Meitä vastaan rikkonut

Maailman kuvausta hahmotarinoiden muodossa.

Meitä vastaan rikkonut

ViestiKirjoittaja kardinaali » 03.10.2011 15:22

Roomassa 2040...

”Petturi!”

Miehet huusivat ja potkivat maassa makaavaa uhriaan. Rooman yllä lepäävä ikuinen savupilvi vaimensi iskujen ja huutojen äänet, mutta Ecclesian vartija huomasi tappelun siitä huolimatta.

”Mitä täällä tapahtuu?”

Miehet kääntyivät katsomaan vartijaa ja vetäytyivät hiukan syrjään paljastaakseen uhrinsa. Maassa makaava mies nosti päätään kohti pelastajaansa. Hänen ohimoltaan valui verta.

”Hän petti meidät”, selitti yksi pahoinpitelijöistä, ”Hän oli Cotidie Vobiscumin jäsen, mutta ei ole enää. Tämä petturi tässä, hän ilmiantoi koko ryhmänsä kiinalaisille ja nyt ne ovat kaikki vankileirillä.”

Vartija katsoi miestä, joka nousi vaivalloisesti istumaan.

”Mikä sinun nimesi on?” Vartija kysyi.

”Santiago Menéndez”, mies vastasi.

Vartija nyökkäsi ja katsoi sitten jälleen pahoinpitelijöitä:

”Roomassa vallitsee laki, hyvät herrat. Jos te jaatte kadulla oman käden oikeutta, mikä tekee teistä tätä petturiksi syyttämäänne miestä parempia? Ja jos te pahoinpitelette omianne, miten te kuvittelette meidän koskaan voivan yhdistää voimamme kiinalaisia vastaan?”

Miehet mutisivat jotain, mutta eivät välittäneet sanoa vartijalle vastaan. He olivat joka tapauksessa saaneet purkaa suurimman raivonsa, ja nyt heillä oli tilaisuus luovuttaa petturi viranomaisille. Luopio saisi kyllä ansionsa mukaan. Rooman oikeuslaitos tunsi kaksi vakavaa rikosta, toinen niistä oli toisen eurooppalaisen surmaaminen ja toinen oli Euroopan yhteistä vapausrintamaa vastaan toimiminen. Myös Santiago Menéndez tiesi tämän, eikä hän enää ollut lainkaan varma siitä, oliko vartijan väliintulo ollut hänen kannaltaan hyvä asia.

****
Höyrykoneiden aikaansaama, loputtomasti jatkuva tasainen paukutus kuului vain vaimeasti oikeussalin paksujen kiviseinien sisälle. Lukuisat kynttilät ja kaasuvalot valaisivat pimeää, keskiaikaista salia ja sen keskellä seisovaa syytettyä, Santiago Menéndezia. Ecclesian tuomioistuimen virkamiehet istuivat pitkän pöydän ääressä hänen edessään. Paikalla oli sekä katolisen että protestanttisen siiven virkamiehiä, koska Santiagon rikokset olivat todistajalausuntojen perusteella tapahtuneet protestanttien alueella. Muuten sali oli tyhjä, sillä petturuudesta syytettyjen oikeudenkäynnit olivat aikoinaan johtaneet kahakointeihin. Ecclesian virkamiehet olivat päättäneet, että oikeudenkäynnit oli turvallisempi pitää suljetuin ovin.

”Minun nimeni on Santiago Menéndez, olen syntynyt Perezin vankileirillä pohjoisessa Espanjassa kuudes heinäkuuta 2016. Minut on kastettu, mutta en ole naimisissa. Liityin Cotidie Vobiscumiin kesällä 2038, jossa toimin tavaran salakuljettajana.”

Mies takelteli hiukan, mutta hänen latinansa oli silti suhteellisen sujuvaa. Hän väänteli käsiään levottomasti ja tuijotti syyttäjiensä sijasta heidän takanaan olevaa lasimaalausta, joka esitti Neitsyt Mariaa.

”Oletteko te asuneet muualla Euroopassa?” kysyi yksi virkamiehistä.

”Kyllä”, Santiago nyökkäsi: ”Sain ensimmäisen työpassini 14-vuotiaana ja minut siirrettiin viinitilalle Madridin lähelle. Seuraavan kerran passini leimattiin kun olin 19-vuotias ja sain siirron Saksaan kivihiilikaivoksille. Puhun saksaa melko sujuvasti.”

”Liityitte Cotidie Vobiscumiin siis sinä aikana, jolloin passinne oli rajattu Saksaan?” tiedusteli virkamies.

”Kyllä. Sain kuulla Rooman vapaakaupungista noin vuosi järjestöön liittymiseni jälkeen. Ja sitten etsin ryhmäni kanssa yhden maanalaisista rautateistä”, Santiago vaikeni ja nuolaisi hiukan kuivia huuliaan. Hän pelkäsi virkamiehen seuraavaa kysymystä.

”Teitä syytettiin ryhmänne jäsenten ilmiantamisesta”, virkamies sanoi. ”Saamiemme tietojen mukaan kiinalaiset ovat pidättäneet kuukausi sitten kolme saksalaista Cotidie Vobiscumin jäsentä ilmiannon perusteella. Näitä miehiä odottaa mitä todennäköisimmin kuoleman rangaistus.”

Santiago seisoi vaiti. Hän ei katsonut syyttäjiään, hän ainoastaan tuijotti Neitsyt Marian kuvaa. Armollista äitiä, jonka käsivarsilla istui Jeesus lapsi. Mutta hän ei kokenut kuvan välittävän rakkautta tai armoa. Santiagon kädet puristuivat nyrkkiin.

”Miksi te taistelette kiinalaisia vastaan?” hän kysyi virkamiehiltä.

”Miksi te annatte Euroopan kansalaisten elää kurjuudessa ja orjuutettuina, kun te voisitte antautua ja myöntää Kiinan yliotteen. Eurooppa voisi nousta vielä jaloilleen, jos me emme niin hanakasti vastustaisi Aasiaa. Kiinalaiset ovat puhuneet alueellistamispolitiikasta. Tulevaisuudessa meitä ei ehkä siirrettäisi työleiriltä toiselle, vaan voisimme elää omissa kotimaissamme!” Puna kohosi Santiagon poskille, kun hän tuijotti virkamiehiä kutakin vuorollaan. Nämä istuivat vakavina, ilme värähtämättä.

”Mitä te oikein suojelette? Minä vuoksi te taistelette?! Eurooppalaisen kulttuurin, koulutuksen, uskonnon ja vapauden puolesta?! Mitä se muka tarkoittaa??!”

Santiago vajosi polvilleen ja nyyhkytti. Hänelle oli luvattu ilmainen kuljetus ja työpaikka Aasiassa. Kaiken piti olla kunnossa, mutta kiinalaiset eivät olleetkaan antaneet hänelle uutta passia. He olivat jättäneet hänet kuin koiran keskelle kuolevaa Eurooppaa, omiensa tuomittavaksi.

Ecclesian virkamiehet istuivat hiljaa. Kaasuvalot himmenivät hiukan ja voimistuivat sitten jälleen, kun jostain maan uumenista alkoi kuulua voimistuvaa höyrykoneen jyskytystä.

****
Myrkky teki Santiagon olon lämpimäksi. Ecclesia ei tuominnut pettureitaan, vaan jättivät sen Jumalan tehtäväksi. Mutta Santiago tiesi, että hänen puolestaan rukoiltiin. Hän ei pelännyt sitä, mikä rajan takana odotti. Rauhallisesti hän paneutui makuulle ja sulki silmänsä. Kynttilöiden pehmeä valo välkkyi vielä hetken silmäluomien raosta, mutta sitten Santagon maailma pimeni.

Punaiseen kaapuun pukeutunut pappi antoi merkin avustajilleen, jotka riensivät kahlitsemaan Santiagon vielä lämpöisen ruumiin kivilattiaan kaiverrettuun kehään. Toinen avustaja varmisti vielä, että Santiago oli todella kuollut. Sitten avustajat vetäytyivät kauemmaksi ja antoivat punakaapuisen papin suorittaa rituaalinsa. Aikaa ei ollut paljon. Rituaali oli suoritettava kuoleman jälkeen, kun sielu oli poistunut ruumiista, mutta tarpeeksi nopeasti, että ruumis ei ehtinyt kokonaan kuolla. Pappi tunsi henget verhon toisella puolella. Ne olivat kiihtyneitä ja ne halusivat tunkeutua läpi siitä pienenpienestä raosta, jonka Santaigon sielu oli tehnyt poistuessaan maailmasta. Suurin osa niistä olisi elinkelvottomia maailmassa, mutta pappi etsikin niiden joukosta muita, niitä jotka selviäisivät. Hänen ei tarvinnut etsiä kauaa. Hän saattoi tuntea ahneet, raivoisat henget, jotka pyrkivät ulos ikuisesta vankilastaan. Mutta vain yhdellä niistä olisi tällä kerralla onnea. Pappi puhutteli sitä, yhtä näistä kammottavista otuksista, ja tarjosi sille sijaa Santiagon hylätyssä kehossa. Se tarttui tarjoukseen hanakasti ja riemuitsi vapaudestaan. Mutta pian se huomasi joutuneensa uuteen vankilaan.

Ruumis, joka oli ollut Santiago Menéndez, kouristeli tuskissaan lattialla. Silmät avautuivat ja suu haukkoi henkeä. Äkkiä se alkoi huutaa, ensin matalaa murinaa, sitten kovempaa karjuntaa. Otus, joka ei ollut Santiago, otti ensikosketustaan maailmaan. Sen silmät leimusivat ja sen selästä työntyi ulos mustia piikkejä. Tumma veri värjäsi lattian. Mitä enemmän se rimpuili ja yritti vapauttaa itseään, sitä enemmän se vahingoitti uutta kehoaan. Se ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut ruumiillista kipua ja sen uusi vankila oli hämmentävä kokemus. Se yritti riuhtoa itseään irti kahleista, mutta ne pitivät sen itsepintaisesti kiinni lattiassa. Lopulta se suuntasi leimuavat silmänsä ja pettymyksen raivonsa punakaapuiseen pappiin, joka oli huijannut sitä. Se sähisi ja irvisteli, mutta ei saanut aikaiseksi sanoja.

”Kuka sinä olet?” Pappi kysyi siltä käskevällä äänellä.

”Isssshh…”, se sähisi ja kynsi lattiaa. Se tiesi nimensä, mutta ei osannut sanoa sitä eikä kyennyt käyttämään nimensä voimaa.

”Tästä lähtien sinä olet Iisak”, pappi sanoi ”Ja sinä olet saanut kehon, sinä ja keho olette tästä lähtien yhtä ja teitä kutsustaan Iisakiksi. Te olette erottamattomat, sillä keho ei elä ilman sinua ja sinä et elä tässä maailmassa ilman kehoasi.”

Otus tuijotti pappia ja kuvitteli, miten repisi tämän kappaleiksi. Mutta mitään ei tapahtunut. Se alkoi ymmärtää, että sen uusi todellisuus oli hyvin erilainen kuin se, johon se oli aikaisemmin tottunut. Raivonsa keskellä se kuitenkin oivalsi, että kaikesta huolimatta se oli päässyt vapaaksi infernosta. Se oli päässyt ihmisten maailmaan, paikkaan, jonne se oli aina pyrkinyt. Eikä kukaan voimakkaampi ollut seurannut sitä eikä lähettänyt sitä. Se oli vapaa.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 502
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Paluu Kohtaloita

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron