Luku 1, Paperilyhtyjen valossa

Itse peli. Tämä peli on "samaa sarjaa" Valoa Manhattanilla pelin kanssa, eli tässä seikkailevat samat päähahmot.

Luku 1, Paperilyhtyjen valossa

ViestiKirjoittaja kardinaali » 10.08.2011 11:09

25.8.1947, perjantai

Turkkilainen herrasmies astui taksiin Lower East Sidella sijaitsevan tiilitalon edestä. Hän oli pukeutunut kalliiseen mustaan pukuun ja kauluspaitaan sekä uuteen lierihattuun. Asun väripilkkuna toimi kirkkaasti kuvioitu arabialaistyylinen kaulahuivi. Toisessa kädessään miehellä oli käärmeenpäinen kävelykeppi ja toisessa nahkainen matkalaukku.

Altair ei lähtenyt kevein mielin viikonlopun viettoon maaseudulle. Hän oli saanut kutsun juhliin jo alkukesästä ja oli ollut siitä hyvillään, joskin yllättynyt. Kutsu oli tullut herra ja rouva Simmonsilta, jotka olivat tunnettuja New Yorkin seurapiireissä. He olivat tutustuneet Altairiin erään koruvarkauden yhteydessä edellisenä talvena. Simmonsien syksyiset juhlat, ”venetsialaiset”, olivat tunnettu tapahtuma. Paikalla oli aina runsaasti New Yorkin silmäätekeviä. Altair oli toki itsekin tunnettu hahmo, mutta kutsu juhliin oli silti tullut hänelle yllätyksenä. Se oli hivellyt hänen omanarvontuntoaan siitäkin huolimatta, että hän ei aluksi ollut ajatellut lähteä. Matkustaminen oli vampyyrille aina vaarallista. Mutta mietittyään asiaa tarkemmin ja käytyään vilkaisemassa juhlien päänäyttämönä toimivaa kartanoa hän oli muuttanut mielensä. Venetsialaiset alkoivat perinteisesti vasta hämärän laskeuduttua ja ne huipentuivat puolen yön jälkeen lukuisten pienten, tuikkukynttilöitä kuljettavien paperiveneiden regattaan. Juhlat olivat oiva tilaisuus tutustua merkittäviin henkilöihin ja tehdä itseään tunnetuksi. Maineen kasvattaminen ja verkostojen luominen olivat houkuttelevia ajatuksia ja ne voittivat Altairin mielessä lopulta turvallisuuden. Hän tiesi olevansa ahne ja toimivansa vastoin jokaisen järkevän vampyyrin parempaa tietämystä, mutta joskus oli antauduttava pieneen vaaraan saavuttaakseen jotain erityistä.

Taksi mateli hitaasti sateisessa syyssäässä. Se kaartoi moottoritieltä ylös rampille, mistä alkoi huonokuntoinen, asfalttipintainen sivutie. Lopulta se vaihtui kiemurtelevaan hiekkatiehen. Altair oli hyvillään siitä, ettei enää kyennyt kärsimään matkapahoinvoinnista. Puolentoista tunnun ajoin jälkeen taksi kaartoi tammien reunustamalle kujalle, joka johti kartanolle. Rakennus oli vaikuttava näky lukuisten pihalle asetettujen lamppujen himmeässä valossa. Hovimestari kiirehti ottamaan vieraan vastaan ja muutamat palveluspojat noutivat Altairin matkalaukun.

Altair ohjattiin suuren, loisteliaan hallin läpi saliin, jossa Simmonsien arvovaltaiset vieraat istuivat iltaa keskustellen, virvokkeita siemaillen ja kuunnellen siron, vaalean tytön harpunsoittoa. Suuret ranskalaiset ikkunat oli avattu ulos terassille, josta pääsi puutarhaan. Rouva Simmons, valkoiseen kettupuuhkaan ja roosaan iltapukuun pukeutunut vanhempi rouva, kiirehti suurieleisesti Altairia vastaan.

”Herra Hazzih, tervetuloa”, nainen sanoi kuuluvalla äänellä ja syleili Altairia.
”Rouva Simmons”, Altair tervehti ja suuteli naista kädelle. Hän yritti olla häiriintymättä siitä, että naisella ei selvästikään ollut mitään käsitystä hänen sukunimensä oikeasta lausumisesta.
”Miten ihanaa, että pääsitte tulemaan jo tänä iltana”, nainen jatkoi: ”Osa vieraistamme tulee vasta huomenna venetsialaisiin. Tänä iltana meillä on vain rauhallista seurustelua. Minun tyttäreni”, nainen viittasi ihailevasti harppua soittavan tytön suuntaan: ”Hän viihdyttää meitä tänä iltana. Suloista musiikkia, eikö totta.”
Altair nyökkäsi ja sanoi muutaman kehun ylpeälle äidille. Hän oli kuitenkin kiinnostuneempi salin muista vieraista. Monet vilkuilivat Altairia uteliaina, olihan hän viimeisin tulija.

Altair tunnisti oitis tukevan kaljun miehen Alfred Maliniksi, korkeamman oikeuden tuomariksi. Kuivakka, vihreään satiinimekkoon pukeutunut nainen hänen vierellään oli ilmeisesti hänen vaimonsa. Rouva Simmons huomasi Altairin katsovan pariskuntaa ja riensi esittelemään heidät toisilleen.
”Herra ja rouva Malin, tässä on Altair…”,
”Altair Hafiz”, Altair kumarsi.
”Hän on se yksityisetsivä josta minä kerroin. Alfred, teillä kahdella on varmasti paljon yhteistä, kun molemmat työskentelette rikollisten parissa”, rouva Simmons läpsäisi leikillisesti kettupuuhkansa hännällä herra Malinia ja naurahti. Sitten hän kiiruhti vastaanottamaan uutta vierasta jättäen Altairin nolostuneen tuomarin ja tämän happaman vaimon seuraan.

Altair vaihtoi muutaman sanan pariskunnan kanssa ja tarkkaili samalla saliin kokoontuneita. Hän oli tyytyväinen, kun rouva Simmons oli jättänyt hänet rauhaan. Rouva Malin esitteli hänelle pienieleisesti paikalle kokoontuneita: Herra Ostar (beigeen pukuun ja metsänvihreään kauluspaitaan pukeutunut professori joka oli saapunut yksin), Herra ja rouva Ericsson (mies oli varakas pörssikeinottelija), Herra ja rouva Liebenbaum (Rouva Malin ei tuntenut heitä, mutta hänen käsittääksensä mies oli jonkin sortin tekniikan nero), Herra Dune Norton (räikeänsiniseen pukuun pukeutunut nuori mies, joka oli modernin taiteen nouseva tähti) sekä joissain piireissä pahamaineinen William Minsky (vanha herrasmies, joka omisti lukuisia ravintoloita ja teattereita Broad Waylla). Rouva Malinin mukaan suurin osa vieraista oli vielä saapumatta.

Hän osoitti Altairille halveksivasti myös muutaman nuoren miehen:
”Toimittajia ja muuta median väkeä, rouva Simmons haluaa aina kutsua myös heitä. Mielestäni turhaa kutsua rahvasta paikalle.”
Altair nyökkäsi, vaikka ei ollutkaan samaa mieltä. Hän vetäytyi hiukan sivummalle Malineista, kieltäytyi kohteliaasti hänelle tarjotusta drinkistä ja istuutui erääseen vapaaseen nojatuoliin. Hän rauhoittui ja alkoi sitten seurailla vieraita tiiviimmin. Altair halusi varmistaa, että paikalla ei ollut muita hänen kaltaisiaan. Se oli hyvin epätodennäköistä, mutta Altair tiesi, että siellä missä oli koolla vaikutusvaltaisia ihmisiä, oli myös hyvin usein vampyyreita.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 503
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Luku 1, Paperilyhtyjen valossa

ViestiKirjoittaja Kronus » 12.09.2011 19:38

Toimittajien ja median väen joukossa oli myös Kirin Vayun Travis, pitkähkö ja tummapiirteinen, niin katsotusti "etninen" reportteri. Hän ei ollut musta, tai edes latino, mikä olisi ollut kenen tahansa yhdysvaltalaisen helppo tunnistaa, vaan jokseenkin epämääräisen aasialainen. Itse asiassa Kirin oli puoliksi intialainen, mutta tavallisen kaduntallaajan mielessä aasia tarkoitti lähinnä Japania tai ehkä kiinaa.

Kirin oli Altairin kaltainen. Hän oli paikalla etsimässä kontakteja, tai jotakin "erityistä". Tosin hälle se tarkoitti konkreetisempia asioita. Rahat, jotka Kirin tarvitsi, hän oli tuottunut hankkimaan kuten muutkin New Yorkin vuokranmaksajat, sieltä missä sitä oli tarjolla, ja kaihtamatta vähemmän laillisiakaan toimeentulon muotoja. Hän käytti niitä pieniä etuja, joita hänenkaltaisellaan oli tavalliseen kuolevaiseen nähden.

Tänä iltana Kirin oli tekemässä tutkimusta eräästä Willian Minskystä ja tämän salaisesta historiastaan. Olosuhteista johtuen juttuun ei olisi tulossa hänen omaa nimeään, eikä hän ollut enää aivan varma, missä lehdessä sen olisi parasta ilmestyä. Hän oli nimittäin pestautunut herra Minskyn suojelijaksi, päästäkseen tämän lähelle. Kirinillä oli kokemusta suojelutyöstä, ja niin hän oli saanut paikan. Sopimus tietysti kielsi levittämästä mitään juttuja, mistä syystä Kirin oli kirjoitanut siihen alle "Pamir Dehiya". Kirin nimittäin halusi katsoa tulevaisuuteen ja seuraavaan tilipussiin, joka saattoi aina olla suurempi muualla. Joka tapauksessa Kirinin läsnäolo Simmonsien juhlissa sai ironisen käänteen kun herra Minsky halusi ettei Kirin herätä tehtävissään turhaa huomiota ja käski tämän esiintyä toimittajana. Kirin saikin aivan erityisen helposti hankittua lehtimieskortin ja räpsi nyt kuvia saapuvista vieraista. Hän äkkäsi pian Malinien kanssa keskustelevan ulkomaalaisen ja pyysi saada heidät kaikki tunnelmalliseen ryhmäkuvaan, sekä ulkomaalaisen vielä erikseen edustavaan kasvokuvaan.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 327
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Luku 1, Paperilyhtyjen valossa

ViestiKirjoittaja kardinaali » 13.09.2011 10:29

Rouva Malin katsoi Kiriniä kuin jotain alempiarvoista otusta, josta saattoi mahdollisesti saada jonkin taudin jos oli liian lähellä tätä. Mutta naisen julkisuudennälkä oli lähes kyltymätön ja siksi hän salli (suorastaan vaati) Kirinin ottaa heistä valokuvan. Herra Malin, joka sai ainakin omasta mielestään nauttia julkisuudesta aivan tarpeekseen, yritti sitävastoin vältellä kameraa. Mutta miehellä ei juuri ollut vastaan sanomista. Kirin saattoi huomata, että monet muut huoneessa olijat katsoivat kuvattavia kateellisina. Julkisuus ja huomio olivat näille yhdysvaltalaisille ylhäisöihmisille rahaakin arvokkaampia.

Altair ei olisi halunnut tulla kuvatuksi, mutta toisaalta hänelläkään ei ollut mitään huomiota vastaan. Mutta kun hän katsoi Kiriniä tarkemmin, hän kirosi mielessään. Kirosi omaa turhamaisuuttaan ja huolimattomuuttaan. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt Kiriniä eikä tiennyt tästä mitään ja se seikka sai Altairin levottomaksi. Hän itse liikkui hyvin harvoin vampyyrien tapaamispaikoissa ja siksi tämä vieras oli saattanut jäädä häneltä huomaamatta. Mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen.

"Luulen, että kasvokuvan saa paremmin tuolla", Altair sanoi Kirinille ja osoitti salin takaseinustalla olevaa syvennystä, joka oli mahdollisimman kaukana harppua soittavasta tytöstä ja hänen lähellään seisoskelevista ihmisistä.
Hän lähti vastausta odottamatta kulkemaan salin poikki ja saattoi huomata, että jotkut katsoivat hänen peräänsä, mutta eivät kiinnostuneet asiasta enempää. Kun Altair oli varma, että kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota, hän kysyi matalalla äänellä:
"Kuka sinä olet? Mitä teet täällä ja mitä sinä haluat? Minä huomasin mikä sinä olet, mutta en tunne sinua." Altair piti katseensa tiukasti Kirinissä, mutta ei muuttanut hillittyä ja arvokasta käytöstään. Hän kuitenkin luopui hetkeksi siitä elämän jäljittelystä, joka oli hänelle ihmisten parissa työskentelevänä jo tullut normaaliksi käytännöksi. Altair seisoi silmiään räpäyttämättä, hengittämättä ja odotti Kirinin esittelevän itsensä ja asiansa.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 503
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Luku 1, Paperilyhtyjen valossa

ViestiKirjoittaja Kronus » 21.09.2011 18:47

"Hyvää iltaa herra Hashis" Kirin sanoi kepeästi asettaessaan salamaa kameraan. Hän huomasi joutuneensa tekemisiin kaltaisensa kanssa ja koki tilanteen uhkaavana. Kirin ei tuntenut hyvin montaa kaltaista, mutta silti joitakin aivan liian hyvin. Camarilla ja Sabbat, ne olivat saman kolikon kaksi puolta hänelle - kolikon jossa oli kaksi presidenttiä, eikä mitään merkintää nimellisarvosta. Mutta mitä hyötyä olisi näyttää säikähtävänsä? Bluffaamalla hän oli selvinnyt tähänkin asti, eikä hän aikonut nyt hylätä onnensa jumalaa, joka katsoi hänen peräänsä.

"Olen pelkkä reportteri, kuten näet. Kirjoitan juttua seurapiirien merkkihenkilöistä. En ole kutsuvieraiden listalla, enkä kovin tärkeä" Kirin sanoi kameran takaa, tiiraten toista etsimen läpi: tämä ei vaikuttanut Sabbatilaiselta, mutta mistä sitä ikinä tiesi. Sitten hän laski kameran rintansa eteen, sormi valmiina räpsäisemään kuvan. "Olen myös kaltaisesi, mutta sillä ei ole tekemistä minkään kanssa täällä. Täällä minä olen vain tavallinen lättäjalkainen toimittaja. Kirin on nimeni. Jos se ei kuulosta sinusta tutulta niin voi olla että valehtelen. Ja siihen minulla voisi olla satoja syitä. Mutta jos kaikki ihmiset täällä, pressikorttini, vieraslista ja omat aistisi sanovat, että olen ihan tavallinen toimittaja, niin eikö minun silloin täydy olla toimittaja?"
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 327
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Luku 1, Paperilyhtyjen valossa

ViestiKirjoittaja kardinaali » 28.09.2011 12:51

Altair kuunteli Kiriniä tarkkaavaisesti. Hänen katseensa oli läpitunkeva, mutta ei hyökkäävä. Altair ei selvästikään ollut petomaisimmasta päästä vampyyreita ja hän alkoi päätyä siihen lopputulokseen, ettei Kirinkään ollut vaarallinen.

"Meidän kaikkien on joskus valehdeltava", Altair tokaisi "Minä näen, että sinä et valehtele vääristä syistä, et ainakaan nyt." Hän vaikutti rentoutuneen hiukan ja palautti kasvoilleen jälleen elämää jäljittelevän värin. Sitten hän tarjosi Kirinille kättään:
"Altair Hafiz", hän esitteli itsensä (tarpeeksi selkeästi, jotta Kirin ei jatkossa erehtyisi nimestä) "Minä en ole kiinnostunut kaltaistemme politiikasta ja jos sinäkään et ole, niin meillä ei pitäisi olla mitään ongelmaa. New Yorkissa oleilen ruhtinaan luvalla, joten tietyssä mielessä olen puoleni valinnut. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tämän viikonlopun kanssa."
Hän vilkaisi salissa olijoita ja jatkoi sitten:
"Minä työskentelen ihmisten parissa. On ehkä ironista, että eläessäni välttelin kaikkia sosiaalisia kontakteja ja että opin ihmisten sosiaalisen elämän kiinnostavuuden vasta kuolemani jälkeen. Mutta he kiinnostavat minua yhtä kaikki. Enkä halua, että minun läsnäollessani heille tapahtuu mitään." Hän sanoi viimeisen lauseen sen verran painokkaasti, ettei Kirinille voinut jäädä epäselväksi, että Altair puuttuisi asiaan, mikäli Kirin alkaisi käyttäytyä sopimattomasti.

"Muuten minulla ei ole mitään sitä vastaan, että täällä on toinenkin kaltainen", Altair sanoi. "Ja tietääkseni me olemme ainoat. Olisi melkoinen yllätys ja kaikkien todennäköisyyksien vastaista, että täällä olisi meikäläisiä vielä lisääkin. Mutta ainakaan kukaan heistä ei ole." Hän sanoi ja viittasi salissa oleviin. Hän huomasi, että herra Liebenbaum lähti tulemaan heitä kohti ilmiselvästi halukkaana keskustelemaan. Altair nyökkäsi vielä Kirinille, ennen kuin tervehti innokasta insinööriä. Vaikutti siltä, että herra Liebenbaum oli jonkin sortin dekkarikirjojen suurkuluttaja ja näytti mitä ilmeisemmin olevan halukas puhumaan Altairin kanssa joistakin kiinnostavista juonenkäänteistä ja niiden todenperäisyydestä.

Kirin ei kauaa ehtinyt todistaa herra Liebenbaumin innokkuutta, kun hän kuuli tutun äänen jostain takaansa:
"Hei toimittajanretku, mitäs siellä notkut, minulla on vähän asiaa."
William Minsky seisoi melko lähellä kolmikkoa nojaten naisen rintakuvaan (ei ollut ehkä sattumaa, että miehen käsi oli puristunut toisen pyöreän marmoririnnan ympärille). Hänen nenänsä punoitti hiukan ja toisessa kädessään mies piteli konjakkilasia. Se oli täytetty kaikkien hyvien käytöstapojen vastaisesti yli puolenvälin.

Herra Minsky nyökkäsi sekä Altairille että Liebenbaumille ja kiskoi Kiriniä sitten syrjään.
"Teit tuttavuutta tuon paksun yksityisetsivän kanssa, se on hyvä", herra Minsky sanoi ja kaivoi taskustaan esiin tuhdin sikarin. Miehen ryppyiset kädet vapisivat aika lailla, mutta hän onnistui silti sytyttämään sen vaivattomasti.
"Melkoisia nuuskijoita kaikki etsivät, niiden läsnäolo ei tiedä mitään hyvää", hän jatkoi ja puhalteli sikarinsavua Kirinin päälle.
"Täällä olevilla on paljon salaisuuksia, sano minun sanoneen, ja niistä se on kiinnostunut. No, minun salaisuuksiani sen on parasta olla tonkimatta. Ja kastokin, että se ei tongi." William Minsky katsoi Kiriniä merkitsevästi. Sitten hän jälleen rentoutui ja naurahti:
"Kuulin, että se vanha armeijan kaverikin on tulossa tänne huomenna. Siinä vasta sekopää. Jos jonkun likaisia salaisuuksia haluaisi tonkia, niin siitä kaverista kannattaa aloittaa. Se on nähnyt sotia ja vieraita maita, kyllä vaan, pervo mikä pervo." William Minsky naureskeli ja läpsäytti sitten Kiriniä takapuolelle ennen kuin lähti seurustelemaan hetkeksi yksin jääneen rouva Liebenbaumin kanssa. Rouvan ilmeestä näki, että tämä ei ollut erityisen ihastunut uuteen keskustelukumppaniinsa.

Ihmiset näyttivät kuitenkin käyvän vaisummiksi ja Kirin saattoi arvata heidän säästelevän voimiaan seuraavaan yöhön ja sen riehakkaisiin juhliin. Pian suurin osa vieraista menisi yöpuulle.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 503
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Luku 1, Paperilyhtyjen valossa

ViestiKirjoittaja Kronus » 05.10.2011 19:14

Kirin kätteli Altairia nyt vähän rennompana. Hafiz - oliko se kenties tuttu nimi? Kirin ajatteli että oli mahdollisesti kuullut sen jossain, tai ehkä nähnyt painettuna. "Tiedän että tulemme toimeen mainiosti" Kirin vakuutti. "En ole itsekään kiinnostunut siitä mitä te runollisesti kutsutte 'kaltaistemme politiikaksi'. Minusta se on huono puheenaihe, varsinkin näin hienoissa juhlissa. Pidän naamiaisista, mutta vain jos saan itse valita missä asussa ja seurassa niihin osallistun." Kirin otti esiin reportterinlehtiönsä ja pyysi Altairia vielä varmentamaan nimen kirjoitusasun, jos se vaikka tulisi painetuksi lehteen jutun yhteydessä. Hän kun oli tavallinen reportteri, ja Altair vain yksi vieraista. Näin hän oli tehnyt jokaiselle vieraalle, eikä halunnut nytkään poiketa roolistaan.

Minskyn kanssa Kirin otti kuitenkin hieman toisen roolin. "Selvä homma, pomo" Kirin tokaisi matalalla äänellä. "Jos se etsivä alkaa kysellä jotain, ohjaan sen, tuota... sen armeijan kaverin kimppuun. Mikä hänen nimensä on?" Läpsäytys takapuolelle oli yllätävä ja vähän liian tuttavallinen Kirinille. Hän hämmentyi sen verran ettei tajunnut edes punastua, vaan jäi hölmistyneenä katsomaan ympärilleen, oliko joku nähnyt joku tapauksen. Sitten hän lähti jututtamaan otollisia vieraita ennen kuin kaikki menisivät nukkumaan. Häntä kiinnostivat huhupuheet paikallaolijoista, erityisesti Minskystä. Mutta hän piti silmänsä ja korvansa auki siltä varalta, että Altair lähestyisi Misnkyä tai keskustelisi tästä.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 327
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Luku 1, Paperilyhtyjen valossa

ViestiKirjoittaja kardinaali » 31.10.2011 14:07

Vieraat alkoivat olla jo sen verran väsyneitä tai humaltuneita, ettei Kirin saanut heistä mitään mielenkiintoista irti. Se kuitenkin tuli melko selväksi, että hyvää vauhtia humaltunut William Minsky ei ollut kenenkään suosikki. Etenkin naiset yrittivät parhaansa mukaan vältellä miehen hiukan liian tuttavallista seuraa. Lopulta vieraat yksi toisensa jälkeen vetäytyivät huoneisiinsa. Myös Altair lähti hyvissä ajoin omaan huoneeseensa rauhoittumaan ja laittamaan sen asianmukaiseen päiväkuntoon.

Kirin sai myös oman huoneen, joskin se oli talon alakerrassa palvelijoiden siivessä, eikä lainkaan niin loistelias kuin mitä vierailla todennäköisesti oli. Huoneessa oli yksinkertainen sänky, kirjoituspöytä, peili ja vaatekaappi. Pieni ikkuna antoi ulos puutarhaan, jossa yölinnut olivat jo vaienneet, mutta aamuvirkut eivät vielä olleet aloittaneet lauluaan. Beiget puuvillaverhot peittivät ikkunaan ja lattialla oli saman värinen villamatto. Peseytymistilat ja wc olivat käytävän päässä. Muut reportterit toivottivat hyvää yötä toisilleen ja vetäytyivät hekin huoneisiinsa.

**********

Venetsialaiset alkoivat auringon laskiessa, juuri siihen aikaan kun Kirin ja Altair heräilivät. Vaikutti siltä, että myös ihmiset olivat viettäneet päivänsä enemmän tai vähemmän lepäillen, puutarhassa kuljeskellen ja seurustellen. Altair onnistui selittämään poissaolonsa päivälliseltä Ramadanilla (kenelläkään muulla vieraista ei ollut aavistustakaan, milloin sen olisi oikeasti kuulunut olla). Kiriniltä kukaan ei edes vaivautunut tiedustelemaan, miksi hän ei ollut käynyt syömässä keittiössä. Loput vieraat olivat saapuneet päivän tai alkuillan aikana. Kirin näki, että viimeisenä paikalle kiirehti nuori äkkirikastunut elokuvatuottaja Neil Hobbes, joka pahoitteli ylitsevuotavasti myöhästymistään talon emännälle.

Ulkona puutarhassa, jossa juhlat pidettiin, oli jo kokoontuneena suurin osa vieraista. Värikkäitä paperilyhtyjä roikkui puutarhan suurten vaahteroiden oksista ja niiden alle oli katettu lukuisia valkoisella pöytäliinalla peitettyjä noutopöytiä. Pöydillä oli kalliita herkkuja aina jokiravuista ja tryffeleistä paahtohärkään. Jos Kirin olisi ollut ihminen, hän olisi voinut ylistää ruokalajien runsautta. Pieni orkesteri, johon kuului viulisti, sellisti ja huilisti, soittivat kevyttä musiikkia vaahteroiden alla. Jäästä veistetty, muinasta kreikkalaista jumalatarta esittävä patsas seisoi juomapöydän vieressä. William Minsky oli jo päätynyt ihailemaan sen muotoja boolilasi toisessa kädessään.

Jokaisella oli juhlan hengen mukaisesti värikäs naamio kasvoillaan. Kirin saattoi silti helposti tunnistaa kaikki heidän vaatteidensa, äänensä, ruumiinrakenteensa ja käytöksensä perusteella. Myös Altair oli vieraiden joukossa. Hänellä oli musta sulallinen naamio ja hän näytti epätoivoisesti yrittävän selittää yli-innostuneelle rouva Simmonsille Ramadanista.

Eräs viehättävä nuori neiti oli vieraiden joukossa uusi. Hän oli ilmeisesti saapunut paikalle päivällä. Hänellä oli yllään turkoosinsininen satiinimekko ja kasvoillaan turkoosin ja kullanvärinen kissanaamio. Hän keskusteli vanhemman pariskunnan kanssa, jotka näyttivät jäykän asiallisilta. Herralla oli yllään armeijan jalkaväen juhlapuku ja hänen rouvallaan sarkakankainen mekko, mikä oli jyrkkä vastakohta muiden naisvieraiden asuille. Puku oli kuitenkin juhlava, vaikka se antoikin rouvasta jäykän vaikutelman. Pariskunnalla oli identtiset naamiot, mikä oli jossain mielessä hiukan hellyyttävää.

Akateemiset vanhemmat herrat näyttivät syventyneen keskusteluunsa lähellä noutopöytiä. Kirin saattoi lehtikuvien perusteella tunnistaa Edgar Huntingtonin, kuuluisan kirurgin, jolla oli kasvoillaan hyvin yksinkertainen tumma naamio. William Minsky, joka oli kyllästynyt olemaan yksin, liittyi heidän seuraansa. Puna-kultainen sulkanaamio roikkui hiukan vinossa hänen kasvoillaan. Musiikki taukosi välillä, kun soittajat vaihtoivat kappaletta, ja sillä välin vieraat täyttivät ahkerasti lautasiaan ja lasejaan. Paperilyhtyjen reunustama kuja vei nurmikkoa pitkin alas pienen joen rantaan, jossa puolen yön aikaan oli tarkoitus laskea vesille lyhtyveneiden regatta.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 503
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Luku 1, Paperilyhtyjen valossa

ViestiKirjoittaja Kronus » 07.11.2011 20:25

Kirin tuli puutarhaan kameroineen. Vieraat varmaan haluaisivat tulla kuvatuiksi juhla-asuissaan. Hän oli myös varustautunut juhlaan halvalla naamiolla ja siistillä puvulla. Hän piti silti pressikorttinsa näkyvillä, jotta ihmiset näkisivät hänen olevan lehdistön edustaja.

Kirin ihasteli tovin - jossain määrin - pöydän antimia. Se sai hänet hieman nälkäiseksi, ja hän päätti seurata mahdollisia tilaisuuksia ravinnon hankintaan, vähän myöhemmin. Nämä olivat kuitenkin juhlat, ja vieläpä naamiaiset, ja hän arvioi hyvin vähäiseksi sen mahdollisuuden että pieni "tuttavuuden teko" johtaisi ongelmiin.

Mutta ennen sitä Kirin aikoi tehdä työnsä, eli hankkia puheenaiheita. Hän kiinnostui kirurgi Huntingtonista, jos vaikka tämä kertoisi kuuluisista potilaistaan ja näiden operaatioista. Minsky ehätti kuitenkin ennen häntä ukkoseuraan, joten Kirin päätti valita toisen kohteen. Viimeöinen lähentely oli saanut Kirinin vieroksumaan tyyppiä. Tuosta pervosta oli varmasti olemassa shokeeraavia juoruja, joita Kirin kyllä oli hakemassa, mutta hän ei aikonut tulla osaksi niitä.

Kirin valitsi siis uuden, tuntemattoman vieraan, eli nuoren neidon kullatussa kissanaamiossa, joka keskusteli vanhemman pariskunnan kanssa. Kirin oli tehnyt taustatyönsä. Hän meni heidän luokseen ja esitteli itsensä ja lehden jolle työskenteli. "Herra ja rouva Fombrun, otaksun" hän lausui. Jalkaväen univormusta oli vaikea erehtyä. "Hauska tavata teidät, saanko ottaa kuvan ja tehdä pienen haastattelun?" Kirinillä oli arvaus myös neidosta: nti Annie Dawson, tuottaja Neil Hobbesin lemmitty. Mutta Kirin ei lausunut arvaustaan ääneen, koska mehukkaan jutun potentiaali oli suuri. Nuori näyttelijätär, joka luultavasti oli tottunut saamaan huomiota, saattaisi tehdä itse itsestään kiinnostavan, jos reportteri ei muuten häntä noteeraisi. Ehkä neidolla oli salaisuus, jolla hän tiesi saavansa huomiota, jos ei sitä muuten saisi. Olihan neito saapunut eri aikaan kuin rakastajansa. Kirinin oli puoliksi hindu, ja kieltämättä ravnos, ja hän uskoi naamioiden voimaan. Henget saattoivat joskus manifestoitua kun ihmiset kätkivät kasvonsa tullakseen joksikin toisiksi, mutta yhtä usein naamiot peittivät vain valheet joita ihmiset itsestään kertoivat, ja esiin tulivat heidän oikeat luonteensa.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 327
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Luku 1, Paperilyhtyjen valossa

ViestiKirjoittaja kardinaali » 08.11.2011 14:08

"Kyllä, minä olen Steward Fombrun ja tässä on vaimoni Yetta", sotilas esitteli itsensä Kirinille.
"Oletkos sinä armeijan miehiä, tai peräti veteraani?" Hän jatkoi. Mies oli selvästi hyvin ylpeä ammatistaan ja melko näkyvästi mielissään siitä, että Kirin halusi tehdä haastattelua.
"Minähän olen ollut Normandiassa, sain siitä reissusta arvomerkin...", hän kosketti rintaansa ja huomasi, ettei mitali ollutkaan siinä.
"Mitä ihmettä", Steward mutisi hiukan hämmentyneenä.
"Kultaseni, ehkä et laittanut sitä kiinni uniformuun illalla? Se on varmaan vieläkin sinun matkalaukussasi olevassa rasiassa", hänen vaimonsa ehdotti.
"Niin, niin se varmaan onkin", mies myönsi ja kääntyi hiukan anteeksipyytävästi Kirinin puoleen. Nolostuminen ei selvästikään sopinut sotilaalle.
"Suokaa anteeksi, nuori mies. Minä haen mitalini ennen kuin otatte kuvan. En pidä sitä uniformussa kuin erityistilaisuuksissa."

Herra Fombrun lähti harppomaan talolle ja hänen vaimonsa jäi Kirinin ja nuoren naisen seuraan. Kissanaamion taakse kasvonsa kätkenyt neito ei malttanut enää pysyä vaiti.
"Miten hauskaa, että lehdistönkin edustajia on kutsuttu", hän sanoi Kirinille pehmeällä äänellä.
"Minä olen Annie Dawson, ette ehkä tunnistaneet minua", hän jatkoi ja kohotti hiukan naamiotaan. Annien silmät välkkyivät samassa turkoosinsävyssä kuin hänen mekkonsakin. Ei ollut vaikeaa arvata, että neito sai kiittää pitkälti ulkonäköään siitä, että oli päässyt esiintymään.
"Tule, olisin kiitollinen jos sekoittaisitte minulle drinkin", hän jatkoi ja osoitti juomapöytää "Olen kovin kehno drinkkien tuntija."

Annie tarttui Kiriniä kevyesti kädestä ja ohjasi hänet mukanaan juomapöydän luokse. Samalla nuori nainen vilkuili muita vieraita.
"Eikö ole kummallista, että osa vieraista on vieläkin sisällä talossa, vaikka juhlat ovat jo alkaneet? Minusta sellainen on loukkaavaa isäntäväkeä kohtaan", hän sanoi. Neil Hobbes ei ollut vielä saapunut puutarhaan, sen Kirin saattoi huomata. Myös muutamat muut vieraat puuttuivat vielä joukosta, samoin edellisenä iltana harppua soittanut nuori tyttö.
Herra Fombrun saapui takaisin punakkana ja puuskuttaen. Hänen rintapielessään kimalsi arvomerkki ja hän mutisi jotain vaimolleen siitä, että merkki oli kuin olikin ollut vielä hänen laukussaan. Mies hämmentyi huomatessaan, että Kirin olikin sillä välin vaihtanut seuraa. Hän vaikutti hiukan pettyneeltä.

Rouva Simmons alkoi käydä entistä levottomammaksi, kun ilta eteni jo orkesterin viidenteen kappaleeseen, eivätkä kaikki vieraat vielä olleet saapuneet. Puoleenyöhön oli vielä aikaa, mutta selvästikin rouva olisi toivonut, että jokivarteen olisi siirrytty hiukan aikaisemmin. Annie Dawson ei kovin kauaa jaksanut olla Kirinin seurassa. Hän oli selvästikin levoton. Melko pian nuori nainen pyysi anteeksi ja poistui sitten muiden vieraiden seuraan. Kirin ei ehtinyt miettiä seuraavaa keskustelukumppaniaan, sillä William Minsky tuli vaatimaan kaiken hänen huomionsa.
"Kaunis tyttö tuo kisuli jolle juttelit", hän sanoi. "Sopisi meille töihin, kyllä vaan, oikein hyvin. Ja voi olla, että jonain päivänä se tulee pyytämään töitä, hehhehh, kontallaan", mies hohotti kummallisella viinan ja savukkeiden rikkomalla äänellään.
"Minä katsos satun tietämään, miten se on saanut töitä tähänkin asti", hän sanoi ja tuli aivan lähelle Kiriniä niin, että Kirin saattoi haistaa hänen hengityksestään sekä uuden että vanhan viinan.
"Sakset auki", hän kuiskasi ja purskahti sitten taas nauramaan. Kirin ei voinut olla varma, oliko Annie kuullut keskustelun, mutta hän vilkaisi nopeasti miesten suuntaan ja lähti sitten sisälle taloon. William Minsky naurahti vielä kerran, mutta kääntyi sitten tuijottamaan terävästi Altairia, joka nyt keskusteli tohtori Huntingtonin kanssa.
"Tuo nuuskija, minä en pidä hänestä", William sanoi. "Katso nyt, odottamassa täällä että saa jonkun kiinni rikoksesta. Ja joku voi vielä olla niin tyhmä, että menee tekemään sen. Tässä porukassa on enemmän rikollisia kuin sinä osaat arvatakaan."

Orkesteri lopetti hetkeksi soittonsa. Kuului ainoastaan puutarhassa olevien vieraiden hiljainen puheensorina, sekä jostain kauempaa fasaanin huutoa. Mutta sitten kuului jotain aivan muuta: laukaus. Puutarhaan laskeutui kuoleman hiljaisuus. Sitten kuului toinen laukaus. Se tuli selvästi talolta. Hetken päästä kuului hysteeristä huutoa ja yksi sisäköistä ryntäsi ulos puutarhaan.
Herra ja rouva Simmons katsoivat toisiaan ja lähtivät ripeästi sisäkön luokse. Vieraat seisoivat lamaantuneina paikoillaan, ainoastaan suhteellisen rauhallisena pysynyt sotilas Fombrun sekä Altair lähtivät pariskunnan perään.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 503
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Luku 1, Paperilyhtyjen valossa

ViestiKirjoittaja Kronus » 08.11.2011 20:39

Kirin jätti kuvan ottamatta, kunnes herra Fombrun saisi mitalinsa haettua. Hän oli myös tyytyväinen itseensä, kun oli arvannut oikein neidon nimen sekä luonteen.

Kirin lähti pyynnöstä sekoittamaan nti Dawsonille drinkkiä. Hän ei tuntenut montaa, mutta ne jotka hän tunsi olivat sieltä vahvemmasta päästä, ja hän arveli että se sopisi tilaisuuteen mainiosti. Se voisi tehdä Anniesta puheliaamman. Etiketin hienouksista Kirin ei ollut niinkään perillä, mutta myönsi että illan emännän toiveita tulisi kunnioittaa. Vielä puuttuvat vieraat loivat myös oivan aasinsillan Neil Hobbesiin. "Odotin tapaavani hra Hobbesin täällä, hänellä on kuulemma hurmaava nuori seuralainen. Mutta varokoon neito ettei ukkonsa vain iske silmiään teihin."

Annien poistuttua ja Minskyn saavuttua Kirin myötäili tätä jäyhin nyökkäyksin ja lyhyin vastauksin, mutta häntä ei kiinnostanut esittää huvittunutta tai kiinnostunutta. Hänen tehtävänsä, sikäli kuin se Minskylle kuului, oli vahtia vieraita eikä pitää hänelle seuraa.

Laukaukset havahduttivat myös Kirinin. Hän katsoi ensin taloa ja sitten muita vieraita. Tuliko ensimmäinenkin laukaus talolta?

Kirin jätti Minskyn seisomaan juomapöydän luo ja lähti kameroineen Simmonsien, Fombrunin ja Altairin perään. Tästähän voisi tulla varsin traaginen ja kiinnostava lehtijuttu. Kirin toivoi ettei kukaan olisi pahasti loukkaantunut, mutta toisaalta tiesi että murha seurapiirijuhlissa olisi vuoden jymyjuttu. Yksinoikedesta oli turha haaveilla, mutta ainutlaatuisella valokuvalla tienaisi kyllä siivosti.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 327
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Seuraava

Paluu Peli

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron