Detroit 2018

[Kronus]

Detroit, 1994

Kuulas lauantaiaamu sarasti sisään pieneen sotkuiseen makuuhuoneeseen verhojen raosta. Valonsäde hiipi Benjaminen silmään ja havahdutti hänet. Eilisen baari-illan meteli kaikui edelleen hänen korvissaan, ja huone keinahti inhottavasti kun hän käänsi kylkeään. Suu maistui karvaalta ja savuiselta. Hänen oli silti vääntäydyttävä heti ylös ja pois peiton alta, sillä hän oli läpimärkä hiestä. Hän oli nukkunut farkuissaan ja flanelli- sekä t-paidassaan.

Benjamine oli nykyään yksinäinen, etenkin perjantaisin. Eilen oli ollut perjantai, ja eilen hän oli tavannut Amyn. Hän oli kaivannut ihmisjoukkoa ympärilleen, mutta ei ketään liiketalouden koulusta, jota hän sekä Susan kävivät. Hän ei halunnut nähdä ketään Susanin ystävistä, eikä Susan halunnut nähdä häntä. Siispä hän oli etsinyt baarin eri puolelta Detroitia, ja löytänyt jonkun toisen koulun opiskelijoita. Hän oli juonut ja jutellu baarissat koko yön, mikä oli vapauttavaa. Amy oli valloittavaa seuraa.

Susan oli ainoa ihminen, jolle Benjamine oli kertonut operaatioistaan ja hoidoistaan. Susan oli ainoa ihminen joka oli välittänyt Benjaminesta. Susan oli ehdottanut Detroitiin opiskelemaan lähtemistä, ja pelastanut Benjaminen masennuksen kynsistä, varmalta itsemurhalta. Ja nyt Susan oli hylännyt Benjaminen.

Vieraassa baarissa, vieraiden ihmisten keskellä, hänen oli helpompi yrittää olla oma itsensä. Hän yritti olla se, joksi hän oli syntynyt, eli poika. Hän oli yrittänyt sitä myös Susanin kanssa. Hän oli leikannut hiuksensa lyhyiksi ja pukeutunut pojaksi, jotta hän ja Susan voisivat olla yhdessä, ilman että Susan joutuisi näyttämään lesbolta, poikkeavalta. Ei se Benjaminelle helppoa ollut, vaikkei sillä oikeasti ollutkaan väliä. Eihän hänellä ja Susanilla ollut edes seksiä. He olivat asuneet yhdessä, mutta maanneet pitkät yöt eri vuoteissa. Kerran Benjamine oli koittanut lähennellä Susania, antaa hänelle sitä nautintoa jota ei voinut antaa itselleen. Siitäkin tuli riita, tietysti. Susan oli loukkaantunut myös siitä, että Benjamine oli uhrannut pitkät hiuksensa ja muuttanut itsensä poikaystäväksi, vaikka juuri Susan itse oli kannustanut häntä olemaan oma itsensä.

Vieraassa baarissa ja vieraiden ihmisten seurassa Benjamine oli vihdoin unohtanut riidat Susanin kanssa. Hän oli tutustunut Amyyn, joka oli todella mukava ja hauska, ja joka ei pitänyt häntä ärsyttävänä tai outona. Amyn seurassa hän oli taas onnellinen.

Amy havahtui sänkynsä keinahdukseen, ja avasi silmänsä hitaasti ja varovasti. Hän nousi istumaan sängyn laidalle alusvaatteissaan ja hieraisi tunnustellen ohimoitaan. Benjamine toivotti hänelle hyvää huomenta, ja kehotti häntä asettumaan takaisin lepäämään. Benjamine lupasi laittaa aamiaisen ja tuoda sen Amylle suoraan sänkyyn. Se auttaisi selättämään krapulan.

Benjaminella oli kuuma ja hänen päätään särki, mutta hän meni keittiöön. Hän meni etsimään hilloja ja paahtoleipiä, mutta löysikin Amyn kämppäkaverin, joka esittäytyi Meryliksi. Meryl hymyili vienosti ja puhui vähän, mutta hänen läsnäolonsa madalsi entisestään Benjaminen hikistä, krapulaista, nolostunutta mielialaa. Hän ei tuntenut Meryliä, mutta Meryl tunsi Amyn, lempimukeineen ja suosikkimarmeladeineen. Hän ei voinut penkoa keittiön kaappeja tai tietää kenelle mitkäkin teepussit tai lusikat kuuluivat. Kaikkein vähiten ne kuuluivat hänelle. Benjamine kuuli Amyn kolauttavan vessan oven kiinni perässään, ja tunsi itsensä täysin ylimääräiseksi, turhaksi, ulkopuoliseksi.

Tuntia myöhemmin Benjamine ja Amy kulkivat puistossa, jossa tuuli oli kirpeä ja kylmä. Benjaminen käsi ei ollut Amyn harteilla, tai vöytäröllä, tai kädessä. Amy poltti jo toista savukettaan. Toisin kuin eilen, Benjamine ei millään löytänyt sanoja. Hiljaisuus heidän välillään venyi vain pidemmäksi ja sietämättömämmäksi. Benjamine tunsi lyhyen onnensa olevan pian ohi. Kohta Amy kääntyisi takaisin kohti kotiaan, eikä Benjamine voisi palata hänen kanssaan. Hän tunsi jo yksinäisyyden ja mitättömyydentunteen valmistelevan puristavaa otettaan rintakehänsä sisällä.

Amy pysähtyi polkemaan tupakantumppiaan kenkänsä alle, ja he katsoivat toisiaan vaiti. Sitten Benjamine astui enteenpäin ja kietoi kätensä halaukseksi Amyn ympärille. Amy ei vastannut halaukseen, vaan tuntui jäykältä. Hetken Amy pidätti hengitystään, ja työnsi sitten itsensä irti Benjaminesta. “Hei, sinä missasit tilaisuutesi viime yönä” hän sanoi.

[Kronus]

Detroit, 2013

Peili oli armottoman rehellinen. Kokonaisen viikon työn jälkeen Benjamine näytti taas vanhalta itseltään. Lukemattomien muodonmuutostensa peruuttaminen ei ollut hänelle vaikeaa siksi että se olisi vaatinut paljon taitoa. Keho muisti alkuperäisen muotonsa. Se oli silti vaatinut henkistä ponnistelua ja kipeää luopumista. Benjamine oli niin uupunut ettei tiennyt jaksaisiko vielä yrittää. Hänellä oli enää tämä yksi mahdollisuus.

Joka ilta viikon ajan hän oli joutunut pakottamaan itsensä ihmisten ilmoille saadakseen voimia poistaa kehostaan jokaikisen fyysisen muiston rakkaasta Liliyastaan. Aika oli käymässä vähiin. Viimeisenä jäljellä olivat enää täydellisen symmetriset, korkeat ja juuri sopivasti viistot poskipäät, jotka Liliya oli muovannut omilla käsillään.

Veriset kyyneleet valuivat Liliyan muovaamia poskipäitä pitkin. Peilistä Benjaminea katsoivat nyt kasvot menneisyydestä. Ne samat, joihin Liliya oli katsonut silloin kun he olivat olleet kaksin, ja läheisiä. Silloin kun Liliyasta, tai siis Yuliyasta, tuli Liliya. He olivat paenneet Sabbatiin hampaista ja piiloutuneet kaikilta kaupungin vampyyreilta, kaksin. Sen sijaan että olisi palannut sirensä luo, Benjamine pysyi Liliyan kanssa ja rakensi Liliyalle, multineen kaikkineen, turvallisen, salaisen kodin.

Yksin Liliyan takia hän oli jättänyt kaiken muun taakseen ja antautunut suureen vaaraan uhmatessaan sekä Sabbatia että sireään. Yuliyasta tyli Liliya, ja Liliyasta tuli uskomattoman kaunis leimuavan punaisine hiuksineen ja mustine samettisilmineen. Hän hävitti sarvensa ja muut Tzimiscen kunniamerkit, ja teki itsestään kaunottaren jota saattoi vain joko palvoa tai kadehtia. Sillä välin Benjamine hankki Liliyalle ravintoa, jotta tämä pystyi pysymään piilossa samalla kun muutti itsensä tunnistamattomaksi. Sen jälkeenkin Liliya varoi Sabbatiin kätyreitä, ja Benjamine sai hoitaa kaikki lainkaani vaaralliset kohtaamiset. Piispana Liliya oli tottunut olemaan seurapiirien keskipiste, ja päätti olla sitä nyt omilla ehdoillaan. Benjaminen tehtävä oli kerätä Liliyan ympärille uskollisia ihailijoita, sekä ihmisiä että vampyyreita.

Mutta ennen sitä kaikkea, kun oli vain Liliya ja Benjamine, he olivat olleet läheisiä. Heidän yhteisessä, salaisessa piilopaikassaan he olivat jakaneet pelkonsa ja haaveensa. Liliyan sire oli luvannut hänelle ihailijoita ja vaikutusvaltaa, mutta oli käyttänyt häntä vain pelinappulana, savuverhona ja syntipukkina kieroille juonilleen. Benjamine oli, sirensä käskystä ja varmasti jonkun piispan maksua vastaan, soluttautunut Sabbatiin tarkoituksenaan murhata Liliya. He olivat molemmat olleet saman juonittelun uhreja ja nappuloita. Mutta nyt he olivat vapaita, kunhan pystyisivät pysymään piilossa ja tunnistamattomina.

Silloin Liliya oli antanut Benjaminelle hänen uudet poskipäänsä. Benjamine muisti sen yhä hyvin, varsinkin kun peilistä katsoivat nyt takaisin juuri nuo kasvot. Hiukset hulmahtaen Liliya oli kääntynyt Benjaminen puoleen näyttääkseen uusia, uskomattoman kauniita silmiään. Sitten hän oli tuonut kasvonsa aivan Benajminen kasvojen eteen, ja sanonut että hänelläkin oli paljon potentiaalia näyttää todella sievältä. Sirensä ohjeita noudattaen, tehdäkseen vaikutuksen Sabbatissa, Benjamine oli pukeutunut mieheksi, pitänyt hiuksensa kiinni, mutta käyttänyt vampyyrin kykyjään esittääkseen aina tilanteeseen sopiessa ketä tahansa muuta, sukupuolesta välittämättä. Kyvyillään hän oli auttanut laumaansa hankkimaan verta ja pääsemään paikkoihin joihin muu Sabbat ei päässyt. Hän oli ollut siinä parempi kuin useimmat Nosferatut. Sabbatissa hän ei ollut niinkään ajatellut oliko hän mies vai nainen, mikä oli tavallaan helpompaa. Hän oli yliluonnollinen friikki, siinä missä kaikki muutkin. Mutta nyt, yksin Liliyalle hän oli mieluusti sievä.

Nyt Benjamine oli jo aikaa sitten tottunut siihen, mutta kun Liliya ensi kerran istui hajareisin hänen päälleen ja painoi sirot kätensä hänen poskilleen muokatakseen hänen kalloaan, se ei ollut tuntunut mukavalta. Mutta Benjamine ei silloin välittänyt kivusta, vaan hän nautti Liliyan huomista. Hän näki aivan edessään ja yllään suloisen Liliyan valloittavat ja ilmeikkäät silmät ja täydelliset, punaiset huulet, kun hän keskittyi täysin puuhaansa ja Benjamineen. Kun Liliya oli saanut työnsä valmiiksi ja tarkasteli sitä tyytyväisenä ja läheltä, Benjamine ei voinut vastustaa kiusausta vaan puri Liliyaa huuleen.

Se oli ollut yhtä aikaa taivaallista sekä kammottavaa. Se oli tuntunut hyvältä, mutta samalla Benjamine oli tuntenut villin verenhimonsa ottavan vallan itsestään. Ennen kuin Benjamine ehti edes säikähtää hän oli jo vienyt Liliyan voimat niin että vain Liliyan eläimellinen itsesuojeluvaisto saattoi laittaa vastaan. Benjamine oli voimakkaampi ja hänen kouransa pitelivät Liliyaa, mutta Liliya onnistui viemään voimat hänen vasemmasta kädestään. Benjamine sai otteen verenhimostaan, viskasi Liliyan pois päältään ja pakeni kauemmas hänestä. Se tuntui hirveältä. Sabbat-laumassa Benjamine oli tutustunut hillittömään verenhimoonsa. Se oli toinen asia josta hänet Sabbatissa tunnettiin, ja sen vuoksi hänen lempinimensä oli “Bloodlust-Ben” eikä “Bender Ben”. Se oli antanut hänelle ja hänen laumalleen tiettyä katu-uskottavuutta. Mutta enimmäkseen Benjamine oli vain koukussa huumaavan herkulliseen vampyyrinvereen, eikä juuri välittänyt ketä hän silloin vahingoitti. Sabbatin ilmapiiri oli vain ruokkinut hänen riippuvuuttaan. Silloin, kun hän näki Liliyan raivostuneen, pettyneen ja loukatun ilmeen, se tuntui sata kertaa pahemmalta kuin hänen kelvottomaksi vääntynyt kätensä. He olivat kaksin, eivätkä enää Sabbatissa. Benjamine oli tajunnut, että hänen olisi muututtava.

Sen jälkeen, vaikka se tuntuikin tuskalliselta, Benjamine yritti pitää etäisyyttä Liliyaan, olla koskettamatta häntä. Silti liian usein hänen itsehillintänsä lipsui. Hän opetteli muokkaamaan kehoaan itse, jottei joutuisi niin usein liian lähelle Liliyaa ja kiusaukseen, ja jotta voisi silti näyttää siltä miltä Liliya toivoi hänen näyttävän. Sen lisäksi, että myös Benjaminen oli vältettävä entisiä tuttuja, Liliyalla oli tavoitteensa haalia ympärilleen uusi ja parempi seurapiiri.

Liliya halusi ympäröidä itsensä uudelleen ihailijoilla, niillä jotka ihailivat hänen omin käsin luomaansa upeaa taideteosta, häntä itseään. Ja Benjamine oli se joka uskaltautui ulkomaailmaan etsimään noita ihmisiä, ja toisinaan vampyyreita. Ensin Liliya tahtoi tehdä Benjaminesta kaksoisolentonsa, jotta ihmiset voisivat ihastua häneen ilman että Liliya itse joutuisi tapaamaan ketään tuntemattomia, tai mihinkään vaaraan. Mutta melko pian Liliya muutti mielensä, eikä halunnut enää jakaa pisaraakaan ihailustaan toisen kanssa. Sen sijaan Benjaminesta tuli Liliyan lähettiläs ja mallinukke. Samalla kun Liliyan yksityinen seurapiiri karttui ja vakiintui, hän alkoi kokeilla erilaisia tyylejä, joilla houkutella valtapiiriinsä uudenlaisia jäseniä, vieraita tai uhreja. Joka viikko Benjamine muokkasi ja puki itseään Liliyan ohjeiden mukaan, ja joka viikonloppu hän kulki houkutuslintuna eri puolilla kaupunkia. Hän oli brunetti, blondi, musta, aasialainen, alaikäinen, rikas, säädytön, gootti, jopa haltia. Usein hän pelkäsi törmäävänsä vahingossa entisiin tuttuihin tai vieraisiin vampyyreihin, jotka haluaisivat pahaa hänelle tai Liliyalle. Hän teki sen, koska sitä Liliya halusi.

Sitten yllättäen Liliya katosi. Ensin Benjamine oli ollut suunniltaan huolesta, peläten pahinta. Liliyan muukin seurapiiri oli hämmentynyt ja huolissaan, mutta pian kävi ilmi ettei Liliya ollut ainoa joka oli kadonnut. Muutama Liliyan lähimpiin kuuluva vampyyri oli myös poissa, ja huhut kertovat heidän lähteneen Detroitista, jonnekin pois. Benjamine tiesi miten tehokkaasti Liliya saattoi kadota niin halutessaan. He olivat tehneet sen yhdessä. Benjamine murtui, hän koki itsensä hylätyksi ja hyljeksityksi. Hän tiesi että löytäisi Liliyan uudelleen vain jos Liliya niin haluaisi. Eikä Liliya näyttänyt haluavan sitä.

Benjamine pyyhki verta poskiltaan ja koitti olla katsomatta peiliin. Hänen olisi nyt tehtävä se. Hänen olisi poistettava tuo Liliyan ainutkertainen, intiimi, taitava kosketus kasvoiltaan, ja unohdettava Liliya. Hän ei kestänyt tätä yksinäisyyttä, eikä Liliyan perään itkeminen auttanut. Sabbatia ei enää ollut. Mestari Harmania Benjamine ei kyennyt löytämään, hänen oli täytynyt lähteä kaupungista jo ajat sitten. Professori Hughes oli kuollut, se oli ollut kaikkein yksinkertaisinta selvittää. Mutta Gwenda White tunnettiin edelleen tutkimusinstituutissa, ja sitä kautta Benjamine oli kuullut paikan ja ajan jossa voisi törmätä Gwendaan. Se oli nyt hänen ainoa toivonsa.

Ja siksi Benjaminen oli päästettävä irti Liliyasta ja poistettava hänen jälkensä itsestään. Hänen piti näyttää siltä miten Gwenda hänet muisti. Benjamine terästi tahtonsa, asetti sormenpäät poskilleen ja katsoi peilin. Hän tekisi sen. Ja pian hän kohtaisi Gwendan ja kertoisi tälle, ettei koskaan tarkoittanut hylätä häntä. Hän kertoisi miten hänestäkin oli tullut vampyyri. Gwenda… yllättyisi ja ilahtuisi jälleennäkemisestä. Varmasti. Ja sitten Benjaminella olisi taas rakas ystävä, eikä hän olisi enää koskaan yksin.

[kardinaali]

Abraham Lessthel käveli hajamielisesti kotiaan kohti. Ei ollut tavallista, että hän liikkui jalan. Kukaan Detroitissa ei mennyt minnekään ilman autoa. Mutta hänen päätään särki ja hänen oli vaikea keskittää ajatuksiaan. Eikä hän sitä paitsi muistanut, minne oli jättänyt autonsa.

Hän muisteli raskaan päivän tapahtumia. Hymish Blau, hänen vanha kollegansa yliopistolta, oli menehtynyt kammottavan väkivallan seurauksena. Abraham oli ollut vasta nuori mies, kun Hymish oli joutunut yliopistolla huonoon valoon ja lopulta irtisanottu tehtävistään. Abraham ei varsinaisesti tiennyt, mistä Hymishin epäsuosio oli alkanut, mutta se oli liittynyt johonkin suureen salaisuuteen, josta kaikki halusivat vaieta.

Siitä oli jo yli kaksikymmentä vuotta, kun Hymish oli irtisanottu. Hän oli sen jälkeen kadonnut, kunnes vasta aivan viimepäivinä hänen olinpaikkansa oli jälleen paljastunut. Ja nyt… nyt Hymish oli poissa. Oliko se johtunut siitä, että hän oli löytynyt? Olivatko ne suuret salaisuudet, joiden perässä Hymish oli aikoinaan ollut, saaneet hänet kiinni ja hengiltä?

Abraham pysähtyi. Oliko hän nähnyt liikettä silmäkulmastaan? Liikkuiko joku tai jokin Detroitin pohjoisen lähiön aamuöisellä kadulla? Abrahamin sydän alkoi takoa villisti. Ehkä hän oli vain kuvitellut näkevänsä varjon vilahtamassa leikkipuiston pensasaidan taakse? Olihan hän juuri aiemmin yöllä kertonut ventovieraalle naiselle, että tätä seurasi henki.

Kaikkialla tuntui olevan hiljaista. Abraham lähti ripein askelin kohti etäällä siintävää huoltoasemaa. Sen valot olivat kuin majakka yön pimeydessä. Huoltoasema lähestyi ja Abraham kiihdytti juoksuun. Hän oli melkein siellä, melkein perillä turvallisessa ja valoisassa tilassa, jossa oli valvontakameroita ja muita ihmisiä.

Silloin jokin iski Abrahamia kipeästi selkään. Hän kaatui asfaltille ja tunsi, miten hänen puvunhousunsa ohut kangas repeytyi ja polvet raapivat kovaa maata. Abraham kääntyi nopeasti selälleen ja vei käden taskuunsa. Missä se oli? Missä oli pieni lasipullo, jota Abraham aina piti mukanaan tiukan paikan varalta? Hän tunsi sormensa koskettavan kylmää ja sileää pintaa. Mutta ennen kuin Abraham ehti vetää pullon esiin, hän näki jotain niin kammottavaa, että jähmettyi niille sijoilleen.

Valtavan suuri, musta käärme tuijotti Abrahamia hehkuvanpunaisilla silmillään. Juuri käärme oli tönäissyt hänet maahan ja nyt se näytti valmistautuvan uuteen hyökkäykseen. Abraham sai viimein kätensä toimimaan ja veti pullon esiin.

”Syö tulta!” Abraham huusi ja viskasi pullon päin käärmettä.

Pullo hajosi koskettaessaan käärmeen suomuista pintaa ja samassa siniset liekit leimahtivat käärmeen ympärille. Se sähähti ja teki voltin taaksepäin välttääkseen tulen. Abraham kompuroi jaloilleen ja lähti uudelleen juoksemaan.

Yhtäkkiä joku tarttui Abrahamia käsivarresta. Käsi oli kylmä ja ote kova. Laihat sormet pureutuivat Abrahamin ranteeseen.

”Se oli vaikuttavaa”, sanoi pehmeä ja kylmä miesääni.

Abraham ymmärsi, ettei tiukkaa otetta vastaan auttanut rimpuilla. Hän kääntyi katsomaan puhujaa. Se oli mies, neljän ja viidenkymmenen ikävuoden väliltä, mutta sillä oli käärmeen punahehkuiset silmät.

”Sinä… sinä olet käärme”, Abraham sanoi kauhuissaan.

”Se oli vain yksi minun muodoistani. Minä olen tremere, lienet kuullut meistä?” Mies sanoi.

Abrahamin sydän tuntui pysähtyvän kauhusta. Salaisuudet, tarkoin varjellut kauhut, olivat löytäneet hänet.
”Ei…”, Abraham sanoi ja pudisti päätään. ”Ei… jätä minut rauhaan, pyydän.”

”En valitettavasti voi. Mutta olet tehnyt minuun vaikutuksen. Katsos, minäkin olen lukenut muinaisia tekstejä. Ja minä haluan sinut seuraajakseni”, mies vastasi.

Mies paljasti pitkät hampaansa ja Abraham huusi kauhusta. Ennen kuin hän ehti muuta, mies oli jo kiinni hänen ihossaan. Pian Abraham tunsi mielihyvän käyvän koko kehonsa läpi ja se kesti aina siihen asti, kunnes elämä oli paennut hänestä.

[Kronus]

Kronin lähellä, kaksin hiljaisuudessa, tuntui hienolta, vaikka särkevät haavat vihloivat kun Benjamine koitti varovasti korjata asentoaan. Benjamine oli onnellinen, koska herra Kronin toive oli toteutettu, ja hän itse oli yhä elossa ja lähellä Kronia. Nyt hän pystyi jo olemaan enimmäkseen rento herra Kronin lähellä, ehkä jopa tulemaan kosketetuksi. Hän oli muuttanut miltei joka kohdan kehostaan herra Kronille mieluisammaksi, ja se teki lähelläolemisen helpommaksi. Kehon muokkaukset tuntuivat kuin ylimääräiseltä vaatekerrokselta, jotka eristivät hänen vajavutensa ulkopuolisesta maailmasta.

Herra Kron (tai Axley, kuten Benjamine salli itsensä kutsua häntä mielessään) ei ollut vielä ehtinyt sisäistää asiaa, mutta hän oli nyt vapaa rakastamaan ketä tahtoi. Kron ajatteli vielä, että vinculum oli muuttanut hänen kykyään rakastua, mutta se oli vain muuttanut hänen kykyään muodostaa suhteita veren kautta. Benjamine tiesi sen omasta kokemuksestaan. Hänkin oli kokenut kaikki ne temput, joilla vampyyrit saattoivat vaatia tai määrätä toisilta kiintymystä ja lojaaliutta, eivätkä ne olleet vaikuttaneet hänen kykyynsä kiintyä ja omistautua toiselle. Tänäänkin hän oli asettunut hengenvaaraan vain jotta Kron vapautuisi menneisyydestään, eikä se johtunut Kronin magneettisista kyvyistä, niin järisyttävät kuin ne olivatkin.

Oli ollut huumaava etuoikeus olla hetken aikaa Aksel Kron, kokea ihailua, olla eheä ja täydellinen. Kaikki oli tuntunut vaivattomalta ja helpolta, kun hän oli tavannut ihmisiä, niin herra Kronille tuttuja kuin vieraitakin. Herra Kronin roolissa hän oli itsevarma, päättäväinen, rohkea ja charmantti, juuri sellainen kuin herra Kron.

Nyt taas omana itsenään ja omissa vaatteissaan Benjamine muisti oman heikkoutensa. Hän muisti näyn jonka oli päivällä nähnyt, jossa Tremere käärmeen muodossa surmasi ihmisen. Hän muisti taas olevansa Tremereiden pelinappula. Se hän oli ollut jo ennen kuin oli tiennyt mikä Tremere on, tai edes kuullut koko sanaa. Kauan ennen kuin hän oli vampyyri, hän oli ollut Tremeren vapaaehtoinen sätkynukke.

Se vaivasi häntä nyt. Hän oli ollut taas typerä. Hän oli antanut itsekkäiden halujensa saattaa herra Kronin heti takaisin vaaraan, tulemalla päiväksi samaan huoneeseen hänen kanssaan. Se oli yksinkertaisesti typerää, niin typerää, että vain Benjamine saattoi tehdä niin tyhmästi. Ja hänen silkkaa, typerää itsekkyyttään. Jos Tremeret eivät noituisi Benjaminea päivällä vahingoittamaan herra Kronia, hänen oma sairaalloinen riippuvuutensa saattaisi tehdä sen Tremereiden puolesta.

Benjamine inhosi riippuvuuttaan, joka liian usein hallitsi häntä. Hän ei halunnut olla sellainen, hän ei halunnut asettaa omaa tarvettaan toisen edelle, varsinkaan herra Kronin kohdalla. Ja silti hänen kehonsa halusi ja vaati julkeita ja loukkaavia asioita hänen tahdostaan riippumatta. Benjamine inhosi sitä, että hän vahingoitti läheisiään. Vaikka herra Kron olikin täysin kykenävä hallitsemaan häntä, se ei silti ollut oikein. Se ei ollut kunnioittavaa. Hän ei tahtonut antaa itsestään sellaista kuvaa niin tärkeälle ja hienolle henkilölle kuin Kron. Oikeasti hän halusi vain mitä herra Kron halusi, mutta hänen kamala, kyltymättömän nälkäinen kehonsa halusi omiaan, muokkasi hän sitä miten paljon tahansa.

Onneksi hän oli haavoittunut taistelussa Kaiserin kanssa. Se oli hyvä. Oli hyvä että hänen kehonsa asennon muuttaminen teki kipeää. Ehkä se estäisi häntä tekemästä mitään pahaa herra Kronille Tremereiden taikojen tai oman kehonsa himojen vallassa. Benjamine laittoi oikean kätensä peukalon syvälle suuhunsa ja puri sitä. Se sattui vietävästi, ja hänen kehonsa vavahti kivusta. Benjamine toivoi ettei ollut häirinnyt herra Kronia. Ainakaan hänen ei olisi enää helppo tehdä kädellä mitään. Veri tihkui haavasta, jota hän ei kyennyt enää nuolemaan kiinni, ja se maistui makealta hänen suussaan. Nyt hänen oli lähes mahdotonta olla ajattelematta samassa sängyssä makaavan herra Kronin verta. Hän puri uudelleen niin että sattui, rankaisi kehoaan sen vieteistä. Keho vastasi kivulla, mikä oli hyvä, mutta saman tien myös hurjistuvalla verenhimolla, jota Benjaminen oli vaikea enää sulkea sisäänsä. Hän toivoi auringon pian nousevan, ennen kuin joutuisi kiskomaan kulmahampaat pois suustaan.

[kardinaali]

Suuri sänky oli ylellinen ja pehmeä. Seiniä koristi kuvioitu tapetti, joka toi mieleen sadan vuoden takaisen sisustustyylin. Sama art deco -tyyli toistui pukeutumispöydässä, vaatekaapissa, pienessä baarikaapissa ja valaisimissa. Ruut katseli ympärilleen huoneessa, joka oli osoitettu hänelle, ja tunsi vihdoin onnistuneensa.

Hänen lapsensa oli menestynyt. Se tarkoitti sitä, että hän oli menestynyt. Hän nousi vuoteelta ja meni tutkimaan baarikaappia. Se oli hyvin varusteltu väkevillä juomilla. Ruut avasi kaapin ja otti käteensä pullon mustaviinimarjalikööriä. Pullo oli avaamaton ja etiketti vuodelta 1981. Miten kummallinen kartano, Ruut ajatteli itsekseen. Mutta mitä hän oli ihmettelemään, rikkailla oli toisinaan omituisia tapoja. Ja nyt hänen lapsensa oli päässyt osalliseksi noista kummallisuuksista. Ja elämästä, jossa kaikki oli mahdollista. Niin, kaikki oli mahdollista, kun rahaa oli loputtomasti.

Ruut oli antanut mielellään haastattelun toimittajalle, joka oli luvannut paljastaa hänelle hänen ainoan lapsensa senhetkisen olinpaikan. Miten Ruut oli kaivannut lastaan! Kiittämätön olento oli hylännyt hänet, aivan kuten isänsäkin oli tehnyt. Omena ei putoa kauaksi puusta, Ruut mietti katkerana. Mutta kun toimittaja oli paljastanut Ruutille lapsen nykyisen tilanteen rikkaan miehen kihlattuna, Ruut oli ollut yhtä aikaa ilahtunut ja loukkaantunut. Ilahtunut siksi, että hänellä oli rikas sukulainen. Loukkaantunut siksi, ettei lapsi ollut ottanut häneen yhteyttä ja tuonut häntä parempaan elämään. Sen lapsi oli velkaa äidilleen, joka oli aina ajatellut vain hänen parastaan.

Ruut väänsi likööripullon korkin auki ja haistoi sitä. Laadukas juoma oli säilynyt hyvin. Hän kaatoi viskilasin puolilleen vahvaa likööriä, istahti takaisin sängylle ja otti pitkän siemauksen. Miten hyvältä liköörin lämmittävä polte tuntuikaan hänen kurkussaan. Tämä oli elämää. Ruut kaivoi kännykän kuluneesta käsilaukustaan ja otti selfien. Hän piti huolen siitä, että huoneen arvokkaimmat huonekalut näkyivät taustalla. Sitten hän lähetti kuvan Facebookiin. ”Tyttären luona kylässä”, Ruut kirjoitti kuvan alle. Hän tunsi suunnatonta mielihyvää ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin hänen tuttavansa näkisivät kuvan ja sitä kateutta, mitä he tuntisivat. Vuosikaudet he olivat katselleet Ruutia nenänvarttaan pitkin. Nyt asiat olivat toisin. Ruut oli vihdoin saanut ne kortit, jotka hän oli aina toivonutkin elämäänsä.

Vaikka kello oli jo pitkällä aamuyön puolella, Ruut vietti aikaansa siemaillen likööriä ja selaillen puhelintaan. Jossain välissä hän kävi täyttämässä huoneen yhteydessä olevan kylpyhuoneen ammeen, haki baarikaapista pullon konjakkia ja meni kylpyyn. Nyt hän alkaisi elää, todella elää. Ensitöikseen lapsi saisi viedä hänet vaateostoksille. Sitten he vierailisivat niiden juutalaisten naapureiden luona, joiden kartanon Ruut oli nähnyt auton ikkunasta. Toki jossain vaiheessa Ruutin pitäisi tutustua lapsensa puolisoon, mutta se ei ollut juuri nyt tärkeää. Tärkeintä oli, että hän oli täällä, tässä kartanossa, eikä hän aikonut lähteä minnekään.

******

Abraham juoksi kylpyhuoneeseensa. Hän pesi kasvojaan kuin riivattu ja yritti oksentaa, mutta tuloksetta. Hän saattoi maistaa niiden kammottavien olentojen veren suussaan. Miksi hän oli suostunut tekemään niiden kanssa jotain epäpyhiä rituaaleja? Eivät ne olleet sellaisia kuin hän, ne olivat hirviöitä.

Jostain käsittämättömästä syystä Abraham ei kuitenkaan tuntenut vihaa niitä otuksia kohtaan. Hän rauhoittui hieman. Viimeiset päivät olivat olleet haastavia. Abrahamin hermot olivat miltei riekaleina. Hän riisui takkinsa ja kauluspaitansa ja laittoi ne pyykkikoriin. Sitten hän riisui vielä housunsa ja kävi suihkussa. Pesun jälkeen Abraham puki puhtaan puvun ylleen ja tunsi olonsa hieman paremmaksi. Mutta jotain oli pielessä. Pahasti vinossa, eikä se johtunut pelkästään siitä, että Abraham oli kuollut.

Kello oli puoli neljä. Auringonnousuun oli vielä pari tuntia aikaa. Abrahamia ei huvittanut lukea, joten hän istuutui keittiön pöydän ääreen ja jäi tuijottamaan ulos. Aamuyön pimeydessä hän näki, miten sairaanhoitajana työskentelevä naapurin rouva käveli haukotellen autolleen. Sininen Ford rullasi hitaasti pihasta ajotielle, loi pitkät valokeilat vasten märkänä kiiltävää asfalttia, ja katosi pian pimeyteen. Hetken kuluttua tielle ilmestyi toinen auto. Se pysäytti Abrahamin paritalonpuoliskon eteen ja sammutti valot. Abraham odotti. Hän tiesi, kuka autosta nousisi. Mutta hän ei pelännyt. Ei enää. Hän halusi saada vastauksia, se oli hänen oikeutensa.

Odottamatta tulijaa, Abraham nousi, meni eteiseen ja avasi oven. Auton vieressä seisoi suunnilleen hänen itsensä ikäinen mies, vaikka todennäköisesti mies oli huomattavan paljon vanhempi. He olivat kumpikin valkoisia, hiukan kaljuuntuvia ja heillä kummallakin oli tutkijalle tyypillinen, hiukan kumara ryhti. Abraham oli selvästi ollut toista miestä enemmän hyvin ruuan ystävä, sillä hänelle oli kehittynyt kunnioitettava vatsakumpu.

”Minä tulin hakemaan sinua”, auton luona seisova mies sanoi. Hänen kalpeille kasvoilleen levisi hymy, joka ei ollut ystävällinen.

Abraham ei sanonut mitään. Hän vain nyökkäsi ja nousi istumaan ajajan viereen.
He lähtivät ajamaan. Auto oli uusi ja hiljainen. Se tuoksui vienosti nahkalle ja bensiinille.

”Holman Peyton”, mies sanoi esitellen itsensä. Abraham hymähti, mutta ei katsonut Peytoniin.

”Sinä olet vältellyt minua”, Peyton jatkoi.

”Niin olen”, Abraham totesi. Hän ei halunnut tapella, mutta hän ei myöskään kokenut mitään velvollisuutta olla mukava.

”Mutta miksi? Minä toin sinut uuteen elämään, sinun pitäisi kiittää minua”, Holman Peyton sanoi.

Abraham tunsi katkerien sanojen nousevan kielelleen, mutta malttoi mielensä. Vai kiittää! Hän oli viihtynyt elämässään. Hän oli rakastanut työtään yliopistolla, eikä hän voinut kuvitella mitään miellyttävämpää kuin käpertyä iltaisin muhkeaan nojatuoliin viskilasin ja kirjan kanssa. Ja tuo mies, tuo käärme miehen vaatteissa, oli vienyt sen häneltä.

”Kiitos”, Abraham sanoi jäätävästi. Hän tunsi käsiensä puristuvan nyrkkiin ja pitkien kulmahampaidensa työntyvän esiin. Hän inhosi uutta itseään, mutta vielä enemmän hän inhosi Holman Peytonia.

”Sinä olet minun löytöni, Abraham. Minun jalokiveni. Minä olen tehnyt viime aikoina suuria läpimurtoja, mutta sinä olet jotain aivan erityistä. Sinun ansiostasi minä pääsen vielä pitkälle meidän klaanissamme”, Holman Peyton sanoi. Nyt hän hymyili leveästi ja itseensä tyytyväisenä.

”Sinä tuhosit minun elämäni. Jos minussa olikin jotain erityistä, se on poissa. Ikuisesti kadonnutta”, Abraham vastasi ontosti.

”Päinvastoin! Sinä olet… miten sen sanoisi, aito tremere. Sellainen tremere, joita meidän klaanimme kantaisät olivat. Hitto soikoon, minä toteutan herran Manifoldin suurta visiota! Minä olen visionääri, minä olen klaanin todellinen uudistaja!” Viimeiset sanat Holman Peyton melkein huusi.

Abraham tuijotti Peytonia hetken kummastuneena. Mies vaikutti hullulta.

”Miten sinä uudistat jotain palaamalla takaisin juurille?” Abraham kysyi.

Holman Peyton irrotti hetkeksi katseensa tiestä tarkastellakseen jälkeläistään. Hänen silmiensä pupillit olivat viirut kuin kissalla, vaikka hetki sitten ne olivat olleet normaalit. Abrahamia puistatti.

”Etkö sinä tunne lainkaan Euroopan historiaa, mies? Niin kaikki suuret uudistajat ovat tehneet. Luther palasi juurille ja uudisti kristinuskon. Minä palasin juurille ja uudistan klaanin. Vien tremeren uudelle vuosituhannelle. Sinä autat minua rakentamaan miedän magiastamme voimakkaampaa kuin koskaan aikaisemmin. Meillä on kaikki työkalut siihen. Meillä on taito siihen. Ja kun me saamme purettua auki sen vanhan, seniilin ukon kädessä olleen mikrosirun tiedot, me olemme voittamattomia. Me valloitamme kaupungin toisensa jälkeen, kunnes kaikki tuntevat tremeren. Ja tremere… se… se on yhtä kuin Zaccheus Manifold ja Holman Peyton on hänen oikea kätensä!” Holman Peyton ajoi autoa pitkin moottoritietä hurmoksen vallassa.

Abraham huokasi ja käänsi katseensa tien sivuun. Hän tiesi, minne he olivat matkalla. Mutta hän ei pelännyt. Herra Aksel Kron oli luvannut hänelle, etteivät tremeret saisi häntä valtaansa. Abraham oli päättänyt luottaa Aksel Kronin lupaukseen. Hän oli matkalla käärmeen pesään, mutta hänestä ei koskaan tulisi itse käärmettä.

[Kronus]

Äiti.

Äiti oli täällä.

Benjamine painui kumaraan ja piilotti kasvonsa käsiinsä, vaikkei kukaan ollutkaan häntä näkemässä. Häntä hävetti, ja syystä, sillä koko juttu oli hänen syytään.

Äiti oli tuppautunut herra Kronin kartanoon koska oli lehdistä lukenut tyttärensä kihlautuneen, mikä ei ollut edes totta. Jos Benjamine olisi älynnyt käyttää toista nimeä, tai malttanut olla pöyhistelemättä toimittajille läheisellä suhteellaan herra Kroniin, näin ei olisi tapahtunut. Mitä herra Kron nyt ajatteli hänestä?

Benjamine oli lähtenyt pois äitinsä luota, jättänyt hänet, hyvin vaikeissa merkeissä. Luoja, siitä tuntui olevan niin kauan. Monta elinikää. Miten hänen pitäisi suhtautua äitiinsä nyt? Miten hänen pitäisi toimia? Mikä olisi oikein äitiä kohtaan, ja mikä taas herra Kronia?

Benjamine ei ollut ajatellut äitiään pitkiin aikoihin. Päin vastoin, hän oli parhaansa mukaan vältellyt äitinsä ajattelemista. Hänellä ei ollut mitään syytä ajatella äitiään, ei varsinkaan silloin kun hänellä oli joku muu jota ajatella. Muistot äidistä eivät olleet vaivanneet häntä lainkaan sen jälkeen kun hän oli tavannut herra Kronin, eivätkä silloin kun hän oli omistautunut Liliyalle, tai herra Hughesille, tai (Luoja paratkoon) Gwenda Whitelle. Muistoja oli vaikein paeta silloin kun hän oli ollut aivan yksin. Silloin hän oli vältellyt muistamasta yhtään mitään, itsestään tai menneisyydestään. Se ei ollut kovin tervettä.

Mutta oliko äidin ilmestyminen todella niin kamala asia? Herra Kron ei ollut kieltänyt tuomasta äitiä kartanoonsa tai ollut vaikuttanut erityisen vaivaantuneelta asiasta. Ehkä äidin läsnäolo ei ollut herra Kronille kiusallista. Ehkä se oli jopa tervetullutta. Olihan kaikissa muissa naapuruston taloissa enemmän perhettä ja elämää. Ja Kron halusi vaalia julkisuuskuvaansa mallikansalaisena. Kuka ties äidin möläytykset kihlautumisesta saisivat Kronin vauhdittamaan aikeitaan, jos Kron todella halusi virallistaa suhteensa Benjaminen kanssa. Benjamine tiesi hyvin ettei ainakaan itse kehtaisi millään muotoa painostaa herra Kronia asiassa.

Muistot äidistä olivat yhä kipeitä. Nyt ne tulvivat Benjaminen mieleen väkisin. Oli kai ollut aika jolloin hän oli ollut onnellinen lapsi. Aika, jolloin Shabbat oli merkinnyt jotain levollista ja lämmintä. Aika ennen bat mitzvahia, jolloin hän sai oppia vain kaksi kolmesta naisten rituaaleista. Aika ennen hormonilääkkeitä ja loputtomia verikokeita. Jo silloin äiti oli surrut ja hävennyt lastaan, hukuttanut itsesääliään viiniin. Mutta ei vika ollut äidissä. Se oli rabbissa, siinä ylimielisessä puoskarissa. Ei äiti pahuuttaan valehdellut Benjaminen sukupuolesta, vaan lempeyttään. Äiti ei hylännyt häntä, kuten isä oli tehnyt. Äiti oli ollut lastaan varten, uhrautunut, kuten äidin kuuluikin. Äiti ansaitsi ainoan lapsensa kaiken rakkauden, juuri sellaisena kuin oli.

Miksi sitten Benjamine oli koskaan hylännyt hänet? Hän oli ollut nuori ja typerä ja naiivi. Ja typerä hän oli edelleenkin. Mutta hän tiesi yhä tehneensä siinä oikein, ja se tässä oli nyt vaikeinta.

Benjaminelle oli lopulta selvinnyt että hänen elämänsä oli yhtä valetta. Hän ei ollut oikea nainen, eikä hän ollut myöskään oikea mies. Hän ei voinut saada lasta. Hän ei voinut koskaan harrastaa seksiä. Hän ei voinut edes tyydyttää itseään. Hän ei voinut koskaan löytää itselleen kumppania, koska hän ei voinut vastata läheisyyteen paljastamatta poikkeavuuttaan ja ajamatta toista pois luotaan. Benjamine oli halunnut tappaa itsensä koska hänen tulevaisuutensa oli pelkkää kurjuutta, ja miten äiti oli vastannut siihen? Äiti oli lohduttanut Benjaminea sillä, että ainakin hän saisi pitää tyttönsä luonaan ikuisesti.

Siksi hän oli paennut äitiään. Osoittaakseen että hän voisi löytää oman onnensa, osoittaakseen että oli olemassa muutakin kuin äitiään varten. Hän oli epäonnistunut Susanin kanssa ja herra Hughesin ja itse asiassa kaikkien muidenkin kanssa. Mutta nyt hänellä oli herra Kron. Benjamine ei antaisi äidin pilata tätä tilaisuutta. Ja kenties äiti ei myöskään yrittäisi pilata sitä.

Benjaminen äiti näytti jo niin vanhalta. Benjamine ei ollut nähnyt häntä todella pitkään aikaan. Ehkä hän oli muuttunut. Benjamine itse oli muuttunut, monella tavalla. Ehkä äiti ei ollut tullut vaatimaan Benjaminen kiintymystä itselleen. Ehkä äiti todella toivoi Benjaminen löytävän onnen herra Kronin kanssa. Ehkä se oli merkki, johon Benjamine haluaisi uskoa.

[Kronus]

Kronin kartanosta löytyi paljon vanhoja, harvinaisia ja tyylikkäitä esineitä. Niitä oli vuosikymmenten ajan ripoteltu koristeiksi joka puolelle. Ne kiehtoivat Benjaminea. Hänellä oli hyvin vähän aikaa käyskennellä talon huoneissa ja käytävillä ihastelemassa sen aarteita, mutta aina tilaisuuden tullen hän käytti pienen hetken niiden tutkimiseen. Hän koki olevansa maailman jännittävimmässä museossa. Koska talo ei ollut koskaan kuulunut kenellekään muulle kuin Aksel Kronille, talon jokainen esine ja jokainen huone kertoi jotain Benjaminen ihailemasta suurmiehestä, filantroopista ja eksentrisestä nerosta. Talossa asuminen oli ainutlaatuinen etuoikeus. Ei haitannut vaikka aikaa aarteiden tutkimiselle oli vain vähän ja harvoin, jos Benjamine saisi asua Kronin kartanossa ikuisesti.

Oli eräs esine, jonka luokse Benjamine huomasi palaavansa yhä uudelleen. Se seisoi pienellä sivupöydällä, käytävän varrella, lähellä kylpyhuonetta, jossa herra Kron kylpi yhtä säännöllisesti joka ilta. Se oli pieni ja siro, mutta painava, ajan tummentama pronssinen patsas. Se esitti nuorta, aistikasta, täydellisen kaunista neitoa, käytännöllisesti katsoen alastomana. Käännetyn katseen, säntäävien jalkojen ja ulostyönnetyn kämmenen asennosta päätellen kuvattu neito joko torjui tai pakeni jotakin tuntematonta uhkaa.

Jokin hahmossa veti Benjaminea aina uudestaan puoleensa. Välillä vahingossa ja välillä tarkoituksella Benjamine vaelsi uudelleen ja uudelleen samaan kerrokseen, samaan käytävään, saman sivupöydän ja patsaan luokse. Aina patsaan nähdessään Benjamine pohti mitä neito mahtoi pelätä tai vältellä. Herra Kron ei ollut koskaan mitenkään huomioinut patsasta, ainakaan Benjaminen nähden. Useimmiten kun Benjamine kohtasi herra Kronia tuossa paikassa, heillä oli tärkeitä ja kiireisiä tehtäviä tai aikatauluja keskusteltavanaan, eikä silloin ollut aikaa jutustella mistään vanhoista koriste-esineistä. Sehän oli vain vanha patsas. Mutta taas kerran, kun Benjaminella oli toimeton hetki, hän oli palannut ihmettelemään mitä salaisuuksia pieni patsas mahtoi säilyttää.

Vaikka herra Kron ei nyt kiinnittänyt patsaaseen mitään huomiota, joskus hän oli ajatellut sitä. Mitä patsas oli herra Kronille merkinnyt? Mitä muistoja se hänessä herätti, mitä hän siinä näki? Oliko se hänestä kaunis, mystinen tai ahdistava? Kuuluiko patsas yhteen jonkin toisen patsaan kanssa, joka kertoi neidon tarinasta enemmän? Mitä toiselle patsaalle oli tapahtunut? Oliko herra Kron ostanut patsaan itse, vai saanut sen lahjana? Tarkemmin ajatellen herra Kron oli luultavammin itse hankkinut antiikkisia lennätinlaitteita ja osakekurssinauhakoneita. Patsas, joka näytti ehkä esittävän kreikkalaisten tarujen hahmoa, jotakin nymfiä kenties, oli todennäköisemmin lahja. Kuka sen olisi lahjoittanut?

Väristys kävi Benjaminen läpi kun hän ajatteli lahjan antajaa. Entä jos se oli ollut Seven? Patsas näytti heti likaisemmalta ja synkeämmältä. Seven oli kaapannut, kiduttanut ja murhannut nimenomaan naisia. Herra Kronin mukaan syy siihen oli ollut kateus. Kateus naisten kauneutta kohtaan kenties, tai hedelmällisyyttä? Benjamine oli nähnyt paikan jonne Seven oli uhrejaan vienyt, eikä olisi halunnut muistaa sitä. Se tuntui erityisen inhottavalta, koska Benjamine tiesi hyvin myös miltä tuo kateus tuntui. Hän oli ollut samalla tavoin kateellinen naisille, ja myös miehille. Mutta hän ei ollut ryhtynyt sellaiseksi hirviöksi kuin Seven, mistä kuului kai kiitos hänen äidilleen. Benjamine oli inhonnut lääkäreitä niin pitkään kuin muisti, ja sittemmin rabbeja, muttei ollut kostanut kurjuuttaan murhaamalla heitä. Mieluummin kuin kostaa toisille, Benjamine halusi löytää jotakin hyvää itsestään, epätäydellisyydestään huolimatta, jotakin mitä edes joku muu voisi rakastaa. Vioistaan huolimatta hänen äitiparkansa oli täytynyt siis kasvattaa hänet niin hyvin kuin se mahdollista oli.

Ei patsas välttämättä liittynyt mitenkään Seveniin. Benjamine tahtoi pohtia mieluummin patsaan merkitystä herra Kronille itselleen. Benjamine toivoi tietävänä ketä tai mitä patsas esitti. Se voisi paljastaa miksi patsas kuului herra Kronin kartanoon. Valitettavasti hän ei tuntenut kreikkalaisia taruja, ei ainakaan mitään sellaista johon tämän patsaan voisi yhdistää. Hän muisti vain yhden tarinan johon liittyi patsas. Se oli hänen suosikkinsa. Se oli tarina Pygmalionista, joka oli kuvanveistäjä, ja joka näki niin paljon virheitä ihmisissä, varsinkin naisissa, ettei voinut rakastaa heistä ketään. Toisin kuin ennen, tällä kertaa Pygmalion puistatti häntä, nyt kun Benjamine tuli ajatelleeksi kaikkia yhtäläisyyksiä Sevenin ja Pygmalionin kesken. Pygmalion inhosi kaikkia naisia ja päätti veistää itselleen täydellisen naisen marmorista. Benjamine koitti olla kuvittelematta mitä Seven oli kellarissa naisille tehnyt, hän ei halunnut sotkea sitä suosikkitarinaansa. Tarinassa Pygmalion rakastui marmorinaiseen ja nimesi tämän Galateaksi, ja sitten joku jumalista herätti naisen eloon, ja pari meni naimisiin.

Benjamine kadehti tarinan Galateaa. Tietysti Galatean oli oltava kuvankaunis, mutta tärkeintä oli että jonkun silmissä hän oli alusta loppuun ja päästä varpaisiin asti täydellinen. Tuo joku oli sekä hänen puolisonsa että luojansa, eikä kenenkään muun mielipiteellä voinut silloin olla merkitystä. Tarina oli hänen suosikkinsa, koska se oli vastakohta hänen omalle kohtalolleen.

Juutalaisuus opetti että nainen ja mies luotiin toinen toistaan täydentämään, ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Benjaminella ei ollut paikkaa oman uskontonsa yhteisössä, sillä hän ei kyennyt täydentämään ketään. Ja sitä paitsi juutalaisten Jumalan oli oltava joko paha, sairas tai hullu, jos rabbin oli Hänen määräyksestään tehtävä Benjaminelle se, mikä oli peruuttamattomasti turmellut hänet. Benjamine kieltäytyi uskomasta sellaiseen Jumalaan. Jumalaan, joka tahtoi hänestä surkean, toivottoman hylkiön.

Ihmisenä benjamine oli turhaan etsinyt onneaan. Hän oli luullut voivansa saavuttaa onnen yhdessä Susanin tai Hughesin tai Whiten kanssa, mutta oli sittemmin ymmärtänyt ettei toivoa koskaan ollut. Susan ei halunnut hänen rakkauttaan, herra Hughes oli naimisissa ja White tahtoi vain hyväksikäyttää häntä. Samoin hän oli Assamiittina ollut alusta asti tuomittu yksinäisyyteen. Sabbat opetti, että jokaisella klaanilla oli ansaittu kirouksensa, mutta Benjamine koki oman klaaninsa kirouksen yhdeksi julmimmista. Hänen oli pysyttävä etäällä niistä joita hän eniten kaipasi.

Benjamine nosti pronssisen patsaan käsiinsä ja siveli sen tummia tahroja. Brassbell saisi sen jollakin aineella varmasti taas kiiltämään. Kronin kartanossa mikään ei tuntunut toivottomalta. Kron tiesi hänen kaikki vikansa, niin ihmisenä kuin vampyyrinakin, ja oli tiennyt ne alusta alkaen. Kron oli ottanut hänet kotiinsa kaikista niistä huolimatta ja valinnut hänet lähelleen. Benjamine tahtoi olla mitä tahansa herra Kron toivoi. Benjamine tahtoi olla hänen luomuksensa.

[kardinaali]

Francisville Louisiana, 1968

Harmaanvihreä Greyhound pysähtyi matalan linja-autoaseman eteen. Aurinko oli laskemassa ja sen luomassa oranssissa kajossa vanha, keltaiseksi rapattu rakennus näytti Amelien mielestä viehättävältä. Hän oli ensimmäistä kertaa elämässään yksin matkalla ja ensimmäistä kertaa Michiganin ulkopuolella.

Amelien oli ollut pakko lähteä pitkälle matkalleen Yhdysvaltojen halki. Hän etsi vastauksia ja hänen kasvatti-isänsä oli sanonut, että ne löytyisivät hänen kotikaupungistaan.

Kotikaupunki. Amelielle se oli Springside, pieni kylä lähellä Detroitia. Toki hän oli aina tiennyt, ettei varsinaisesti ollut kotoisin sieltä, mutta Amelien varhaisimmat muistikuvat yltivät vain siihen asti, kun hän oli ollut viisivuotias. Silloin hän oli jo elänyt kasvattiäitinsä ja isänsä kanssa Springsidessa.

Amelien lapsuus oli ollut kaikin puolin onnellinen, vaikka Springside oli köyhä kylä, jonka asukkaista suurin osa oli alkuperäisamerikkalaisia. Se sijaitsi reservaatin reuna-alueella ja siellä asui myös muuta köyhää väkeä, joilla ei ollut varaa asua Detroitissa. Mutta Springsiden asukkaat olivat aina pitäneet huolta toisistaan ja etenkin kylän lapsista.

Kaikki oli kuitenkin muuttunut sinä syksyisenä päivänä, jolloin vieraita tiedemiehiä oli tullut Springsideen. He olivat tarjonneet ilmaista terveydenhuoltoa kylän lapsille ja ilmaista lounasta lasten vanhemmille joka tiistai, jolloin lapset tultiin rokottamaan. Se oli kuulostanut hyvältä, mutta olikin osoittautunut painajaiseksi. Lapset sairastuivat, osa lievästi, osa vakavasti. Sitten Amelien naapurissa asuva viisivuotias poika kuoli. Hän oli ensimmäinen, mutta jo viikon sisään uhreja oli tullut kolme lisää. Amelie ei kuulunut terveydenhoito-ohjelmaan, sillä hän oli tuolloin ollut jo teini-iässä. Puberteettiin ehtineet lapset eivät kelvanneet ohjelman piiriin. Amelie tosin muisti vieläkin hyvin tiedemiesten sanat, kun he olivat nähneet hänet. ”Täällä on yksi neekeri”, he olivat ihmetelleet. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Amelie oli kuullut olevansa erilainen.

Tiedemiesten kylvämän surun ja kauhun keskellä Springsiden asukkaat kääntyivät kaikkia ulkopuolisia vastaan. Vaikka kukaan ei ollutkaan sanonut sitä ääneen, Amelie oli kokenut olevansa yksi ”ulkopuolisista”. Hän ei ollut syntynyt Springsidessa ja nyt hän tiesi, että se näkyi hänen naamastaan. Yhtäkkiä hän oli ollut naapureilleenkin vain ”yksi neekeri”. Niinpä Amelie oli kääntynyt kasvatti-isänsä puoleen ja kysynyt häneltä neuvoa. Kasvatti-isä oli shamaani, viisas mies, joka osasi puhua luonnonhengille. Juuri hengiltä kasvatti-isä oli kuullut Amelien varhaisen elämän kaksi tärkeää nimeä: Francisville ja Temperance Baker. Niinpä Amelie oli kasvattivanhempiensa varustamana lähtenyt pitkälle matkalleen Francisvilleen etsimään Temperance Bakeria.

Ja siellä hän nyt oli, pienessä louisianalaiskaupungissa ihmettelemässä ilta-auringon värjäämää linja-autoasemaa. Amelie tunsi ihmisten katseet selässään, kun hän kulki pääkatua pitkin. Kaikki tietenkin näkivät heti, että hän oli ulkopuolinen. Amelie tunsi ikävän solmun vatsassaan. Oliko tämä muka hänen kotikaupunkinsa? Miksi hän sitten ei kokenut oloaan kotoisaksi? Ainoa lohduttava asia olivat häntä epäluuloisesti katsovien ihmisten piireet. He olivat samanlaisia kuin Amelie. Heidän ihonsa oli yhtä tumma kuin hänen, heidän hiuksensa olivat kähärät kuten hänen ja heidän nenänsä oli leveä, kuten Amelien nenä. Lopulta, käveltyään yli tunnin ympäri kaupunkia, Ameliesta alkoi tuntua, että hän ehkä sittenkin kuului tähän kaupunkiin.

Illan pimentyessä yöksi Amelie haki suojaa valkoisesta puukirkosta. Hän tiesi, että kirkkojen ovet olivat aina auki. Kirkko oli sisältä karumpi kuin ne kirkot, joihin Amelie oli tottunut Detroitissa. Ikkunoissa ei ollut lasimaalauksia, alttarin yllä ei ollut hienoa alttaritaulua, eikä neitsytäiti katsonut tulijoita armollisesti oven pielessä. Alttarin luona ei ollut edes kivistä kastemaljaa. Vain yksinkertainen metalliristi koristi kirkkosalia ja sen edessä Amelie teki totutusti ristinmerkin, vaikka kärsivä vapahtaja ei roikkunutkaan sillä. Sitten Amelie asetti reppunsa tyynyksi puiselle penkille ja nukahti.

Unessaan Amelie näki ihmeellisiä asioita. Hän näki pienen mustan tytön yksin pimeydessä, yksin jossain huoneessa, missä oli lääketieteellisiä instrumentteja. Tyttö itki ja Amelie tunsi valtavan kivun koko kehossaan. Hän muisti kammottavia asioita ja ymmärsi, että tuo pieni tyttö oli hän itse. Hän näki kauniin, nuoren naisen makaavan likaisella kujalla ja työntävän piikillä kirkasta nestettä käsivarteensa. Ja silloin hän näki naisen vierellä enkelin, joka kertoi Amelielle, että nainen oli hänen äitinsä Temperance. Rahoilla, jotka nainen oli saanut pienen tyttärensä myymisestä, hän oli ostanut ainetta, jota piikittämällä hän uskoi pääsevänsä paratiisiin. Mutta enkeli näytti Amelielle, ettei nainen päässyt ikuiseen onneen vaan ikuiseen kadotukseen.

Hiestä märkänä ja huohottavana Amelie heräsi aamuauringon valaisemassa kirkossa. Hänen vierellään seisoi pappi, iholtaan yhtä musta kuin hänkin, ja tiedusteli mistä hän oli tullut. Hätääntyneenä Amelie kertoi papille unestaan. Pappi kuunteli kasvavan ihmetyksen vallassa ja kertoi Amelielle, että kaksikymmentä vuotta sitten Francisvillessa oli todellakin kuollut nuori nainen nimeltä Temperance Baker. Naisella tiedettiin olleen pieni tyttö, mutta lasta ei koskaan löydetty. Pappi toivotti Amelien avosylin vastaan kirkkoonsa, jonka hän kertoi olleen Amelien äidin kotiseurakunnan kokoontumispaikka.

Amelie oli yhtä aikaa onnellinen siitä, että oli löytänyt kotiin, ja kauhuissaan siitä, että hänen äitinsä oli kuollut. Aamun edetessä pappi valmistautui toimittamaan sunnuntaiaamun messua. Hän pyysi Amelien jäämään jumalanpalvelukseen. Jännittyneenä Amelie seurasi paikalle saapuvaa kirkkokansaa. Kaikki olivat mustia kuten hänkin. Ja kaikki he halusivat tietää, kuka Amelie oli. Kukaan heistä ei tuntunut muistavan Temperance Bakeria, mutta Amelie oli varma siitä, että pappi oli puhunut hänelle totta hänen näkemästään unesta.

Messu alkoi, eikä se ollut lainkaan sellainen messu, johon Amelie oli tottunut. Ihmiset lauloivat, tanssivat ja huusivat. Koko kirkkosali oli täynnä riemua ja ylistystä. Tunnelma kirkossa oli huumaava.

Silloin Ameliesta tuntui, että henki valtasi hänet. Eikä se ollut mikä tahansa henki, sellainen joita hänen kasvatti-isänsä oli kutsunut Springisessa. Se oli Pyhä Henki. Pappi oli juuri saarnassaan puhunut Sodomasta ja Gomorrasta ja nyt Amelie näki, miten Jumala pyyhki tulisateellaan syntiset maan päältä. Huorintekijät, varkaat ja murhamiehet. Maailma oli täynnä syntisiä ja Amelien äiti oli ollut yksi heistä. Pyhä Henki täytti Amelien ja silloin hän tiesi, mikä oli hänen tehtävänsä. Hän tiesi, mitä Jumala häneltä halusi.

Ei mennyt kauaa, ennen kuin Ameliesta tuli kuuluisa. Ihmiset tulivat kaukaa päästäkseen osalliseksi hänen parantavasta kosketuksestaan. Amelie oli täynnä Jumalan armoa ja hän jakoi rakkautta kaikille uskoville. Mutta vaikka Amelie nautti saamastaan huomiosta, hän tiesi, ettei uskovien koskettaminen ja heidän hurskaan uskonsa vahvistaminen ollut hänen kutsumuksensa. Hänen tehtävänsä oli vapauttaa Jumalan luomakunta kaikista niistä syntisistä, jotka tekivät siitä uutta Sodomaa ja Gomorraa. Maailma oli täynnä harhaan johdatettuja syntisiä ihmisiä ja vielä pahempia otuksia, jotka toimivat Saatanan kätyreinä pahaa-aavistamattomien ihmisten keskellä. Ameliella oli paljon työtä, mutta hän oli päättäväinen tehtävässään.

Muutaman vuoden jälkeen Amelie koki, ettei Lousiana voinut enää tarjota hänelle mitään. Hän oli tehnyt siellä työtään ja koonnut ympärilleen tiiviin uskovien ryhmän. Unet olivat jo pitkään vaivanneet häntä ja saaneet hänet ajattelemaan Springsidea ja niitä pahoja asioita, joita hänelle oli tehty ennen kuin hän oli muuttanut kasvattivanhempiensa luokse. Amelie tiesi, että hänen oli palattava pohjoiseen. Hänen oli kohdattava ne demonit, jotka pitivät hänelle rakasta aluetta otteessaan. Detroit oli täynnä syntiä, sen Amelie oli nähnyt unissaan. Mutta hän oli nähnyt myös, että tuota syntiä vastaan pystyi taistelemaan. Tarvittiin vain joku, joka kokoaisi uskovaiset miehet ja naiset yhteen ja näyttäisi heille oikean tien.

[Kronus]

Michigan, 2002

Kahvi sekä vesi kiehuivat samaan aikaan. Silmät kiinni Benjamine lämmitteli raajojaan nuotionsa lämmössä, eikä huomannut mitään. Häntä väsytti, eikä hän tiennyt mitä kello oli. Hän tiesi vain, että aurinko oli juuri noussut jossakin metsän takana, ja että aamu oli kostea ja kylmä. Yö oli ollut vielä kylmempi, eikä hän ollut levännyt hyvin. Maa makuualustan alla oli ollut kivinen ja kylmä. Hän oli saanut vain vähän unta, ja hänen teki mieli mennä takaisin nukkumaan. Kostea makuupussi ja kova maa eivät häntä houkutelleet, mutta hän olisi halunnut jatkaa ihanaa, keskenjäänyttä untaan. Unessa hänen kanssaan oli ollut madam Gwenda.

Kiehuva kahvi roiskahti retkipannusta nuotion päälle sihahtaen, mikä havahdutti Benjaminen haaveistaan. Hänen kohmeiset raajansa eivät sallineet hänen tehdä äkkinäisiä liikkeitä, mutta vielä tärkeämpää oli liikkua hitaasti, jottei kallisarvoiselle kantamukselle kävisi huonosti. Benjamine oli käpertynyt kasaan tulen eteen, ja alkoi hitaasti avata itseään mytystä. Lisää kahvia roiskui jo tuleen, mutta Benjamine koitti toimia hiljaa, kiirehtimättä. Hän työnsi varovasti kätensä alakautta paitakerrostensa alle, pidätti hengitystään ja puristi silmänsä kiinni, kun jäiset kädet koskettivat hänen lämpimiä kylkiään. Hän lämmitti käsiään hetken kylkiään vasten, mikä notkisti niitä. Vesi kiehui korkeammassa retkikattilassa, mutta nyt sekin alkoi jo ryöpytä ulos astiastaan. Benjamine veti vaatteidensa alta varovasti esiin pienen mytyn, joka oli kääritty ylimääräiseen villamyssyyn, ja katsoi sen sisään. Hän oli pitänyt myttyä lämpimänä ihoaan vasten ja yön yli makuupussissaan, ja varonut kääntämästä kylkeään. Todettuaan kaiken olevan kunnossa, hän nousi, mytty turvassa toisessa kädessään, otti kepin nuotion reunalta, ja poimi sen avulla astiat pois tulelta. Hän jätti kahvin maahan jäähtymään ja laski mytyn makuupussin päälle kahvipannun lähelle. Sitten hän koitti saada kuuman veden kaadettua lämpöpulloon niin nopeasti kuin mahdollista käsiään polttamatta. Tovin päästä Benjamine oli saanut pakattua mytyn samaan pussiin lämpöpullon kassa, ja varmistunut etteivät ne olleet suorassa kosketuksessa keskenään, ja sitten viimein hän sai toisen kattilallisen vettä lämpenemään aamiaissoppaansa varten, ja saattoi istuutua alas hörppimään vajaata kahvikupillistaan.

Ennen aamupäivää Benjaminella oli kiire. Hänen oli patikoitava aukeammalle maalle, missä aurinko lämmitteli jo kivikoita. Silloin tällöin hän pysähtyi, otti rinkan selästään ja tarkisti että pienellä mytyllä oli kaikki kunnossa. Hän olisi voinut saapua perille jo edellisenä iltana, mutta siellä nukkuminen olisi ollut vieläkin vaikeampaa. Sen lisäksi vaihtolämpöiset käärmeet viihtyivät lämpimissä kivenkoloissa, ja sellainen saattaisi tykästyä yhtä hyvin myös makuupussiin. Sitä riskiä Benjamine ei aikonut ottaa. Kulkiessaan hän varoi askeliaan ja käytti apunaan pitkää vaellussauvaa, jonka oli eilen karsinut juuri retken tätä osuutta varten. Hän ei halunnut tulla kalkkarokäärmeen yllättämäksi, makuupussissa tai muutenkaan. Makuupusseista ja yllätyksistä hänen mielensä harhautui vaelluksen varrella Gwenda Whiteen, useammankin kerran.

Ja sitten hän oli perillä. Paikka oli rosoinen ja avoin louhikko mäen päällä, jota aurinko lämmitti. Patikoinnin jälkeen paikka oli jopa kuuma, ja Benjamine laski rinkkansa maahan jotta saattoi riisua takkinsa. Nyt hän oli täysin hereillä, keväinen metsä tuoksui ympärillä, ja kaikki ihmiset ja sivilisaation merkit olivat kaukana poissa. Benjamine tunsi itsensä rennoksi ja vapautuneeksi. Täällä hän saattoi hengittää ja vain olla.

Mutta saman tien hän muisti tehtävänsä. Hän ei ollut tullut tänne itsensä takia, vaan siksi että madam Gwenda tarvitsi jotakin taikuuksiaan varten. Jotakin erityistä ja harvinaista, sellaista mitä kuka tahansa ei osannut hankkia. Benjamine oli ylpeä siitä että oli tiennyt tämän syrjäisen paikan, josta vain hän voisi hankkia Gwendalle juuri sen mitä tämä tarvitsi. Gwenda oli ilahtunut, ja Benjamine oli varma siitä että Gwenda ilahtuisi vieläkin enemmän, kun Benjamine näkisi hänet seuraavan kerran. Benjamine tahtoi epätoivoisesti ilahduttaa Gwendaa aivan erityisellä tavalla.

Benjamine havahtui haaveistaan ja katsoi ympärilleen. Pari kalkkarokäärmettä näkyi nyt lekottelemassa lämpimien kivien päällä. Benjamine kumartui rinkkansa puoleen ja kaivoi varovasti kassista esiin tuon pienen, kallisarvoisen mytyn. Hän avasi myssyn, jonka sisään oli varovasti pakattu sormikas. Sormikkaan sisällä, kukin turvassa omassa sormessaan, oli neljä pientä, sinistä, pilkullista linnunmunaa. Kaksi yötä sitten Benjamine oli poiminut ne kaikki samasta pesästä, Huronjärven hiekkarannan pitkästä kevätheinikosta, lintuemon tehdessä syöksyhyökkäyksiä hänen päänsä yllä.

Benjamine tarkisti että hänellä oli puukko sekä nuotiosta poimittu hiilenpala muovipussissa taskussaan, asetti sormikkaan varovasti hampaisiinsa, poimi rinkan sivutaskusta kolme suoraa tikkua yhteen käteensä, ja otti pitkän, haarapäisen vaellussauvansa toiseen. Sitten hän lähti varovasti etenemään kivikon läpi kohti sen keskikohtaa. Hän valitsi keskeltä kivikkoa suuren, tasaisen kiven, ja kulki sitä kohti hitaasti mutta määrätietoisesti, vältellen kivikosta löytyviä kalkkaroita. Nyt kivikon keskellä niitä tuntui olevan koko ajan enemmän ja enemmän. Päästyään perille hän katsoi vielä joka puolelle ympärilleen, ja sitten hän kumartui työskentelemään kiireisesti. Munia oli vaikea asettaa paikalleen kiven päälle, mutta suorat puutikut auttoivat siinä. Hän asetteli puutikuista tasasivuisen kolmion, ja sen sisään neljä munaa. Sitten hän otti hiilenpalan ja piirsi hätäisesti kolmion sivuille sen ulkopuolelle kolme symbolia, aivan kuten madam Gwenda oli näyttänyt. Sen jälkeen hän nousi ja siirtyi äkkiä kauemmas, toisen suuren kiven päälle. Siellä hän piirsi hiilellä kaksinkertaisen kehän ympärilleen, ja jäi sen sisään odottamaan, sauvaansa nojaten.

Benjamine seisoi pitkään kehänsä keskellä, odottaen tulevaa. Ensin häntä jännitti, mutta pian häntä alkoi väsyttää paikallaan seisominen ja auringonpaisteessa hikoilu. Hänen jalkansa puutuivat, ja häntä kadutti että oli jättänyt vesipullonsa ja eväänsä rinkkaan kivikon laidalle. Silloin hänen ajatuksensa vaelsivat takaisin edellisen yön uneen. Uni oli jäänyt kesken, ja se harmitti häntä enemmän kuin mikään. Hän oli nähnyt saman unen usein aiemminkin, ja joka kerta hän on herännyt kesken unta. Uni oli lyhyt, liian lyhyt, ja se eteni aina samalla tavalla. Siinä madam Gwenda ilmestyi hänen ylleen, kietoi molemmat kätensä Benjaminen kaulan ympärille ja upotti sormensa hänen hiuksiinsa, kynnet päänahkaa hivellen. Gwenda katsoi syvälle Benjaminen silmiin, hymyili, sanoi jotakin upeilla, punaisilla huulillaan, ja kumartui… Ja silloin Benjamine joka kerta heräsi. Ja joka kerta se harmitti Benjaminea enemmän. Hän tiesi mihin uni oli johtamassa. Hän oli kerran kokenut Gwendan tulisen suudelman, joka oli laittanut ekstaasin aallot hyökymään hänen lävitseen. Hän oli hukkua, hänen jalkansa eivät kantaneet, hänen henkensä oli salpautunut. Sen täytyi olla yksi madam Gwendan noituuksista, koska mikään muu ei ollut ikinä tuntunut yhtä hyvältä. Gwendan mukaan mikään maailmassa ei tuntuisi sitä paremmalta, ja Benjamine uskoi häntä. Hän ei halunnut mitään muuta niin paljon kuin kokea sen uudelleen, joko unessa tai todellisuudessa.

Benjamine säpsähti hereille haaveistaan. Kalkkarokäärme oli luikertelemassa kohti kolmiota sekä munia. Benjamine pyyhkäisi hikeä kasvoiltaan ja venytteli hitaasti vetreyttääkseen raajojaan. Hän ei saanut säikäyttää käärmettä. Käärme vei päänsä linnunmunien ylle, kieli lipoen ilmaa, aivan kuten madam Gwenda oli sanonut. Benjamine nielaisi, ja lähti nyt hitaasti kiertämään käärmeen häntäpuolelle, katsoen levottomasti vuorotellen käärmeeseen, jalkoihinsa ja ympärilleen. Kalkkarokäärme pisti hampaansa munan kuoren läpi, ja nielaisi sen sitten kokonaisena. Kohta koittaisi koko retken kohtalokkain hetki, ja Benjaminen oli oltava valmiina, jos hän tahtoi miellyttää madam Gwendaa. hän hiipi kohti kalkkarokäärmettä takaa päin, hitaasti ja hiljaa kuin kettu, katsomatta edes jalkoihinsa, samalla kun käärme nieli lisää munia.

Kun viimeinen muna katosi käärmeen kitaan, Benjamine antoi sen niellä munan ja iski sitten sauvansa alas kohti sen päätä niin nopeasti kuin saattoi. Hän onnistui pyydystämään käärmeen pään sauvan haarautuvan pään sekä kiven väliin. Käärme päästi kiukkuisen sähähdyksen ja sen vartalo vääntyi koukulle vimmatulla voimalla kuin jousi, helistin äkäisesti rapisten. Käärme kiemurteli ansassa hurjistuneena, ja muualta kivikosta toisten kalkkaroiden helistimet säestivät sen uhoa. Benjamine kumartui alas sydän jyskyttäen ja iski puukolla käärmeen päälakea niin nopeasti kuin pystyi. Mustaa verta valui kuumaa kiveä pitkin, mutta käärme jatkoi vielä rimpuiluaan, samalla kun Benjamine vilkuili vauhkona ympärilleen. Benjamine ei nähnyt taakseen pidellessään käärmettä aloillaan sauvallaan, eikä uskaltanut jäädä enää pidemmäksi aikaa paikoilleen. Hän hylkäsi sauvansa, tarttui käärmettä kurkusta, ja lähti pakenemaan kohti rinkkaansa, nyt loikkien varomatta kiveltä toiselle. Hän pääsi rinkkansa luokse hengästyneenä, nappasi sen ja takkinsa mukaan, ja jatkoi juoksemista syvälle metsään.

Benjamine juoksi, kunnes ei enää jaksanut pidemmälle. Hän kellahti uupuneena istumaan ja huohottamaan, verinen käärmeenraato yhä kädessään roikkuen. Siinä se oli, Gwendan toive. Viisi henkeä riistettynä yhdellä iskulla. Seuraavalla leiripaikallaan, joka voisi olla vaikka tässä, Benjamine voisi leikellä käärmeen auki ja ottaa sekä purkittaa madam Gwendan taika-ainekset, syntymättömät sikiöt myrkkykäärmeen vatsalaukussa, ja samalla pari muuta Gwendan haluamaa osaa. Benjamine tunsi itsensä väsyneeksi ja likaiseksi. Juostessaan hän oli sotkenut itsensä ja takkinsa käärmeen verellä, mutta lika tuntui peittävän häntä myös sisäpuolelta. Kärpäset alkoivat pörrätä käärmeenraadossa ja hänen vaatteissaan. Häntä ellotti, vaikka hänellä olisi pitänyt olla jo nälkä. Hän oli liian väsynyt, mutta käärmeen raato olisi käsiteltävä ennen kuin hän voisi tehdä mitään muuta. Kotiin oli vielä kahden päivän matka. Oliko hän todella itse ehdottanut tätä? Benjamine sulki hetkeksi silmänsä, ja yritti turhaan kuvitella Gwendan suudelman. Ehkä hän oli riittävän väsynyt nähdäkseen unen tänä yönä kokonaan.

[kardinaali]

Detroit, elokuu 2018

Aksel Kron oli raivoissaan, mutta ei halunnut näyttää sitä kenellekään. Jo toistamiseen tremeret olivat yrittäneet tappaa hänet. Ensimmäisellä kerralla he olivat käyttäneet Akselia vastaan hänen vanhaa ystäväänsä Kaiseria. Mutta Aksel liittolaisineen oli punonut ansan Kaiserille tuolle samaiselle yölle ja tremereiden juoni oli mennyt pilalle.

Nyt he olivat ottaneet uudeksi kohteekseen Benjaminen äidin. Miten pitkään nuo kirotut noidat olivat oikein seuranneet kaupungin vampyyreita ja heidän henkilökohtaista elämäänsä? Akselista tuntui aivan siltä, kuin hän olisi alaston tremereiden edessä. Hänellä ei ollut yhtäkään salaisuutta, jota nuo kirotut otukset eivät tienneet.

Ja juuri siksi Aksel oli nyt päättänyt julistaa avoimen sodan Michiganin tremereitä vastaan. Neuvotteluista ei olisi mitään iloa, jos toinen osapuoli ei ollut valmis neuvottelemaan reilusti. Noituuksia ja valheita, Aksel tuhahti, tremeret eivät selvästikään pystyneet mihinkään muuhun. Hän tiesi klaanin olevan vihattu lähes kaikkien muiden vampyyrien taholta. Ja nyt hän viimeinkin ymmärsi, miksi.

Rauhoituttuaan hetken omassa kellarihuoneessaan, Aksel lähti takaisin kartanon ylempiin kerroksiin. Hän kuunteli tarkasti aulassa hiljaisen talon ääniä. Benjamine puhui äitinsä kanssa yläkerran makuuhuoneessa. Brassbell puolestaan kuorsasi omassa huoneessaan portaiden yläpäässä. Aksel liikkui hiljaa, sillä hän ei halunnut tulla häirityksi. Juuri nyt hän halusi olla yksin.

Hän pysähtyi kuitenkin hetkeksi yläkerran käytävään kuuntelemaan Benjaminen ja tämän äidin keskustelua. Aksel halveksi salakuuntelua, joten hän ei viipynyt kauaa. Ei hän varsinaisesti ollut kiinnostunut siitä, mitä toinen vampyyri puhui kuolevaisen omaisensa kanssa, mutta hän halusi kuulla heidän äänensä. Aksel ei ollut koskaan tehnyt omaa jälkeläistä, sillä hän ei ollut milloinkaan ollut riittävän läheinen kenenkään ihmisien kanssa, että olisi edes harkinnut sellaista. Hänen läheisimmät suhteensa toisiin vampyyreihin olivat olleet tasavertaisia. Sekä Seven että Kaiser olivat olleet Akselin ikäisiä ja suunnilleen yhtä voimakkaita kuin hän. Ehkä juuri siksi Aksel antoi Benjaminen asua kartanossaan ja tuoda kuolevaisen sukulaisensa sinne. Hänen suhteensa Benjamineen oli lähimpänä sellaista suhdetta, joka sirellä ja jälkeläisellä oli toisiinsa. Heidän ikäeronsa oli merkittävä ja Aksel oli alkanut tuntea tarvetta pitää Benjamine turvassa. Aksel tiesi, mikä heillä oli vastassaan ja hän tiesi varsin hyvin myös sen, etteivät kaikki hänen liittolaisensa välttämättä tulisi selviämään sodasta tremereitä vastaan. Aksel oli itse selviytynyt monesta vampyyrien sodasta, mutta kukaan muu kaupungissa ei voinut tietää sitä. Kaikki muut olivat liian nuoria.

Paitsi Zaccheus Manifold. Akselin mieli synkistyi, kun hän ajatteli Zaccheusta. Tuo pienikokoinen ja luihun oloinen tremere oli vanhempi kuin Aksel Kron itse. Zaccheus Manifold oli ainoa vampyyri kaupungissa, joka aiheutti todellisen uhan Akselille. Selvästi Zaccheus oli käyttänyt aikansa hyvin, sillä hän oli koonnut ympärilleen merkittävän määrän seuraajia ja kehitellyt magiaa, joka tuntui olevan jopa tremerelle poikkeuksellista. Zaccheuksen suunnitelmat olivat suuria. Mitä todennäköisimmin Detroit oli vain ensimmäinen etappi Zaccheus Manifoldin ja hänen tremereidensä maailmanvalloitussuunnitelmassa. Juuri siksi oli tärkeää, että Detroit seisoisi heidän tiellään.

Lisäksi Akselille oli tänä yönä selvinnyt, että Zaccheus Manifold tiesi Akselin veren olevan voimakasta. Se oli huono uutinen Akselille. Hänen sirensä oli varoittanut häntä siitä, että veren todellinen voima tuli aina salata muilta vampyyreilta. Tietenkään sitä ei voinut salata sellaiselta, jonka kanssa eli läheisessä suhteessa. Siksi Aksel pohtikin, oliko Seven tai Kaiser välittänyt tuon tiedon tremerelle? Joka tapauksessa Aksel tiesi nyt, että Zaccheus Manifold ei ollut vereltään yhtä vahva kuin hän itse, ja että juuri tuota voimaa Zaccheus himoitsi.

Varovasti Aksel avasi työhuoneensa oven. Hän ei sytyttänyt valoa, jotta kukaan ei saisi tietää hänen olevan huoneessa. Ikkunasta suodattuvan katulamppujen kajo ja hänen herkät aistinsa riittivät siihen, että hän saattoi kirjoittaa. Hän otti esille paksua, vesileimalla merkittyä kirjepaperiaan, mustepullon ja -kynän sekä sinetöintitarpeet.

Ensimmäiseksi hän kirjoitti virallisen kirjeen annettavaksi Mercedekselle. Siinä Aksel pyysi asianajajiaan toimittamaan liittovaltion agenteille tiedon siitä, että Kron Industries oli halukas tarjoamaan Detroitissa vierailevien tutkijoiden käyttöön toimitilojaan ja laboratorioitaan. Aksel oli kuullut, että liittovaltion tutkijat joutuivat työmatkoillaan työskentelemään hotellihuoneissaan kannettavilla tietokoneillaan. Hän toivoi riittävien työtilojen takaavan sen, että tutkijat pysyisivät kaupungissa ja selvittäisivät perin pohjin King Pharman väärinkäytökset. King Pharma oli tremereiden peiteyhtiö, heidän maskinsa ihmisten maailmassa. Jos yrityksen epäeettiset tutkimukset saatettaisiin liittovaltion tietoon, heidän olisi pakko muuttaa toimintaansa. Se olisi kova isku tremerelle ja samalla se olisi juuri sellaista sodankäyntiä, jonka Aksel Kron hallitsi.

Toisen kirjeen kohdalla Aksel epäröi hetken. Hän tiesi, mitä oli tekemässä, mutta kirjeen kirjoittaminen oli siitä huolimatta suuri askel. Se muuttaisi kaiken. Lopulta Aksel kastoi kynän musteeseen ja alkoi kirjoittaa:

Detroitin liittoutumattomille vampyyreille,

Minä, Aksel Kron ventruen klaanista, kehotan teitä liittymään avoimeen sotaan Michiganin tremeren klaania ja heidän johtajaansa Zaccheus Manifoldia vastaan. Lähestyn teitä klaaniin katsomatta veljinäni ja sisarinani. Tarjoan teille avuksi osaamiseni ja kokemukseni, sekä myös varallisuuteni.

Kohdistan seuraavat sanani erityisesti osavaltion tremereille: Jos olette valmiita hylkäämään klaaninne ja liittymään joukkoihini, teitä kohdellaan kuten veljiä ja sisaria. Mutta jos valitsette pysyä klaaninne keskuudessa, teitä tullaan kohtelemaan vihollisina Detroitissa ja sen lähikylissä. Yksikään tremere ei ole tämän yön jälkeen tervetullut Detroitiin, ellei hän liity klaaninsa vastustajiin.

Näin ollen kehotan myös jokaista vampyyria kohtelemaan tapaamaansa tremereä vihollisena, mikäli tämä liikkuu Detroitissa tai sen lähialueilla yön matkan päässä kaupungista.

Tämän kirjeen laati Aksel Kron, ventruen klaanista,
Detroitissa, Kahdentenakymmenentenä kolmantena päivänä elokuuta, Herran vuonna 2018.

Saatuaan kirjeet valmiiksi Aksel taitteli ne huolellisesti kiinni ja kuumensi sen jälkeen sinettivahaa kynttilässä. Verenpunaiset vahapisarat putoilivat kirjeille. Aksel otti pronssisen leimasimen ja painoi ventruen leijonavaakunan pehmeään vahaan.