Aksel näytti levolliselta ja rauhalliselta maatessaan lakanoissa aamunkoittoa odottaen, siinä, aivan Benjaminen vieressä. Benjamine ei halunnut häiritä akselin lepoa, muttei myöskään sulkea silmiään tai vaipua uneen. Hän toivoi ettei aurinko vielä nousisi, hän tahtoi jäädä vielä tähän. Aksel oli tyyni, eikä hänen tänä aamuna tarvinnut olla vihainen. Tänään Benjamine oli toiminut juuri oikein, Aksel oli kehunut häntä. Kahdesti. Tänään Benjamine oli jopa hillinnyt häpeällisen verenhimonsa. Hän oli purrut Akselia, mutta ei tyydyttääkseen omaa nälkäänsä tai riippuvuuttansa. Se ei ollut häntä, vaan Akselia varten. Akselilla oli painava vastuu harteillaan, ja hän ansaitsi sekä kunnioitusta että rentoutusta.
Maatessaan siinä hiljaa pimeässä Benjamine oli onnellinen. Silti eräs uhka kalvoi hänen mieltään, nimittäin tuleva lauantai. Lauantai lähestyi yhtä vääjäämättä kun auringonnousu, ja sen mukana Akselin ja Manifoldin kohtaaminen. Siitä tulisi tärkeä yö, kaikkein tärkein, sekä Akselille että koko kaupungille. Silloin Benjaminen tulisi toimia täydellisesti, toisin kun edellisessä kokoontumisessa. Hänen pitäisi toimia yhtä hyvin kuin tänään, tai paremmin, Akselin takia. Ja samoin joka yö siihen asti, koska aikaa ei ollut yhtään tuhlattavaksi. Benjaminen täytyi olla sitä mitä Aksel tarvitsi. Aksel ei nyt tarvinnut puolisoa, vaikkakin häistä puhuminen antoi äidille parempaa tekemistä, ja toivottavasti muistutti äitiä siitä kenet herra Kron oli rinnalleen ottanut. Aksel tarvitsi luotettavaa avustajaa, sihteeriä, edustajaa, suojelijaa, ja ehkä rakastajaa.
Benjamine ei voinut vastustaa kiusausta, vaan kosketti sormillaan kevyesti Akselin käsivartta. Aksel liikahti, mutta ei avannut silmiään. Aksel tuntui viileältä, ja lujalta tai vakaalta, juuri sellaiselta kuin Ventruen odotti tuntuvan. Benjaminen teki mieli painautua häntä vasten, kietoutua tiiviisti häneen kiinni, mutta hän ei voinut. Pelkkä ajatus siitä herätti hänen verenhimonsa, mutta ei hän sitä pelännyt tänään. Tänään hän oli vahva, tänään hän oli onnistunut kaikessa, myös verenhimonsa hallitsemisessa. Mutta silti hän ei voinut viedä kehoaan Akselin viereen, kiinni häneen. Ei kokonaan. Hän oli muuttanut kehoaan Akselin mieltymysten suuntaan jo monilla tavoilla, ja oletettavasti myös onnistunut niistä useilla, muttei kuitenkaan. Hän pystyi jo kömpimään samaan sänkyyn Akselin kanssa, jopa osittain riisuutumaan tämän silmien edessä, painautumaan hänen kaulaansa vasten puraisulle. Mutta raja meni yhä tässä. Benjamine ei vain voinut ottaa sitä riskiä, että Aksel koskettaisi häntä minne tahansa, ja järkyttyisi, ja alkaisi inhota häntä, hylkäisi hänet.
Benjamine tiesi kyllä mitä aikoi seuraavaksi kehossaan muuttaa. Siitä hän oli enimmän aikaa tietoinen aina. Ehkä se helpottaisi, auttaisi häntä rentoutumaan ja vapautumaan Akselin lähellä. Hän päätti tehdä sen nyt, ennen lauantaita, jos hänellä vain olisi aikaa ja voimia. Tapaamisen valmistelut ja Akselin toiveet menivät tietenkin etusijalle. Mutta Benjamine tunsi, että hän itse tarvitsisi sitä, voidakseen olla Manifoldin kohtaamisessa parhaana mahdollisena apuna Akselille. Koska Benjaminen mieleen oli juolahtanut, että samalla kertaa hän luultavasti kohtaisi myös vanhan tuttunsa, entisen rakkautensa kohteen. Gwenda Whiten, joka oli ensimmäinen henkilö, joka oli saanut Benjaminen tuntemaan itsensä todella erityiseksi, rakastetuksi, halutuksi. Se oli kaikki tietysti valetta, ja Benjamine oli tullut julmasti hyväksikäytetyksi ja katkerasti hylätyksi. Benjamine ei mielellään tavannut Gwendaa, ja nyt kun se oli väistämätöntä, hän tahtoi näyttää miten toisin asiat nyt olivat. Benjamine halusi näyttää olevansa nyt joku muu, onnellinen, Gwendasta erillinen.
Benjamine kietoi molemmat kätensä Akselin käsivarren ympäri ja painoi sen tiukasti rintaansa vasten. Niin tiukasti, ettei Akselin käsi ylettynyt koskettamaan häntä muualle. Akselin käsivarsi oli se, johon hän halusi tukeutua Gwendan nähdessään. Akselin käsivarren hän halusi ympärilleen, jotta Gwenda näkisi ettei Benjamine enää tarvinnut häneltä mitään. Hänen piti näyttää Gwendalle, jotta voisi omistautua täysin Akselille. Muutama pieni muutos vain, ja se tuntuisi lauantaina Benjaminesta vähän helpommalta, Akselista vähän houkuttelevammalta, ja Gwendasta vähän lopullisemmalta, tai ainakin kurjemmalta.
Detroit 2018
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja Kronus » 16.03.2024 14:02
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
-Robert R. Coveyou
-
Kronus - Viestit: 329
- Liittynyt: 19.11.2009 12:57
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja kardinaali » 16.03.2024 15:21
Detroit, syyskuu 2018
Kello oli jo puoli yksitoista illalla. Kristian King oli väsynyt, mutta hän ei voinut vielä mennä nukkumaan. Hänellä oli paljon töitä, sillä liittovaltio vaati hänen yritykseltään selvityksiä biologisten ainesosien käytöstä lääkkeiden valmistuksessa.
Kristian koki tilanteen epäreiluksi. Vasta kaksi kuukautta sitten hän oli haudannut oman poikansa ja nyt hän joutui puolustamaan firmaansa kohtuuttomilta tuntuvia syytöksiä vastaan. Miksi ihmiset tuntuivat uskovan, että King Pharma teki jotain väärää? Kristian tiesi, että King Pharma oli eettisesti toimiva yritys. Robert oli vastannut tuotekehityksestä ja Robertilla oli aina ollut korkea moraali, toisin kuin siskollaan Danalla. Mutta nyt Kristianin oma poika Robert makasi mullan alla ja hänen murhaajansa oli yhä vapaalla jalalla. Ja joku pahansuopa taho tahtoi tonkia King Pharman yksityisasioita.
Toimitusjohtajana Kristian oli viime kädessä vastuussa King Pharman toiminnasta. Siksi hänen oli henkilökohtaisesti perehdyttävä niihin kysymyksiin, joihin liittovaltio halusi vastauksia. Se oli Kristianille hankalaa, sillä hän ei itse ollut opiskellut farmasiaa. Hänen isänsä Boysen oli lahjakas farmaseutti ja johtanut King Pharmaa rautaisella otteella aivan viime vuosiin saakka. Kristian oli kauppatieteilijä ja toiminut King Pharman markkinointipäällikkönä isänsä johtaessa firmaa. Nyt kuitenkin yrityksessä oli tapahtunut sukupolvenvaihdos ja Kristian oli saanut harteilleen toimitusjohtajan tittelin, hänen tyttärensä Danan vastatessa markkinoinnista.
Kristianin sisko Kirsten oli muuttanut rakkautensa perässä Karibialle kolme vuosikymmentä sitten. Toisinaan Kristian oli kadehtinut siskoaan, joka oli uskaltanut tehdä rohkean loikan tuntemattomaan. Mutta viime keväänä Kirsten oli palannut kotiin ja Kristianin pettymykseksi heidän isänsä oli antanut Kirstenille kaiken anteeksi ja ottanut hänet jälleen osaksi perhettä. Kristian oli ollut se kunnon lapsi, joka oli jäänyt huolehtimaan isänsä yrityksestä. Silti Kirsten sai nauttia suvun varallisuudesta ja Kirsitan joutui kantamaan vastuun. Kirstenin puoliverinen lapsi ei sentään päässyt osalliseksi Kingin suvun suunnattomasta perinnöstä, sen Boysen oli luvannut. Ja se oli Kristianin mielestä oikein. Mokomakin hulttio. Saisi palata vaikka saman tien takaisin isänsä luokse palmurannoille.
Kristian palautti harhailevat ajatuksensa takaisin työhön. Hän tiesi, että vuosituhannen vaihteen tienoilla King Pharma oli käyttänyt kansallisessa rekisterissä olevia kantasoluja jossain rokotetutkimuksessa. Mutta se oli täysin laillista. King Pharma oli odottanut liittovaltiolta lupaa vuosikausia kantasolujen käyttöön. Hän oli löytänyt lupien paperiversiot arkistosta ja vertasi nyt niitä sähköiseen dokumenttiin, jonka oli saanut liittovaltion tarkastajilta. Työ oli äärimmäisen tylsää ja turhauttavaa, sillä Kristian ei uskonut löytävänsä papereista mitään laitonta.
Numerosarja toisensa jälkeen Kiristian kirjasi tiedot ylös. Yhtäkkiä hän keskeytti työnsä ja kurtisti kulmiaan. Kaksi numerosarjaa eivät vastanneet kansallisen arkiston kantasolujen koodeja. Kristian hermostui. Kyse oli kaksikymmentä vuotta vanhasta dokumentista. Jos joku oli tehnyt kirjoitusvirheen, sitä oli nyt vaikeaa todistaa.
”Huono juttu, tosi huono juttu”, Kristian mutisi itsekseen.
Hänen niskansa hikosi ja pulssinsa kiihtyi. Kristian kaivoi nopeasti tietokoneeltaan esiin King Pharman myynnissä olevien valmisteiden tietoja. Jos epämääräiset numerosarjat vilahtivat vain jossain tutkimusdokumenteissa, kyse ei ehkä olisi niin haitallisesta asiasta. Kristian laittoi koneen hakemaan kyseisiä numerosarjoja ja rukoili mielessään, ettei se löytäisi niitä.
Mutta kone löysi. Kristianin sydän tuntui jättävän muutaman lyönnin väliin. Rokotteen, jonka tiedoista löytyi toinen epämääräisistä numerosarjoista, kaupallinen myynti oli aloitettu vuosi sitten. Se tarkoitti sitä, että jos King Pharma oli syyllistynyt luvattomien, biologisten ainesosien käyttöön maan laajuisesti myynnissä olevan lääkevalmisteen tuotannossa, yritys olisi mennyttä. Kristian olisi mennyttä. Hän joutuisi loppuiäkseen telkien taakse.
Kristian nojasi tuolillaan taaksepäin. Miten näin oli päässyt käymään? Voisiko hän jotenkin puhua King Pharman vapaaksi tilanteesta? Kuka oli vastannut rokotteen tuotekehityksestä? Kirstian selasi tietoja. Robert oli luonnollisesti vastannut siitä viimeiset viisitoista vuotta, mutta ennen sitä pääkehittäjäksi oli nimetty Holman Peyton. Kristian huokasi. Holman Peyton ei ollut varsinaisesti King Pharman työntekijä. Hän oli erään lääketieteelliseen tutkimukseen keskittyneen järjestön jäsen. Kristianin isä Boysen oli jo vuosikymmeniä sitten solminut järjestön kanssa sopimuksen yhteistoiminnasta, eikä Kristian ollut varsinaisesti ollut kiinnostunut koko asiasta. Yrityksen tekemä voitto oli kiinnostanut häntä enemmän kuin tuotekehitys. Mutta nyt Kristian ymmärsi, että hänen toimitusjohtajana olisi pitänyt olla kiinnostuneempi yrityksensä liittolaisista. Etenkin, kun nämä olivat osallistuneet tuotekehitykseen.
Juuri kun Kristian oli kaivamassa tiedostoista esiin Tremere-nimisen järjestön kansiota, tietokone ilmoitti videopuhelista. Kristian ihmetteli kummallista soittoaikaa, kunnes huomasi soittajan olevan hänen isänsä Boysen. Vanhukset, Kristian ajatteli. Valvoivat kummallisiin aikoihin. Sitten hän värähti muistaessaan, että oli itsekin jo vanha. Jos hän olisi ollut tavallinen työtä tekevä mies, hän olisi jo eläkkeellä.
Kristiania ei erityisemmin huvittanut vastata isälleen, mutta hän tiesi vanhuksen näkevän, että hän oli vielä kirjautuneena tietokoneelle. Isä oli hyvin dominoiva. Jos Kristian ei vastaisi, isä soimaisi häntä siitä seuraavan vuoden ajan. Eikä Kristian nyt jaksanut perheriitoja, etenkin kun Robertin kuolemasta oli kulunut vasta vähän aikaa. Hän huokasi ja painoi vihreää puhelinkuvaketta.
”Iltaa, herra King. Mikä sai sinut soittamaan tähän aikaan? Onko kaikki hyvin?” Kristian kysyi. Hän tiesi, että ulkopuolisista kuulosti kummalliselta, että hän kutsui isäänsä nimellä ’herra King’. Mutta niin Kristian ja Kirsten olivat tottuneet isäänsä kutsumaan. Boysen King ei sietänyt kuulla sanaa ’isä’, eikä hän pitänyt soveliaana lasten kutsua itseään etunimellä.
”Näin, että olit vielä töissä”, Boysen vastasi. ”Minä soitin kysyäkseni, miksi vielä hoidat King Pharman asioita tähän aikaan illasta.”
”Minun on pakko. Liittovaltio on lähettänyt muutaman tarkastajan selvittämään meidän lääkkeissämme käytettyjä biologisia ainesosia”, Kristian vastasi. Hän olisi halunnut suojella vanhusta huolilta, mutta tiesi, että Boysenilla oli oikeus kuulla perustamansa yrityksen vaikeuksista.
”Niin arvelinkin. Kristian, jätä agentit minun huolekseni. Minä tiedän, miten heidän kanssaan tulee toimia”, Boysen sanoi.
Kristian ei pitänyt isänsä äänensävystä. Miten vanhus, joka oli jo vetäytynyt yrityksen johdosta, voisi paremmin hoitaa kohtaamisen liittovaltion tarkastajien kanssa?
”Kaikella kunnioituksella, herra King, mutta te olette jo 90-vuotias. Minä olen King Pharman toimitusjohtaja ja minun velvollisuuteni on selvittää tämä asia”, Kristian sanoi mahdollisimman kunnioittavalla äänellä.
Boysen King näytti suuttuvan. Hänen ruttuisille kasvoilleen nousi puna, jonka Kristian tiesi olevan huono merkki.
”Kristian, sinä et ole älykäs. Olet heikkolahjainen poika, mutta Luoja auttakoon, olet ainoa jonka saatoin nimittää toimitusjohtajan virkaan. Mutta tätä sinä et pilaa, ymmärrätkö? Älä puutu liittovaltion tarkastajien toimiin. Jätä heidät minulle”, Boysen räyhäsi.
Kristian koki epäreiluna sen, että hän itsekin vanhana miehenä joutui vielä kuuntelemaan isänsä haukkuja. Isä ei koskaan ollut pitänyt hänestä, vaikka hän oli aina tehnyt kaiken oikein. Se johtui siitä, ettei Kristian ymmärtänyt kemiaa samalla tavalla kuin isänsä.
”Herra King, ettehän te aio tehdä mitään laitonta?” Kristian kysyi.
Boysen King alkoi nauraa vanhan miehen pihisevää naurua. Se kuulosti ivalliselta.
”Minä toimitusjohtajana joudun henkilökohtaiseen vastuuseen, mikäli King Pharma tekee jotain laitonta”, Kristian sanoi kiireesti.
”Ole huoleti, hölmö ja tietämätön poika. Minä tiedän niistä agenteista paljon sellaista, mitä sinun rajallinen älysi ei pysty käsittelemään”, Boysen kihisi naurunsa lomasta.
Kristian oli loukkaantunut ja vihainen. Vai tällaista peliä hänen vanha isänsä pelasi? No, Kristianilla oli vielä valtti hihassaan. Suvun jäsenten keskeinen äänestys King Pharman johtokunnan luottamuksesta oli ainoa ase, jota Kristian pystyi käyttämään isäänsä vastaan. Suurin osa suvun jäsenistä ei voinut kannattaa mitään rikollista toimintaa. Kingit saattoivat olla ahneita, mutta rikollisia he eivät olleet. Aivan kuin Boysen King olisi arvannut Kristianin ajatukset, sillä hänen naurunsa taukosi ja hänen vanhoille kasvoilleen levisi viekas hymy.
”Minä tiedän sinun suunnitelmasi, Kristian. Sinä yrität savustaa minut ulos omasta yrityksestäni. Valitettavasti se ei ole mahdollista. Nuoremmat suvun jäsenet ovat myyneet osuutensa King Pharmasta, joten sinulla ei ole enää suvun enemmistöä takanasi.”
Kristian tuijotti tietokoneen ruudulla ivallisesti virnisteleviä kasvoja. Mitä Boysen King juuri oli sanonut? Oliko King Pharma myyty? Ilman hänen suostumustaan?
”Mutta… mutta se ei voi olla mahdollista”, Kristian änkytti. ”Minä olen toimitusjohtaja. Minun pitäisi tietää…”
Boysenin kolkko nauru keskeytti hänet.
”Jos et lopeta tuota, et ole toimitusjohtaja enää kauaa. Johtokunta voi irtisanoa sinut”, hän hykerteli.
”Kenellä sitten on enemmistöomistus?” Kristian kysyi.
”Zaccheus Manifoldin järjestöllä”, Boysen King vastasi.
”Tremerellä”, Kristian sanoi hiljaa. Hän nousi seisomaan ja työnsi sormet harveneviin hiuksiinsa. Miksi hän ei ollut aikaisemmin selvittänyt, mikä tuo kummallinen Tremere oikein oli? Epäeettinen, kenties jopa rikollinen toiminta tuntui olevan järjestön tavaramerkki. Ja nyt Kristian oli vedetty syvään suohon heidän toimestaan.
Hän sulki tietokoneen toivottamatta isälleen edes hyvää yötä. Kristianin oli päästävä lepäämään ja selvittämään ajatuksiaan. Heti huomenissa hänen olisi otettava yhteyttä suvun lakimiehiin. Kenties myynnissä oli tapahtunut jotain lain vastaista ja osakekaupat voitiin vielä perua? Se oli Kristianin ainoa toivo.
Kello oli jo puoli yksitoista illalla. Kristian King oli väsynyt, mutta hän ei voinut vielä mennä nukkumaan. Hänellä oli paljon töitä, sillä liittovaltio vaati hänen yritykseltään selvityksiä biologisten ainesosien käytöstä lääkkeiden valmistuksessa.
Kristian koki tilanteen epäreiluksi. Vasta kaksi kuukautta sitten hän oli haudannut oman poikansa ja nyt hän joutui puolustamaan firmaansa kohtuuttomilta tuntuvia syytöksiä vastaan. Miksi ihmiset tuntuivat uskovan, että King Pharma teki jotain väärää? Kristian tiesi, että King Pharma oli eettisesti toimiva yritys. Robert oli vastannut tuotekehityksestä ja Robertilla oli aina ollut korkea moraali, toisin kuin siskollaan Danalla. Mutta nyt Kristianin oma poika Robert makasi mullan alla ja hänen murhaajansa oli yhä vapaalla jalalla. Ja joku pahansuopa taho tahtoi tonkia King Pharman yksityisasioita.
Toimitusjohtajana Kristian oli viime kädessä vastuussa King Pharman toiminnasta. Siksi hänen oli henkilökohtaisesti perehdyttävä niihin kysymyksiin, joihin liittovaltio halusi vastauksia. Se oli Kristianille hankalaa, sillä hän ei itse ollut opiskellut farmasiaa. Hänen isänsä Boysen oli lahjakas farmaseutti ja johtanut King Pharmaa rautaisella otteella aivan viime vuosiin saakka. Kristian oli kauppatieteilijä ja toiminut King Pharman markkinointipäällikkönä isänsä johtaessa firmaa. Nyt kuitenkin yrityksessä oli tapahtunut sukupolvenvaihdos ja Kristian oli saanut harteilleen toimitusjohtajan tittelin, hänen tyttärensä Danan vastatessa markkinoinnista.
Kristianin sisko Kirsten oli muuttanut rakkautensa perässä Karibialle kolme vuosikymmentä sitten. Toisinaan Kristian oli kadehtinut siskoaan, joka oli uskaltanut tehdä rohkean loikan tuntemattomaan. Mutta viime keväänä Kirsten oli palannut kotiin ja Kristianin pettymykseksi heidän isänsä oli antanut Kirstenille kaiken anteeksi ja ottanut hänet jälleen osaksi perhettä. Kristian oli ollut se kunnon lapsi, joka oli jäänyt huolehtimaan isänsä yrityksestä. Silti Kirsten sai nauttia suvun varallisuudesta ja Kirsitan joutui kantamaan vastuun. Kirstenin puoliverinen lapsi ei sentään päässyt osalliseksi Kingin suvun suunnattomasta perinnöstä, sen Boysen oli luvannut. Ja se oli Kristianin mielestä oikein. Mokomakin hulttio. Saisi palata vaikka saman tien takaisin isänsä luokse palmurannoille.
Kristian palautti harhailevat ajatuksensa takaisin työhön. Hän tiesi, että vuosituhannen vaihteen tienoilla King Pharma oli käyttänyt kansallisessa rekisterissä olevia kantasoluja jossain rokotetutkimuksessa. Mutta se oli täysin laillista. King Pharma oli odottanut liittovaltiolta lupaa vuosikausia kantasolujen käyttöön. Hän oli löytänyt lupien paperiversiot arkistosta ja vertasi nyt niitä sähköiseen dokumenttiin, jonka oli saanut liittovaltion tarkastajilta. Työ oli äärimmäisen tylsää ja turhauttavaa, sillä Kristian ei uskonut löytävänsä papereista mitään laitonta.
Numerosarja toisensa jälkeen Kiristian kirjasi tiedot ylös. Yhtäkkiä hän keskeytti työnsä ja kurtisti kulmiaan. Kaksi numerosarjaa eivät vastanneet kansallisen arkiston kantasolujen koodeja. Kristian hermostui. Kyse oli kaksikymmentä vuotta vanhasta dokumentista. Jos joku oli tehnyt kirjoitusvirheen, sitä oli nyt vaikeaa todistaa.
”Huono juttu, tosi huono juttu”, Kristian mutisi itsekseen.
Hänen niskansa hikosi ja pulssinsa kiihtyi. Kristian kaivoi nopeasti tietokoneeltaan esiin King Pharman myynnissä olevien valmisteiden tietoja. Jos epämääräiset numerosarjat vilahtivat vain jossain tutkimusdokumenteissa, kyse ei ehkä olisi niin haitallisesta asiasta. Kristian laittoi koneen hakemaan kyseisiä numerosarjoja ja rukoili mielessään, ettei se löytäisi niitä.
Mutta kone löysi. Kristianin sydän tuntui jättävän muutaman lyönnin väliin. Rokotteen, jonka tiedoista löytyi toinen epämääräisistä numerosarjoista, kaupallinen myynti oli aloitettu vuosi sitten. Se tarkoitti sitä, että jos King Pharma oli syyllistynyt luvattomien, biologisten ainesosien käyttöön maan laajuisesti myynnissä olevan lääkevalmisteen tuotannossa, yritys olisi mennyttä. Kristian olisi mennyttä. Hän joutuisi loppuiäkseen telkien taakse.
Kristian nojasi tuolillaan taaksepäin. Miten näin oli päässyt käymään? Voisiko hän jotenkin puhua King Pharman vapaaksi tilanteesta? Kuka oli vastannut rokotteen tuotekehityksestä? Kirstian selasi tietoja. Robert oli luonnollisesti vastannut siitä viimeiset viisitoista vuotta, mutta ennen sitä pääkehittäjäksi oli nimetty Holman Peyton. Kristian huokasi. Holman Peyton ei ollut varsinaisesti King Pharman työntekijä. Hän oli erään lääketieteelliseen tutkimukseen keskittyneen järjestön jäsen. Kristianin isä Boysen oli jo vuosikymmeniä sitten solminut järjestön kanssa sopimuksen yhteistoiminnasta, eikä Kristian ollut varsinaisesti ollut kiinnostunut koko asiasta. Yrityksen tekemä voitto oli kiinnostanut häntä enemmän kuin tuotekehitys. Mutta nyt Kristian ymmärsi, että hänen toimitusjohtajana olisi pitänyt olla kiinnostuneempi yrityksensä liittolaisista. Etenkin, kun nämä olivat osallistuneet tuotekehitykseen.
Juuri kun Kristian oli kaivamassa tiedostoista esiin Tremere-nimisen järjestön kansiota, tietokone ilmoitti videopuhelista. Kristian ihmetteli kummallista soittoaikaa, kunnes huomasi soittajan olevan hänen isänsä Boysen. Vanhukset, Kristian ajatteli. Valvoivat kummallisiin aikoihin. Sitten hän värähti muistaessaan, että oli itsekin jo vanha. Jos hän olisi ollut tavallinen työtä tekevä mies, hän olisi jo eläkkeellä.
Kristiania ei erityisemmin huvittanut vastata isälleen, mutta hän tiesi vanhuksen näkevän, että hän oli vielä kirjautuneena tietokoneelle. Isä oli hyvin dominoiva. Jos Kristian ei vastaisi, isä soimaisi häntä siitä seuraavan vuoden ajan. Eikä Kristian nyt jaksanut perheriitoja, etenkin kun Robertin kuolemasta oli kulunut vasta vähän aikaa. Hän huokasi ja painoi vihreää puhelinkuvaketta.
”Iltaa, herra King. Mikä sai sinut soittamaan tähän aikaan? Onko kaikki hyvin?” Kristian kysyi. Hän tiesi, että ulkopuolisista kuulosti kummalliselta, että hän kutsui isäänsä nimellä ’herra King’. Mutta niin Kristian ja Kirsten olivat tottuneet isäänsä kutsumaan. Boysen King ei sietänyt kuulla sanaa ’isä’, eikä hän pitänyt soveliaana lasten kutsua itseään etunimellä.
”Näin, että olit vielä töissä”, Boysen vastasi. ”Minä soitin kysyäkseni, miksi vielä hoidat King Pharman asioita tähän aikaan illasta.”
”Minun on pakko. Liittovaltio on lähettänyt muutaman tarkastajan selvittämään meidän lääkkeissämme käytettyjä biologisia ainesosia”, Kristian vastasi. Hän olisi halunnut suojella vanhusta huolilta, mutta tiesi, että Boysenilla oli oikeus kuulla perustamansa yrityksen vaikeuksista.
”Niin arvelinkin. Kristian, jätä agentit minun huolekseni. Minä tiedän, miten heidän kanssaan tulee toimia”, Boysen sanoi.
Kristian ei pitänyt isänsä äänensävystä. Miten vanhus, joka oli jo vetäytynyt yrityksen johdosta, voisi paremmin hoitaa kohtaamisen liittovaltion tarkastajien kanssa?
”Kaikella kunnioituksella, herra King, mutta te olette jo 90-vuotias. Minä olen King Pharman toimitusjohtaja ja minun velvollisuuteni on selvittää tämä asia”, Kristian sanoi mahdollisimman kunnioittavalla äänellä.
Boysen King näytti suuttuvan. Hänen ruttuisille kasvoilleen nousi puna, jonka Kristian tiesi olevan huono merkki.
”Kristian, sinä et ole älykäs. Olet heikkolahjainen poika, mutta Luoja auttakoon, olet ainoa jonka saatoin nimittää toimitusjohtajan virkaan. Mutta tätä sinä et pilaa, ymmärrätkö? Älä puutu liittovaltion tarkastajien toimiin. Jätä heidät minulle”, Boysen räyhäsi.
Kristian koki epäreiluna sen, että hän itsekin vanhana miehenä joutui vielä kuuntelemaan isänsä haukkuja. Isä ei koskaan ollut pitänyt hänestä, vaikka hän oli aina tehnyt kaiken oikein. Se johtui siitä, ettei Kristian ymmärtänyt kemiaa samalla tavalla kuin isänsä.
”Herra King, ettehän te aio tehdä mitään laitonta?” Kristian kysyi.
Boysen King alkoi nauraa vanhan miehen pihisevää naurua. Se kuulosti ivalliselta.
”Minä toimitusjohtajana joudun henkilökohtaiseen vastuuseen, mikäli King Pharma tekee jotain laitonta”, Kristian sanoi kiireesti.
”Ole huoleti, hölmö ja tietämätön poika. Minä tiedän niistä agenteista paljon sellaista, mitä sinun rajallinen älysi ei pysty käsittelemään”, Boysen kihisi naurunsa lomasta.
Kristian oli loukkaantunut ja vihainen. Vai tällaista peliä hänen vanha isänsä pelasi? No, Kristianilla oli vielä valtti hihassaan. Suvun jäsenten keskeinen äänestys King Pharman johtokunnan luottamuksesta oli ainoa ase, jota Kristian pystyi käyttämään isäänsä vastaan. Suurin osa suvun jäsenistä ei voinut kannattaa mitään rikollista toimintaa. Kingit saattoivat olla ahneita, mutta rikollisia he eivät olleet. Aivan kuin Boysen King olisi arvannut Kristianin ajatukset, sillä hänen naurunsa taukosi ja hänen vanhoille kasvoilleen levisi viekas hymy.
”Minä tiedän sinun suunnitelmasi, Kristian. Sinä yrität savustaa minut ulos omasta yrityksestäni. Valitettavasti se ei ole mahdollista. Nuoremmat suvun jäsenet ovat myyneet osuutensa King Pharmasta, joten sinulla ei ole enää suvun enemmistöä takanasi.”
Kristian tuijotti tietokoneen ruudulla ivallisesti virnisteleviä kasvoja. Mitä Boysen King juuri oli sanonut? Oliko King Pharma myyty? Ilman hänen suostumustaan?
”Mutta… mutta se ei voi olla mahdollista”, Kristian änkytti. ”Minä olen toimitusjohtaja. Minun pitäisi tietää…”
Boysenin kolkko nauru keskeytti hänet.
”Jos et lopeta tuota, et ole toimitusjohtaja enää kauaa. Johtokunta voi irtisanoa sinut”, hän hykerteli.
”Kenellä sitten on enemmistöomistus?” Kristian kysyi.
”Zaccheus Manifoldin järjestöllä”, Boysen King vastasi.
”Tremerellä”, Kristian sanoi hiljaa. Hän nousi seisomaan ja työnsi sormet harveneviin hiuksiinsa. Miksi hän ei ollut aikaisemmin selvittänyt, mikä tuo kummallinen Tremere oikein oli? Epäeettinen, kenties jopa rikollinen toiminta tuntui olevan järjestön tavaramerkki. Ja nyt Kristian oli vedetty syvään suohon heidän toimestaan.
Hän sulki tietokoneen toivottamatta isälleen edes hyvää yötä. Kristianin oli päästävä lepäämään ja selvittämään ajatuksiaan. Heti huomenissa hänen olisi otettava yhteyttä suvun lakimiehiin. Kenties myynnissä oli tapahtunut jotain lain vastaista ja osakekaupat voitiin vielä perua? Se oli Kristianin ainoa toivo.
-
kardinaali - Viestit: 507
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja kardinaali » 28.03.2024 14:52
Detroit, syys-lokakuun vaihde 2018
Ihmissuden veri oli harvinainen aarre. Abraham ei ollut uskonut, että sen saaminen olisi edes ollut mahdollista. Hän oli vaikuttunut ja mielissään Benjaminen rohkeudesta ja neuvokkuudesta. Nyt hänen ja Josephin oli täytettävä oma osuutensa, jotta vaarallisen veren hankkiminen ei olisi ollut täysin turhaa.
Abraham uskoi vahvasti omiin kykyihinsä, mutta Joseph oli monessa suhteessa nuori ja kokematon. Toki he kumpikin olivat vampyyreina nuoria ja Abraham tiesi, että verimagia oli hyvin erilaista kuin se taikuus, jota hän aikaisemmin oli käyttänyt.
Kron Industries oli antanut laboratorioita tutkijoiden käyttöön ja Josephin entiset työtoverit olivat tuoneet sinne omia laitteitaan, voidakseen suorittaa siellä korkean vaatimustason kemiallisia kokeita. Nyt Joseph ja Abraham touhusivat kahden hiljaisessa laboratoriossa. Abraham epäili, ettei paikka päivälläkään varsinaisesti kuhissut tutkijoista, mutta aamuyön tunteina laboratorion tunnelma oli jopa aavemainen.
Joseph rakensi laitteistoa huolellisesti. Hän vaikutti rentoutuneelta ja tyytyväiseltä saadessaan työskennellä laboratoriossa. Abraham tutki Josephin laskelmia ja piirsi marginaaliin hermeettisiä merkintöjä. Kaikki vaikutti olevan kunnossa. Vanhasta tottumuksesta Abraham pyyhkäisi laboratoriotakkinsa hihalla otsaansa, vaikka hän ei enää hikoillutkaan. Hihaan tuli haalea, punainen tahra. Abrahamia harmitti. Muiden seurassa liikkuessaan hän käytti hattua, jotta hänen otsaansa palanut petturin leima ei näkynyt. Kovin moni tuskin osaisi sitä tulkita nimenomaan petturia tarkoittavaksi, mutta Abraham halusi välttyä uteliailta kyselyiltä. Oli jo riittävän kummallista, ettei haava parantunut kokonaan.
”Laitteisto on nyt valmis. Minä olen tarkastanut sen kahteen kertaan, mutta teen vielä koeajon vedellä. Sitten me voimme aloittaa”, Joseph sanoi.
”Hyvä. Sinun laskelmasi ovat tarkkoja. Nyt, kun minä olen muuttanut ne hermeettisiksi kaavoiksi, meidän pitäisi kyetä etenemään niiden mukaan”, Abraham vastasi.
Joseph nyrpisti nenäänsä muistiinpanoille. Hän ei pitänyt taikuudesta.
”Miten voit olla varma, että tuo toimii?” Hän kysyi.
”En voikaan olla täysin varma. Verimagia on hyvin vierasta, mutta se toimii samojen periaatteiden mukaan kuin mikä tahansa hermeettinen magia. Sen voimanlähde vain on erilainen”, Abraham selitti.
”Sinä sanoit muille, että kuka tahansa vampyyri voi oppia verimagiaa. Oletko siitä aivan varma?” Joseph kysyi.
Abraham oli miettinyt sitä paljon. Eläessään hän oli erikoistunut taikuuden teoriaan ja tutustunut myös erilaisten olentojen vereen ja niiden potentiaaliin. Veritutkimus oli nykyisin unohdettu hermeettisen magian haara, mutta se oli aikoinaan ollut hyvin suosittua.
”Vampyyrin veri on verimagian voiman lähde. Tremeren veri ei poikkea muiden vampyyrien verestä, joten ei ole mitään perusteita sille, etteivätkö kaikki vampyyrit halutessaan voisi oppia sitä. Mutta taikuuden teoria itsessään on monimutkaista ja vaatii omistautumista. Kaikista ei ehkä ole siihen”, Abraham vastasi.
”Mutta jos se on totta, miksi vampyyrit eivät ole opetelleet taikuutta historian saatossa?” Joseph intti.
”Minä uskon, että aikoinaan vampyyrit ovat osanneet hyvinkin monenlaisia verimagian muotoja. Ne ovat vain ajan saatossa unohtuneet. Tremeren hermeettinen verimagia on hyvin mustasukkaisesti varjeltua, aivan kuten hermeettinen magia on ihmistenkin maailmassa. Ajatus siitä, että vain harvat ja valitut voivat käyttää magiaa, periytyy tremerelle heidän menneisyydestään ihmisinä”, Abraham sanoi.
Joseph raapi tukkaansa hajamielisenä.
”Verimagia tekee tremerestä erityisen”, hän sanoi lopulta.
Abraham hymähti vastaukseksi. He olivat hetken hiljaa.
”Minä tiedän, miten hieno tunne on kuulua niiden harvojen ja valittujen joukkoon, jotka erottuvat suuresta massasta erinomaisilla taidoillaan ja älyllään. Joten tavallaan minä ymmärrän sen, miksi teremere haluaa pitää verimagian itsellään”, Joseph sanoi lopulta.
Abraham kohotti katseensa maagisista kaavoista ja vilkaisi Josephia uteliaana. Hän ei ollut puhunut Josephin kanssa heidän menneisyydestään ennen vampyyriksi muuttumista, mutta hän oli aikonut ottaa asian jossain vaiheessa puheeksi.
”Tiesitkö sinä eläessäsi, että olit erityinen?” Abraham kysyi.
Joseph ei heti vastannut. Hän vilkaisi rakentamaansa laitteistoa.
”Kyllä kai. Monet asiat olivat minulle helppoja. Sain siihen varmistuksen, kun pääsin collegen haussa eliittikouluun ilman stipendiä tai lukukausimaksuja. Olihan se vähän kummallista. Sille tiellehän minä sitten jäin. Koulun kautta pääsin töihin”, Joseph kertoi.
Araham nyökkäsi ymmärtävästi. Kunpa hän olisi löytänyt nuoren Josephin ajoissa. Toisaalta sillä ei enää ollut merkitystä. He olivat kumpikin kuolleet juuri siksi, että olivat olleet erityisiä. Jos he eivät olisi koskaan tienneet sitä, olisivatko he vielä elossa?
”Miten me voimme varmistua siitä, että olemme onnistuneet?” Joseph kysyi osoittaen laitteistoa ja koeputkia, jotka odottivat täyttämistä.
”Meidän on kokeiltava sitä”, Abraham vastasi suoraan.
”Itsellämmekö?” Joseph kysyi epäuskoisena.
”Niin. Emme voi ottaa sitä riskiä, että väitämme muille onnistuneemme luomaan suojan verimagiaa vastaan, mutta se ei toimikaan”, Abraham sanoi.
Joseph nosti pöydälle styrox-laatikon, jonka sisällä oli veripussi. Pussin sisältö oli heidän arvokkain omaisuutensa sillä hetkellä.
”Mutta sinä sanoit, että ihmissuden veri on vaarallista. Minä en pidä tästä”, Joseph vastusteli.
”Älä ole huolissasi. Me emme nauti sitä niin paljoa, että siihen kehittyisi riippuvuus. Sitä paitsi täällä on paljon tyhjiä varastohuoneita. Kun me kokeilemme sitä hallituissa olosuhteissa, me emme vahingossakaan vahingoista toisiamme tai ulkopuolisia”, Abraham sanoi.
Joseph huokasi, mutta nyökkäsi lopulta. Hänkään ei halunnut väittää toimivaksi jotain, jonka toimivuudesta ei voinut olla varma. Siinä suhteessa Abraham ja Joseph olivat samanlaisia. He vaativat itseltään paljon ja halusivat onnistua täydellisesti kaikessa, mitä tekivät.
”No, aloitetaanko sitten?” Joseph kysyi.
Abraham nyökkäsi. Heillä oli vain kolme yötä aikaa onnistua, joten he eivät voineet enää odottaa.
**** ***********************
Riviera oli onneton. Hän silitti hellästi kylmää, kalpeaa poskea, josta vielä roikkui pieniä betoninpaloja. Hän ja Gustav olivat puhdistaneet Haruton kasvoja varoen ja huolellisesti, mutta suu ja silmät olivat yhä betonin peitossa. Riviera oli neuvoton. Haruton pelastaminen näytti mahdottomalta.
”Hänen ei olisi pitänyt huutaa, kun he muurasivat häntä betoniin”, Gustav totesi. Hänen äänensä kuulosti kylmältä. Siinä ei ollut tunnetta. Riviera nosti kiukkuisena katseensa häneen ja väläytti hampaitaan.
”Vaikene!” Hän kivahti. ”Mitä sinä itse olisit tehnyt, jos sinua olisi muurattu seinän sisään?”
”Minä olisin sulkenut suuni ja silmäni, painanut kädet ristiin rinnalleni ja odottanut. Huutamisen vuoksi tämän miehen suu ja keuhkot ovat täynnä betonia”, Gustav sanoi.
Rivieran silmät leimusivat kiukusta. Se ei merkinnyt mitään, että Gustav oli kärsivällisesti auttanut häntä kaivamaan Harutoa betonista. Gustav ei välittänyt Harutosta. Riviera kasvatti pitkät kynnet. Typerä ihminen. Nyt, kun Haruto oli kaivettu esiin, Rivieran ei tarvinnut enää olla ihmiselle mukava.
”Saat katua sanojasi, typerys. Minä revin sinut kappaleiksi”, Riviera sähisi.
”Älä tee sitä. Aksel Kron haluaa, että me molemmat olemme hyvässä kunnossa siltä varalta, että meidän pitää taistella lauantaina”, Gustav sanoi. Rivieraa ärsytti vielä enemmän, kun hän tajusi, ettei Gustav pelännyt häntä.
”Sinusta ei ole mitään apua lauantaina”, Riviera sanoi ivallisesti. Hän huitaisi Gustavia kynsillään. Gustav nosti nopeasti käsivarret päänsä suojaksi.
Voimakas valokaari, kuin salama, iski Gustavin käsivarteen tulleista raapaleista ja näpäytti Rivieraa kipeästi kynsille. Ilmaan jäi leijumaan kummallinen käry. Riviera parkaisi ja piteli kättään. Kynnet olivat mustuneet ja kämmenessä oli syvä haava. Hän mulkaisi Gustavia, joka niin ikään piteli kättään.
”Minä autoin sinua kaivamaan ystäväsi esiin ja näinkö sinä palkitset minut?” Gustav kysyi. Hän ei edelleenkään näyttänyt kovin paljon tunteita, mutta Riviera oli varma siitä, että Gustav oli kiukkuinen. Sen sijaan hän ei näyttänyt tuntevan kipua.
”Mikä sinä oikein olet?” Riviera ärähti.
”Minä olen keinoäly”, Gustav vastasi. Hän ei selvästikään halunnut puhua asiasta enempää.
”Sinä olet robotti, joka esittää ihmistä?” Riviera sähisi kiukkuisena ja yllättyneenä. Hän ei enää tiennyt mitä olisi Gustavin kanssa tehnyt. Robottia ei selvästikään voinut vahingoittaa saamatta samalla tälliä itsekin.
”En ole robotti!” Gustav kivahti. Nyt hän näytti enemmän tunnetta. Hän oli loukkaantunut ja vihainen. ”Sinä vahingoitit minua. Minun oikea käteni ei toimi kunnolla. Olen hyödytön, ennen kuin se korjataan”, Gustav jatkoi.
”Ihminen olisi itkenyt ja anellut henkensä puolesta. Ihminen olisi pyytänyt päästä sairaalaan”, Riviera sanoi kylmästi sihisten hampaidensa välistä. Hän tunsi syvää vastenmielisyyttä Gustavia kohtaan.
Gustav tarkasteli haavoittunutta käsivarttaan vastaamatta mitään Rivieralle.
”Minun velvollisuuteni on raportoida tästä esimiehelleni. Hän haluaa varmistaa, ettei meidän liittolaisuudestamme seuraa vaaraa agenteille. Tämän perusteella minun on sanottava, että vaaran mahdollisuus on ilmeinen”, Gustav sanoi lopulta.
”Pidä suusi kiinni, senkin… kone”, Riviera sähisi.
Gustav loi Rivieraan pitkän katseen ja näytti nyt avoimen kiukkuiselta.
” Tämä teko saattoi maksaa teille enemmän kuin arvaatkaan. On hyvin mahdollista, että me vetäydymme tästä liitosta. Sen päättää minun esimieheni”, Gustav sanoi.
”Hyvä! Minun puolestani saatte painua hemmettiin! Me emme tarvitse teitä”, Riviera uhosi.
Gustav ei sanonut enää mitään. Hän jätti Rivieran Haruton luokse hylättyyn vajaan, jonne he olivat kantaneet betonimöhkäleen, käveli autolleen ja ajoi pois.
****** ***********************
Aamu alkoi jo valjeta taivaanrannassa. Shaddai halusi pitää laumaansa hereillä mahdollisimman pitkään. Hän resitoi monotonisesti hepreankielistä tekstiä, josta Olivia ei ymmärtänyt mitään. Noah istui Barbaran sylissä ja hypisteli liasta harmaaksi värjäytynyttä pelipalloa. Välillä hän työnsi pallon suuhunsa ja yrtti purra sitä. Olivian mielestä Noah vaikutti paljon pienemmältä lapselta, kuin hänen olisi pitänyt. Kenties Noahin traumaattinen muuttuminen oli taannuttanut hänet?
Olivia oli itsekin muuttunut paljon enemmän kuin vain ulkonäöllisesti. Kenestäkään ei voinut tulla nosferatua ilman, että hänen persoonansakin muuttui. Kokemus oli liian hirveä, jotta kenenkään psyyke olisi sellaista kestänyt. Jostain syystä Shaddai tuntui olevan ylpeä kammottavasta ulkomuodostaan. Olivia oli päätellyt, että Shaddain oli täytynyt jo ihmisenä olla harvinaisen ruma, jotta hän voisi mitenkään pitää nykyisestä olotilastaan. Hirviönä olemisesta saattoi pitää vain joku sellainen, joka oli kokenut olevansa hirviömäinen jo eläessään.
Olivia antoi mielensä vaipua turruttavaan hiljaisuuteen. Hän ei jaksanut enää kuunnella Shaddaita ja nouseva aurinko sai hänet uniseksi. Hän ei pitänyt uskonnosta, eikä hän ollut koskaan ollut uskonnollinen. Toki hän oli ihmisenä käynyt kirkossa kuten kaikki muutkin, mutta Olivian ihmisenä tuntema kirkko oli ollut aivan toisenlainen kuin Shaddain nykyinen ”kirkko”. Mukava turtuneisuus poistui, kun Olivia ajatteli omaa aikaansa ihmisenä. Hänen omaa kirkkoaan, jossa hänen sukulaisensa kenties vieläkin kävivät. Olivia ei ollut tajunnut sitä aikaisemmin, mutta kaupungin pelätyt baptistit olivat hänen vanha seurakuntansa. Oliko noiden kummallisten fanaatikkojen joukossa hänen vanhempansa? Hänen veljensä? Epämiellyttävä tunne valtasi Olivian ja sai hänet liikahtamaan levottomasti. Silas, joka nuokkui hänen vieressään, terästäytyi oitis luullen Shaddain jo lopettaneen. Kun Silas tajusi monotonisen, heprealaisen puheen jatkuvan edelleen, hän painoi päänsä takaisin alas. Mutta Olivia ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin ihmisperhettään. Häntä kauhistutti ajatus siitä, että oma perhe saattaisi nykyään olla hänen vihollisensa.
***** **********************
Aksel Kron oli valmis kohtaamaan Zaccheus Manifoldin. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Zaccheus oli vanhempi kuin hän ja Zaccheuksella oli takanaan vahva, organisoitunut ja kurinalainen klaani. Lisäksi he olivat kehittäneet kummallisia taisteluveriä, jotka antoivat heille hetkellisesti muiden vampyyrien voimia.
Akselilla puolestaan oli tukenaan joukko enemmän tai vähemmän ongelmallisia vampyyreita, jotka olivat Detroitissa vain siksi, ettei heillä ollut paikkaa muualla. Aksel koki kuitenkin yhteenkuuluvuutta näiden hylkiöiden kanssa. Hän itse oli kaukana täydellisestä vampyyrista ja hän uskoi vahvasti siihen, että kaikilla oli oikeus elää onnellisesti omana itsenään, kunhan ei kohtuuttomasti rasittanut tai vahingoittanut toisia. Heillä oli hyvät mahdollisuudet Zaccheus Manifoldia vastaan, heidän oli vain uskottava itseensä.
Kaksi asiaa huolestutti Akselia kuitenkin Zaccheuksen kohtaamistakin enemmän. Toinen oli heidän sidoksensa vampyyrien maailmaan. He eivät olleet camarillalaisia, eikä heistä suurinta osaa sinne edes huolittaisi. Ei Akselia itseäänkään, ei enää sen jälkeen, mitä hän oli Kaiserin kanssa tehnyt. Sen Aksel oli oivaltanut aivan vastikään. Mutta he eivät olleet tervetulleita myöskään Sabbattiin. Tai jos olivatkin, kovinkaan moni heistä tuskin halusi sen jäseneksi. Shaddai oli ainakin tehnyt selväksi sen, että oli katkaissut välinsä järjestöön. Liittoutumattomina he eivät kuitenkaan voineet pysyä loputtomiin, sillä Detroit oli suuri kaupunki. Ennemmin tai myöhemmin Camarilla ja Sabbat tulisivat valloittamaan kaupunkia, jolla ei ollut mitään hyväksyttävää statusta. Asia ei ollut juuri sillä hetkellä ajankohtainen, mutta Aksel ei saanut unohtaa sitä tyystin.
Toinen Akselia huolestuttava asia oli hänen suhteensa Benjamineen. Benjamine oli tunnustanut Akselille rakastavansa tätä. Aksel oli säikähtänyt kuultuaan sen. Hänen suhteensa toisiin vampyyreihin olivat päättyneet ikävästi, eikä hän ollut ajatellut enää koskaan ryhtyvänsä suhteeseen. Miksi hän sitten oli antautunut Benjaminen kanssa intiimiin kanssakäymiseen? Se oli ollut anteeksiantamatonta. Hyvin harkitsematonta. Benjamine oli muuttanut itsensä erittäin kauniiksi ja häntä oli miellyttävä katsoa, toisin kuin mitätöntä Kaiseria tai Seveniä, joka oli kauniista ulkonäöstään huolimatta kuitenkin mies.
Mutta Benjamine oli alisteisessa suhteessa Akseliin. Hän asui Akselin kotona ja selvästikin pyrki kaikin keinoin miellyttämään tätä. Benjamine oli paljon nuorempi kuin Aksel ja voimiltaan heikompi. Aksel voisi hyväksikäyttää häntä kaikin tavoin, eikä Benjamine voisi estää sitä. Sellainen valta-asema ei miellyttänyt Akselia. Hän oli itse ollut hyväksikäytetyssä asemassa suhteessa omaan sireensä, kunnes Seven oli auttanut häntä irtautumaan. Vaikka siitä oli aikaa jo vuosikymmeniä, Aksel ei ollut unohtanut sitä, miltä tuntui olla vain toista varten. Hän ei koskaan alistaisi toista vampyyria sellaisen asemaan. Akselin oli puhuttava Benjaminelle, mutta hän tiesi sen olevan vaikeaa. Benjamine ei kestäisi tulla torjutuksi, eikä Aksel myöskään halunnut työntää häntä kokonaan luotaan. Aksel ei ollut luonnostaan hyvä sosiaalisissa tilanteissa. Hän ei tiennyt, miten olisi kertonut jollekin tämän olevan tärkeä ja pidetty… ehkä jopa rakastettu, mutta miten vaaralliseen asemaan toinen suhteen syvenemisen myötä voisi joutua.
Puhelimen soittoääni havahdutti Akselin. Hän ei pitänyt puhelimesta, mutta tiesi, ettei kukaan soittanut hänelle muuten kuin tärkeistä asioista.
”Haloo”, Aksel vastasi numeroon, jota hän ei ollut tallentanut puhelimeensa.
”Herra Aksel Kron. Olen Eugene Wray, muistanette meidän tapaamisemme jokin aika sitten?” Sanoi miesääni puhelimen toisessa päässä.
Aksel muisti tapaamisen hyvin. Sen seurauksena syntynyt liittolaisuussuhde oli yksi hänen harvoista suurista saavutuksistaan vampyyrien maailmassa.
”Tietenkin muistan, herra Wray. Onko jokin hätänä?” Aksel vastasi.
”Kyllä, minun on puhuttava teidän kanssanne eräästä erittäin vakavasta asiasta. Jos teille sopii, lähetän auton hakemaan teitä saman tien”, Eugene sanoi.
”Koskeeko asia tremereitä?” Aksel kysyi.
”Ei, herra Kron. Valitettavasti meidän pitää puhua eräästä ikävästä välikohtauksesta, mikä tapahtui teidän alaisenne ja minun alaiseni kohtaamisessa”, Eugene vastasi.
Aksel järkyttyi. Mitä oli tapahtunut? Oliko joku kaupungin vampyyreista käynyt heidän liittolaistensa kimppuun? Miten kukaan oli saattanut olla niin typerä?
”Hyvä on. Voin saapua omalla autollani, jos annatte minulle osoitteen”, Aksel sanoi hetken tauon jälkeen.
”Ei herra Kron. Me lähetämme auton hakemaan teitä”, Eugene sanoi.
”Hyvä on. Minä odotan”, Aksel vastasi, koska hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.
Hän ei pitänyt asioiden ottamasta uudesta suunnasta laisinkaan. Mutta Aksel ei ollut valmis heittämään erittäin edullista liittolaissopimusta romukoppaan vain sen vuoksi, että joku ajattelematon typerys oli mahdollisesti käynyt väärän ihmisen kimppuun. Hänen oli vakuutettava liittolaisilleen, että häneen saattoi luottaa. Ja että hän pystyi pitämään oman väkensä kurissa.
Ihmissuden veri oli harvinainen aarre. Abraham ei ollut uskonut, että sen saaminen olisi edes ollut mahdollista. Hän oli vaikuttunut ja mielissään Benjaminen rohkeudesta ja neuvokkuudesta. Nyt hänen ja Josephin oli täytettävä oma osuutensa, jotta vaarallisen veren hankkiminen ei olisi ollut täysin turhaa.
Abraham uskoi vahvasti omiin kykyihinsä, mutta Joseph oli monessa suhteessa nuori ja kokematon. Toki he kumpikin olivat vampyyreina nuoria ja Abraham tiesi, että verimagia oli hyvin erilaista kuin se taikuus, jota hän aikaisemmin oli käyttänyt.
Kron Industries oli antanut laboratorioita tutkijoiden käyttöön ja Josephin entiset työtoverit olivat tuoneet sinne omia laitteitaan, voidakseen suorittaa siellä korkean vaatimustason kemiallisia kokeita. Nyt Joseph ja Abraham touhusivat kahden hiljaisessa laboratoriossa. Abraham epäili, ettei paikka päivälläkään varsinaisesti kuhissut tutkijoista, mutta aamuyön tunteina laboratorion tunnelma oli jopa aavemainen.
Joseph rakensi laitteistoa huolellisesti. Hän vaikutti rentoutuneelta ja tyytyväiseltä saadessaan työskennellä laboratoriossa. Abraham tutki Josephin laskelmia ja piirsi marginaaliin hermeettisiä merkintöjä. Kaikki vaikutti olevan kunnossa. Vanhasta tottumuksesta Abraham pyyhkäisi laboratoriotakkinsa hihalla otsaansa, vaikka hän ei enää hikoillutkaan. Hihaan tuli haalea, punainen tahra. Abrahamia harmitti. Muiden seurassa liikkuessaan hän käytti hattua, jotta hänen otsaansa palanut petturin leima ei näkynyt. Kovin moni tuskin osaisi sitä tulkita nimenomaan petturia tarkoittavaksi, mutta Abraham halusi välttyä uteliailta kyselyiltä. Oli jo riittävän kummallista, ettei haava parantunut kokonaan.
”Laitteisto on nyt valmis. Minä olen tarkastanut sen kahteen kertaan, mutta teen vielä koeajon vedellä. Sitten me voimme aloittaa”, Joseph sanoi.
”Hyvä. Sinun laskelmasi ovat tarkkoja. Nyt, kun minä olen muuttanut ne hermeettisiksi kaavoiksi, meidän pitäisi kyetä etenemään niiden mukaan”, Abraham vastasi.
Joseph nyrpisti nenäänsä muistiinpanoille. Hän ei pitänyt taikuudesta.
”Miten voit olla varma, että tuo toimii?” Hän kysyi.
”En voikaan olla täysin varma. Verimagia on hyvin vierasta, mutta se toimii samojen periaatteiden mukaan kuin mikä tahansa hermeettinen magia. Sen voimanlähde vain on erilainen”, Abraham selitti.
”Sinä sanoit muille, että kuka tahansa vampyyri voi oppia verimagiaa. Oletko siitä aivan varma?” Joseph kysyi.
Abraham oli miettinyt sitä paljon. Eläessään hän oli erikoistunut taikuuden teoriaan ja tutustunut myös erilaisten olentojen vereen ja niiden potentiaaliin. Veritutkimus oli nykyisin unohdettu hermeettisen magian haara, mutta se oli aikoinaan ollut hyvin suosittua.
”Vampyyrin veri on verimagian voiman lähde. Tremeren veri ei poikkea muiden vampyyrien verestä, joten ei ole mitään perusteita sille, etteivätkö kaikki vampyyrit halutessaan voisi oppia sitä. Mutta taikuuden teoria itsessään on monimutkaista ja vaatii omistautumista. Kaikista ei ehkä ole siihen”, Abraham vastasi.
”Mutta jos se on totta, miksi vampyyrit eivät ole opetelleet taikuutta historian saatossa?” Joseph intti.
”Minä uskon, että aikoinaan vampyyrit ovat osanneet hyvinkin monenlaisia verimagian muotoja. Ne ovat vain ajan saatossa unohtuneet. Tremeren hermeettinen verimagia on hyvin mustasukkaisesti varjeltua, aivan kuten hermeettinen magia on ihmistenkin maailmassa. Ajatus siitä, että vain harvat ja valitut voivat käyttää magiaa, periytyy tremerelle heidän menneisyydestään ihmisinä”, Abraham sanoi.
Joseph raapi tukkaansa hajamielisenä.
”Verimagia tekee tremerestä erityisen”, hän sanoi lopulta.
Abraham hymähti vastaukseksi. He olivat hetken hiljaa.
”Minä tiedän, miten hieno tunne on kuulua niiden harvojen ja valittujen joukkoon, jotka erottuvat suuresta massasta erinomaisilla taidoillaan ja älyllään. Joten tavallaan minä ymmärrän sen, miksi teremere haluaa pitää verimagian itsellään”, Joseph sanoi lopulta.
Abraham kohotti katseensa maagisista kaavoista ja vilkaisi Josephia uteliaana. Hän ei ollut puhunut Josephin kanssa heidän menneisyydestään ennen vampyyriksi muuttumista, mutta hän oli aikonut ottaa asian jossain vaiheessa puheeksi.
”Tiesitkö sinä eläessäsi, että olit erityinen?” Abraham kysyi.
Joseph ei heti vastannut. Hän vilkaisi rakentamaansa laitteistoa.
”Kyllä kai. Monet asiat olivat minulle helppoja. Sain siihen varmistuksen, kun pääsin collegen haussa eliittikouluun ilman stipendiä tai lukukausimaksuja. Olihan se vähän kummallista. Sille tiellehän minä sitten jäin. Koulun kautta pääsin töihin”, Joseph kertoi.
Araham nyökkäsi ymmärtävästi. Kunpa hän olisi löytänyt nuoren Josephin ajoissa. Toisaalta sillä ei enää ollut merkitystä. He olivat kumpikin kuolleet juuri siksi, että olivat olleet erityisiä. Jos he eivät olisi koskaan tienneet sitä, olisivatko he vielä elossa?
”Miten me voimme varmistua siitä, että olemme onnistuneet?” Joseph kysyi osoittaen laitteistoa ja koeputkia, jotka odottivat täyttämistä.
”Meidän on kokeiltava sitä”, Abraham vastasi suoraan.
”Itsellämmekö?” Joseph kysyi epäuskoisena.
”Niin. Emme voi ottaa sitä riskiä, että väitämme muille onnistuneemme luomaan suojan verimagiaa vastaan, mutta se ei toimikaan”, Abraham sanoi.
Joseph nosti pöydälle styrox-laatikon, jonka sisällä oli veripussi. Pussin sisältö oli heidän arvokkain omaisuutensa sillä hetkellä.
”Mutta sinä sanoit, että ihmissuden veri on vaarallista. Minä en pidä tästä”, Joseph vastusteli.
”Älä ole huolissasi. Me emme nauti sitä niin paljoa, että siihen kehittyisi riippuvuus. Sitä paitsi täällä on paljon tyhjiä varastohuoneita. Kun me kokeilemme sitä hallituissa olosuhteissa, me emme vahingossakaan vahingoista toisiamme tai ulkopuolisia”, Abraham sanoi.
Joseph huokasi, mutta nyökkäsi lopulta. Hänkään ei halunnut väittää toimivaksi jotain, jonka toimivuudesta ei voinut olla varma. Siinä suhteessa Abraham ja Joseph olivat samanlaisia. He vaativat itseltään paljon ja halusivat onnistua täydellisesti kaikessa, mitä tekivät.
”No, aloitetaanko sitten?” Joseph kysyi.
Abraham nyökkäsi. Heillä oli vain kolme yötä aikaa onnistua, joten he eivät voineet enää odottaa.
**** ***********************
Riviera oli onneton. Hän silitti hellästi kylmää, kalpeaa poskea, josta vielä roikkui pieniä betoninpaloja. Hän ja Gustav olivat puhdistaneet Haruton kasvoja varoen ja huolellisesti, mutta suu ja silmät olivat yhä betonin peitossa. Riviera oli neuvoton. Haruton pelastaminen näytti mahdottomalta.
”Hänen ei olisi pitänyt huutaa, kun he muurasivat häntä betoniin”, Gustav totesi. Hänen äänensä kuulosti kylmältä. Siinä ei ollut tunnetta. Riviera nosti kiukkuisena katseensa häneen ja väläytti hampaitaan.
”Vaikene!” Hän kivahti. ”Mitä sinä itse olisit tehnyt, jos sinua olisi muurattu seinän sisään?”
”Minä olisin sulkenut suuni ja silmäni, painanut kädet ristiin rinnalleni ja odottanut. Huutamisen vuoksi tämän miehen suu ja keuhkot ovat täynnä betonia”, Gustav sanoi.
Rivieran silmät leimusivat kiukusta. Se ei merkinnyt mitään, että Gustav oli kärsivällisesti auttanut häntä kaivamaan Harutoa betonista. Gustav ei välittänyt Harutosta. Riviera kasvatti pitkät kynnet. Typerä ihminen. Nyt, kun Haruto oli kaivettu esiin, Rivieran ei tarvinnut enää olla ihmiselle mukava.
”Saat katua sanojasi, typerys. Minä revin sinut kappaleiksi”, Riviera sähisi.
”Älä tee sitä. Aksel Kron haluaa, että me molemmat olemme hyvässä kunnossa siltä varalta, että meidän pitää taistella lauantaina”, Gustav sanoi. Rivieraa ärsytti vielä enemmän, kun hän tajusi, ettei Gustav pelännyt häntä.
”Sinusta ei ole mitään apua lauantaina”, Riviera sanoi ivallisesti. Hän huitaisi Gustavia kynsillään. Gustav nosti nopeasti käsivarret päänsä suojaksi.
Voimakas valokaari, kuin salama, iski Gustavin käsivarteen tulleista raapaleista ja näpäytti Rivieraa kipeästi kynsille. Ilmaan jäi leijumaan kummallinen käry. Riviera parkaisi ja piteli kättään. Kynnet olivat mustuneet ja kämmenessä oli syvä haava. Hän mulkaisi Gustavia, joka niin ikään piteli kättään.
”Minä autoin sinua kaivamaan ystäväsi esiin ja näinkö sinä palkitset minut?” Gustav kysyi. Hän ei edelleenkään näyttänyt kovin paljon tunteita, mutta Riviera oli varma siitä, että Gustav oli kiukkuinen. Sen sijaan hän ei näyttänyt tuntevan kipua.
”Mikä sinä oikein olet?” Riviera ärähti.
”Minä olen keinoäly”, Gustav vastasi. Hän ei selvästikään halunnut puhua asiasta enempää.
”Sinä olet robotti, joka esittää ihmistä?” Riviera sähisi kiukkuisena ja yllättyneenä. Hän ei enää tiennyt mitä olisi Gustavin kanssa tehnyt. Robottia ei selvästikään voinut vahingoittaa saamatta samalla tälliä itsekin.
”En ole robotti!” Gustav kivahti. Nyt hän näytti enemmän tunnetta. Hän oli loukkaantunut ja vihainen. ”Sinä vahingoitit minua. Minun oikea käteni ei toimi kunnolla. Olen hyödytön, ennen kuin se korjataan”, Gustav jatkoi.
”Ihminen olisi itkenyt ja anellut henkensä puolesta. Ihminen olisi pyytänyt päästä sairaalaan”, Riviera sanoi kylmästi sihisten hampaidensa välistä. Hän tunsi syvää vastenmielisyyttä Gustavia kohtaan.
Gustav tarkasteli haavoittunutta käsivarttaan vastaamatta mitään Rivieralle.
”Minun velvollisuuteni on raportoida tästä esimiehelleni. Hän haluaa varmistaa, ettei meidän liittolaisuudestamme seuraa vaaraa agenteille. Tämän perusteella minun on sanottava, että vaaran mahdollisuus on ilmeinen”, Gustav sanoi lopulta.
”Pidä suusi kiinni, senkin… kone”, Riviera sähisi.
Gustav loi Rivieraan pitkän katseen ja näytti nyt avoimen kiukkuiselta.
” Tämä teko saattoi maksaa teille enemmän kuin arvaatkaan. On hyvin mahdollista, että me vetäydymme tästä liitosta. Sen päättää minun esimieheni”, Gustav sanoi.
”Hyvä! Minun puolestani saatte painua hemmettiin! Me emme tarvitse teitä”, Riviera uhosi.
Gustav ei sanonut enää mitään. Hän jätti Rivieran Haruton luokse hylättyyn vajaan, jonne he olivat kantaneet betonimöhkäleen, käveli autolleen ja ajoi pois.
****** ***********************
Aamu alkoi jo valjeta taivaanrannassa. Shaddai halusi pitää laumaansa hereillä mahdollisimman pitkään. Hän resitoi monotonisesti hepreankielistä tekstiä, josta Olivia ei ymmärtänyt mitään. Noah istui Barbaran sylissä ja hypisteli liasta harmaaksi värjäytynyttä pelipalloa. Välillä hän työnsi pallon suuhunsa ja yrtti purra sitä. Olivian mielestä Noah vaikutti paljon pienemmältä lapselta, kuin hänen olisi pitänyt. Kenties Noahin traumaattinen muuttuminen oli taannuttanut hänet?
Olivia oli itsekin muuttunut paljon enemmän kuin vain ulkonäöllisesti. Kenestäkään ei voinut tulla nosferatua ilman, että hänen persoonansakin muuttui. Kokemus oli liian hirveä, jotta kenenkään psyyke olisi sellaista kestänyt. Jostain syystä Shaddai tuntui olevan ylpeä kammottavasta ulkomuodostaan. Olivia oli päätellyt, että Shaddain oli täytynyt jo ihmisenä olla harvinaisen ruma, jotta hän voisi mitenkään pitää nykyisestä olotilastaan. Hirviönä olemisesta saattoi pitää vain joku sellainen, joka oli kokenut olevansa hirviömäinen jo eläessään.
Olivia antoi mielensä vaipua turruttavaan hiljaisuuteen. Hän ei jaksanut enää kuunnella Shaddaita ja nouseva aurinko sai hänet uniseksi. Hän ei pitänyt uskonnosta, eikä hän ollut koskaan ollut uskonnollinen. Toki hän oli ihmisenä käynyt kirkossa kuten kaikki muutkin, mutta Olivian ihmisenä tuntema kirkko oli ollut aivan toisenlainen kuin Shaddain nykyinen ”kirkko”. Mukava turtuneisuus poistui, kun Olivia ajatteli omaa aikaansa ihmisenä. Hänen omaa kirkkoaan, jossa hänen sukulaisensa kenties vieläkin kävivät. Olivia ei ollut tajunnut sitä aikaisemmin, mutta kaupungin pelätyt baptistit olivat hänen vanha seurakuntansa. Oliko noiden kummallisten fanaatikkojen joukossa hänen vanhempansa? Hänen veljensä? Epämiellyttävä tunne valtasi Olivian ja sai hänet liikahtamaan levottomasti. Silas, joka nuokkui hänen vieressään, terästäytyi oitis luullen Shaddain jo lopettaneen. Kun Silas tajusi monotonisen, heprealaisen puheen jatkuvan edelleen, hän painoi päänsä takaisin alas. Mutta Olivia ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin ihmisperhettään. Häntä kauhistutti ajatus siitä, että oma perhe saattaisi nykyään olla hänen vihollisensa.
***** **********************
Aksel Kron oli valmis kohtaamaan Zaccheus Manifoldin. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Zaccheus oli vanhempi kuin hän ja Zaccheuksella oli takanaan vahva, organisoitunut ja kurinalainen klaani. Lisäksi he olivat kehittäneet kummallisia taisteluveriä, jotka antoivat heille hetkellisesti muiden vampyyrien voimia.
Akselilla puolestaan oli tukenaan joukko enemmän tai vähemmän ongelmallisia vampyyreita, jotka olivat Detroitissa vain siksi, ettei heillä ollut paikkaa muualla. Aksel koki kuitenkin yhteenkuuluvuutta näiden hylkiöiden kanssa. Hän itse oli kaukana täydellisestä vampyyrista ja hän uskoi vahvasti siihen, että kaikilla oli oikeus elää onnellisesti omana itsenään, kunhan ei kohtuuttomasti rasittanut tai vahingoittanut toisia. Heillä oli hyvät mahdollisuudet Zaccheus Manifoldia vastaan, heidän oli vain uskottava itseensä.
Kaksi asiaa huolestutti Akselia kuitenkin Zaccheuksen kohtaamistakin enemmän. Toinen oli heidän sidoksensa vampyyrien maailmaan. He eivät olleet camarillalaisia, eikä heistä suurinta osaa sinne edes huolittaisi. Ei Akselia itseäänkään, ei enää sen jälkeen, mitä hän oli Kaiserin kanssa tehnyt. Sen Aksel oli oivaltanut aivan vastikään. Mutta he eivät olleet tervetulleita myöskään Sabbattiin. Tai jos olivatkin, kovinkaan moni heistä tuskin halusi sen jäseneksi. Shaddai oli ainakin tehnyt selväksi sen, että oli katkaissut välinsä järjestöön. Liittoutumattomina he eivät kuitenkaan voineet pysyä loputtomiin, sillä Detroit oli suuri kaupunki. Ennemmin tai myöhemmin Camarilla ja Sabbat tulisivat valloittamaan kaupunkia, jolla ei ollut mitään hyväksyttävää statusta. Asia ei ollut juuri sillä hetkellä ajankohtainen, mutta Aksel ei saanut unohtaa sitä tyystin.
Toinen Akselia huolestuttava asia oli hänen suhteensa Benjamineen. Benjamine oli tunnustanut Akselille rakastavansa tätä. Aksel oli säikähtänyt kuultuaan sen. Hänen suhteensa toisiin vampyyreihin olivat päättyneet ikävästi, eikä hän ollut ajatellut enää koskaan ryhtyvänsä suhteeseen. Miksi hän sitten oli antautunut Benjaminen kanssa intiimiin kanssakäymiseen? Se oli ollut anteeksiantamatonta. Hyvin harkitsematonta. Benjamine oli muuttanut itsensä erittäin kauniiksi ja häntä oli miellyttävä katsoa, toisin kuin mitätöntä Kaiseria tai Seveniä, joka oli kauniista ulkonäöstään huolimatta kuitenkin mies.
Mutta Benjamine oli alisteisessa suhteessa Akseliin. Hän asui Akselin kotona ja selvästikin pyrki kaikin keinoin miellyttämään tätä. Benjamine oli paljon nuorempi kuin Aksel ja voimiltaan heikompi. Aksel voisi hyväksikäyttää häntä kaikin tavoin, eikä Benjamine voisi estää sitä. Sellainen valta-asema ei miellyttänyt Akselia. Hän oli itse ollut hyväksikäytetyssä asemassa suhteessa omaan sireensä, kunnes Seven oli auttanut häntä irtautumaan. Vaikka siitä oli aikaa jo vuosikymmeniä, Aksel ei ollut unohtanut sitä, miltä tuntui olla vain toista varten. Hän ei koskaan alistaisi toista vampyyria sellaisen asemaan. Akselin oli puhuttava Benjaminelle, mutta hän tiesi sen olevan vaikeaa. Benjamine ei kestäisi tulla torjutuksi, eikä Aksel myöskään halunnut työntää häntä kokonaan luotaan. Aksel ei ollut luonnostaan hyvä sosiaalisissa tilanteissa. Hän ei tiennyt, miten olisi kertonut jollekin tämän olevan tärkeä ja pidetty… ehkä jopa rakastettu, mutta miten vaaralliseen asemaan toinen suhteen syvenemisen myötä voisi joutua.
Puhelimen soittoääni havahdutti Akselin. Hän ei pitänyt puhelimesta, mutta tiesi, ettei kukaan soittanut hänelle muuten kuin tärkeistä asioista.
”Haloo”, Aksel vastasi numeroon, jota hän ei ollut tallentanut puhelimeensa.
”Herra Aksel Kron. Olen Eugene Wray, muistanette meidän tapaamisemme jokin aika sitten?” Sanoi miesääni puhelimen toisessa päässä.
Aksel muisti tapaamisen hyvin. Sen seurauksena syntynyt liittolaisuussuhde oli yksi hänen harvoista suurista saavutuksistaan vampyyrien maailmassa.
”Tietenkin muistan, herra Wray. Onko jokin hätänä?” Aksel vastasi.
”Kyllä, minun on puhuttava teidän kanssanne eräästä erittäin vakavasta asiasta. Jos teille sopii, lähetän auton hakemaan teitä saman tien”, Eugene sanoi.
”Koskeeko asia tremereitä?” Aksel kysyi.
”Ei, herra Kron. Valitettavasti meidän pitää puhua eräästä ikävästä välikohtauksesta, mikä tapahtui teidän alaisenne ja minun alaiseni kohtaamisessa”, Eugene vastasi.
Aksel järkyttyi. Mitä oli tapahtunut? Oliko joku kaupungin vampyyreista käynyt heidän liittolaistensa kimppuun? Miten kukaan oli saattanut olla niin typerä?
”Hyvä on. Voin saapua omalla autollani, jos annatte minulle osoitteen”, Aksel sanoi hetken tauon jälkeen.
”Ei herra Kron. Me lähetämme auton hakemaan teitä”, Eugene sanoi.
”Hyvä on. Minä odotan”, Aksel vastasi, koska hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.
Hän ei pitänyt asioiden ottamasta uudesta suunnasta laisinkaan. Mutta Aksel ei ollut valmis heittämään erittäin edullista liittolaissopimusta romukoppaan vain sen vuoksi, että joku ajattelematon typerys oli mahdollisesti käynyt väärän ihmisen kimppuun. Hänen oli vakuutettava liittolaisilleen, että häneen saattoi luottaa. Ja että hän pystyi pitämään oman väkensä kurissa.
-
kardinaali - Viestit: 507
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja Kronus » 30.03.2024 20:13
Kello tikitti kohti auringonnousua. Aksley antoi odottaa itseään, ja Benjamine istui hänen sänkynsä laidalla kuuliaisesti odottamassa. Yö oli ollut Akselille merkittävä, ja taatusti raskas. Juuri tällaisena yönä voi odottaa, että jopa Aksel Kron saattoi poiketa tavallisista aikatauluistaan. Aksel oli kokenut enemmän kuin Benjamine tiesi, ja paljon pahempaa oli tulevaisuudessa tiedossa. Benjamine oli luvannut pysyä Akselin rinnalla ja suojella häntä, mutta niin hän ei ollut tehnyt. Nyt hän tuijotti paljaita jalkojaan ja odotti Akselia, jonka olikin tänään pitänyt pelastaa hänet.
Gwenda oli petollinen Tremere sekä julma ja häikäilemätön manipuloija. Juuri sellainen joka pystyi tuhoamaan kenet vain - lapsen kuten Noah, tai kainiitin kuten Seven. Benjamine oli hyvin tiennyt sen, ja koitti nyt olla ajattelematta sitä, että hänelle olisi voinut käydä juuri niin kuin Sevenille. Silti, kun herra Kron oli kadonnut, Benjamine oli lähtenyt Gwendan mukaan. Hänen olisi pitänyt paeta, tai surmata Gwenda, eikä kuunnella hänen valheitaan. Mutta kun Gwenda näytti hänelle Aksel Kronin Sevenin ja Kaiserin kanssa, Benjamine ei voinut kuvitella olevansa enää minkään arvoinen hänen silmissään. Vaikka Gwenda olikin kamala, oli hänellä silti jotakin käyttöä Benjaminelle.
Nöyryyttävät muistot painoivat hänen ryhtinsä kumaraan, ja Benjamine halusi ajatella mitä tahansa muuta. Paras tapa estää negatiivisia ajatuksiaan pakenemasta hallinnastaan oli keskittää ne omaan kehoonsa, ja Benjamine sai haalittua ajatuksensa kasaan keskittymällä moittimaan rumia jalkojaan. Ne eivät todella olleet mitkään kauniit, ja Benjamine muisti taas kuinka oli pelännyt herra Kronin näkevän ne. Hän nousi ylös, istuutui takaisin Akselia odottamaan sängyn laidalle jalkojensa päälle, ja päätti että ne pitäisi pian korjata, samoin kuin lanteet, reidet sekä ääni, noin alkajaisiksi.
Benjamine oli yrittänyt korjata vikojaan tätä iltaa varten, muttei ollut onnistunut alkuunkaan. Noreenin kehon muokkaaminen oli onnistunut niin paljon helpommin. Noreen oli myös onnistunut tänä iltana tehtävässään ja houkutellut Camilla Goldbergin hylkäämään Tremeret. Juuri nyt Noreen tutustui “sisareensa” Camillaan samassa kellarissa kahden oven päässä, ja Benjamine oli tuntenut siitä kateuden pistoja Kronin kartanolle saapumisesta lähtien.
Noreenin kohtaloon Benjamine osasi paljolti samaistua. Heillä molemmilla oli hyvin vaikea suhde sekä rabbiin että sireensä, ja Benjaminesta oli tuntunut upealta saada auttaa ja opettaa Noreenia uuden elämänsä todelliseen alkuun, niin kainiittina kuin myös itsenäisenä aikuisena. Noreenin luottamus ja usko tuntuivat Benjaminesta imartelevilta. Nyt Benjamine joutui myöntämään itselleen olevansa kateellinen Camillalle, joka näytti vievän häneltä pikkusiskon, jota hän ei ollut tiennyt kaipaavansa. Benjamine huomasi toivovansa, että hänellä olisi ollut Noreenin kaltainen pikkusisko, jonka kanssa jakaa lapsuutensa. Että hän ei olisi ollut äitinsä ainoa ja kaikki kaikessa. Että hän ei olisi ollut joka hetki yksin äitiä varten. Äiti olisi ollut onnellinen, isä ei olisi jättänyt heitä, ja Benjamine olisi saanut pikkusisaruksia, ellei hän olisi ollut niin viallinen.
Ehkä Noreen ja Camilla ottaisivat Benjaminen mukaan, jakaisivat kohtalonsa ja sisaruutensa myös hänen kanssaan. Akselia odottaessaan Benjamine kuunteli hiljaista kellaria, ja tiesi että Noreen ja Camilla jakoivat siellä salaisuuksiaan. Häntä houkutti nousta ja mennä koputtamaan Noreenin ovelle, mutta hän ei tehnyt niin. Hän pysyi aloillaan ja odotti edelleen uskollisesti Akselia, koska Aksel oli tänään tullut varta vasten häntä pelastamaan. Aksley oli suorittanut tehtävänsä, toimitti haasteensa Manifoldille, ja sitten hän vaaraa uhmaten tuli pelastamaan Bennynsä Gwendan kynsistä. Benjamine koki itsensä Aklseylle tärkeäksi, ja se tuntui niin hyvältä, ettei häntä edes harmittanut hänen oma heikkoutensa, kun hän oli antanut Gwendan huijata itseään. Benjamine aikoi odottaa Akselia kiltisti niin pitkään kuin oli tarve, sekä tänään että tästä eteenpäin, koska hän tiesi olevansa Akselille rakas. Huomenna hän tarjoutuisi opettamaan Akselille Tzimisceiden kyvyn jolla kehoja muokataan, koska Aksel itse osaisi tietysti parhaiten korjata Benjaminen jalat, lanteet, ja kaikki muutkin puutteet.
Gwenda oli petollinen Tremere sekä julma ja häikäilemätön manipuloija. Juuri sellainen joka pystyi tuhoamaan kenet vain - lapsen kuten Noah, tai kainiitin kuten Seven. Benjamine oli hyvin tiennyt sen, ja koitti nyt olla ajattelematta sitä, että hänelle olisi voinut käydä juuri niin kuin Sevenille. Silti, kun herra Kron oli kadonnut, Benjamine oli lähtenyt Gwendan mukaan. Hänen olisi pitänyt paeta, tai surmata Gwenda, eikä kuunnella hänen valheitaan. Mutta kun Gwenda näytti hänelle Aksel Kronin Sevenin ja Kaiserin kanssa, Benjamine ei voinut kuvitella olevansa enää minkään arvoinen hänen silmissään. Vaikka Gwenda olikin kamala, oli hänellä silti jotakin käyttöä Benjaminelle.
Nöyryyttävät muistot painoivat hänen ryhtinsä kumaraan, ja Benjamine halusi ajatella mitä tahansa muuta. Paras tapa estää negatiivisia ajatuksiaan pakenemasta hallinnastaan oli keskittää ne omaan kehoonsa, ja Benjamine sai haalittua ajatuksensa kasaan keskittymällä moittimaan rumia jalkojaan. Ne eivät todella olleet mitkään kauniit, ja Benjamine muisti taas kuinka oli pelännyt herra Kronin näkevän ne. Hän nousi ylös, istuutui takaisin Akselia odottamaan sängyn laidalle jalkojensa päälle, ja päätti että ne pitäisi pian korjata, samoin kuin lanteet, reidet sekä ääni, noin alkajaisiksi.
Benjamine oli yrittänyt korjata vikojaan tätä iltaa varten, muttei ollut onnistunut alkuunkaan. Noreenin kehon muokkaaminen oli onnistunut niin paljon helpommin. Noreen oli myös onnistunut tänä iltana tehtävässään ja houkutellut Camilla Goldbergin hylkäämään Tremeret. Juuri nyt Noreen tutustui “sisareensa” Camillaan samassa kellarissa kahden oven päässä, ja Benjamine oli tuntenut siitä kateuden pistoja Kronin kartanolle saapumisesta lähtien.
Noreenin kohtaloon Benjamine osasi paljolti samaistua. Heillä molemmilla oli hyvin vaikea suhde sekä rabbiin että sireensä, ja Benjaminesta oli tuntunut upealta saada auttaa ja opettaa Noreenia uuden elämänsä todelliseen alkuun, niin kainiittina kuin myös itsenäisenä aikuisena. Noreenin luottamus ja usko tuntuivat Benjaminesta imartelevilta. Nyt Benjamine joutui myöntämään itselleen olevansa kateellinen Camillalle, joka näytti vievän häneltä pikkusiskon, jota hän ei ollut tiennyt kaipaavansa. Benjamine huomasi toivovansa, että hänellä olisi ollut Noreenin kaltainen pikkusisko, jonka kanssa jakaa lapsuutensa. Että hän ei olisi ollut äitinsä ainoa ja kaikki kaikessa. Että hän ei olisi ollut joka hetki yksin äitiä varten. Äiti olisi ollut onnellinen, isä ei olisi jättänyt heitä, ja Benjamine olisi saanut pikkusisaruksia, ellei hän olisi ollut niin viallinen.
Ehkä Noreen ja Camilla ottaisivat Benjaminen mukaan, jakaisivat kohtalonsa ja sisaruutensa myös hänen kanssaan. Akselia odottaessaan Benjamine kuunteli hiljaista kellaria, ja tiesi että Noreen ja Camilla jakoivat siellä salaisuuksiaan. Häntä houkutti nousta ja mennä koputtamaan Noreenin ovelle, mutta hän ei tehnyt niin. Hän pysyi aloillaan ja odotti edelleen uskollisesti Akselia, koska Aksel oli tänään tullut varta vasten häntä pelastamaan. Aksley oli suorittanut tehtävänsä, toimitti haasteensa Manifoldille, ja sitten hän vaaraa uhmaten tuli pelastamaan Bennynsä Gwendan kynsistä. Benjamine koki itsensä Aklseylle tärkeäksi, ja se tuntui niin hyvältä, ettei häntä edes harmittanut hänen oma heikkoutensa, kun hän oli antanut Gwendan huijata itseään. Benjamine aikoi odottaa Akselia kiltisti niin pitkään kuin oli tarve, sekä tänään että tästä eteenpäin, koska hän tiesi olevansa Akselille rakas. Huomenna hän tarjoutuisi opettamaan Akselille Tzimisceiden kyvyn jolla kehoja muokataan, koska Aksel itse osaisi tietysti parhaiten korjata Benjaminen jalat, lanteet, ja kaikki muutkin puutteet.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
-Robert R. Coveyou
-
Kronus - Viestit: 329
- Liittynyt: 19.11.2009 12:57
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja kardinaali » 09.04.2024 13:46
Detroit, lokakuun alku 2018
Murhayksikön tutkija Steve Hillary oli aivan varma siitä, kuka oli murhannut vanhan rabbin hylätyn tehdasalueen parkkipaikalla. Hänen ongelmansa vain oli siinä, ettei hänellä ollut riittävästi näyttöä pidätykseen. Syyttäjänlaitos oli ollut erityisen tiukkana asiassa kuultuaan, kuka syytetty oli. Rikkaiden kanssa tuli olla hyvin tarkkana siitä, ettei syytteessä ollut aukkoja. Ja toden näköisesti, vaikka Steve voisikin suorittaa pidätyksen, olisi tekijällä varaa palkata huipputason puolustusasianajaja. Syyttäjänlaitos ei halunnut ottaa käsiteltäväksi tapauksia, joissa oli suuri häviämisen riski.
Toisessa vaakakupissa painoi kuitenkin juutalaisen seurakunnan vaatimukset. He pitivät huolen siitä, ettei tapaus katoaisi lehtiotsikoista. Ihmiset kuulemma olivat peloissaan, sillä heidän mukaansa rabbin surma oli viharikos. Koko seurakunnassa tuntui olevan Steven mielestä vain yksi järjen ääni, nimittäin naisrabbi, joka oli heti tapauksen tullessa julki yrittänyt hillitä paniikkia. Mutta valitettavasti hänen järkeilynsä ei saanut sijaa sensaatiohakuiselta lehdistöltä. Steve kuitenkin tiesi, että jos tekijä ja etenkin tämän motiivi tulisi julkisuuteen, siitä olisi juutalaiselle seurakunnalle enemmän haittaa kuin hyötyä. Steve oli saanut haltuunsa hyvin arkaluontoista tietoa tekijästä, mikä ei imarrellut juutalaisten vaalimaa kulttuuria. Hänen oli täytynyt varmistaa tietonsa luotettavasta lähteestä ja saamansa sähköpostin perusteella hän ei voinut epäillä tarinan todenperäisyyttä. Steve tunsi hiukan myötätuntoa tekijää kohtaan, vaikkakaan hän ei hyväksynyt murhaa.
Harmissaan Steve mietti, että hänen ystävästään Mathildesta olisi nyt suunnaton apu. Mutta Mathilde oli jo kolmatta viikkoa vuoteen omana jonkin kuumeen kourissa. Koko erityisyksikköä tuntui vaivaavan mystinen flunssa, joka levisi tutkijasta toiseen ja piti heitä kourissaan useita päiviä. Steve ei siksi ollut viitsinyt edes käydä tervehtimässä Mathildea, sillä hänellä itsellään ei ollut varaa sairastua. Murhayksikkö tarpoi suossa selvittämättömien murhien suhteen. Heidän maineensa oli vaakalaudalla, sillä rabbin surman lisäksi herra Winstonin murha oli yhä avoin.
Steve vilkaisi kelloa. Se oli puoli yksitoista illalla. Hän kiitti onneaan siitä, että oli yksin elävä mies, sillä kukaan vaimo ei jaksaisi katsella Steven kaltaista työnarkomaania. Vaikka hän kaipasikin toisinaan toisen ihmisen läheisyyttä, hän ei kaivannut nalkutusta siitä, että teki joka ilta ylitöitä. Mutta Steve ymmärsi kyllä, ettei hän voinut jatkaa siihen tapaan loputtomiin. Hän tarvitsi lepoa ja lomaa siinä missä kuka tahansa ihminen.
Hän oli juuri aikeissa sulkea koneensa ja suunnata kotiin, kun murhayksikön ovikello pirahti soimaan. Iltaisin tutkimusyksikköjen panssarilasiovet olivat lukittuina ja niihin pääsi sisälle vain, jos joku sisällä olija avasi oven. Steve odotti hetken, mutta tajusi varsin pian olevansa ainoa työntekijä, joka jaksoi ratkoa murhamysteereitä niin myöhään illalla. Hän meni avaamaan oven.
”Herra Ponjenko, mitä ihmettä te täällä teette tähän aikaan illasta?” Steve huudahti nähdessään vanhan miehen oven takana. Steve oli liian nuori muistaakseen Pavel Ponjenkon murhayksiköstä, mutta tiesi kyllä hänen maineensa. Mies oli todellinen legenda yhdessä Winstonin kanssa. Hänen kuvansa koristi montaa yksikön seinälle kehystettyä lehtileikettä, missä murhayksikön onnistumisia hehkutettiin.
”Tulin hakemaan sinua, poika. Arvelin, että teet töitä myöhään.” Pavel vastasi ystävällisesti.
”Minä olin juuri aikeissa lähteä kotiin”, Steve sanoi.
”Tule ensin minun mukaani, haluan näyttää sinulle jotain tärkeää”, Pavel sanoi ja katsoi Steveniä hyvin merkitsevästi. Katse ikään kuin tarkoitti, ettei vanhus suvainnut vastaväitteitä.
Steve oli jo ehtinyt haaveilla jääkaapissaan odottavasta kylmästä tuontioluesta ja rojahtamisesta muhkeaan nojatuoliinsa, mutta huokasi alistuneesti ja nyökkäsi myöntävästi Pavelille. Ehkäpä vanhus veisi hänet illalliselle?
”Minne olemme matkalla?” Steve kysyi. ”Otammeko minun autoni?”
”Emme tarvitse autoa. Menemme vanhalle asemalle”, Pavel vastasi.
Detroitin vanha poliisiasema sijaitsi naapurikorttelissa. Se oli ollut hylättynä vuodesta 2002 lähtien, mutta kaupungin poliisivoimat säilyttivät siellä yhä edelleen muun muassa vanhoja arkistoja. Rakennuksessa pidettiin matalaa miehitystä, jotteivat salassa pidettävät dokumentit päätyisi rikollisten haltuun. Yöllä siellä oli kuitenkin autiota, lukuun ottamatta kerran kahdessa tunnissa kiertävää vartijaa.
Miehet menivät sisään pimeään rakennukseen vaitonaisina. Steve oli utelias näkemään, mikä salaisuus häntä odotti vanhalla asemalla. Hän arveli Pavelin kaivaneen esiin jotain vanhoja murhayksikön dokumentteja. Pavel johdatti Steven kellareihin, mutta ei arkistoihin. Hän avasi harmaan metallioven, joka vei vähän käytettyihin osiin vanhan aseman varastoa.
Siellä Steveä odotti melkoinen yllätys. Bunkkerimainen tila maan alla näytti unohtuneen jonnekin 1990-luvulle. Lattialla oli beigen värinen, kulahtanut bulkeematto ja seinustalla pieni kahvipöytä, jolla lojui pino kellastuneita sanomalehtiä. Tilassa oli myös pieni keittotaso, jääkaappi ja muutama hylly. Kahvinkeitin vaikutti parhaat päivänsä nähneeltä, mutta tuoreen kahvin tuoksusta päätellen sitä oli vastikään käytetty. Hämmentävintä olivat kuitenkin seiniä peittävät lehtileikkeet, valokuvat ja erilaiset paperilaput täynnä tekstiä. Keskeisimmällä kohdalla oli suuri Detroitin kartta, johon oli tehty merkintöjä vuosikausia sitten. Paikka muistutti murhayksikön tutkimushuonetta sillä erotuksella, että tämä oli kellarissa piilossa silmiltä. Lisäksi seinällä tutkimusaineiston seassa roikkui rukousnauhoja ja ristejä.
”Mikä paikka tämä on?” Steve kysyi kummissaan.
”Tämä, poikaseni, on murhayksikön salainen tutkimushuone. Sitä ei ole käytetty vuosiin, mutta nyt olen sitä mieltä, että se on jälleen aika avata”, Pavel sanoi.
Steve ei sanonut mitään. Hän meni tutkimaan seinällä olevia lehtileikkeitä. Ne koskivat katoamisia ja murhia, ei pelkästään Detroitissa, vaan koko Michiganin osavaltiossa.
”Tämä päästää sinut syvemmälle bunkkeriin. Mutta älä mene sinne ennen kuin olet valmis kohtaamaan sen, mikä siellä odottaa”, Pavel sanoi ja laski vanhan avaimen kahvipöydälle.
”Minä toimin murhayksikössä. Luulen, että olen nähnyt kaiken mahdollisen ja valmis kohtaamaan mitä vain”, Steve vastasi epäröiden.
”Ei, tähän sinä et ole voinut varautua”, Pavel sanoi.
”Miten niin? Mikä siellä odottaa?” Steve kysyi nyt hiukan hermostuen.
”Todellisuus”, vastasi vanhus.
Steve istahti puiselle tuolille kahvipöydän ääreen ja otti avaimen käteensä. Hajamielisesti hän ajatteli, että olisi paljon mieluummin ottanut vastaan vanhuksen kutsun illalliselle.
Murhayksikön tutkija Steve Hillary oli aivan varma siitä, kuka oli murhannut vanhan rabbin hylätyn tehdasalueen parkkipaikalla. Hänen ongelmansa vain oli siinä, ettei hänellä ollut riittävästi näyttöä pidätykseen. Syyttäjänlaitos oli ollut erityisen tiukkana asiassa kuultuaan, kuka syytetty oli. Rikkaiden kanssa tuli olla hyvin tarkkana siitä, ettei syytteessä ollut aukkoja. Ja toden näköisesti, vaikka Steve voisikin suorittaa pidätyksen, olisi tekijällä varaa palkata huipputason puolustusasianajaja. Syyttäjänlaitos ei halunnut ottaa käsiteltäväksi tapauksia, joissa oli suuri häviämisen riski.
Toisessa vaakakupissa painoi kuitenkin juutalaisen seurakunnan vaatimukset. He pitivät huolen siitä, ettei tapaus katoaisi lehtiotsikoista. Ihmiset kuulemma olivat peloissaan, sillä heidän mukaansa rabbin surma oli viharikos. Koko seurakunnassa tuntui olevan Steven mielestä vain yksi järjen ääni, nimittäin naisrabbi, joka oli heti tapauksen tullessa julki yrittänyt hillitä paniikkia. Mutta valitettavasti hänen järkeilynsä ei saanut sijaa sensaatiohakuiselta lehdistöltä. Steve kuitenkin tiesi, että jos tekijä ja etenkin tämän motiivi tulisi julkisuuteen, siitä olisi juutalaiselle seurakunnalle enemmän haittaa kuin hyötyä. Steve oli saanut haltuunsa hyvin arkaluontoista tietoa tekijästä, mikä ei imarrellut juutalaisten vaalimaa kulttuuria. Hänen oli täytynyt varmistaa tietonsa luotettavasta lähteestä ja saamansa sähköpostin perusteella hän ei voinut epäillä tarinan todenperäisyyttä. Steve tunsi hiukan myötätuntoa tekijää kohtaan, vaikkakaan hän ei hyväksynyt murhaa.
Harmissaan Steve mietti, että hänen ystävästään Mathildesta olisi nyt suunnaton apu. Mutta Mathilde oli jo kolmatta viikkoa vuoteen omana jonkin kuumeen kourissa. Koko erityisyksikköä tuntui vaivaavan mystinen flunssa, joka levisi tutkijasta toiseen ja piti heitä kourissaan useita päiviä. Steve ei siksi ollut viitsinyt edes käydä tervehtimässä Mathildea, sillä hänellä itsellään ei ollut varaa sairastua. Murhayksikkö tarpoi suossa selvittämättömien murhien suhteen. Heidän maineensa oli vaakalaudalla, sillä rabbin surman lisäksi herra Winstonin murha oli yhä avoin.
Steve vilkaisi kelloa. Se oli puoli yksitoista illalla. Hän kiitti onneaan siitä, että oli yksin elävä mies, sillä kukaan vaimo ei jaksaisi katsella Steven kaltaista työnarkomaania. Vaikka hän kaipasikin toisinaan toisen ihmisen läheisyyttä, hän ei kaivannut nalkutusta siitä, että teki joka ilta ylitöitä. Mutta Steve ymmärsi kyllä, ettei hän voinut jatkaa siihen tapaan loputtomiin. Hän tarvitsi lepoa ja lomaa siinä missä kuka tahansa ihminen.
Hän oli juuri aikeissa sulkea koneensa ja suunnata kotiin, kun murhayksikön ovikello pirahti soimaan. Iltaisin tutkimusyksikköjen panssarilasiovet olivat lukittuina ja niihin pääsi sisälle vain, jos joku sisällä olija avasi oven. Steve odotti hetken, mutta tajusi varsin pian olevansa ainoa työntekijä, joka jaksoi ratkoa murhamysteereitä niin myöhään illalla. Hän meni avaamaan oven.
”Herra Ponjenko, mitä ihmettä te täällä teette tähän aikaan illasta?” Steve huudahti nähdessään vanhan miehen oven takana. Steve oli liian nuori muistaakseen Pavel Ponjenkon murhayksiköstä, mutta tiesi kyllä hänen maineensa. Mies oli todellinen legenda yhdessä Winstonin kanssa. Hänen kuvansa koristi montaa yksikön seinälle kehystettyä lehtileikettä, missä murhayksikön onnistumisia hehkutettiin.
”Tulin hakemaan sinua, poika. Arvelin, että teet töitä myöhään.” Pavel vastasi ystävällisesti.
”Minä olin juuri aikeissa lähteä kotiin”, Steve sanoi.
”Tule ensin minun mukaani, haluan näyttää sinulle jotain tärkeää”, Pavel sanoi ja katsoi Steveniä hyvin merkitsevästi. Katse ikään kuin tarkoitti, ettei vanhus suvainnut vastaväitteitä.
Steve oli jo ehtinyt haaveilla jääkaapissaan odottavasta kylmästä tuontioluesta ja rojahtamisesta muhkeaan nojatuoliinsa, mutta huokasi alistuneesti ja nyökkäsi myöntävästi Pavelille. Ehkäpä vanhus veisi hänet illalliselle?
”Minne olemme matkalla?” Steve kysyi. ”Otammeko minun autoni?”
”Emme tarvitse autoa. Menemme vanhalle asemalle”, Pavel vastasi.
Detroitin vanha poliisiasema sijaitsi naapurikorttelissa. Se oli ollut hylättynä vuodesta 2002 lähtien, mutta kaupungin poliisivoimat säilyttivät siellä yhä edelleen muun muassa vanhoja arkistoja. Rakennuksessa pidettiin matalaa miehitystä, jotteivat salassa pidettävät dokumentit päätyisi rikollisten haltuun. Yöllä siellä oli kuitenkin autiota, lukuun ottamatta kerran kahdessa tunnissa kiertävää vartijaa.
Miehet menivät sisään pimeään rakennukseen vaitonaisina. Steve oli utelias näkemään, mikä salaisuus häntä odotti vanhalla asemalla. Hän arveli Pavelin kaivaneen esiin jotain vanhoja murhayksikön dokumentteja. Pavel johdatti Steven kellareihin, mutta ei arkistoihin. Hän avasi harmaan metallioven, joka vei vähän käytettyihin osiin vanhan aseman varastoa.
Siellä Steveä odotti melkoinen yllätys. Bunkkerimainen tila maan alla näytti unohtuneen jonnekin 1990-luvulle. Lattialla oli beigen värinen, kulahtanut bulkeematto ja seinustalla pieni kahvipöytä, jolla lojui pino kellastuneita sanomalehtiä. Tilassa oli myös pieni keittotaso, jääkaappi ja muutama hylly. Kahvinkeitin vaikutti parhaat päivänsä nähneeltä, mutta tuoreen kahvin tuoksusta päätellen sitä oli vastikään käytetty. Hämmentävintä olivat kuitenkin seiniä peittävät lehtileikkeet, valokuvat ja erilaiset paperilaput täynnä tekstiä. Keskeisimmällä kohdalla oli suuri Detroitin kartta, johon oli tehty merkintöjä vuosikausia sitten. Paikka muistutti murhayksikön tutkimushuonetta sillä erotuksella, että tämä oli kellarissa piilossa silmiltä. Lisäksi seinällä tutkimusaineiston seassa roikkui rukousnauhoja ja ristejä.
”Mikä paikka tämä on?” Steve kysyi kummissaan.
”Tämä, poikaseni, on murhayksikön salainen tutkimushuone. Sitä ei ole käytetty vuosiin, mutta nyt olen sitä mieltä, että se on jälleen aika avata”, Pavel sanoi.
Steve ei sanonut mitään. Hän meni tutkimaan seinällä olevia lehtileikkeitä. Ne koskivat katoamisia ja murhia, ei pelkästään Detroitissa, vaan koko Michiganin osavaltiossa.
”Tämä päästää sinut syvemmälle bunkkeriin. Mutta älä mene sinne ennen kuin olet valmis kohtaamaan sen, mikä siellä odottaa”, Pavel sanoi ja laski vanhan avaimen kahvipöydälle.
”Minä toimin murhayksikössä. Luulen, että olen nähnyt kaiken mahdollisen ja valmis kohtaamaan mitä vain”, Steve vastasi epäröiden.
”Ei, tähän sinä et ole voinut varautua”, Pavel sanoi.
”Miten niin? Mikä siellä odottaa?” Steve kysyi nyt hiukan hermostuen.
”Todellisuus”, vastasi vanhus.
Steve istahti puiselle tuolille kahvipöydän ääreen ja otti avaimen käteensä. Hajamielisesti hän ajatteli, että olisi paljon mieluummin ottanut vastaan vanhuksen kutsun illalliselle.
-
kardinaali - Viestit: 507
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja kardinaali » 15.04.2024 11:20
Business Today -lehden artikkeli:
Kristian King ilmoitti yllättäen maanantaina, että hän vetäytyy King Pharman toimitusjohtajan tehtävistä
King Pharma on voimakkaassa nousukiidossa ollut lääkealan yritys, joka valmistaa pääasiassa rokotteita ja kipulääkkeitä. Yritys on keskittynyt voimakkaasti tuotekehitykseen.
Yritysmaailmaa kuohauttanut jymyuutinen kuultiin myöhään maanantai-iltana, kun King Pharman nykyinen toimitusjohtaja Kristian King ilmoitti yllättäen erostaan. Kristian King on King Pharman perustaneen Boysen Kingin poika. Luonnollisesti hänen seuraajakseen odotettiin toista Kingin suvun jäsentä, mutta King Pharman yllätykset eivät päättyneet tähän. Toimitusjohtajan pallille nousee tämän viikon aikana varsin vähälle huomiolle jäänyt farmasian tohtori Holman Peyton. Herra Peyton on toiminut King Pharman tuotekehityspäällikön tehtävissä, mutta pisimmän uransa yrityksessä hän on tehnyt tutkimus- ja tuotekehitysyksikön erityisasiantuntijana.
Toimitusjohtajan tehtäviin nimitetään yleensä talousasiantuntijoita, joten King Pharman päätöstä Holman Peytonin valinnasta voidaan pitää yllättävänä. Tämä johti myös kolme vuotta sitten pörssiin listautuneen King Pharman osakkeiden laskuun.
Business Today -lehden artikkeli:
Detroitilainen miljonääri Aksel Kron paljasti tiedotustilaisuudessa sairastavansa aspergerin syndroomaa
Mikrokomponentteja valmistava Kron Industries on takonut merkittäviä voittoja viimeisen vuoden aikana. Yritys on saanut tunnustusta jopa presidentti Donald Trumpilta heidän Michiganin osavaltiossa lisäämänsä työllisyyden ansiosta. Kron Industries on tällä hetkellä Detroitin merkittävimpiä työnantajia.
Nyt yritysmaailma kiittelee nuoren omistajan inhimillisestä ulostulosta vakavassa ja henkilökohtaisessa asiassa. Aksel Kron kertoi tuovansa asian julki, koska kertoo kärsineensä hänen ympärillään liikkuvista huhuista.
-Halusin katkaista huhuilta siivet ja tuoda totuuden julki, Aksel Kron perustelee päätöstään.
Neuroliiton puheenjohtaja Henry Gillberg kiittelee ulostuloa. Hän toivoo useampien autismin kirjoa sairastavien, menestyneiden ihmisten kertovan sairaudestaan julkisesti.
-Tällaiset ulostulot luovat toivoa erityislasten perheisiin. Vanhempien on hyvä nähdä, etteivät autismin kirjon sairaudet ole esteenä menestykselle, Gillberg sanoo.
Asbergerin syndrooma on osa laajempaa neurologisten sairauksien ryhmää, joista yleensä käytetään termiä autismin kirjon sairaudet. Aspergerista kärsivillä henkilöillä on yleensä aistiyliherkkyyttä, vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa, puheen tuottamisessa ja muiden ihmisten ymmärtämisessä. Yleensä heillä on myös pakon omaiselta vaikuttavia taipumuksia poikkeukselliseen toimintaan, kuten esineiden järjestelemiseen tai asioiden laskemiseen. Monet aspergerin syndroomasta kärsivät ovat kuitenkin keskivertoa älykkäämpiä ja lahjakkaita etenkin matemaattisissa aineissa.
-Autismin kirjon sairauksista on alettu puhua julkisesti vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Omassa lapsuudessani poikkeavuuteni nähtiin lähinnä vammana ja vanhempani häpesivät minua. En esimerkiksi kyennyt käymään koulua muiden lasten kanssa, Aksel Kron kertoo.
Neuroliiton puheenjohtaja tunnistaa puheet ja myöntää, että autismin kirjosta tulisi puhua yhä enemmän, jotta sen ympärille tiukasti asettuneet väärät käsitykset poistuisivat. Hän korostaa, ettei aspergerin syndrooma ole vamma. Oikein hoidettuna se voi olla ihmiselle jopa voimavara.
Gillberg ja Kron kuitenkin tunnustavat kumpikin, että aspergerin asettamien haasteiden vuoksi lapsen ja nuoren etenemismahdollisuudet voivat olla heikot, mikäli kasvuympäristö ei tue heidän erityistarpeitaan.
-Minä olen onnellisessa asemassa siksi, että olen varakas. Tiedostan hyvin, ettei kaikilla perheillä ole taloudellisia tai henkisiä voimavaroja tukea aspergerin syndroomasta kärsivää lastaan, Kron sanoo.
Herra Kron onkin lahjoittanut vastikään suuren summan rahaa sekä neuroliitolle, että Detroitissa toimivalle kehitysvammaisten lasten koululle, jossa opetetaan myös vaikeasta autismista ja aspergerista kärsiviä lapsia. Hän toivoo neuroliiton lisäävän tietoutta aspergerista.
Aksel Kron kertoo olleensa aina kiinnostunut matematiikasta ja matemaattisesta ongelmanratkaisusta. Hän ei suostu kertomaan aspergerin asettamista haasteista, mutta huomauttaa, että sairauden vuoksi hänellä on poikkeava vuorokausirytmi.
-Minulla on normaalista poikkeava vuorokausirytmi, mikä toisinaan aiheuttaa hämmennystä. Itselleni on kuitenkin aina ollut helpompaa toimia sellaiseen aikaan, jolloin muita ihmisiä on vähemmän liikkeellä, Aksel Kron kertoo.
Kron Industries on perustettu 1901 nykyisen omistajan isoisoisän toimesta. Alkujaan autoteollisuudelle komponentteja valmistanut yritys on vuosien saatossa kehittynyt yhdeksi maan johtavista mikrokomponenttien valmistajista. Lisäksi Kron Industries on laajentamassa metallien kierrätykseen, jotta mikrokomponentteihin tarvittavat materiaalit olisivat 100% uusiokäytettyjä.
Aksel Kronin elämässä on rohkean ulostulon lisäksi tapahtunut myös muita positiivisia muutoksia. Nuori miljonääri kuvattiin tiistai-iltana Detroitin keskustan humussa muuttuneessa tyylissä ja vaalean kaunottaren rinnalla, joka huhujen mukaan on Aksel Kronin kihlattu. Nuori pariskunta tuokin Detroitin yöelämään kaivattua glamouria ja piristystä.
Kristian King ilmoitti yllättäen maanantaina, että hän vetäytyy King Pharman toimitusjohtajan tehtävistä
King Pharma on voimakkaassa nousukiidossa ollut lääkealan yritys, joka valmistaa pääasiassa rokotteita ja kipulääkkeitä. Yritys on keskittynyt voimakkaasti tuotekehitykseen.
Yritysmaailmaa kuohauttanut jymyuutinen kuultiin myöhään maanantai-iltana, kun King Pharman nykyinen toimitusjohtaja Kristian King ilmoitti yllättäen erostaan. Kristian King on King Pharman perustaneen Boysen Kingin poika. Luonnollisesti hänen seuraajakseen odotettiin toista Kingin suvun jäsentä, mutta King Pharman yllätykset eivät päättyneet tähän. Toimitusjohtajan pallille nousee tämän viikon aikana varsin vähälle huomiolle jäänyt farmasian tohtori Holman Peyton. Herra Peyton on toiminut King Pharman tuotekehityspäällikön tehtävissä, mutta pisimmän uransa yrityksessä hän on tehnyt tutkimus- ja tuotekehitysyksikön erityisasiantuntijana.
Toimitusjohtajan tehtäviin nimitetään yleensä talousasiantuntijoita, joten King Pharman päätöstä Holman Peytonin valinnasta voidaan pitää yllättävänä. Tämä johti myös kolme vuotta sitten pörssiin listautuneen King Pharman osakkeiden laskuun.
Business Today -lehden artikkeli:
Detroitilainen miljonääri Aksel Kron paljasti tiedotustilaisuudessa sairastavansa aspergerin syndroomaa
Mikrokomponentteja valmistava Kron Industries on takonut merkittäviä voittoja viimeisen vuoden aikana. Yritys on saanut tunnustusta jopa presidentti Donald Trumpilta heidän Michiganin osavaltiossa lisäämänsä työllisyyden ansiosta. Kron Industries on tällä hetkellä Detroitin merkittävimpiä työnantajia.
Nyt yritysmaailma kiittelee nuoren omistajan inhimillisestä ulostulosta vakavassa ja henkilökohtaisessa asiassa. Aksel Kron kertoi tuovansa asian julki, koska kertoo kärsineensä hänen ympärillään liikkuvista huhuista.
-Halusin katkaista huhuilta siivet ja tuoda totuuden julki, Aksel Kron perustelee päätöstään.
Neuroliiton puheenjohtaja Henry Gillberg kiittelee ulostuloa. Hän toivoo useampien autismin kirjoa sairastavien, menestyneiden ihmisten kertovan sairaudestaan julkisesti.
-Tällaiset ulostulot luovat toivoa erityislasten perheisiin. Vanhempien on hyvä nähdä, etteivät autismin kirjon sairaudet ole esteenä menestykselle, Gillberg sanoo.
Asbergerin syndrooma on osa laajempaa neurologisten sairauksien ryhmää, joista yleensä käytetään termiä autismin kirjon sairaudet. Aspergerista kärsivillä henkilöillä on yleensä aistiyliherkkyyttä, vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa, puheen tuottamisessa ja muiden ihmisten ymmärtämisessä. Yleensä heillä on myös pakon omaiselta vaikuttavia taipumuksia poikkeukselliseen toimintaan, kuten esineiden järjestelemiseen tai asioiden laskemiseen. Monet aspergerin syndroomasta kärsivät ovat kuitenkin keskivertoa älykkäämpiä ja lahjakkaita etenkin matemaattisissa aineissa.
-Autismin kirjon sairauksista on alettu puhua julkisesti vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Omassa lapsuudessani poikkeavuuteni nähtiin lähinnä vammana ja vanhempani häpesivät minua. En esimerkiksi kyennyt käymään koulua muiden lasten kanssa, Aksel Kron kertoo.
Neuroliiton puheenjohtaja tunnistaa puheet ja myöntää, että autismin kirjosta tulisi puhua yhä enemmän, jotta sen ympärille tiukasti asettuneet väärät käsitykset poistuisivat. Hän korostaa, ettei aspergerin syndrooma ole vamma. Oikein hoidettuna se voi olla ihmiselle jopa voimavara.
Gillberg ja Kron kuitenkin tunnustavat kumpikin, että aspergerin asettamien haasteiden vuoksi lapsen ja nuoren etenemismahdollisuudet voivat olla heikot, mikäli kasvuympäristö ei tue heidän erityistarpeitaan.
-Minä olen onnellisessa asemassa siksi, että olen varakas. Tiedostan hyvin, ettei kaikilla perheillä ole taloudellisia tai henkisiä voimavaroja tukea aspergerin syndroomasta kärsivää lastaan, Kron sanoo.
Herra Kron onkin lahjoittanut vastikään suuren summan rahaa sekä neuroliitolle, että Detroitissa toimivalle kehitysvammaisten lasten koululle, jossa opetetaan myös vaikeasta autismista ja aspergerista kärsiviä lapsia. Hän toivoo neuroliiton lisäävän tietoutta aspergerista.
Aksel Kron kertoo olleensa aina kiinnostunut matematiikasta ja matemaattisesta ongelmanratkaisusta. Hän ei suostu kertomaan aspergerin asettamista haasteista, mutta huomauttaa, että sairauden vuoksi hänellä on poikkeava vuorokausirytmi.
-Minulla on normaalista poikkeava vuorokausirytmi, mikä toisinaan aiheuttaa hämmennystä. Itselleni on kuitenkin aina ollut helpompaa toimia sellaiseen aikaan, jolloin muita ihmisiä on vähemmän liikkeellä, Aksel Kron kertoo.
Kron Industries on perustettu 1901 nykyisen omistajan isoisoisän toimesta. Alkujaan autoteollisuudelle komponentteja valmistanut yritys on vuosien saatossa kehittynyt yhdeksi maan johtavista mikrokomponenttien valmistajista. Lisäksi Kron Industries on laajentamassa metallien kierrätykseen, jotta mikrokomponentteihin tarvittavat materiaalit olisivat 100% uusiokäytettyjä.
Aksel Kronin elämässä on rohkean ulostulon lisäksi tapahtunut myös muita positiivisia muutoksia. Nuori miljonääri kuvattiin tiistai-iltana Detroitin keskustan humussa muuttuneessa tyylissä ja vaalean kaunottaren rinnalla, joka huhujen mukaan on Aksel Kronin kihlattu. Nuori pariskunta tuokin Detroitin yöelämään kaivattua glamouria ja piristystä.
-
kardinaali - Viestit: 507
- Liittynyt: 19.11.2009 12:34
Re: Detroit 2018
Kirjoittaja Kronus » 18.04.2024 13:48
Yökerhon valot ja äänet olivat hukuttavia, vaikka tiistai-ilta olikin väkimäärältään hiljainen, ja molemmat seikat huojensivat Benjaminea. Nyt ihmisten ilmoilla hän ei ollut enää yhtään niin itsevarma ulkonäöstään kuin oli ollut Kronin ylhäisellä ja hiljaisella kartanolla. Hän tunsi itsensä taas alastomaksi, toivoi että olisi valinnut edes housut. Hänen teki mieli kätkeytyä varjoihin ja muuttua joksikuksi aivan muuksi, mutta tuli ajatelleeksi sitä liian myöhään, kun he olivat jo yökerholla. Hänen toivonsa oli, että ne paikat joita hän oli päätynyt paljastamaan veisivät huomioon niiltä joita uudet vaatteet nyt turhan ohuesti peittivät. Tunne muistutti sitä, kun hän oli kaupungilla houkuttelemassa uusia uhreja Liliyalle, yksin ja varuillaan. Benjamine puristi Aksel Kronin käsivartta, mikä helpotti paljon. Toisin kun Liliya, Aksel ei koskaan jättäisi häntä yksin.
Akselia valojen ja musiikin levottomuus häiritsi, Benjamine arvasi. Sen vuoksi Benjamine ehdotti heille rauhallisempaa pöytää syrjemmästä, arvellen sen miellyttävän Akselia. Paikka, tilanne ja vaatteet olivat hänellekin hieman kiusallisia, Benjamine näki sen Akselin olemuksesta, ja tahtoi helpottaa hänen oloaan yhtä paljon kuin Aksel helpotti hänen omaa oloaan ottamalla Benjaminen vierelleen. Benjamine kävi ostamassa heille sekä Camillalle ja Noreenille kalliita juomia, ja pyysi ne tuotavaksi suoraan pöytään, koska tärkeät ihmiset odottivat parasta palvelua. Sitten hän asettui sohvalle Akselin kainaloon ja näppäsi kännykällä harkiten rajatun yhteiskuvan. Hän arveli musiikin pauhun olevan Akselille kuormittavaa, joten hän alkoi jutella niitä näitä rauhoittaakseen Akselia, tehdäkseen hänen olonsa kotoisammaksi.
Benjamine kertoi, ettei musiikki ollut hänellekään tuttua, että ne bändit joita hän oli eläessään baareissa kuunnellut olivat nekin jo kaikki menneisyyttä. Benjamine toivoi sen seikan lohduttavan Akselia, ja tahtoi ilmaista ymmärtävänsä täysin miltä Akselista täytyi tuntua. Yökerhon miljöö oli vieras ja hyökkäävä asia, joka yhdisti heitä. Benjamine tahtoi kovasti olla osa sitä maailmaa jonka Aksel tunsi, tai vähintään esittää olevansa.
Camilla ei jäänyt kuuntelemaan puhetta musiikista, vaan lähti mieluummin hankkimaan ravintoa, mikä kävikin helposti tällaisessa paikassa Toreadorilta, vieläpä niin viehättävältä kuin Camilla. Camillan sulokas hahmo sai vedettyä katseita puoleensa jo aivan pienellä vihjaavalla elellä. Myös Aksel Kronin katseen, Benjamine huomasi. Benjamine ei voinut olla siitä loukkaantunut, tai edes mustasukkainen. Vaikka heillä olikin ollut keskenään taistelunsa, Benjaminen oli pakko itsekin salaa toivoa että Camilla soisi hänellekin tuon kutsuvan katseen.
Benjamine tiesi kyllä mitä oli vampyyrien yliluonnollinen viehätysvoima. Aksel Kron oli sen mestari, Liliya oli osannut käyttää sitä myös, ja hän tunsi itsekin jo sen perusteet. Camillassa oli silti jotain muutakin, jotain joka nosti Benjaminessa nyt esiin melkein unohtunutta suloisenkatkeraa kaipuuta, jotakin hänen menneeseen elämäänsä liittyvää. Jostain syystä Benjamine vertasi Camillaa mielessään Gwenda Whiteen. Heissä oli varsin vähän yhteistä. Camilla oli kauniimpi, ja toisin kuin Gwenda, joutunut siitä syystä uhriksi, ja sitten joutunut selviytymään yksinään vampyyrien vaarallisessa maailmassa. Olisipa se ollut Camilla, eikä Gwenda, joka aikoinaan löysi Benjaminen, ja muutti hänen elämänsä niin peruuttamattomasti.
Benjamine havahtui ajatuksistaan siihen, että Aksel puhutteli häntä. Noreen näytti vähän vaivautuneelta. Miten pitkään hän oli tuijottanut Camillan perään? Benjamine nolostui ja käpertyi sohvalla Akselin kylkeä vasten. Hän selitti että ehkä hänen vain teki mieli verta, kainiitin verta, mutta ei hän toki Camillaan koskisi, koska hän tiesi ettei tämä ollut siihen sopiva aika tai paikka, mikäli hän taas innostuisi liikaa, eikä muutenkaan, koska hän tiesi, ettei Aksel tainnut pitää sellaisesta. Nopeasti Benjamine ryhdistäytyi, katsoi Akselia silmiin, ja vakuutti tälle ettei ollut aikeissa puraista häntäkään, ei ellei Aksel itse niin tahtonut. Hän vielä lupasi, että voisi toki käydä hakemassa verta, kuten Camilla, ja antaa Akselin sitten ottaa osansa, mutta pysyisi kyllä erossa Camillasta. Hän lupasi hillitä himonsa.
Benjamine tyyntyi ja asettui aloilleen kun Aksel niin pyysi. Hän rauhoittui ja otti kännykän esiin, ottaakseen heistä pari kuvaa kalliiden juomien kanssa. Hän ajatteli myös ryhmäkuvaa, mutta ennen kuin sanoi sen ääneen hän tajusi, ettei Aksel Kronin kenties kannattanut esiintyä samassa kuvassa kotoaan kadonneen Noreenin kanssa. Mitään skandaalia ei nyt kaivattu. Mutta kenties Camillan kanssa? Benjamine tahtoi tietää miten kauniina Aksel Camillaa piti, sillä hän oli jo kokolailla päättänyt korjata omia piirteitään “lainaamalla” Camillan piirteitä. Tilaisuus päästä tutkimaan Camillan hipiää tarkemmin oli käytännössä jo varmaksi sovittu, koska Camilla oli selkeästi kiinnostunut Benjaminen kehonmuokkauskyvyistä. Benjaminen tarvitsi vain kuulla mistä tarkalleen Aksel Camillassa piti.
“Otetaanko kuva yhdessä Camillan kanssa? Eikö hän näytäkin upealta?” Benjamine sanoi Akselille. Mutta Akselin ilme ei ollut sitä mitä Benjamine oli odottanut. Mitä hän oikein oli sanonut? Vasta nyt Benjamine tajusi, ettei Aksel ollut ensi kertaa juhlimassa Camillan kanssa. Ehkä heistä oli jo otettu kuvia yhdessä. Camillan täytyi muistuttaa Akselia joka hetki Sevenistä, Sevenin muuttumisesta, siitä miten ja mille Aksel oli menettänyt rakkaansa. Ja miten Benjamine itse kehtasi puhua ja käyttäytyä? Juuriko samoin kuin se Seven, joka oli särkenyt Akselin sydämen? Sitä Benjamine kaikkein viimeiseksi tahtoi olla. Mitä hän oikein oli Akselille tekemässä? Aikoiko hän todella toistaa samaa kuin Seven?
Benjamine pyysi vaivautuneena anteeksi ja toivoi ettei Aksel Kron ollut häneen pettynyt. Hän olisi tahtonut kuulla millainen Seven oli oikeasti ollut, se Seven johon Aksel Kron oli luottanut, ja olla itsekin sellainen. Mutta hän ei kehdannut enää kysyä mitään Sevenistä. Hän käänsi katseensa kiinteästi Akseliin ja asetti käden hänen reidelleen. Hetken hapuiltuaan hän alkoi puhua taas musiikista.
Akselia valojen ja musiikin levottomuus häiritsi, Benjamine arvasi. Sen vuoksi Benjamine ehdotti heille rauhallisempaa pöytää syrjemmästä, arvellen sen miellyttävän Akselia. Paikka, tilanne ja vaatteet olivat hänellekin hieman kiusallisia, Benjamine näki sen Akselin olemuksesta, ja tahtoi helpottaa hänen oloaan yhtä paljon kuin Aksel helpotti hänen omaa oloaan ottamalla Benjaminen vierelleen. Benjamine kävi ostamassa heille sekä Camillalle ja Noreenille kalliita juomia, ja pyysi ne tuotavaksi suoraan pöytään, koska tärkeät ihmiset odottivat parasta palvelua. Sitten hän asettui sohvalle Akselin kainaloon ja näppäsi kännykällä harkiten rajatun yhteiskuvan. Hän arveli musiikin pauhun olevan Akselille kuormittavaa, joten hän alkoi jutella niitä näitä rauhoittaakseen Akselia, tehdäkseen hänen olonsa kotoisammaksi.
Benjamine kertoi, ettei musiikki ollut hänellekään tuttua, että ne bändit joita hän oli eläessään baareissa kuunnellut olivat nekin jo kaikki menneisyyttä. Benjamine toivoi sen seikan lohduttavan Akselia, ja tahtoi ilmaista ymmärtävänsä täysin miltä Akselista täytyi tuntua. Yökerhon miljöö oli vieras ja hyökkäävä asia, joka yhdisti heitä. Benjamine tahtoi kovasti olla osa sitä maailmaa jonka Aksel tunsi, tai vähintään esittää olevansa.
Camilla ei jäänyt kuuntelemaan puhetta musiikista, vaan lähti mieluummin hankkimaan ravintoa, mikä kävikin helposti tällaisessa paikassa Toreadorilta, vieläpä niin viehättävältä kuin Camilla. Camillan sulokas hahmo sai vedettyä katseita puoleensa jo aivan pienellä vihjaavalla elellä. Myös Aksel Kronin katseen, Benjamine huomasi. Benjamine ei voinut olla siitä loukkaantunut, tai edes mustasukkainen. Vaikka heillä olikin ollut keskenään taistelunsa, Benjaminen oli pakko itsekin salaa toivoa että Camilla soisi hänellekin tuon kutsuvan katseen.
Benjamine tiesi kyllä mitä oli vampyyrien yliluonnollinen viehätysvoima. Aksel Kron oli sen mestari, Liliya oli osannut käyttää sitä myös, ja hän tunsi itsekin jo sen perusteet. Camillassa oli silti jotain muutakin, jotain joka nosti Benjaminessa nyt esiin melkein unohtunutta suloisenkatkeraa kaipuuta, jotakin hänen menneeseen elämäänsä liittyvää. Jostain syystä Benjamine vertasi Camillaa mielessään Gwenda Whiteen. Heissä oli varsin vähän yhteistä. Camilla oli kauniimpi, ja toisin kuin Gwenda, joutunut siitä syystä uhriksi, ja sitten joutunut selviytymään yksinään vampyyrien vaarallisessa maailmassa. Olisipa se ollut Camilla, eikä Gwenda, joka aikoinaan löysi Benjaminen, ja muutti hänen elämänsä niin peruuttamattomasti.
Benjamine havahtui ajatuksistaan siihen, että Aksel puhutteli häntä. Noreen näytti vähän vaivautuneelta. Miten pitkään hän oli tuijottanut Camillan perään? Benjamine nolostui ja käpertyi sohvalla Akselin kylkeä vasten. Hän selitti että ehkä hänen vain teki mieli verta, kainiitin verta, mutta ei hän toki Camillaan koskisi, koska hän tiesi ettei tämä ollut siihen sopiva aika tai paikka, mikäli hän taas innostuisi liikaa, eikä muutenkaan, koska hän tiesi, ettei Aksel tainnut pitää sellaisesta. Nopeasti Benjamine ryhdistäytyi, katsoi Akselia silmiin, ja vakuutti tälle ettei ollut aikeissa puraista häntäkään, ei ellei Aksel itse niin tahtonut. Hän vielä lupasi, että voisi toki käydä hakemassa verta, kuten Camilla, ja antaa Akselin sitten ottaa osansa, mutta pysyisi kyllä erossa Camillasta. Hän lupasi hillitä himonsa.
Benjamine tyyntyi ja asettui aloilleen kun Aksel niin pyysi. Hän rauhoittui ja otti kännykän esiin, ottaakseen heistä pari kuvaa kalliiden juomien kanssa. Hän ajatteli myös ryhmäkuvaa, mutta ennen kuin sanoi sen ääneen hän tajusi, ettei Aksel Kronin kenties kannattanut esiintyä samassa kuvassa kotoaan kadonneen Noreenin kanssa. Mitään skandaalia ei nyt kaivattu. Mutta kenties Camillan kanssa? Benjamine tahtoi tietää miten kauniina Aksel Camillaa piti, sillä hän oli jo kokolailla päättänyt korjata omia piirteitään “lainaamalla” Camillan piirteitä. Tilaisuus päästä tutkimaan Camillan hipiää tarkemmin oli käytännössä jo varmaksi sovittu, koska Camilla oli selkeästi kiinnostunut Benjaminen kehonmuokkauskyvyistä. Benjaminen tarvitsi vain kuulla mistä tarkalleen Aksel Camillassa piti.
“Otetaanko kuva yhdessä Camillan kanssa? Eikö hän näytäkin upealta?” Benjamine sanoi Akselille. Mutta Akselin ilme ei ollut sitä mitä Benjamine oli odottanut. Mitä hän oikein oli sanonut? Vasta nyt Benjamine tajusi, ettei Aksel ollut ensi kertaa juhlimassa Camillan kanssa. Ehkä heistä oli jo otettu kuvia yhdessä. Camillan täytyi muistuttaa Akselia joka hetki Sevenistä, Sevenin muuttumisesta, siitä miten ja mille Aksel oli menettänyt rakkaansa. Ja miten Benjamine itse kehtasi puhua ja käyttäytyä? Juuriko samoin kuin se Seven, joka oli särkenyt Akselin sydämen? Sitä Benjamine kaikkein viimeiseksi tahtoi olla. Mitä hän oikein oli Akselille tekemässä? Aikoiko hän todella toistaa samaa kuin Seven?
Benjamine pyysi vaivautuneena anteeksi ja toivoi ettei Aksel Kron ollut häneen pettynyt. Hän olisi tahtonut kuulla millainen Seven oli oikeasti ollut, se Seven johon Aksel Kron oli luottanut, ja olla itsekin sellainen. Mutta hän ei kehdannut enää kysyä mitään Sevenistä. Hän käänsi katseensa kiinteästi Akseliin ja asetti käden hänen reidelleen. Hetken hapuiltuaan hän alkoi puhua taas musiikista.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
-Robert R. Coveyou
-
Kronus - Viestit: 329
- Liittynyt: 19.11.2009 12:57
Paikallaolijat
Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa