25.8.1947, perjantai
Turkkilainen herrasmies astui taksiin Lower East Sidella sijaitsevan tiilitalon edestä. Hän oli pukeutunut kalliiseen mustaan pukuun ja kauluspaitaan sekä uuteen lierihattuun. Asun väripilkkuna toimi kirkkaasti kuvioitu arabialaistyylinen kaulahuivi. Toisessa kädessään miehellä oli käärmeenpäinen kävelykeppi ja toisessa nahkainen matkalaukku.
Altair ei lähtenyt kevein mielin viikonlopun viettoon maaseudulle. Hän oli saanut kutsun juhliin jo alkukesästä ja oli ollut siitä hyvillään, joskin yllättynyt. Kutsu oli tullut herra ja rouva Simmonsilta, jotka olivat tunnettuja New Yorkin seurapiireissä. He olivat tutustuneet Altairiin erään koruvarkauden yhteydessä edellisenä talvena. Simmonsien syksyiset juhlat, ”venetsialaiset”, olivat tunnettu tapahtuma. Paikalla oli aina runsaasti New Yorkin silmäätekeviä. Altair oli toki itsekin tunnettu hahmo, mutta kutsu juhliin oli silti tullut hänelle yllätyksenä. Se oli hivellyt hänen omanarvontuntoaan siitäkin huolimatta, että hän ei aluksi ollut ajatellut lähteä. Matkustaminen oli vampyyrille aina vaarallista. Mutta mietittyään asiaa tarkemmin ja käytyään vilkaisemassa juhlien päänäyttämönä toimivaa kartanoa hän oli muuttanut mielensä. Venetsialaiset alkoivat perinteisesti vasta hämärän laskeuduttua ja ne huipentuivat puolen yön jälkeen lukuisten pienten, tuikkukynttilöitä kuljettavien paperiveneiden regattaan. Juhlat olivat oiva tilaisuus tutustua merkittäviin henkilöihin ja tehdä itseään tunnetuksi. Maineen kasvattaminen ja verkostojen luominen olivat houkuttelevia ajatuksia ja ne voittivat Altairin mielessä lopulta turvallisuuden. Hän tiesi olevansa ahne ja toimivansa vastoin jokaisen järkevän vampyyrin parempaa tietämystä, mutta joskus oli antauduttava pieneen vaaraan saavuttaakseen jotain erityistä.
Taksi mateli hitaasti sateisessa syyssäässä. Se kaartoi moottoritieltä ylös rampille, mistä alkoi huonokuntoinen, asfalttipintainen sivutie. Lopulta se vaihtui kiemurtelevaan hiekkatiehen. Altair oli hyvillään siitä, ettei enää kyennyt kärsimään matkapahoinvoinnista. Puolentoista tunnun ajoin jälkeen taksi kaartoi tammien reunustamalle kujalle, joka johti kartanolle. Rakennus oli vaikuttava näky lukuisten pihalle asetettujen lamppujen himmeässä valossa. Hovimestari kiirehti ottamaan vieraan vastaan ja muutamat palveluspojat noutivat Altairin matkalaukun.
Altair ohjattiin suuren, loisteliaan hallin läpi saliin, jossa Simmonsien arvovaltaiset vieraat istuivat iltaa keskustellen, virvokkeita siemaillen ja kuunnellen siron, vaalean tytön harpunsoittoa. Suuret ranskalaiset ikkunat oli avattu ulos terassille, josta pääsi puutarhaan. Rouva Simmons, valkoiseen kettupuuhkaan ja roosaan iltapukuun pukeutunut vanhempi rouva, kiirehti suurieleisesti Altairia vastaan.
”Herra Hazzih, tervetuloa”, nainen sanoi kuuluvalla äänellä ja syleili Altairia.
”Rouva Simmons”, Altair tervehti ja suuteli naista kädelle. Hän yritti olla häiriintymättä siitä, että naisella ei selvästikään ollut mitään käsitystä hänen sukunimensä oikeasta lausumisesta.
”Miten ihanaa, että pääsitte tulemaan jo tänä iltana”, nainen jatkoi: ”Osa vieraistamme tulee vasta huomenna venetsialaisiin. Tänä iltana meillä on vain rauhallista seurustelua. Minun tyttäreni”, nainen viittasi ihailevasti harppua soittavan tytön suuntaan: ”Hän viihdyttää meitä tänä iltana. Suloista musiikkia, eikö totta.”
Altair nyökkäsi ja sanoi muutaman kehun ylpeälle äidille. Hän oli kuitenkin kiinnostuneempi salin muista vieraista. Monet vilkuilivat Altairia uteliaina, olihan hän viimeisin tulija.
Altair tunnisti oitis tukevan kaljun miehen Alfred Maliniksi, korkeamman oikeuden tuomariksi. Kuivakka, vihreään satiinimekkoon pukeutunut nainen hänen vierellään oli ilmeisesti hänen vaimonsa. Rouva Simmons huomasi Altairin katsovan pariskuntaa ja riensi esittelemään heidät toisilleen.
”Herra ja rouva Malin, tässä on Altair…”,
”Altair Hafiz”, Altair kumarsi.
”Hän on se yksityisetsivä josta minä kerroin. Alfred, teillä kahdella on varmasti paljon yhteistä, kun molemmat työskentelette rikollisten parissa”, rouva Simmons läpsäisi leikillisesti kettupuuhkansa hännällä herra Malinia ja naurahti. Sitten hän kiiruhti vastaanottamaan uutta vierasta jättäen Altairin nolostuneen tuomarin ja tämän happaman vaimon seuraan.
Altair vaihtoi muutaman sanan pariskunnan kanssa ja tarkkaili samalla saliin kokoontuneita. Hän oli tyytyväinen, kun rouva Simmons oli jättänyt hänet rauhaan. Rouva Malin esitteli hänelle pienieleisesti paikalle kokoontuneita: Herra Ostar (beigeen pukuun ja metsänvihreään kauluspaitaan pukeutunut professori joka oli saapunut yksin), Herra ja rouva Ericsson (mies oli varakas pörssikeinottelija), Herra ja rouva Liebenbaum (Rouva Malin ei tuntenut heitä, mutta hänen käsittääksensä mies oli jonkin sortin tekniikan nero), Herra Dune Norton (räikeänsiniseen pukuun pukeutunut nuori mies, joka oli modernin taiteen nouseva tähti) sekä joissain piireissä pahamaineinen William Minsky (vanha herrasmies, joka omisti lukuisia ravintoloita ja teattereita Broad Waylla). Rouva Malinin mukaan suurin osa vieraista oli vielä saapumatta.
Hän osoitti Altairille halveksivasti myös muutaman nuoren miehen:
”Toimittajia ja muuta median väkeä, rouva Simmons haluaa aina kutsua myös heitä. Mielestäni turhaa kutsua rahvasta paikalle.”
Altair nyökkäsi, vaikka ei ollutkaan samaa mieltä. Hän vetäytyi hiukan sivummalle Malineista, kieltäytyi kohteliaasti hänelle tarjotusta drinkistä ja istuutui erääseen vapaaseen nojatuoliin. Hän rauhoittui ja alkoi sitten seurailla vieraita tiiviimmin. Altair halusi varmistaa, että paikalla ei ollut muita hänen kaltaisiaan. Se oli hyvin epätodennäköistä, mutta Altair tiesi, että siellä missä oli koolla vaikutusvaltaisia ihmisiä, oli myös hyvin usein vampyyreita.