Kirjoittaja kardinaali » 13.03.2011 18:37
Pilosella oli kummallinen, Kiirion ajatteli. Hän oli selvästi reipas ja iloinen, mutta eikö hän yhtään ymmärtänyt, että he saattaisivat joutua todelliseen vaaraan? Hän ei viitsinyt sanoa, että saattaisi vielä itse olla se, joka joutuisi auttamaan Pilosellaa. Toisaalta toinenhan saattoi olla kokenut seikkailija. Ehkä Pilosella oli nähnyt ja kokenut paljon sellaista, josa Kiirion ei tiennyt mitään.
Kiirion otti Falusin laukun ja kuunteli sitten Junian kertomusta. Hän oppi samalla paljon maanpäällisten lähihistoriasta. Toki Kiirion oli kuullut sodasta, mutta hän ei ollut itse elänyt sitä.
"Minä olen kuullut sodasta", Kiirion sanoi. "Ne ovat olleet mullistuksen aikoja minunkin kotiseudullani, tosin varmaan kuitenkin eri syistä. Tai ehkei ihan. Luonto ei pidä siitä, että käydään sotia. Ja jos tasapaino jossain järkkyy, se järkkyy pian kaikkialla. Minäkään en paljoa muista niistä ajoista. Tai oikeastaan", Kiirion sanoi vähän hiljempaa "En halua muistaa. Minun synnyinkotini on hyvin kaukana ja muistot siitä ovat kipeitä. Itseasiassa", hän piristyi hiukan ja hymyili Falusille ja Junialle.
"Meillä kolmella on aika samanlaiset taustat. Minäkin olen köyhältä alueelta ja pakon sanelemana joutunut erilleni niiltä seuduilta, joita eniten rakastan. Minä olen synytnyt pohjoisessa meressä, siellä, missä aurinko ei kesäisin koskaan laske ja jossa meri talvisin lepää ikuisen pimeyden ja ahtojäiden alla. Se on kaunein paikka koko maailmassa. Oletteko te kukaan koskaan käyneet siellä?" Kiirion arveli, että Junia olisi ehkä työnsä vuoksi joutunut matkustamaan niinkin kauas ja Pilosella oli ehkä seikkaillut siellä heimonsa kanssa.
"Junia, miten sinusta tuli sotilas? Te vaikutatte kaikki reippailta", hän jatkoi "Sellaisilta, jotka ovat nähneet ja kokeneet paljon." Kiirion vaikeni. Hän ei ollut nähnyt eikä kokenut paljoa. Lähinnä hän oli elänyt suuren kaupungin slummeissa oman heimonsa tiiviissä yhteydessä. Tietysti hän oli vielä nuori ja vasta lähtenyt tutkimaan maailmaa. Mutta sitä Kiirion piti huonona perusteluna tässä porukassa, koska hän pelkäsi toisten olevan paljon nuorempia. Kiirion tiesi, että eri roduilla oli eri pituinen elämänkaari, eikä hän oikeastaan osannut yhtään sanoa minkä ikäisiä toiset olivat. Mutta ikähän oli suhteellinen asia, Kiirion muistutti itselleen, mutta hän siitä huolimatta pelkäsi olevansa kaikkien avuttomin ja tietämättömin koko ryhmässä vaikka hänen varmaan pitäisi tietää paljon enemmän.
Hän kuunteli vakavana Junian kertomusta prinsessan kirouksesta. Asia oli vakava, Kiirion ymmärsi, eikä Junia ollut kertonut majatalossa retken koko totuutta.
"Tämä lesovik, joka on häirinnyt matkalaisia, on siis kironnut prinsessan ja meidän pitäisi tehdä asialle jotain?" Kiirion kysyi.
"Tämä retki on sitten vakavampi kuin luulin aluksi. Mutta sanohan", Kiirion jatkoi "Miksi metsän henki kiroaisi jonkun ihmisen ilman syytä? Henget eivät toimi niin. Siihen on oltava jokin syy ja se meidän pitää selvittää. Me emme voi mennä sen maille uhkuen vihaa tai päättäen, että sen on nostettava kirouksensa. Tarkoitan siis, että meidän ei pidä olla sillä asenteella, että menemme murtamaan kirouksen. Meidän pitää vakuuttaa henki siitä, että sen on hyvä nostaa kirouksensa pois prinsessan yltä."
Kiirion tunsi hermostuvansa. Hän ei tiennyt millainen suhde toisilla oli luontoon mutta hän aavisti, että heille voisi vielä tulla vaikeuksia. Kiirion ei halunnut suin päin rynnätä tekemään mitään harkitsematonta, vaikka toki ymmärsi, että Junia prinsessan henkivartijana oli kirouksesta huolissaan.