"Minua ei tarvitse kantaa" Junia tokaisi ja otti huilun. "Tämä on tehty marssiessa soitettavaksi. Sitä paitsi nyt ei ole puhe mistään balladeista. Jos tämä toimii kuten toivon, riittää kun annan muutaman merkin silloin tällöin."
He palasivat tielle ja valmistautuivat kulkemaan ulos metsästä samaa tietä kuin olivat tulleet. Ennen lähtöä Junia soitti lyhyen, toistavan melodian muutaman kerran peräkkäin. Huilun ääni öisen metsän hiljaisuudessa oli kimeä, kova ja valittava. Se kuulosti kuin eksyneen huudolta. Sitten he odottivat tovin. Metsä pysyi hiljaisena. Valekäskyn aukio ei silti ollut kaukana, ja kaikki vikuilivat sen suuntaan. Sitten heitä ympäröivä metsän hiljaisuus alkoi hitaasti muuttua. Oksien havina alkoi kuulosta etäisen taistelun tuoksinalta. Pelottava levottomuus alkoi huokua metsästä heidän ympärillään.
Silloin he lähtivät kulkemaan tietä pitkin kohti urhointupaa. He erottivat taistelun äänistä hevosten huutoja ja kavioiden töminää. He erottivat hyökkäyshuutoja ja myös rumpujen pärinää, joka ohjasi joukkoja taisteluun, mutta rummutus katkesi pian ja hukkui raadollisempiin taistelun ääniin. "Tuo ei kuulosta hyvältä" Junia sanoi hiljaa ja soitti signaalin uudelleen. Sitten he jatkoivat ripeästi matkaa.
Äänet heidän ympärillään voimistuivat ja taistelu tuntui tulevan lähemmäs. Kuulosti aivan siltä kuin he olisivat eksyneet keskelle taistelevia joukkoja. Metsästä kuului yhtäkkisen väijytyksen äänet toiselta puolelta tietä, sitten loukkaantuneiden avunhuutoja toiselta puolelta. Lyhdyn himmeässä valossa he eivät nähneet mitään muuta kuin itse tien, jota he kulkivat. "Täällä tarvitaan apua. Toivottavasti tämä ei ole mikään ansa meille" Junia sanoi levottomasti pälyillen. Sitten hän soitti eri melodian, mutta huilun ääni alkoi jo hukkua metsän muihin ääniin. Junia ei aikonut jäädä odottamaan mitä tapahtuisi, vaan kiirehti tietä pitkin eteenpäin.
Taistelun äänet seurasivat heitä, kuin koko metsä olisi ollut kenttänä suurelle ja sekavalle taistelulle. He kulkivat niin nopeasti kuin pystyivät ja kun he tulivat ulos metsästä ja Urhointuvan luo, kaikki lakkasi. Äänet katosivat pimeään yöhön, kuin niitä ei olisi ollutkaan. Metsä seisoi heidän takanaan tummana ja hiljaisena, eikä sotimisesta ollut merkkiäkään missään. He huokaisivat helpotuksesta ja rentoutuivat. Näytti siltä, että he pääsisivät lepäämään lämpimään. Majatalon ikkunassa kajasti vielä hento valo.