Los Angeles seikkailu

[kardinaali]

Los Angeles, syyskuu 2024

Oli jo aamuyö, kun Dominic tuli töistä kotiin. Hän ei sytyttänyt valoja pienen asunnon eteiseen, jottei olisi herättänyt siskojaan.

Sisarukset asuivat kolmisin Los Angelesin Chinatownissa asunnossa, jossa olivat asuneet koko ikänsä. Dominicin kaksi siskoa jakoivat keskenään pienen makuuhuoneen, jonka erotti olohuoneesta liukuovi. Dominic itse nukkui olohuoneessa vuodesohvassa. Asunnossa oli lisäksi kylpyhuone ja keittiö, jonka niinikään sai suljetuksi omaksi tilakseen liukuovella.

Dominic meni pesemään kätensä kylpyhuoneeseen. Daisy, hänen nuorin siskonsa, oli ripustanut pesemänsä pyykin kylpyammeen yläpuolelle kuivumaan. Ilma oli kostea ja tuoksui pesuaineelle. Dominic oli haaveillut menevänsä kylpyyn, mutta päätti odottaa aamuun. Kostean pyykin alla kylpeminen ei ollut erityisen rentouttavaa.

Kylvyn sijaan hän päätti syödä jotain ja paneutua sitten nukkumaan. Hänen toinen siskonsa Maria nousisi muutaman tunnin kuluttua töihin, joten hän voisi hyvin valmistaa yöpalaa itselleen ja jättää siitä osan aamupalaksi Marialle.

Dominic oli perheen vanhimpana lapsena huolehtinut siskoistaan 15-vuotiaasta asti, aina siitä lähtien, kun he olivat jääneet orvoiksi. Maria oli häntä neljä vuotta nuorempi ja Daisyn kanssa hänellä oli ikäeroa jopa yhdeksän vuotta. Nykyisin myös Maria kävi töissä, mikä helpotti sisarusten taloudellista tilannetta huomattavasti. Daisy oli vielä koulussa. Tytöllä oli lukupäätä ja Dominic toivoi, että voisi maksaa siskonsa korkeakouluopinnot. Olisi hienoa, jos edes joku heistä voisi kouluttautua.

Keittiössä Dominic sulki liukuoven ja sytytti valot. Maria oli jättänyt hänelle lapun pöydälle:

Dominic,
Jääkaapissa on hedelmäsalaattia ja paistettua riisiä. Daisy pesi tänään sinun paitojasi, ne kuivuvat kylpyhuoneessa. Wc on taas rikki, säiliö pitää täyttää suihkulla. Herra Wu tulee katsomaan pönttöä iltapäivällä.
Maria

Dominic otti jääkaapista hedelmäsalaattikulhon ja olutpullon. Kylmä riisi ei houkuttanut häntä, joten hän päätti valmistaa uutta riisinkeittimellä ja paistaa munia sen seuraksi. Häntä ei nukuttanut vielä, joten yöllinen puuhastelu yksin keittiössä tuntui rentouttavalta. Lisäksi kylmä olut auttoi häntä ajattelemaan.

Juuri nyt sisarukset elivät suhteellisen hyvää aikaa. Aina asiat eivät olleet menneet yhtä hyvin. Heidän isänsä oli ollut juoppo ja pätkätyöläinen, joka lopulta oli joutunut ongelmiin rikollisten kanssa. Oli käynyt ilmi, että isällä oli ollut valtavat pelivelat. Kun hän ei ollut kyennyt maksamaan velkojaan, hän oli päässyt hengestään jossain Valleyn takametsissä. Äiti oli ollut murheen murtama ja kun rikolliset olivat tulleet perimään velkojaan leskeltä, se oli ollut äidille liikaa. Hän oli riistänyt oman henkensä. Yhtäkkiä teini-ikäinen Dominic oli joutunut kasvotusten rikollisten kanssa, jotka olivat olleet sitä mieltä, että poika oli ollut riittävän vanha ottamaan vastuun isänsä virheistä.

Siihen aikaan Maria oli ollut 11-vuotias ja Daisy kuuden. Sosiaalityöntekijöitä ei kiinnostanut Chinatownin lasten elämä, koska kukaan ei yleensä tehnyt heistä lastensuojeluilmoituksia. Niinpä sisarukset olivat jääneet kolmisin ja Dominic oli joutunut ottamaan osa-aikaisen työn koulun jälkeen, jotta kykeni elättämään itsensä ja siskonsa ja maksamaan rikollisille. Ei teini-ikäisen pää sellaista ollut kauaa kestänyt. Dominic oli ajautunut päihdepiireihin ja lopulta rahapulassaan hän oli alkanut tapella laittomissa kisoissa. Niissä Chinatownin hämärissä kellareissa käydyissä tappeluissa ei ollut sääntöjä. Kaikki oli ollut siellä sallittua. Dominic oli ollut hyvä tappelija, sillä hän oli ollut vihainen nuori mies, jolla ei ollut enää ollut unelmia. Niihin taistelukehiin hän toden näköisesti olisi kuollutkin, elleivät poliisit olisi eräänä yönä rynnäköineet tiloihin ja lopettaneet touhua. Vankilaan Dominic ei ollut tahtonut mennä, sillä hän oli vastuussa siskoistaan. Lopulta käräjäoikeuden tuomari oli nähnyt Dominicin uhrina ja hän oli selvinnyt tuomiotta. Mutta poliisi oli jo kiinnittänyt häneen ja hänen kykyihinsä ja toivottomaan tilanteeseensa huomiota.

Dominic otti toisen oluen ja ryhtyi paistamaan munia. Kolme hänelle itselleen ja kaksi Marialle aamuksi. Niin, Dominic mietti. Olihan hänen nykyinen työnsä hankalaa ja vaarallista, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut enää tapella henkensä kaupalla. Ja ainakin hänellä ja siskoilla oli nyt hiukan enemmän rahaa käytössään, eikä heidän tarvinnut enää maksaa rikollisille.

Yöllä oli kuitenkin tapahtunut jotain,mikä oli saanut Dominicin mietteliääksi. Se liittyi juuri Chinatownin rikollisiin. Kun hän oli ollut pieni ja hänen isovanhempansa äidin puolelta olivat olleet vielä elossa, hän oli kerran kuullut vaarinsa kertovan, ettei heillä ollut mitään hätää Chinatownissa, sillä alamaailma suojeli heitä. Se liittyi johonkin, mitä oli tapahtunut vaarin vanhemmille heidän matkustaessaan rahtilaivalla siirtolaisina Kiinasta Yhdysvaltoihin 1940-luvulla. Vaari ei ollut koskaan puhunut siitä muuta kuin urotekona, josta Chinatownin alamaailman johtaja oli halunnut palkita heidät. Kun sitten vaarin vanhemmat olivat menneet tapaamaan johtajaa, tämä oli tunnistanut vaarin isän omaksi verisukulaisekseen ja ottanut hänet ja hänen jälkeläisensä erityiseen suojelukseensa.

Isovanhemmilla olikin olleet asiat varsin hyvin. Heillä oli ollut upea asunto aivan Chinatownin sydämessä. Äiti oli ollut heidän ainoa lapsensa ja hän oli saanut kasvaa ylellisyyden keskellä. Edes äidin huono avioliitto ei ollut ajanut häntä eroon vanhemmistaan ja vaikka mummi ja vaari eivät olleetkaan pitäneet isästä, he olivat aina olleet hyvin rakkaita Dominicille ja hänen siskoilleen.

Mutta isovanhemmat olivat lopulta kuolleet. Isä oli pelannut perheen rahat ja tullut rikollisten murhaamaksi. Äiti oli tappanut itsensä. Dominic ei ollut koskaan itse kokenut, että alamaailma olisi suojellut häntä. Päinvastoin. Hänen kaikki ongelmansa tuntuivat johtuvan siitä, että rikolliset olivat ajaneet hänen perheensä ahtaalle. Ja vasta nyt, tänä yönä, hän oli alkanut pohtia, oliko Chinatownin alamaailmassa todella tapahtunut vallanvaihdos, jonka seurauksena myös hänen oma elämänsä oli mennyt sivuraiteille? Sen asian selvittäminen oli nykyisin hänen työtään ja nyt hänestä tuntui kiusallisesti siltä, että hänen työnantajansa olivat tienneet asiasta enemmän kuin hän itse.

Kaikki agentit heidän pienessä erityisyksikössään oli valittu tehtäväänsä poikkeuksellisten yhteyksiensä tai ominaisuuksiensa ansiosta. Mutta kuinka moni agentti todella tiesi, mitä heiltä odotettiin ja mikä heidän menneisyytensä oikeastaan oli? Lisbeth oli ollut Irakissa, mutta jos häneltä kysyi sodasta, hänen ilmeensä kovettui ja hänen silmissään saattoi nähdä tummuutta, joka oli vierasta ihmissilmille. Lisbeth ei koskaan puhunut sodasta. Ja Timothy väitti olevansa kotoisin Alabamasta, mutta kerran humalassa hän oli lipsauttanut Dominicille, että oli syntynyt ja kasvanut Kongossa.

Riisinkeitin piippasi sen merkiksi, että riisi oli valmista. Dominic avasi luukuun ja antoi hyvältä tuoksuvan höyryn tulvahtaa keittiöön. Hän kauhoi riisiä kulhoon ja nosti munat sen päälle. Sitten hän istuutui pöytään ruokansa ja kolmannen olutpullon kera.

Marian kirjoittama viesti lepäsi pöydällä. Se oli kirjoitettu siroin kirjoitusmerkein, kunnollisella kirjakielellä. Vain harva Los Angelesin Chinatownissa osasi kirjoittaa oikeaa kirjakieltä. Useimmat kirjoittivat yksinkertaisin merkein ja puhuivat kantonin kiinaa tai hakkakiinan murretta. Mutta Dominic ja hänen siskonsa olivat oppineet äidiltään mandariinikiinan, vaikka heidän isänsä olikin puhunut kantonin kiinaa. Äiti oli myös opettanut Dominicin ja Marian kirjoittamaan. Dominic oli kouluaikana hävennyt erilaista puhettaan ja oli vasta aikuisikään tullessaan tajunnut, että äiti oli opettanut hänelle vanhan sivistyneistön kielen. Sillä äiti oli halunnut kertoa lapsilleen jotain, jota ei ollut halunnut tai uskaltanut sanoa ääneen. Mutta Dominic tai hänen siskonsa eivät enää voineet kysyä siitä äidiltä tai keneltäkään muultakaan. Kaikki heidän äidin puolen sukulaisensa Los Angelesissa olivat kuolleet.

Oli myös kaulakoru, jonka Dominic oli saanut äidiltään, ja joka toisinaan oli tehnyt eriskummallisia asioita. Juuri aiemmin yöllä se oli pelastanut Dominicin syttymästä tuleen. Hän oli yhdessä Damionin, tuon kummallisen henkilön kanssa, napannut kiinni miehen, joka saattoi tietää jotain Chinatownin alamaailmasta. Sen verran Dominic tiesi, että mies oli jokin yliluonnollinen otus, kenties levoton vainaja, ja että hän osasi taikoa. Mies olikin taikonut. Hän oli sytyttänyt Damionin takin tuleen ja yrittänyt sytyttää Dominicinkin takkia, mutta hänen kaulassaan ollut koru oli estänyt sen.

Dominic otti korun esille paitansa alta. Se oli veistetty sinisestä jadesta ja se oli hyvin karkeaa tekoa. Koru esitti ilmeisesti kiinalaista leijonaa irvistämässä. Symboli oli nykyisin yleisesti käytössä etenkin turisteille myytävässä rihkamassa, mutta entisinä aikoina se ei ollut sallittu tavallisten kansalaisten käyttöön. Jos Dominic vain tietäisi, mikä viidestä pyhästä leijonasta oli korussa kyseessä, hän voisi kenties ymmärtää paremmin äitinsä sukua. Juuri leijonakorusta Los Angelesin entinen hallitsija oli tunnistanut hänen isoisoisänsä sukulaisekseen. Koru oli periytynyt vaarille ja vaarilta Dominicin äidille, joka oli antanut sen Dominicille sinä syksynä, jolloin hän oli aloittanut koulun. Dominic piti sitä aina kaulassaan. Yleensä se ei tehnyt mitään, mutta toisinaan se tuntui jääkylmältä hänen ihoaan vasten. Joskus, kuten aiemmin yöllä, koru alkoi hohtaa sinistä valoa. Se tapahtui harvoin ja yleensä silloin, jos Dominic oli vaarassa.

Damion yritti selvittää menneisyyttään. Aivan yhtä paljon myös Dominic halusi tietää, mistä hän oikeastaan tuli. Ja nyt hän oli alkanut epäillä, että myös Lisbethillä ja Timothylla oli salaisuuksia, joita hei eivät kertoneet muille ja joista he kenties eivät itsekään tienneet tarpeeksi. Oli siinäkin joukko työkavereita, Dominic ajatteli. Mutta ehkä NSA oli pelastanut heidät kaikki vielä kurjemmalta kohtalolta?
Kolme olutta raskaan yön päälle saivat Dominicin hiukan humaltumaan. Hän vei tyhjän lautasensa tiskialtaaseen, kokosi Marialle aamupala-annoksen pöytään ja meni sitten sijaamaan vuodesohvansa nukkumista varten.

[kardinaali]

“Tekeekö tämä kipeää?” Graaf kysyi vetäessään pinseteillä varovasti palaneen ihonriekaleen irti miehen kasvoista.

“Ei”, mies vastasi, vaikka irvistikin. “Sain vihdoin kipulääkettä, joka auttaa.”

Miehen kasvot olivat pahoilla palovammoilla, mutta hän oli parantunut huomattavan hyvin siitä tilasta, jossa oli ollut vielä neljä päivää sitten. Se oli ihme, mutta niin oli kaikki, mikä liittyi tohtori Graafin potilaisiin.
Graaf inhosi pakollisia keikkoja Fallbrookiin, etenkin öisin. Tutkimuslaitos oli rakennettu kylmän sodan aikana ja se oli synkkä, sokkeloinen ja ankea. Sinne oli tehty vain välttämättömät peruskorjaukset. Lattiaa peitti edelleen beige linoleum laatta, joka oli pahasti naarmuilla ja täynnä pinttynyttä likaa. Fallbrookin maanalaiset laboratoriot olivat kuulemma huippuluokkaa, mutta niihin Graafin kaltaisilla peruslääkäreillä ei ollut asiaa.

Laitoksen maanpäällisen osan ilmastointi oli antiikkinen, eikä se pystynyt pitämään Kalifornian kesän tukahduttavaa kuumuutta loitolla. Laitoksen sisätilat olivat yöllä tunkkaiset ja hiostavat päivän helteen jäljiltä. Graafin vastaanottohuoneen betonisessa katossa pyöri hiljaa norsunluun värinen muovituuletin, mutta siitä ei juuri ollut apua.

Graaf pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Hänen potilaansa ei hikoillut, eikä näyttänyt kärsivät kuumuudesta. Mutta muuten mies kyllä oli pahasti kärsineen näköinen. Jos hän olisi ollut tavallinen ihminen, hän olisi tarvinnut lukuisia leikkauksia ja ihosiirteitä toipuakseen edes auttavasti palovammoistaan. Eikä mikä tahansa kipulääke olisi auttanut häntä. Häntä olisi pidettävä jatkuvassa morfiinihumalassa, sillä kolmannen asteen palovammat ympäri kehoa aiheuttivat ihmiselle sietämätöntä tuskaa.

”Oletko aivan varma, että et tarvitse mitään muuta?” Graaf kysyi. Hän teippasi antiseptisiä sideharsolaastareita miehen poskiin, nenään ja otsaan.

”Olen. Enkä tiedä tarvitsenko näitä kääreitäkään”, mies vastasi.

”Ne suojaavat haavoja infektioilta”, Graaf vastasi. ”No niin, katsotaan sitten muuta kehoa”, hän sanoi.

Mies nousi seisomaan ja riisui varovaisesti ja vastentahtoisesti haalarinsa. Kehossa ei ollut juuri lainkaan palamatonta ihoa. Edes vaatteet eivät olleet onnistuneet suojaamaan miestä, vaikka vaatteiden peittämät alueet olivat vähemmän kärsineitä kuin kasvot, käsivarret ja niska, jotka olivat olleet suojaamatta.

Graaf oli tottunut näkemään loukkaantuneita sotilaita, mutta tämän miehen vammat olivat järkyttävät. Hänen teki pahaa katsoa miestä.

”Minä puhdistan ja peitän isoimmat haavat siteillä”, Graaf selitti. ”Sano heti, jos tekee kipeää, niin lopetan.”

Mies seisoi hievahtamatta paikoillaan, kun Graaf puhdisti hänen selässään olevaa palovammaa.
”Minun on kuvattava nämä”, hän sanoi hiukan anteeksipyytävästi.

Graaf tiesi kyllä, miten kuisallista potilaalle oli, että hänen alastonta kehoaan kuvattiin tutkimuksia varten. Mutta tutkimusta kaikki se oli. Miehen palovammat ja kaikki hänen elämäänsä liittyvä oli pelkkää tutkimusta.

Mies murahti hyväksymisen merkiksi, mutta Graaf näki, että hän koki olonsa erittäin epämukavaksi. Hän ei suuttunut, hän vain näytti alistuvan kohtaloonsa. Mies ei osannut suuttua. Lääkitys piti siitä huolen.
Graaf otti digikameralla kuvia miehen vammoista ja lähetti ne saman tien hänen tiedostoihinsa. Sitten hän jatkoi haavojen puhdistamista ja siteillä peittämistä. Saatuaan työnsä valmiiksi hän antoi miehelle luvan pukeutua.

”Onko sinulla jotain muuta, mitä tarvitset?” Graaf kysyi.

”Haluan vain olla rauhassa”, mies vastasi.

”Ymmärrän. Kirjaan tietoihisi, että olet sairaslomalla vielä kaksi viikkoa. Sen jälkeen olet varmaan jälleen valmis kenttätöihin”, Graaf sanoi.

Mies näytti järkyttyneeltä:
”Kentälle?! Sen jälkeen, mitä minulle tapahtui? Kai se oli vitsi?”

Graaf nosti katseensa muistiinpanoistaan ja kurtisti kulmiaan:
”Ei, ei ollut. Minä uskon teidän olevan työkuntoinen kahden viikon päästä.”

”Mutta…”, mies näytti hämmentyneeltä ”Mitä minun pitää vielä kestää? Minä luulin, että näin vakavan onnettomuuden jälkeen saisin jäädä eläkkeelle tai jotain. Mennä kotiin.”

Graaf ei tiennyt mitä vastata. Kotiin, mies oli sanonut. Eikö hän tajunnut, ettei hänellä enää ollut kotia? Tai kai Fallbrook oli sellainen, jos tutkimuslaitosta nyt kodiksi saattoi sanoa. Mies oli kuten muutkin hänen kaltaisensa: unohtanut suurimman osan elämästään. Mutta unelmiaan hän ei ollut menettänyt, eikä kaipuutaan normaaliin elämään. Miten Graaf kykenisi kertomaan hänelle, ettei hänellä ollut enää paluuta siviiliin? Että mies oli allekirjoittanut sopimuksen, jonka mukaan hänen kehonsa oli kuoleman jälkeen Grafeionin omaisuutta? Ja että hän teknisesti ottaen oli kuollut, joten nyt hän ei enää ollut oikeustoimikelpoinen henkilö, vaan ainoastaan Grafeionin tutkimuskappale?

”Minä puhun tohtori Nakamuralle ja katson, mitä voimme tehdä”, Graaf vastasi. Siihen vastaukseen miehen oli tyytyminen.


Graaf ei pitänyt valehtelemisesta, mutta hän ei tiennyt, miten olisi selittänyt tilanteen miehelle. Hän oli jo muutaman kuukauden ajan pohtinut, kykenisikö enää työskentelemään Grafeionilla. Tutkimus oli liian moraalitonta. Hän oli lääkärinä antanut Hippokrateen valan ja koki nyt, että rikkoi valaansa räikeästi osallistuessaan tutkimustyöhön.

Tohtori Nakamura työskenteli yleensä joko maanalaisissa laboratorioissa tai kaupungissa, mutta kerran kuukaudessa hän pystytti väliaikaisen työpisteen Fallbrookin maanpäällisen osan tutkimushuoneeseen voidakseen vaihtaa tietoja Graafin kanssa. Graaf näki, että Nakamura oli jo saapunut paikalle, sillä ovenraosta kajasti valoa. Hän koputti varovasti oveen.

”Sisään”, Nakamuran ääni vastasi.

Graaf astui sisään tunkkaiseen huoneeseen. Katossa oleva tuuletin oli pois päältä, mutta huono ilmanlaatu tai kuumuus ei näyttänyt vaivaavan työhönsä syventynyttä Nakamuraa. Hän istui kumarassa kannettavan tietokoneensa ääressä ja tuijotti ruutua epäterveellisen läheltä.

Tohtori Nakamura oli suunnilleen Graafin ikäinen, japanilainen mies. Hän oli lyhyt ja hoikka ja hänen mustat hiuksensa olivat hyvin lyhyeksi ajellut kuin armeijassa. Hänellä oli valtavat, neliskanttiset silmälasit, joiden takaa Graafia kohti tuijottivat pienet ja pikimustat silmät. Niiden katse oli terävä ja teki Graafin olon kiusaantuneeksi. Jokin niissä oli luonnotonta, mutta Graaf ei osannut sanoa mitä se oli. Ehkäpä Nakamuran täydellinen moraalittomuus paistoi niistä läpi.

”Minä sain juuri potilaat tarkistettua”, Graaf sanoi.

”Tiedän”, Nakamura vastasi. ”Erinomaista, suorastaan loistavaa. Minä tutkin juuri tämän kokeen tuloksia. Kerrassaan erinomaista, erinomaista”, hän jutteli itsekseen.

Graaf veti itselleen tuolin lähelle Nakamuran työpöytää ja istahti sille. Hän katsoi varovasti, mikä Nakamuran mielestä oli niin erinomaista. Tietokoneen näytöllä oli joukko erilaisia kuvaajia.

”Katsohan tätä”, Nakamura sanoi ja osoitti Graafille kahta viivaa kuvaajalla. ”Toinen on tuloksia potilaan 233 altistuskokeesta. Hän kesti suoraa auringonvaloa huomattavasti kauemmin kuin potilas 164.”

”Minä tiedän”, Graaf vastasi hiljaa. ”Potilas 164 kuoli ja potilas 233 kärsi suunnattomista tuskista.”

”Juuri niin”, Nakamura vastasi nyökytellen. ”Tämä vahvistaa sen, että meidän pitäisi lopettaa Layil-linjan testit saman tien ja keskittyä vain Bayim-linjaan. Siinä on tutkimuksen uusi suunta.”

Graaf ei hetkeen sanonut mitään. Hän ei halunnut kyseenalaistaa Nakamuraa, mutta ei pitänyt tämän tavasta puhua kokeista ja etenkään heidän potilaistaan.

”Layil-linjan potilaita ei juuri ole enää jäljellä ja osa heistä on sijoitettu perheisiin. Mitä heidän kanssaan tulisi tehdä?” Graaf kysyi lopulta.

”Lopulta heidät pitää eliminoida”, Nakamura vastasi. ”Mutta ei aivan vielä. Heille on vielä käyttöä.”

Graaf ei pitänyt Nakamurasta. Mies oli täysin moraaliton. Mutta koska Grafeion maksoi hyvää palkkaa, Graaf ei ollut valmis riitaantumaan päävastuussa olevan tutkijan kanssa. Oli kuitenkin eräs asia, joka Graafin oli otettava puheeksi Nakamuran kanssa.

”Minulla on hiukan ongelma Los Angelesiin jääneen Layil potilaan kanssa. Hänen sijoitusperheensä ei ole häneen erityisen tyytyväinen ja meidän pitäisi kuitenkin saada hänestä taloudellista voittoa”, Graaf aloitti.

”Ahaa, minä tiedän, ketä sinä tarkoitat”, Nakamura vastasi ja hänen pienet, mustat koppakuoriaissilmänsä välähtivät ilkeästi. ”Älä välitä hänestä, hänelle on löytynyt uutta käyttöä. Hän on tyhmä.”

”Aivan”, Graaf vastasi hämmentyneenä. ”Voinko siis kertoa hänelle, että kaikki on kunnossa, eikä hänen tarvitse huolehtia siitä, että joutuisi ulos perheestä? Koska te tiedätte, herra Nakamura, että kodin menettäminen voisi koitua hänelle kohtalokkaaksi.”

”En halua häntä vielä ulos Belldegrunien perheestä. Siellä pitää jonkun olla pitämässä heitä silmällä. Mutta kun aika koittaa, potilas ei joudu kadulle. Minähän sanoin jo, että hän on tyhmä. Hän on tutustunut villeihin”, Nakamura selitti.

”Villeihin?” Graaf ihmetteli. Hän arveli Nakamuran tarkoittavan mustaihoisia ja tunsi vielä enemmän vastenmielisyyttä tohtoria kohtaan.

”Niin. Olentoihin, jotka ovat vaistojensa vietävissä”, Nakamura vastasi. ”He voivat pukeutua kalliisiin vaatteisiin ja asua hienoissa taloissa, mutta he eivät koskaan voi olla mitään muuta kuin miksi heidät on tehty, pelkkiä elukoita.”

Viimeisen sanan Nakamura suorastaan sylki suustaan. Hänen äänensävynsä oli täynnä inhoa ja vihaa, aivan kuin nämä ”elukat” olisivat jotain niin vastenmielistä ja häpeällistä, ettei niitä pitäisi edes olla olemassa.

Graaf koki itsensä kiusaantuneeksi ja päätti vaihtaa puheenaihetta:
”Miten teillä menee ohjattavanne kanssa?” Hän kysyi.

”Kenen?” Nakamura vastasi ja tuijotti jälleen tietokoneensa ruutua.

”Sen kiinalaisen miehen kanssa, jonka väitöskirjaa te ohjaatte”, Graaf vastasi. Hän oli nähnyt miehen useasti Nakamuran seurassa ja kuullut, miten tohtori ylisti hänen tarkkanäköisyyttään ja nerokasta päättelykykyään. Tuntui kummalliselta, että Nakamura esitti, ettei tiennyt mitään ohjattavastaan.

”Olen äärimmäisen pettynyt häneen”, Nakamura vastasi.

”Mitä tapahtui?” Graaf ehti kysyä ennen kuin tajusi, ettei se ollut kohteliasta.

Nakamura käänsi katseensa tietokoneen ruudulta kohti Graafia. Hänen silmänsä leimusivat.
”Se asia ei kuulu teille. Nyt, jos teillä ei ole muuta tutkimukseeni liittävää, häipykää”, Nakamura sanoi.

Graaf lähti. Vasta autossaan kotimatkalla kohti Los Angelesia Graaf tajusi poistuneensa Fallbrookista niin nopeasti, että oli unohtanut muistiinpanonsa. Hän huokasi ja kääntyi takaisin.