä, mutta Sherry on tehnyt selväksi, ettei hahmojen bändillä ole sinne asiaa. Underground ja Caprice tulevat olemaan pääpaikkoja kaupungin 300-vuotisjuhlissa.

Pineau Martel: Toreadorien primogen Pineau on Euroopasta Yhdysvaltoihin muuttanut vanha vampyyri, mutta ei klaaninsa vanhin. Hän on kuitenkin edustanut klaaniaan alusta asti ja hänellä ja Sherrylla on hyvät suhteet. Toreador on yksi kaupungin merkittävimmistä klaaneista, ja Pineau on valmis käyttämään tarvittaessa valtaansa klaaninsa hyväksi.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 388
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Boston by Night 2014

ViestiKirjoittaja Kronus » 22.07.2016 23:34

Emmett Hunt, “Dark Animus”
Toreador ja esiintyvä säveltäjä

Tiedän, sinä pidät minua pelkkänä hedonistina ja narsistina. Kuule, minä en häpeä myöntää että nautinto on yksi niistä harvoista asioita jotka motivoivat minua nousemaan ylös tänäkin iltana. Ja minulla on myös “egosentrisiä taipumuksia“ enemmän kuin sinun huolestunut psykiatrisi pitäisi terveellisenä. Minä olen taiteilija, helvetti soikoon! Minulle on annettu lahja, ainutlaatuinen ja poikkeuksellisen kyky, ja minun aikani on liian kallisarvoista muiden mielipiteiden pelkäämiseen ja halujeni häpeämiseen. Joten kutsu vain minua hedonistiksi tai egoistiksi. Mutta “pelkkä” minä en ole.

Minä en ole saanut kaikkea hopeatarjottimella, kuten eräät. Vain lahjani ja vastuun sen hyödyntämisestä. Perheeni oli rikkinäinen ja köyhä. Siitä juuri olen ammentanut varhaisimman luovuuteni. Vastoinkäymisistä ja koettelemuksista. Äitini teki kahta tai kolmea työtä kustantaakseen pianotuntini. Hän teki sen jotta lahjani ei menisi hukkaan, ja siksi minä puolestani harjoittelin tosissani. Lahjani ansiosta toki edistyin paljon ikäisiäni nopeammin. Onneksi minulla oli taitava opettaja joka osasi vaatia minulta tasoni mukaan. Muuten olisin tylsistynyt ja laiskistunut.

Mutta se lahjastani. Muusikon osa on luomisen tuska. Varsinaisen muusikon urani aloitin sämpläämällä. Ensimmäisen kunnon kappaleeni sävelsin 14-vuotiaana. Opiskelin itse kosketinsoittimet, syntetisaattorit ja waretetut musiikkiohjelmat. Mutta ketään se ei kiinnostanut. Ei ole helppoa päästä pinnalle. Olin mukana jos jonkinlaisessa bändissä, mutta yhdelläkään niistä ei ollut tulevaisuutta. Arvasin sen jo varhain, mutta tiesin myös että minun yksinkertaisesti piti taistella ja jatkaa yrittämistä. Minun lahjani oli minun kohtaloni.

Lopulta minua lykästi. Sain stipendin ja pääsin opiskelemaan Harvardin yliopiston musiikin laitokselle. Tiesitkö että sinne otetaan enintään kymmenen opiskelijaa vuodessa? Joka tapauksessa silloin vasta elämäni alkoi. Tiesin olevani matkalla kohti suuruutta. Kuuluisuuttahan minulla jo olikin. Kirjoitin musiikkia ja soitin sitä Bostonin pubeissa ja klubeilla. Silloin omaksuin myös goottiskenen. Se puhutteli minua välittömästi, ehkä siksi että minulle sen esitteli ensirakkauteni.

Ah, Samantha. Ensimmäistään ei unohda koskaan, vai mitä? Samantha oli synkkä enkelini, joka opetti minulle nautinnollisen tuskan ja tuskallisen nautinnon. Se tyttö tuntee solmut paremmin kuin merimies ja tietää tarkkaan missä miehen sietokyvyn raja kulkee. Ja miten hänen lihansa värähteli ja äänensä värisi, kun kahlitsin hänet ja sain hänet tulemaan vielä yhden kerran. Edelleen hän anelee minulta samaa huomiota. Luulen että hän anelisi vaikkei olisikaan ghoulini. Nykyään minulla vain on myös herdini. Ja Ennen kaikkea taiteeni.

Se vasta oli elämää. Kuuluisuutta, faneja, musiikkia, päihteitä ja seksiä. Tie tulevaisuuteen oli auki ja vain taivas oli rajana. Ja sen elämän sirenin minulta vei. Hän näki minussa lahjakkuuden ja päätti että hän ansaitsee elysium-pisteitä sen valtaamisella. Mutta hän ei viisaudessaan tullut ajatelleeksi, että jokunen vuosi täyttä elämää lisää minulle olisi antanut vain lisää pisteitä hänen valloitukselleen.

Hän ei nimittäin ottanut huomioon, että minun urani, minun kuuluisuuteni, minun elämäntyöni oli vasta alussa. Jospa olisin voinut kokea edes hieman pidempään tuota loputtoman luovuuden ja toinen toistaan hekumallisten elämysten vaihetta. Mutta kuten meille kaikille käy, embrace tuhosi luovuuteni. Se tapahtui nopeammin kuin useimmille muille, kenties siksi että lahjani oli niin poikkeuksellinen. Joka tapauksessa siitä asti olen tiennyt, mitä kuolemattomuus todella tekee sielulle ja luovuudelle. Se näivettää ja tuhoaa, kunnes jäljellä on vain elämän jäljitelmä, intohimoton olomuoto jolle kaikki tunteet ja elämykset, kiihko, viha, kaipaus, antaumus ja himo ovat pelkkää valetta ja jäljitelmää.

Ennen kuin niin tapahtuu minulle, aion todella vielä kokea kaikki ne nautinnot ja elämykset joita tämä maailma pystyy tarjoamaan, ja käyttää kokemuksiani taiteeni tuottamiseen. Toisin kuin te muut, tiedän että minun aikani on rajallinen, ja aion käyttää sen hyväkseni.

Joten kutsukaa minua hedonistiksi, koska se minä olen. Mutta älkää erehtykö luulemaan että minun hedonismini on “pelkkää”, että sillä ei ole mitään tarkoitusta. Sillä on. Jokaisen kokemuksen minä aion käyttää taiteeni edistämiseen, niin kauan kuin minulla on kykyä kokea mitään uutta.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 275
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Boston by Night 2014

ViestiKirjoittaja Admin » 22.07.2016 23:40

Tarinaa pelin maailmasta:

Deon istui Lansdownen kellarissa ja joi illan kuudetta oluttaan. Lansdowne ei ollut varsinaisesti huono pubi, se vain sattui myymään alkoholijuomia halvemmalla kuin moni muu kilpailijansa, ja siksi sen savuiset pöydät täyttyivät Deonin kaltaisista köyhistä yksineläjistä, joilla ei ollut muuta tekemistä kuin juoda itsensä humalaan päivä toisensa jälkeen. Suurin osa pubin asiakkaista oli neljänkymmenen ja viidenkymmenen ikävuoden välillä olevia miehiä, mutta mahtui joukkoon muutama kypsä nainenkin. Nuoria pubissa kävi harvoin. Useimmat alle nelikymppiset, jotka sinne eksyivät, olivat turisteja jotka eivät tienneet paikan mainetta. Se selvisi heille yleensä varsin pian.

Mutta kaksi viikkoa sitten pubissa oli ollut poikkeuksellisen paljon nuoria. He olivat olleet gootteja, mikä Deonin ja hänen kohtalotovereidensa käsityksen mukaan tarkoitti sitä, he olivat lähinnä omituiseti pukeutuvia nuoria. Kenties he vain hakivat huomiota. Joka tapauksessa Deonista se oli ollut virkistävää vaihtelua. Gootit olivat vallanneet pubin, koska siellä oli yhden illan ajan esiintynyt heidän suosimansa bändi. Deon ei muistanut bändin nimeä, eikä se häntä juuri kiinnostanutkaan. Hän ei välittänyt musiikista. Mutta hän oli välittänyt nuorista, rohkeasti pukeutuneista naisista, jotka olivat tulleet kuuntelemaan bändiä. Deonilla ei kuitenkaan ollut käynyt tuuria. Hän oli päätynyt illan jälkeen yksin kotiinsa, kuten joka ilta. Deon huokasi ja tilasi seitsemännen oluen.

”Missä Clyde on?” Deon kysyi baarmikolta. Clyde oli yksi pubin vakiokävijöistä, neljäkymmentäviisivuotias eronnut mies, joka oli tällä hetkellä työttömänä. Clyde oli pubissa joka päivä ja hän oli yksi niistä harvoista, jotka oluensa lisäksi tilasivat myös syötävää. Clyden puuttuminen oli merkittävää, koska hän oli pubin perusvarustus siinä missä vihreät, tekonahkaiset baarituolitkin.

”Häntä ei ole näkynyt pariin viikkoon”, vastasi baarimikko, jonka nimi oli Earl. Earl tunsi kaikki pubin kanta-asiakkaat. Hän tiesi, että Deon tuli pubiin joka päivä klo 15:30 ja tilasi Budweiserin. Earl osasi laskea Deonille sellaisen hanasta minuuttia vaille puoli neljä, jotta Deon sai heti kurkkunsa kosteaksi. Earl tiesi myös, että Clyde tilasi aina Miller Lightin ja ruotsalaiset lihapullat ranskanperunoilla tai makaronilla. Joskus Clyde tilasi friteerattua turskaa lankkuperunoilla, mutta se oli vain erityistapauksissa. Kaksi viikkoa sitten, viimeisenä iltana kun Earl oli nähnyt Clyden pubissa, hän oli tilannut turskan ja lankkuperunat. Illan oli siis täytynyt olla erityinen.

Deon kurtisti kulmiaan. Hän muisti, että Clyde oli nauttinut turskaperunoitaan oluen kanssa sinä iltana, kun goottibändi oli esiintynyt.
”Oliko hän täällä viimeksi silloin, kun paikalla oli paljon niitä omituisia nuoria?” Deon kysyi. Earl nyökkäsi. Hän ei yleensäkään puhunut paljoa. Deon hörppäsi oluttaan ja Earl meni palvelemaan seuraavaa asiakasta. Hän oli Miranda, yksi niistä harvoista naisista, jotka pitivät pubia kantapaikkanaan.
”Hän säikähti jotain sinä iltana”, Miranda sanoi Deonille ja Earlille. Deon tajusi, että Miranda oli kuunnellut heidän keskusteluaan. Tyypillistä naisilta salakuunnella toisia.
”Mitä tarkoitat?” Deon kysyi.
”Sitä, että hän pelästyi joitain”, Miranda toisi. ”Minä istuin hänen vieressään. Silloin kun se kummallisesti pukeutunut bändi soitti ja ne nuoret hurrasivat. Clyde pelästyi jotain ja jätti päivällisensä syömättä ja kaljansa juomatta.”

Deon joi muutamalla kulauksella tuoppinsa tyhjäksi ja tilasi Earlilta kahdeksannen oluen. Deon ei varsinaisesti tiennyt, miksi hän kyseli Clydesta. Jostain syystä se tuntui merkittävältä. Kenties se johtui siitä, että hän oli niin tottunut katsomaan Clyden vaaleita hiuksia ja punakkaa naamaa baaritiskillä, että niiden puuttuminen sai hänet levottomaksi. Tai kenties se johtui jostain muusta. Deon koitti pinnistellä muistiaan. Hän oli ollut hyvin humalassa sinä iltana, kun bändi oli soittanut. Hän yritti miettiä sitä iltaa, mutta siitä oli jo kaksi viikkoa. Se oli aivan liikaa. Deon oli ehtinyt huuhdella elimistönsä liian monella oluttuopilla sen jälkeen. Deon sulki silmänsä ja koitti kuvitella mielessään sen illan. Hän muisti nuoret naiset korseteissaan ja tyllihameissaan. Hän muisti nuoret miehet kajaaleissaan. Hän muisti, että Clyde oli seurannut bändin esiintymistä herkeämättä. Ja sitten Den muisti bändin. Siinä oli ollut kolme esiintyjää, gootteja kuten heidän yleisönsäkin. Mutta bändissä oli ollut jotain kummallista, jotain mikä sai Deonin värisemään kylmästä vaikka pubin ilma oli tukahduttavan kuuma. Deon yritti pinnistellä muistiaan, mutta ei vain kyennyt muistamaan enempää. Mutta hän pystyi nyt muistamaan Clyden. Tämä oli seurannut bändin esiintymistä herkeämättä. Deon muisti Clyden jännittyneisyyden ja pelon. Ja sitten Clyde oli vain lähtenyt pois. Aivan kuin kaikki olisi ollut hänelle liikaa. Deon kulautti kahdeksannen oluensa alas kurkusta ja nousi seisomaan. Päässä heitti hieman, mutta ei liikaa. Hän tiesi suunnilleen, missä Clyde asui. Hän nousi, kiitti Earlia ja Mirandaa ja lähti epävarmoin askelin kohti ovea. Hän halusi löytää Clyden. Hän ei tiennyt, miksi Clyde oli sinä iltana poistunut pubista ja miksi hän ei enää ollut palannut, mutta sen täytyi olla tärkeää. Deonin humalainen mieli sanoi hänelle niin.
Admin
Ylläpitäjä
 
Viestit: 3
Liittynyt: 19.11.2009 11:44


Paluu Yleinen keskustelu & admin-ilmoitukset

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron