Detroit 2018

Kaikkea peleihin liittyvää (one-shotit, kamppisideat, hahmokonseptit...)

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 17.10.2024 17:50

Detroit, marraskuu 2018

Aksel oli tyytyväinen tietäessään, että chicagolaisten vierailu olisi pian ohi. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että lasombra asui Palmer Woodsissa hänen naapurikartanossaan. Nicholas Blair vaikutti kuitenkin hyväkäytöksiseltä vampyyrilta, joka ei nauttinut draamasta. Ja kun hänen seuralaisensa viettivät päivänsä aidatun asuinalueen ulkopuolella, Aksel tunsi olonsa hiukan rauhallisemmaksi. Lisäksi hän tiesi, että Blairilla oli kiire takaisin kotikaupunkiinsa valvomaan oman alueensa etuja. Chicago oli ilmeisesti hyvin levoton ja väkivaltainen kaupunki. Blair oli tullut opettamaan Akselille Sabbatin rituaaleja ja vihkimään tämän Detroitin piispaksi, mutta hän halusi hoitaa velvollisuutensa mahdollisimman nopeasti.

Vaikka Blairin vierailu olikin välttämätön Detroitin uudessa poliittisessa asemassa, chicagolaisten läsnäolo ja kaupungin viimeaikaiset levottomuudet olivat saaneet Akselin stressaantuneeksi. Se ei ollut lainkaan hyvä asia. Stressaantuneena hän taantui aina vanhoihin, huonoihin tapoihinsa. Hän tunsi sen nytkin. Vaatteet olivat epämiellyttävät päällä. Housujen saumat painoivat hänen jalkojaan ja paidan napit tuntuivat vatsaa vasten kylmiltä. Äänet, valot ja hajut sekoittuivat keskenään aistien sekamelskaksi. Akselin oli vaikea jopa metsästää aistiherkkyyden iskiessä, joten hän yritti vältellä voimiensa käyttämistä. Eniten hän pelkäsi malttinsa menettämistä. Vaikkakin chicagolaiset olivat osoittaneet hänelle, ettei kontrollin menettäminen ollut niin paha asia Sabbatissa kuin Camarillassa. Joka tapauksessa Aksel halusi selättää ongelmansa, tai ainakin peittää ne muilta.

Hän oli saapunut tarkastamaan Detroitin uuden temppelin tilaa seuraavan yön rituaalia varten. Vanha, hylätty kirkko sijaitsi autioituneella asuinalueella. Akselia harmitti nähdä unkarilaisten siirtolaisten rakentama pyhäkkö sellaisessa alennustilassa, mutta alueen rauhallisuus ja eristäytyneisyys huomioon ottaen se oli erinomainen paikka vampyyreille kokoontua. Alue ei ollut vanha. Akselista tuntui siltä, kuin se olisi rakennettu aivan äskettäin. Ja niin se olikin hänen näkökulmastaan. Kaksikerroksiset tiiliomakotitalot, jotka muodostivat suurimman osan alueen asuntokannasta, oli rakennettu 1980-luvun alussa, jolloin Detroit oli ollut menestyksensä huipulla. Ne olivat olleet rikkaita ja huolettomia aikoja. Kaupungin asukkaat olivat katsoneet tulevaisuuteen toiveikkaina. Ehkä jonain yönä, Aksel ajatteli, hän voisi nähdä kotikaupunkinsa jälleen samanlaisessa loistossa.

Nosfeartujen pieni perhe oli ottanut suurella ylpeydellä vastaan kunniatehtävän temppelin vartijoina. He olivat siivonneet vanhaa kirkkoa ja laudoittaneet rikkoutuneet ikkunat umpeen, sillä edelliset lankut oli revitty irti muutamia vuosia sitten. Aksel uskoi heidän rakentavan kirkosta varsin viihtyisän kokoontumispaikan. Nosferatut tarvitsivat turvallisen asuinpaikan ja syyn pysyä kaupungissa sen jälkeen, kun heidän johtajansa oli murhattu. Aksel tiesi heidän olevan tärkeitä liittolaisia ilman Shaddaitakin.

Kirkon pihamaa oli ruohottunut umpeen. Aksel tiesi silti, että jossain sammaleen ja aluskasvillisuuden alla lepäsivät mustat laattakivet, joita pitkin unkarilaiset siirtolaiset jälkeläisineen olivat kulkeneet sunnuntaisin kirkkoonsa. Kenties nosferatut kaivaisivat ne esiin?

”Hei, Aksel!” Pimeydestä kuului miehen huuto.

Aksel kääntyi nopeasti äänen suuntaan ja näki kaksi punaisena hehkuvaa silmäparia vanhojen lehmusten seassa. Hän oli huomannut chicagolaisten pakettiauton kirkon lähellä parkissa ja tiesi, että kirkolla oli vieraita. Aksel ei kuitenkaan pelännyt heitä. Hän oli tunnistanut huutajan äänen.

”Riker”, Aksel vastasi tyynesti tervehdykseksi.

Riker ja hänen laumalaisensa Sava olivat olleet tutkimassa metsittynyttä hautausmaata kirkon takana. He rämpivät pensaiden ja kaatuneen puunrungon yli Akselin luokse. Aksel oli myös turvautunut pimeänäköönsä, sillä kirkon pihamaalla ei ollut valoja. Riker oli suurikokoinen ja vaalea mies, joka erottui pimeydessä helposti. Sava puolestaan oli hyvin tumma ja seuralaisensa rinnalla lähes huomaamaton, lukuun ottamatta hänen hehkuvia silmiään.

”Tämä on hieno paikka temppelille”, Sava totesi. ”Meillä Chicagossa ei ole vastaavia puitteita.”

”Kolmasosa Detroitin asuntokannasta on autioitunutta”, Aksel kertoi. ”Mikä tarkoittaa myös sitä, että väkiluku on romahtanut. Teillä Chicagossa on enemmän ihmisiä.”

”Meillä on myös enemmän vampyyreita. Liikaa itse asiassa, kysyttiin sitä keneltä tahansa”, Sava vastasi. Hän kumarsi Akselille ja poistui sitten sisälle kirkkoon.

”Sava ei haluaisi palata takaisin Chicagoon”, Riker kertoi Savan kadottua näkyvistä.

Aksel ei pitänyt kuulemastaan. Detroit tarvitsi liittolaisia, mutta se ei tarvinnut epävakaita vampyyreita. Hän ei halunnut uusia vampyyreita pysyvästi asumaan kaupunkiinsa näin nopeasti. Riker tuntui arvaavan Akselin ajatukset, sillä hän naurahti ja pudisti päätään:
”Me emme jää tänne, Aksel Kron. Me olemme antaneet lupauksemme arkkipiispalle ja pidämme siitä kiinni. Sava on kunniallinen vampyyri, hän ei koskaan pettäisi valaansa, vaikka Chicago ei häntä miellytkään.”

Aksel nyökkäsi helpottuneena. Hän aisti Rikerissa saman energian kuin muissa oman klaaninsa edustajissa, mutta Riker ei muuten muistuttanut niitä ventrueita, joihin Aksel oli Camarillassa tottunut. Hän oli suurikokoinen ja lihaksikas ja hänen klaanilleen ominainen viehätysvoimansa kärsi suuresti siitä epämiellyttävästä tunteesta, että hän vaikutti äärimmäisen vaaralliselta. Riker oli vampyyri, jonka viholliseksi kukaan ei halunnut joutua.

”Arkkipiispa saa olla kiitollinen teidän kaltaisistanne liittolaisista”, Aksel sanoi.

”Kyllä, mutta älä kuvittele, että me olisimme sinisilmäisiä. Jos hän pettää meidät, ei meilläkään ole mitään syytä olla uskollisia hänelle. Sopimus on molemminpuolinen, Aksel. Ja meidän laumamme ei jätä rankaisematta sitä, joka pettää sopimuksen kanssamme”, Riker vastasi.

”Sitä minä kunnioitan”, Aksel sanoi ja tarkoitti sitä. Hän tiesi liiankin hyvin, että lasombrien kanssa ei kannattanut olla turhan luottavainen.

Riker katseli kirkkoa mietteliäänä.
”Huomenna me aiomme tunnustaa sinut piispaksi. Se on tärkeää monesta syystä, mutta ennen kaikkea haluamme tehdä sen siksi, että edustat niitä suhteellisen harvoja antitribuja, jotka ovat päässeet korkeaan asemaan. Chicagossa se ei olisi mitenkään mahdollista. Siellä on liikaa lasombria”, Riker kertoi.

Aksel oli yllättynyt. Hän oli odottanut oman kaupunkinsa vampyyrien, niiden, jotka hän tunsi, osallistuvan seuraavan yön rituaaliin. Hän ei ollut ajatellut chicagolaisten laumojen pitävän sitä mitenkään tärkeänä. Sen hän tiesi varmasti, ettei Nicholas Blairin lasombralauma aikonut osallistua rituaaliin.

”Kiitos. Arvostan sitä suuresti”, Aksel sanoi. Hän laski vasemman kämmenensä Rikerin rinnalle. Se oli vanha tapa, jolla heidän klaaninsa osoitti liittolaisuutta ja veljeyttä. Riker tunsi sen myös, kuten Aksel oli arvellutkin. Monet klaanin tavoista ulottuivat pidemmälle kuin Sabbat tai Camarilla ja niitä kunnioitettiin yhä molemmissa leireissä.

Riker laski oman kämmenensä niin ikään Akselin rintaa vasten. He katsoivat toisiaan silmiin ja seisoivat hetken aivan hiljaa. Sitten kumpikin otti askeleen taaksepäin.

”Minä menen katsomaan, mitä Sava ja muut tekevät sisällä”, Riker sanoi.

Aksel lähti hänen mukanaan sisään vanhaan kirkkoon. Mennessään hän mietti huolestuneena, että vaikka hän olikin kiitollinen Rikerin lauman antamasta tuesta, hän ei kokenut olevansa valmis ottamaan niin suurta vastuuta harteilleen. Chicagolaisten antitribujen silmissä hän edusti heitä kaikkia. Aksel ei ollut oivaltanut, miten tärkeä hänen vihkimisensä oli antitribuille. Hän saattoi vain toivoa, ettei se aiheuttaisi levottomuuksia Chicagossa ja mahdollista muuttoliikettä Detroitiin.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja Kronus » 25.11.2024 19:07

Huone pyöri liian villisti kun Benjamine sulki silmänsä. Hänen oli avattava ne ja tartuttava hapuilevalla katsellaan tiukasti kiinni kattolamppuun saadakseen talon asettumaan. Hän ei uskaltanut enää sulkea silmiään, eikä liikahtaa siitä mihin Aksel oli hänet asettanut, sängylleen makaamaan. Benjamine ei ollut täysin varma kumman sängystä tai huoneesta kyse oli, eikä hän sitä murehtinut. Kaikki mikä kuuluu Benjaminelle, kuului Akselille. Paisti ehkä äiti, päihdeongelmineen.

Benjamine makasi liikkumatta, katse tiukasti kattolampussa, estääkseen maailmaa keikahtamasta sijoiltaan. Hän ei voinut liikkua eikä nukkua, joten hän kertasi yön tapahtumia. Aksel oli kantanut, tai ehkä taluttanut, hänet takaisin kartanoonsa. Sen hän muisti. Aksel oli tuonut hänet kotiinsa ja asetellut sänkyynsä. Ei se kosinta ollut, mutta kosinta olikin äidin toive, jonka avulla äiti oli saatu jättämään hiljainen kartano tänään heille, aivan kaksin. Hämärä talo, kuumat kynttilät, kylpylän kupliva, pärskyvä ja valoa hohtava vesi. Ja alastomuus. Akselin tahto.

Ei hän kyennyt kieltäytymään Akselin tahdosta, eikä myöskään halunnut kieltäytyä siitä. Miksi hän sitten oli vastustanut sitä? Häpeä oli estänyt häntä tekemästä mitä Aksel häneltä pyysi. Viallisuus, pelko siitä että Aksel huomaisi millainen virhe ja häpeäpilkku hän todella oli. Ja hylkäisi hänet, heittäisi ulos talostaan ja pois luotaan. Heti Aksel oli löytänyt Benjaminen kasvoista virheen jota hän ei itse ollut edes tajunnut kuvitella. Aksel näki kaiken ja tiesi kaiken. Aksel oli jo kauan sitten nähnyt, tuntenut, haistanut sekä maistanut hänen vikansa, ja silti Benjamine oli yhä täällä. Tai… ainakin Akselin olisi pitänyt. Miten Aksel saattoi olla joissakin asioissa niin sokea, niin helposti hämättävissä, että saattoi pitää Benjaminesta? Akselin oli oltava typerys!

Mutta ei Aksel ollut mikään typerys. Benjaminea hävetti että oli kuvitellut Akselista jotain niin pahaa. Aksel oli tuonut hänet takaisin kotiinsa, tehnyt hänen olonsa sängyssä mukavaksi, ainakin sikäli kuin se hänen vallassaan oli, riisunut hänen saappaansa. Oliko Aksel tulossa takaisin riisumaan häneltä loputkin vaatteet? Benjamine oli aika varma ettei pystyisi liikkumaan vaikka uskaltaisikin yrittää sitä. Hän olisi voimaton ja alasti Akselin herkkien silmien alla. Niin hän oli ollut alusta lähtien. Mutta nyt, kykenemättömänä liikahtamaankaan sängyltään, hän oli valmis myöntämään sen. Nyt hän ei pyristellyt totuutta vastaan, koska ei enää pystynyt. Hänen oli pakko alistua uskomaan että Aksel tiesi tarkalleen mikä hän oli, ja että siitäkin huolimatta Aksel välitti hänestä. Kaikki muut vaihtoehdot olivat liian kaameita kuvitella.

Benjamine muisti poliisiauton. Se oli Palmer Woodsissa. Hän oli purrut Akselia, silloin porealtaassa. Tai puukottanut. Ja Aksel oli suuttunut siitä hänelle. Taas hän oli menettänyt otteensa, pilannut kaiken, ollut vaaraksi Akselille, kartanon maineelle, Palmer Woodsin idyllille. Miksi hän ei ottanut lääkettään ajoissa? Mutta poliisiauto oli Fridmanien edessä. Talo ei ollut pimeänä, siellä oli ihmisiä. Äiti oli siellä. Talossa oli juhlittu ja juotu. Joku joutui sairaalaan.

Siksi siis äiti joi, Benjamine ajatteli. Miten usein hän oli löytänyt äitinsä tässä tilassa? Miten usein hän oli tainnuttanut itsensä päihteillä, koska se oli helpompaa kuin olla yksin itsensä kanssa? He eivät olleetkaan niin erilaisia. Kumpikaan heistä ei sopinut hyvin Palmer Woodsiin, he molemmat aiheuttivat turhia vaaroja ja ongelmia. Ei äiti sitä tahallaan tehnyt, eikä Benjamine itsekään sitä osannut lopettaa. Niin vain kävi. Vasta nyt, puoliksi tajuttomana ja toimintakyvyttömänä Benjamine pystyi hyväksymään itsensä, tai oikeastaan hyväksymään sen että kukaan hyväksyi hänet. Niin kai oli äidinkin laita. Sama häpeä äitiäkin vaivasi. Päihtyminen turrutti, auttoi sietämään sietämätöntä. Hän tarvitsi enemmän taumaturgista lääkitystä, ei vähemmän. Jos Benjamine tässä tilassa saattoi ottaa vastaan Akselin tuomion, jopa hyväksyvän sellaisen, niin ehkäpä hän voisi myös kohdata äitinsä murtuneet unelmat. Kenties jopa joskus puhua äidin kanssa siitä henkilöstä jonka äiti oli synnyttänyt, mutta joka hän ei ollut.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 28.11.2024 17:17

Detroit, kiitospäivä 2018

Poliisiautojen siniset hälytysvalot vilkkuivat villisti pihamaalla. Ruut olisi halunnut suojata silmänsä ja juosta sisälle, mutta hän ei voinut. Hänen oli vastattava tiukkailmeisen poliisimiehen kyselyihin. Mitä oikein oli tapahtunut? Sen poliisi halusi tietää ja niin halusi myös Ruut.

Kaikki oli mennyt hyvin, juhlat olivat olleet menestys. Vieraita oli tullut paljon, kalkkuna oli maistunut erinomaiselle ja viini oli virrannut. Ruut oli muistuttanut kaikkia seuraamaan isolta kankaalta jalkapallopelin finaalia, sillä siellä saattaisi näkyä Benjamine ja Aksel. Hän oli aivan varma, että jos televisioyhtiö ei älyäisi kuvata kosintaa, niin Benjamine kyllä laittaisi äidilleen viestin sitten kun se oli tapahtunut. Ruut oli vilkuillut puhelintaan malttamattomana.

Heillä oli ollut niin hauskaa juhlissa… Ruut katseli hätääntyneenä ympärilleen pihamaalla. Hän ei ymmärtänyt mitään poliisin puheesta.

”E-en tiedä, en tiedä”, Ruut hoki poliisille. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Miksi mies ei tajunnut lohduttaa häntä? Miksi poliisi vain esitti tiukkoja kysymyksiä, joihin hän ei osannut vastata?

Ruut ei ollut kokenut sellaista tilannetta koskaan. Hän ei voinut käsittää, miksi kukaan ei ollut tukemassa ja lohduttamassa häntä. Hänen juhlansa olivat pilalla. Vieraat olivat järkyttyneitä ja naapurit tuijottivat Friedmanin kartanoa uteliaina pihoiltaan tai kadulta. Ruut oli uhri. Miksi kukaan ei tajunnut sitä?

Ambulanssi kaartoi pihasta ajotielle. Se pisti sireenit soimaan, jotta naapurit väistäisivät sen tieltä. Herra Friedman oli ollut verinen ja tuskissaan. Nyt hänet oli piilotettu ambulanssin valkopunaisten ovien taakse. Hänen huutonsa oli vaiennettu morfiinilla ja happimaskilla.

Ruut oli nähnyt veren ja tajunnut siinä samassa hetkessä, että hänen elämänsä tulisi pysyvästi muuttumaan. Aivan kuten silloin kauan sitten… Jotain kamalaa oli tapahtunut ja Ruutin elämä oli hajonnut pirstaleiksi. Ei sillä ollut väliä, oliko kipuaan huutava pikkuvauva vai aikuinen mies. Ruut oli se, joka ei voinut hallita kaaokseen luisuvaa tilannetta. Ruut oli se, joka joutui kärsimään toisten teoista.

”Rouva, yrittäkää muistella. Ettekö todellakaan nähneet talon rouvan puukottavan miestään?” Poliisi tivasi.

Ruut pudisti päätään. Hän ei voinut sanoa sitä ääneen. Ei hänen paras ystävänsä voinut olla puukottaja. Se oli mahdotonta. Juhliin oli varmasti murtautunut joku ulkopuolinen pahoissa aikeissa. Kyllä, niin sen täytyi olla.

”Se… se oli murtovaras. Kyllä, se oli murtovaras”, Ruut sopersi. Hänen suussaan oli paha maku. Se johtui kaikesta siitä viinistä, jota hän oli juonut pitkin päivää ja iltaa.

”Oletteko aivan varma? Näittekö te häntä? Pystyttekö kuvailemaan varasta?” Poliisi kyseli kaivaen muistikirjansa esiin.

Ruut vilkaisi poliisin pakettiauton suuntaan. Sen takaosassa istui hänen paras ystävänsä toisen poliisin kuulusteltavana. Ruut näki ystävänsä veriset kädet. Miksi hän oli tehnyt sen? Ruutin mieleen muistuivat illan tapahtumat. Heidän keskustelunsa. Hänen oma vihansa entistä miestään kohtaan. Miten usein Ruut humalassa haukkuikaan miestään. Sitä kelvotonta avionrikkojaa, jolla oli jo kolmas nainen kierroksella. Hän tapasi siteerata Pyhää Tekstiä puhuessaan avionrikkojista. Mutta ei Ruut koskaan toteuttaisi puheitaan. Eihän kukaan tekisi sellaista?

Poliisi tuijotti Ruutia. Ruut yritti miettiä humalasta hämärän mielensä sopukoissa, miten jatkaisi kertomustaan. Hän ei voinut tietää, millaista elämää rouva Friedman oli viettänyt. Millaista oli tulla nuorena vaimona asumaan kaupungin varakkaimmalle asuinalueelle? Miltä mahtoi tuntua, kun sai emännöidä valtavaa kartanoa ja elää kaiken ylellisyyden keskellä? Ja miltä silloin tuntui, kun se kaikki äkkiä vietiin? Kun selviää, että aviopuoliso on korviaan myöten veloissa, asunto menetetty ja naapurustossa lähtee kiertämään huhut puolison naisseikkailuista?

Ei, Ruut ei osannut kuvitella, miltä se tuntui. Syntyisikö niistä tunteista sellainen viha, jonka voimalla voisi puukottaa toista ihmistä? Profeetta Jeremia puhui siitä Pyhässä Tekstissä. Ruut vain ei ollut koskaan tuntenut sellaista vihaa.

”Rouva? Rouva, voitteko kuvailla varasta?” Poliisi tivasi.

”Mi-minulla on huono olo”, Ruut vastasi pidellen päätään. Hänen jalkansa tuntuivat hyytelöltä.

Vihdoin hän sai hiukan kaipaamaansa myötätuntoa. Poliisi tarttui Ruutin käsivarresta ja talutti hänet sisälle. Ruut halusi itkeä ja tarrata kiinni poliisiin, mutta tämä istutti Ruutin päättäväisesti nojatuoliin ja lähti jonnekin. Pian mies palasi vesilasillisen kanssa.

”Selviättekö te, rouva?” Poliisi kysyi. Ruut ei kyennyt kuulemaan myötätuntoa miehen asiallisessa äänessä. Se sai hänen olonsa kurjaksi ja eksyneeksi. Ruut katsoi miestä anovasti.

”Rouva, minun on palattava poliisiasemalle. Voitteko tulla antamaan huomenna lausunnon? Vai tulenko minä tänne huomenna? Asutteko te tässä talossa?” Poliisi kysyi.

”Ei… minä asun tuossa toisessa kartanossa. Minun tyttäreni menee naimisiin Aksel Kronin kanssa. Hän kosi tytärtäni tänään jalkapallopelin finaalissa”, Ruut vastasi.

Tekikö se poliisiin vaikutuksen? Tuskin, sillä mies nyökkäsi ja käveli sitten pois. Ruut jäi istumaan yksin pimeään huoneeseen. Hän kuuli poliisin puhuttavan jotain toista juhlien vierasta. Miksi kukaan ei tullut auttamaan häntä, Ruut ajatteli katkerasti. Miksi hänet oli unohdettu? Hänet oli hylätty. Toki hän voisi aina soittaa tyttärelleen. Benjaminelta täytyi aina löytyä aikaa hänelle. Lapsi oli sen hänelle velkaa. Ruut etsi katseellaan puhelintaan. Vesilasi putosi maahan ja kasteli paksun persialaismaton. Mutta puhelinta ei näkynyt missään. Ruut alkoi nyyhkyttää. Miksi kukaan ei välittänyt hänestä? Missä oli hänen tyttärensä?
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 13.12.2024 13:16

Detroit, toukokuu 1914

Sähköautoja valmistavan tehtaan työmiehillä oli vuoronvaihto. Jykevät rautaportit aukesivat kirskuen, ja satoja uupuneita miehiä työntyi ulos kadulle likaisissa haalareissaan. Tehtaan muurien ulkopuolella aamuvuoron työntekijät odottelivat jo sisäänpääsyään. Detroit Electric Car Company vaihtoi yö- ja aamuvuoron jo kello kahdelta yöllä, sillä tehtaassa työskenneltiin poikkeuksellisesti vain kahdessa vuorossa. Aamuvuoro työskenteli kello kahteen iltapäivällä, jolloin yövuoro palasi takaisin tehtaaseen.

Aksel odotteli aamuvuorolaisten joukossa kadun vapautumista. Hän ei ollut menossa tehtaaseen, mutta koska hän ei useinkaan kulkenut sähköautotehtaan ohi, hän ei muistanut, että siellä oli poikkeukselliset vuoronvaihdot. Yleensä muut kuin tehdastyöläiset tiesivät pysyä poissa tieltä vuoronvaihtojen aikana. Aksel sulautui hyvin tehdastyöläisten joukkoon sarkakankaisessa puvussaan ja lippalakissaan. Hän ei osannut pukeutua herrasmiehen asuun, vaikka hänen uusi asuinalueensa sellaista kenties velvoittikin. Odottaessaan kadun vapautumista hän pani merkille, että lukuisilla tehtaasta poistuvilla työntekijöillä oli verisiä raapaleita poskissaan ja palovammoja käsissään. Aksel kurtisti kulmiaan paheksuvasti. Hän oli kyllä kuullut kyseisen tehtaan vaaroista, mutta ei ollut arvannut tapaturmien olevan aivan niin yleisiä. Hänen olisi puhuttava herra William Andersonille asiasta, vaikka tiesikin vanhan miehen suuttuvan sellaisesta. Tehtaanjohtaja Anderson oli suuri sosialismin vastustaja, joka ei voinut sietää puheita työntekijöiden hyvinvoinnista, riittävän korkeasta palkasta tai edes turvallisuudesta.

Kun katu viimein vapautui, Aksel jatkoi ripeästi matkaansa. Hän kääntyi tehtaan kulmalta pääasiassa matalista puurakennuksista koostuvalle käsityöläisalueelle. Se oli erikoinen, pieni alue suuren tehdaskaupungin kyljessä. Käsityöläisten tuotteille oli edelleen kysyntää, sillä tehtaat eivät voineet valmistaa kaikkea ihmisten tarvitsemaa tai haluamaa. Mutta ajan muuttuessa yhä modernimmaksi ja tehtaiden kyetessä vastaamaan entistä paremmin kuluttajien tarpeeseen, ajautuivat käsityöläiset yhä ahtaammalle. Suurimmalla osalla heistä ei ollut varaa asua muissa kuin alkeellisissa puutaloissa, joita lämmitettiin kamiinoilla ja jotka jakoivat yhdessä korttelin muiden talojen kanssa pesutilat ja ulkohuussin. Autotehtaan tiilisen muurin kyljessä nökötti talli, jossa käsityöläisten kärryhevoset nukkuivat yönsä.

Alueella ei ollut jätehuoltoa ja kadut olivat kapeita. Lauma kulkukoiria murisi Akselille jätekasan päältä, kun hän ohitti tunkiona toimivan, säleaitaan päättyvän kujan. Lopulta Aksel tuli määränpäähänsä. Hän koputti kolme kertaa vaaleansiniseksi maalatun puutalon oveen ja astui sisään.

Sininen talo oli sisältä lukuisin öljylampuin valaistu korutaiteilijan työpaja. Sen seiniä kiersivät lattiasta kattoon ulottuvat hyllyt, jotka olivat täynnä toinen toistaan kauniimpia koruja ja koriste-esineitä. Kulta, hopea ja jalokivet välkkyivät lepattavien liekkien valossa. Aksel ei koskaan ollut nähnyt niin paljon kauneutta ympärillään, eikä niin paljon yksityiskohtia. Se oli hermostuttavaa.

Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin esineiden sijaan itse koruseppään, joka istui keskellä työpajaa olevan höyläpenkin luona ja hioi vihreää jalokiveä. Koruseppä oli pitkä, hoikka nainen, jonka tummat ja kauniisti kihartuvat hiukset laskeutuivat kevyesti hänen olkapäilleen ja selkäänsä. Nainen keskeytti työnsä Akselin tullessa sisään.

Aksel ei varsinaisesti tuntenut naista, mutta oli nähnyt hänet muutaman kerran. Hän oli Alicia Rosenwald, kenties Yhdysvaltojen taitavin koruseppä, joka ei sukupuolensa vuoksi ollut aikanaan voinut harjoittaa kutsumustaan ammattina. Katkeruus siitä vääryydestä, että häntä taitamattomammat korusepät niittivät mainetta maan laajuisesti, oli ajanut Alician käsityöläisten köyhälle asuinalueelle. Naisen vaatteista ja olemuksesta kykeni kuitenkin heti sanomaan, ettei hän kuulunut sinne.

”Aksel Kron, oletan? Miten mukavaa, että vastasit kutsuuni”, Alicia sanoi pehmeällä äänellä.

Aksel kumarsi naiselle. Hän oli etäisen tietoinen siitä, että naisen yliluonnollinen vetovoima sai hänet tuijottamaan emäntäänsä herkeämättä. Aksel tiedosti sen olevan myös hyvä asia, sillä muuten pienen talon lukuisat yksityiskohdat olisivat häirinneet häntä liikaa.

”Miksi halusitte tavata minut, neiti?” Aksel kysyi.

Alicia käveli kevyesti Akselin luokse. Hänen ohut silkkimekkonsa oli erikoinen asuvalinta korusepälle. Aksel näki mekon kiiltävän kankaan läpi Alician kauniin vartalon muodot. Naisen sormet olivat pitkät ja näppärät ja niissä kimaltelivat hänen itse takomansa sormukset. Aksel otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin Alician tullessa hänen luokseen. Kaikesta kauneudestaan ja viehätysvoimastaan huolimatta nainen oli Akselista pelottava.

Alicia oli aikeissa koskettaa Akselia, mutta veti kätensä pois huomatessaan Akselin reaktion. Hän naurahti heleästi:

”Älä pelkää minua, Aksel Kron. Minä en ole kutsunut sinua tänne muusta syystä kuin siitä, että toivon sinun toimittavan erään esineen minun aarteelleni.”

Aksel tiesi, ketä Alicia tarkoitti puhuessaan aarteestaan. Hän tunsi nolostuvansa ja loi nopeasti katseensa kenkiinsä. Hän kuuli Alician jälleen nauravan:

”Ei sinun tarvitse nolostua, Aksel Kron. Olen iloinen siitä, että minun aarteeni on löytänyt iloa elämäänsä. Ja päästän hänestä mielelläni irti.”

Aksel tunsi itsensä typeräksi. Hän oli tullut, koska Alicia oli niin halunnut, mutta nyt hän tahtoi päästä mitä pikimmiten pois. Alicia käveli yhden seinustaa kiertävän hyllyn luokse ja otti sieltä kultaisen, kaurista esittävän patsaan.

”Minä synnyin väärään sukupuoleen, Aksel Kron. Minun olisi kuulunut olla jotain suurta, minun olisi pitänyt saavuttaa mainetta. Mutta myös minun aarteeni on syntynyt väärään sukupuoleen. Minä luulin voivani auttaa häntä, mutta nyt minä ymmärrän, että sinä voit tarjota hänelle sen, mitä hän tarvitsee”, Alicia sanoi.

Akselia hävetti liikaa, että hän olisi saanut sanaa suustaan. Eikä hän uskonut juuri sillä hetkellä osaavansakaan puhua. Hermostuneena hän ei vain saanut sanoja muodostumaan. Puhumisen sijaan Aksel katsoi Alician pitelemää patsasta. Se oli hyvin taitavasti muotoiltu ja hyvin kaunis. Kauriin silmät olivat kaksi suurta timanttia ja sen selkään oli upotettu 26 täydellisesti pisaran muotoon hiottua safiiria.

”Tämä esittää uroskaurista. Se on hyvin kaunis eläin, Aksel Kron. Jos olet joskus nähnyt sellaisen niin tiedät, että se on täynnä herkkyyttä.”

Aksel ei pitänyt siitä, miten Alicia toisteli hänen nimeään. Se sai hänet tuntemaan itsensä vähäisemmäksi. Alicia ojensi kauriin Akselille. Aksel huomasi ohuen sauman kauriin kaulassa.

”Se on rasia”, hän sanoi ääneen. Hän puhui itselleen, ei Alicialle. Aksel ei tiennyt oliko puhunut englantia vai saksaa, mutta Alicia tuntui ymmärtävän ja kuulevan häntä.

”Se on arvoitus”, Alicia korjasi.

Aksel veti vastentahtoisesti katseensa pois kauriista. Hän halusi avata sen, mutta hänen olisi ensin selvitettävä, miten se oli suljettu.

”Suojele minun aarrettani, Aksel Kron, sillä hän on kuten kauris. Kaunis ja herkkä ja niin altis vaaroille”, Alicia sanoi.

Aksel nyökkäsi vastaukseksi ja kun Alicia palasi takaisin työnsä ääreen, Aksel tajusi, että hän oli vapaa poistumaan. Hän kumarsi Alicialle kiireesti ja palasi takaisin pimeään yöhön.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja Kronus » 18.12.2024 21:36

Pata kupli hitaasti, kylmänä ja sakkaisena, kuin vanha suo. Miksei käsilaukusta ollut löytynyt yhtäkään hiusdonitsia? Benjamine oli varma että oli ostanut niitä monia. Abraham työnsi nenänsä lähemmäs pataa, vaikka haju täytti jo huoneen. Benjamine keräsi taas hiuksensa ja piteli niitä niskansa takana, kun teki samoin perässä. Abraham opetti, mitä hajun vivahteet ja muuttuvat vaiheet kertoivat prosessista, milloin pata oli siirrettävä kuumemmalle tulelle tai jäähdytetylle kivelle. Haju oli paitsi paras tapa määrittää mitä pinnan alla tapahtui, myös varmin tapa painaa rituaalin vaiheet muistiin. Joitain niistä Benjamine ei saisi mielestään ihan pian.

Sitten padan pohjalta nousi ryöpsähdys kuplia, ja sen jälkeen tuli liikahdus pinnan alla, joka laittoi nesteen pinnan keikkumaan. Benjamine katsoi Abrahamia, joka tarkkaili pataa nyt etäältä silmillään. Tuli uusi liikahdus, ja sitten jokin pieni uloke tai raaja rikkoi pinnan hetkeksi, ja vajosi taas paksuun liemeen. Pata oli raskas ja pyöreä, kuvastaen sekä maailmankaikkeutta että kohtua. Pieni olento pyristeli vaivalloisesti ulos tiheästä, kuplivasta nesteestä, muttei onnistunut saamaan kynsillään edes otetta padan reunasta.

Abraham sanoi sen mitä Benjamine juuri silloin vähiten halusi kuulla. Benjaminen oli autettava pärskivä ja rimpuileva otus ulos. Benjaminen oli työnnettävä kätensä kylmään, haisevaan ja liukkaaseen liemeen, jossa äsken ei ollut mitään elävää, mutta josta nyt jokin luonnoton olento pyrki ulos. Neste velloi ja roiskahteli, mutta ensin Benjaminen sormenpäät eivät kohdanneet mitään kiinteää. Hänen oli upotettava kätensä rannetta myöten pataan. Ja sitten pienet raajat tarrautuivat terävillä kynsillään kämmeneen ja kiipesivät rannetta pitkin ylös. Benjamine parkaisi ja kiskaisi kätensä ulos, ja sen mukana valuvan ja laihan hahmon. Tumma neste roiskui pöydälle, ja vaatteille, kun Benjamine ravisteli kitisevää olentoa irti itsestään ja hiuksistaan, jotka olivat tietenkin heilahtaneet sen limaisten kynsien ulottuville. Lopulta olento mätkähti litteäksi pöydälle, päästi vihlaisevan äänen, ja kiemurteli kyljellään tuskaisesti.

Se oli kammottava, likainen, luiseva ja iljettävä pieni olento. Sillä oli ihmisen jäsenet, mutta sen pitkät varpaat, kiero ja kapea kaula sekä mulkosilmät pienessä päässä muistuttivat enemmän vastakuoriutunutta lintua, tai nälkään kuollutta jyrsijää. Sen kohtuuttoman suuret kädet taittuivat luonnonvastaisesti takaperin, muistuttaen raskaita ja lentokyvyttömiä siipiä. Otuksen synnyttäneen liemen kuplat sekä haju olivat jo imeytyneet Benjaminen vaatteisiin, liman kastelemat hiukset olivat liimautuneet toiselta puolen kiinni hänen kaulaansa. Benjaminea puistatti. Hän ei voinut uskoa että olento oli peräisin hänestä. Mitä ihmettä hän oikein oli tehnyt?

Benjamine ei voinut muuta kuin tuijottaa mykkänä luomustaan, joka näytti nyt pyrkivän ylös jäsenilleen, vapisten ja liukastellen. Silloin Abraham ojensi hänelle pyyhkeen ja vadillisen vettä, ja poistui toisen padan äärelle. Seuraavaksi Benjaminen täytyisi koskea tuohon olentoon. Hänen pitäisi pestä se puhtaaksi, ottaa mukaansa ja viedä se Palmer Woodsiin, nimetä se ja ruokkia sitä. Mitä Aksel siitä sanoisi?

Jostain oli vain aloitettava. Benjamine koetti pyyhkeellä pyyhkiä liman pois kaulaltaan ja hiuksistaan, mutta siitä ei enää ollut apua. Siispä Benjamine peitti otuksen pyyhkeellä. Se liikkui levottomasti, joten hän alkoi varovasti kuivata sitä, ennen kuin se putoaisi pöydältä. Pyyhe tuntui kostealta ja olento luisevalta, mutta se ei kavahtanut Benjaminen kosketusta niin kuin Benjamine itse olisi kavahtanut, ja oli kavahtanut. Se myötäili sitä, niin kuin vanha lemmikki.

Benjamine nosti pyyhettä, ja sitä olento tuntui säikähtävän. Se nosti suuret siipimäiset kätensä päänsä ja kehonsa eteen kuin kilveksi, jottei sen rujoa ulkomuotoa nähtäisi. Sen pieni pää ja romuluinen keho katosivat suurten käsien taakse, jotka nivoutuvat yhteen ja muodostuvat… ihmisen kasvot.

Benjamine hätkähti ja vetäytyi kauemmas olennoista, joka esitti tuijottavaa päätä. Myös olento vetäytyi, imitoiden hänen reaktiotaan. Sen valekasvot matkivat hänen auki loksahtanutta suutaan kuin elävä peili, mikä laittoi kylmät väreet kulkemaan Benjamin selkää pitkin. Sen iho näytti värisevän ja aaltoilevan, antaen valekasvoille jatkuvasti muuntuvan ulkomuodon. Hän tuijotti otusta liikahtamatta, ja mitä pidempään hän sitä katsoi, sitä enemmän hän tunnisti kasvoissa omia piirteitään. Kasvot tuijottivat häntä herkeämättä, ja kurtistivat kulmiaan kun hän kumartui varovasti katsomaan lähempää, peilaten hänen omia ilmeitään. Benjamine tunsi otuksen tahtovan kommunikoida kanssaan, kuuli sen kuin omat ajatuksensa. Hän tiesi mitä se halusi sanoa. Se halusi pysyä yhdessä hänen kanssaan, tulla hänen mukaansa siihen kartanoon jossa hän asui. Se kuunteli hänen ajatuksiaan Akselista ja äidistä. Se keskusteli.

Otus aikoi tulla Benjaminen mukaan, Benjamine ei halunnut tulla nähdyksi sen kanssa. Otus mahtuisi laukkuun, mutta sinne Benjamine ei likaista olentoa päästäisi ennen perusteellista pesua. Joten otus oli pantava veteen ja kuurattava puhtaaksi synnyinliejustaan. Vadissa olento kiemurteli. Se piti Benjaminen kosketuksesta, muttei hänen katseestaan, vaan teki kaikesta hankalaa yrittämällä jatkuvasti peittää itseään, kunnes Benjamine katsoi muualle. Benjamine taas olisi mieluummin katsellut olennon valekasvoja kuin koskettanut sen todellista muotoa. Se oli rujo, vastenmielinen ja luonnoton. Tuo taikuudella hänestä syntynyt olio oli inhottava, mutta tietenkin se oli. Benjamine ei voinut olla säälimättä sitä. Päällimmäisenä hän oli silti tyytyväinen siitä, että tuo irvokkuus oli nyt otettu irti ja ulos hänestä.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja Kronus » 10.01.2025 12:54

Tavaratalo myi kaikkea, totta kai myös koruja. Ja totta kai ne olivat kalliita. Detroitin rikkaat ostivat täältä. Täällä saattoi hyvin törmätä Palmer Woodsin asukkaisiin, varsinkin joulun alla. Kaikki täällä oli merkkitavaraa, ja hinnat sen mukaiset.

Benjamine katseli rannerenkaita ja haeskeli niistä tukevimpia. Hän ei etsinyt kaikkein raskainta tai terävintä. Taumaturgia hoitelisi sen puolen. Mutta sen tulisi olla kestävä, että se ei hajoaisi tai irtoaisi ensimmäisestä kunnon kolauksesta. Sellaiset rannerenkaat olivat massiivisen puoleisia, ja samalla tietysti kalliimmasta päästä. Niiden katseleminen houkutteli pian myyntiedustajan paikalle tarjoamaan apuaan, mikä edelleen sai Benjaminen vaivaantumaan.

Tuntui yhä oudolta että Benjaminella oli varaa ostaa tällaisia asioita tällaisesta kaupasta. Hänen vaistonsa neuvoivat ennemmin välttelemään myyjiä ja ottamaan jotain mitä ei heti kaivattaisi. Se tuntui enemmän hänelle sopivalta. Mutta Aksel oli erilainen kuin kukaan muu, ja hänen kanssaan Benjamine tunsi itsensä eri henkilöksi. Aksel oli aidosti ainutkertainen henkilö, Benjamine oli onnekas kun oli tutustunut häneen. Liliya ei milloinkaan antanut Benjaminelle mitään, rahaa tai muutakaan, vaan odotti hänen varastavan heidän kummankin tarpeisiinsa. Niin myös Harman ja Gwenda, ja myös hänen entinen laumansa.

Siitä oli kauan kun hän oli ollut oikeassa laumassa. Silloin hän oli ollut todella eri henkilö. Sabbat oli määritellyt hänet ja nimennyt hänet. Bloodlust Ben. Hän oli kainiitti, joka ei hallinnut itseään siinä missä useimmat muut kainiitit, tavalla jota ei voinut peitellä vampyyrien keskuudessa. Bender-Ben. Hän oli mies joka kävi naisesta, eikä muiden mielestä edes välittänyt ihmisten verestä niin kuin oikea kainiitti. Hän oli oudompi, vähäisempi. Siksi hänen roolinsa oli olla tekemisissä ihmisten kanssa aina kun se tuntui muista lauman jäsenistä turhanpäiväiseltä tai alentavalta, ja se tarkoitti bensan, käteisen, uusien vaatteiden, kaiken kulutustavaran hankkimista. Sabbatin seurassa ja laumojen välisissä kohtaamisissa hänen roolinsa oli olla pelotin, ei-niin-salainen ase. Hänet yllytettiin milloin kenenkin kimppuun, joko toisten säikyttelemiseksi, provosoimiseksi tai harhauttamiseksi. Tai sitten lauma piti häntä varjoissa ja piilossa, pitääkseen varpaillaan niitä, jotka osasivat jo odottaa hänen nälkäistä hyökkäystään. Samalla hän kantoi sisällään tappavaa salaisuutta. Alusta asti hänen tarkoituksensa ja kohtalonsa oli pettää laumansa ja piispansa. Eniten hän pelkäsi itseään.

Myyjän ystävällinen kysymys ja hymy laittoivat Benjaminen varuilleen ja vaivautuneeksi, joten hän valitsi kookkaan kullanvärisen rannerenkaan ja lähti kassalle sitä maksamaan. Jonossa hän kaivoi maksuvälinettä laukustaan, ja otti esiin Akselin luottokortin. Se muistutti häntä taas siitä, että nyt hänellä oli uusi tarkoitus. Aksel oli hänelle tärkeä, samoin kuin Sabbatille, Detroitille ja yhteiskunnalle. Ja hän oli Akselille tärkeä, Aksel luotti häneen. Aksel oli antanut hänelle kodin, kortin, autot, sormuksen, kaiken. Ja auttaakseen Akselia Manifoldin kukistamisessa, hän tarvitsi rannerenkaan, josta tekisi aseen Manifoldin kätyreitä vastaan.

Mutta se ei riittänyt. Manifoldia vastaan Aksel tarvitsi koko kaupungin Sabbatin apua, ja sitä varten Benjaminen piti tulevassa rituaalissa näyttää että Akselin lauma oli Sabbatin piispan lauman veroinen. Piispa itse ei voinut osallistua mihin tahansa rituaaleihin. Jos muut kunnioittivat Akselia kuten heidän kuului, he eivät edes lähtisi kilpailemaan häntä vastaan. Jos taas joku ei kunnioittanut Akselin arvovaltaa, keskellä rituaalin sekasortoa olisi kaikkein pahin paikka sen käydä ilmi. Akselin laumaa edustivat siis hän, Camilla ja Noreen. Ja Noreenista ei varmasti ollut vielä Sabbatin rituaalien voittajaksi. Benjamine tarvitsi Camillan rinnalleen, ja heidän oli voitava turvautua toisiinsa. Benjamine oli ainoa joka oli ikinä osallistunut näihin Sabbatin villeihin menoihin. Hän oli ainoa jolla oli käsitys siitä miten rituaalista selvittäisiin kunnialla. Se ei tapahtuisi minimekon ja piikkikorkojen avulla.

Benjamine jätti jonon ja marssi takaisin rannerenkaiden luo hakemaan kaksi lisää. Hän lainasi kasvoilleen myyjän ystävällisen mutta päättäväisen hymyn, ja kieltäytyi sillä myyjän avusta. Sitten hän vaihtoi osastoa. Hän kulki ripeästi naistenvaatteiden luo, otti matkalla Akselin lahjoittaman puhelimensa esiin ja soitti Noreenille. Noreenilta hän tarvitsi saappaiden, housujen ja paidan koot, hänelle ja Camillalle. Hän etsisi tukevat saappaat, joustavat housut, ja paidat joissa pystyi liikkumaan. Ehkä leveä silkkinen kauluspaita, vyö, jotain mustaa ja punaista. Toimiva mutta tyylikäs univormu piispan laumalle. Noreen haluasi tietysti kätkeytyä huppariinsa, ja Benjamine päätti samoin tein ostaa itselleen pitkän takin kaiken päälle, mutta ainakin heillä olisi kaikilla edellytykset selviytyä kunnialla. Ja sitten hän hakisi Akselille rannerenkaan sijasta ehkä rannekellon, tai miksei sormuksen, ja miksei jotakin erityisen hienoa... Joulukin oli tulossa, eikä hänellä ollut vielä Akselille edes mitään lahjaa.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 14.02.2025 14:17

Detroit, joulukuu 2018

Storm MacCann kirjautui ulos työtietokoneeltaan vartin yli kolme iltapäivällä. Tietysti se oli yli kaksi tuntia aiemmin kuin olisi kuulunut, mutta Storm oli väsynyt ja keskittyminen oli sillä hetkellä liian vaikeaa.
Hän ei saanut mielestään ihanaa lauantaiyötä Josephin kanssa. Storm hymyili vain ajatellessaankin Josephia. Hän oli jo yli neljänkymmenen ja alistunut hyväksymään sen tosiasian, ettei hän koskaan saisi parisuhdetta tai perhettä. Hän ei ollut aktiivisesti etsinyt seurustelukumppania tajuttuaan, että seurustelukulttuuri oli muuttunut rutkasti hänen nuoruudestaan. Stormilla ei ollut Tinderiä, eikä hän muutenkaan perustanut nettitreffeistä.

Josephin hän oli tavannut osallistuttuaan ystävättärensä Arielin seuraksi orgaanisen kemian asiantuntijoiden konferenssin illallisille. Mies oli ollut miellyttävä ja älykäs. Juuri hänen erinomaiset keskustelutaitonsa olivat vieneet Stormin huomion heidän kohdatessaan. Stormia oli hävettänyt tunnustaa, ettei hän tiennyt mitään kemiasta, sillä toki kaikkien paikalla olijoiden oli odotettu olevan alan huippuja. Mutta Joseph ei ollut halveksinut häntä. Joseph oli ollut hänestä kiinnostunut ja kysellyt hänen työstään futuurien analysoijana. Kun Joseph oli kysynyt Stormin yhteystietoja, hän oli hetken epäröinyt. Mies oli häntä kymmenisen vuotta nuorempi, eikä hän ollut valmis aloittamaan parisuhdetta, joka todennäköisesti johtaisi eroon. Ariel oli kuitenkin rohkaissut Stormia antamaan miehelle tilaisuuden. Niinpä Joseph ja Storm olivat vaihtaneet yhteystietoja ja sopineet tapaavansa lauantai-iltana Detroitin keskustan baarissa. Siitä matka oli jatkunut Stormin kotiin ja muuttunut ikimuistoiseksi yöksi.

Storm vilkaisi kännykkäänsä, mutta Josephilta ei ollut tullut viestejä. Viimeksi hän oli saanut mieheltä viestin edellisenä yönä. Joseph vaikutti olevan päivisin kiireinen, mitä Storm ei sinänsä ihmetellyt. Itsekin huippuasiantuntijana hän tiesi, että toisinaan työpäivät saattoivat venyä luvattoman pitkiksi. Hän ei tiennyt, missä Joseph oli töissä, mutta sen verran hän oli selvittänyt netin kautta, että mies oli julkaissut ikäänsä nähden merkittävän määrän farmasian alan tutkimuksia ja väitellyt tohtoriksikin alle kolmikymppisenä. Joseph oli kenties hiukan nörttimäinen, mutta kaikesta huolimatta hän oli täydellinen rakastaja. Sitä paitsi Storm oli itsekin omalla tavallaan nörttimäinen, joskin hänen mielenkiinnonkohteensa olivat talousfutuurit, jota asioista mitään tietämättömät pitivät jostain syystä sosiaalisena alana.

Koska Storm ei ollut syönyt mitään aamupalan jälkeen, hän päätti mennä ravintolaan. Hän ei pitänyt ruuanlaitosta ja oli kaiken lisäksi surkea kokki. Useimmiten Storm nauttikin päivällisensä ravintolassa tai otti noutoannoksen mukaan kotiinsa. Storm ylitti kadun ja pohti mielessään, missä hän tällä kertaa söisi. Kiinalainen ravintola houkutteli, mutta toisaalta libanonilaisessa hän ei ollut syönyt aikoihin. Kadun toisella puolella Storm huomasi alusvaateliikkeen. Hän oli kulkenut sen ohi monet kerrat kiinnittämättä siihen sen kummempaa huomiota. Nyt Storm kuitenkin pysähtyi katsomaan punaisia pitsialusvaatteita, jotka oli puettu norsunluun värisen mannekiinin päälle. Hän siveli poskeaan mietteissään. Vuosiin Stormilla ei ollut ollut parisuhdetta. Alusvaatteensa hän osti milloin mistäkin. Nyt häntä houkutteli kokeilla jotain villiä, vaikka rationaalinen puoli hänen mielessään sanoikin, ettei moiseen hullutukseen kannattanut tuhlata rahoja.

Storm vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan hänen tuttavansa ollut lähettyvillä, ja meni sitten kiireesti sisään kauppaan. Heti liikkeeseen sisään astuttuaan Storm tuli katumapäälle. Hän oli liian vanha tällaiseen. Tällaisissa kaupoissa kävivät nuoret, kiinteät ja kauniit naiset, jotka elivät elämänsä villejä ja vapaita vuosia. Juuri sellaista stereotypiaa edustava myyjätär hymyili Stormille tiskin takaa:
”Hei, miten voin auttaa?” Ylipirteä nainen kysyi ja hymyili Stormille täydellisen suorilla ja valkoisilla hampaillaan.

”Minä… en oikein tiedä”, Storm vastasi. Hän olisi halunnut juosta takaisin kadulle, mutta liikkeessä ei ollut muita, ja myyjä oli jo haistanut tilaisuuden kauppoihin. Hän tuli tiskin takaa ohjaamaan Stormin sovituskopille, kysellen samalla yhtä ja toista Stormin vaatemausta, ammatista ja muusta turhanpäiväisestä.

Storm oli älykäs ja uralleen omistautunut nainen, mutta hän ei ollut erityisen sosiaalinen. Hän ei osannut jutustella muiden kanssa, sillä hän piti tyhjänpäiväistä juttelua ajan ja energian haaskaamisena. Nyt hän kuitenkin huomasi kertovansa myyjälle uudesta miesystävästään, mistä innostuneena myyjä kantoi sovituskoppiin toinen toistaan hurjempia alusasusettejä. Storm riisui päällysvaatteensa sovituskopin lukuisten peilien ympäröimänä ja koki itsensä entistä vanhemmaksi ja varmemmaksi siitä, että oli täysin väärässä paikassa.

Hänen vatsansa iho oli menettänyt kimmoisuutensa. Se roikkui alushousujen kuminauhan päällä kuin kehoon kuulumaton nahkapala. Ihon sävykin oli muuttunut. Aiemmin se oli ollut maitokahvin värinen, mutta nyt iho oli menettänyt kuulautensa. Käsien olkavarsissa oli tummia läiskiä. Storm huolehti hiuksistaan ja kasvoistaan, mutta muun osan kehoaan hän oli tottunut peittämään vaatteilla. Nyt hän katseli kauhuissaan itseään punaisissa pitsialusvaatteissa ja tajusi, ettei hänen vartalossaan ollut mitään samaa kuin mallinukessa. Ariel oli jo muutaman vuoden ajan yrittänyt saada Stormia käyttämään samoja ihonhoitotuotteita, joita itsekin käytti. Kemistinä Ariel oli hyvin perillä siitä, mitkä aineet pidensivät ihon elinikää, ja hänen ihonsa olikin suorastaan hehkeä, vaikka hän oli Stormia kolme vuotta vanhempi.

”Miltä näyttää? Saanko katsoa?” Myyjä kysyi ja odottamatta vastausta, hän raotti sovituskopin ovea. Storm lehahti punaiseksi.

”Oikein kiva, mutta luulen, että tarvitset rintaliiveistä isomman koon. Tuonko sellaisen? Haluatteko kokeilla jadenvihreää versiota? Se sopisi luultavimmin paremmin teidän ihonväriinne”, myyjä jutteli ja katosi nopeasti kaupan puolelle.

Ihonväri. Jadenvihreä. Sanat tunkeutuivat Stormin mieleen ja yrittivät muodostaa hänen päähänsä jonkinlaisen kokonaisuuden. Hän muisti äitinsä siirtyneen käyttämään metsänvihreitä vaatteita keski-iässä. Äiti oli maininnut, että vanhaan ihoon eivät sopineet enää samat sävyt kuin nuoreen. Oliko Storm nyt vanha?

Myyjä kiikutti vihreän pitsisetin Stormille ja kehotti tätä pukemaan ne ylleen. Storm huokasi. Mutta sovitettuaan asua hänen oli pakko todeta, että myyjä oli ollut oikeassa. Jadenvihreä sopi hänen ihonväriinsä. Kastanjanruskeat hiukset laskeutuivat mukavasti hartioille ja peittivät viettelevästi rintaliivien olkaimet. Storm oli puoliverinen. Hän oli perinyt äitinsä ruskeat hiukset, mutta hänen ihonsa oli sekoitus äidin ja isän värejä. Jadenvihreissä pitsialusvaatteissa hän näytti kenties hiukan ikäistään nuoremmalta.

”Oi, se näyttää upealta!” Myyjätär hihkaisi. Storm ei ollut huomannut naisen tulleen jälleen kurkkimaan sovituskopin raosta.

Storm katseli vielä hetken itseään peilistä. Hän oli jo tottunut sovituskopin kirkkaisiin valoihin ja vartalonsa lukuisiin epäkohtiin.

”Minä otan nämä”, hän sanoi lopulta. Hymy myyjän kasvoilla leveni. Vasta riisuttuaan alusvaatteet Storm huomasi, että ne olivat melko hintavat. Hän kuitenkin sivuutti järjen äänen ja päätti kerrankin tuhlata turhuuteen. Stormilla oli kyllä rahaa, hän ei vain mielellään käyttänyt sitä.

Poistuessaan alusvaateliikkeestä Storm tunsi itsensä hyväksi. Rahan menetys ei vaivannut häntä, sillä nyt hänellä oli pitkästä aikaa syy panostaa itseensä. Hän huomasi sivusilmällä kadunvarteen pysäköivän, mustan auton, mutta ei kiinnittänyt siihen erityistä huomiota. Vasta kun kaksi miestä ryntäsi autosta ulos ja kohti Stormia, hän käännähti nopeasti ympäri ja perääntyi vaistomaisesti jalkakäytävän toiseen laitaan.

Miehet pysähtyivät empien, kun ohi ajava auto hidasti ja tuiman näköinen vanha mies katsoi heitä kulmat kurtussa rattinsa takaa, samalla kun yhtä vanha nainen pelkääjän paikalla kaivoi kännykkänsä esiin. Storm tuijotti häntä kohti rynnistäneitä miehiä. He olivat kalpeita, laihoja ja äärimmäisen väsyneen oloisia. Kumpikin oli pukeutunut ruskeaan villakangastakkiin ja ruskeisiin sarkahousuihin. Heidän hiuksensa olivat pitkät, aivan kuin he eivät olisi vuosiin käyneet parturissa, ja heidän kasvonsakin olivat ruokkoamattomat. Stormista he näyttivät siltä, kuin olisivat viettäneet pitkän ajan vankeina jossain pimeässä kellarissa ja olivat nyt paenneet vangitsijoiltaan. Hän tajusi, että oli kenties tulkinnut miesten aikeet väärin.

”Oletteko te kunnossa? Miten voin auttaa teitä?” Storm kysyi.

”Me tulimme hakemaan sinua”, toinen mies vastasi käheällä äänellä.

”Minne?” Storm kysyi empien. Ilmeisesti hänen ensimmäinen arvionsa miehistä oli sittenkin osunut oikeaan.

”Se ei kuulu sinulle!” Kivahti mies, joka siihen asti oli ollut hiljaa. Hän syöksyi kohti Stormia ja yritti tarttua häntä käsivarresta, mutta Storm väisti nopeasti.

Storm ei halunnut jäädä odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi, vaan ryntäsi juoksuun. Mutta mies, joka oli ensin puhutellut häntä, liikkui odottamattoman nopeasti ja sai Stormin vaivatta kiinni. Hän tarttui Stormin beigenvärisen talvitakin selkämykseen. Storm huitaisi miestä alusvaatekaupan paperikassilla. Jadenvihreät pitsialushousut lennähtivät ulos ja leijailivat alas kadulle.

Nyt toinenkin mies ehti paikalle ja tarttui Stormia käsivarresta ja väänsi paperikassin irti hänen kädestään. Mies heitti sen tylysti maahan, jolloin vihreät rintaliivitkin vierähtivät loskaiselle jalkakäytävälle.

”Apua!” Storm huusi. Vanhukset, joka aikaisemmin olivat hidastaneet autoaan, olivat jo kadonneen jonnekin. Katu oli lähes autio, ja ne ihmiset, jotka siellä kulkivat, kuuntelivat musiikkia korvanapeillaan, eivätkä huomanneet Stormin hätää.

Storm huusi, riuhtoi ja potki, mutta miesten ote oli tiukka. He lähtivät raahaamaan häntä kohti mustaa autoa. Pakokauhu otti vallan ja Storm kiskoi itseään vapaaksi entistä voimakkaammin. Hänen takkinsa selkämys repesi, mutta hän ei silti vapautunut miesten otteesta.

Mutta sitten, kun vaikutti siltä, ettei kukaan auttaisi Stormia, vihreä hybridimallin Ford pysäköi jarrut kirskuen mustan auton perään. Neljä nuorta, Detroitin yliopiston jalkapallojoukkueen urheilutakkeihin sonnustautunutta mustaa miestä rynnisti ulos Fordista ja kävi rajusti käsiksi Stormia retuuttaviin, laihoihin miehiin. He löivät ja potkivat miehiä, kunnes nämä jäivät vaikeroimaan maahan. Storm oli liian järkyttynyt reagoidakseen tilanteeseen.

”Oletko sinä kunnossa?” Kysyi yksi jalkapallotakkiin pukeutunut mies, jolla oli pitkät rastat.

”O-olen… luulisin”, Storm vastasi epäröiden. ”Kiitos”, hän lisäsi.

”Tarvitsetko kyyitä jonnekin?” Mies kysyi. Hänen toverinsa olivat käyneet mustan auton kimppuun ja viiltäneet sen renkaat rikki pienillä veitsillä. Yksi oli kiivennyt ajajan paikalle ja repi autostereoita irti.

”En, kiitos vain”, Storm vastasi kauhuissaan. Toki miehet olivat auttaneet häntä, mutta heidän käytöksensä oli täysin rikollista.

”Me olemme luvanneet suojella sinua, joten pysyttelemme joka tapauksessa lähimailla”, rastatukkainen mies sanoi.

”Luvanneet suojella minua? Miksi? Kenelle te olette luvanneet?” Storm ihmetteli. Ei hän koskaan aikaisemmin ollut tarvinnut suojelua.

Rastatukkainen mies kohautti olkiaan:
”En tiedä, miksi. Kuulemma jotkut sairaalloiset nörtit saattavat lähestyä sinua. Lupasimme Josephille, että vedämme niitä turpaan.”

Veri pakeni Stormin kasvoilta. Josephille? Oliko Stormin uusi , hurmaava miesystävä lähettänyt nämä raakalaiset yliopisto-opiskelijoiden vaatteissa varjostamaan häntä? Ja miksi nuo toiset miehet olivat koettaneet kaapata häntä? Ja minne?

Storm oli liian järkyttynyt käsittelemään tilannetta. Eikä hänellä enää ollut nälkä. Hän lähti ripein askelin pois paikalta, unohtaen uudet alusvaatteensa makaamaan hylättyinä jalkakäytävälle. Storm halusi pois, jonnekin, jossa voisi ajatella rauhassa. Hän päätti palata takaisin työpaikalleen, sillä se oli lähellä. Kävellessään Storm nieleskeli kyyneleitä. Suhde Josephiin olikin ollut liian hyvää ollakseen totta. Tietysti siihen oli liittynyt jokin karmea salaisuus. Eihän Stormille koskaan tapahtunut hyviä asioita.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja Kronus » 05.03.2025 14:44

Yö oli tuulinen ja kylmä. Ohut kerros tuoretta kiteistä lunta koristi katuja Akselin auton renkaiden alla. Tuulenpuuskat heittelivät lunta ilmaan pyörteinä ja rakensivat siitä pieniä kekoja kadun reunaan, kuin leikkivät lapset. Kaupungilla oli harvinaisen hiljaista. Räikeitä värivaloja oli joka puolella, mutta ihmisiä ei näkynyt juuri missään. Se oli harvinaislaatuinen yö.

Benjamine hypisteli vaatteitaan, joiden saumat eivät tahtoneet asettua suoraan. Hänestä tuntui että oli pukeutunut väärin. Hänestä tuntui että hän näytti kamalalta, keinotekoiselta. Camilla näytti aina viehättävältä, oli hän sitten alasti kylvyssä tai cheerleader-asussa taistelukentällä. Ennen kaikkea hän näytti aidolta, niin kuin aina kuuluisi juuri sinne missä milloinkin oli. Benjamine oli edeltävät yöt parantanut haavojaan sen sijaan että olisi parantanut ulkonäköään Akselin erityistä yötä varten. Hän koki että hänen ulkomuotonsa oli vain joukko yhteenkuulumattomia erillisiä palasia, kuten se tavallaan olikin, ja että niiden saumat repsottivat taas.

Kyse oli Akselin suvun ja seurakunnan perinteestä sekä rituaalista, jouluyön messusta. Benjamine tahtoi osoittaa kunnioitusta Akselin perinteille ja olla hänen sukunsa arvoinen. Hän tiesi ettei Akselilla enää varsinaisesti ollut sukua, ainakaan sellaista johon hän välittäisi pitää yhteyttä, joten Akselin kristitty seurakunta tuntui seuraavaksi merkittävimmältä sosiaaliselta piiriltä, johon Benjamine tahtoi itsensä sovittaa. Toisin kuin Sabbat, jonka rituaaleihin kaikkien kaupungissa oli osallistuttava, kristitty seurakunta oli Akselin omaa, henkilökohtaista sisäpiiriä, hänen omaa sielunelämäänsä. Mitä muuta Akselin antama sormus saattoi tarkoittaa, kuin kutsua hänen omaan maailmaansa? Jouluyön messu oli ensimmäinen kunnollinen kosketus tuohon maailmaan, ja se tuntui kuin initiaatiolta, johon Benjamine saisi vain yhden tilaisuuden.

Äiti oli tietysti koko juttua vastaan. Äidin mielestä Akselin pitäisi hylätä kaikki perinteensä ja kääntyä juutalaiseksi. Rabbin, Maximin kai, pitäisi muka opettaa ja puhua Aksel ympäri ja sitten silpoa hänet jumalalleen kelvolliseksi. Hah! Aksel halveksuisi koko yritelmää. Ja niin halveksui Benjaminekin. Benjaminen elämä oli mennyt pieleen, koska hän oli ollut avuton kieltäytymään tuosta hulluudesta. Aksel ei ikinä alistuisi sellaiseen. Tämä oli Benjaminelle tilaisuus päästä sisään Akselin maailmaan ja samalla pyristellä irti omasta menneisyydestään.

Sitten he olivat perillä. Auto kaarsi kirkon pihaan. Moottori sammui, Aksel astui ulos kylmään, lumiseen viimaan. Benjamine tuli perässä. Pihassa seisoi muitakin autoja, kirkon ikkunoista hehkui valoa. Benjamine kaivoi esiin huivin ja epäröi. Matka kirkkomaan poikki oli lyhyt. Hän ehtisi juuri suojata hiuksensa lumituiskulta, ja he olisivatkin jo sisällä kirkossa. Pitäisikö hänen peittää hiuksensa Akselin kirkossa, vai nolaisiko se Akselin? Miksi hän ei ollut kysynyt Akselilta ajoissa? Hän tunsi itsensä typeräksi. Ja silloin Aksel kääntyi katsomaan miksi Benjamine taas hukkasi aikaa. Tällainen ei ollut täsmällistä. Benjamine tunki huivin takaisin laukkuunsa ja kiirehti Akselin perään. Benjamine osasi sentään onneksi aina hymyillä epäröinnistä tai pelostakaan huolimatta. Hän astui Akselin perässä suurista ovista sisään verraten lämpimään, kirkkaiden kynttilöiden ja pehmeiden varjojen kirkkoon.

Tunnelma kirkossa oli lämmin ja arvokas, äänet pidettiin hiljaisina. Aksel tunsi ihmisiä ja tervehti joitakin heistä. Benjamine hymyili heillekin, ja sitten he asettuivat penkkiin salin takaosaan. Seurakunta odotti hiljaa, sitten pappi aloitti. Benjaminella oli käsitys siitä miltä kristitty jumalanpalvelus näyttää. Tämä tilaisuus oli selvästi siitä rauhallisemmasta päästä, mutta tämän tilanteen hän otti silti vakavasti. Hän halusi olla todistamassa ja ymmärtää sitä mitä Aksel näin merkittävänä yönä kirkosta haki. Ilmassa oli hiljainen, kunnioittava arvokkuus, jota Sabbatin riiteissä tuskin koskaan tavoitettiin, mutta silti tilaisuus muistutti häntä enemmän Sabbatin kuin juutalaisuuden menoista. Vuosikymmenet hän oli kokenut kaiken henkisen juutalaisuudessa tekopyhänä, hän ei voinut sille mitään. Silti hän ei ollut kokenut samaa yhtä vahvasti Sabbatissa, eikä kokenut niin myöskään täällä. Hän ei aikonut häiritä Akselia, mutta yritti lukea tämän olemuksesta mikä hänen henkeään messussa kosketti. Ehkä se oli toimituksen kiireettömyys, rauhallisuus ja järjestys?

Sitten seurakunta nousi ja lähti liikkeelle, ilman kiirettä. He suuntasivat alttaria kohti. Benjamine tajusi, että vuorossa oli nyt ehtoollinen. Sitä siis papin avustajat olivat hääränneet alttarin liepeillä. Benjamine ei ollut tiennyt että jokaiselle katettiin erillinen pieni pikari Kristuksen verta. Hän oli kuvitellut että kaikki joivat yhdestä suuresta maljasta, samoin kuin vaulderiessa. Tämä oli se hetki joka Benjaminea messussa eniten kiinnosti. Benjamine ei aikonut nolata Akselia tänä yönä, ja oli säästänyt alkeemista lääkettään ja ottanut sen juuri tänään. Ajatus verestä lääkkeen vaikutuksen alla sai hänen nielunsa hieman kiristymään, mutta kaikkihan olivat joskus pohtineet millaista olisi maistaa Jumalan verta, eikö niin? Benjamine katsoi Akselia odottavasti, mutta Aksel pysyi aloillaan. Eikö hän aikonutkaan osallistua ehtoolliseen?

Kun he messun jälkeen nousivat taas autoon ja suuntasivat kohti Palmer Woodsia, Benjamine oli jokseenkin hämmentynyt. Aksel oli selittänyt, että hän uskoi ehtoollisveren olevan heidänkaltaisilleen vaarallista. Benjamine ajatteli, että veressä piili aina jokin määrä vaaraa. Voimakkaampi veri oli aina vaarallisempaa, mutta hän oli silti harvoin kieltäytynyt vahvasta verestä ilman lääkistystään, vaaroistakaan piittaamatta. Hiljaisessa kirkossa Benjamine ei uskaltanut paljon kysellä, joten Benjamine oli ajatellut että Aksel oli kenties klaaninsa tähden veren suhteen varovainen ja siksi kielsi itseltään näin selvästi houkuttelevia nautintoja. Hän oli säälinyt Akselia, koska vaikka verenhimo oli hänelle itselleen häpeällinen ongelma, oli se silti kainiitin suurin nautinto. Aksel ei ollut yhtä heikko, hänen ei tarvitsisi pelätä samoin kuin Benjaminen. Oli väärin että Akselin piti kieltää itseltään mitään hyvää.

Mutta siinä Benjamine saattoi auttaa. Josephin muunnellut veret olivat avain hänen ongelmiinsa veren kanssa, ja ne auttaisivat myös Akselia. Tremereillä oli ihmisten ja vampyyrien, jopa ihmissuden verta eri höysteillä, vivahteilla ja vaikutuksilla. Jos taumaturginen veri ei sallisi Akselin nauttia mitä ikinä tahtoi, niin sitten se voisi muuttaa Akselille sopivan veren millaiseksi tahansa. Ihmisveren maku ja ominaisuudet olivat muunneltavissa, senkin joka oli juuri Akselin mieleen. Joseph opettaisi Benjaminen pullottamaan elämyksiä ja nautintoja Akselille. Tai jopa muuttamaan suonissa virtaavan lämpimän veren ominaisuuksia, makua ja vaikutuksia. Tai kylmän. Florianin ja tyrmän muiden vampyyrien veren olemusta oli muunneltu taumaturgialla. Mikä ihmeellisintä, se tuntui virtaavan loputtomana. Nyt Benjamine tahtoi palavasti tietää miten se oikein oli tehty. Hän oli typerä kun ei ollut tajunnut ajatella sitä silloin tyrmässä. Se oli jotain missä Benjamine voisi olla parempi, haluttavampi kuin edes Camilla. Mitä jos hänen oma verensä olisi parempaa kuin mikään mitä Aksel oli ikinä maistanut? Entä jos se ei koskaan loppuisi kesken? Silloin hän olisi korvaamaton, tärkeä.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 357
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 13.03.2025 14:45

Detroit, 6.1.2019

Hyökkäyksestä Springsideen oli kulunut kohta kolme viikkoa. Haavat olivat parantuneet ja menehtyneitä oli muistettu. Joulu, jota Aksel oli voinut vuosien tauon jälkeen jälleen viettää kaltaisessaan seurassa, oli sekin jäänyt taakse. Hän oli nähnyt lukuisia jouluja, eikä oikein ymmärtänyt nykyaikaisen joulun ihmeellisyyksiä, mutta aika oli hänelle edelleen hyvin miellyttävä. Keskitalven kylmässä hämärässä Aksel saattoi yhä muistaa asioita kaukaa menneisyydestään, jouluista Sevenin kanssa hiljaisessa kartanossa tai vielä kauempaa, ajasta ennen kuolemaansa.

Yli sata vuotta sitten joululaulut eivät kaikuneet Detroitin megamarketeissa. Ei sellaisia kauppoja edes ollut vielä olemassa. Värikkäiden valojen sijaan ihmiset koristelivat kotinsa lukuisilla kynttilöillä, joista hienoimmat tuoksuivat vienosti hunajalle palaessaan. Piikkipaatsamat, omenat, appelsiinit ja pähkinät olivat tyypillisiä joulukoristeita, joskin tinapaperista ja värikkäästä silkkipaperista askarrellut tähdet ja enkelit koristivat monen muotitietoisen kodin ikkunoita. Joulukoristeet ja jouluperinteet olivat ennen kaikkea uskonnollisia. Ilkikuriset, raitapöksyiset tontut, jotka tarkkailivat lapsia nykypäivänä, olivat Akselin lapsuudessa tuntemattomia. Kilttejä lasten toki oli silloinkin odotettu olevan, sillä pyhä Nikolaos toi lahjoja vain kilteille, ahkerille ja kuuliaisille lapsille.

Eräänä vuonna joulun alla, Akselin ollessa seitsemän tai kahdeksanvuotias, isä oli tilannut Itävallasta värikkäitä marsipaaniporsaita, jotka asetettiin kaupan näyteikkunaan houkuttelemaan ohikulkijoita. Aksel ja hänen sisaruksensa olivat katselleet kateellisina, miten kauniit herkut yksi toisensa jälkeen olivat lähteneet jonkun onnellisen, rikkaan lapsen matkaan. Joulupäivänä lapsia oli harmittanut, kun kaikki porsaat oli myyty, eikä heille itselleen ollut jäänyt yhtäkään. Mutta sitten äiti oli yllättänyt kaikki hakemalla varastoon piilottamansa laatikon, joka oli täynnä pulskia marsipaaniporsaita. Akselin pikkusisko Hilda oli saanut vaaleanpunaiset porsaat, isoveli Henrik vihreät ja Akselille oli jäänyt mitättömimmät vaalean marsipaanin väriset porsaat. Koska Akselia pidettiin vajaaälyisenä, hänen oli yleensä tyytyminen siihen, mitä sisaruksilta jäi yli. Hän oli kuitenkin ollut onnellinen porsaista, sillä Aksel ei koskaan ollut saanut mitään niin hienoa.

Isän harmistuksen tuhlatusta myynnistä äiti oli tyynnyttänyt kinkulla, hapankaalilla ja erityisen tuhdilla suklaakakulla. Lopulta isäkin oli ollut sitä mieltä, ettei kaikkea voinut aina mitata rahassa. Se oli ollut onnellinen joulu. Sinä jouluna Aksel oli saanut pyhältä Nikolaokselta ensimmäisen veturinsa pienoisrautatiehen. Sellaiset lelut olivat siihen maailmanaikaan olleet kalliitta ja Aksel oli pitänyt veturistaan hyvää huolta.

Pienoisrautatie oli ollut Akselin lapsuuden rakkain lelu, joka oli kasvanut uudella osalla tai junalla jokaisena syntymäpäivänä ja jouluna. Aksel oli tuonut rautatien mukanaan Palmer Woodsin kartanoon ja kasvattanut sitä vielä aikuisenakin. Nyt se oli kuitenkin maannut varastohuoneessa kartanon itäsiivessä vuosikausia, sillä Seven oli inhonnut sitä.

Nyt, tammikuisena ja poikkeuksellisen kylmänä yönä, Aksel oli vaellellut itsekseen kartanon vähän käytetyissä osissa ja löytänyt puulaatikoilla täytetyn varastohuoneen. Hän avasi yhden laatikoista. Metallin, puun, maalin ja vanhojen sähköosien tuttu tuoksu tulvahti vuosikymmenten jälkeen Akselin nenään. Muistot ja joulun aika olivat saaneet Akselin leikkisälle mielelle. Hän tutki rautatien osia ja päätteli, että sähköosat vaihtamalla siitä saisi vielä toden näköisesti toimivan ja paloturvallisen.

Eräässä laatikossa oli vetureita ja vaunuja. Aksel nosti sinisen veturin varovasti kädelleen sahanpurun joukosta. Veturi oli pieni ja leveäpiippuinen Jupiter-mallin lokomotiivi, jossa oli kahdeksan suurta työntöpyörää takana ja kahdeksan pienempää vetopyörää edessä. Tummansinisessä, punapyöräisessä veturissa oli keltaiseksi maalattu karjapuskuri keulassa ja veturin perään oli kiinnitetty pieni koksilla täytetty tenderi. Tämä oli juuri se veturi, jonka hän oli saanut sinä ikimuistoisena jouluna kauan, kauan sitten.

Nykyajan lapset tuskin osaisivat arvostaa rautatietä, mutta sen verran Aksel tiesi, että keräilijöiden keskuudessa hänen lapsuuden muistonsa oli haluttua tavaraa. Jo yksin pikkuinen Jupiter-veturi olisi toden näköisesti huutokaupassa satojen, ellei tuhansien dollareiden arvoinen.

Syy Akselin yksin vaeltelulle kartanossa ei kuitenkaan ollut halu löytää vanhoja muistoja. Toki rautatie ilahdutti häntä ja hän ajatteli etsiä sille sopivan paikan kartanon käytetymmästä osasta, mutta todellisuudessa hän tarvitsi rauhallista miettimisaikaa.

Springsiden hyökkäyksen jälkihuuma oli haihtunut. Vaikka he näennäisesti olivatkin voittaneet, hyökkäys oli jättänyt ilmaan monta kysymystä. Oliko Manifold kuollut, vai elikö hän jonain kummajaisena bittiavaruudessa? Miksi vampyyri ylipäätään oli päätynyt niin kummalliseen ratkaisuun, että päätti jättää oman kehonsa? Ja miten ihmeessä King Pharma oli päässyt niin syvälle tremeren klaanin sisälle ja mikä lääkeyhtiön tavoite oikein oli?

Aksel oli myös huolissaan Abrahamin ja muiden tremeren antitribujen kiinnostuksesta raunioita kohtaan. Seitsemän vangittua vampyyria kryptassa oli kiinnostanut Abrahamia enemmän kuin veret, joilla hän olisi voinut ohjata liittolaisiaan ja ottaa halutessaan vaikka vallan kaupungissa. Aksel tiesi, että tremeret olivat palanneet raunioille ainakin kerran hyökkäyksen jälkeen. Paikka oli kuitenkin toistaiseksi poliisin ja ympäristönsuojeluviranomaisten valvonnassa, joten jokainen järkevä vampyyri vältti paikkaa, kunnes viranomaisten mielenkiinto sitä kohtaan vähenisi.

Raunioihin oli myös hautautunut vaarallinen mekaaninen vampyyri Gorm, joka oli ollut vähällä tuhota Akselin seuraajineen. Kummajainen saisi Akselin puolesta jäädä kivien alle koko loppu ikuisuudeksi, mutta hän pahoin pelkäsi, ettei niin kävisi. Sille olisi tehtävä jotain, mutta Aksel ei uskonut olevansa oikea henkilö päättämään Gormin kohtalosta.

Sitten olivat vielä Springsiden alkuperäiset asukkaat, joiden pyhä kivi oli ryöstetty vuosikymmeniä sitten ja häpäisty tremereiden toimesta. Pyhä kivi oli raunioiden alla, Aksel oli nähnyt sen. Olisi oikein palauttaa se intiaaniheimolle ja samalla paikata hiukan kaupungin vampyyrien tekemiä vääryyksiä, mutta kivi oli alimmaisena kaikkien vaarojen ja salaisuuksien alla. Toistaiseksi oli parempi antaa sen olla.

Juuri nyt Akselin huomion oli kiinnityttävä King Pharman lääkintäkioskeihin, jotka avattaisiin tammikuun lopulla. Ne olivat saaneet paljon mediahuomiota. Manifoldin kuolema ei ollut näyttänyt hidastaneen King Pharmaa ja Aksel olikin alkanut pohtia, oliko Manifold-raukka ollut vain Boysen Kingin pelinappula? Mikä nöyryytys se olisikaan Manifoldille ollut, jos tämä olisi tiennyt. Ja mikä otus Boysen oli? Tavallinen ihminen hän ei ainakaan ollut.

Kioskien lisäksi toinen akuutti uhka kaupungille olivat sinne mahdollisesti muuttavat vampyyrit. Detroitin voitto tremereistä oli kiirinyt Chicagoon ja saanut siellä aikaan pienoisen huuman. Moni lauma pohti nyt muuttamista Detroitiin ja haaveili pääsystä mukaan jollekin menestyksekkäälle sotaretkelle. Aksel tiesi olevansa suosittu niin Chicagossa kuin Detroitissakin, sillä sotaretket, ja etenkin onnistuneet sellaiset, Camarillaa vastaan olivat nykyaikana harvinaisia. Detroit ei kuitenkaan kestäisi liian suurta vampyyrimäärää, mikä tarkoittaisi sitä, että Akselin pitäisi pian keksiä muuttajille uusi sotaretki. Ja hänellä oli paljon muutakin mietittävää. Liian paljon, Aksel huokasi. Kaipa se oli hinta siitä, että oli elänyt niin pitkään.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Detroit 2018

ViestiKirjoittaja kardinaali » 07.04.2025 14:01

Detroit, tammikuu 2019

Aksel oli sanonut haluavansa omaa rauhaa. Se oli totta, sillä jatkuvat tapaamiset kaupungin vampyyrien kanssa uuvuttivat häntä. Mutta syy ei ainoastaan ollut se. Aksel oli halunnut poistua kartanolta kenenkään tietämättä, sillä hän halusi pitää tutkimusretkensä toistaiseksi salassa. Ihmisten keskuudessa liikkui villejä huhuja Woodsiden vankilasta ja Akselin mielenkiinto ja huoli olivat niiden myötä heränneet.

Benjamine vietti sopivasti aikaa tremereiden luona, joten Akselilla oli muutama tunti yötä jäljellä matkansa toteuttamiseen. Hän kuulosteli hetken varmistaakseen, että Benjaminen äiti oli poissa ja Brassbell nukkui. Sitten Akseli poistui pihamaalle, muutti muotoaan ja kohosi yötaivaalle kenenkään huomaamatta.

Vaikka talviyö oli kirkas, viileä tuuli puhalsi siitä huolimatta ikävästi vasten Akselin kuonoa. Lepakoita ei oltu lintujen tavoin suunniteltu pitkien matkojen taittamiseen ja Akselin lento oli ajoittain vaivalloista. Hänen onnekseen matka Woodsiden vankilaan oli kuitenkin lentäen lyhyt. Hän kaarsi muutaman kerran Springsiden chantryn raunioiden yllä varmistaakseen, ettei kukaan asiaton kulkija ollut tutkimassa vaarallisia raunioita. Kaikki näytti kuitenkin rauhalliselta, joten Aksel jatkoi matkaansa metsän yli kohti vankila-aluetta.

Kirkkaat valot vankilan pihamaalla loistivat kauas. Paikasta ei voinut erehtyä. Aksel näki vahvan metalliaidan ja piikkilankaesteet sen päällä. Jokaisessa neljässä aidan nurkassa oli vartiotorni. Itse vankila oli vanhanaikainen, H-kirjaimen muotoinen tiilirakennus, jossa oli neljä kerrosta maan pinnalla ja oletettavasti ainakin kaksi kellarikerrosta. Vankilan takapihalle oli aidattu erillinen ulkoilualue, joka oli karu hiekkapiha vailla mitään virikkeitä.

Aksel laskeutui alemmaksi. Kaikki näytti päällisin puolin normaalilta. Hän tarttui kynsillään yhteen piha-aluetta valaisevaan lamppuun ja jäi hetkeksi tarkkailemaan pihaa ylösalaisin. Lampun alla seisoskeli väsyneen oloinen vartija polttamassa tupakkaa. Hän oli varustautunut haalarilla ja paksulla suojaliivillä, jossa oli ainakin pistooli, veitsi ja pamppu helposti käden ulottuvilla. Vartijalla oli myös konetuliase. Vartija huomasi lampun valossa liikettä ja katsahti ylöspäin. Hetken hän ja Aksel tuijottivat toisiaan silmästä silmään.

”Mitäs sinä tähän aikaan valveilla teet?” Vartija kysyi yllättäen Akselilta.

Aksel hätkähti ensin, mutta tajusi pian vartijan vain juttelevan aikansa kuluksi.

”Eikö sinun pitäisi horrostaa jossakin puun kolossa? Täällä on sinulle liian kylmä”, vartija jatkoi.

Vartija osoitti hellyttävää myötätuntoa villieläintä kohtaan ja se piirre sai Akselin ajattelemaan miehestä positiivisesti. Mies osoitti pehmeyttä, jota pidettiin yleensä vartijan ammatissa toimivalle henkilölle epätavanomaisena.

Toinen vartija teki kierrosta pihamaalla. Hän tuli katsomaan, mikä oli kiinnittänyt hänen kollegansa huomion.

”Mikä hitto toi on?” Toinen vartija kysyi.

”Lepakko. Vaikka se on melko iso täkäläiseksi lajiksi. Se on voinut tulla jostain kauempaa”, vastasi ensimmäinen ja tihrusti valon läpi tarkemmin Akselia.

Toinen vartija kaivoi yllättäen pistoolinsa vyöltä ja tähtäsi Akseliin.

”Katsotaan, osunko”, mies sanoi.

Aksel oli saanut tarpeekseen. Yhden empaattisen ihmisen aiheuttama myötätunto haihtui nopeasti. Toinen vartija oli tyypillinen kouluttamaton idiootti, joka koki voimantunnetta saadessaan alistaa heikompiaan. Mies ampui ohi, kun Aksel lehahti lentoon pihavalon ulottumattomiin.

Vankilan pienissä ikkunoissa oli paksut kalterit. Aksel arveli niistä näkyvän lähinnä vankisellejä, joten hän ei vaivautunut katsomaan niistä sisään. Ikkunoiden takana oli pimeää, sillä selliosastoilla nukuttiin. Sen sijaan Aksel lensi katolle ja tutki hiukan siellä olevia tuuletuskanavia. Sitten hän laskeutui erään kanavan luokse ja tarttui sen suojaritilään sormiensa kynsillä. Aksel painoi siipensä tiukasti kehoaan vasten ja työnsi kuononsa kiinni ritilään.

Hän nuuhki kanavasta ulos puhaltavaa ilmaa. Siihen sekoittui vanhan tiilen, laastin ja metallin hajut. Vaikeammin oli erotettavissa ihmisten haju, mutta Aksel pystyi erottamaan kanavasta puhaltavasta ilmasta hien ja lian ja tiesi, että rakennuksessa oli eläviä ihmisiä, joskaan ei välttämättä hänelle syömäkelpoisia. Hän kuuli myös vaimeita ääniä tuulettimen pauhun yli. Unissaan ääntelevien miesten puhetta ja toisinaan huutoa. Pampun kalahduksen kalteriin. Vaimean avunhuudon jostain rakennuksen uumenista.

Paikka vaikutti tavalliselta vankilalta. Mutta Aksel ei ollut vielä vakuuttunut. Oli riittävän outoa, että lääkeyhtiö omisti vankilan ansaitakseen lisätuloja. Sen ei luulisi olevan yhtä kannattava bisnes kuin pillereiden valmistamisen.

Hän nousi lentoon ja laskeutui H-kirjaimen muotoisen rakennuksen toisen siiven tuuletuskanavan ritilälle. Tämä kanava puhalsi ilmaa voimakkaammin ja Aksel sai pitää tiukasti kiinni ritilästä kynsillään. Mutta vahvan virtauksen mukanaan tuomat hajut olivat edellistä kanavaa kiinnostavampia. Aksel haistoi vahvan puhdistusaineen ja lukuisten kemikaalien miltei huumaavan löyhkän. Voimakkaat hajut peittivät alleen lähes kokonaan Akselin aisteja eniten houkuttavan vienon veren tuoksun, jonka mahdollisesti vain nälkäinen vampyyri pystyi erottamaan. Akselin hampaat pitenivät. Veri oli juomakelpoista, mutta ei ihmisen. Hän painoi kuononsa tiukasti ritilään ja käänteli korviaan kuulostellakseen ääniä.

Lisää avunhuutoja, nyt voimakkaampia kuin edellinen voihkaisu. Aksel erotti itkua ja valitusta ja tuskanhuudahduksia. Hän erotti myös eläimen murinaa ja raivokasta ärinää. Akselia kylmäsi. Mitä ihmettä vankilan tässä siivessä tapahtui?

Aksel irrottautui ritilästä ja lensi tutkimaan ikkunoita. Hänen yllätyksekseen niistä osa oli peitetty. Toisen kerroksen ikkunarivi oli kuitenkin vailla suojaa. Aksel kurkisti sisään pimeään selliin ja havaitsi sen tyhjäksi. Kaksi kerrossänkyä sellin molemmilla seinustoilla olivat tyhjiä ja vailla petivaatteita. Lattialla oli pölyä ja roskaa. Selliä ei selvästi oltu käytetty pitkään aikaan. Lentäessään Aksel havaitsi koko toisen kerroksen lähes autioksi. Vasta päätyikkunoista kajasti vaimeaa valoa pihamaalle. Aksel tarttui seinään kynsillään ja katsoi varovasti sisään kaltereiden välistä.

Huone oli muutettu toimistoksi. Sinne oli kiireessä tuotu pöytä ja arkistokaappeja. Seinät ja lattia oli rapattu valkoisiksi luomaan viihtyisämpää tunnelmaa. Ulos kajastava valo tuli pöytälampusta, jonka alla oli kannettava tietokone. Huoneessa ei sillä hetkellä ollut ketään, mutta Aksel arveli, ettei tietokoneen omistaja ollut kaukana. Lampun vieressä roikkui kaksi pientä pöytälippua tangoissaan. Toinen oli Yhdysvaltojen lippu ja toinen jonkin valtion viraston. Aksel siristi silmiään, mutta ei kyennyt erottamaan kotkavaakunan ympärillä lukevaa tekstiä. Lippu oli liian monella mutkalla. Hän oli hämillään. Vankila oli King Pharman omistuksessa. Mitä liittovaltion viraston lippu teki siellä?

Äkkiä Aksel kuuli kovan tömähdyksen katolta yläpuoleltaan. Hän nosti katseensa nopeasti ylös ja näki katon harjan yli rumat kasvot, jotka tuijottivat häntä punaisilla silmillään. Aksel kirosi mielessään typeryyttään. Hän oli keskittynyt liiaksi tarkkailemaan huonetta, eikä ollut osannut varoa vaaraa. Tosin häntä tutkivasti tuijottava rujo, sarvekas pää ei selvästi vielä ollut oivaltanut hänen olevan vampyyri. Aksel oli hämmentynyt kohdatessaan lentävän kivihirviön Woodsidessa. Hän luuli sabbatilaisten tappaneen kaikki Noahia lukuun ottamatta. Eläinmuodossaan Aksel ei voinut puhua, mutta hän irvisti otukselle ja tuijotti tätä suoraan silmiin. Pysy loitolla, Akselin koko olemus viesti, ja se tuntui tehoavan hirviöön ilman sanojakin.

Aksel irrottautui seinästä ja lensi katon tasalle. Otus nuoleskeli hämillään kämmenselkäänsä, eikä uskaltanut katsoa Akselia. Se oli selvästi yksi tremereiden luomuksista. Sillä oli suuret, demonimaiset siivet ja kaksi kieroa sarvea kammottavassa päässä. Se oli noin viisivuotiaan lapsen kokoinen, eikä vaikuttanut osaavan puhua. Mutta mikä teki siitä Akselin silmissä hämmentävän, oli sininen luotiliivi, joka otukselle oli puettu. Liivin selkämyksessä luki valkoisin kirjaimin Woodside. Otus oli vartija.

Aksel tarkkaili vankilan kattoa ja havaitsi kaksi muuta siivekästä olentoa. Hän arveli tilanteen saattavan käydä vaaralliseksi, vaikka luottikin omiin kykyihinsä. Kukaan kaupungin vampyyreista ei tiennyt hänen olevan tutkimusmatkallaan. Jos hän katoaisi, kaupunki voisi joutua kaaokseen. Niinpä Aksel päätti, että tutkimus oli tuottanut riittävästi tulosta. Hän kohosi nopeasti korkeammalle, otusten näkökentän ulottumattomiin, ja suuntasi kuononsa kohti etäällä siintäviä kaupungin valoja.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 549
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

EdellinenSeuraava

Paluu Geneeristä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron