Sivu 1/1

Vincent

ViestiLähetetty: 06.03.2012 10:25
Kirjoittaja kardinaali
Vincentiä oli pidetty liian kauan nälässä. Keskittyminen oli vaikeaa, mutta raivoavan Pedon rinnalla Vincentin päässä kolkutti toinen ääni, joka pakotti hänet pysymään rauhallisena. Jos hän epäonnistuisi nyt, hän kuolisi. Keskittyminen oli kaikkein tärkein asia Vincentin epäelämässä ja hänen oli pystyttävä hallitsemaan mielensä silloinkin, kun Peto kaikkein raivokkaimmin vaati häntä toimimaan toisin. Mutta yö oli pitkä ja Peto kävi hetki hetkeltä äänekkäämmäksi. Vincent käpertyi palloksi kadulle ja puri hampaansa syvälle omaan lihaansa. Veren maku rauhoitti häntä hiukan. Ohikulkijat välttivät menemästä liian lähelle omituista nuorukaista. Kukaan ei hetkeksikään pysähtynyt miettimään, tarvitsiko Vincent kenties apua. Nyt oli yö ja New Yorkin asukkaat olivat kyllin viisaita pysyäkseen erossa kaikesta epäilyttävästä.

Sitten Vincentin herkät aistit varoittivat häntä muutoksesta. Jossain ohikulkijoiden joukossa liikkui toinen peto. Vincentin oma, raivon partaalla oleva mieli pystyi aistimaan sen läsnäolon, mutta ei paikallistamaan sitä. Hän nousi nopeasti seisomaan ja tarkkaili katua. Kulkijoita oli vain vähän, sillä katu oli syrjäinen, ja Vincent pystyi varsin pian erottamaan neonvalojen loisteessa miehen, jota hän oli tullut metsästämään. Harmaaseen pukuun pukeutunut, noin 40-vuotias herrasmies jolla oli pieni vatsakumpu, pyöreät silmälasit ja joka kantoi mustaa salkkua, ei ehtinyt aistia vaaraa ajoissa. Peto ärjyi voitonriemusta, kun Vincent syöksyi piilostaan miehen kimppuun välittämättä enää hillitä mieltään. Hän ei ollut nopea eikä vahva, mutta hän oli nälkäinen ja hän taisteli henkensä puolesta. Vincent kaatoi miehen maahan ja upotti hampaansa tämän olkapäähän. Hän haistoi ja maistoi veren. Peto riemuitsi. Mutta sitten Vincent tunsi voimakasta, kammottavaa kipua koko kehossaan. Kaikki se vähäinen veri, jota Vincentin kehossa vielä oli, tuntui syttyvän tuleen hänen sisällään. Äristen Vincent päästi irti miehestä ja perääntyi kauemmaksi. Mies kompuroi ylös maasta ja vilkaisi hyökkääjäänsä. Siinä hän teki virheen. Vincent näki miehen silmät ja niissä jotain, mikä sai Pedon innostumaan. Mies pelkäsi. Hän pelkäsi surkean epäelämänsä puolesta. Vincent syöksyi uudelleen uhrinsa kimppuun ja taisteli tämän maahan alleen. Hän puri miestä niskaan, kaivoi luisen rangan esiin ja alkoi kiskoa sitä hampaillaan irti lihasta. Mies huusi kuin teurastettava eläin. Jälleen Vincent tunsi polttavan tuskan kehossaan, mutta tällä kertaa hän ei päästänyt irti. Mies olisi kohta kuollut ja Peto saisi tyydyttää nälkäänsä.

Kun raivo lopulta antoi tilaa järjelle, Vincent sai huomata, että hänen hyökkäyksensä oli onnistunut. Mies hänen allaan oli alkanut jo muuttua hauraaksi tomuksi. Vincent otti maahan pudonneen salkun ja nousi seisomaan. Kipu viilteli hänen kehoaan ja teki jokaisesta askeleesta tuskaa. Hän oli haavoittunut pahasti, mutta hän oli voittanut. Toinen vampyyri oli kuollut.

******
”Näyttää siltä, että sinä onnistuit, potilas 165937”, sanoi mustaan pukuun pukeutunut vampyyri samalla, kun hän tutkiskeli Vincentin tuoman salkun sisältöä. Siellä oli pääasiassa joitain tutkimusraportteja.

Vincent odotti hiljaa ja tarkkaili myös kolmen muun huoneessa olevan vampyyrin reaktioita. Lauma piti majaansa hylätyssä sekatavarakaupassa. Hyllyt oli rikottu ja poltettu jo ajat sitten. Nyt pieni tila oli sisustettu varsin kodikkaasti sohvilla ja paksuilla matoilla. Vain seinät olivat karun valkoiset ilman yhtäkään taulua. Vincent näki mielessään, miten sen voisi muuttaa taideteokseksi. Jos lauma vain siihen suostuisi.
Lopulta pukuun pukeutunut mies kääntyi muun lauman puoleen ja näytti äänettömästi kysyvän heidän hyväksyntäänsä. Toiset vastasivat katseellaan ja sitten koko lauma kerääntyi Vincentin ympärille.

”Sinä kuulut nyt laumaan ja Sabbatiin, Vincent”, mies sanoi.

Häkeltyneenä Vincent tuijotti, miten muut lauman jäsenet alkoivat riemuita ja ylistää Sabbatia ja Kainia. He tulivat kukin vuorollaan halaamaan Vincentiä kuin veljeään ja osoittamaan, että he hyväksyivät hänet. Ensimmäistä kertaa epäelämässään Vincent saattoi tuntea olevansa hyväksytty, oikea vampyyri. Lopulta Vincent uskaltautui yhtyä toisten riemuun ja antautua sille huumaavalle yhteenkuuluvuuden tunteelle, joka laumassa vallitsi.

Viimeisenä sinettinä jäsenyydelleen ja veljeydelleen Vincent sai ensimmäistä kertaa osallistua vaulderie-rituaaliin. Se oli pyhä toimitus, joka vahvisti lauman jäsenten välistä sidettä yliluonnollisella voimalla. Vasta sen jälkeen Vincentistä tulisi erottamaton osa ryhmää. Hän tiesi jo etukäteen, että ensimmäinen kerta tulisi olemaan tuskallinen kokemus hänen jo valmiiksi heikolle keholleen. Hän oli kuullut sirensä, lauman papin, mainitsevan asiasta aikaisemmin. Vincent ei tosin tiennyt mitä oli odotettavissa, mutta hän ei uskonut sen olevan mitään hengen vaarallista. Sen kokeen hän oli jo suorittanut.

Jokainen, myös Vincent, viilsi vuorollaan itseään rituaalitikarilla ja valutti vertaan metalliseen maljaan. Pappi luki rukouksen ja malja kiersi uudelleen lauman jäsenten keskuudessa. Nyt jokainen joi siitä lauman ja sen ykseyden ylistykseksi. Viimeisenä maljasta joi lauman uusin jäsen. Veri maistui suloiselta ja Vincent ylisti mielessään laumaansa, Sabbatia ja ensimmäistä vampyyria. Mutta sillä hetkellä, kun Vincent solmi ensimmäisen maagisen siteensä laumansa jäseniin, hänen veressään epäelämän ensimmäisestä hetkestä lähtien uinunut kirous heräsi. Hänestä tuntui, kun poltinrauta olisi isketty hänen otsaansa, se korvensi ihoa ja sai veren valumaan hänen silmiinsä. Hän ei suonut katalalle emoklaanilleen sitä riemua, että olisi huutanut tuskasta. Sen sijaan Vincent puri hampaansa yhteen ja iski nyrkkinsä lattiaan. Hän saattoi haistaa palaneen ihon ja siitä hän tiesi, että kipu ei ollut kuviteltua. Muut lauman jäsenet liikehtivät levottomina tietämättä, mitä heidän pitäisi tehdä. Mutta kipu oli poissa yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Vincent nousi seisomaan ja pyyhkäisi kasvojaan hihallaan. Siihen jäi verta ja tuhkaa.

Hän ärisi kiukusta ja pian muu lauma yhtyi siihen. He koskettivat Vincentin kasvoja ja perääntyivät hämmentyneinä saadessaan käsiinsä verta ja tuhkaa. Jokainen sai sitä ihoonsa ja vaatteisiinsa ja raivosta tuli pian lauman yhdistävä voima. He lähtivät ulos ja saalistivat yhdessä, kirosivat vihollisensa ja ylistivät ensimmäistä vampyyria metsästysonnestaan.

*****
Vincent maalasi keskittyneenä seinään kuvaa ihmiskunnan ensimmäisestä murhatyöstä. Sivellin liikkui kevyesti valkoisella pinnalla ja Vincent nautti jokaisesta hetkestä huumaantuneena. Maalatessaan hän tunsi pääsevänsä toiseen ulottuvuuteen, todellisuuteen, jota muuten oli vaikea koskettaa. Hänen laumasisarensa Charlotte istui lattialla ja seurasi luomistyötä kiinnostuneena.

”Maalasitko sinä jo ihmisenä?” Charlotte kysyi.

Vincent lopetti työnsä ja kurtisti kulmiaan. Hän yritti muistaa, mutta siitä tuntui olevan iäisyys aikaa.

”Maalasin”, hän vastasi lopulta.

Vincent oli menettänyt nimensä jo kauan ennen kuin hänen sirensä Hieronymous oli tehnyt hänestä yhden epäkuolleista. Hän oli ollut potilas numero 165937 parin viimeisen elinvuotensa ajan. Yhtenä niistä onnettomista sieluista, jotka vaelsivat valtion ylläpitämän psykiatrisen sairaalan käytävillä, Vincent oli vain odottanut vääjäämätöntä loppuaan. Mutta nyt, maalatessaan seinään kuvaa maaleilla ja verellä, Vincent muisti jälleen, miksi hän oli vielä ihmisenä ollessaan ollut sairaalassa. Se johtui maalaamisesta.

Hän oli aina maalannut ja piirtänyt. Siihen liittyivät hänen rakkaimmat lapsuusmuistonsa. Vincent oli valinnut myös ammattinsa taiteen parista. Hän oli opiskellut kuvataidetta ja taidehistoriaa. Opiskeluelämä oli johtanut Vincentin kokeilemaan erilaisia päihteitä, joista mieluiten hän suosi ihailemiensa taiteilijoiden käyttämää innoittajaa, absinttia. Ja niin, eräänä absintinhuuruisena yönä kun Vincent oli maalannut, hän oli yhtäkkiä oivaltanut taiteen todellisen mahdin. Maalaamisen kautta hän pystyi koskettamaan Jumalan luomistyötä tavalla, johon hän ei aikaisemmin ollut kyennyt. Hän tajusi voivansa tavoittaa todellisuuden kaiken näkyvän ulkopuolella. Innoissaan uudesta löydöstään Vincent alkoi maalata yhä ahkerammin ja yhä erikoisempia kuvia. Hän tiesi, että saattoi herättää kuvansa eloon jos vain tutustui uuteen oivallukseensa tarkemmin. Hänellä oli mahti hallita itse luomakuntaa, hän oli jotain muuta kuin tavallinen taiteilija. Mutta juuri ennen kuin Vincent oli ehtinyt ratkaista luomakunnan salat ja valjastaa ne omaan käyttöönsä, hänen kehitykselleen tuli loppu. Hänen oivallustaan väitettiin psykoosiksi. Lääkkeet ja sairaalan karu ympäristö tappoivat Vincentin luovuuden, mutta unelmaansa hän ei koskaan unohtanut.

Nyt Vincent saattoi jälleen maalata. Mutta jossain syvällä sisällään Vincent tunsi, että se voimakas luomisen kipinä, joka häneen oli ihmisenä syttynyt, oli iäksi kadonnut. Hän ei enää kyennyt koskettamaan maailmankaikkeutta maalatessaan. Mutta voima ei ollut hävinnyt. Vincent antoi siveltimen tehdä työtään ja keskittyi itseensä. Voima oli nyt hänessä. Jonain yönä Vincent voisi vapauttaa voiman maalaustensa kautta ja alistaa luomakunnan tahtoonsa, aivan kuten hän oli aikonut tehdä kauan sitten ennen kuolemaansa. Mihin hän tarvitsi maailmankaikkeuden mysteereitä ja näkyvän maailman ulkopuolista todellisuutta? Hän oli nyt itse oma voimanlähteensä, rajattomien mahdollisuuksien olento. Hän oli paljon enemmän kuin surkea ihminen.

******
”Minä kuuluin Camarillaan”, Hieronymous sanoi kohentaessaan hiillosta pienessä polttouunissa hylätyn kaupan sisäpihalla. Uunin vieressä oli neljä Hieronymouksen veistämää puuvaarnaa, joita hän rituaalisesti aikoi polttaa uunissa. Vincent seurasi hänen puuhiaan vaitonaisena.

”Jätin sen uppoavan laivan jo 20 vuotta sitten”, hän lisäsi.

Vincent tarkkaili Hieronymousta. Tämä oli hänen sirensä, opettajansa, pappinsa ja laumatoverinsa. Toisen vampyyrin kokemus oli kunnioitettavaa, mutta hänessä oli jotain ylimaallista rauhallisuutta, jonka Vincent koki vieraaksi. Hän oli usein nähnyt, miten Hieronymous ainoana laumassa oli pystynyt hallitsemaan itsensä täydellisesti sellaisissa tilanteissa, joissa kovahermoisinkin vampyyri olisi joutunut koetukselle.

”Mutta sinun on hyvä tietää siitä jotain, sillä sinulle Camarilla merkitsee aina paljon enemmän kuin kenellekään muulle meidän laumassamme. Sinun klaanisi on ennen kaikkea Camarillan klaani, etkä sinä pääse heistä koskaan eroon. Sinä voit pitää sukulaisiasi vihollisinasi, mutta heille sinä olet yksi pyramidista karannut jäsen. Jos he koskaan kohtaavat sinut, kuka tahansa heistä, he pyrkivät klaanina etsimään sinut uudelleen käsiinsä ja tappamaan.”

”Minä tapan ne ensin”, Vincent vastasi.

”Typerys”, Hieronymous sanoi jäätävän rauhallisella äänellä. ”Minä varoitan sinua siitä, että saat kokonaisen klaanin vihat niskoillesi. Klaanin, joka on vampyyrien maailmassa yhtenäisempi kuin yksikään toinen on koskaan ollut, ja sinä kuvittelet heidän olevan jotain vasta kuolleita surkimuksia? He käyttävät sinua vastaan voimia, jollaisia et ole koskaan aikaisemmin nähnyt.”

Vincent kohautti olkiaan välinpitämättömästi. Hieronymous saattoi pelätä klaania, jonka jäsen hän oli joskus ollut. Mutta se ei koskettanut Vincentiä. Hän oli kyllä nähnyt ja kuullut mihin camarillalaiset pystyivät. He eivät millään mittapuulla vetäneet vertoja sabbatlaumalle.

Hieronymous laski maahan metallikepin, jolla oli kohentanut hiillosta, ja tuli seisomaan Vincentin eteen. Äkkiä hän painoi kätensä tämän niskalle ja samassa Vincent tunsi kammottavan tuskan koko kehossaan. Hän vääntäytyi kippuraan ja ärisi kivusta.

”Näin äkkiäkö sinä unohdit sen kivun, jonka koit kun ensimmäisen kerran joit laumalaistesi kanssa yhteisestä maljasta? Niin kuin minä nyt pidän sinun kehoasi otteessani, niin sinun klaanisi pitää sinua otteessaan, halusit tai et. Sinun pitää vihata ja sinun pitää taistella, mutta et milloinkaan saa unohtaa, mitä he ovat sinulle tehneet ja mihin he kykenevät.”

Sitten Hieronymous laski otteensa ja Vincent valahti heikkona pihan hietikolle. Hän oli kiukkuinen, mutta yritti hillitä itsensä.

”Oletko sinä valmis seuraavaan oppituntiin?” Hieronymous kysyi rauhallisesti ja meni jälleen kohentamaan hiillosta.

Vincent nousi istumaan ja ravisteli päätään. Kulmahampaat työntyivät esiin ja hänen teki mieli käydä Hieronymouksen kimppuun. Toinen vampyyri huomasi tämän.

”Ilmeisesti et. Lähde saalistamaan, Vincent, ja pura kiukkusi muualla. Minulla on töitä”, hän sanoi.

Vincent loi Hieronymoukseen vihaisen mulkaisun mutta lähti sitten nopeasti juoksemaan ulos sisäpihalta.

”Mutta odotan sinulta enemmän kypsyyttä ensi kerralla”, Hieronymous huusi hänen peräänsä. Vincent ei kuitenkaan enää kuullut häntä. Peto oli lähtenyt saalistamaan ja peittänyt järjen alleen.