Uberfyhrer Biermann kuunteli kärsivällisesti alaistensa raporttia niityllä tapahtuneesta eläinhyökkäyksestä, jossa oli kuollut paimenpoika ja kaksi lammasta. Yksi paimenpoika oli edelleen kadoksissa. Muutama kiihtynyt paikallinenkin oli yrittänyt päästä Biermannin puheille, mutta tämä oli ystävällisesti estänyt sen. Totuus oli, että hänen oli vaikeaa ymmärtää paikallisten unkarin- ja sloveniankielen kummallista sekoitusta. Asia oli vakava, sen hän ymmärsi, ja sotilaat olivat paikalla suojellakseen siviileitä. No, ainakin niitä siviileitä, joiden he katoivat olevan ihmisiä.
Koko tapaus oli hämmentävä. Silminnäkijän mukaan taivaalta oli hyökännyt siivekäs hirviö, joka oli napannut kynsiinsä yhden paimenpojista. Koska silminnäkijä oli vasta kymmenkesäinen poika, ei Biermann ottanut hänen todistustaan kovin vakavasti. Kuvaus ei sopinut yhteenkään paikalliseen eläinlajiin. Eikä Biermann uskonut, että se sopisi mihinkään maailman eläinlajiin. Pojan mukaan otuksella oli ollut valtavat siivet, kädet ja jalat kuin ihmisellä ja pää, jossa oli sarvia. Kynnet olivat olleet pitkät kuin petolinnulla. Biermann oli aluksi ajatellut, että kenties kotka oli hyökännyt, mutta tuli sitten järkiinsä. Kotka ei jaksaisi nostaa ilmaan kymmenvuotiasta poikaa, olkoonkin että lapsi olisi laiha maalaisrassu.
”Oletko aivan varma, ettei Karpaateilta olisi eksynyt tänne susilauma?” Biermann kysyi. Sotilas näytti hämmentyneeltä.
”Sir, sudet eivät lennä”, hän vastasi.
Biermann kurtisti kulmiaan ja katsoi sotilasta tuimasti. Hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, ettei nuori mies ollut pilaillut hänen kanssaan. Vastaus oli ollut vilpitön.
”En tietenkään tarkoittanut, että se olisi lentänyt, typerys”, Biermann tuhahti. ”Tarkoitin, että lapsi olisi saattanut kuvitella sen osan. Ehkä susi loikkasi jostain korkealta.”
”Sir, uskomme todella, että kyseessä on ollut lentävä otus. Lampaiden ruhoista löytyi viitteitä siitä, että ne olisi pudotettu korkealta. Lisäksi tutkimme alueen. Emme nähneet suden jälkiä.”
Biermann hieraisi otsaansa. Tapaus oli mystinen.
”Perustamme partion etsimään kadonnutta poikaa”, Biermann sanoi lopulta. ”Ottakaa mukaan muutama vahva paikallinen oppaiksi. Etsikää lasta ja merkkejä siitä, mikä otus hyökkäyksen takana on.”
”Käskystä, sir”, sotilas vastasi.
”Onko kuolleen pojan perhe hakenut ruumiin sairastuvalta?”
”Kyllä, sir. He hakivat ruumiin aamulla. Se on viety kirkkoon, koska pappi haluaa suorittaa sille erityisen siunauksen.”
”Hyvä…hyvä”, Biermann mutisi hiukan hämmentyneenä. ”Lähettäkää kuolleen pojan perheelle ruoka-apua. Ja maksakaa lampaiden omistajille korvaus kuolleista eläimistä. Sanokaa, että valtio haluaa tukea paikallista maataloutta.”
Biermann oli viisas johtaja. Hän tiesi, että paikallisten kanssa tuli pitää hyvät välit. Se saattaisi osoittautua kultaa arvokkaammaksi jonain päivänä. Samalla hän ylitti valtuutensa, mutta siitä hän ei ollut erityisen huolissaan. Hänen esimiehensä herra Drestner ei ollut erityisen tarkka kirjanpidossa. Muutama markka sinne tai tänne, sitä Drestner tuskin huomaisi.
Sotilas seisoi edelleen paikoillaan. Biermann alkoi ärtyä:
”Mitä sinä vielä siinä seisot, mies? Sinähän sait selvät käskyt. Ala mennä siitä.”
”A-anteeksi, sir, minä vain ajattelin”, sotilas aloitti takellellen. Biermann katsoi häntä tuimasti.
”Ajattelit mitä?”
”Paikalliset puhuvat, sir. Vaikuttaa siltä, ettei tämä ole ensimmäinen kerta, kun he näkevät sellaisen otuksen. Ta-tarkoitan, että tämä on ensimmäinen kerta kenellekään yhä elossa olevalle. Mutta heillä on tarinoita sellaisista otuksista. Sellaisia on elänyt täällä pari sukupolvea sitten.”
Biermann katsoi sotilasta tutkivasti. Mies oli hyvin nuori ja kenties oppimaton. Hän näytti itsekin maaseudulla kasvaneelta. Taikausko eli vielä vahvasti sellaisissa paikoissa, joita tiede ei ollut onnistunut täysin sivistämään. Samassa Biermann kuitenkin muisti jotain. Jotain, mikä oli hyvin salaista.
”Antakaa paikallisten kertoa teille näistä tarinoista”, Biermann sanoi. ”Niissä voi piillä totuuden siemen. Kirjoittakaa niistä raportit ja toimittakaa minulle.”
Nuori sotilas teki kunniaa ja poistui sitten. Biermann huokasi jäädessään yksin huoneeseen. Hän avasi työpöytänsä laatikon ja otti sieltä esille pullon hienoa, ranskalaista konjakkia. Hän kaatoi itselleen reilun lasillisen ja joi sen muutamalla kulauksella. Sitten hän kaatoi toisen lasillisen nautiskelua varten.
Kylään oli tullut sotilaiden, insinöörien ja lääkintähenkilökunnan lisäksi joukko korkeasti koulutettuja tutkijoita. Tutkijoille oli pitänyt järjestää kunnolliset työskentelytilat ja heille tuli antaa täydellinen työrauha. Sotilaita tällainen oli lähinnä hämmentänyt, mutta Biermann oli yksi niistä harvoista, joilla oli hiukan tietoa siitä, miksi tutkijat olivat paikalla. Se liittyi juuri sellaisiin asioihin, kuten paikallisten kertomat hirviötarinat. Samalla, kun tutkijat kartoittivat alueen historiaa ja kulttuuria, he keräsivät aineistoa mahdollisista yliluonnollisista ilmiöistä. Sellaisista, kuin vaikkapa taikuus. Ajatus tuntui järjettömältä, mutta Biermann oli itse nähnyt kummallisen kaiverruksen luolasta löytyneessä ovessa. Jos taikuus oli todellista, Saksa halusi tietää siitä. Ja jos sellaiset asiat olivat totta, mistä vanha kansa tapasi kertoa tarinoita, niin voisihan paimenpojan kertomus lentävästä hirviöstä ollakin ainakin osittain totta.
Biermann oli nähnyt keskiaikaista taidetta, joka kuvasi otuksia, joilla oli kotkan eturuumis ja leijonan takaruumis. Ehkä Karpaateilla eli sellaisia lentäviä hirviöitä. Ne olivat vain onnistuneet pysymään salassa kaikki nämä vuodet. Mutta jos sellaisia löytyisi, tai jotain muita tieteelle tuntemattomia otuksia, ne oli otettava kiinni ja tutkittava. Kaikki villi ja tuntematon oli joko tuhottava tai kesytettävä Saksan palvelukseen. Mikään muu vaihtoehto ei ollut mahdollinen.