Samar Lupoe, hahmo New Yorkiin 1920-luvulle

Kaikkea peleihin liittyvää (one-shotit, kamppisideat, hahmokonseptit...)

Samar Lupoe, hahmo New Yorkiin 1920-luvulle

ViestiKirjoittaja kardinaali » 01.03.2019 18:40

Läntisellä 129. kadulla sijaitsevan kerrostalon katutasossa oli erikoinen, pieni liike. Sen ikkuna oli niin täynnä toinen toistaan kummallisempia patsaita, koruja, kalloja, luita, höyhenkoristeisia kauluksia ja pyhimysten kuvia, ettei sisälle voinut nähdä. Kapeassa ovessa olevan lasin eteen oli pingotettu värikäs kangas, jonka keskellä koreili Neitsyt Maria. Sisältä liike oli kodikas ja hämärä. Asiakkaalla oli riittävästi tilaa, sillä myytävät tuotteet oli aseteltu järjestykseen hyllyille, jotka sijaitsivat tummapuisen myyntitiskin takana. Liikkeessä tuoksuivat eksoottiset yrtit ja kuivahedelmät. Päivisin asiakkaita palveli nuori nainen, jonka iho oli musta kuin Karibian yö. Siitä nainen oli saanut nimensäkin, Neoma. Hänen pitkät hiuksensa oli palmikoitu pienille leteille ja nainen oli aina töissä ollessaan pukeutunut värikkääseen mekkoon.

Asiasta perillä olevat tiesivät, että tämä oli uskonnollinen kauppa. Sen omistaja oli katolilainen, joka harjoitti myös voodoota. Tällaisista Karibian alueen siirtolaisista koostui myös suurin osa kaupan asiakaskunnasta. Asiasta vähemmän tietävät puolestaan luulivat, että kyseessä oli noituus. Nämä hölmöt tuhlasivat suuriakin summia mielestään eksoottisiin esineisiin, joten asiakkaina heitä siedettiin. Silloin kyseessä oli puhtaasti bisnes. Mutta kaupan omistaja, joka palveli asiakkaitaan vain iltahämärän aikaan, ei missään tapauksessa ollut noita. Hän oli meedio ja fetissien rakentaja, sekä tietenkin myös kunnon katolilainen. Hänen nimensä oli Samar Lupoe, ja hän oli ensimmäisen polven siirtolainen Dominikaanisesta Tasavallasta.


Samar oli kasvanut isovanhempiensa hoivissa Dominikaanisen Tasavallan maaseudulla, aivan viidakon reunassa. Isovanhemmat olivat olleet ankaria kasvattajia ja Samar oli joutunut lapsesta asti tekemään uutterasti töitä. Elämä oli ollut vaatimatonta ja työ raskasta, eikä Samaria kohdeltu hyvin.

Se johtui siitä, että hän oli hiukan eri näköinen kuin muut. Samarin iho oli tummanruskea, eikä musta kuten muilla, ja hänen tukkansa oli pehmeämpi ja aina takussa. Siksi isoäiti pyöritteli sen rastoiksi. Lapsena Samar ei tiennyt, miksi häntä haukuttiin lähes kaikkien kyläläisten taholta ja miksi hänet lähetettiin tylysti pois aina silloin, kun hänen äitinsä tuli käymään. Samar ei koskaan nähnyt äitiään, joka asui Santo Domingossa. Äiti ei halunnut nähdä poikaansa ja vasta isompana Samar tajusi, mistä se johtui. Hän oli vihan lapsi, joku valkoinen mies oli hänen isänsä, eikä mies ollut koskaan saanut rangaistusta teostaan. Tämän vuoksi Samar oli erityisen altis pahojen loa-henkien vaikutukselle.

Pienestä asti Samar joutui käymään säännöllisesti hounganin luona, missä häntä siveltiin pahanhajuisella aineella ja hänen päälleen pirskoteltiin verta. Saman verikasteen sai pieni puinen nukke, jota Samar aina kuljetti mukanaan. Rituaali suojeli Samaria pahoilta hengiltä, mutta se ei auttanut hänen asemaansa kylässä. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Samaria puri käärme pojan ollessa 12-vuotias.

Kaikki tiesivät, ettei vihreän puukäärmeen puremasta selvinnyt kukaan hengissä, niin tiesi myös Samar. Hän makasi kuumehoureissaan kymmenen päivää ja isoäiti pyyhki hikeä hänen otsaltaan märällä rievulla. Houngan kävi pyhittämässä huoneen ja pappi kävi antamassa Samarille viimeisen voitelun. Mutta sillä kertaa Samar ei kuollut. Kymmenen päivän jälkeen Samarin kuume alkoi laskea ja muutaman päivän kuluttua hän oli jo täysissä voimissaan. Se oli ihme, joka ei jäänyt kylässä vaille huomiota. Samar oli käynyt kuoleman porteilla ja tämän vuoksi hänellä uskottiin olevan erityinen yhteys Legbaan, jumalten sanansaattajaan. Houngan otti Samarin oppipojakseen ja sen myötä myös Samarin kohtelu kylässä parantui. Samarista tuli kuuluisa myös muualla maaseudulla. Toisista kylistä tuli ihmisiä tapaamaan poikaa, joka oli selvinnyt hengissä puukäärmeen puremasta. Yleisesti uskottiin, että käärme oli ollut Danbala-henki maallisessa asussaan.

Samarin lapsuuden ja nuoruuden Dominikaaninen Tasavalta ei ollut turvallinen paikka elää. Maaseudulla ei tiedetty kaikista niistä vaaroista, joita kaupungeissa oli, mutta sotilaita ja aseistautuneita kapinallisia nähtiin myös maalla. Kapinallisten joukot hakivat suojaa viidakosta ja käyttivät törkeästi hyväkseen maaseudun ihmisiä. Samar oli niin tottunut väkivaltaan, ettei järkyttynyt juuri mistään. Siksi hän ei heti tajunnut, miten vaarallinen oli se kolmen valkoisen ja kahden mustan miehen joukko, joka leiriytyi kylän liepeille Samarin ollessa 21-vuotias ja melkein valmis houngan.

Ryhmää pidettiin epäilyttävänä siksi, ettei valkoisia oltu aikaisemmin nähty maaseudulla. Valkoiset tiesivät ongelmia, eikä tämä ryhmä ollut poikkeus. Julmasti surmattuja ja silvottuja kapinallisia löytyi viidakosta, ja pian enää kukaan ei uskaltanut kulkea siellä yksin. Paitsi Samar, joka oli puukäärmeen suojeluksessa. Ensimmäisen kerran Samar kohtasi ryhmän ollessaan keräämässä pähkinöitä pyhän Bartolomeuksen juhlaa varten. Samar tajusi heti, että he olivat vaarallisia. Hän muisti hyvin kapinallisten runnellut ruumiit, mutta silti hän ei pelännyt. Se teki vaikutuksen valkoiseen mieheen, joka kertoi olevansa seudulla tutustuakseen voodoohon. Samar tunsi voodoon hyvin, mutta se ei kuulunut valkoisille. Hän kieltäytyi kertomasta sen salaisuuksia miehelle. Jälkeenpäin Samar tajusi sinetöineensä kuolemantuomionsa sillä hetkellä.

Samar sai kuitenkin lähteä, mutta hän tiesi pahan seuraavaan itseään. Muutaman päivän päästä Samar näki iltahämärässä kauniin naisen, jota ei tunnistanut paikalliseksi. Hän ei ollut koskaan tavannut ketään niin täydellisen kaunista ihmistä. Naisen musta iho oli sileä, hänen vartalonsa kaaret täydelliset ja hänen hiuksensa paksut ja hyväntuoksuiset. Nainen oli kuin jumalatar ja Samar epäilikin, että hän oli joku ruumiillisen hahmon ottanut loa-henki.

Nainen ei tuntenut voodoota, mutta se kiinnosti häntä paljon. Samar kertoi hänelle kaiken, mitä tiesi. Monena yönä Samar istui naisen kanssa viidakossa ja opetti häntä, haaveillen samalla läheisemmästä ajasta naisen kanssa. Mutta nainen ei ollut kiinnostunut Samarista. Samarin oppi sen sijaan teki naiseen vaikutuksen. Jopa siinä määrin, että nainen lopulta lämpeni Samarin ehdotuksille. Se läheisyys lopetti Samarin elämän.

Eräänä sateisena yönä Samar kaivautui esiin viidakon punaisesta mullasta. Hän oli vihainen, vihaisempi kuin oli koskaan elämässään ollut. Myöhemmin Samar oppi varomaan tuota vihaa, mutta ensimmäisenä yönään viidakossa hän ei vielä tuntenut sitä, eikä tiennyt mitä se hänelle teki. Hän antoi itsensä pahojen loa-henkien vietäväksi ja vaikka hän katui sitä monta kertaa myöhemmin, se pelasti hänet kuolemalta tuona ensimmäisenä yönä ja sitä seuranneena päivänä. Kaunis nainen, joka oli riistänyt Samarin hengen, ei itseasiassa ollut nainen ensinkään. Hän saattoi näyttää miltä ikinä halusikaan ja mikä kulloinkin sopi hänen tarkoitukseensa. Samar tajusi tulleensa huijatuksi, mutta ei kuitenkaan hylätyksi. Vaikka hän ei pitänytkään niiden vieraiden seurasta, jotka olivat leiriytyneet Samarin kotikylän liepeille, hän oli nyt samanlainen kuin he. Selviytyäkseen hengissä uudessa maailmassaan Samar tarvitsi heitä. Ainakin aluksi.

Vierailla oli paljon tapoja, joita Samar ei ymmärtänyt, mutta jotka kuitenkin tuntuivat hänestä tutuilta. Heidän uskonnolliset menonsa muistuttivat sitä voodoon värittämää kristillisyyttä, jota Samar oli koko ikänsä harjoittanut. Raamatullinen Kain, jota he kunnioittivat ja palvoivat, oli selvästi hyvin väkivaltainen esi-isä, jota Samar ei halunnut suututtaa. Kaiken kaikkiaan Samarilla ei ollut suuria vaikeuksia sopeutua uuteen maailmaansa. Ainoa asia, jota Samar ei hyväksynyt, oli väkivalta. Hän oli ollut hounganin opissa ja tiesi, että väkivalta oli varmin tie joutua pahojen loa-henkien orjaksi. Samar halusi välttää tarpeetonta väkivaltaa, mutta hänen uudet tuttavansa suorastaan mässäilivät sillä. Ja siksi, kun he viimein olivat saaneet tarpeekseen Samarin kotiseudusta ja sen ihmisistä ja päättivät lähteä jatkamaan matkaa, Samar päätti jäädä. Se ei ollut pelkästään pyrkimystä eroon väkivallan värittämästä elämästä, sillä väkivaltaa oli Samarin kotiseudulla runsaasti. Se oli myös kotiseuturakkautta, joka oli niin voimakasta, että se voitti hänen kummallisen kaipauksensa uusia tuttaviaan kohtaan. Samar uskoi, ettei voisi olla onnellinen missään muualla kuin kotonaan viidakon laidassa.

Vain parin vuoden kuluttua Samar joutui kuitenkin jättämään kotiseutunsa raskain sydämin. Kapinallisten joukot ottivat raskaasti yhteen armeijan kanssa aivan Samarin kotikylän lähellä. Ihmiset tapettiin, talot poltettiin ja lopulta mahtava viidakkokin roihusi ilmiliekeissä. Se oli helvetti maan päällä, Samarin omassa kodissa. Vain kourallinen pakolaisia, Samar mukaan luettuna, pääsi pakenemaan Santo Domingoon. Asiat eivät kuitenkaan olleet siellä sen paremmin kuin kotonakaan. Koska Samar oli jo joutunut jättämään kaikkein rakkaimpansa, oman kotinsa, hän saattoi yhtä hyvin lähteä jonnekin, jossa oli todella turvallista. Niinpä Samar lähti Yhdysvaltoihin.

Samar olisi halutessaan voinut olla mitä vain. Hänen ei olisi tarvinnut olla musta siirtolainen Karibialta. Mutta hän ei halunnut olla mitä vain. Hän ei halunnut unohtaa juuriaan eikä hylätä kulttuuriaan. Ne muistuttivat häntä kodista, joka oli jäänyt taakse. Onnellisissa unissaan päivällä Samar vaelsi edelleen viidakossa, mutta yönsä hän vietti rakentaen fetissejä, sekoittaen lääkejauheita ja auttaen muita Karibian siirtolaisia parhaan kykynsä mukaan. Se oli hyvää elämää, mutta ei niin onnellista kuin kotona. Jonain yönä Samar palaisi kotiin, jonain sellaisena yönä, kun kotona olisi jälleen turvallista. Siihen voisi mennä aikaa vuosia, vuosikymmeniä tai vuosisatoja, mutta Samarilla oli aikaa. Kotia hän ei kuitenkaan koskaan unohtaisi.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Samar Lupoe, hahmo New Yorkiin 1920-luvulle

ViestiKirjoittaja kardinaali » 23.09.2019 12:05

Harlem, New York, 1928

Yksinäinen kärpänen pörräsi paljaan johdon päässä roikkuvan hehkulampun ympärillä. Lampun lasikuvussa oli pölyä. Kärpänen laskeutui sille ja kokeili kuumaa pintaa varovasti kärsällään. Sitten se nousi nopeasti uudelleen lentoon, pörräsi katonrajaan ja takertui hämähäkinseittiin.

Hehkulamppu oli ainoa valonlähde ahtaassa takahuoneessa, jossa Samar tapasi työskennellä. Pöydillä oli erilaisia fetissien rakentamiseen tarvittavia materiaaleja, kuten puunpalasia, naudan reisiluita, rotan pääkalloja, tyhjiä säilyketölkkejä ja nahankappaleita. Emalinen käsienpesuallas nurkassa kuitenkin hohti puhtauttaan, sillä Samar pesi ja kiillotti sen joka yö. Vaikka hän käytti työssään paljon eläintenraatoja ja verta, hän halusi pitää huolen siitä, että paikat olivat aamulla puhtaat. Vanha veri ja raadot houkuttelisivat paikalle vielä ikävämpiä vieraita kuin yksinäisen kärpäsen.

Samar istahti kuluneelle sohvalle ja jäi seuraamaan kärpäsen kamppailua pölystä paksua seittiä vastaan. Sillä ei olisi hengenvaaraa, sillä seitin rakentaja oli hylännyt pyydyksensä jo ajat sitten. Yö oli pitkällä, eikä Samaria huvittanut tehdä töitä. Hänellä oli paljon ajateltavaa. Samar koki, että hänen ympärillään olevilla vampyyreilla ja ihmisillä oli kaikilla vahva suunta ja tietämys siitä, keitä he olivat. Kaikki tuntuivat tietävän mihin he kuuluivat ja mitä he halusivat, vaikka eivät sitä voisikaan saavuttaa. Samar ei tiennyt kuka hän oli tai mihin hän kuului. Hän oli niin kaukana kotoaan, että se tuntui välillä tukahduttavan hänet. Mutta toisaalta, Samar mietti, olisiko hän yhtä eksyksissä, vaikka olisi kotonaankin? Suurin ongelma taisi loppujen lopuksi olla paljon syvemmällä hänen sisällään. Viidakko ei sitä muuttaisi, Samarin piti itse ratkaista ongelmansa. Hän halusi tehdä hyvää, mutta samalla hänellä oli halu tehdä pahaa. Todella pahaa. Samar ei halunnut olla sellainen hirviö, joita hän oli viime aikoina kohdannut. Mutta voidakseen tehdä hyviä asioita, hänen oli kuitenkin oltava jossain määrin myös hirviö.

Rakkautta Samar oli jo kokeillut. Se ei ollut toiminut. Hänen täytyi myöntää, että aluksi tunne siitä, että Sofia rakasti häntä ja halusi häntä oli ollut pakahduttava. Samar ei ollut täysin kyennyt vastaamaan Sofian tunteisiin ja se oli harmittanut häntä. Mutta kun Samar sitten oli oivaltanut, että Sofian sire vain hyväksikäytti heidän suhdettaan, raivo oli peittänyt alleen sen hentoakin hennomman rakkauden tunteen, jota hän oli aluksi kokenut. Oikeastaan Samar ei ollut rakastanut Sofiaa. Hän oli rakastanut ajatusta rakastumisesta. Raamatussa sanottiin, että se, joka ei tuntenut rakkautta, oli vain helisevä vaski tai kumiseva symbaali. Sellainenko tyhjä astia Samar todella oli? No, niin olivat kai kaikki vampyyrit. Niin sanottiin Nodin kirjassakin. Rakkaus ei ollut vampyyreita varten. Mutta Sofian sire , hän ei ollut vain tyhjä astia. Hän oli paljon pahempaa. Hän oli hyväksikäyttänyt tunteista puhtainta ja viattominta. Rakkaus oli Jumalan lahjoista suurin ja Sofian sire oli nauranut sille päin naamaa. Nähnyt siinä oman tilaisuutensa. Sellainen hirviö ei ansainnut elää. Ja Samar tiesi, että vaikka hän itse kamppaili oman hirviömäisyytensä kanssa, hänestä ei koskaan tulisi niin kammottavaa olentoa kuin Sofian sire oli.

Mutta vaikka rakkaus oli osoittautunut valheeksi, Samar oli löytänyt muita uusia, varmoja tunteita. Yksi niistä oli halu auttaa sodassa vammautuneita nuoria miehiä. Hän voisi kyvyillään antaa heille toisen tilaisuuden. Hän oli pohtinut asiaa paljon viime aikoina ja erityisesti vanhemman Tzimiscen tapaaminen oli osoittautunut hyvin opettavaiseksi. Hänen oman kauppansa takahuone ei ollut riittävän suuri tila vaativille leikkauksille. Samar päätti selvittää, olisiko hänen talossaan vuokrattavana huoneistoja. Jos hän saisi parin huoneen ja keittokomeron asunnon vuokrattua, hän voisi työskennellä turvallisemmin. Potilaat voisivat myös jäädä ensimmäisiksi päiviksi asuntoon hoitoon, jolloin Samar voisi paremmin valvoa heidän toipumistaan. Hänen täytyisi palkata yksi tai kaksi hoitajaa pitämään potilaista huolta, mutta se tuskin olisi ongelma. Rahaa pystyi aina hankkimaan lisää. Suuremman ongelman muodostaisi luovuttajan hankkiminen. Samar ei pitänyt ajatuksesta, että yksi ihminen joutui uhraamaan elämänsä, jotta toinen ihminen saisi uuden tilaisuuden. Toisaalta hän tiesi paljon ihmisiä, jotka eivät ansainneet elää. Jos hän valitsisi luovuttajat sellaisen roskaväen joukosta, jotka pahoinpitelivät toisia, ei siinä olisi mitään niin kovin väärää. Ei hän silti halunnut luovuttajien tuntevan kohtuutonta tuskaa. Siksi Samar oli ajatellut, että hän voisi kokeilla eetterinukutusta ensin luovuttajiin. Nukutuksessa raajan poistaminen ei sattuisi. Luovuttajasta Samar saisi myös verta itselleen, sillä vaativa leikkaus todennäköisesti kuluttaisi hänen omiakin voimiaan.

Sitten oli se toinen vahva tunne, hänen kasvihuoneensa. Samar oli halunnut perustaa sen omaksi ilokseen, mutta hän halusi myös Harlemin ihmisten voivan nauttia siitä. Se olisi erinomainen paikka hänen leikkauspotilailleen toipua. Mikään ei ollut ihmiselle parempaa terapiaa kuin lämmin aurinko ja tuoksuvat kasvit. Kasvihuone olisi hyvä pakopaikka myös niille Harlemin asukkaille, joiden elämä oli raskasta työntekoa ja kamppailua toimeentulosta. Se toisi pienen palan Samarin kotimaata New Yorkin savuisen asfalttiviidakon keskelle ja se lohduttaisi niitä ihmisiä, jotka Samarin tavoin kaipasivat kaukaiseen kotimaahansa.

Ihmisten auttaminen tuntui ajatuksena helpolta. Samar tiesi ihmisten tarpeet. Ne olivat loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisia. Liian moni vampyyri unohti, että onnelliset ihmiset olivat myös hyödyllisiä ihmisiä. Kun ihmiset kokivat olonsa turvalliseksi, heillä oli riittävästi ruokaa ja mielekästä tekemistä sekä muita ihmisiä ympärillään, he loivat pelkällä olemassaolollaan hyvän ja turvallisen ympäristön myös vampyyrille elää. Mutta Samar tiesi myös, että vampyyrien tarpeet olivat paljon monimutkaisempia kuin ihmisten tarpeet. Pelkkä turvallinen ympäristö ja helposti saatavilla oleva ravinto eivät riittäisi olennolle, joka eli ikuisesti. Ja kun vampyyri pitkästyi, silloin hän lähti mukaan siihen ikiaikaiseen sotaan ja selkään puukottamiseen, johon klaanien kantaisät jälkeläisiään yllyttivät.

Camarilla oli turmeltunut tästä sodasta. Samar oli lähtenyt Camarillaan mukaan avioimin mielin, mutta ilkeiden juonien ja kyseenalaisen hierarkian ohella Samar oli törmännyt ennakkoluuloihin, jotka kumpusivat ihmisten maailmasta. Hänestä oli kerta kaikkiaan pöyristyttävää, että vampyyrit antoivat sellaisten ihmismäisten rajoitusten kuten ihonvärin tai sukupuolen vaikuttaa siihen, miten he toista vampyyria yhteisössään kohtelivat. Camarilla ei tarjonnut Samarille mitään. Eikä se hänen mielestään tarjonnut mitään oikeataan kenellekään. Vampyyrit elivät osana ihmisten maailmaa ja olivat ihmisistä riippuvaisia. Mutta heidän ei pitäisi olla riippuvaisia ihmisten yhteiskunnan rajoituksista.

Sitten oli Sabbat, Samarin siren ja koko hänen klaaninsa yhteisö. Sabbat oli näyttänyt Samarille ruman puolensa ja siksi hän aikoinaan oli päättänyt jättää sirensä lauman ja elää yksinään. Mutta väkivaltaiset laumat, joita johtivat hirviöluonnolleen täysin antautuneet tyhjäpäät, eivät olleet Sabbatin koko totuus. Se oli vain se osa Sabbatia, jonka kanssa Camarilla useimmiten joutui tekemisiin. Riehakkaan kuoren alta saattoi löytää Sabbatin kauniin ideologian, joka puhutteli Samaria. Sabbatissa vampyyrit saivat tunnustusta tekojensa mukaan, eivät sen mukaan, mihin rotuun tai sukupuoleen he olivat ihmisinä kuuluneet. Uskonto ohjasi Sabbatia ja sen toimintaa. Sabbatin vampyyrit pyrkivät elämään sen opin mukaan, joka heidän kaltaisilleen oli luotu. Jumalan olemassaoloa ei kukaan järkevä voinut kyseenalaistaa. Ja Kain oli opettanut jälkeläisilleen, miten vampyyrien tuli Jumalan luomassa maailmassa elää. Nodin kirjan oppeja seuraten vampyyri voisi elää sellaista elämää, joka täytti kaikki hänen tarpeensa.

Samar oli tullut siihen tulokseen, että kaikkien vampyyrien oli oikeus saada kuulla Sabbatin ideologiasta ja hyvistä puolista. Loppujen lopuksi Kainin opetukset oli tarkoitettu aivan jokaiselle hänen jälkeläiselleen. Samarin kokemuksen mukaan lähetystyö ei kuitenkaan ollut Sabbatin vahvin laji, vaikka sen pitäisi olla toiminnan keskiössä. Vampyyri ei voinut valita sireään, joten ei lähtökohtaisesti ollut kenenkään vika, jos hänet oli kasvatettu valheelliseen oppiin. Samar voisi itse toimia lähettinä, hän voisi kertoa hienovaraisesti Sabbatin mahdollisuuksista ja näyttää sen kauniin puolen muille. Ajatus lähetystyöstä tuntui oikealta ja hyvältä. Se oli sellainen varma tunne, jonka Samar uskoi kestävän. Helppoa se ei tulisi olemaan, sen hän tiesi. Mutta haasteet olivat hyvästä, senkin Samar tiesi. Ja kun hän piti itsensä kiireisenä haasteidensa ja mielekkään tekemisen parissa, hän ei ehtinyt liikaa kaivata kotiinsa. Silloin hänen ei tarvinnut liikaa miettiä sitä, kuka hän oli tai mikä hänen paikkansa oli. Hän oli vasta etsimässä sitä.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Samar Lupoe, hahmo New Yorkiin 1920-luvulle

ViestiKirjoittaja kardinaali » 21.11.2019 16:50

New York 1928

Samar kiirehti läntistä 128. katua alas sekatavarakaupalle, ennen kuin se ehtisi mennä kiinni. Hänen päässään suhisi aivan uudenlaisen innostuksen vuoksi. Samar ei koskaan aikaisemmin ollut osallistunut Sabbatin sotatoimiin ja hän oli aina halveksinut väkivaltaa. Ei hän siitä edelleenkään pitänyt, mutta Samarin oli pakko myöntää, että viimeyöt olivat olleet huikeita. Taistelun tuoma jännitys, vaaran tunne ja se huumaava tunne voitosta ja sitä seurannut ylivertaisuuden kokemus olivat jättäneet Samariin pysyvän nälän. Siltä tieltä ei ollut paluuta, hän halusi taistella uudelleen.

Mutta elämä ei voinut olla pelkkiä rituaaleja ja taistelua. Samarilla oli paljon tärkeää työtä ja yhden tärkeän etapin hän uskoi saavuttaneensa taistelun myötä yhdessä tovereidensa kanssa. He olivat onnistuneet näyttämään muille, että Harlem kuului laumalle, joka kannatti ottaa vakavasti. Samar toivoi saavansa nyt rauhan lähetystyön tekemiseen, olihan piispakin antanut ajatukselle siunauksensa.

Sekatavarakaupan edessä tavallisesti seisovat hedelmälavat oli jo korjattu sisälle lokakuisen tihkusateen tieltä, mutta kaupassa sisällä paloivat yhä valot. Ovenpielessä roikkuva kello kilahti, kun Samar astui sisään.

”Iltaa”, toivotti pyylevä, kaljuuntuva herra tiskin takaa. Samar tiesi, että mies oli itse kauppias. Myyjätär oli ilmeisesti jo lähtenyt kotiin.

”Iltaa”, Samar vastasi ja otti hatun päästään. Se oli täynnä pieniä sadepisaroita. Kauppias nyrpisti nenäänsä Samarin sotkuiselle tukalle, mutta ei sanonut mitään. Illuusio siitä, että Samar oli herrasmies, särkyi hatun nostamisen myötä.

”Onko sinulla coca-colaa?” Samar kysyi. Colaa ei aina saanut sekatavarakaupasta, vaan toisinaan se piti ostaa ruokalasta tai apteekista.

”On minulla vielä kolme pulloa”, kauppias sanoi kumartuessaan tutkimaan tiskin alla olevaa jääpalakirstua.

Kolme pulloa oli vähän, mutta se kelpasi Samarille. Jos hän mieli saada laatikollisen pulloja, hänen oli pakko mennä ruokalaan.

”Otan ne. Ja lisäksi kuivattuja sekahedelmiä”, Samar jatkoi.

Hän piti kauppansa tiskillä aina mausteita ja kuivattuja hedelmiä, koska piti niiden tuoksusta. Lisäksi ne loivat kauppaan rauhoittavaa energiaa. Neoma ja asiakkaat pistelivät hedelmät aina parempiin suihin, joten Samar sai täydentää varastojaan viikoittain. Se ei tietenkään haitannut, syötäväksihän hedelmät oli luotu.

Kauppias mittasi kuivattuja aprikooseja, ananasrenkaita, banaanilastuja ja viikunoita tinaisella kauhalla paperipussiin.

”Se riittää”, Samar sanoi. ”Otan vielä maapähkinöitä ja kaksi kanelitankoa.”

”Suolattuja vai tavallisia?” Kauppias kysyi osoittaessaan koreja, joista toisessa oli merisuolalla kuorrutettuja pähkinöitä ja toisessa tavallisia.

Suolatut pähkinät olivat Samarin mielestä omituista ruokaa. Suola oli vain pähkinän kuoressa, mutta Neoma väitti itsepintaisesti, että se maustoi myös sisällä olevan pähkinän. Samar tiesi, että Neoma himoitsi suolattuja pähkinöitä, mutta valitettavasti hänen olisi tuotettava tytölle pettymys. Pesukarhukin söisi Samarin ostamia pähkinöitä, eikä se voinut syödä liian suolaista ruokaa.

”Tavallisia”, Samar vastasi. Hän arvioi ostostensa hintaa mielessään, samalla kun kauppias pakkasi tavarat suureen paperipussiin.

”Huomasithan, että meille on tullut uusia karamelleja?” Kauppias kysyi ilmeisesti heräteostosten toivossa. ”Halloween on tulossa, meidän pitää valmistautua.”

”Öö… ai”, Samar vastasi. Hän huomasi kaupan näyteikkunalle nostetut lasipurkit, joissa oli erilaisia värikkäitä karamelleja, tikkareita, karkkitankoja ja suklaapatukoita. Ne olivat herkkuja, jollaisista Samar ei lapsena ollut osannut edes haaveilla. Karamellien kirkkaat värit olivat miltei lumoavia.

”Kyllä ne lapset täällä kaupungissakin kiertelevät”, kauppias jatkoi oivaltaessaan, että karkit olivat vieneet Samarin huomion.

”Meillä on myös tällaisia rasioita, jolla voit ilahduttaa mielitiettyäsi”, kauppias jatkoi ja esitteli Samarille kirkkaanpunaisia sydänlaatikoita, joiden sisällä oli suklaakonvehteja.

Samar alkoi hermostua. Yhtäkkiä hänen aistinsa tulvivat täyteen hajuja, värejä ja ääniä. Samarin sormet puristuivat tiukasti paperipussin ympärille. Hän tiesi kyllä, että lokakuun viimeisenä päivänä lapset juoksentelivat hurjat naamiot kasvoillaan pitkin Harlemin katuja ja soittelivat ovikelloja herkkujen toivossa. Sehän oli hauska juhla, Samar ajatteli, eikä hän halunnut tuottaa pettymystä lapsille, jotka eksyisivät hänen ovelleen. Mutta juuri nyt Samarin oli vaikea ajatella karamelleja.

”Minä… siihen Halloweenin on vielä aikaa”, Samar sai lopulta sanottua. ”Minä tulen tänne sitten lähempänä sitä ajankohtaa.”

Kauppias näytti pettyneeltä. Ilmeisesti hän oli hetken aikaa haistanut hyvät kaupat. Mies tiesi, ettei sekatavarakauppa mitenkään voinut kilpailla saman kadun varrella sijaitsevan karkkikaupan kanssa. Lisäksi lähellä sijaitseva leipomo asetti Halloweenin aikaan ikkunalleen mitä upeimpia kuorrutettuja leivonnaisia ja marsipaanieläimiä. Kaupungissa kilpailu asiakkaista oli kovaa.

”No nämä tekisivät sen dollarin ja 35 senttiä”, kauppias sanoi.

Samar maksoi ja poistui kaupasta nopeasti.
Hänellä oli niin kiire ulos kaupasta, että hän törmäsi nuoreen mieheen, joka oli tullut samaan aikaan ulos viereisestä lihakaupasta.

”Anteeksi”, mies sanoi.

Samarin ensimmäinen reaktio oli jännittyä ja hyökätä. Nopea analyysi kuitenkin paljasti, että mies oli tavallinen ihminen, joka oli säikähtänyt törmäystä aivan yhtä paljon kuin Samarkin.

”Anteeksi, olin ajatuksissani”, Samar vastasi.

Hän huomasi, että mies oli suunnilleen saman ikäinen kuin hän itse oli ollut kuollessaan. Miehellä oli pieni paperinyytti kädessään, ilmeisesti se sisälsi hänen ostoksensa lihakaupasta, sekä saksofoni puisessa kotelossa.

”Oletko soittaja?” Samar kysyi kiinnostuneena.

”Yritän olla”, mies vastasi vaivaantuneesti. Samar huomasi, ettei miehellä ollut mihinkään kiire. Ilmeisesti hän oli yksinäinen, aivan kuten Samarkin.

”Minä asun tuolla suunnalla”, Samar sanoi ja viittasi kohti 129. katua. ”Jutellaan, jos meillä on sama matka.”

”Mikäs siinä”, mies vastasi. Sitten hän kääri pienen paperinyytin auki ja näytti sen sisältöä. Nyytissä oli kaksi lyhyttä lenkkimakkaran päätä. Mies nolostui. ”Tässä on kaikki mitä minulla on, mutta jos olet nälkäinen, niin voimme jakaa nämä kävellessämme.”

Samar katsoi miestä tarkemmin. Hän näki, että miehen puku oli kulunut, hänellä ei ollut kunnollista hattua eikä liiviä puvuntakin alla. Kengät näyttivät itse paikatuilta.

”Kuule”, Samar sanoi. ”Jos et ole vielä syönyt illallista, niin mitä jos poiketaan tuohon lähistöllä olevaan kuppilaan? Minä tarjoan.”

Nyt oli miehen vuoro tarkkailla Samaria päästä varpaisiin. Samar ei ollut pukeutunut parhaimpiinsa, mutta hänen vaatteensa olivat paremmassa kunnossa kuin miehen. Samar näytti mieheltä, joka kävi työssä ja sai kelvollista palkkaa.

”No en minä kyllä kieltäydy”, mies vastasi ilahtuneena. Sitten hän tarjosi kättään: ”Hakeem Webb.”

”Samar Lupoe”, Samar vastasi ja puristi miehen kättä.

Heidän kävellessään mies sulloi makkarapaketin takkinsa taskuun. Samar tiesi, että viereisellä kadulla sijaitsi kuppila, joka tarjoili voileipiä yömyöhään. Paikan hintatasosta hän ei tiennyt, mutta sillä ei ollut väliä. Hänellä oli joka tapauksessa rahaa.

He astuivat sisään hämärästi valaistuun ravintolaan. Siellä täällä pöydissä istui pariskuntia tai ystävyksiä siemailemassa kahvia ja syöden iltapalaa. Samar ja Hakeem valitsivat pöydän ikkunan vierestä. Tarjoilijatar tuli sytyttämään kynttilän heidän pöytäänsä ja antoi kummallekin tarkasteltavaksi voileipälistan.

”Tilaa mitä mielesi tekee”, Samar kehotti. Itse hän silmäili listaa tietäen, että olisi kohteliasta tilata jotain. Muuten Hakeem kokisi olonsa vaivaantuneeksi. Lopulta Samar päätyi ottamaan Cobbin salaatin ja pullon inkivääriolutta.

”Et taida olla täältä kotoisin?” Samar kysyi, kun he olivat antaneet tilauksensa tarjoilijattarelle.

”En, tulen Mainesta yhdeltä maatilalta”, Hakeem kertoi. ”Vanhempani ovat töissä karpaloviljelmillä, samoin minun vanhin veljeni. Mutta minä en sitä työtä halunnut jäädä tekemään. He tarpovat kaiket päivät kylmässä suossa ja saavat palkakseen vain almuja.” Samar kuuli katkeruuden Hakeemin äänessä.

”Ei minulla mitään koulutusta ole”, Hakeem jatkoi. ”Mutta ajattelin, että kaupungissa voisi elättää itsensä muusikkona. Vaari ja mummo käyttivät kaikki säästönsä, että saivat ostettua minulle tämän käytetyn saksofonin. He sanoivat, että sitten kun olen kuuluisia, voin pitää heistä huolta.” Hakeem vaikeni. Asiasta puhuminen näytti tuottavan miehelle tuskaa ja Samar ymmärsi hyvin, miksi. Hakeem ei ollut menestynyt. Hän oli tuottanut perheelleen pettymyksen.

”Minä pidän täällä yhtä pientä kauppaa”, Samar kertoi. ”Olen kotoisin Dominikaanisesta Tasavallasta, siis Karibialta. Minulla ei ole sukulaisia.”

”Se mahtaa olla rankkaa”, Hakeem vastasi. ”Tarkoitan, että olet tullut aika kaukaa, eikä sinulla ole perhettä. Et voi olla paljon minua vanhempi, ellet ole jopa nuorempi, ja minä täytin juuri viime kuussa 21.”

”Onhan se vähän rankkaa”, Samar myönsi. ”Mutta olen saanut täältä uusia ystäviä, jotka ovat minulle kuin perhe.”

Tarjoilijatar kantoi pöytään heidän ruokansa. Hakeem kävi ahnaasti paahtopaistileipänsä kimppuun. Näytti siltä, ettei hän ollut saanut kunnon ateriaa päiväkausiin.

”Oletko hyvä soittamaan?” Samar kysyi, kun Hakeem oli tyynnyttänyt kovimman nälkänsä ja näytti jälleen halukkaalta puhumaan.

”Luulin olevani”, Hakeem myönsi. ”Mutta täällä kaupungissa on kova kilpailu. Soitan kadun varressa, siitä saa nipin napin riittävästi rahaa vuokranmaksuun. Pitäisi varmaan osata erottua joukosta, että joku huomaisi minut. Mutta minä olen liian tavallinen, soitankin vain sellaisia kappaleita, jotka kuka tahansa osaa.”

”Liian tavallinen?” Samar kysyi kiinnostuneena. ”Joukosta voi erottua monella tavalla, ei sen aina tarvitse liittyä soittamiseen.”

”No minä erotun korkeintaan sillä, että kohta minulla ei ole varaa paikata reikiä housujeni polvista”, Hakeem vastasi itseironisesti.

”Kuule, yksi minun ystäväni pitää klubia täällä Harlemissa. Hän etsii jatkuvasti uusia esiintyjiä. Mitä jos kävisit koesoittamassa siellä?” Samar ehdotti.

Hakeem näytti yllättyneeltä, kun Samar kirjoitti hänelle osoitteen kauppakuittinsa taakse.
”No kiitos, mutta varoita nyt ystävääsi, että en minä ole mikään ihmeellinen”, Hakeem sanoi.

”Ei se maksa kuin vaivan käydä soittamassa siellä”, Samar vastasi.

”Anteeksi, mutta minun on pakko mennä”, Samar sanoi sitten ja nousi pöydästä. Hän oli sorkkinut salaattiaan sen verran että näytti siltä kuin hän olisi syönyt sitä.

”Istu vain rauhassa ja tilaa vielä jälkiruoka itsellesi. Me näemme kenties vielä”, hän ojensi Hakeemille käden ja puristi sitä.

Sitten Samar kutsui paikalle tarjoilijattaren ja antoi hänelle nimensä ja osoitteensa maksutilin luomista varten. Samar tuumi, ettei ollut lainkaan huono idea omistaa tiliä ravintolasta. Hän voisi tilata coca-colaa ravintolan kautta ja säästyisi näin turhilta reissuilta kauppaan.

Hakeem jäi syömään leipäänsä epäuskoinen ilme kasvoillaan. Mies ei selvästikään voinut tajuta hyvää tuuriaan. Samar oli tyytyväinen. Hakeem halusi epätoivoisesti menestyä ja Samar saattaisi kyetä auttamaan häntä siinä.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Samar Lupoe, hahmo New Yorkiin 1920-luvulle

ViestiKirjoittaja kardinaali » 13.03.2020 17:20

New York, Harlem, joulukuu 1928

New Yorkin joulu oli kuin satukirjasta kauppojen herkkuja ja leluja pursuavine näyteikkunoineen, piikkipaatsamaköynnöksineen ja kadun kulmissa kellojaan kilistelevine joulupukkeineen. Kaduilla tuoksuivat piparkakut, sitrushedelmät ja paahdetut kastanjat. Kauppiaat jakoivat punavalkoisia karkkikeppejä lapsille. Satumaista tunnelmaa lisäsi vielä joulukuun lopussa maahan satanut lumi, joka kuitenkin suli pois seuraavan päivän lämmössä.

Mutta vaikka Samar tiesi sen näkymän tarkoittavan joulua useimmille ihmisille, se ei ollut joulu hänelle. Hänen joulunsa oli aivan erilainen. Oli ollut hyvä ajatus järjestää perinteinen karibialainen jouluparaati Harlemissa. Se oli tuonut palan kotia Samarin lähelle, ja se oli helpottanut hänen jatkuvaa koti-ikäväänsä. Varmasti se oli auttanut myös ihmisiä. Samar halusi ainakin uskoa niin.

Samar katsoi hienoa taskukelloa, jonka hän oli saanut Theresalta. Se oli hieno lahja ja kertoi antajansa kiintymyksestä Samaria kohtaan. Theresa oli järjestänyt juhlatkin toisena joulupäivänä vain siksi, että Samar oli sitä ehdottanut. Se oli hurjaa. Samarilla ei ollut sellaisia perinteisiä vampyyrin kykyjä, joilla hän olisi voinut käskeä tai lumota ihmiset tekemään mielensä mukaan. Mutta aina sellaisia ei tarvittu. Rakastunut ihminen teki yleensä joka tapauksessa melkein mitä vain, mitä hänen rakkautensa kohde halusi.

Samar tunsi ikävän, puristavan tunteen rinnassaan. Hän oli suunnittelemassa pahoja, suorastaan kammottavia asioita, joiden keskiöön Theresa väistämättä joutuisi. Rikas, valkoinen nainen oli vain liian hyvä kumppani Samarin suunnittelemassa hyökkäyksessä. No, lopulta hyökkäyksen suunnittelisi tietenkin piispa, Samar saattoi vain auttaa häntä luomaan otolliset olosuhteet ruhtinaan murhalle. Theresa, riipaisevan yksinäinen ja surullinen nainen, joutuisi näkemään kammottavia asioita, mahdollisesti vielä omassa kodissaan. Samar ei ehkä voisi suojella häntä, ellei ruhtinaan murhaa sitten suoritettaisi jossain muualla. Mutta juuri nyt valkoisen yläluokan hyväksi käyttäminen tuntui olevan varmin tapa saada ruhtinas ulos pesästään ja suojelijoidensa selän takaa.

Samar oli päättänyt muuttaa Theresan vampyyriksi, sitten kun nainen ei enää ollut piispan suunnitelmassa tarpeellinen. Theresa olisi todennäköisesti ihminen vielä hyökkäyksen aikaan, joten Samarin pitäisi suojella häntä vauhkoilta sabbatilaisilta. Jos nainen kuolisi väkivaltaisessa yhteenotossa, Samar ei ehkä voisi enää tehdä hänestä kuolematonta. Hän pystyi melkein ihmeisiin, mitä ihmiskehon korjaamiseen tuli, mutta henkisiä traumoja Samar ei voinut korjata. Mikäli naiseen itseensä kohdistuisi kohtuutonta väkivaltaa, ei Samar todennäköisesti voisi enää auttaa häntä. Siksi oli äärimmäisen tärkeää saada Theresa turvaan, mikäli näyttäisi siltä, että hän voisi joutua vaaran tielle. Se oli tietenkin ristiriidassa itse hyökkäyksen kanssa. Sotaretken pääkohde tulisi aina pitää mielessä ja sen eliminoimisen pitäisi olla kaiken keskiössä. Samar pohti, miten paljon hän voisi varoittaa ja neuvoa Theresaa ennen tapahtumaa. Jos hän saisi naisen pakenemaan jonnekin turvalliseen huoneeseen ennen väkivallan alkua, Theresa voisi selvitä vähin traumoin. Mutta varoittaminen ei saisi vaarantaa itse operaatiota.

Samar oli vaikean valinnan edessä. Hän lohdutti itseään ajattelemalla, ettei hyökkäys vielä ollut ajankohtainen. Asiat saattaisivat muuttua kuukausien kuluessa. Samar oli ehdottanut yhteistä pääsiäismunajahtia ajatellen, että ruhtinaan kimppuun voisi kenties käydä silloin. Asiassa oli kuitenkin monta mutkaa. Piispan suunnitelma oli lievästi ilmaistuna kunnianhimoinen. Onnistuessaan se olisi toki valtava saavutus ja jotain sellaista, jossa Samar halusi olla osallinen. Siksi hänen piti tehdä vaikea päätös. Asettaisiko hän Theresan, mahdollisesti tulevan jälkeläisensä, piispan suunnitelman edelle? Ei, se ei olisi oikein. Mutta Samarin omatunto kertoi hänelle, ettei naisen hyväksikäyttö ja uhraaminen myöskään ollut oikein.

Samar huokasi ja painoi kellon hiljaista rintaansa vasten. Tällaisina hetkinä hän tarvitsi paljon johdatusta ja neuvoja. Onneksi hänellä oli siihen välineet. Hänen piti vain uskoa, että antamalla vaikeat päätökset korkeamman käsiin, hän lopulta tekisi oikein.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Samar Lupoe, hahmo New Yorkiin 1920-luvulle

ViestiKirjoittaja kardinaali » 30.03.2020 19:13

Tammikuu 1929, Harlem New York

Joulukoristeet, jotka vielä kaksi viikkoa sitten olivat muuttaneet Harlemin katukuvan satukirjan kanneksi, oli vähin äänin pakattu varastoihin. Siellä ne saivat odottaa seuraavaan vuoteen, unohdettuina puisten sälelaatikoiden sisään. Nyt kadut olivat yhtä armottomia ja synkkiä kuin marraskuussakin. Iltapäivällä satanut hento lumi tosin valaisi hohteellaan katuja, kun Samar kiiruhti paperikauppaan ennen sen sulkeutumista. Jos hänellä olisi ollut aikaa, hän olisi pysähtynyt ihailemaan katuvalojen ja lumen luomaa, kimaltavaa ihmemaata. Lumi oli Samarille edelleen vieras ja lumoava asia. Mutta Samarin uusi taskukello kertoi hänelle, että paperikauppa olisi auki enää viisitoista minuuttia. Hän kiristi askeleitaan.

Kello kaupan ovessa kilahti, kun Samar astui sisään. Kauppias oli jo laskemassa kassaansa, mutta ilahtui saadessaan vielä myöhäisen asiakkaan.

”Hyvää iltaa, hyvä herra”, kauppias tervehti pirteästi. ”Miten voin auttaa teitä?”

”Iltaa”, Samar vastasi kohteliaasti. Hän katseli ympärilleen ja keksi puisen telineen, johon oli laitettu esille aikakauslehtiä. Samar meni telineen luokse ja alkoi jännittyneenä selata katseellaan lehtien kansia. Lopulta hänen silmänsä osuivat kalliin näköiseen naistenlehteen, jonka kannessa koreili kultaisin kirjaimin nimi The American Woman. Tässä, Samar ajatteli kiihtyneenä. Tässä oli lehti, jonka mainoksia sisältävältä sivulta löytyisi hänen pieni, vaatimaton ilmoituksensa. Lehti oli suunnattu muotitietoisille amerikkalaisnaisille, joilla oli varaa ostaa lehdessä mainostettavia ylellisyystuotteita. Muodin ja kotitöitä helpottavien uutuuslaitteiden lisäksi lehti mainosti meikkejä ja hiustyylejä, lomamatkoja ja sisustustavaroita. Se pursusi kuvia toinen toistaan tyylikkäämmistä naisista ja heidän ihmeellisen kauniista kodeistaan. Kohderyhmä oli täydellinen Samarin uudelle liiketoiminnalle, mutta häntä jännitti, miten asiakkaat lopulta löytäisivät hänet.

Samar otti lehden ja ojensi sen myyjälle.
”Otan tämän. Ja lisäksi kansion vahvaa piirustuspaperia.”

Myyjä otti lehden Samarilta ja vilkaisi sitä. Hänen kasvoillaan viivähti kummallinen ilme, josta Samar ei pitänyt.

”Kuule”, myyjä sanoi ääntään madaltaen. ”Tässä lehdessä on kyllä tyylikkäitä naisia, mutta minulla on täällä tiskin alla jotain, mikä miellyttää teitä kenties enemmän.”

Myyjä kumartui ja otti tiskin alta toisen lehden. Hän vilkaisi nopeasti näyteikkunan läpi kadulle varmistaakseen, ettei kauppaan ollut juuri sillä hetkellä tulossa asiakkaita. Sitten mies ojensi lehden Samarille. Kummastuneena Samar alkoi selata sitä. Hänen silmänsä laajenivat hämmennyksestä. Lehdessä oli naisia, jotka poseerasivat luvattoman vähissä vaatteissa ja asennoissa, jotka olivat selvästi vihjailevia. Samar katsoi myyjää kysyvästi.

”Se on suunnattu miehille”, myyjä vastasi Samarin katseeseen.

Samar oli kyllä nähnyt Harlemissa asuvilla sotilailla kiertäviä kortteja, joissa oli vastaavanlaisia kuvia. Mutta hän ei tiennyt, että sellaisista korteista oli tehty kokonainen lehti. Myyjä odotti Samarin sanovan jotain ja Samar koki, että hänen olisi mahdollisesti ostettava lehti.

”Tuota noin”, Samar aloitti. ”Minä ostan molemmat lehdet. Ja sitä piirustuspaperia.”

Myyjä iski Samarille silmää ja pakkasi ostokset ruskeaan paperipussiin. Ne tekivät yhteensä dollarin ja viisi senttiä, mikä oli huomattavan korkea hinta. Samar maksoi nopeasti ja kiiruhti kadulle.
Kotona hän istuutui kaupan myyntitiskin taakse, sillä se oli siistimpi kuin hänen takahuoneessa sijaitseva työpöytänsä. Samar tyhjensi paperipussin sisällön pöydälle ja avasi naistenlehden varovasti. Hän etsi katseellaan ilmoituksensa. Samar luki sen läpi huolellisesti ja tunsi pienoista ylpeyttä itsestään. Ilmoituksessa ei ollut klinikan osoitetta, siinä oli ainoastaan kaupan puhelinnumero. Samar tiesi, että osoite olisi karkottanut mahdolliset asiakkaat pois heti alkuunsa. Jos asiakas tulisi kyllin uteliaaksi soittaakseen hänelle, nainen mitä todennäköisimmin tulisi myös vastaanotolle.

Kauneuskirurgisia leikkauksia tehtiin Hollywoodin filmitähdille. Suurin osa tavallisista ihmisistä tuskin edes tiesi niistä. Kyseessä oli miljoonaluokan bisnes, johon Samar mielellään lähtisi mukaan. Tietenkään hän ei voisi ottaa asiakkailtaan kohtuuttomia summia, eikä hän alkuun voisi tehdä mitään liian radikaalia. Jännitys kihelmöi Samarin sormenpäissä, kun hän ajatteli kaikkia niitä mahdollisuuksia, mitä uusi liiketoiminta hänelle voisi tuoda. Kenties jonain päivänä kauneuskirurgia olisi kaikkien kansalaisten ulottuvilla. Silloin Samar voisi ajatella olevansa edelläkävijä.

Samar veti kassakoneen alta esiin pienen puurasian, jossa hän säilytti lyijykyniä. Sitten hän alkoi tutkia naistenlehteä ja piirsi siellä näkemiään erilaisia kasvoja paperille. Hetken epäröityään Samar avasi myös toisen lehtensä ja tutki sen kuvia. Hän piirsi kasvojen lisäksi käsiä, rintoja ja lantion kaaria. Aika kului ja paperi toisensa jälkeen täyttyi yksityiskohtaisista piirustuksista. Lopulta Samar laittoi kynän pois ja tutki töitään. Siinä oli joukko erilaisia piirteitä, joita hän oli lehdistä poiminut. Ja koska ne olivat lehtien kuvia, niitä todennäköisesti pidettiin kauniina. Samarin oli tärkeää oppia tuntemaan tyyli, jota hänen tulevat asiakkaansa ihailivat. Hänen oli tiedettävä tarkalleen, millainen nenä oli nyt muotia ja miten täyteläiset huulet olivat viehättävät. Silmien muoto ja väri sekä kulmakarvojen asento olivat pieniä, mutta merkittäviä yksityiskohtia. Rintojen muoto ja koko olivat myös tärkeitä. Lisäksi Samar oletti, että monet asiakkaat haluaisivat sileämmän ja kiinteämmän ihon ja kenties karvojen poiston. Jotkut tuskailivat varmasti liikakilojen kanssa ja olisivat kiitollisia, mikäli niistä pääsisi helposti eroon.

Samar oli tutkimustulokseensa jokseenkin tyytyväinen. Hän muistutti kuitenkin itseään siitä, ettei saisi mennä asioiden edelle. Hänellä ei ollut vielä yhtään asiakasta, eikä heitä kenties aivan heti tulisikaan. Klinikalla riitti kyllä ilmaista apua saavia asiakkaita, sillä Harlemissa oli edelleen autettavia sotilaita. Samar oli iloinen siitä, että Keenan oli vihdoin osa hänen laumaansa. Sotilainen auttaminen oli heidän yhteinen asiansa ja nyt Samar voisi luottavaisin mielin jättää klinikan hallinnollisen puolen Keenanin huoleksi. Jos klinikka alkaisi tuottaa voittoa, tuskin Keenanilla olisi mitään sitä vastaan.

Lauma oli toinen asia, mitä Samar oli viime aikoina miettinyt. Hän oli ollut niin keskittynyt ajatukseen käännytettävistä camarillalaisista, ettei hän ollut lainkaan ajatellut, mitä heille kääntymisen jälkeen tapahtuisi. Samar halusi saada mahdollisimman paljon käännynnäisiä, mutta hän oli alkanut tajuta, etteivät ne kaikki voineet tulla jäseniksi hänen laumaansa. Liian suuri lauma olisi vain hankala, koska siinä tulisi ennen pitkää riitatilanteita ja monenlaista kinastelua. Järkevämpää olisi perustaa kaksi tai jopa useampia laumoja, joiden välillä vallitsisi hyvä yhteishenki, mutta jotka kuitenkin toimisivat itsenäisinä yksikköinä. Samarilla ei ollut aavistustakaan sellaisen ajatuksen toimivuudesta. Hän koki kuitenkin velvollisuudekseen pitää huolta niistä, jotka hänen laumansa oli käännyttänyt. Ei ollut oikein viedä vampyyreita pois tutusta ja turvallisesta ympäristöstä ja jättää sitten oman onnensa nojaan. Etenkään kun Samar tiesi, millaisia vaarallisia hölmöjä useimmat Sabbatin laumat pitivät sisällään. Jos käännynnäisen epäelämä katkeaisi, ennen kuin hän oli ehtinyt olla vuottakaan Sabatin jäsenenä, ei kääntyminen kohta vaikuttaisikaan niin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Ei ollut aivan helppoa vakuuttaa vampyyreita siitä, että Sabbat oli paitsi ideologisesti, myös poliittisesti Camarillaa järkevämpi vaihtoehto.

Niin paljon ajateltavaa, Samar huokasi. Sitten oli vielä hengellinen puoli, jonka hoitaminen oli hänelle kaikkia muita asioita tärkeämpää. Samar pyrki pitämään oman ja seurakuntansa hengellisen elämän aktiivisena ja tasokkaana, koska hän arveli sen olevan kaikkein tärkein selviytymiskeino New Yorkin levottomassa metropolissa. Joskus kuitenkin jumalanpalvelukset ja fetissien hoitaminen ottivat nekin voimille. Samar tiesi, että hänen piti tasapainottaa tekemisiään, sillä hänen aikana oli vain rajallinen. Vaikka hän ei varsinaisesti voinut väsyä, tarvitsi hän joka tapauksessa öihinsä myös rauhallisia hetkiä.

Samar vilkaisi kelloaan ja yllättyi huomatessaan, että yö oli edennyt jo pitkälle aamun puolelle. Hän kokosi piirustuksensa ja vei ne kellariin ruskeaan pahvikansioon. Sitten Samar riisuutui ja peseytyi, laittoi Kainin patsaalle kylvyn verestä ja viinasta ja luki sille kolme rukousta. Ennen nukahtamistaan Samar vielä luki itse kirjoittamiaan Nodin kirjan kappaleita. Ne auttoivat häntä rauhoittumaan ja tyhjentämään mielensä ennen aamua. Vasta kun aurinko ja alkoi nousta taivaalle ja Samar käpertyi peittonsa alle odottamaan unta, hän äkkiä muisti, että oli jättänyt lehtensä myyntitiskille. Neoma löytäisi ne aamulla töihin tullessaan. Molemmat lehdet. Ennen nukahtamistaan Samar ehti vielä nolostua, mutta sitten ajatus lehdistä ei vaivannut häntä enää.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Samar Lupoe, hahmo New Yorkiin 1920-luvulle

ViestiKirjoittaja Kronus » 11.04.2020 11:23

Kevätauringon keskipäivän säteet kimmeltelivät suuressa valoisassa huoneessa. Se oli makuuhuone, ylellinen, vaalea ja kallis, eikä se toimittanut mitään muuta virkaa. Siellä ei ollut vaatekaappeja tai pukeutumispöytää, ei edes peiliä seinällä. Vain upeat tapetit sekä koristelut katossa ja listoissa, paksu valkea kokolattiamatto, suuria maalauksia seinällä, valtavat pariovi-ikkunat ja raskaat samettiverhot. Sampanja-aamiainen oli kuitenkin juuri katettu sivupöydälle ikkunoiden luo. Pölyä tai likaa ei näkynyt missään, aurinko hohti sisään kaikkialle, paitsi sänkyyn. Raskaat verhot roikkuivat varjostamassa sänkyä, ja vain sitä.

Cathern havahtui sängyssä. Hän antoi silmiensä hitaasti tottua kirkkaaseen valoon. Hän piti kevätauringosta periaatteessa, mutta ei sietänyt sitä heti ensimmäisenä asiana silmiään avatessaan. Siksi verhojen piti varjostaa hänen sänkyään auringonnoususta hänen heräämiseensä asti. Verhoista huolimatta Cathernin päivä alkoi huonosti. Häntä raivostutti. Hän kuuli kuinka kamaripiika tömisteli käytävässä huoneesta poispäin, ja joka askel koetteli hänen jomottavan päänsä sietokykyä. Kyllä, Cathern käsitti että jonkun täytyi siirellä verhoja auringon noustessa ja kulkiessa taivaalla, kattaa tuore aamiainen ja avata sampanjapullo juuri ennen hänen heräämistään. Mutta sitä hän ei käsittänyt miksi piika ei voinut poistua ääneti työn tehtyään, vaan hänen piti lampsia käytävässä niin että koko talo tärisi. Oliko hän heti huoneesta poistuttuaan voinut unohtaa että siellä nukuttiin? Hovimestari saisi kyllä kuulla tästä, vielä kerran.

Cathern nousi ylös varoen liikkumasta liian nopeasti, ja huomasi että jokin painoi hänen peittoaan. Cathern katsoi sänkyään ja näki Dorseyn retkottavan tajuttomana sen toisella laidalla, alasti, puoliksi peiton päällä. Cathern huokaisi ja hieroi ohimoitaan. Näin kävi kun illan ohjelmaan kuului vain niitä samoja tylsiä viihdykkeitä ja tympeää seuraa.

Cathern nousi istumaan ja katsoi tarjolla olevaa aamiaista. Hän kuuli kuinka sampanja kupli vasta avatussa jäähdytetyssä pullossa. Laseja oli kaksi. Ruokaa oli myös kahdelle. Oli tuoreita eksoottisia hedelmiä sekä puristettua mehua, sitruunavanukasta, teetä, keitettyjä ankanmunia, paahtoleipää, marmeladia ja hunajaa. Cathern terästi katsettaan ja tunnisti koukeroisella käsialalla huolellisesti kirjaillut kyrilliset kirjaimet hunajapurkin etiketissä, ja piristyi hieman. Hunaja oli peräisin eräästä siperialaisesta ortodoksiluostarista, ja se oli hänen suosikkihunajaansa.

Cathern avasi yöpöydän laatikon ja kippasi kahdesta ruskeasta pullosta kämmenelleen pari pilleriä. Hän laittoi ne suuhunsa ja nousi ylös, otti suurelta hopeiselta aamiaistarjottimelta mehulasin ja huuhteli pillerit alas kurkustaan. Samalla hän huomasi että myös posti oli katettu kahdelle eri tarjottimelle. Hän vilkaisi Dorsey’a, joka retkotti edelleen sängyllä tajuttomana. Cathern oli nähnyt Dorseyn postin päällimmäisenä kirjeen hänen varainhoitajaltaan, ja hän nappasi sen ja repi auki. Dorsey saisi syyttää itseään - mitäs oli sammunut hänen huoneeseensa. Hetken Cathern tunsi että aamussa voisi olla jotain hyvääkin, mutta sai pettyä. Dorseylla ei edelleenkään ollut huolta rahasta.

Tiputettuaan Dorseyn kirjeen huolimattomasti takaisin tarjottimelle Cathern katseli mitä tahtoisi syödä tai juoda. Hänen ei tehnyt mieli sampanjaa. Hän ei halunnut aloittaa nyt, ei niin kauan kuin ei tiennyt millainen ilta tänään oli tiedossa. Muuten hän ehkä jäisi lopulta taas Dorseyn kanssa kaksin, eikä siitä koskaan seurannut mitään hyvää. Dorsey oli hänen pikkuveljensä, ja ainoa henkilö jota hän rehellisesti saattoi sanoa rakastavansa (vaikka sitä hän ei kyllä ikinä sanoisi ääneen). Mutta Dorseyn seura teki Cathernista aina vain sulkeutuneemman ja yksinäisemmän. Hänestä tuli ärtynyt ja tylsä. Cathern janosi ihmisten seuraa ja yhteyttä. Cathern tunsi lukemattomia ihmisiä, mutta kukaan ei tuntenut häntä. Hän oli aina yksin.

Cathern kastoi hopeisen lusikan lempihunajaansa ja vei sen suuhunsa. Se oli yhä parasta hunajaa jota hän oli ikinä maistanut. Cathern imeskeli sitä hitaasti ja selasi tylsistyneenä postiaan. Cathernille oli myös tullut kirje hänen henkilökohtaiselta varainhoitajaltaan, jonka hän ohitti avaamatta. Hän tiesi että sen sisältö oli käytännössä sama kuin Dorseylla. Sitten oli kirje hänen asianajajaltaan, joka hänen olisi avattava, mutta ei vielä. Sen sijaan Cathern valitsi uutiskirjeen henkilökohtaiselta uutistoimittajaltaan. Se kertoisi Catherinelle kaiken oleellisen mitä kaupungissa oli eilen tapahtunut. Ja vielä tärkeämpää, se kertoisi hänelle mitä tänä iltana tapahtuisi.

Cathern repi kuoren auki ja otti esiin uutiskirjeen. Hän silmäili otsikot läpi ja yksi niistä naulitsi hänen huomionsa heti. Se vei voimat hänen jaloistaan ja Cathern lysähti sängyn laidalle istumaan. Lusikka putosi paksuun mattoon. Cathernin teki mieli itkeä, eikä hän oikein tiennyt edes miksi.

Laulaja Eva oli kadonnut, luultavasti kuollut. Vartijat oli tapettu. Harmony Hammondsia etsitään. Tämä ei voinut olla herra Hamiltonin suunnitelma. Ei näin pitänyt käydä. Herra Hamilton ei olisi valehdellut hänelle. Herra Hamilton tulisi olemaan tänä iltana hyvin vihainen.

Cathern ei tiennyt mitä ajatella. Miksi hän oli näin järkyttynyt, vaikka tuskin oli tuntenut Evaa? Mitä Evalle oli tapahtunut, ja mitä hänelle tapahtui? Heillä piti olla sama kohtalo. Cathern tajusi nyt, miten samanlaisia he olivat. Eva oli taitava laulaja, taiteellinen sielu, aivan kuten Cathern itse. Cathern oli ajatellut, että heillä tulisi olemaan paljon yhteistä, sitten kun he molemmat olisivat siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Evasta hän olisi voinut viimein löytää sen henkilön joka todella ymmärtäisi häntä. Nyt se kaikki oli viety häneltä, ennen kuin se oli päässyt alkamaankaan.

Cathern kuuli Dorseyn liikahtavan levottomasti, eikä halunnut katsoa häntä. Catherniä suututti. Tästä tulisi hirveä päivä. Sampanja ei riittäisi edes aloittamaan sitä, jotain parempaa oli keksittävä. Ja jotain iloista seuraa, muita kuin herra Hamiltonin sakkia. Cathern muisti villit juhlat ilmalaiva Seibzehnin kyydissä, silloin kun Eva lauloi ja kaikilla oli hauskaa. Ja hän muisti sen hassun lyhyen naisen jolla oli vanhanaikaiset vaatteet ja yksi eksoottisimmista rakastajista joita hän oli koskaan nähnyt. Siinä miehessä oli sitä jotain vaarallista, jonka Cathern tunnisti hyvin. Ja kun joku vaarallinen kiinnostuu jostakin niin tavallisesta, jännittäviä asioita tuppasi tapahtumaan. Teresa, se hänen nimensä oli. Ehkä häneen kannattaisikin tutustua paremmin, nyt kun vielä oli aikaa.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Samar Lupoe, hahmo New Yorkiin 1920-luvulle

ViestiKirjoittaja kardinaali » 28.06.2020 13:11

Harlem New York, kevät 1929

Samar oli helpottunut istahtaessaan yksin vuoteelleen pimeässä kellarissa. Kaikkialla oli tummaa hiljaisuutta, turvallista ja suloista rauhaa. Hän saattoi sulkea silmänsä ja unohtaa, että hänen yläpuolellaan oli kuhiseva metropoli täynnä väkivaltaa ja valheita. Hänen ei tarvinnut ajatella niitä Harlemin lukuisia surkeita ihmiskohtaloita, niitä turvattomia naisia ja lapsia, jotka joutuivat alttiiksi silmittömälle väkivallalle aivan oman kotinsa lähellä. Väkivallalle, josta ainakin osan Samar oli sallinut tulla Harlemiin.

Hän ei kestänyt ajatella sitä, että hän oli tuonut vaaran jo valmiiksi levottomalle ja köyhälle asuinalueelle. Samar oli halunnut pitää huolta Harlemin ihmisistä. Hän oli halunnut parantaa heidän elinolojaan ja auttaa heitä taistelemaan inhimillisemmän elämän puolesta. Mutta jossain vaiheessa hän oli eksynyt siltä polulta. Hän oli antautunut vampyyrien maailman valheiden vietäväksi ja luvannut oman asuinalueensa poliittisten juonien näyttämöksi. Hän oli ollut imarreltu siitä huomiosta, jonka hän oli saanut piispalta ja niin hän oli unohtanut sen, mikä oli tärkeää. Miten halpamaisesti hän olikaan toiminut. Samar tiesi, ettei vielä olisi liian myöhäistä kääntää suuntaa. Mutta sota oli käynnissä ja silloin oli mentävä eteenpäin. Vasta sitten kun tilanne rauhoittuisi ja tulisi seesteisempi aika, Samar voisi koittaa palauttaa rauhan ja turvallisuuden Harlemiin. Se ei tulisi olemaan helppoa, mutta se oli jotain, joka hänen oli tehtävä. Muutoin hän ei voisi enää koskaan arvostaa itseään.

Köyhiä ja halveksittuja ihmisiä Samar ei halunnut kiusata. Rikkaat, vaikutusvaltaiset ja itseään täynnä olevat olivat sen sijaan aivan oma lukunsa. Heidän elämänsä kurjistumisesta Samar ei voinut vähempää välittää. Siksi hän ei ollut erityisen huolissaan ajatellessaan, että joukko New Yorkin silmäätekeviä saattaisi (mikäli kaikki menisi suunnitelman mukaan), pääsiäisen aikaan jäädä raivoisan sabbatlauman jalkoihin. Rikkaat valkoiset olivat ihmisiä, jotka halveksivat sellaisia kuin Samar. He eivät pitäneet Samarin kaltaisia ihmisiä ihmisinä. Siksi Samar ei pitänyt heitä ihmisinä. Jos Samarin toimissa oli edes hitunen jotain hyvää ja jaloa, ei se kohdistuisi ainakaan rikkaisiin valkoisiin.

Mutta sitten oli Teresa. Samarin koko kehoa puristi, kun hän ajatteli Teresaa ja sitä kamalaa kärsimystä, jonka hän oli naisen varalle suunnitellut. Teresa oli ollut varakas, mutta surullinen ja yksinäinen hahmo. Sitten hänen maailmaansa oli tullut Samar ja samalla kertaa myös kaikki se pahuus, jonka Samar oli tuonut mukanaan. Kun Teresa oli kertoillut pääsiäisjuhlistaan ja näyttänyt valaistun puutarhansa, Samar oli ollut haljeta häpeästä. Miten hän saattoi suunnitella niin julmia asioita tapahtuvaksi Teresan kotona? Nainen oli lopultakin löytänyt elämäniloa ja valoa päiviinsä. Hän oli alkanut nähdä tulevaisuuteen. Mutta se tulevaisuus tulisi olemaan kaikkea muuta kuin se, minkä Teresa näki mielessään. Se tulisi olemaan helvetti, Samar tajusi. Hän oli hölmöyksissään ajatellut, että kuolema olisi Teresalle hyvä vaihtoehto. Hän oli nähnyt, että kuolemansa jälkeen nainen voisi vaatia tai ottaa itselleen sen arvostuksen, joka hänelle hienostopiireissä kuului. Nyt Teresa oli kuitenkin itse alkanut tehdä työtä sen eteen, että hänen asemansa seurapiireissä paranisi.

Samar sulki silmänsä ja hautasi kätensä viileään multaan. Se haisi kodille. Hän koitti muistella, mitä hän oli itse ihmisenä halunnut. Millaisesta elämästä hän oli haaveillut? Muistot kodista tuntuivat hyvin kaukaisilta, mutta Samar kyllä muisti, että hän oli halunnut arvostusta. Aivan kuten Teresa. Hän oli haaveillut olevansa ihailtu, että hänellä olisi kavereita ja että joku kaunis tyttö rakastuisi häneen. Kun hän oli päässyt houganin oppiin, hän oli alkanut nähdä valoa tulevaisuudessaan.

Samar avasi silmänsä. Hän tajusi, että se valo, jonka hän oli ihmisenä nähnyt, oli ollut valhetta. Hän olisi voinut olla hougan, mutta kukaan tyttö ei olisi ihastunut häneen. Hän ei olisi koskaan ollut arvostettu, eikä hänellä koskaan olisi ollut kavereita. Sellainen kohtalo Teresallakin tulisi olemaan. New Yorkin rikkaat teeskentelivät olevansa hänen ystäviään, mutta se ei ollut aitoa. Teresa oli ollut yksin niin pitkään, ettei mikään ollut todella muuttunut. Kun Samar ajatteli sitä, hän alkoi suuttua. Miten väärin ne ihmiset Teresaa kohtelivatkaan. Oli aivan oikein, että Teresa saisi uudenlaisen elämän. Sellaisen, jossa hän voisi kohdella rikkaita kuten halusi, koska hän olisi heitä parempi. Toki Teresan kauan odottamat ja suunnittelemat pääsiäisjuhlat menisivät pilalle, mutta hän saisi vastineeksi jotain paljon hienompaa. Hän ei nousisi yhdeksi seurapiiriperhosista. Hän nousisi roimasti heidän yläpuolelleen.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Samar Lupoe, hahmo New Yorkiin 1920-luvulle

ViestiKirjoittaja Kronus » 15.10.2020 07:28

Hitaat askeleet kaikuivat talossa, joka tuntui tyhjältä. Palvelusväki ei tietenkään koskaan ollut kaukana, mutta he tiesivät pysyä poissa tieltä kun Teresa vaelsi pitkin päivää levottomasti huoneesta toiseen. Hänellä ei ollut nälkä. Häntä ei huvittanut lukea mitään. Hänellä ei ollut mielenrauhaa syventyä ristipistoihin tai pasianssiin. Niille hänellä ei oikeastaan ollut ollut aikaa enää pitkään aikaan. Ei kohtalokkaan ilmalaivaristeilyn jälkeen.

Talossa oli nyt vieras tunnelma. Teresa aisti sen iltapäivän pitkissä tunneissa, ja myös sen että palvelusväki aisti sen, vaikka kukaan ei puhunut mitään. Uudestaan ja uudestaan Teresan vaellus johdatti hänet huoneeseen jossa fetissit olivat. Samarin “oikea” perhe oli muuttanut Teresan talon pelkällä läsnäolollaan, kaiken paitsi tuon huoneen. Siellä, Teresa ajatteli, hänen Samarinsa perhe oli asunut viime yöhön asti.

Teresa poimi pieniä hahmoja käsiinsä yksi kerrallaan, silitti ja tarkasteli niitä pitkään. Ne olivat vieraita, eksoottisia ja alkukantaisia, mutta ne olivat tulleet hänelle tutuiksi. Jokaisella oli oma persoonansa, oma henkensä, ihan kuten Samar sanoi. Ne olivat villejä ja hurjia, mutta jaloja ja konstailemattomia, ja Teresa halusi kohdella niitä hyvin. Tuntui siltä kuin viime yönä ne olisivat heränneet eloon, ja nyt taas nukkuivat vain odottaen tulevaa iltaa. Ne odottivat samoin kuin Terasakin, mutta eivät levottomina, vaan rauhallisina ja varmoina siitä mitä oli tiedossa.

Kello kävi koko ajan verkalleen, mutta vieden päivän tunnit salakavalasti. Ilta saapuisi pian taas, ja silloin Teresa tapaisi taas Samarinsa. Rakkaan Samarinsa, jolla olikin oikea perhe. Mitä Teresa siis hänelle oli? Teresa oli avannut oman kotinsa Samarille, tietäen että paluuta menneeseen ei olisi. Häistä hän ei sentään haaveillut, mutta Teresa tiesi hyvin että avoin suhde Samariin tekisi hänestä seurapiireissä poikkeavan, kummajaisen. Se oli tapahtunut jo. Teresa oli valinnut kohtalonsa jo ajat sitten. Se oli parempi kuin tulla täysin unohdetuksi, kuihtua näiden seinien sisään.

Mutta näin hän ei ollut ajatellut. Teresa oli halunnut tarjota Samarille kodin sekä mukavuuksia, paremmat olosuhteet. Mutta Samar olikin tarjonnut Teresalle perhettä. Mitä Teresalla oli siihen vastata? Mainetta, jopa ihailua, siihen asti kunnes seurapiirit löytäisivät jonkin uudemman sensaation. Jos he saisivat lapsen, sekin joutuisi elämän koko elämänsä skandaalista toiseen.

Oliko niin että mustalla miehellä oli sittenkin enemmän annettavaa tälle vanhalle piialle, kuin päinvastoin? Eikö Teresa ollut juuri sitä halunnut ilmalaivaristeilylle lähtiessään? Ulos tästä talosta, ulos tästä tukahtuneesta elämästä? Niin juuri. Miksi Samarin pitäisi tulla osaksi Teresan tylsää elämänsä, jos Teresa voisi tulla osaksi Samarin eksoottista, alkuvoimaista ja jännittävää elämää?

Teresa laski sileän, kylmän fetissin käsistään ja katsoi huokaisten ikkunasta ulos. Iltapäivän aurinko paistoi yhä taivaalla. Teresa halusi vauhdittaa sen matkaa horisontin taakse, mutta se mateli omaa itsepäistä tahtiaan. Odottaminen oli liian piinaavaa. Pitikö Teresan ensin olla osa Samarin yhteisöä ja perhettä, ennen kuin hän voisi olla enemmän? Heidän kulttuurinsa oli vieras, eksoottinen ja erilainen. Ehkä siellä heillä oli paremmat mahdollisuudet elää yhdessä. Jopa Robby oli ilmeisesti omaksunut sen. Robby sekä hänen Samarinsa auttaisivat kyllä häntä sopeutumaan. Ja mitä menetettävää Teresalla lopulta oli?
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Samar Lupoe, hahmo New Yorkiin 1920-luvulle

ViestiKirjoittaja Kronus » 18.10.2020 12:01

Mama Bessin kirje Samarille

Kiitos kun kävit katsomassa vanhaa Bessiä, on aina mukava kuulla että kaikki on kunnossa. Ja kiitos kun toit Teresan nähtäväkseni, se oli oikein hyvin tehty. Teresa vaikuttaa oikein mukavalta tytöltä, ja saa Harlemin tuntumaan oikealta perheeltä, eikä vain?

Lähdettyänne kävin vielä piipullisella. Se on minun vanha tapani. Polttelin silloin kun minulla oli oikea perhe, ja mieleni teki siinä muistella vanhoja hyviä aikoja. Piippu virkistää vanhoja aivoja, auttaa muistamaan. Toivottavasti sinulla on jotain josta muistat oikean perheesi. Jos on, pidä se tallessa ja anna sille aikaa silloin tällöin.

Niin, siinä poltellessani muistelin menneitä aikoja. Sen jälkeen kun jouduin jättämään oman perheeni, vakoilin Sabbatia klaanilleni. Olenhan kertonut sinulle niistä ajoista? Olen varmasti, tai varmasti joku muu on. Olen siitä melko kuuluisa. Ei se ole ainoa asia mitä minä olen tehnyt, mutta siitä kaikki minut aina tuntevat. Se on joskus varsin ikävää, ja aika ajoin jopa vaarallista. Ei sillä että mitään katuisin, en yhtään. Mutta jos sinulle tulee eteen tilaisuus tehdä jotain suurta, muista ensin varmistaa että se on sellainen asia josta haluat kaikkien muistavan sinut ikuisesti. Koska suuresta maineesta ei sitten pääse enää eroon.

No kuitenkin, niistä menneistä ajoista. Ajattelin sitä kuinka kerroit että kaikki yllättyivät kun hyökkäys tehtiinkin Charleyn kimppuun. Muistin siinä poltellessani jotain samanlaista. Se tapahtui Memphisissä, silloin kun vakoilin Sabbatia klaanilleni. Se oli sotaa silloin, Camarilla vastaan Sabbat. Ruhtinas Kenley, tai Kensley, oli kerännyt joukkonsa ja järjesteli hyökkäystä piispa Sergatalin linnoitukseen kaupungin länsipuolella. Sergatal oli jo ahtaalla, osa hänen laumoistaan oli hylännyt hänet. Kenley halusi hoitaa homman loppuun ennen pääsiäistä, ettei Sergatalille ehdittäisi lähettää apuvoimia Jonesborosta.

Kenley kiirehti hyökkäystään, mutta oli silti myöhässä. Kun tuli aika iskeä, ei Sergatalia enää ollut. Hän oli kuollut, tapettu. Laumat myös, mitä niistä nyt jäljellä oli ollut. Se oli Sabbatin työtä, selvä kuin pläkki. Sabbat oli itse tuhonnut Sergatalin.

No minä sain tietysti selvittää Kensleylle mitä oikein oli tapahtunut. Viisaat ruhtinaat eivät usko hyvään onneen, ja ihan syystä. Ja minähän selvitin. Piispa Ignatik oli lähettänyt sotalaumansa tappamaan Sergatalin. Kensley haistoi palaneen käryä, ja käytti kokoamansa joukot saman tien Ignatikin tuhoamiseen. Minä en ehtinyt edes ehdottaa sitä Kensleylle. Kensley teki Ignatikista selvää, ja varmasti.

Kun Ignatik oli poissa ei Kenleyä enää kiinnostaneet ne huhut joita Ignatikista jäi kiertämään. Mutta minä kuulin ne huhut, ja minä muistan ne yhä, nyt kun muistelen. Piispa Ignatikin kerrottiin olleen henkien riivaama. Että henki oli laittanut Ignatikin hyökkäämään toisen piispan kimppuun. Eikä Ignatik ollut ainoa Sabbatin piispa josta sellaista huhuttiin siinä sodassa. Sotaa käytiin monissa kaupungeissa, useissa osavaltioissa. Ja siellä täällä oli piispoja joiden kerrottiin ottavan neuvoja tai käskyjä hengiltä. Tzimisceitä useimmat, mutta eivät kaikki.

Mutta Sabbat hävisi sen sodan. Ei se yksin minun ansiotani ollut, mutta sanotaanko ettei se kyllä niin olisi mennyt ilman minua, ei pojat. Yhtäkään piispaa, josta noita huhuja liikkui ei selvinnyt. Ei ainakaan yhtään josta minä olisin tiennyt.

Niin että on sitä kummempiakin asioita nähty kuin mieltään muutteleva piispa. No, se minun vain piti kertoa, nyt kun muistin. Piipullisen poltettuani otin heti palan paperia ja kirjoitin kirjeen, ennen kuin pääsee unohtumaan. Ja nyt minun pitää toimittaa se saman tien postiin jotta se ehtii illaksi perille, joten tässä se nyt oli. Tulkaa taas käymään, sinä ja Teresa. Toivottavasti teillä menee kaikki hyvin.

Terveisin

Mama Bess
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Samar Lupoe, hahmo New Yorkiin 1920-luvulle

ViestiKirjoittaja kardinaali » 17.11.2020 12:56

Dominikaaninen Tasavalta 1921

Samar katseli hiljaa ja vakavana, kun houngan piirsi hiekkaan papa Kalfun tunnusta, eli veveä. Samaria pelotti, mutta hän ei uskaltanut näyttää sitä. Kirjava kukko, jota Samar piti sylissään, taisi aistia hänen hermostuksensa, sillä se nyki päätään ja näykki Samarin sormia. Samar puristi sitä vahingossa hiukan liian rajusti sillä seurauksella, että kukko päästi kovan rääkäisyn. Houngan katsoi Samaria kiukkuisena. Mies oli maalannut mustat kasvonsa valkoiseksi kalkilla, mikä sai hänet näyttämään aivan luurangolta. Samar käänsi nopeasti katseensa syrjään. Rituaali tuntui pelottavalta, suorastaan kammottavalta, eikä Samar olisi halunnut osallistua siihen.

Papa Kalfun oli hurja henki, joka hallitsi yötä ja rakasti väkivaltaa ja tuhoa. Kukaan järkevä ihminen ei halunnut ottaa siihen yhteyttä. Mutta varakas herra suuresta Saint Domingon kaupungista oli tullut pitkän matkan tapaamaan houngania juuri sen vuoksi, että hän halusi papa Kalfunin apua. Vain harva houngan olisi suostunut miehen pyyntöön, mutta Samarin kotikylä oli köyhä ja mies oli luvannut palveluksesta ruhtinaallisen palkkion. Kylän vanhimmat olivat ottaneet maksun vastaan, eikä hounganilla ollut mahdollisuutta kieltäytyä. Palveluksesta oli jo maksettu, se oli nyt vain hoidettava. Samar ei silti ymmärtänyt, miksi miestä piti auttaa. Hän halusi käyttää voodoota pahaan, eikä sellaista tekoa sopinut hyväksyä. Samar oli toki kuullut, aivan kuten kaikki muutkin, pahoista papeista eli bokoreista, jotka nostattivat zombeja ja pakottivat esi-isien henkiä palvelemaan orjinaan. Mutta sellainen ei kuulunut oikeaan voodoo uskontoon. Se oli papin aseman väärinkäyttöä.

Hiekkaan piirretty kuvio oli valmis. Houngan asetti viivojen risteyskohtiin rotan pääkalloja, käärmeen luurangon, rommipulloja, ananaksia ja mangoja. Niiden oli tarkoitus miellyttää papa Kalfunia. Sitten houngan kääri kangasmytystä esiin kaupunkilaismiehen tuoman, rituaalissa tärkeän esineen. Kylmät väreet menivät pitkin Samarin selkää. Kankaasta kääriytyi esiin mädäntynyt ja multainen ihmisen sormi. Houngan ojensi kätensä. Samar nousi ja vei rimpuilevan kukon miehelle, joka tarttui kukkoa jaloista. Kukko alkoi kiljua ilmeisesti tajutessaan, että sen loppu oli tullut. Huuto ei kuitenkaan kestänyt kuin muutaman sekunnin, sillä hounganin terävä puukko irrotti linnun pään yhdellä viillolla. Lämmin veri ryöpsähti kaulasta maahan piirretylle kuviolle.

Samar otti rummun ja alkoi lyödä tasaista, hidasta rytmiä. Siitä papa Kalfun piti. Se kuulosti siltä, kuin kuolleet olisivat nousseet haudoistaan hitaaseen, sieluttomaan vaellukseen. Houngan pirskotteli kukon verta pitkin majan hiekkalattiaa, joi rommia ja vaipui hiljalleen transsiin. Kun mies mätkähti kyljelleen keskelle hiekkaan piirrettyä veveä, Samar valpastui. Papa Kalfun oli läsnä, sillä ilma majassa viileni ja kynttilöiden valo himmeni. Samar koitti pitää rummun rytmissä pelostaan huolimatta. Muutaman minuutin päästä houngan nousi ylös ja otti yhden maahan asetetuista rommipulloista. Hän joi kömpelösti, kaataen osan juomasta pitkin vartaloaan. Samarin kädet vapisivat. Sitten mies kääntyi Samariin päin. Hänen silmänsä olivat muljahtaneet ympäri ja hänen liikkeensä olivat kömpelöitä ja jollain kummallisella tavalla groteskeja. Mies poimi maasta irtonaisen sormen ja laahusti Samarin luokse. Samar jännittyi ja unohti rummuttaa.

Papa Kalfun, joka oli nyt hounganin kehossa, tuli melkein kiinni Samariin. Se tutki häntä ilmeettömästi päästä varpaisiin.
”Kurja puoliverinen”, papa Kalfun kähisi ontolla äänellä.

Sitten mies tarttui toisella kädellään Samaria kaulasta ja yritti toisella kädellään työntää multaisen irtosormen Samarin suuhun. Samar yritti rimpuilla kauhuissaan irti. Papa Kalfun luuli häntä kehoksi, joka oli tarkoitettu orjuutettavaksi kutsutulle sielulle! Samar puristi huulensa tiukasti yhteen ja tapaili rumpua. Hän yritti pysyä rauhallisena ja alkoi jälleen rummuttaa tasaista, hidasta rytmiä. Papa Kalfun rauhoittui ja näytti hämmentyneeltä. Ilmeisesti se lopultakin tajusi, että Samar oli elävä. Se alkoi katsella ympärilleen löytääkseen fetissin, johon sormen saattoi laittaa. Samar tajusi huolestuneena, ettei papa Kalfun näyttänyt lainkaan noteeraavan veveen asetettua nukkea. Miksi se ei kelvannut sille? Samar yritti miettiä samalla kun hän piti papa Kalfunin rauhallisena rummutuksellaan. Sitten hän muisti fetissin, jota oli rakennellut, mutta joka ei vielä ollut aivan valmis. Houngan ei ollut vielä kertaakaan hyväksynyt Samarin rakentamia fetissejä uskonnolliseen käyttöön, koska oli sitä mieltä, ettei Samar vielä ollut riittävän taitava. Mutta tuossa fetississä Samar oli käyttänyt metsästä löytämäänsä käärmeennahkaa. Se oli ollut osa jotain elävää, mutta nyt se oli kuollut. Kenties käärmeennahkainen fetissi miellytti papa Kalfunia enemmän kuin pelkkä puinen fetissi?

Samar näki majan nurkassa kassin, jossa fetissi oli. Hän alkoi hitaasti ryömiä kohti kassia rummuttaen samalla hengelle, joka alkoi hiljalleen käydä kärsimättömäksi. Lopulta Samar pääsi laukkunsa luokse. Hän päästi irti rummusta ja työnsi nopeasti kätensä laukkuun. Papa Kalfun iski taas nurinpäin olevat silmänsä Samariin ja lähti tulemaan tätä kohti. Samar heitti fetissin papa Kalfunin jalkoihin. Se pysähtyi ja kumartui tutkimaan fetissiä. Samarin sydän hakkasi kiivaasti. Lopulta papa Kalfun nosti fetissin maasta ja työnsi irtosormen sisään aukosta, johon Samarin oli ollut tarkoitus rakentaa nuken pää. Sitten papa Kalfun jätti hounganin kehon, joka rojahti liikkumattomana maahan. Majaan tuli jälleen lämmin ja kynttilöiden valo vahvistui.

Samar oli hiestä märkä ja hengitti raskaasti. Houngan nousi istumaan ja naulitsi heti kiukkuisen katseen Samarin rakentamaan käärmeennahkafetissiin. Samar ei uskaltanut sanoa mitään. Hän ei ollut varma, miten paljon houngan muisti tapahtumista. Mutta houngan ei kiinnittänyt enempää huomiota Samariin. Hän otti fetissin ja vei sen veveen. Sitten houngan herätti hengen, jolle irtosormi aikoinaan oli kuulunut. Se oli nyt vangittuna Samarin rakentamaan fetissiin, pakotettuna palvelemaan kaupungista tullutta miestä ja toteuttamaan hänen hirveimmätkin toiveensa.

Harlem New York, 1929

Samar muisti hyvin sen illan, jolloin hänen opettajansa oli kutsunut papa Kalfunin. Vaikka siitä tuntuikin nyt olevan ikuisuus aikaa, hän ei voinut unohtaa niin kammottavaa kokemusta. Se oli ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun Samar oli nähnyt voodoota käytettävän pahoihin tarkoituksiin. Hän tiesi, ettei niin saisi koskaan tehdä.

Mutta silti, Samar mietti, se kaupungista tullut mies oli ollut valmis ottamaan raskaan varjon sielulleen vain saadakseen kuolleen miehen hengen palvelemaan orjanaan. Kuka tuo mies oli eläessään ollut? Sen oli täytynyt olla vaikutusvaltainen, muuten kaupunkilaismies ei olisi maksanut orjastaan niin kovaa hintaa.

Samar mietti ystäviään. He varmasti ajattelivat olevansa pimeällä puolella, olivathan he epäkuolleita olentoja, jotka hallitsivat yötä. Mutta Samar tiesi paremmin. Yötä hallitsi papa Kalfun, kuolleiden vartija. Niin kauan kuin tuo hirvittävä henki jätettäisiin rauhaan, siitä ei olisi mitään huolta. Mutta jos joku haluaisi orjuuttaa kuolleen ihmisen hengen, hänen pitäisi pyytää siihen lupaa papa Kalfunilta. Niin toimivat bokorit, pahat papit.

Samar oli leikitellyt ajatuksella, että hän pakottaisi hampaassa olevan vanhan vampyyrin palvelemaan itseään. Hänellä oli hammas ja hänellä oli tietotaitoa ja riittävästi seurakuntalaisia apunaan kutsumaan papa Kalfun. Samar tiesi, ettei papa Kalfun yleensä vaatinut normaaleja uhrilahjoja kummallisempaa palkkiota, sillä se nautti saadessaan avata portit kuolleiden ja elävien maailman välillä. Se tiesi, että houngan joka sitä kutsui, alkoi väistämättä kokea vetoa pimeään magiaan. Lopulta hounganista tulisi bokor, joka luuli hallitsevansa pimeitä voimia, mutta joka todellisuudessa palveli papa Kalfunin synkkää tahtoa. Olisiko Samar valmis ottamaan riskin tuon hengen kanssa saadakseen vanhemman vampyyrin voimat avukseen ilman, että vanhempi vampyyri voisi vaikuttaa häneen? Oliko se edes kannattava vaihtokauppa? Samar tiesi, ettei toisten olentojen voiman käyttäminen ollut koskaan ilmaista. Kyse oli vain siitä, oliko hyöty niin suuri, että hinta kannatti maksaa?
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Seuraava

Paluu Geneeristä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron