Sivu 1/1

Rodriguez

ViestiLähetetty: 12.01.2012 18:11
Kirjoittaja Frederica
Rodriguez


Ihmisiin pätee tietynlaisia lainalaisuuksia. Kaikki ihmiset syntyvät ja kaikki ihmiset kuolevat. Siinä välissä he yrittävät saavuttaa kuolemattomuuden, tehdä merkittäviä tekoja, ansaita omaisuutta ja mahdollisuuksien mukaan lisääntyä. Tässä syntymän ja kuoleman välisessä tilassa ihmisiä hallitsevat erilaiset halut, pelot ja päämäärät.

Isabella Rodriguez syntyi Bostonissa helmikuussa 1893, mutta ei itse pidä tätä tapahtumaa merkittävänä. Hän katsoo todellisen elämänsä alkaneen 12.4.1905, jolloin hän ymmärsi mikä kaikki hänen elämässään oli pielessä. Sinä päivänä kaksitoistavuotias tyttö ymmärsi koti-ikävän todellisen merkityksen. Ei sitä merkitystä, minkä jokainen lapsi tunsi, kun nukkui ensimmäistä kertaa vieraassa paikassa, vaan sen ihon alle syöpyvän, ohimoita viiltelevän, koko olemusta repivän ikävän merkityksen. Tiesi olevansa aivan väärässä paikassa, paikassa, johon ei kuulu.

Isabella Rodriguez ymmärsi, ettei hänen kotinsa ollut missään tämän maanosan kamaralla. Tähtilippu ei ole hänen lippunsa, eikä tämän unelmien luvatun maan elämä hänen elämäänsä. Hänen kotinsa, todellinen paikkansa, on meren toisella puolella. Paikassa, jossa puhe kutittaa kieltä ja lämpö huokuu taivaasta ja maasta.

Niinpä hän asetti itselleen päämäärän; jonain päivänä hän palaisi kotiin. Jonain päivänä tämä kurja ikävä hänen sisältään palaisi pois kaikkialta huokuvassa lämmössä ja kuolisi.

Ihmisten elämässä päämäärien saavuttaminen vaatii uhrauksia. Jokainen uhraa jotakin kallista halujensa alttarille, kuvitellen kalliin uhrin tuovan unelmat lähemmäs. Maailma kuitenkin sylkee uhrien päälle ja vaatii aina vain enemmän. Se kasvattaa päämääristä pakkomielteitä, jotta uhreista tulisi suurempia ja näytelmästä edes vähän kiinnostavampi. Mitä hupia on esityksestä, jossa kukaan ei vajoa ja kärsi?

Naisen paikka ei ollut töissä. Paitsi tietysti sota-aikana ammuksia tekemässä ja hoitamassa haavoittuneita, mutta se oli harvinainen poikkeus, eikä maailma enää koskaan tule vajoamaan sellaiseen kaaokseen ja vihaan, miehet puvuissa sanovat. Ilman töitä ei Isabellalla ollut rahaa ja ilman rahaa ei maasta toiseen voinut matkustaa.

Unelmien luvatussa maassa on kaksi tapaa tehdä rahaa nopeasti. Toinen tapa ei houkuttanut Isabellaa, huorien kohtalona on liian usein kuristua omiin silkkilakanoihinsa. Toinen missä liikkuu iso raha, on kadonneiden löytäminen. Kadoksissa saattaa olla mitä tahansa, mutta jos se on tärkeää mitä tahansa, sen löytämisestä maksetaan paljon.

Ja ne, jotka ovat riittävän epätoivoisia palkatakseen naisen, ovat niin epätoivoisia, että maksaisivat melkein mitä tahansa tuloksista. Ikävä kyllä he ovat myös niin epätoivoisia, että saattavat maksaa laskunsa luodeilla. Ei maksun vaatijaa, ei maksua.

Isabella hankkii aseen neuvotteluvaltiksi ja jatkuva muuttaminen yhdestä lahoavasta asunnosta toiseen toimii hyvänä hätävarjeluna. Omaisuutta Isabellalle on kertynyt ihan mukavasti ja hänellä on rahaa tallessa useammassa kuin kolmessa paikassa, ihan vain kaiken varalta.

Syntymän ja kuoleman välissä ihmisten elämää hallitsevat erilaiset halut, pelot ja päämäärät. Kun päämäärät ja pakkomielteet lähestyvät loppuaan, pelko kietoutuu niiden ympärille kuin syöpä. Entä jos unelma ei olekaan sellainen, kuin on haaveillut? Todellisuudella on terävät kynnet ja hampaat täynnä myrkkyä. Entä jos kauniiden kääreiden alta paljastuu pelkkää tyhjää? Hulluus, päämäärät ja pakkomielteet pitävät ihmiset onnellisina, koska ne antavat heille uskoa kuolemattomuuteen. Pelko varmistaa, että takertuvat omaan uskoonsa ja lopulta hirttäytyvät siihen. Todellisuuden pimeydessä synkin ja hulluinkin unelma hehkuu valoa, koska se lupaa huomisen olevan parempi.

Sama lupaus, joka ikinen päivä, kunnes päivät loppuvat ja jäljellä on vain unelmien hautausmaa. Silloin ei tarvitse avata kääreitä. Todellisuus on jo käärinyt kaiken kasaan ja näyttämön valot sammutetaan.
Mutta ennen valojen sammumista, on oltava vielä viimeinen näytös. Kamppailu siitä voidaanko pelkojen ylle nousta.



”Tämä katsaus Isabella Rodriguezin elämästä sisälsi otteita hänen päiväkirjoistaan vuosilta 1920–1925. Niillä voi vielä myöhemmin olla suurta merkitystä. Tai sitten ei. Se riippuu siitä kuinka tämä tapaus käsitellään.
Nyt pyytäisin arvon herroja suuntaamaan mielenkiinnon erääseen toiseen. Palaamme Isabella Rodrigueziin, kunhan aika on kypsä ja eräiden tapahtumien tarkastelu on saatettu loppuun. Meillä on syytä uskoa, että vuosi 1925 oli hyvin merkittävä ja erikoinen vuosi.”


A/N:Mitä olisikaan loppu ilman paineita GM:lle? :lol: