Alexandra Gordon

[kardinaali]

Juhlat olivat ohi ja vieraat lähteneet koteihinsa. Alexandra kuunteli, miten aamuyön tihkusade ropisi ikkunaruutuja vasten. Päivästä oli tulossa sateinen, mikä tarkoitti sitä, että herrat toden näköisesti siirtäisivät metsästysretkeään tuonnemmaksi. Taloudenhoitajatar piilotti haukotuksen kämmeneensä ja vaihtoi jalkaa oven suussa.

”Voitte mennä nukkumaan. Mikäli herrat tulevat iltapäivällä kartanoon, voitte tarjota heille juhlista yli jäänyttä paistia ja perunoita”, Alexandra sanoi melko tylysti naiselle.
Nainen niiasi ja poistui huoneesta.

”Miksi et menisi miehesi luokse? Se piristäisi sinua”, Gabriel sanoi Alexandralle. Mies oli seisonut takan vieressä, mutta käveli nyt Alexandran luokse ikkunan eteen ja painoi kylmät kätensä hänen paljaille hartioilleen.

”En halua”, Alexandra vastasi.

”Minä huomaan sen. Miksi et? Meillä oli hauskat juhlat tänään, mutta sinä et tuntunut nauttivan olostasi”, Gabriel jatkoi.

”Minä luulen, että en enää rakasta Fergusia”, Alexandra vastasi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

”Et tietenkään rakasta. Sinä rakastat minua”, Gabriel sanoi pehmeällä äänellä. Hän siveli Alexandran kaulaa ja puhui kasvot melkein kiinni Alexandran niskassa.

Tavallisesti se olisi tuntunut ihanalta, mutta juuri nyt Alexandra ei halunnut Gabrielia lähelleen. Hän vetäytyi kauemmaksi miehestä.

”Mutta lintuseni, mikä sinua vaivaa?” Gabriel kysyi.

”Miksi sinun piti sanoa sellaisia kamalia asioita rouva Courtenaylle? Minä kuulin teidän puhuvan. Teit hänet hyvin onnettomaksi”, Alexandra sanoi tuimasti ja kääntyi katsomaan Gabrielia.

Gabriel naurahti.
”Vai se sinua vaivaa. Kultaseni, minä vain pilailin. Olen suoraan sanottuna kyllästynyt siihen pulskaan naikkoseen.”

”Tuollaiset puheet ovat anteeksiantamattomia”, Alexandra kiivastui. ”Sinä olet toisinaan hyvin julma, Gabriel.”

”Toisinaan?” Gabriel nauroi. ”Rakkaani, minä olen aina julma.”

”Et ole vain sitä, sinä olet vastenmielinen!” Alexandra huusi.

Gabriel tuli uudelleen Alexandran viereen ja työsi sormensa hänen hiuksiinsa.
”Vai vastenmielinen, niinkö? Silloinkin, kun me olemme yhdessä ja juon sinun vertasi? Tai kun sinä juot minun vertani? Olenko minä silloinkin sinusta vastenmielinen?” Gabriel puhui pehmeästi, melkein kuiskaten, niin että vain Alexandra kuuli hänen äänensä aamuyön hämärässä.

”Tiedät hyvin, mitä minä tarkoitan. Kohtelet ihmisiä kuin he olisivat sinulle vain leikkikaluja”, Alexandra sanoi.

”He ovat minulle vain leikkikaluja”, Gabriel kuiskasi ja suuteli Alexandran kaulaa.

Alexandra ei olisi halunnut sitä, mutta Gabrielia oli vaikea vastustaa. Hän rentoutui ja antoi Gabrielin purra itseään. Hetken aikaa kaikki tuntui olevan täydellistä.
Sateen ropina voimistui. Alexandra havahtui Gabrielin syleilystä ja tunsi syyllisyyttä tietäessään, että Fergus nukkui yksin heidän yhteisessä makuuhuoneessaan. Suloinen, hyväntahtoinen Fergus, joka oli kiirehtinyt kotiin Intiasta niin pian kuin oli päässyt, saadakseen olla perheensä kanssa. Miten hirvittävän pahoillaan Alexandra olikaan ajatellessaan, miten julmasti oli kohdellut miestään.

Alexandra vääntäytyi irti Gabrielin otteesta. Hän oli sireään voimakkaampi, eikä Gabriel olisi voinut pidätellä häntä väkisin. Mutta ei Gabrielin tarvinnutkaan. Hän oli saanut haluamansa. Alexandra huokasi ja istuutui nojatuoliin. Vaikka yö oli pitkällä, hänellä ja Gabrielilla oli vielä muutama tunti aikaa ennen auringonnousua. Yhtäkkiä suuri kartano tuntui kovin kylmältä ja tyhjältä.

”Gabriel, onko Lontoossa muita vampyyreita?” Alexandra kysyi.

”Tietysti on, miksi sinä sellaista kysyt?” Gabriel sanoi.

”Miksi me emme koskaan tapaa heitä? Miksi me asumme täällä suuressa kartanossa, missä sinä kiusaat ihmisiä, kun me voisimme viettää koko yön kaltaistemme seurassa?” Alexandra ei varsinaisesti kaivannut muiden vampyyreiden seuraa, mutta hänestä olisi ollut kiinnostavaa tavata heitä.

Gabriel katsoi Alexandraa vakavasti. Hänen hyväntuulisuutensa oli tiessään.
”Alex rakas, sinä et tiedä mitä toivot. Muut vampyyrit ovat hirvittäviä petoja. Jos sinä pidät minua julmana, sinä et tiedäkään, mihin he pystyvät. Eivät he osaisi arvostaa sinun ainutlaatuisuuttasi, he haluaisivat sinulle vain pahaa. Ja sitä paitsi jotkut heistä ovat jo pelkästään niin kammottavia katsoa, ettei sinun herkkä sielusi kestäisi sitä.”

Alexandra kurtisti kulmiaan. Gabriel puhui Alexandrasta aivan kuin hän olisi ollut joku viaton tyttönen. Eikö Gabriel ymmärtänyt, että nuoresta iästään huolimatta Alexandra oli nähnyt ja kokenut paljon?
”Minä näin Intiassa kammottavia muotopuolia”, Alexandra sanoi. Hän ei voinut kuvitella maailmassa olevan mitään hirvittävämpää kuin ne onnettomat, jotka oli koottu kummajaissirkukseen maksavien asiakkaiden ihmeteltäviksi.

”Minä olen vakavissani, Alex. Lupaa minulle, ettet yritä löytää muita vampyyreita. He valehtelevat ja juonivat toisiaan vastaan, et voi luottaa heihin. Kaikkein vaarallisin asia sinulle tässä maailmassa on toinen vampyyri”, Gabriel oli niin vakava ja niin vakuuttava, että lopulta Alexandra nyökkäsi vaisusti ja antoi asian olla.

Gabriel vaikutti tyytyväiseltä, mutta Alexandra ei. Hän tiesi liian vähän uudesta maailmastaan, eikä hän voinut täysin luottaa siihen, että Gabriel olisi hänelle rehellinen. Alexandra nousi ja lähti huoneesta.

Goodwood House oli pimeä ja hiljainen. Alexandra kuuli omien askeltensa kahinan käytävämattojen päällä ja kaappikellon raksutuksen jossain etäällä, mutta ne tuntuivat olevan ainoat äänet koko talossa. Suuren hallin lattialla makasi kaksi metsästysspanielia. Ne nostivat epäilevästi päänsä ja tuijottivat ohi kulkevaa Alexandraa niskakarvat pystyssä. Alexandra kulki hallin poikki välittämättä koirista. Hän kiipesi toiseen kerrokseen ja hidasti askeliaan. Hetken aikaa Alexandra pohti menevänsä katsomaan nukkuvia poikiaan. Hän päätti kuitenkin antaa lasten olla, sillä jos David heräisi keskellä yötä, hänet olisi vaikea saada uudelleen uneen.

Sen sijaan Alexandra raotti varovasti hänen ja Fergusin makuuhuoneen ovea. Fergus kuorsasi suuressa parivuoteessa pois juhlien rasituksia. Huoneen koristeellisessa takassa hehkui hiillos. Alexandra hiipi sängyn luokse, riisui hiljaa kenkänsä ja päällyshameensa ja sukelsi lakanoiden väliin. Fergus murahti unissaan, mutta ei herännyt.

”Fergus”, Alexandra kuiskasi.

Hän ei saanut vastausta.

Alexandra odotti hetken, mutta Fergus oli syvässä unessa. Miehen nuorissa kasvoissa oli huolen aiheuttamia juonteita ja hänen punainen tukkansa oli haalistunut.

Lopulta Alexandra kumartui Fergusin ylle ja upotti hampaansa hänen kaulaansa. Fergus päästi vaimean, mutta tyytyväisen äännähdyksen unissaan ja Alexandra toivoi, että mies uneksisi hänestä ja niistä hyvistä ajoista, jolloin he olivat olleet onnellisia.

[kardinaali]

Alexandra koki suunnatonta turhautumista. Hän ei saanut vaaleansinistä liljaa näyttämään lainkaan siltä kuin halusi. Hän nosti ompelutyön ilmaan ja tarkasteli sitä valoa vasten. Se näytti kaksitoistavuotiaan tekeleeltä. Vihoissaan Alexandra heitti työn lattialle ja pyyhkäisi vielä kirjontalangatkin pöydältä matolle.

Hän piti itseään kunnon kristittynä, mutta ei varsinaisesti hurskaana naisena. Hän oli aina ollut laiska hyväntekijä ja tuntenut siitä syyllisyyttä. Nyt hän oli päättänyt kirjailla kirkkoon uuden alttarivaatteen jouluksi, mutta se ei ottanut onnistuakseen. Hänen kunniansa oli kiinni tästä kirjontatyöstä. Se olisi hänen osoituksensa siitä, että hän oli edelleen kunnioitettu seurakunnan jäsen. Huolimatta kaikista huhuista.

Fergus oli edelleen Intiassa. Alexandra ei varsinaisesti kaivannut miestään, joka ei selvästikään halunnut tulla perheensä luokse Englantiin. Varmaankin mies elosteli Intian auringon lämmössä Alexandran entisten ystävien kanssa. Mokomakin. Olihan Alexandrakin löytänyt uutta seuraa, mutta juuri siitä syystä hänestä juoruttiin ikäviä asioita kylillä. Hänen öisistä juhlistaan, miesseikkailuistaan… ja kirotusta lapsestaan.

Juorut Davidista koskivat syvälle Alexandran sydämeen. Lapsi oli viaton. Intialainen lääkäri oli vihjannut, että noita oli saattanut langettaa lapseen kirouksen tämän ollessa vielä kohdussa. Alexandra oli aina suhtautunut epäilevästi noituuteen, olihan se kielletty Raamatussa, mutta hän ei ollut koskaan kuvitellutkaan, että noita voisi kirota syntymättömän lapsen. Kuuluaan lääkärin sanat noin kaksi vuotta sitten Alexandra oli alkanut vihata noitia. Häneltä ei koskaan löytyisi myötätuntoa sellaisia otuksia kohtaan, jotka tuhosivat lapsen elämän ennen kuin se oli alkanutkaan.

Alexandra kumartui poimimaan kirjontatyön lattialta. Palvelijat olivat jo nukkumassa, eikä kukaan ollut auttamassa häntä. Missä Gabriel oli? Juuri nyt Alexandra olisi kaivannut seuraa. Etäältä kuului lapsen itkua. Alexandra tiesi, että pieni David oli herännyt. Pojan oli vaikeaa nukkua, sillä makuuasennossa lapsen hengittäminen kävi työlääksi. Onneksi Jacob oli hyväuninen lapsi, eikä yleensä herännyt veljensä itkuun. Eläisikö David nähdäkseen edes viidettä syntymäpäiväänsä? Ja jos eläisi, ymmärtäisikö poika siitä mitään? Millaista elämää lapsi eli, kun hänet oli kirottu jo kohdussa?

”Täällähän sinä istut”, Gabriel sanoi astuessaan huoneeseen.

Alexandra katseli häntä epäillen. Missä Gabriel oli ollut? Hän haisi vienosti ulkoilmalta ja hevoselta, joten todennäköisesti hän oli ollut ratsastamassa. Kenties käynyt kylillä. Miksi hän ei ollut pyytänyt Alexandraa mukaan?

”Missä sinä olet ollut?” Alexandra kysyi.

”Mikä kuulustelu tämä on? Ei meidän aina tarvitse olla yhdessä”, Gabriel vastasi. Hän tuli Alexandran viereen ja silitti tämän hiuksia. Alexandra tunsi ilman heti sähköistyvän heidän välillään.

Gabriel otti kirjontatyön Alexandran kädestä ja katseli sitä. Alexandraa hävetti kaikki ne virheet, jotka työssä näkyivät.

”Mitä sinä puuhaat?” Gabriel kysyi.

”Teen kirkkoon uutta alttarivaatetta jouluksi. Minun pitäisi kirjailla siihen vaaleansinisiä liljoja Neitsyt Marian symboliksi, mutta en saa niitä onnistumaan”, Alexandra puuskahti.

”Kirkkoon?” Gabriel sanoi ihmeissään. Sitten hän alkoi nauraa. Ilkeää, synkkää naurua, josta Alexandra ei pitänyt. Jälleen kerran Gabrielin inhottava puoli nosti päätään.

”Et sinä enää käy kirkossa”, Gabriel tokaisi ja heitti kirjontatyön tylysti Alexandran syliin.

Alexandra oli hetken hiljaa. Hän oli loukkaantunut ja vihainen. Tietenkään hän ei voinut käydä enää sunnuntaimessussa! Juuri siksi hänestä juoruiltiinkin.

”Mutta joulumessuun minä menen. Se pidetään yöllä”, Alexandra vastasi kylmästi.

”Et kai ole tosissasi? Alex, en tiedä mitä sinä kuvittelet, mutta et sinä varsinaisesti enää kuulu kirkkoon. Se ei ole sinua varten”, Gabriel sanoi. Hän ei enää kuulostanut ivalliselta. Hän kuulosti hämmentyneeltä.

Nyt Alexandra kiinnostui. Hän ei ollut koskaan puhunut uskonnosta Gabrielin kanssa, sillä ei itsekään ollut erityisen uskonnollinen. Toki hän luki säännöllisesti Raamattua, mutta niin tekivät kaikki. Paitsi Gabriel. Kun Alexandra oikein ajatteli sitä, hän ei ollut koskaan nähnyt Gabrielin tarttuvan Raamattuun.

”Mihin sinä sitten uskot?” Alexandra kysyi.

”Miten niin? Miksi minun pitäisi uskoa johonkin?” Gabriel vastasi hermostuneena.

”No, me olemme kuolleita. Tavallaan. Mutta kun me joskus kuolemme lopullisesti, minne me menemme? Minut on kastettu. Kai se edelleen jotain merkitsee?” Alexandra sanoi.

Gabriel oli vaiti. Hän käveli huoneen toisessa päässä olevan pöydän luokse ja sytytti kynttilän. Se loi lämmintä valoa hämärään huoneeseen.

”Minä en aio kuolla”, Gabriel sanoi lopulta tuijottaen liekkiä.

Alexandra ei ollut ajatellut kuolemaa sen jälkeen, kun hänestä oli tullut vampyyri. Ennen sitäkin hän oli uhrannut vain pienen ajatuksen asialle. Kuolema odotti lopulta kaikkia. Kastetuilla kristityillä ei ollut sen suhteen hätää. Taivaan valtakunnan riemut odottaisivat heitä.

”Aika ei voi tappaa meitä”, Alexandra sanoi. ”Mutta emme me ole kuolemattomia.”

Hän pohti, mahtoiko Gabriel pelätä kuolemaa. Kynttilän liekki oli pieni, mutta Gabriel tuijotti sitä kuin vihollista, jonka halusi kukistaa. Kun Gabriel oli kertonut Alexandralle, että auringonvalo ja tuli olivat lähes ainoat asiat, jotka voisivat tappaa heidät, Alexandra oli suhtautunut uutiseen järkevän hyväksyvästi.

”Onko vampyyreilla oma uskonto? Jos me emme enää ole kristittyjä, mitä me sitten olemme?” Alexandra kysyi. Uskonnon tehtävä oli tuoda lohtua ikuiseen kysymykseen, eli siihen, mitä kuoleman jälkeen tapahtui. Toki vampyyrien oli uskottava johonkin.

Gabriel katsoi Alexandraa tutkivasti kuin miettien, mitä seuraavaksi sanoisi. Sellainen epävarmuus ja hiljaisuus ei ollut lainkaan ominaista hänelle.

”Kai me kaikki voimme pitää sen uskon, mikä meillä oli kuollessamme”, hän sanoi lopulta hitaasti. ”Mutta on olemassa tarinota. Ensimmäisestä vampyyrista. Jotkut uskovat, että vampyyrien tulisi elää hänen oppiensa mukaan. Niitä on kirjoitettu ylös Nodin kirjaan. Minä… minä voin hankkia sinulle niitä kirjoituksia, jos sinä haluat. Olen huomannut, että sinä luet Raamattua. Ehkä sinun pitäisi lukea myös Kainista, ensimmäisestä vampyyrista.”

Alexandra katsoi Gabrielia ja sitten kädessään olevaa kirjontatyötä. Gabriel oli opettanut hänet selviytymään ja nauttimaan uudesta olotilastaan. Mutta irstaileva Gabriel ei ollut valmistanut Alexandraa kohtaamaan ikuisia kysymyksiä, koska näytti itse välttävän niitä. Alexandra halusi tietää kaiken. Hän oli tietyllä tavalla käytännöllinen nainen, joka halusi tietää mitä maailmalla oli valmiina hänen varalleen.

”Kyllä, minua kiinnostaa lukea hänestä”, Alexandra sanoi lopulta.

Lapsi itki edelleen. Alexandra laski kirjontatyönsä nyt varovaisesti pöydälle ja nousi.

”Minä menen katsomaan poikaani. Lastenhoitaja ei saa häntä rauhoittumaan. Kun poistut huoneesta, muista sammuttaa kynttilä”, Alexandra sanoi ja loi Gabrieliin lämpimän katseen. Kerrankin hän oli saanut miehen hiljaseksi.

[kardinaali]

Lontoo, 1733

Adam Carnarvon katsoi huolestuneena siskoonsa, joka istui pää painuksissa vaunujen nurkassa. Adam oli ollut kauhuissaan nähdessään kaksi kuukautta sitten Intiasta palanneen siskonsa, jonka ilmoinen ja aurinkoinen luonne oli ollut tiessään. Tuike siskon suurissa, sinisissä silmissä oli vaihtunut suruksi ja huoleksi. Ainoa tapa, jolla Adam oli keksinyt lohduttaa siskoaan, oli viedä tämä seurapiireihin. Goodwood House oli aivan liian suuri ja synkkä kartano nuorelle, yksinäiselle emännälle ja hänen kahdelle taaperoikäiselle pojalleen.

”Hei Alex, olemme kohta perillä”, Adam sanoi havahduttaakseen siskonsa ajatuksistaan.

Alexandra nosti katseensa vaunujen lattiasta ja yritti hymyillä veljelleen.

”Tästä illasta tulee hauska, lupaan sen. Sinähän tiedät, että Mitfordit järjestävät Lontoon parhaat kutsut. He eivät säästele tarjottavissa ja paikalle on kutsuttu paljon väkeä”, Adam selitti.

Adamilla oli syynsä käydä tanssiaisissa. Toisin kuin pikkusiskonsa, hän ei vielä ollut löytänyt itselleen sopivaa puolisoa. Metsästäminen kiinnosti Adamia enemmän kuin tanssiaiset, mutta riistametsällä ei pystynyt tutustumaan hyväsukuisiin, nuoriin naisiin. Siksi hänen isänsä sir Alec oli alkanut painostaa esikoispoikaansa käymään aktiivisemmin seurapiireissä. Adam oli ollut ilahtunut saadessaan seuraa siskostaan, mutta nyt hänestä alkoi tuntua, ettei Alexandra vielä ollut valmis seurapiirien vilinään. Hänen miehensä Fergus oli yhä Intiassa ja Alexin toinen poika oli vakavasti sairas.

”Minä vain ajattelin Fergusta. Ja Davidia. Jos hän herää yöllä, lastenhoitaja ei saa häntä rauhoittumaan”, Alexandra sanoi vaisusti.

”Pojasta pidetään hyvää huolta. Sinun murheesi unohtuvat, kun pääset tanssimaan. Sinähän rakastat tanssimista”, Adam sanoi kannustavasti.

Vaunut pysähtyivät kolmikerroksisen, valkoisen kaupunkitalon eteen. Miespalvelija tuli avaamaan oven ja auttoi Alexandran kadulle. Adam oli aiemmin samalla viikolla vienyt Alexandran vaateostoksille. Vaaleansininen, pitkähihainen juhlamekko oli viimeisintä muotia ja sen hento väri sopi täydellisesti Alexandran hiuksiin ja silmiin. Sisko oli hyvin kaunis, Adam ajatteli. Todellinen kiusa kaikille nuorille miehille, jotka tiesivät, että hän oli jo naimisissa.

Adam tarjosi Alexille käsipuoltaan ja he kiipesivät yhdessä kiviset portaat ylös ulko-oville. Sisällä talossa oli jo paljon vieraita. Orkesterin soittama bolognese kantautui toisen kerroksen tanssisalista alas aulaan. Talon isäntä, jo kuusissakymmenissä oleva sir Mitford, oli vastaanottamassa vieraita hilpeä hymy punakoilla kasvoillaan.

”Ah! Herra Carnarvon, miten ilahduttavaa, että pääsit tulemaan”, herra Mitford sanoi levittäen kätensä kohti Adamia. Hänellä oli kaksi naimaikäistä tytärtä, joista toisen hän toivoi pääsevän Highclere Castlen emännäksi. Adam kumarsi isännälle kohteliaasti.

”Ja onko tässä pikku-Alex! Hyvänen aika, oletpa sinä sievä!” Herra Mitford jatkoi ja kumarsi Alexandralle.

”Pahoitteluni, tehän olette kreivitär Gordon nykyään, eikö niin? Onko miehenne yhä Intiassa?” Herra Mitford jatkoi.

”Kyllä. Fergus pääsee kotiin jouluksi, joten hän lähtee laivamatkalleen kahden kuukauden kuluttua”, Alexandra vastasi.

”Olkaa kuin kotonanne. Yläkerrassa on tarjolla syötävää ja virvokkeita ja tietysti hyvää seuraa”, herra Mitford jatkoi sydämellisesti hymyillen ja valmistautui vastaanottamaan seuraavat vieraat.

Alexandran mieli koheni, kun sisarukset kiipesivät vaaleaa portaikkoa ylös toiseen kerrokseen. Hän ei ollut halunnut osallistua seurapiireihin Intiasta paluunsa jälkeen, mutta nyt hän ymmärsi, miten paljon oli kaivannut niitä.

”Etkö todellakaan ole kiinnostunut kummastakaan neiti Mitfordista?” Alexandra kysyi veljeltään.

”Alex, sinä tiedät, etten minä lähtisi maaseudulta minnekään, jos saisin itse valita. Ja Mitfordit ovat pesunkestäviä lontoolaisia. Eivät he viihtyisi pitkään poissa kaupungista”, Adam vastasi.

”Enpä tiedä. Jos he näkisivät Highclere Castlen, he voisivat hyvinkin muuttaa mieltään”, Alexandra vastasi virnistäen. Hän rakasti kotitilaansa. Se ei ollut yhtä suuri kuin Goodwood House, mutta Alexandran mielestä mikään muu seutu Englannissa ei vetänyt vertoja Highclere Castlen kastanjalehdolle.

Päästyään yläkertaan, Adam huomasi joukon opiskelutovereitaan, jotka viittoilivat häntä boolimaljan luokse. Alexandra lähti etsimään ystävättäriään, joita ei ollut nähnyt sitten Intiaan lähtönsä jälkeen.

Noin puolet Alexandran ystävättäristä olivat naimisissa. Sievimmät ja varakkaimmat työt solmivat yleensä avioliiton nopeammin kuin muut, mutta se ei aina ollut tae onnesta. Sellaiset tytöt olivat alttiita huijareille. Alexandra sai kiittää onneaan, että oli löytänyt Fergusin. Hän oli kunnon mies.

”Cazzie! Sammy!”, Alexandra huudahti ja heilutti kättään kahdelle ikäiselleen nuorelle naiselle, jotka seurasivat tanssilattian tapahtumia viinilasit kädessä.

Naiset kääntyivät äänen suuntaan ja riemastuivat nähdessään vanhan ystävänsä. Alexandra juoksi halaamaan heitä.

”Vau, Alex! Näytät ihanalta”, Cazzandra ihasteli. Hän oli itse tumma, lähes mustatukkainen nainen, jonka iho oli kastanjanruskea. Cazzien eksoottinen väri tuli hänen espanjalaiselta isältään. Tummat piirteet eivät olleet suosiossa Englannissa, joten Cazzie etsi vielä itselleen puolisoa.

Samantha, eli Sammy, oli Alexandran tapaan naimisissa. Sammyn vaaleanruskeat hiukset ja eloisat silmät olivat tehneet vaikutuksen nuoreen herra Colyeariin ja Sammy oli solminut avioliiton vuoden Alexandran jälkeen.

Alexandralla oli paljon puhuttavaa ystävilleen. Naiset kävivät hakemassa hiukan syötävää ja viiniä ja vetäytyivät hiljaiseen käytävään vaihtamaan kuulumisiaan. Cazzie ja Sammy halusivat kuulla kaiken Intiasta. Etenkin ne mehukkaat juorut, joista Alexandra ei ollut kehdannut kirjoittaa kirjeissään.

”Mutta Alex, et ole vielä kuullut kamalia uutisia Jane Grenfellista”, Sammy sanoi, kun suuri osa juoruista oli jo käsitelty ja muutama viinilasillinen juotu.

”Mitä hänelle sitten on tapahtunut?” Alexandra ihmetteli. Hän tunsi Janen hyvin, sillä he olivat saman ikäisiä ja liittyneet seurapiireihin samana vuonna. Hän ei kuitenkaan ollut Janen sydänystävä ja kirjoitti tälle vain harvoin.

”Janen mies meni tekemään huonot maakaupat. Eikä siinä kaikki, vaan hän on ahkera lyömään vetoa laukkakisoissa. Huonolla menestyksellä. He ovat vaarassa menettää Taplow Courtin”, Sammy kertoi.

Alexandra kuunteli kauhuissaan. Hänelle ei koskaan edes ollut tullut mieleen, että joku voisi menettää rahansa ja kotinsa.

”Mutta Jane on emäntä. Eikö hän osaa hoitaa taloutta?” Aexanda kysyi.

”George ei anna hänelle kaikkea sitä rahaa, mikä hänelle kuuluisi”, Cazzie sanoi paheksuen. ”Pitää ne itsellään ja pelaa ne.”

”Järkyttävää”, Alexandra sanoi hiljaa. Hän ajatteli itseään ja Jacobia ja Davidia. Mitä heille kävisikään, jos Fergus olisi samanlainen? Onneksi Fergus oli kunnon mies ja onneksi Alexandra osasi pitää kartanosta huolta.
”Onko heillä lapsia?” Alexandra kysyi.

”Vain pikkuinen Alice, mutta hän on vasta vauva. Janen veli lupasi ottaa tytön kasvatettavakseen. Hänellä on itsellään neljä poikaa ja hän kuulemma on toivonut omaa tytärtä. Ja kun Elizaveta kuoli vuosi sitten keuhkokuumeeseen, niin tuskin hän enää menee uudelleen naimisiin”, Sammy kertoi.

Alexandra pohti perheen vaikeaa tilannetta. Miten kamalaa Janelle oli luopua ainoasta lapsestaan, mutta toisaalta se oli pienemme Alicelle parempi vaihtoehto. Entä Jane ja George, miten he eläisivät? George oli upseeri, joten he voisivat varmaankin liittyä jonkin jalkaväkirykmentin mukaan kiertämään maata harjoitusleiriltä toiselle. Mutta mitä sellainen elämä oli aikuiselle naiselle?

”Äh, tämä on masentava keskustelu”, Cazzie puuskahti.

”Mikä teitä neitoja noin synkäksi vetää?” Kysyi tanssisalista käytävään juuri saapunut nuori mies.

Alexandra ei ollut tavannut häntä koskaan aikaisemmin, mutta hän kiinnitti heti huomiota siihen, että mies oli harvinaisen komea ja puoleensa vetävä. Selvästi Cazzie ja Sammy tunsivat hänet, sillä kumpikin punastui ja loi ihailevan katseen mieheen.

”Herra Breckenridge, en tiennyt, että te tulitte tänne tänään”, Cazzie sanoi ja nousi kättelemään miestä.

”Miten olisin voinut pysyä erossa näin kauniista seurasta?” Mies vastasi ja kumartui suutelemaan Cazzien hansikoitua kättä.

Alexandra hymähti miehen siirappiselle kohteliaisuudelle ja yllättyi huomatessaan nyreän ilmeen Sammyn kasvoilla. Oliko se kateutta?

”Entä kuka teidän kaunis seuralaisenne on?” Mies kysyi ja loi tummansinisten silmiensä läpitukevan katseen Alexandraan.

Alexandra käänsi katseensa pois, sillä hän ei ollut etsimässä tanssiseuraa. Hän halusi vain jutella ystävättäriensä kanssa.

”Hän on Alexandra Carnarvon”, Cazzie kiirehti sanomaan, mutta Alexandra hymähti kiukkuisesti ja nousi seisomaan esitelläkseen itse itsensä.

”Olen kreivitär Alexandra Gordon. Mieheni on komennuksella Intiassa, mutta hän saapuu Englantiin jouluksi”, Alexandra sanoi miehelle. Hän ei tarjonnut kättään suudeltavaksi.

”Aivan, olette kovin nuoren näköinen aviossa eläväksi naiseksi”, mies huomautti ja näytti hiukan yllättyneeltä, kun Alexandra kurtisti hänelle kulmiaan.

”Oli hauska tutustua, herra…”, Alexandra sanoi kertoakseen, että mies oli epäkohtelias, kun ei ollut esitellyt itseään ja että keskustelu oli ohi.

”Gabriel Breckenrdge”, mies vastasi ja loi hurmaavan hymyn Alexandralle.

Alexandralle tuli kummallinen olo. Hän koki miehen vastustamattomaksi, mutta samaan aikaan kuva Fergusista hiipi hänen mieleensä. Ajatuksen tätä uutta miestä kohtaan olivat syntisiä ja epäpuhtaita, mutta rakkaus Fergusia kohtaan oli aitoa.

”Herra Breckenridge, kiitos ajastanne”, Alexandra sanoi ja kumarsi miehelle poistuessaan käytävästä takaisin tanssisaliin.

Hän tunsi miehen tuijotuksen selässään ja se teki hänen olonsa epämiellyttäväksi. Alexandra odotti, että Cazzie ja Sammy seuraisivat häntä, mutta he jäivätkin juttelemaan Gabrielille. Mitä Sammy oikein ajatteli? Hänhän oli onnellisesti naimisissa, aivan kuten Alexandrakin.

Alexandra meni hakemaan lisää viiniä. Yllätyksekseen hän huomasi, että Gabriel tuli melkein heti hänen perässään juomapöydän luokse.

”Saisinko kunnian tanssia kanssanne seuraavan tanssin?” Gabriel kysyi ja kumarsi.

Jälleen kerran Alexandralle tuli kummallinen olo. Se teki hänet hiukan surulliseksi, sillä äkkiä hänen tuli kova ikävä Fergusia.
”Olen pahoillani, herra Breckenrdge. Minä en halua tanssia, kun mieheni on Intiassa. Haluan vain nauttia näistä kutsuista”, Alexandra vastasi.

Gabriel Breckenridgen kasvoille tuli ensin yllättynyt ja hämmentynyt ilme. Selvästikään hän ei ollut tottunut tulemaan torjutuksi. Gabriel kumarsi Alexandralle ja poistui arvatenkin etsimään tanssiseuraa toisaalta. Hän kuitenkin loi Alexandraan vielä viimeisen katseen, jossa oli selittämätöntä kiinnostusta. Se sai Alexandran tuntemaan itsensä levottomaksi, joten hän lähti etsimään veljeään kertoakseen tälle, että halusi jo kotiin.

[kardinaali]

Goodwood House, joulukuu 1733

Miespalvelijat kantoivat kasoittain vastaleikattuja piikkipaatsaman oksia halliin. Ne olivat märkiä, sillä ulkona satoi kolmatta päivää. Alexandra oli neuvonut miehiä levittämään juuttisäkkejä lattialle, jotta ne imisivät kosteuden oksista. Hän halusi ripustaa porraskaiteisiin ja seinille vain kuivia oksia.

Hän katseli tyytyväisenä suurta, vihreää lehtikasaa, josta pilkisti sieltä täältä punaisia marjoja. Kartanosta tulisi upea, kunhan kaikki koristelut olisi tehty. Alexandra ei huomannut miesten kenkien jättämiä kurajälkiä hallin marmorilattiassa, mutta taloudenhoitaja kiirehti häätämään miehet matkoihinsa, ennen kuin he tekisivät lisää vahinkoa.

Jacob oli tullut halliin äitinsä kanssa. Piikkipaatsamat ja etenkin punaiset marjat kiinnostivat häntä valtavasti.
”Ei kultaseni, niihin ei saa koskea. Ne ovat myrkyllisiä”, Alexandra opasti kärsivällisesti Jacobia.

Jacob, joka kasvoi kovaa vauhtia ja oli aina nälkäinen, ei ymmärtänyt äitinsä kieltoa. Hänen poskilleen kohosi puna, mikä enteili alkavaa kiukkukohtausta.
”Tule, kulta, mennään hakemaan sinulle keittiöstä jotain hyvää”, Alexandra sanoi. Hän nosti pojan syliinsä ja lähti päättäväisesti keittiön suuntaan.

Keittiön ovella heitä vastaan tuli savun ja vesihöyryn pilvi. Palvelusväki oli kiireinen valmistellessaan suurta juhlaa. Alexandra ei halunnut häiritä heitä askareissaan, vaan haki nopeasti pöydältä omenan Jacobille, joka lopetti kiukuttelunsa välittömästi.

”Rouva, maanviljelijä Cotes haluaa tietää, montako hanhea aiotte tilata jouluksi”, taloudenhoitaja sanoi kuuluvalla äänellä saadakseen Alexandran huomion.

”En ole miettinyt vielä tarkkaa lukua, mutta monta”, Alexandra aloitti. ”Fergus tulee kotiin jouluksi. Haluan kaiken olevan täydellistä. Minä olen lähettänyt kutsut joulupäivän tanssiaisiin läheisimmille ystävillemme ja sukulaisillemme, joten voimme odottaa noin sataa kutsuvierasta.”

”Sanonko hänelle, että kolmekymmentä hanhea riittää?” Taloudenhoitaja tiedusteli.

”Kyllä. Ja kysy samalla, tietääkö hän, kuka voisi toimittaa meille kaniineita ja peltopyitä”, Alexandra jatkoi.

Juhlat tulisivat kalliiksi, mutta Alexandra oli laskenut kaiken tarkasti ja tiesi, että heillä oli siihen varaa. Hän halusi Fergusin tuntevan olonsa mukavaksi, kun tämä tulisi pitkästä aikaa kotiin. Lisäksi Alexandra halusi osoittaa, miten paljon oli kaivannut miestään.

Hän odotti malttamattomana Fergusin tuloa, mutta pelkäsi samalla, että jotain pahaa tapahtuisi. Hän tiesi, että talvi oli vaarallista aikaa tehdä matkaa merellä. Joka päivä Alexandra pelkäsi saavansa huonoja uutisia ja jokainen ilta hän kiitti Jumalaa rukouksissaan siitä, että tämä piti huolta Fergusista.

Alexandra vei Jacobin lastenhuoneeseen, missä intialainen lastenhoitaja luki kirjaa, samalla kun David makoili takanedustalle levitetyllä taljalla. Takassa kipinäsuojan takana roihusi miellyttävä valkea. Jacob meni heti veljensä viereen esittelemään omenaansa. David ei kuitenkaan näyttänyt olevan kateellinen herkusta. Hän loi suurten silmiensä tuijotuksen äitiinsä ja alkoi äännellä hennosti. Alexandra meni polvilleen lattialle ja nosti Davidin varovasti syliinsä. David veti muutaman kerran raskaasti henkeä ja nukahti sitten äitinsä syliin.

”Te olette ainoa, joka saatte hänet rauhoittumaan, rouva”, lastenhoitaja sanoi. Alexandra tiesi, että se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi, mutta hän ei voinut olla tuntematta syyllisyyttä kuullessaan sen. Hän hoiti mieluummin kartanon asioita ja suunnitteli joulutanssiaisia, kuin piti huolta sairaasta pojastaan.

Oveen koputettiin ja sisäkkö astui huoneeseen huolestunut ilme kasvoillaan. Alexandra nousi nopeasti seisomaan, jolloin David ynähti tyytymättömästi.

”Rouva, lähetti toi juuri tämän”, sisäkkö sanoi ja ojensi Alexandralle märkää kirjettä.

Alexandra tunnisti välittömästi Fergusin käsialan. Hänen sydämensä jätti muutaman lyönnin välistä. Oliko jotain kamalaa tapahtunut? Lastenhoitaja kiirehti ottamaan Davidin Alexandran sylistä, jotta tämä saisi rauhassa lukea kirjeensä.

Rakas Alex,

Toivon, että sinä ja pojat voitte hyvin. Minulla on sinulle uutisia, joiden tiedän tekevän sinut surulliseksi. Laivamme kärsi vaurioita Afrikan rannikolla kovan tuulen vuoksi. Pääsimme Gibraltarille turvallisesti, mutta kapteeni ei halua jatkaa matkaa Englantiin. Olen kysellyt muilta armeijan aluksilta ja jopa kauppa-aluksilta, mutta kukaan ei ole lähdössä purjehtimaan tällä säällä.

Minun on surukseni ilmoitettava sinulle, että en ehti kotiin jouluksi. Tiedän, että olet valmistelemassa joulutanssiaisia ja toivon, että järjestät ne siitäkin huolimatta, että minä en ole paikalla. En haluaisi mitään enempää kuin olla teidän kanssanne ja tulen niin nopeasti kuin pääsen.

Rakastan sinua kovasti ja kaipaan joka päivä luoksesi. Anna Jacobille ja Davidille halaus puolestani. Pojat ovat varmasti kasvaneet paljon.

Sinun,
Fergus

Alexandra luki kirjeen kahteen kertaan. Hän ei halunnut uskoa sitä ja toivoi kirjeen sisällön muuttuvan toisella lukukerralla. Lopulta hänen oli hyväksyttävä kirjeen sanoma. Fergus jäisi jouluksi Gibraltarille. Alexandra olisi halunnut pysyä tyynenä, mutta hän ei voinut. Kyyneleet vierivät hänen poskilleen ja lopulta hän puhkesi nyyhkyttämään. Lastenhoitaja säikähti.

”Mikä hätänä, rouva?” Hän kysyi järkyttyneenä.

”Fergus ei tule kotiin jouluksi. Hänen laivansa vaurioitui myrskyssä ja hän jää jouluksi Gibraltarille”, Alexandra nyyhkytti.

Joulu oli pilalla, kaikki valmistelut olivat olleet turhia. Alexandra laahusti turtana omaan makuuhuoneeseensa ja heittäytyi sängylle. Hän halusi vain nukkua talven yli ja herätä taas keväällä, kun Fergus olisi kotona ja kaikki olisi taas hyvin.


Joulukuun sateet olivat viimein hellittäneet. Alexandra oli ollut lukkiutuneena makuuhuoneeseensa kolme päivää, aina Fergusin kirjeen saapumisesta asti. Keskitalven heikko aurinko loi säteensä huoneeseen ja Alexandra näki, miten matolle oli kertynyt pölyä.

”Sinun on palattava töihisi, Alex. Et voi istua täällä odottamassa kevättä, kartano tarvitsee sinua”, Adam sanoi vakavana. Hän oli saapunut toissapäivänä tapaamaan siskoaan ja jäänyt kärsivällisesti odottamaan, että Alexandra toipuisi. Mutta nyt Adam oli päättänyt, että odottaminen sai riittää.

”Minä en halua”, Alexandra vastasi. Hänen sylissään oli tummanvihreä silkkiliivi, jonka hän oli itse ommellut ja johon hän oli huolellisesti tehnyt kirjailuja koko syksyn. Sen oli ollut tarkoitus olla joululahja Fergusille.

”Alex, minä tiedän, että olet pettynyt, kun Fergus ei pääsekään kotiin jouluksi. Mutta et voi linnoittautua tänne yksin. Sinun pitää järjestää joulutanssiaiset, Ferguskin toivoi niin”, Adam sanoi.

”Minä en halua juhlia”, Alexandra vastasi päättäväisesti.

”Goodwood House on aina isännöinyt joulutanssiaisia. Ja sinä rakastat joulua ja juhlia”, Adam jatkoi.

”Minä en jaksa järjestää niitä”, Alexandra sanoi.

”Minä autan sinua”, Adam lupasi. ”Ja arvaa kuka muu? Gabriel Breckenridge, tapasin hänet eilen Lontoossa. Hän kyseli sinusta.”

”Gabriel Breckenridge?” Alexandra kysyi ja kurtisti kulmiaan. ”Minä en halua hänen apuaan, en pidä hänestä.”

”Sitten sinä olet ainoa nainen, jonka koskaan olen kuullut sanovan noin”, Adam vastasi naurahtaen.

Alexandra tuntui saavan puhtia ajatuksesta, että henkilö, josta hän ei pitänyt, aikoi tulla Goodwood Houseen.

”Tämä on Fergusin kotitila. En pidä siitä, että mies, joka käyttäytyy sopimattomasti minua kohtaan, tulee meidän yhteiseen kotiimme”, Alexandra sanoi vakavana.

”Miten niin sopimattomasti?” Adaman tiedusteli.

”No, ei hän varsinaisesti sano tai tee mitään sopimatonta, mutta hän antaa ymmärtää niin”, Alexandra vastasi kierrellen. Oli totta, että Gabriel oli pysynyt herrasmiehenä ja säädyllisyyden rajoissa. Silti Alexandrasta tuntui, että Gabriel halusi herättää hänessä sopimattomia ajatuksia. Ja sellainen käytös oli loukkaavaa Fergusia kohtaan.

”Sitten sinun pitää ryhtyä hommiin, ettei tänne tarvita lisää apuvoimia”, Adam sanoi päättäväisesti.

Alexandra katsoi tummanvihreää liiviä. Sen sävy soi erinomaisesti Fergusin punaisiin hiuksiin. Milloin Alexandra saisi nähdä sen rakkaansa yllä?

”Toivottavasti olet muistanut veljeäsikin tänä joulua”, Adam huomautti katsoessaan hänkin liiviä.

”Tietysti olen, senkin hölmö”, Alexandra virnisti.

”Entä oletko sinä muistanut minua?” Hän kysyi.

”Jaa, sitä sinun pitää tiedustella pyhältä Nikolakselta”, Adam vastasi. Hän hymyili nyt leveästi, sillä hän oli hyvillään saatuaan siskonsa jälleen jaloilleen.


Joulupäivän aamu valkeni pienessä pakkasessa. Goodwood House ja sen pihapuut olivat saaneet yön aikana jäisen kuorrutteen. Aivan kuin itse Jumala olisi halunnut koristella kartanon tanssiaisia varten. Alexandra piti sitä hyvänä enteenä ja iltaa kohden hänen mielialansa kohosi. Kun taivas viimein tummeni ja tähdet ilmestyivät sen miltei mustaan sineen, Alexandra odotti jo malttamattomana juhlien alkamista.

Kaikki oli täydellistä, lukuun ottamatta sitä seikkaa, että talon isäntä oli poissa. Piikkipaatsamaköynnökset koristivat portaikkoja ja takan reunuksia. Kuivatut appelsiinin viipaleet tuoksuivat ovien pielissä ja tanssisalin seinustoilla oli siellä täällä mistelikimppuja. Ruokasaliin oli katettu hanhi- ja jänispaisteja, täytettyjä peltopyitä, lohihyytelöä, herneitä ja voita ja monia täytettyjä maalaispiirakoita. Viiniä ja boolia oli varattu riittämiin.

Pojat Alexandra oli halunnut jo aikaisin lastenhuoneeseen. Heille oli katettu oma herkkupöytä hedelmistä ja makkaroista pieneen ruokasaliin. Siellä oli myös tarjottimellinen eri värisiä marsipaaniporsaita, jotka Alexandra oli tilannut Itävallasta asti. Jacob keinui riemuissaan pyhän Nikolaksen yöllä tuomalla puuhevosella ja David näytti pitävän saamistaan hiotuista kristalleista, jotka heijastivat takkatulen ja kynttilöiden valoa.

Adam odotti vieraita Alexandran rinnalla. Hänellä oli yllään siskonsa ompelema punainen liivi ja Alexandra oli pukenut Adamilta saamansa valkoisen tanssiaismekon, jossa oli kultaisia kirjailuja. Ensimmäiset vieraat saapuivat ilta kahdeksan aikaan. Alexandra näki vaunujen etukulmiin ripustettujen lyhtyjen muodostaman vanan pimeydessä ja kuuli kulkusten kilinän, joita jotkut ajurit olivat kiinnittäneet hevosten aisoihin joulun kunniaksi. Joulumieli tuntui viimein saapuneen kartanoon.


Ruoka, juoma ja hyvä musiikki olivat saaneet juhlavieraat hilpeiksi. Suurin osa viihtyi tanssilattialla, mutta jotkut hassuttelivat seuraleikeillä, jotkut pelasivat korttia ja muutama hyvän ruuan ystävä istui yhä ruokapöydän ääressä.

Alexandra oli mielissään juhlien saamasta suosiosta. Hän oli tanssinut jalkansa kipeiksi ja kieltäytynyt ainoastaan vanhan kenraali Hungerfordin tanssipyynnöstä, sillä tämä oli nauttinut liikaa viiniä, eikä pysynyt enää jaloillaan. Ajatus Fergusista hiipi aina väillä hänen mieleensä, mutta hän sysäsi sen päättäväisesti pois.

Kun Alexandra oli puolenyön aikaan yksin pelihuoneessa tarkistamassa, etteivät palvelijat olleet unohtaneet sinne kynttilöitä, hän törmäsi henkilöön, jota oli yrittänyt vältellä koko illan. Gabriel Breckenridge oli huoneessa neiti Wolfsonin kanssa tekemässä kenties jotain sellaista, josta Alexandra ei olisi halunnut tietää. Emäntänä oli kuitenkin hänen velvollisuutensa huolehtia siitä, etteivät naimattomat pariskunnat olleet keskenään valvomatta.

”Anteeksi, mutta tulin tarkistamaan, onko täällä vielä bridgen tai vistin pelaajia”, Alexandra sanoi.

Victoria Wolfson punastui ja kiiruhti ulos huoneesta. Gabriel ei kuitenkaan pitänyt kiirettä.

”Minulla on vielä yksi mistelinmarja jäljellä”, hän sanoi hymyillen ja näytti Alexandralle valkoista marjaa.

”Sepä onnekasta teidän kannaltanne, mutta ehkä teidän pitäisi mennä tanssisaliin. Siellä on paljon naimattomia naisia”, Alexandra vastasi viileästi.

”Mutta ehkä haluan varastaa suudelman teiltä”, Gabriel jatkoi ja tuli aivan Alexandran lähelle.

”Minä olen naimisissa”, Alexandra sanoi. Hän vetäytyi pimeään käytävään osoittaakseen Gabrielille, ettei halunnut olla tämän kanssa kahden.

”Niin… Fergus Gordonin kanssa”, Gabriel sanoi mietteliäänä. Hänen silmiinsä syttyi kiilto, josta Alexandra ei pitänyt.

”Hän ei päässyt jouluksi Englantiin, koska merellä on ollut myrskyä koko joulukuun”, Alexandra selitti.

”En oikein usko sitä”, Gabriel sanoi hiljaisella, tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä.

”Fergus jäi Gibraltarille, koska hän halusi. Hän olisi kyllä päässyt Englantiin, Espanjasta tulee jatkuvasti laivoja Lontooseen”, Gabriel sanoi ja katosi Alexandraa tarkasti tummansinisillä silmillään.

”Ei, olet väärässä. Fergus kirjoitti, etteivät laivat lähde satamasta”, Alexandra vastusteli.

”Alex, sinä tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että se on vale. Syvällä sisimmässäsi sinä tiedät, ettei Fergus halunnut tulla Goodwood Houseen. Espanjassa on lämpimämpää kuin täällä ja Gibraltarilla on paljon kauniita naisia”, Gabriel sanoi. Tuike hänen silmissään oli kirkastunut, aivan kuin hän olisi nauttinut tilanteesta.

”Älä viitsi, Fergus rakastaa minua”, Alexandra kivahti heikommalla äänellä kuin oli toivonut.

”Hän on aina silmäillyt sinun tummaa ystävätärtäsi Cazzandraa”, Gabriel jatkoi. ”Hän nai sinut rahan vuoksi, mutta tummat naiset viehättävät häntä enemmän.”

”Lopeta”, Alexandra pyysi. Hän tunsi itsensä voimattomaksi ja halusi vain pois tilanteesta.

”Minä pidän sinusta. Sinä olet kenties kaunein olento, jonka olen koskaan tavannut”, Gabriel sanoi. Hän näytti jälleen valkoista marjaa kämmenellään.
”Yksi suudelma?” Gabriel kysyi.

Hetken aikaa Alexandrasta tuntui, ettei hän voisi kieltäytyä. Mutta sitten hän muisti asemansa ja miehensä ja lapsensa. Mikä skandaali siitä seuraisi, jos hän suutelisi vierasta miestä.

”Ei… minä menen takaisin juhliin”, hän vastasi lopulta ja kääntyi pois.

”Minä saan vielä suudelmani, saat olla varma siitä”, Gabriel sanoi hiljaa hänen peräänsä.

[kardinaali]

Lontoo, joulukuu 1735

Alexandra oli peloissaan. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut käynyt Whitechapelissa. Nyt hän kuitenkin kulki sen räntäsateisilla ja mutaisilla kujilla, yrittäen löytää Gabrielin kontaktia, muuatta herra Stonesia. Whitechapel oli pimeä, sillä siellä ei ollut minkäänlaista valaistusta. Ainoat valonlähteet olivat siellä täällä kapakoiden ovenpielissä loistavat lyhdyt, sekä kivisen anglikaanikirkon edessä roihuavat tervapadat.

Koska alue oli vaarallinen, Alexandra oli koittanut pukeutua palvelusväen vaatteisiin näyttääkseen paikalliselta. Olisi ollut liian vaarallista tulla Whitechapeliin pukeutuneena oman yhteiskuntaluokkansa edustajaksi. Hänen lampaannahkaiset tossunsa upposivat syvälle kadun mutaan ja pellavaisen hameen helmat olivat ravan peitossa. Jätteiden ja mätänevien eläinten ruumiiden haju sai Alexandran voimaan pahoin, vaikka hänen ei varsinaisesti tarvinnutkaan enää hengittää, eikä siten haistella kujan lemuja.

Hän oli tullut Whitechapeliin vain ja ainoastaan siksi, että Gabriel oli pyytänyt sitä. Piilotellessaan kapean sivukadun varjoissa Alexandra koetti ajatella Gabrielia ja sitä, miten iloinen tämä olisi, kun Alexandra olisi suorittanut tehtävänsä. Hän rakasti Gabrielia kovasti ja oli valmis tekemään hänen vuokseen mitä vain.

”Hei muru, mitä sinä veloitat?” Alexandra kuuli humalaisen miehen puhuttelevan itseään erään kapakan edessä, jonka puiseen kilpeen oli maalattu kuva siasta ja juustosta.

Alexandra säikähti ja yritti perääntyä syvemmälle kujalle, mutta hän törmäsikin toiseen mieheen, joka oli ollut kujalla tyhjentämässä rakkoaan.

”Mihin sinä luulet olevasi menossa?” mies kysyi. Hän virnisti Alexandralle miltei hampaattomalla suullaan.

”Antakaa minun olla”, Alexandra sanoi. Hän kuulosti pelokkaammalta kuin olisi halunnut.

Mies tarttui Alexandraa rajusti kädestä. Hänen hengityksensä haisi kaljalle ja jollekin mädälle, mikä ilmeisesti tuli hänen muutamasta jäljellä olevasta hampaastaan. Hänen kaverinsa tuli naureskellen kujalle.

Alexandra joutui paniikin valtaan. Hän tempaisi itsensä irti miehen otteesta ja sähähti sitten kummallekin vihaisesti. Miehet pelästyivät ja perääntyivät kauemmas Alexandrasta. Se ei ollut helppoa kapealla kujalla, mutta Alexandra onnistui työntymään toisen miehen ohi takaisin leveämmälle kadulle.

”Helvetin demoninainen!” Toinen miehistä karjui Alexandran perään.

Ihmiset vetäytyivät kauemmas, kun Alexandra juoksi pitkin mutaista kujaa. Jopa katukoirat tuntuivat vetäytyvän sivukujille ja räksyttävän sieltä Alexandralle. Se tuntui Alexandrasta kummalliselta, sillä hän itse oli pelosta tolaltaan.

”Missä sinä olet, herra Stones?” Alexandra sanoi epätoivoisesti pysähtyessään rauhoittumaan kahden nimettömän kujan risteykseen. Hän oli eksyksissä, yksin ja peloissaan. Mutta hän oli myös tajunnut, ettei pelokkaana ympäriinsä juoksentelu auttanut häntä löytämään etsimäänsä. Hänen oli rauhoituttava ja keskityttävä tehtäväänsä.

”Oletko sinä herra Breckenridgen lähettämä apuri?” Kysyi muuan mies, joka oli kumartunut tonkimaan jätekasaa.

”Olen”, Alexandra vastasi varovasti. ”Oletteko te herra Stones?” Hän katseli miestä epäillen siinä heikossa valossa, jota risteykseen kantautui. Takkutukkainen, parrakas ja kauttaaltaan likaisiin rääsyihin pukeutunut mies näytti paikalliselta, mutta Alexandrasta tuntui kummalliselta, että sellainen henkilö olisi Gabrielin kontakti.

”Vai niin. Vaikutat aika nuorelta. Onko sinusta mihinkään?” mies sanoi. Hän jätti jätekasan ja tuli Alexandran luokse.

”Samuel Stones, mutta voit sanoa minua Samiksi”, mies jatkoi ja tarjosi likaista kättään Alexandralle.

Alexandra empi hetken. Mutta koska tapaaminen oli tärkeä Gabrielille, hän rohkaisi mielensä ja tarttui Samin käteen. Se oli kylmä, kuten hänen omansakin. Alexandra hätkähti.
”Sinäkin olet vampyyri”, Alexandra sanoi. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin tavannut muita vampyyreita.

”Tietysti olen, ihmisistä ei ole mitään apua siinä hommassa, mitä me menemme tekemään”, Sam vastasi huvittuneesti.

”Sinä taidatkin olla joku ylhäisötyttö?” Sam jatkoi. ”Sen kuulee sinun puheestasi. Täällä kannattaa puhua eri tavalla, ellei halua itselleen ongelmia.”

”Olen pahoillani, herra Stones. En osaa puhua muulla tavalla”, Alexandra vastasi. ”En haluaisi erottua joukosta ja tuottaa teille pettymystä. Yritän parhaani.”

Alexandran yllätykseksi Sam remahti nauramaan. Jostain syystä Alexandran sanat huvittivat häntä.
”En minäkään halua erottua joukosta. Siksi en näytä itseltäni”, hän hekotti. ”Siis tältä.”

Siinä samassa miehen kasvot muuttuivat kammottaviksi, vääristyneiksi ja pahkuraisiksi, kuin jonkin sanoinkuvaamattoman taudin runtelemiksi. Hänen kätensä, joka vasta äsken oli puristanut Alexandran omaa kättä, oli muuttunut koukkusormiseksi ja nyppynahkaiseksi, kuin peikon kädeksi. Alexandra kirkaisi ja vetäytyi kauemmaksi Samista. Heikko valo lankesi Samin vääristyneille kasvoille paljastaen ne koko karmeudessaan.

Silloin Alexandra säntäsi karkuun. Hän juoksi kovempaa kuin koskaan aikaisemmin, kauemmas hirviöstä ja pois Whitechapelista. Hän ei välittänyt Gabrielin tehtävästä, hän halusi vain turvaan.

Whitechapelin sokkeloiset kujat jäivät taakse ja hetken kuluttua Alexandra uskalsi hidastaa vauhtiaan. Yksikään ajuri ei olisi ottanut häntä kyytiinsä mutaisessa hameessa, joten hänen täytyi joka tapauksessa kävellä tai juosta Mayfairiin. Räntäsade piiskasi Alexandran kasvoja hänen ylittäessään autiota toria. Cityn varakkaammilla alueilla oli riittävästi valoa, jotta Alexandra saattoi kokea olonsa jälleen turvalliseksi. Palovartija katsoi häntä kulmat kurtussa, mutta Alexandra ei välittänyt siitä. Jos tarve vaatisi, hän voisi jälleen sännätä nopeaan juoksuun.

Ikuisuudelta tuntuvan kävelyn jälkeen Alexandra saapui viimein Tyburn Lanelle. Hän oli kauttaaltaan märkä ja mutainen ja koki olonsa kertakaikkisen kurjaksi. Hovimestari oli aikeissa sanoa hänelle jotain, mutta Alexandra vaiensi miehen yhdellä tuimalla katseella. Hän tiesi näyttävänsä kammottavalta, ei hänen tarvinnut kuulla palvelusväen kommenttia asiasta. Alexandra halusi vaihtaa vaatteensa, ennen kuin meni tapaamaan Gabrielia. Hän kiipesi hiljaa palvelusväen portaat ylös toiseen kerrokseen ja livahti huoneeseensa. Takassa hehkui vielä lämmin hiillos, jota piika vastikään oli kohentanut. Vaikka Alexandra ei varsinaisesti enää palellut, hän istahti silti takanedusmatolle ja riisuutui hiilloksen heikossa valossa. Takan reunukselle oli kiinnitetty piikkipaatsamaa. Vasta kaksi vuotta sitten Alexandra oli koristellut sillä Goodwood Housea ja odottanut miestään malttamattomana kotiin. Ja nyt hän oli täällä, Mayfairissa hänen ja Gabrielin yhteisessä talossa.

Alexandran ajatukset hiipivät väkisin Goodwood Houseen, Fergusiin ja poikiin. Fergus oli jo palannut Intiaan, mutta pojat asuivat edelleen suuressa kartanossa. Ei Alexandra ollut heitä hylännyt, hän asui kartanossa edelleen säännöllisin väliajoin. Juuri nyt hän olisi paljon mieluummin ollut Goodwood Housessa valvomassa pienten poikiensa rauhallista unta, kuin riisunut Whitechapelin hajuisia vaatteita yltään.

Alexandra vaihtoi ylleen puuvillaisen mekon, joka oli yksinkertainen ja miellyttävä päällä. Sitten hän harjasi märät hiuksensa ja sitoi niihin vaalean silkkinauhan. Hän tunsi heti olonsa paremmaksi. Hän kuuli askeleita, jotka tulivat yläkertaan. Alexandra riemastui. Sen täytyi olla Gabriel. Hän riensi avaamaan oven käytävään.

Se oli Gabriel. Ja neiti Eden Jolliffe, seurapiirien uusin kaunotar.

”Alex? Mitä sinä täällä nyt jo teet?” Gabriel kysyi närkästyneenä. Eden Jolliffe kikatteli hänen kainalossaan. Ilmeisesti nainen oli tuhdissa humalassa.

”Miten niin mitä minä täällä jo teen? Etkö ole iloinen nähdessäsi minut? Ja mitä Eden täällä tekee?” Alexandra vastasi pettyneenä ja hämmentyneenä.

”Mutta etkö sinä tavannut tänään Samuel Stonesia?” Gabriel kysyi.

”En. Tapasin vain jonkun pirun, joka esitti häntä. Mutta minä pääsin karkuun”, Alexandra vastasi. Hän ei halunnut ajatella Whitechapelin hirviötä.

”Pirun?” Gabriel hämmästeli.

”Niin. Hän näytti ensin mieheltä, mutta sitten hän muuttui joksikin kammotukseksi”, Alexandra kertoi. Hän tuijotti edelleen Edeniä, joka humalastaan huolimatta näytti juuri oivaltaneen, ettei enää ollut kahdestaan Gabrielin kanssa.

”Alex, senkin hölmö. Samuel on nosferatu, hänen kuuluukin olla kammottava”, Gabriel huudahti. Hän vaikutti niin suuttuneelta ja pettyneeltä, että Alexandran tuli paha olla. Mutta samalla raivo alkoi kasvaa Alexandran sisällä. Oliko tämä se Gabriel, jota hän rakasti? Oliko Gabriel tiennyt, millainen otus Samuel oli?

”Sinä tiesit, millainen hirviö hän on? Ja silti sinä lähetit minut Whitechapeliin? Etkö sinä yhtään tajunnut miten vaarallista siellä on?” Alexandra kivahti.

”Älä jaksa huutaa, Alex. Kyllä Samuel on ikävää katseltavaa, mutta itsekin sinä olet hirviö. Minä olin antanut sinulle tärkeän tehtävän, etkä sinä osannut edes sitä tehdä. Mitä iloa sinustakin on?” Gabriel puuskahti.
Alexandran kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen silmänsä kipunoivat. Eden yritti irrottautua Gabrielin otteesta päästäkseen karkuun Alexandran raivolta.

”Gabriel Breckenridge, sinä olet kamala! Minä olisin voinut kuolla, eikä sinua yhtään kiinnosta? Minä rakastan sinua, ja sinä… mitä sinä oikein ajattelet? Siinä sinulla on jo toinen nainen, jonka elämän voit pilata!” Alexandra huusi niin lujaa, että tiesi palvelusväen kuulevan sen alakertaan asti. Hän halusi kaikkien talossa tietävän, millaisen otuksen kanssa he olivat tekemisissä.

”Minä lähden nyt Burlington Rowlle ja huomenna illalla minä menen lasteni luokse Goodwood Houseen valmistelemaan joulua. Se on minun kotini, Gabriel, etkä sinä ole sinne tervetullut”, Alexandra jatkoi puhuen nyt hyvin hiljaa ja jäätävästi.

Hän marssi Gabrielin ja Edenin ohi tönäisten hiukan heitä saadakseen riittävästi tilaa. Alexandran sydämeen sattui jättää Gabriel, mutta samalla raivo pakotti hänet jatkamaan. Gabriel oli ajattelematon ja ilkeä.

”Minä tarvitsen vaunut ja ajurin”, Alexandra sihahti portaiden alapäässä odottavalle hovimestarille.

Burlington Row oli aivan lähellä, mutta Alexandra ei halunnut enää kävellä räntäsateessa. Hän halusi päästä omaan kaupunkikotiinsa kuivin vaattein. Märät, mutaiset ja haisevat vaatteet saivat jäädä Tyburn Lanen asuntoon muistuttamaan Gabrielia siitä, mitä tämä oli Alexandralle tehnyt.

[kardinaali]

Lontoo, kevät 1730

Mitford Hall oli ehdottomasti paras tanssipaikka. Perhe ei säästellyt tarjottavissa, vaan pöydät notkuivat ruokia ja juomia. Musiikki oli ensiluokkaista ja paikalla oli aina paljon Lontoon seurapiirien nuorisoa.

Alexandra oli ollut seurapiireissä vajaan vuoden. Hän oli juuri täyttänyt seitsemäntoista vuotta ja koki elävänsä mahdollisesti ihmisen elämän parasta aikaa. Hän oli asunut Lontoon kaupunkiasunnossa kolme kuukautta serkkujensa Margareetan ja Dianan kanssa, eikä taloudenhoitajatarta, kolmea sisäkköä ja hovimestaria lukuun ottamatta yksikään aikuinen ollut vahtimassa heitä. Tyttöjen päivät kuluivat kauppoja kierrellessä, kahviloissa ja ravintoloissa istuskellessa ja iltaisin he kävivät teatterissa tai tanssimassa. Yleensä tanssimassa, sillä kaikki kolme rakastivat tanssia ja musiikkia. He olivat saaneet Lontoosta paljon ystävättäriä, joiden kanssa he tapasivat juoruilla tanssien välillä.

Mitford Hallissa vietettiin kevättanssiaisia. Se oli suuri tapahtuma, minkä vuoksi myös Alexandran isoveli Adam oli tullut Lontooseen. Adam oli komea nuori mies, joka herätti paljon kiinnostusta Alexandran ystävättärissä.

”Voitko pyytää veljeäsi hakemaan minua vielä tanssimaan? Alex kiltti”, Cazzandra pyysi ja nyki Alexandran käsivartta. Adam ei siskonsa tavoin viihtynyt tanssilattialla, vaan seurusteli mieluummin opiskelutovereidensa kanssa. Se harmitti tyttöjä.

”Minä voin käydä kysymässä. Mutta en tajua, mitä sinä näet hänessä. Hän pitää enemmän metsästämisestä kuin tanssimisesta. Ja sitä paitsi hän ylpeilee sillä, että osaa suolistaa kauriin. Voitko kuvitella, miten ällöttävää?” Alexandra vastasi nauraen.

”Minä en tiedä mitään metsästämisestä, mutta eikö sellainen kuulu asiaan?” Cazzandra vastasi saamatta silmiään irti Adamista.

”Ei kukaan herra itse suolista saaliitaan. Adam pyysi varta vasten riistanvartijaa opettamaan sen hänelle. Äiti oli raivoissaan, kun Adam oli pilannut vaatteensa. Äiti sanoi, että se sai olla viimeinen kerta, kun Adam tekee sellaista, tai sitten hän saa alkaa käyttämään riistanvartijan nahkahousuja”, Alexandra selitti.

”No, mitä hän päätti?” Cazzandra kysyi.

”Hän valitsi nahkahousut. Äiti itki varmaan kaksi päivää, kun häntä hävetti niin paljon”, Alexandra sanoi huvittuneena.

”Hän näyttää varmaan hyvältä nahkahousuissa”, Cazzandra huokasi.

Alexandraa alkoi kyllästyttää keskustelu, joka johti vain hänen veljensä ihailuun. Kun seuraava tanssi alkoi ja Nicolas Mitford tuli hakemaan Cazzandraa tanssiin, Alexandra näki tilaisuutensa koittaneen. Hänen jalkojaan kivisti uusien tanssikenkien vuoksi, joten hän päätti käydä hakemassa hiukan boolia ja istuutua hetkeksi alas.

Boolimaljan luona seisoi nuori mies, johon Alexandra ei ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Miehessä ei oikeastaan ollut mitään huomion arvoista, sillä hän oli melko tukeva, punatukkainen ja pisamanaamainen mies, joka ei edes upseerin uniformussa näyttänyt erityisen komealta.

Mies kumarsi Alexandralle tämän tullessa hakemaan juotavaa. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan Alexandraa, mihin Alexandra oli jo ehtinyt tottua. Monet miehet jäivät tuijottamaan häntä.

”Meitä ei liene esitellyn. Olen Fergus Gordon”, mies sanoi hymyillen ujosti ja kumarsi.

”Alexandra Carnarvon”, Alexandra vastasi ja ojensi hansikoidun kätensä suudeltavaksi.

”Miten olette viihtynyt tänään, neiti Carnarvon? Itse olen hyvin iloinen päästessäni paikalle. Mitford Hallin kevättanssiaiset ovat mieleenpainuva tapahtuma”, Fergus sanoi.

”Olen viihtynyt erittäin hyvin. Miten ihastuttava ajatus on ollut koristella sali valkoisilla ruusuilla ja kristalleilla. Ja tanssiminen on parasta, mitä minä tiedän”, Alexandra vastasi kohteliaasti.

”Haluaisitteko, tarkoitan, soisitteko minulle sen kunnian, että tanssisitte kanssani seuraavan tanssin?” Fergus kysyi lyhyen tauon jälkeen.

Alexandra oli kysymyksestä yllättynyt. Fergus ei näyttänyt tanssijalta. Hän huomasi pelon miehen silmissä ja tajusi, että kysymyksen esittäminen oli vaatinut Fergusilta paljon rohkeutta. Sellainen epävarmuus oli Alexandralle vierasta, sillä hän ja Adam olivat aina olleet hyvin itsevarmoja sosiaalisissa tilanteissa. Alexandra ymmärsi, että Fergus oli tottunut kuulemaan kielteisen vastauksen neidoilta, jotka saivat tanssikumppaneita muutenkin. Hänen tuli hiukan sääli miestä.

”Kyllä, kiitos, tanssin mielelläni kanssanne”, Alexandra vastasi hymyillen. Mielessään hän ajatteli sen olevan emävale, sillä hänen ystävättärensä varmasti pilkkaisivat häntä tanssin jälkeen.

Fergus osoittautui Alexandran yllätykseksi erinomaiseksi tanssijaksi. Hänellä oli täydellinen rytmitaju ja tukevasta varrestaan huolimatta hän oli notkea ja sulava liikkeissään. Alexandra oli mielissään, eikä malttanut kieltäytyä toisestakaan tanssista Fergusin kanssa. Silmänurkastaan hän näki Cazzandran ja Margareetan tirskuvan keskenään ja osoittelevan häntä sormella.

Kun kello oli yli puolen yön, Alexandra oli tanssinut viisi tanssia Fergusin kanssa, eikä olisi malttanut lainkaan lopettaa. Mutta Margareetta ja Diana tahtoivat jo lähteä kotiin nukkumaan. Adam tuli hakemaan Alexandraa.

”Ai hei, en huomannutkaan, että olit Fergusin kanssa. Fergus on minun tuttujani upseerikerholta”, Adam sanoi. Hän puhui mielellään upseerikerhosta kaikille, jotka vain viitsivät kuunnella, koska se oli olevinaan erityisen hienoa. Tavallisesti nuoret miehet eivät olleet sinne tervetulleita, mutta ajat olivat muuttuneet. Alexandran isä oli sanonut kerran halveksien, että upseerikerho muistutti jo yliopiston veljeskuntaa.

”Adam, onko neiti Carnarvon sinun siskosi?” Fergus kysyi hiukan yllättyen ja pelästyen.

”Tietysti. Meillä on sama sukunimi”, Adam vastasi. Hän ei ollut aina erityisen terävä-älyinen tai edes tahdikas.

Fergus näytti nolostuneelta. Selvästikin hänestä tuntui siltä, ettei Adam pitänyt häntä siskolleen kelvollisena tanssikumppanina. Mutta Adamia sellaiset asiat eivät kiinnostaneet, sen Alexandra olisi heti voinut kertoa.

”Hei, Fergus kutsui minut ja pari muuta kaveria huomenna ampumaan peltopyitä Goodwood Housen maille. Jos sinulla ei ole parempaa tekemistä, niin lähde mukaan”, Adam töksäytti.

”Adam, ei ole sinun asiasi kutsua vieraita toisten kotiin”, Alexanda ärähti. Nyt häntä hävetti veljensä puolesta. Adam ajatteli vain metsästystä. Miksi hänen piti aina pilata kaikki?

”Se olisi minulle suuri kunnia, neiti Carnarvon. Ymmärrän, ettette te pidä metsästämisestä, mutta minun serkkuni aikovat huomenna nauttia teetä ja kakkuja ruusutarhassa ystävättäriensä kanssa. Kevätköynnökset ovat juuri puhjenneet kukkaan. Siellä on hyvin kaunista ja voisitte kenties viihtyä heidän seurassaan.” Fergus sanoi ja tuijotti samalla Alexandraa kiihkeän pyytävästi.

”Se kuulostaa ihanalta. Enkä ole koskaan käynyt Goodwood Housessa. Mutta lupasin viettää päivän serkkujeni Margareetan ja Dianan kanssa”, Alexandra vastasi.

”He voivat tulla mukaan. Voin lähettää vaunut hakemaan teitä kaikkia aamulla Burlington Rowlta”, Fergus puhui nyt jo melkein anelevasti.

”Kiitos kutusta, herra Gordon. Me tulemme mielellämme, voin jo luvata serkkujenikin puolesta”, Alexandra vastasi.


Seuraava aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena. Margareetta ja Diana olivat innoissaan saatukaan kutsun Goodwood Houseen. Se oli seudun suurin kartano. Alexandra oli myös innoissaan, mutta samalla hän oli hiukan levoton. Fergus Gordon oli varta vasten halunnut kutsua hänet. Alexandra ei tahtonut herättää nuoressa miehessä turhaa toivoa. Hän puki ylleen vaaleanpunaisen kevätmekkonsa, jonka arveli sointuvan hyvin yhteen köynnösruusujen kanssa. Goodwood Housen ruusutarha oli hyvin kuuluisa. Alexandra halusi näyttää ruusujen keskellä maalauksellisen kauniilta.

Kymmenen aikaan Alexandraa, Margareettaa ja Dianaa tuli hakemaan neljän valkoisen hevosen vetämät vaunut.
”Lipizzanhevosia!” Alexandra huokasi ihastuksissaan. Hän oli halunnut lipizzanhevosta kymmenenvuotiaasta asti, mutta hänen isänsä ei ollut koskaan ostanut sellaista. Isän mielestä arabialaiset hevoset olivat parempia.

Alexandran oli pakko silittää yhden vaunuhevosen samettista turpaa, ennen kuin malttoi nousta kyytiin. Lipizzanhevoset olivat puhtaan valkoisia, kuin virheettömiä enkelihevosia. Alexandra mietti mielessään, miten onnekas Fergus oli, kun sai ratsastaa sellaisilla kotonaan.

Tytöt katselivat vaunujen ikkunoista, miten Lontoo vaihtui vehreään maaseutuun. Kevät oli niin etelässä jo pidemmällä kuin Alexandran omalla kotiseudulla. Adam ystävineen oli halunnut ratsastaa Goodwood Houseen ja miehet ohittivat vaunut hiukan ennen kartanon maita.

Goodwood Housen valkoinen päärakennus tuli esiin tammilehdon takaa ja tytöt huokasivat ihastuksesta. Se oli juuri niin upea, kuin heille oli kerrottu. Vaunut kaarsivat suuren pääoven eteen, missä Fergus oli heitä vastassa Adamin ja muiden paikalle ratsain saapuneiden nuorten miesten kanssa. Heidän seurassaan oli myös neljä nuorta naista, jotka Alexandra uskoi tunnistavansa seurapiireistä, mutta ei ollut koskaan jutellut heille.

”Miten hauskaa, että te pääsitte tulemaan”, Fergus sanoi ja ojensi kätensä Alexandralle auttaakseen tämän pois vaunuista.

”Kiitos, että saimme kutsun. Goodwood House on ihmeellinen. Ja teillä on lipizzanhevosia!” Alexandra vastasi. Fergus punehtui mielihyvästä.

”Saanko esitellä serkkuni: Margareetta ja Diana”, Alexandra jatkoi, kun Fergus auttoi toisetkin työt pihamaalle.

”Ja tässä ovat minun serkkuni Elisabeth, Fiona, Sephanie ja Janet”, Fergus esitteli heille nuoret naiset.

”Minun äitini kreivitär Gordon on ruusutarhassa, mutta teidän tyttöjen ei tarvitse pitää hänelle seuraa. Te voitte tehdä mitä haluatte. Lounas katetaan teille puutarhaan tai sisälle, miten itse tahdotte. Me tulemme takaisin metsästysretkeltämme iltapäiväteelle”, Fergus selosti. Hän halusi olla hyvä isäntä ja tehdä vieraisiinsa vaikutuksen.

Miehet ottivat kiväärit ja lähtivät viiden metsästysspanielin kanssa tammilehdon suuntaan. Koirat haukkuivat innoissaan. Alexandra serkkuineen lähti muiden nuorten naisten kanssa katsomaan puutarhoja. Vaikka Alexandra oli nähnyt paljon kartanoita, teki Goodwood Housen puutarhat häneen silti suuren vaikutuksen. Ne olivat erittäin hyvin hoidetut. Selvästi ylipuutarhuri rakasti kasveja, sillä kaikki tuntui olevan miellyttävässä harmoniassa keskenään. Myös Fergusin serkut osoittautuivat hauskaksi seuraksi. Tytöt löysivät heti yhteisiä puheenaiheita ja kävi ilmi, että myös Fiona oli suuri lipizzanhevosten ystävä. Hän innostui pian ajatuksesta, että voisi lähteä joku päivä Alexandran kanssa ratsastusretkelle.

Kun työt saapuivat ruusutarhaan, he tapasivat Fergusin äidin istumassa pienessä paviljongissa aamupäiväteellä punatukkaisen tytön kanssa. Nainen muistutti enemmän maalaistalon emäntää kuin kreivitärtä. Hänellä oli ystävälliset, pyöreät kasvot ja hän oli vanhempi, kuin Alexandra oli ajatellut. Ilmeisesti pariskunta oli saanut lapsensa vanhemmalla iällä. Tyttö oli selvästi Fergusin sisko, sillä hänellä oli samanlainen tukeva vartalo kuin veljellään ja pisamaiset kasvot, jotka eivät olleet erityisen kauniit.

”Hauska tavata, tytöt. Tulkaa ottamaan teetä ja pikkuleipiä. Minä tiedän, ettei nyt ole ateria-aika, mutta minun teki mieleni hiukan jotain hyvää”, kreivitär Gordon sanoi ystävällisesti.

”Tässä on minun tyttäreni Alana. Hän on yhdentoista. Minun vanhin poikani Fergus teidät tänne kutsuikin, joten hänet te jo tunnettekin. Keskimmäinen lapseni Michael on jossain ratsastamassa. Hän on siinä hankalassa iässä, ettei halua olla oikein kenenkään seurassa”, kreivitär jutusteli samalla, kun kaatoi itselleen lisää teetä.

Alexandra ei ollut tottunut sellaiseen epämuodollisuuteen vieraiden ihmisten seurassa, mutta koska vanhempi nainen osoitti, ettei jäykkää etikettiä tarvittu, Alexandra rentoutui heti.

”Sinä olet Alexandra Carnarvon”, töksäytti paksu tyttö yhtäkkiä.

”Kyllä olen”, Alexandra vastasi hiukan hämillään.

Tytön kasvoille levisi hymy, joka sai hänet muistuttamaan hyvin paljon äitiään.

”Minun veljeni puhui sinusta koko aamun. Hän oli tavannut jonkun hyvin kauniin nuoren naisen tanssiaisissa, joka oli kuin taivaasta tullut enkeli. Ja minä arvasin, että se olet sinä”, tyttö papatti. Hänen äitinsä loi tyttöön moittivan katseen.

”Alana, muista käytöstavat. Neiti Carnarvon ei ehkä halua kuulla tuollaista”, kreivitär ojensi tyttöään.

Alexandra punastui ja painoi katseen käsiinsä. Hän oli pelännyt, että Fergus oli saattanut ihastua häneen. Ei ollut Alexandralta ollut viisasta ottaa vastaan kutsua Goodwood Houseen.

”Älä ole ilkeä Fergusille, Alexandra. Hän ei ansaitse sitä”, Alana sanoi sitten vakavana.

”Alana! Nyt loppuu, mene etsimään Michael”, kreivitär Gordon torui ja lähetti tytön matkoihinsa.

”Olen pahoillani, neiti Carnarvon. Alana ei yleensä ole näin tahditon”, hän pahoitteli sitten.

”Ei se haittaa, kreivitär Gordon. En minä loukkaantunut”, Alexandra vastasi. Mielessään hän ajatteli tytön olleen oikeassa. Fergus ei ansainnut sydänsuruja.


Miehet palasivat kartanolle iltapäiväteelle, samaan aikaan kun taivaalle alkoi kertyä tummia pilviä. Adam oli erinomaisella tuulella, sillä hän oli ampunut viisi peltopyytä, mikä oli seurueen paras tulos. Miehet naljailivat Fergusille, joka ei ollut onnistunut ampumaan yhtäkään lintua ja oli paluumatkalla pudonnut ojaan. Vaikka se olikin vain leikkiä, Alexandralle tuli silti kurja olo. Fergus ei vaikuttanut olevan oikeastaan missään asiassa ystäviensä veroinen. Toki hänellä oli upea koti, mutta niissä taidoissa, joissa nuorten miesten kyvykkyys mitattiin, hän jäi auttamatta hännille.

Täyttävän iltapäiväteen jälkeen seurue siirtyi musiikkihuoneeseen nauttimaan sherryä ja konjakkia. Sade ropisi jo ikkunaruutuja vasten. Alana viihdytti heitä soittamalla pianoa, minkä jälkeen myös Elizabeth, Janet ja Margareetta esittelivät taitojaan pianolla. Teini-ikäinen poika murjotti nurkassa ja näytti siltä, että hän oli paikalla pakotettuna. Fergusin isä jaarli Gordon oli hänkin liittynyt seuraan, mutta oli kiinnostuneempi miesten kertomuksista metsästysretkeltä, kuin tyttöjen pianomusiikista. Kreivitär Gordon sen sijaan kuunteli ihastuksissaan musiikkia ja silitteli samalla pientä mopsiaan, joka lepäsi hänen sylissään vatsa täynnä teepöydän herkkuja.

”Eikö kukaan muu enää halua soittaa?” hän kysyi, kun Margareetta lopetti ja sulki pianon kannen.

”Alex osaa soittaa harppua”, Adam sanoi.

Alexandra kauhistui. Hän ei missään tapauksessa halunnut soittaa niin monen vieraan ihmisen kuullen. Mutta yhtäkkiä kaikki katsoivat häntä kiinnostuneina.

”Adam, et olisi sanonut mitään. Minä en ole harjoitellut pitkään aikaan”, Alexandra vastasi kierrellen. Se oli totta, sillä hän ei kolmeen kuukauteen ollut uhrannut ajatusta harpunsoitolle.

”Oi, soittaisit nyt. Meillä on harppu aivan käyttämättä. Minä soitin sitä joskus nuorempana, mutta en ole koskaan ollut hyvä. Minun sormeni ovat liian lyhyet”, kreivitär Gordon sanoi.

Alexandra huokasi ja käveli harpun luokse. Se oli kaunis soitin. Hän kokeili kieliä ja totesi harpun olevan vireessä. Koska kaikki odottivat hänen soittavan, Alexandra istuutui jakkaralle, riisui hansikkaansa ja tapaili harpun kieliä. Hän sulki silmänsä ja ajatteli olevansa kotona yksin, vain hän ja tyhjä musiikkihuone. Harppu soi kauniisti. Alexandra antoi sormiensa juosta kielillä ja nautti musiikista. Kun hän lopetti, hän havahtui taputuksiin. Yhtäkkiä hän ei enää ollutkaan yksin kotonaan, vaan hän oli palannut Goodwood Houseen ja tajusi, että kaikki olivat kuunnelleet häntä. Alexandra punastui.

”Se oli todella kaunista”, sanoi Fergus, joka oli tullut kuuntelemaan soittoa aivan Alexandran viereen.

”Todellakin Carnarvonin sisarukset ovat hurmanneet meidät tänään niin metsästys- kuin soittotaidoillaankin”, ylisti jopa jaarli Gordon.

”Ja kauneudellaan”, Fergus lisäsi hyvin hiljaa auttaessaan Alexandran nousemaan jakkaralta ja ottamaan vastaan suosionosoitukset.

Alexandrasta tuntui yhtäkkiä hyvältä. Fergus oli ystävällinen ja kiltti. Alexandra ei ollut koskaan aikaisemmin tavannut saman kaltaista nuorta miestä. Fergus oli ainutlaatuinen.
Illan suussa, kun sade oli hieman hellittänyt, Alexandra lähti serkkuineen vaunuilla takaisin Lontooseen. Miehet joutuivat ratsastamaan, mutta ainakaan Adamia se ei haitannut. Alexandra vilkutti vielä vaunun ikkunasta Fergusille, joka oli tullut saattamaan heitä matkaan. Hän hymyili ja tunsi olonsa oikein mukavaksi.

[kardinaali]

Lontoo, 1737

Alana Gordon oli äitinsä toiveesta odottanut kahdeksantoistavuotiaaksi, ennen kuin astui seurapiireihin. Alexandra, joka seurasi Alanan kehitystä läheltä tiesi, että vanha kreivitär Gordon oli odottanut ja toivonut jonkin ihmeen tapahtuvan tyttärensä ulkonäölle. Lopulta hänen oli kuitenkin myönnettävä, että tytön oli aika mennä tutustumaan nuoriin miehiin. Ulkonäöllisesti heikkolahjaista tyttöä ei ainakaan auttanut se, että hän oli liian vanha.

Alexandra oli harmissaan ja huolissaan Fergusin siskosta. Tyttö oli ollut vasta kolmentoista, kun hän oli menettänyt isänsä. Fergus asui Intiassa ja Michael oli vielä melko nuori, joten Alana oli jäänyt vain äitinsä huostaan. Vanha kreivitär Gordon ja Alana asuivat talviaikaan Nizzassa ja kesäisin Lontoossa ja Bathissa, joten Alexandra ei nähnyt heitä kovin usein Goodwood Housessa. Maaseutuelämä oli liian raskasta vanhalle kreivittärelle, jolla oli jo jos millaisia nivelvaivoja. Fergusin äiti oli luovuttanut kartanon emännyyden Alexandralle mielellään. Vanha rouva oli esikoispoikansa avioliiton myötä saanut vapautta tehdä mitä itse tahtoi, eikä hänellä ollut enää velvollisuutta huolehtia kartanosta.

Nyt vanha kreivitär ja Alana olivat kuitenkin tulleet Goodwood Houseen valmistautumaan Alanan ensiesittelyyn seurapiireissä. Alexandra oli nähnyt paljon vaivaa saadakseen Alanan ensimmäisistä tanssiaisista täydelliset. Se ei ollut enää yhtä helppoa kuin ennen, mutta Alexandra oli melko varma siitä, etteivät sukulaisnaiset olleet huomanneet hänen muutostaan. Hän oli ohjeistanut palvelijoita kirjeitse ja kirjoittanut itse kaikki kutsut yli sadalle viidellekymmenelle vieraalle. Joukossa oli lukuisia nuoria, naimattomia miehiä, joista jonkun Alexandra toivoi iskevän silmänsä Alanaan. Helppoa Fergusin siskon naittaminen ei tulisi olemaan, mutta olihan Alexandra itsekin nainut Fergusin, joka ei todellakaan ollut mikään komistus. Alanalla oli veljensä tavoin herttainen luonne ja juuri se oli Alanan valtti. Oli vain löydettävä nuori mies, joka ymmärsi sellaisen arvon.

Yksi henkilö saattaisi vielä pilata kaiken, nimittäin Gabriel. Alexandra oli ehdottomasti kieltänyt häntä tulemasta tanssiaisiin, mutta ei voinut olla lainkaan varma siitä, totteliko Gabriel häntä. Jos mies saapuisi kartanolle, Alexandran olisi pidettävä häntä tiukasti silmällä.

Hän ja Gabriel tappelivat usein, sillä Alexandra oli kyllästynyt ja loukkaantunut Gabrielin itsekeskeisyyteen ja julmuuteen. Silti hän jollain kierolla tavalla kaipasi Gabrielia. Alexandra tiesi myös, että tunne oli molemmin puolinen. Juuri se kaipaus voisi saada Gabrielin uhmaamaan Alexandran toivetta ja saapumaan Goodwood Housen tanssiaisiin. Kaipauksestaan huolimatta Alexandra toivoi Gabrielin kunnioittavan häntä riittävästi, jotta antaisi Alexandran järjestää rauhassa Alanan tärkeän illan.

Lastenhoitaja tuli Alexandraa vastaan käytävällä, kun hän oli menossa katsomaan Alanan valmistautumista.

”Onko pojilla kaikki hyvin?” Alexandra kysyi. Hän oli tuntenut lastenhoitajan jo kauan ja tiesi, että nainen oli kenties ainoa koko kartanossa, joka epäili, ettei Alexandralla ollut kaikki kunnossa. Hän väisti vaistomaisesti Alexandraa, eikä enää mielellään jutellut hänelle.

”Kyllä, rouva. Laitoin heidät juuri nukkumaan”, lastenhoitaja vastasi. Alexandra odotti hetkin siltä varalta, että nainen olisi halunnut kertoa hänelle jotain poikien päivästä. Lastenhoitaja kuitenkin halusi pois Alexandran luota, joten hetken hiljaisuuden jälkeen he jatkoivat vastakkaisiin suuntiin.

Alexandra koputti Alanan huoneen oveen ja astui sitten sisään. Nuori palvelijatar oli juuri viimeistelemässä Alanan kampausta. Nainen oli tehnyt hyvää työtä. Alanan punaiset hiukset oli kiharrettu ja nostettu löysälle nutturalle pään päälle ja solmittu hennon vaaleanpunaisilla silkkinauhoilla, jotka sopivat Alanan mekon väriin. Alexandra huokasi mielessään pettymyksestä nähdessään Alanan mekon. Se oli hieno mekko ja viimeisintä muotia. Alana oli ostanut sen Lontoosta äitinsä kanssa. Mutta mekon leikkaus ei imarrellut Alanan rehevää vartaloa ja hento vaaleanpunainen oli täysin väärä värivalinta punatukkaiselle neidolle.

”Alex, miltä minä näytän?” Alana kysyi hehkuessaan innosta. Hän nousi seisomaan ja pyörähti kerran esitelläkseen mekkoaan.

Alexandra olisi halunnut huutaa Alanalle, että tämä oli todellinen idiootti, kun ei ollut valinnut vaalean- tai sammalenvihreää mekkoa, mutta hillitsi itsensä. Sen sijaan hän hymyili Alanalle kannustavasti:

”Olet oikein sievä. Laitatko tiaran?” Alexandra kysyi. Hän käveli pukeutumispöydän luokse ja otti käteensä hopeisen tiaran, jossa oli hentoja helmikoristeluja. Alexandra oli varta vasten kiillotuttanut Goodwood Housesta löytämänsä helmitiaran Alanaa varten. Se oli kaunis koru ja sopi hyvin Alanan hiuksiin ja pisamaisiin kasvoihin.

”En tiedä, minä pidän näistä nauhoista. Eikö tiara ole vähän liikaa?” Alana kysyi epävarmasti.

”Alana, mikään koru ei tänään ole liikaa. Sinä olet illan päätähti”, Alexandra sanoi. Hän painoi tiaran Alanan hiuksiin ja käänsi tämän katsomaan kuvajaistaan pukeutumispeilistä.

”Näetkö? Näytät ihan prinsessalta”, Alexandra sanoi.

Alana hymyili ja nyökkäsi. Hän selvästikin tunsi itsensä sieväksi ja se oli tietenkin tärkeintä.


Puolta tuntia myöhemmin Alexandra ja vanha kreivitär Gordon seisoivat aulassa vastaanottamassa vieraita.

”Kiitos, Alex. Sinä olet tehnyt upeaa työtä. En muista koskaan nähneeni kartanoa näin kauniisti koristeltuna”, Fergusin äiti kiitteli heidän seistessään rinta rinnan aulassa.

Alexandra piti vanhasta kreivittärestä. Fergusin äiti oli mutkaton ja käytännönläheinen nainen, joka ajatteli lastensa ja perheensä parasta. Hän ei ollut kaunis nainen ja juuri siksi hän oli nainut vasta myöhemmällä iällä. Alexandra tiesi vanhan naisen toivovan, ettei hänen tyttärensä joutuisi kokemaan samaa kohtaloa. Juuri siksi juhlat olivat tärkeät. Alexandra tunsi seurapiirit ja tiesi, kuka vapaana olevista nuorista miehistä olisi potentiaalisin sulhasehdokas.

Alexandra oli juhlien emäntä, joten hän ei ollut halunnut pukea ylleen mitään liian hienoa, joka voisi jättää Alanan varjoonsa. Hän oli laittanut kevyen vaaleansinisen mekon, jonka pitsihihoissa oli kirjailtuja lemmikkikimppuja. Vasta aulassa seisoessaan hän kuitenkin oivalsi, että mekko oli sittenkin liian juhlava. Vieraiden katseet jäivät harhailemaan hänessä, vaikka niiden ei olisi pitänyt.

Viimeisten vieraiden joukossa saapui Alexandran veli Adam ja heti hänen jälkeensä neiti Camilla Mitford, joka oli kuukausi sitten kihlautunut Adamin kanssa. Alexandraa huvitti ajatella, että Camillan isä oli saanut kuin saanutkin lopulta toisen tyttärensä naitettua Adamille.

”Alex, ihana nähdä sinua!” Camilla sanoi ja halasi Alexandraa.

”Samoin sinua”, Alexandra vastasi Camillan halaukseen.

”Adam on kutsunut koko meidän perheen kesäksi Highclere Castleen. Tulethan sinäkin käymään siellä? Olisi niin ihanaa jutella”, Camilla pyysi.

”Yritän päästä”, Alexandra vastasi lyhyesti. Tietenkään hän ei lähtisi pois Lontoon seudulta, mutta sitä hän ei hennonnut sanoa Camillalle. Alexandran olisi lisäksi kovasti tehnyt mieli nähdä synnynseutuaan ja näyttää se pojillekin. Mutta sinne hän tuskin koskaan enää palaisi.

Adamin ja Camillan kadottua väkijoukkoon Alexandra huomasi yhden toivotuimmista vieraista. Nuori Eustace Booth oli saapunut tummansinisessä laivaston upseerin uniformussaan. Hän oli varsin hyvän näköinen mies, mutta Alexandra tiesi, että Eustacella oli ulkonevat hampaat ja puhevika, minkä vuoksi hän oli hiljainen ja syrjään vetäytyvä. Alexandra tökkäsi vanhaa kreivitär Gordonia kevyesti kylkeen ja nyökkäsi merkitsevästi Eustacen suuntaan.

”Herra Booth, miten hauska tavata teitä jälleen”, Alexandra tervehti ystävällisesti Eustacea ja hymyili säteilevästi. Eustace punastui hiukan ja yritti hymyillä niin, etteivät hänen ulkonevat hampaansa näkyneet. Hän oli mielissään Alexandran osoittamasta ylimääräisestä huomiosta.

”En nähnyt teitä viime kuussa Lontoossa”, Alexandra jatkoi.

”Olin käymässä kotona”, Eustace selitti kiireesti. ”Isäni oli vuodepotilaana kuumeen vuoksi, joten minun piti hoitaa muutamia asioita hänen puolestaan.”

”Miten ikävää kuulla. Voiko hän jo paremmin?” Alexandra tiedusteli.

”Kyllä, kiitos kysymästä”, Eustace vastasi ja kumarsi.

Kun mies oli äänenkantaman ulkopuolella, Alexandra kääntyi vanhan kreivittären puoleen:
”Eustace Booth on baronetti Boothin vanhin poika. Heidän kotitilansa sijaitsee lähellä Walesin rajaa, eli ei liian kaukana täältä. Minä tunnen Eustacen ja hänen siskonsa. He ovat hyvää väkeä.”

”Vai hyvää väkeä? Mikä suositus tuokin on?” Alexandra kuuli melko kolean miesäänen sanovan.

Alexandran valtasi suunnaton viha ja pettymys, kun hän kääntyi kohtaamaan juuri aulaan astuneen Gabrielin. Kuten yleensäkin, Gabriel oli häikäisevän komea. Vanha kreivitär äännähti innostuksesta ja odotti, että Alexandra esittelisi miehen, joka oli hänelle ennestään tuntematon.

”Herra Breckenridge, sanani oli tarkoitettu vain anoppini kuultaviksi”, Alexandra sanoi jäätävästi kätellessään Gabrielia.

”Sitten sinun ei olisi pitänyt puhua niin kovaa, Alex”, Gabriel vastasi. Alexandra puristi Gabrielin kättä hiukan liian rajusti muistuttaakseen, että hän oli fyysisesti voimakkaampi ja että Gabriel oli nyt hänen kotonaan.
Gabriel näytti ärtyneeltä siirtyessään kättelemään vanhaa kreivitärtä.

”Vanha kreivitär Gordon, tässä on herra Gabriel Breckenridge”, Alexandra esitteli heidät. Gabriel hymyili vanhalle kreivittärelle valloittavasti ja Alexandra huomasi, miten vanhan naisen posket punehtuivat.

”Herra Breckenridge on tunnettu Lontoon seurapiireissä. Hän on melko turha seurapiirikeikari”, Alexandra sanoi tylysti, sillä hän tiesi, ettei Fergusin äiti kuunnellut häntä. Gabriel loi puolestaan Alexandraan kysyvän katseen, johon Alexandra vastasi hymyllä.


Kun kaikki vieraan lopultakin olivat saapuneet, Alexandra siirtyi tanssisalin puolelle. Orkesteri soitti hiljaista taustamusiikkia palvelusväen tarjoillessa keväisiä drinkkejä ja pieniä sormisyötäviä. Osa vieraista seisoskeli aulassa odottamassa Alanaa. Vieraiden ja palvelusväen joukossa hääri muutamia kylän pikkutyttöjä, joille Alexandra oli antanut muutaman shillingin, jotta nämä tulisivat pujottelemaan punomiaan kevätesikkoseppeleitä vieraiden ranteisiin. Tytöt olivat mielissään päästessään kartanon juhliin ja Alexandra näki, että usea vieras antoi heille muutaman kolikon kiitokseksi.

Alexandra antoi orkesterille merkin aloittaa tanssiaismusiikki. Alana saapui yläkerran portaikosta alas aulaan setänsä amiraali Gordonin saattamana. Amiraali oli ystävällisesti suostunut tanssimaan Alanan kanssa ensimmäisen tanssin, joka oli kunnia, joka yleensä suotiin tytön isälle. Alana ei tärkeänä iltanaan tuntunut muistavan isänsä menetystä, vaan hymyili säteilevästi vieraille. Siitä Alexandra oli hyvillään. Hän muisti vielä oman esittelynsä seurapiireissä kuusitoistavuotiaana ja sen jännityksen, joka tärkeään iltaan liittyi. Alexandra oli tiennyt olevansa sekä varakas että kaunis ja sen vuoksi altis onnenonkijoille. Alana oli myös hyvin varakas, joten hänkin saattaisi helposti joutua jonkun hulttion pauloihin. Sellaisilta vaaroilta Alexandra oli Alanaa suojelemassa. Alana oli vain kuusi vuotta Alexandraa nuorempi, mutta hän vaikutti paljon viattomammalta ja lapsellisemmalta täysin vääränlaisessa tanssiaismekossaan, pyöreät posket innosta hehkuen. Alexandran kävi häntä hiukan sääliksi.

”Tässäkö nyt on se rehevä jalokivi, jota vanha kreivitär Gordon on suojellut kahdeksantoistavuotiaaksi asti?” Gabriel kuiskasi Alexandran korvaan. Hänen äänensä oli täynnä ivaa ja vahingoniloa, kun hän seurasi katseellaan Alanaa.

Alexandra tiesi, että Gabriel yritti suututtaa hänet. Gabriel olisi nauttinut suunnattomasti, mikäli Alexandra olisi menettänyt itsehillintänsä ja pilannut tärkeät tanssiaiset, joihin hän oli nähnyt niin paljon vaivaa. Siksi Alexandra nipisti huulensa tiukasti kiinni ja tukahdutti pisteliään vastauksen, joka oli vähällä tulla ulos hänen suustaan. Hän ei lähtisi mukaan Gabrielin leikkiin tänä yönä. Tämä yö oli tärkeä Alanalle.

Kuten tapoihin kuului, Alana sai tanssia monen kavaljeerin kanssa sinä iltana. Hän ei ollut kovin urheilullinen ja näytti jo viidennen tanssin jälkeen melko epätoivoiselta, luoden kaipaavia katseita tuolien ja ruokapöytien suuntaan. Alexandra päätti pelastaa Alanan liialta rasitukselta ja kuudennen tanssin jälkeen hän meni hakemaan Alanaa lepäämään.

”Tule istumaan, minä haen sinulle vähän boolia ja syötävää”, Alexandra sanoi.

”Kiitos, Alex. Minun jalkoihini sattuu. Minä luulen, että oikeaan jalkaan on noussut iso rakko”, Alana valitti.

Hän istahti tuolille ja oli jo aikeissa riisua tanssikenkänsä helpottaakseen kipuaan, kun Alexandra pysäytti hänet.
”Et voi riisua kenkiä tässä kaikkien nähden”, hän kuiskasi hiukan järkyttyneenä siitä, miten sellainen oli edes tullut Alanan mieleen.

”Mutta minun jalkaani sattuu”, Alana valitti.

”Kuule, minä haen sinulle ensin juotavaa ja syötävää ja sen jälkeen pehmeät tossut yläkerrasta. Voit vaihtaa ne sivuhuoneessa”, Alexandra sanoi. Alana nyökkäsi.

Alexandra oli lukuisat kerran tanssinut vääränlaisilla kengillä ja liottanut seuraavana päivänä kipeitä jalkojaan pesuvadissa. Hän tiesi, että Alanan jalkoihin varmasti sattui, mutta piti hänen reaktiotaan hiukan liioiteltuna. Haettuaan Alanalle boolia ja palan ankanmaksapateeta, Alexandra kiiruhti yläkertaan hakemaan pehmeät balettitossut Alanalle. Hän oli itse käyttänyt pehmeitä tanssitossuja viimeksi joskus kaksitoistavuotiaana, eikä edes ollut tiennyt, että sellaisia tehtiin vielä aikuisillekin, kunnes oli nähnyt Alanan tossut.

Palatessaan takaisin tanssisaliin Alexandra ei ensin nähnyt Alanaa missään. Pöydällä oli puoliksi juotu boolilasi ja ankanmaksapatee, johon ei oltu koskettukaan. Hän kurtisti kulmiaan. Ei ollut Alanan tapaista jättää ruokaa pöytään. Katsoessaan tanssilattialle, Alexandra oivalsi syyn kesken jääneeseen ateriaan. Hän raivostui. Gabriel tanssitti Alanaa riehakkaan polkan tahdissa. Alana oli miehen lumoissa, mutta samalla Alexandra saattoi nähdä tuskan hänen kasvoillaan, kun kengät kalvoivat hänen jo valmiiksi kipeitä jalkojaan. Alexandra ei voinut katsella sitä sivusta, mutta hän ei voinut mennä keskeyttämäänkään tanssiparia. Se olisi ollut noloa. Sen sijaan hän meni aulaan ja purki kiukkunsa hiljaa itsekseen polkemalla jalkaa ja kiroamalla Gabrielin.

Polkka oli loppunut jo hyvän aikaa sitten, ennen kuin Alexandra oli rauhoittunut riittävästi palatakseen tanssisaliin. Hän huomasi Gabrielin juttelevan Eustace Boothille lähellä tanssilattian reunaa. Eustacen hartiat olivat kasassa ja ilme lasittunut. Alexandra oli nähnyt sen katseen ennenkin Gabrielin uhrien kasvoilla. Gabriel oli juuri ilkeillä sanoillaan saanut Eustace-raukan uskomaan, ettei hänestä ollut mihinkään. Miten julmaa, Alexandra ajatteli silmät kipunoiden kiukusta. Hän tiesi myös varsin hyvin, miksi Gabriel oli ottanut Eustacen kohteekseen. Se johtui siitä, että Alexandra oli nähnyt miehen hyvänä sulhasehdokkaana Alanalle.

Samassa Alexandra tajusi, ettei nähnyt Alanaa missään. Hän lähti etsimään Alanaa vieraiden joukosta ja törmäsi melko pian Alanan serkkuun Fionaan.

”Alex, hyvä kun löysin sinut. Alanalla on joku hätänä. Hän itkee tuolla pikkusalissa”, Fiona sanoi hätääntyneenä.

Alexandra seurasi Fionaa huolestuneena pieneen huoneeseen, jota kutsuttiin pikkusaliksi tai toisinaan vihreäksi huoneeksi sen vuoksi, että siellä oli vaaleanvihreät samettisohvat ja vaaleanvihreät verhot.
Alana istui nyyhkyttämässä yhdessä nojatuolissa.

”Alana, mikä sinulla on hätänä?” Alexandra kysyi ja polvistui Alanan viereen lattialle. Fiona katseli heitä sivummalta ja piti huolen, ettei kukaan muu tullut huoneeseen.

”Minä olen niin tyhmä”, Alana sanoi nyyhkytystensä lomasta.

”Mitä sinä oikein tarkoitat?” Alexandra ihmetteli.

”Minä luulin olevani kaunis, minä ihan totta luulin. Mutta minä olen niin tyhmä. En minä ole sievä, enkä minä edes tanssi hyvin”, Alana selitti.

Alexandra ei heti voinut käsittää, mistä moinen mielialan muutos johtui. Kukaan ei ainakaan ollut sanonut hänelle mitään ikävää, vaikka joku niin olisikin ajatellut. Sellainen ei yksinkertaisesti ollut hyvien tapojen mukaista. Alexandra haistoi tuoreen veren. Hän nosti Alanan oikeaa jalkaa ja riisui tanssikengän. Alana värähti kivusta. Silkkisukka oli värjäytynyt punaiseksi ja liimautunut kiinni Alanan kantapäähän. Se näytti kivuliaalta.

Silloin Alexandra ymmärsi. Gabriel ei ollut pelkästään tanssittanut Alanaa niin, että tämän jalkaan noussut rakko oli puhjennut. Hän oli myös kuiskinut Alanalle tanssin lomassa ilkeyksiään, joiden tarkoitus oli ollut nujertaa tytön itsetunto ja pilata hänen tärkeä iltansa. Ja samalla pilata Alexandran suunnitelmat.

Alexandra kääri nenäliinansa Alanan kantapään ympärille ja pujotti sukan varovasti takaisin jalkaan. Sitten hän vaihtoi Alanan tanssikengät pehmeisiin tossuihin.

”Älä tanssi enää tänään. Kun jaksat, mene takaisin juhliin ja syö ja juo vähän jotain. Olet väsynyt ja kipeä, siksi sinulla on paha mieli”, Alexandra sanoi ja tarjosi toisen nenäliinan, jotta Alana sai pyyhkiä silmänsä.

”Alana, sinä koit tänään itsesi ihan prinsessaksi. Sinä näytit ihan prinsessalta. Hymyilit kauniisti, kun tanssit ja kaikki näkivät sen. Sinä olit tänään kaunis”, Alexandra sanoi katsoen Alanaa silmiin ja pitäen häntä kiinni käsistä.

Hän ei välttämättä voinut kumota kaikkea sitä pahaa, minkä Gabriel oli saanut aikaan. Mutta hän saattoi hiukan palauttaa Alanalle sitä itseluottamusta, jota tämä oli hehkunut ensimmäisen tanssinsa aikana. Alana hymyili vienosti ja kuivasi silmiään nenäliinaan. Fiona tuli istumaan Alanan viereen, kunnes tämä koki itsensä tarpeeksi rauhalliseksi palaamaan juhliin. Alexandra lähti takaisin tanssisaliin etsimään Gabrielia. Hän oli suunniltaan raivosta.

Gabriel oli jättänyt nujerretun Eustacen rauhaan ja siirtynyt lepertelemään muutamalle tytölle. Tytöt näkivät Gabrielin selän takaa Alexandran saapuvan ja lähtivät kiireesti toisaalle. Gabriel käännähti ympäri typerä, valloittavaksi tarkoitettu hymy kasvoillaan. Hänen ilmeensä muuttui, kun hän huomasi, miten raivoissaan Alexandra oli. Pienen hetken ajan Alexandrasta tuntui, että koko tanssisali oli kääntänyt huomionsa heidän suuntaansa. Musiikki oli tauonnut, sillä myös orkesteri seurasi Alexandran ja Gabrielin keskustelua.

”Herra Breckenridge, minun on pyydettävä teitä poistumaan”, Alexandra sanoi hillitysti, mutta Gabriel saattoi kuulla, miten Alexandran jokainen sana tihkui raivoa. Hän oli hyvin lähellä menettää malttiinsa, mutta hillitsi itsensä, kuten aatelisnaisen kuuluikin.

Gabriel näytti hetken epävarmalta. Alexandra epäili, että hän olisi sanonut jotain ilkeää ja ylimielistä, mikäli heitä ei olisi tuijotettu. Gabriel ei halunnut nolata itseään enempää vastustamalla juhlien emännän pyyntöä. Hän kumarsi Alexandralle ja suuntasi kohti aulaa.

Puheensorina ja musiikki palasivat saliin. Tilanne oli ohi. Alexandra tiesi, että äskeinen välikohtaus aiheuttaisi mehukasta juoruilua, mutta se ei varsinaisesti olisi Gabrielille vierasta. Juorut seurasivat miestä. Ja Alexandralla oli koko loppuyö aikaa istuttaa vieraiden mieleen ajatus siitä, että Gabriel oli nolannut itsensä mitä epäsopivimmalla käytöksellä, missä toisena osapuolena ei ollut kukaan Gordonin suvun jäsen. Näin Alana saisi säilyttää hyvän maineensa. Ja ihmiset muistaisivat Alexandran huolella järjestämät juhlat niiden onnistumisesta, ei yhden miesvieraan sopimattomasta käytöksestä.

[kardinaali]

Alexandra oli poissa tolaltaan surusta ja hämmennyksestä. Hän tiesi, ettei nukahtaminen ollut vaikeaa, mutta jos hän vielä olisi ollut elävä, ei hän varmaankaan olisi kyennyt nukkumaan silmäystäkään tunnekuohunsa vuoksi.

Hänellä oli kammottava ikävä Fergusia. Oli ollut riittävän kauheaa nähdä Fergus, mutta vielä kauheampaa oli ollut nähdä hänen surunsa. Useimmiten Alexandra ei miettinyt ihmisperhettään, sillä heidän elämästään oli niin kauan aikaa, että Alexandrasta tuntui aivan siltä kuin he olisivat eläneet täysin toisessa maailmassa. Mikään Lontoossa ei enää muistuttanut häntä Fergusista ja jopa Goodwood House oli muuttunut ajan saatossa sen verran, etteivät menneisyyden haamut olleet alati läsnä.

Fergusin suru ja kärsimys olivat olleet yksinomaan Alexandran syytä. Hän saattoi syyttää Gabrielia mielensä kyllyydestä, mutta hän ei voinut paeta sitä tosiasiaa, että hän itse oli lopulta antautunut Gabrielin pauloihin. Ei kai Gabriel ollut mahtanut mitään mielihaluilleen? Sellainen hän oli aina ollut. Mutta Alexandra olisi voinut olla vahvempi. Hänen ei olisi tarvinnut uskoa Gabrielin Fergusista kertomia valheita. Alexandra oli kyllä tuntenut miehensä. Hänen olisi pitänyt nähdä valheiden läpi.

Ja sittenkin, kaiken kärsimyksen jälkeenkin, Fergus oli hänen saamassaan näyssä rakastanut häntä. Alexandra itse oli oivaltanut liian myöhään typeryytensä ja sen, että hän todella rakasti vain miestään. Gabrielin arvo suli hänen silmissään vasta sen jälkeen, kun kaikki oli jo peruuttamattomasti tuhottu.

Ajatuksissaan Alexandra kosketti vieressään makaavan miehen kylkeä. Hän tiesi kosketuksen miellyttävän toista, mutta Alexandra itse ei ajatellut nyt tremereä, joka jakoi vuoteen hänen kanssaan. Toki Alexandra tunsi häntä kohtaan toverillista kiitollisuutta, koska tämä oli auliisti tarjoutunut seuraksi vaaralliselle matkalle. Mutta Alexandra ei rakastanut häntä. He olivat kumpikin vampyyreita ja vastuussa omista tunteistaan, joten Alexandra ei liikaa soimannut itseään siitä, ettei heidän kiintymyksensä ollut molemminpuolista. Se iljettävä perintö, jonka Gabriel oli jättänyt hänelle, oli ominaista kaikille vampyyreille. Reginald osasi varmasti halutessaan olla juuri niin viehättävä ja vastustamaton kuin Gabrielkin. Tai Alexandra itse. Hän kietoi kätensä miehen kylmän vartalon ympärille ja ajatteli Fergusta.

Mutta yksistään suru, kaipaus ja katumus eivät saaneet Alexandraa levottomaksi. Hän mietti poikiaan Jacobia ja Davidia. Mitä heille oli käynyt? He olivat menneet Sveitsiin isänsä toiveesta, sen Alexandra oli nähnyt. Olivatko he suorittaneet sen rituaalin, jonka Fergus oli halunnut heidän suorittavan? Ajatus sai Alexandran huolestumaan. Ei ollut oikein, että Fergus oli yllyttänyt omia lapsiaan magian harjoittamiseen. Mutta saman tien hän tunsi häpeän piston sydämessään. Fergus oli yllyttänyt heitä kielletyn tiedon käyttöön vain siksi, että hän oli halunnut pelastaa Alexandran. Mutta mitä pojat olivatkaan tehneet, he eivät olleet onnistuneet siinä. Alexandra ei ollut herännyt kuolemanunestaan nähdäkseen aikuiset lapsensa ja saadakseen kiittää Jumalaa rakastavan miehensä tekemästä uhrauksesta. Ei, hän oli ollut autuaan tietämätön niistä asioista, joita hänelle oli tehty ja joita hän ei halunnut ajatella. Niiden ajatteleminen sai hänet tuntemaan itsensä likaiseksi.

Jotain oli selvästi mennyt pieleen, sillä Fergusin toive ei ollut toteutunut. Alexandra muisti muotokuvan vihreän huoneen seinällä. Siinä hänen komea poikansa oli poseerannut maalarille aivan isänsä näköisenä. Mutta esineet, jotka Jacob oli halunnut näkyvän taustalla, eivät olleet imartelevia. Olivatko ne magian välineet Jacobin itsensä valitsemia? Niidenkö kanssa hän oli toivonut tulevansa ikuistetuksi jälkipolville? Olisiko Alexandran ja Fergusin pojasta voinut kasvaa… Alexandra ei halunnut ajatella sitä. Se oli liian hirveää. Jacob oli ollut liian pieni menettäessään vanhempansa, jotta hän olisi voinut oppia Alexandran ja Fergusin korkean ja Jumalaa pelkäävän moraalin. Hän oli jäänyt orvoksi yhdessä vajavaisen veljensä kanssa. Sen oli täytynyt olla Jacobille rankkaa, Alexandra ajatteli suruissaan. Ehkäpä Jacobin silmissä Jumala oli hylännyt hänet. Jos nuorukainen joutuisi sellaisten synkkien ajatusten valtaan, hän saattaisi hyvinkin kääntyä kiellettyjen salatieteiden pariin.

Oli toki mahdollista, että joku muu oli johtanut poikia harhaan. Alexandra ei koskaan ollut tutustunut kovin läheisesti Fergusin veljeen Michaeliin, josta oli tullut Jacobin ja Davidin holhooja. Michael oli ollut sekä luonteeltaan että ulkonäöltään erilainen kuin veljensä ja hän oli aina jäänyt Alexandralle etäiseksi. Alexandra halusi kuitenkin uskoa, että Michael oli ajatellut pienten veljenpoikiensa parasta. Ja vaikka Michael olisikin suunnitellut jotain ikävää heidän varalleen, Alana olisi pitänyt huolen siitä, että oikeus toteutuisi. Fergusin pikkusisko oli ollut Alexandran mieleen ja hän oli aina suhtautunut Alanaan kuin omaan siskoonsa. Mutta jos Alana ei ollut tiennyt, mitä Goodwood Housessa oli ollut meneillään? Liian monet ajatukset ja kysymykset olivat vailla vastausta. Alexandran levoton mieli rauhoittui vasta auringon noustessa ja kerrankin hän oli kiitollinen siitä hiljaisesta rauhasta, jonka päivän lepo toi tullessaan.

[kardinaali]

Tohtori laskeutui leveitä portaita alas suureen ja pimeään aulaan. Hän pudisti päätään ja katsoi Alexandraa hyvin vakavasti. Pahin oli tapahtunut, kuten he olivat pelänneetkin. Alexandra näki aulan ikkunoista kajastavan kuun valossa vahvat juonteet vanhan miehen kasvoilla. Tohtori oli ollut kiireinen viime aikoina, vaikka kaikki tiesivätkin, ettei mitään ollut tehtävissä. Papille tulisi pian enemmän työtä kuin tohtorille.

”Mikä vanhan kreivittären tila on?” Alexandra kysyi huolestuneena, vaikka tiesikin vastauksen.

”Hänen selviytymisensä on Jumalan käsissä”, tohtori vastasi.

”Hyvä rouva, teidän on viipymättä pakattava tavarat ja laittauduttava matkaan. Ette voi odottaa aamuun”, vanha mies jatkoi.

Alexandra nyökkäsi. Hän tiesi, ettei aikaa ollut hukattavaksi hetkeäkään.

”Miten voin olla varma siitä, etteivät pojat ole saaneet tartuntaa?” Alexandra kysyi ääni väristen. Vaikka hän olikin kuollut, sama hirvittävä huoli kalvoi hänen mieltään kuin kenen tahansa äidin.

Tohtori otti Alexandran viileät kädet omiinsa ja katsoi häntä lohduttavasti.
”Hyvä rouva, te olette onnellinen asuessanne suuressa talossa. Ja te olette toimineet erittäin viisaasti pitäessänne lapset erillään muista sen jälkeen, kun epidemia kylässä puhkesi. Minulla on syytä uskoa ja toivoa, että teidän lapsenne ovat säästyneet tartunnalta.”

Se oli paras vastaus, jonka Alexandra saattoi saada. Hän olisi toivonut saavansa vakuutuksen siitä, että vaara ei uhkaisi hänen lapsiaan, mutta sellaisen lupauksen antaminen ei ollut tohtorin vallassa.

Poikien henki oli kuitenkin pahemmin uhattuna kuin koskaan aikaisemmin. Pelätty isorokko oli varsin harvinainen vieras suurissa herraskartanoissa, mutta nyt se oli tunkenut tappavat lonkeronsa Goodwood Houseen. Rokkoepidemia oli saanut alkunsa kylässä, missä se parhaillaan niitti uhreja leviten tuvasta toiseen. Pienissä asumuksissa, joissa kolme sukupolvea ja kymmenpäinen lapsilauma vietti aikaa miltei kylkikyljessä, levisi tauti kulovalkean tavoin. Herrasväki oli välittömästi lopettanut vierailut kylään, mutta eräs onneton piikatyttö ei ollut kuunnellut kieltoja, vaan oli luvatta vieraillut rakastettunsa luona. Muutama päivä myöhemmin piika oli sairastunut tautiin ja kartanon väki oli kauhukseen tajunnut, että isorokko oli päässyt sen suojaisten seinien sisäpuolelle.

Taudin saanut piika oli palvellut vanhaa kreivitärtä, joten hän oli herrasväestä ensimmäinen sairastunut. Myös Alana oli kartanossa ja hän oli ollut äitinsä kanssa tekemisissä. Vaikka Alanalla ei vielä ollutkaan taudin oireita, hän oli suuressa vaarassa. Alexandra oli määrännyt lapset pidettäviksi kartanon itäisessä siivessä. Heitä ei saanut päästää ulos, eikä kukaan saanut lastenhoitajaa lukuun ottamatta tavata heitä. Vanha kreivitär oli aluksi pahoittanut mielensä tällaisesta päätöksestä, mutta Alexandra oli varma, että vanha nainen nyt kiitti häntä lapsenlastensa suojelemisesta.

Kun tohtori oli poistunut, Alexandra riensi lastenhuoneeseen. Takassa hehkui lämmin hiillos ja kumpikin poika oli sikeässä unessa. Alexandran tuli sääli ajatellessaan, että hän pian joutuisi herättämään heidät. Hän hiipi lastenhuoneen poikki pienemmälle ovelle ja astui siitä sisään intialaisen lastenhoitajan huoneeseen. Vanha nainen nukkui kevyesti, sillä hän oli tottunut heräämään öisin rauhoittelemaan Davidia. Nainen raotti silmiään Alexandran saapuessa, mutta ponkaisi nopeasti ja peloissaan istumaan tajutessaan, kuka huoneeseen tuli. Alexandra pysähtyi niille sijoilleen. Hän tajusi naisen pelkäävän häntä kuollakseen. Ei siksi, että hän oli korkea-arvoinen kreivitär, vaan siksi, että nainen tiesi Alexandran muuttuneen. Alexandraa nolotti.

”Vanha kreivitär on sairastunut. Minä tulin kertomaan, että teidän on välittömästi otettava pojat ja lähdettävä minun veljeni luokse Newburyyn”, Alexandra sanoi.

Intialainen lastenhoitaja tuijotti edelleen peloissaan ja epäuskoisena Alexandraa.

”Kartanossa on isorokkoa. Minä olen kirjoittanut veljelleni jo aikaisemmin ja kertonut, että te saavutte sinne mahdollisimman pian. Hän on käskenyt laittaa teille sijan vierasmajaan, missä teidän on määrä viettää ensimmäinen viikko. Jos sairauden oireet eivät sinä aikana ilmaannu, vaara on vältetty ja te voitte siirtyä Highclere Castleen”, Alexandra selosti lastenhoitajalle kärsimättömänä.

”Mutta rouva, en voi lähteä pienten lasten kanssa yön selkään”, lastenhoitaja sai lopulta vastattua.

”Teidän täytyy!” Alexandra kivahti, mutta huomatessaan naisen menevän kauhusta kalpeaksi, hän selitti rauhallisemmin:

”Minä uskon teidän huostaanne kaikkein kalleimman aarteeni, minun lapseni. Tohtori käski teitä laittautumaan matkaan jo yöllä, sillä täällä ei enää ole turvallista.”

Lopulta nainen tuntui ymmärtävän tilanteen vakavuuden. Hän nousi vuoteesta ja alkoi pikaisesti pakata matka-arkkuja itselleen ja pojille. Nainen ei kysynyt, miksi Alexandra itse ei aikonut lähteä matkaan. Hänen ei tarvinnut ja Alexandra oli siitä hyvillään, sillä hän ei halunnut puhua asiasta.

Lastenhoitajan pukeutuessa Alexandra hiipi Jacobin vuoteen luokse ja silitti hellästi lapsen poskea. Jacob ynähti, mutta ei herännyt.

”Jacob, kultaseni, on aika nousta”, Alexandra kuiskasi pojan korvaan.

Otti kotvan aikaa, ennen kuin nelivuotias poika lopulta heräsi. Ensin hän oli ärtynyt, mutta tajutessaan äitinsä herättelevän häntä, hän riemastui.

”Onko nyt joulu?” Jacob kysyi ihmeissään ja ilahtuneena. Alexandra hymyili. Viimeksi pojat olivat olleet myöhään hereillä joulumessussa, jolloin he olivat saaneet kumpikin olla äitinsä sylissä. Syliin Jacob heti pyrkikin, koska se oli nykyisin harvinaista iloa.

”Ei, kultaseni. Sinä ja David pääsette matkalle. Ihan yömatkalle ja se onkin jännittävää”, Alexandra kertoi.

”Tuletko sinä mukaan?” Jacob kysyi.

”En, minun pitää vielä jäädä tänne”, Alexandra sanoi.

Jacob painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja puristi käsillään lujaa hänen käsivarsiaan. Alexandrasta tuntui pahalta tuottaa pojalle niin valtaisa pettymys, etenkin kun tämä vasta äsken oli ollut riemuissaan yllättävästä ja toivotusta yöherätyksestä.

David heräsi arvatenkin ympäristön hälyyn. Hän alkoi itkeä tuskaisesti, kuten yleensäkin. Alexandra laski Jacobin maahan ja meni ottamaan Davidin syliin. David sai veljeään useammin nähdä äitiään, sillä hän oli tavallisesti useita kertoja yön aikana hereillä. Tilanne ei siis ollut Davidille lainkaan niin erityinen kuin Jacobille. David rauhoittui hieman ja Alexandra pyyhki hänen poskensa kuiviksi nenäliinalla. Jacob vaikutti väsyneeltä ja pahastuneelta, eikä halunnut Alexandran apua pyjaman riisumisessa. Hän mulkoili kateellisesti veljeensä, joka oli niin röyhkeästi riistänyt häneltä äidin huomion.

”David on vauva”, Jacob sanoi vihaisena seuratessaan, miten äiti alkoi riisua varovaisesti Davidin yömekkoa.

”Ei David ole vauva. Hän on vain… vähän jäljessä sinusta”, Alexandra vastasi tietämättä, mitä oikein sanoa toisesta pojastaan.

Kun Jacob edelleen vaikutti pahantuuliselta, Alexandra yritti piristää häntä:
”Eivät kaikki voi olla yhtä isoja ja vahvoja kuin sinä”

Se näytti hiukan piristävän Jacobia. Hän nosti hiukan leukaansa näyttääkseen vielä isommalta. Alexandra silitti hänen punaisia hiuksiaan ja mietti samalla tuskaisena, oliko se mahdollisesti viimeinen kerta, kun hän puhui lapselleen? Hän ei kestänyt ajatusta siitä, että isorokko veisi hänen poikansa.

Kun Davidille oli saatu päivä- ja ulkovaatteet ylle, Alexandra auttoi ulkovaatteet myös Jacobin päälle. Pojat olivat hyvin eri kokoiset. David oli pieni, hento ja pukiessa veltto kuin vauva. Jacob oli roteva ja pulska ja varsin omatoiminen, mutta Alexandra halusi antaa hänelle pojan toivomaa hellyyttä ja läheisyyttä ja sen vuoksi auttoi häntä pukeutumisessa.

”Minä en halua lähteä”, Jacob sanoi nähdessään lastenhoitajan kiiruhtavan huoneen poikki matka-arkun kanssa.

”Te pääsette enon luokse Highclere Castleen. Hän on hankkinut pienen ponin ihan sinua varten ja hän on luvannut opettaa sinut ratsastamaan”, Alexandra kertoi innostaakseen lasta.

Jacob näytti kiinnostuneelta, mutta poika selvästi mietti ankarasti, mitä hän todella halusi.
”Äiti, tule mukaan”, Jacob pyysi tarttuen Alexandran mekkoon.

”Minä en voi tulla, kultaseni. Minä tulen sitten perästä”, Alexandra vastasi, vaikka tiesikin valehtelevansa.

”Minä haluan jäädä sinun luoksesi”, Jacob vastusteli.

Alexandran sydäntä riipaisi. Hän otti Jacobin pehmeään halaukseen.

”Mutta kultaseni, enhän voi lähettää Davidia ja Vijayaa kaksin niin vaaralliselle matkalle. He tarvitsevat jonkun rohkean pojan turvakseen”, Alexandra maanitteli.

Se tepsi Jacobiin. Hän halusi kovasti olla suuri ja rohkea.
”Ulkona voi olla susia”, Jacob sanoi hyvin vakavana.

”Sinun kannattaa varmaan ottaa miekkasi mukaan”, Alexandra ehdotti.

Jacob haki nopeasti lelulaatikosta puisen miekan ja kilven. Hän lähti johdattamaan äitiään pitkin kartanon pimeitä käytäviä alas aulaan. Alexandra kantoi Davidia, jonka kapeat kasvot olivat kuun valossa yhtä valkoiset kuin äitinsä. David oli hiljaa, hänkin tuntui ymmärtävän, että jotain kummallista oli tekeillä.

Lastenhoitaja kiiruhti hakemaan toisen matka-arkun, kun Alexandra ja pojat saapuivat aulaan. Alexandra auttoi Jacobin vaunuihin ja asetteli sitten Davidin istumaan tyynyjen tukemana veljensä viereen.
”Teidän on ajettava ilman välipysähdyksiä Guildfordiin asti”, Alexandra ohjeisti ajuria. Hän tiesi, ettei isorokko ollut ehtinyt vielä sille alueelle. Matkalaisia tuskin katsottaisiin Guildfordissa hyvällä, sillä he tulivat isorokon riivaamalta alueelta, mutta kukaan ei tohtisi olla palvelemattakaan heitä.

Kun lastenhoitaja lopulta nousi kyytiin, Alexandra suuteli vielä kumpaakin lastaan hellästi.
”Hyvää matkaa, pieni sankarini”, hän sanoi Jacobille, joka oli alkanut nyyhkyttää hiljaa.

David näytti hätääntyneeltä, mutta hän ei rauhoittunut lempeisiin sanoihin veljensä tavoin. Alexandra siirtyi sivuun, kun lakeija sulki vaunun oven. Hän vilkutti vielä ikkunan takaa pojille ja katseli vaunujen perään, kunnes ne lopulta katosivat yön pimeyteen.

Goodwood Housen pihamaa tuntui kolkolta ja kylmältä. Alexandra värähti ja kiiruhti takaisin sisälle. Hän istahti mietteissään aulassa olevalle sohvalle. Kartano oli hiljainen, sillä palvelusväki pysytteli enimmäkseen eristyksissä. Herrasväestä paikalla ei ollut enää kuin Alexandra, vanha kreivitär ja Alana, jonka oli määrä pysyä eristettynä huoneeseensa viikon ajan. Jos tauti ei silloin olisi saanut Alanaa, tämä lähtisi poikien perässä Highclere Castleen.

Alexandra ei tiennyt kuinka moni palvelusväestä oli sairastunut. He sairastivat ja kuolivat palvelusväen tiloissa, eristyksissä taudin leviämisen pelossa. Käytävällä häntä vastaan tuli väsyneen näköinen piika, joka oli ollut pyyhkimässä viileillä pyyhkeillä vanhaa kreivitärtä.

”Miten vanha kreivitär voi?” Alexandra kysyi häneltä.

”Hänellä on korkea kuume, rouva”, piika vastasi.

Alexandra mietti. Fergusin äiti eli toden näköisesti viimeisiä päiviään. Hän oli menettänyt aviomiehensä, hänen vanhin poikansa oli kaukana maapallon toisella puolella ja hänen tyttärensä saattoi myös olla vakavasti sairas. Lasten lähdöstä vanha nainen oli tietämätön. Alexandra oli vanhalle naiselle rakas ja hän tiesi, ettei toden näköisesti voisi itse sairastua isorokkoon. Miten tauti voisi tarttua kuolleeseen? Alexandra teki päätöksensä.

”Mene lepäämään. Minä huolehdin vanhasta kreivittärestä tämän yön”, Alexandra sanoi piialle.

”Mutta rouva…”, piika aloitti, mutta Alexandra vaiensi hänet katseella.

Hiljaa Alexandra kiipesi toiseen kerrokseen ja avasi sairastuneen huoneen oven. Kuka tahansa elävä olisi kammonnut astua siitä sisään, mutta Alexandra asteli päättäväisesti anoppinsa vuoteen luokse. Vanhan naisen posket hehkuivat kuumeesta. Muutama märkärakkula oli jo noussut kaulalle. Ne näyttivät kivuliailta.

”A-alex, oletko se sinä?” Vanhus kysyi heikolla äänellä.

”Minä se olen. Ole rauhassa, olen tullut pitämään sinusta huolta”, Alexandra jutteli. Hän otti märän rievun pesuvadista ja pyyhki vanhan naisen kasvoja ja kaulaa.

”Mutta lapsi kulta, sinun ei pitäisi olla täällä”, vanha nainen vastusteli.

”Ei mitään hätää, minä en voi sairastua. Lepää vain”, Alexandra vastasi.

Vanha nainen käänsi tuskaisesti päätään nähdäkseen Alexandran paremmin kuumeisilla silmillään. Alexandra hymyili hänelle.

”Voisitko… voisitko sinä laulaa?” Vanha kreivitär kysyi.

Alexandra nyökkäsi. Hän lauloi anopilleen samoja lauluja, joita hän tapasi laulaa rauhoitellessaan Davidia. Vanha nainen nukahti lopulta aamuyön tunteina. Alexandra arveli, ettei hän enää heräisi unestaan.

[kardinaali]

Gabriel Breckenridge oli tyytyväinen saadessaan kirjeen Alexandralta, jossa tämä kertoi vanhan kreivittären poismenosta. Isorokko oli toki ikävä vieras kartanossa, mutta Gabrielille se oli todellinen onnenpotku. Alexandran ihmissukulaiset olivat olleet rasittavia ja Alexandra itse oli ollut äärimmäisen suojelevainen heitä kohtaan. Lukuisista yrityksistään huolimatta Gabriel ei ollut onnistunut häätämään heitä kartanosta, ei silloinkaan, kun kartanon isäntä oli palannut häntä koipien välissä takaisin Intiaan. Vanha kreivitär ja ruma Alana-neiti sekä Alexandran ärsyttävät lapset, myös se vastenmielinen vajaaälyinen, olivat pysyneet kartanossa sitkeästi kuin lika vaatteissa. Gabrielin puolesta isorokko olisi saanut viedä vaikka koko joukon, mutta hänelle riitti tällä hetkellä se, että yksi oli kuollut ja muut paenneet Newburyyn. Nyt, kun ihmiset olivat poissa, Gabriel saisi vihdoin Goodwood Housen käyttöönsä.

Lontoo alkoikin jo tuntua ahtaalta, Gabriel mietti ja vilkaisi ulos oleskelusalin ikkunasta. Tyburn Lane näytti hiljaiselta ja autiolta, mutta Gabriel haravoi silti huolestuneena kotinsa edustaa tarkoilla aisteillaan, peläten näkevänsä varjoissa liikettä. Hän ei ollut Lontoon hovissa suosiossa, mutta ei varsinaisesti vainottukaan. Sheriffi oli kyllä kiusallisen kiinnostunut hänen toimistaan, joten Gabriel arveli tekevän hyvää hänen sosiaaliselle elämälleen, jos hän ottaisi etäisyyttä Lontooseen. Hän voisi kutsua muutamia valikoituja henkilöitä vieraikseen Goodwood Houseen neuvonpitoon. Niin, Gabriel mietti tyytyväisenä. Sellainen vauraus tekisi vaikutuksen keneen tahansa. Oikea ympäristö ja muutama tarkoin harkittu, miellyttävä kohteliaisuus saisi varmasti eräiden henkilöiden mielipiteen kääntymään Gabrielin eduksi. Gabriel virnisti itsekseen tyytyväisenä juoneensa.

Alexandra piti tietysti saada pois jaloista, mutta hänet Gabriel voisi lähettää Lontoon kotiinsa, tai vaihtoehtoisesti Alexandra voisi mennä Burlington Rowlle. Alexandraa ei tietenkään voinut näyttää kenellekään, mutta jos joku törmäisi häneen Lontoossa, hänestä toden näköisesti tehtäisiin selvää sen kummempia kyselemättä. Whitechapelissa tai muualla laitakaupungilla vieraisiin vampyyreihin ei kiinnitetty niin paljon huomiota, mutta Alexandra ei liikkunut sellaisilla alueilla. Hänen oma yläluokkaisuutensa koituisi hänen kuolemakseen, jos niin oli käytävä.

Gabriel oli langennut Alexandran kauneuteen ja siihen kiehtovaan luonteenpiirteeseen, ettei tämä helposti ollut ihastunut Gabrieliin. Muut neidot seurapiireissä olivat kuin sulaa vahaa Gabrielin käsittelyssä, mutta Alexandra oli pitänyt tiukasti pintansa hänen viettely-yrityksiään vastaan ja puhunut alituiseen miehestään. Gabrielille Alexandra oli ollut jotain ihmeellistä. Jotain hyvin virkistävää ja tavoittelemisen arvoista. Kun hän sitten lopulta oli saanut palkintonsa, oli Alexandra osoittautunut aivan tavalliseksi yläluokkaiseksi naiseksi. Ei Gabriel varsinaisesti katunut tehneensä Alexandrasta jälkeläistään, sillä tämän varallisuus ja asema seurapiireissä oli jotain sellaista, jota Gabriel itse ei voisi koskaan, tai ainakaan helposti, saavuttaa. Mutta päätös oli syntynyt intohimon seurauksena. Siksi Gabriel ei kokenut ajatusta Alexandran kuolemasta sheriffin ja tämän joukkojen kynsissä erityisen ikävänä. Ja jos Alexandra olisi poissa, Gabriel mietti, koko Goodwood House ja kaikki Gordonin suvun omaisuus olisi yksin hänen käytettävissään.

Gabriel oli juuri vetäytymässä pois ikkunasta, kun hän näki miehen juoksevan öisessä tihkusateessa kohti Tyburn Lanea. Mies oli vaikea havaita pimeydessä, mutta Gabrielin tarkalta näöltä hän ei voinut kätkeytyä. Huolestuneena Gabriel seurasi, miten mies juoksi suoraan kohti hänen kotitalonsa ovea.

Gabriel sulki ikkunan verhot. Hän ei ollut nähnyt miestä kunnolla, mutta päätellen siitä, miten nopeasti hän juoksi yön pimeydessä, hän saattoi hyvinkin olla vampyyri. Oliko vampyyri vihamielinen? Joutuisiko Gabriel taistelemaan? Hän haki kiireesti miekkansa asehuoneesta ja vetäytyi eteisen käytävän varjoihin. Oven kolkutinta soitettiin. Hovimestari oli jo vetäytynyt nukkumaan, joten otti tovin ennen kuin hän ennätti ovelle.

”Kiitti vaan, mä jo luulin, ettei täällä ole ketään kotona”, sanoi mies vahvalla itäkaupungin murteella astuessaan sisään aulaan.

Gabriel huokasi helpotuksesta piilossaan, mutta tunsi samalla myös harmistusta. Mies ei ollut vaarallinen, mutta ei myöskään toivottu vieras. Hän jätti miekkansa nojaamaan seinään ja astui esiin pelokkaan hovimestarin helpotukseksi.

”Phineas, mikä tuo sinut tähän osaan kaupunkia?” Gabriel kysyi.

Phineas oli kookas mies, jolla oli takkuinen tukka ja parta. Hänen vaatteensa olivat kuluneet ja paikatut ja hän haisi hevosen lannalle ja lialle. Phineas oli brujah, mutta klaanilleen tyypillisesti hän ei näyttänyt erityisen paljon vampyyrilta, vaan oli miellyttävä, joskin käytökseltään karkea.

”Gabe! Mä tulin tänne, kun tuli ongelmia poliisin kanssa ja olis ollut liian pitkä matka Whitechapeliin”, Phineas sanoi.

Gabriel irvisti, mutta hillitsi itsensä.
”Watson, voitte mennä nukkumaan”, hän sanoi hovimestarille.

Phineaksen hän ohjasi oleskeluhuoneeseen. Brujah rojahti nojatuoliin lähelle takkaa, jossa yhä hehkui hiillos. Gabriel raotti verhoja ja katsoi kadulle. Kaksi partiopoliisia seisoskeli lähellä katulamppua, mutta he näyttivät kadottaneen rikollisen jäljet.

”Fiini kämppä”, Phineas sanoi katsellessaan ympärilleen. ”Mulla olis tarvetta vähän… tiedät kyllä”, hän jatkoi.

”Minulla on palvelusväkeä, voit saada jonkun heistä. Mutta ensin haluan tietää, miksi tulit? Mehän olemme sopineet, että et tule tänne”, Gabriel sanoi.

”Joo, mutta tää oli hätätapaus. Sitä paitsi sua ei oo näkynyt Whitechapelissa pitkään aikaan. Mä ja Oscar ollaan mietitty, etkö sä enää ees muista meitä?” Phineas sanoi. Vaikka hän puhui alaluokkaista englantia, hänen äänensävynsä oli moittiva ja käskevä.

”Minulla on ollut kiireitä”, Gabriel vastasi kireästi.

”Millasia kiireitä? Tanssiaisissa? Vai hovissa? Samaan aikaan meillä alkaa kuule käydä elintila ahtaaksi Whitechapelissa. Nosferatuja on joka puolella ja ne lähtee sotaan, jos ravinnosta tulee riitaa. Siksi mä lähdin Cityyn, mut se oli huono idea”, Phineas sanoi.

Gabriel tiesi kyllä, että köyhillä alueilla oli vampyyreita enemmän kuin sinne mahtui. Ruhtinas ei välittänyt rajoittaa väkeä kuin niillä alueilla, joita hän piti tärkeinä.

”Minä ymmärrän. Ja olen pahoillani, ettei minulla ole ollut aikaa teille. Te olette kuin veljiä minulle, ja….”, Gabriel aloitti, mutta Phineas vaiensi hänet.

”Me ollaan veljiä, sä ja mä ja Oscar. Väitätkö sä, ettet muka muista? Sä olit samanlainen kuin me, äläkä unohta sitä, nätti poika”, Phineas sanoi tulistuneena. Hänen kätensä puristuivat nojatuolin pehmusteisiin.

”Kyllä, kyllä. Ja nyt, kun minulla on asiat paremmin, autan toki teitäkin”, Gabriel sanoi puolustellen. Hän ei halunnut suututtaa brujahia.

”Miten?” Phineas kysyi.

Gabriel mietti nopeasti. Hän sai oivallisen tuuman ja hymyili Phineakselle ystävällisesti.

”Minä muutan pois Lontoosta. Menen Goodwood Houseen. Se on riittävän iso kartano meille kaikille. Tai vaihtoehtoisesti sinä ja Oscar voitte jäädä tähän taloon”, hän sanoi.

Phineas katseli ympärilleen oleskeluhuoneessa. Gabriel tiesi paikan tekevän häneen vaikutuksen. Mies oli asunut koko ihmisikänsä Lontoossa, joten hän ei voinut kuvitella, miten hieno maalaiskartano olisi.

”Saatte täällä palvelusväen käyttöönne. Voitte tehdä heille mitä haluatte. Toki on eräs ongelma”, hän sanoi ja yritti kuulostaa huolestuneelta.

”Mikä ongelma?” Phineas kysyi.

”Jaarlin lapset ovat lähteneet isorokkoa pakoon Newburyyn lastenhoitajan ja tätinsä kanssa. He tuskin palaavat Goodwood Houseen kovin nopeasti, mutta he saattavat tulla Lontoon kotiinsa”, Gabriel kertoi. Hän ei uskonut Phieaksen tietävän, ettei Tyburn Lanen asunto ollut Gordonien Lontoon koti.

”Onko tää sen sun likan asunto vai? Siis Gordonien?” Phineas kysyi.

Gabriel nyökkäsi, mutta virnisti sitten:
”Minun puolestani te voitte hankkiutua heistä eroon parhaalla katsomallanne tavalla.”

Phieasi mietti hetken ja näytti sitten äärimmäisen tyytyväiseltä:
”Jaa, se ei oo meille ongelma”, hän sanoi ja hörähti nauramaan.

Gabriel istuutui toiseen nojatuoliin hymyillen. Hän oli keksinyt täydellisen tavan päästä eroon Phineaksesta ja Oscarista samalla tehden heidät tyytyväisiksi. He olivat kuitenkin liittolaisia, joita Gabriel ei halunnut menettää. Ja jos Alexandran lapset palaisivat Newburysta takaisin Lontooseen, Gabriel voisi ohjata heidät Tyburn Lanelle. Sen jälkeen he eivät enää olisi Gabrielin ongelma. Täydellinen suunnitelma, Gabriel mietti itseensä tyytyväisenä. Kerrassaan täydellinen.