hahmohistoriaa

Merihaltia kuivalla maalla, Kiirionin oma nurkka

hahmohistoriaa

ViestiKirjoittaja kardinaali » 07.01.2011 15:49

Ihan huomiona kaikille jotka tämän lukevat: tarinaa ei ole kirjoitettu vakavasti ja kirjoittajana olen hyvin huolissani Suomen pääkaupunkikeskeisyyden korostamisesta ;)


Kiirion vietti elämänsä ensimmäiset 30 vuotta arktisilla vesillä pienessä merihaltiayhteisössä, jonka pääelinkeinona oli hylkeenkasvatus. Arktinen meri oli vaarallinen asuinpaikka, eikä hylkeenkasvatus tehnyt kylää rikkaaksi. Kiirionin kyläläiset saivat kuitenkin kaiken tarvitemansa karjastaan ja he elivät vaatimatonta, mutta hyvää elämää. Hylkeet olivat puolivillejä kotitalouseläimiä, jotka kahdesti vuodessa koottiin erottelua varten. Silloin osa eläimistä otettiin teuraaksi ja osa päästettiin vapaaksi jatkamaan sukuaan. Kiirion osallistui hylje-erotteluihin jo varhaisella iällä, sillä hänen tarkoituksensa oli jatkaa ammattia isänsä jälkeen.

Pohjoisessa meressä asui kuitenkin muitakin kansoja kuin merihaltioita, eivätkä kaikkien sen synkkien vesien oleenot olleet yhtä rauhantahtoisia. Merihaltioiden armeijat pitivät pohjoiset rajaseudut suhteellisen turvallisina asuinpaikkoina, mutta se kaikki muuttui sinä kesänä, kun Kiirion täytti 31 vuotta.

Merenalaisen valtakunnan kuningas oli päättänyt keskittää armeijansa voimavarat pääkaupungin ja sen lähialueiden suojelemiseen. Armeijat vedettiin pois pohjoisilta vesiltä ja provinssin merenalaiset kylät jäivät viholliskansojen armoille. Hylkeenkasvattajien ahdinko ei kiirinyt pääkaupunkiin asti, sillä heidän populaationsa oli pieni ja elinkeinonsa valtakunnan mittapuulla laskettuna merkityksetön. Kun avunhuutoihin ei vastattu, oli hylkeidenkasvattajilla kaksi vaihtoehtoa: jatkaa elämäänsä vaarasta huolimatta tai muuttaa etelään. Kiirionin vanhemmilla oli kolme lasta elätettävänään ja huolehdittavanaan. He päättivät lähteä pääkaupunkiin.

Kiirion ja hänen veljensä itkivät katkerasti, kun perheen hylkeet teurastettiin, pienen mökin kalusteet lastattiin sarvivalaan selkään ja pitkä matka etelään ja suureen kaupunkiin alkoi. Etelässä kaikki oli vierasta ja pelottavaa. Merenalainen kaupunki oli hyvin syvällä ja siellä oli aina hämärää kuin illalla. Kiirion perheineen oli tottunut elämään lähellä rantaa, sillä hylkeet viettivät suuren osan elämästään kuivalla maalla. Pintavesissä valo oli kirkkaampaa kuin meren syvyyksissä. Jäätä ei meressä ollut laisinkaan ja vesi oli ulkona yhtä lämmintä kuin sisällä asumuksissa. Kiirionin perheen hylkeennahkaiset haalarit olivat aivan liian kuumat etelän suureen kaupunkiin, jossa haltiat pitivät vain hyvin vähän vaatteita yllään. Kaupunki oli myös valtavan suuri, se levittäytyi silmänkantamattomiin niin leveys- kuin korkeussuunnassakin.

Pohjoisesta tulleita evakkoja ei myöskään otettu kovin ystävällisesti vastaan. Pääkaupunkiin oli tullut haltioita muualtakin provinsseista ja köyhät siirtolaiset sijoitettiin kaupungin ahtaisiin syrjäkortteleihin. Heitä pidettiin sivistymättöminä, ei juuri villihaltiaa parempina kummajaisina, joiden oli turha haaveilla kunnollisesta urasta tai toimeentulosta. Pohjoisen hylkeenkasvattajilla oli kuitenkin yksi etu puolellaan: he olivat muita merihaltioita tottuneempia olemaan tekemisissä maanpäällisten kanssa. Hylkeenkasvattajat olivat läpi historiansa käyneet kauppaa poronhoitajien kanssa, jotka olivat pohjoisilla seuduilla asuvia ihmisiä. Tämän ansiosta useat Kiirionin tuttavat osasivat myös puhua ihmisten kieltä, mistä oli suuri etu kaupankäynnissä. Arktisen meren siirtolaiset omaksuivatkin varsin pian uuden keinon ansaita elantonsa: monet heistä pestautuivat vartijoiksi ja apulaisiksi ihmisten kauppalaivoille. Tällaiseen työhön lähti myös Kiirionin isä, joka oli sen vuoksi poissa kotoa useita kuukausia kerrallaan.

Arktisen meren haltiat harjoittivat tiiviimmin uskontoa kuin eteläiset serkkunsa. Kiirion ja muut laitakaupungin asukkaat jatkoivat luonnonhenkien palvontaa yhtä ahkerasti kuin pohoisessakin, vaikka pääkaupungissa elämä ei ollutkaan samalla tavoin henkien armoilla kuin heidän kotiseuduillaan. Monet kaupunkilaiset pitivät heidän samanistisia tapojaan barbaarisina. Kiirion keskittyi voimakkaasti omaan uskonnolliseen elämäänsä ja vietti paljon aikaa samaanin seurassa. Hiukan vanhempana hän ryhtyi samaanin oppilaaksi. Hänen äitinsä ei ollut päätöksestä riemuissaan, sillä Kiirion oli perheen vanhin poika, eikä samaani kykenisi elättämään kuin itsensä. Lisäksi uravalinta tarkoitti eristäytymistä kaupunkilaisista yhtä enemmän. Kiirion oli kuitenkin päätöksensä tehnyt ja saatuaan isänsä hyväksynnän asialle hän keskittyi opikseluunsa antaumuksella.

Kiirion opiskeli ja kasvoi muiden nuorten merihaltioden tavoin suuressa merenalaisessa kaupungissa lapsesta teini-ikäiseksi ja nuoreksi aikuiseksi. Samaanin tie auttoi häntä aina muistamaan synnyinkotinsa pohjoisessa, eikä hän koskaan tullut kovin läheiseksi etelässä syntyneiden kaupunkilaisten kanssa. Kun Kiirion oli tullut tarpeeksi vanhaksi hankkiakseen itselleen ensimmäisen työpaikan, hänen opettajansa ehdotti hänelle muuttamista rannikolle. Samaanin tuli osata kuunnella myös merenpinnan päällistä luontoa. Aluksi Kiirion oli ajatuksesta kauhuissaan, sillä hän ei varhaisen lapsuutensa jälkeen ollut koskaan poistunut merestä. Opettajansa ja perheenjäsentensä rohkaisemana hän kuitenkin lähti muutaman muun nuoren kanssa kohti pintaa, kun keväinen meri tyyntyi ja ihmisten kauppalaivat jälleen lähtivät liikkeelle.

Pinta oli hyvin erilainen paikka kuin Kiirion muisti. Hän oli nähnyt vain pohjoisen ihmisten kyliä, ei koskaan suurta satamakaupunkia, jonne hän nyt ui työnhakuun. Pinnalla oli kylmää ja kirkasta, siellä oli voimakkaita ääniä ja kummallisia hajuja, joita Kiirion ei tunnistanut. Kaikki vaikutti paljon levottomammalta ja kovemmalta kuin meressä. Kiirionin hiukan vanhemmat toverit, jotka olivat jo muutamana kesänä asuneet maalla kertoivat hänelle kaupungin tavoista ja vaaroista. Kuten esimerkiksi sen, että taloissa oli ovet ainoastaan pohjakerroksessa ja että ylempien kerrosten ikkunoista saattoi pudota ja loukata itsensä pahasti. He myös varoittivat Kiirionia uimasta kaupungin kanavissa, koska se oli järjestyssääntöjen mukaan kiellettyä ja koska vesi oli siellä niin epäpuhdasta, että siihen voisi vaikka tukehtua. He varoittivat Kiirionia myös siitä, että hänen tulisi pitää silmällä eläinseuralaisensa liikkeitä. Pienen krokotiilin ei ollut hyvä liikkua yksin kaduilla, ihmiset saattaisivat pelästyä sitä.

Satamakaupunki, johon Kiirion oli tullut, ei kuuleman mukaan ollut oikeastaan kovin suuri. Se oli lähinnä "laituri", jonne kauppalaivat tulivat purkamaan ja täyttämään lastia. Satama oli täynnä työnhaussa olevia miehiä, jotka eivät ilahtuneet lainkaan merihaltioista. He tiesivät, että laivat palkkasivat näitä meren asukkeja paljon mielummin kuin miehiä, joista kaikki eivät edes osanneet uida. Kiirion ei kuitenkaan halunnut töihin laivalle, sillä hän oli tullut tutustumaan nimenomaan kuivan maan luontoon. Siksi hän kulki laituria edestakaisin krokotiilinsa kanssa etsien jotakuta, joka haluaisi palkata hänet.

Lopulta joku löytyi. Rasvainen ja epäsiisti mies palkkasi Kiirionin "poikalaumaansa", kuten hän sitä nimitti, sukeltamaan helmiä meren pohjasta. Muut pojat olivat ihmisiä, he hyppäsivät mereen laiturilta ja sukelsivat niin syvälle kuin pysytivät hakemaan simpukoita ennen kuin heidän piti palata pintaan hengittämään. Työ oli epäkiitollista ja raskasta, eikä heidän työnantajansa ollut mitenkään ystävällinen henkilö. Kiirion oli kuitenkin enemmän kauhuissaan siitä barbaarimaisesta tavasta, jolla pojat simpukoita käsittelivät. He kaivoivat niitä esiin hiekasta ja repivät veitsillä niiden kuoret väkivalloin auki. Eivätkä he osoittaneet mitään aikomusta syödä simpukan lihaa sen jälkeen kun olivat sen tappaneet. Kuolleet simpukat heitettiin takaisin mereen. Kiirion oli järkyttynyt todistaessaan sellaista väkivaltaista käytöstä ja ruuan hukkaan heittämistä. Hän työskenteli miehelle vain siksi, että pystyi pelastamaan muiden poikien kynsistä mahdollisimman monta simpukkaa. Tällä käytöksellä hän ei ansainnut kuin työtovereidensa vihan.

Kiirion sai kerättyä helmiä miehelle, vaikka hänen oli vaikea käsittää miksi meren valuutta (helmet) oli vaihdettava miehellä maanpinnan valuuttaan, ennen kuin saattoi ostaa ruokaa, vaatteita tai yösijan. Kiirion myös oivalsi, että joko maanpinnalla asuminen oli todella kallista, tai sitten mies huijasi häntä. Yhdellä helmellä hän sai nipin napin päivän ruuan, vaikka sen olisi pitänyt olla paljon arvokkaampi. Lisätyönään Kiirion myi tovereidensa tappamien simpukoiden lihan majatalojen ravintoloihin ja teki koruja niiden kuorista. Näin hän ansaitsi itselleen hiukan enemmän taskurahaa. Elämä satamassa ei kuitenkaan tehnyt Kiirionia onnelliseksi, eikä se auttanut häntä pääsemään lähemmäksi luontoa. Hänen olisi pian keksittävä jotain muuta tekemistä.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 502
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Paluu Kiirion ja Kroko

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa

cron