Vampire 5th edition, Austin Texas 2018

[kardinaali]

Austin, Texas. Syyskuu 2018

Vaikka oli lauantai-ilta, Yer Olde Tavern oli hiljainen. Muutama kanta-asiakas istui nurkkapöydässä ja joukko opiskelijoita oli vallannut ikkunan viereiset penkit, mutta muutamaan kuukauteen ei paikka ollut muistuttanut sitä eloisaa ja vilkasta pubia, joka se oli aikanaan ollut. Chrissy kiillotti baaritiskin lakattua puupintaa. Hän kaipasi naurua, laulua ja hulvattomia tietovisoja. Osittain hän pelkäsi baarin hiljaisuuden johtavan siihen, että koko paikka suljettaisiin, tai että työntekijöitä vähennettäisiin. Chrissyllä ei ollut varaa menettää työpaikkaansa. Hän oli juuri vuokrannut yksiön, eikä se ollut mikään halpa asunto.

Kaikki oli muuttunut sen jälkeen, kun Matilda, pubin ohjelmavastaava ja tavaranhankkija, oli eronnut. Kukaan ei tiennyt miksi Matilda oli jättänyt hyväpalkkaisen työn, tai minne hän oli nyt lähtenyt. Matilda oli aina ollut erikoinen ja hänellä oli ollut mitä kummallisimpia ystäviä, mutta totaalinen katoaminen… edes Matilda ei tekisi mitään niin outoa. Chrissy olisi halunnut soittaa poliisille jo ajat sitten, mutta Matildan kaksi ystävää olivat kieltäneet häntä. Chrissykin tiesi, ettei Matilda välittänyt poliiseista. Mutta silti… Oli väärin olla ilmoittamatta katoamisesta. Mitä jos Matilta oli vaikka kaapattu?

Chrissy havahtui ajatuksistaan, kun yksi opiskelijoista tuli tilaamaan lisää olutta. Chrissy hymyili ystävällisesti ja nauroi miehen typerille vitseille. Mitä vain, jotta hän pystyi pitämään työnsä. Chrissyn kaataessa olutta hanasta tuoppiin, pubin oven kello kilahti.

”Heeei, Eddie! Mitä mies?” Chrissylta olutta tilannut opiskelija huusi ovelle ja viuhtoi vimmatusti humalaisella kädellään.

Sisään tullut mies tervehti häntä kädellään ja hymyili.

”Tulkaa tonne, meillä on siellä pöytä”, mies jatkoi ja viittelöi kavereidensa suuntaan.

”Kiitos, me tilataan vain juomaa”, Eddie vastasi.

Chrissy tunsi Eddien ja hänen seurassaan olevan nuoren naisen, Mayan, hyvin. He olivat Matildan ystäviä. Eddiestä ja Mayasta oli tullut erottamaton kaksikko puoli vuotta sitten. Ennen sitä he tuskin olivat edes puhuneet toisilleen, vaikka samassa pubissa kävivätkin. Eddie oli ollut komea punatukkainen nuori mies, joka oli aina pukeutunut tyylikkääseen western-lookiin. Maya puolestaan oli ollut hiljainen ja ujo nörttityttö maantienvärisine hiuksineen ja pyöreine silmälaseineen. Sitten he olivat alkaneet seurustella. Nykyisin molemmat olivat pesunkestäviä gootteja mustaksi värjättyine hiuksineen. Muutos oli parantanut Mayan ulkonäköä, mutta Chrissyn mielestä ei niinkään Eddien. Tyyli oli tosin makuasia, Chrissy muistutti itseään. Hän ei vain voinut sille mitään, että länkkärit saivat hänen sydämensä aina pamppailemaan. Komea Eddie oli toki edelleen ja Chrissyn oli myönnettävä, että musta samettitakki ja röyhelöpaita sopivat miehelle jopa melkein paremmin, kun lännensankarin vaatteet.

”Moikka, teitä ei olekaan näkynyt aikoihin. Se tavallinenko?” Chrissy kysyi kaksikolta.

”Joo, Budweiser Light molemmille”, Eddie sanoi ja kaivoi lompakkonsa taskustaan. Maya nojasi Eddieen kädet kiedottuina miehen vyötäisille. Eddie oli yli päätä pidempi kuin Maya.

”Onko Matildaa näkynyt?” Eddie kysyi.

”Ei”, Chrissy vastasi päätään pudistaen. Hän huomasi, miten kaksikko jännittyi.

”Hän lähti, hän tosiaankin lähti”, Maya sanoi hiljaisella äänellä.

Eddien ilme synkkeni, eikä hän hetkeen sanonut mitään. Opiskelijajoukko ikkunan viereisillä penkeillä melusi ja huuteli kaksikkoa liittymään seuraansa.

”Neuvoin tämän paikan muutamalle kaverille”, Eddie selitti Chrissylle viitaten opiskelijajoukkoon. ”Ajattelin, että te tarvitsette vähän uusia vakiasiakkaita.”

”Kiitos”, Chrissy vastasi. Eddie oli aivan loistava, hän ajatteli. Opiskelijoita oli seitsemän ja hyvällä onnella he toisivat mukanaan vielä lisää ystäviään.

”Eddie, mitä me tehdään”, Maya kysyi, kun Eddie oli maksanut juomat.

”En tiedä”, Eddie vastasi hiljaa. ”Mutta Matilda ei tosiaan enää ole täällä, ei enää koskaan.”

”Meidän olisi pitänyt estää häntä”, Maya sanoi surkealla äänellä.

”Emme me olisi voineet estää häntä”, Eddie vastasi tiukasti. ”Mutta siitä olen iloinen, että me emme lähteneet mukaan.”

”En minä ikinä jättäisi sinua”, Maya vastasi ja puristi Eddietä. ”Mutta nyt me olemme aivan yksin. Ja mitä jos Matilda oli oikeassa? Mitä jos me joudumme Kadotukseen?”

”Ei Matilda ollut oikeassa”, Eddie vastasi kireällä äänellä. ”Sitä paitsi häntä ei Kutsuttu. Hänen ei olisi pitänyt lähteä.”

”Enpä tiedä”, Maya vastasi. ”Ja jos Matilta on oikeassa, minä joudun joka tapauksessa Kadotukseen.”

Sen sanottuaan Maya painoi päänsä Eddien rintaa vasten ja värisi.

”Et joudu”, Eddie sanoi ja puristi Mayaa lujasti. ”Et sinä joudu, minä en anna.”

Chrissy katsoi kaksikkoa hämmentyneenä, mutta jatkoi sitten baaritiskin kiillottamista. Hän ei halunnut puuttua asiaan. Eddie ja Maya olivat aina olleet vähän outoja, aivan kuten Matildakin.

[Kronus]

LOL. Mitä kaikkea nuoriso keksiikin. Onpa somaa. Paitsi että lyhenteitä on käytetty kyllä ennenkin. Kuusikymmenluvulla LOL tarkoitti “little old lady”. Se pääsi ihan Oxfordin sanakirjaan. Ja sitä ennen… No, se oli salaisuus, liittyi kansalliseen turvallisuuteen.

Katsos lennätinyhtiöt laskuttivat sähkösanomien lähettämisestä merkki merkiltä. Siksi ihmiset käyttivät usein lyhenteitä, ja kaikki joilla oli varaa viestejä lähetellä myös tunsivat ne. Ja sitten oli isoja yrityksiä, jotka lähettivät suuria määriä sanomia päivittäin. Ne säästivät valtavia summia tiivistämällä viestinsä koodiksi, jonka tulkitsemiseen tarvittiin kokonaisia oppikirjoja.

Ja sitten oli niitä jotka purkivat noita koodeja. Sekin oli liiketoimintaa. Täysin laillista, paitsi tietysti yksityisten koodiavainten hankkiminen tai itse viestien kaappaaminen, jos ja kun joku halusi lukea kilpailijansa sanomia. Sitä minä tein työkseni eläessäni. Koodikirjojen hankkiminen oli se vaikein osa sitä työtä. Oli murtauduttava isojen yhtiöiden toimitiloihin yöllä kuin gangsteri, ellei onnistunut lahjomaan yhtiön vartioita tekemään sitä itse viskilaatikkoa vastaan. Viestiliikenteen salakuuntelu ei ollut niinkään vaikeaa kuin se oli vaarallista. Piti kiipeillä milloin missäkin katoilla ja pylväissä ja varoa polttamasta itseään sähkölankoihin. Aina piti odottaa tuntitolkulla helteessä tai sateessa että ensin viestit toimitettiin lähettimelle ja sitten että lähettäjät lopettaisivat läpinänsä ja alkaisivat nakuttaa.

Laman tullessa - niin, juuri sen ison laman - alkoi kaikilla vaikeat ajat. Ei se meidän työtämme vähentänyt, mutta siitä ei vain meinannut saada enää elantoa. Palkkoja leikattiin, väkeä vähennettiin. Mutta lama koski myös liittovaltion toimijoita. Ne leikkasivat ensin menojaan, missä moni sai kenkää, ja alkoivat sitten yksityistää. Sitten tiedustelupoliisi tarjosi sopimusta ja me tartuimme siihen. Aloimme vakoilla lähetystöjä, diplomaatteja ja virkamiehiä.

Sitten eräs keikka johti vaarallisille vesille. Seurasin saksalaista asianajajaa, joka oli vakooja. Hänellä oli yhteyksiä kansalliskaartiin, mutta myös salaseuraan jota epäiltiin kansallissosialismista, tai muusta epäamerikkalaisuudesta. Minä melkein onnistuin hankkimaan kymmenen vampyyrin (lähinnä Tremereiden) kotiosoitteet ja toimittamaan ne tiedustelupoliisille, ennen kuin jäin kiinni.

Tremeren klaani sai minut kiinni. Sen jälkeen petin kotimaani, sabotoin tutkinnan, autoin asianajajan ulos maasta, ja katosin. Minut siirrettiin piiloon Seattleen ja pysyin vankina chantryn sisällä pitkään. Kerroin kaiken työstäni, ja miten olin päässyt klaanin jäljille. Olin heti lojaali klaanille jo senkin takia, ettei minulla ollut mitään mihin palata. Olin etsintäkuulutettu ja valtion vihollinen. Mutta koska taidoistani oli hyötyä, minusta tuli ghoul, ja sitten sain vastuun chantryn ja sen jäsenten suojaamisesta tunkeutujia ja tiedustelijoita vastaan. Minun maagisia kykyjäni testattiin ja minulla katsottiin olevan silläkin saralla lupausta, joten kun aika tuli lisätä uusi jäsen klaaniin, osui regentin valinta minuun.

Sillä tavalla minusta tuli Tremeren tuvan ja klaanin jäsen, ja olen palvellut klaaniani nyt 80 vuotta, kunnes tämä kaaos räjähti käsille. Chantryni Seattlessa menetti tärkeimmän jäsenensä ja kontaktin klaaninvanhimpiin. Ja sitten muutkin hylkäsivät chantryn, toiset peläten ettei yhtenäistä klaania enää ole, ja toiset peläten että se saattaisi palata milloin tahansa. Minä päätin vaihtaa maisemaa, koska näin ettei Seattlessa olisi mitään vakautta ja luottamusta vielä pitkään aikaan. Ehkä muualla voisi aloittaa tyhjältä pöydältä uudestaan. Ehkä Camarilla oli liian itsevarma ja kestämätön, ja nyt me maksamme siitä. Mutta totaalisesta romahduksesta voi selvitä, ja löytää jopa uusia mahdollisuuksia. Olen nähnyt sen ennekin.

-Adrain Harman
Seattlen chantryn entinen valttari