Detroit 2018

[Kronus]

Manifold oli kadonnut, mutta ei poissa. Aksel tiesi ettei Zaccheus Manifoldia pitänyt unohtaa, ja siksi tietoverkkoja pidettiin silmällä. Jonain yönä Manifoldista kuultaisiin vielä, ja siihen oli varauduttava. Sama koski hänen chantryään.

Aikaa sitten, kun Benjamine oli vielä elossa, tuo chantry oli suistanut raiteiltaan hänenkin elämänsä, juuri silloin kun se oli ollut vakaimmillaan. Eikä hän ollut ikinä edes käynyt siellä. Riitti että hän oli kerran törmännyt Gwendaan, ja se oli tehnyt hänestä rappiollisen rikollisen. Hän saattoi vain kuvitella mitä kammottavaa chantryn väki oli tehnyt hänen tuolloin ihailemalleen professori Hughesille. Varmasti jotain pahempaa kuin mitä he olivat tehneet tohtori Englishille. Nyt se chantry makasi tuhottuna ja kuolleena. Mutta ei lopullisesti. Joskus sieltä nousisi vielä jotain vaarallista ja voimallista. Siksi sitä piti vartioida ja vahtia. Se ei saisi joutua vääriin käsiin.

Detroitin oma chantry, tuohon jokapäiväiseen lähiöön kätkeytynyt antitribujen chantry, joka edelleen oli pystyssä, oli perinyt osan Manifoldin chantryn salaisuuksista. Se oli erilainen chantry, se opetti taumaturgiaa myös ulkopuolisille. Chantry tuskin voisi kieltäytyä opettamasta sitä Tzimisceillekään, jos nyt heitä hyväksyttäisiin kaupunkiin. Joka tapauksessa muitakin Sabbatilaisia tulisi, jotka pyrkisivät chantryn jäseniksi. Ja jo ilman tulijoitakin chantryn sisällä vallitsi eriäviä näkemyksiä siitä mitä taumaturgian tulisi olla ja mitä sillä tulisi tehdä.

Joseph vannoi modernin kemian nimeen, kun taas Abraham muinaisen alkemian. Jos Aksel kysyisi Benjaminen mielipidettä, hän arvelisi heistä ennemmin Abrahamin kiinnostuvan tuhotun chantryn voimista, ja onnistuvan myös käyttämään niitä hyödykseen. Manifoldin chantryn salaisuudet olivat tunnetusti hyvin vanhaa eurooppalaista mystiikkaa, ja se oli ehdottomasti Abrahamin alaa. Mutta sinne oli kätketty myös kuka ties mitä King Pharman salaisuuksia, jotka voisivat sittenkin osoittautua voimakkaimmiksi Josephin käsissä.

Benjaminen vastuulla oli muun muassa pitää silmällä Tremereitä, koska hän tunsi Detroitin chantryn väen ja kuviot. Hän oli chantryn jäsen olematta Tremere, ja siksi myös merkittävä syy siihen että toisetkin tulivat hakemaan sieltä taumaturgian oppia. Ensin häntä oli vetänyt puoleensa verimagian voima. Se mikä oli aina erottanut hänet Gwendasta, asettanut hänet pysyvästi Gwendan alapuolelle ja tehnyt hänestä surkean ja mitättömän, oli nyt hänen ulottuvillaan. Se, sekä Akselin asialle suoma hyväksyntä, jopa kehotus, saivat hänet tarttumaan taumaturgiaan, vaikka sen opiskelu olikin vaikeaa ja vaarallista. Taumaturgian avulla hän pystyi paremmin suojelemaan Akselia Manifoldin väeltä. Mutta entä nyt, kun vihollischantry oli tuhottu?

Edelleen Benjamine halusi oppia lisää. Voimakkaimmin häntä kiehtoi Josephin enemmän tai vähemmän kliininen verenjalostus. Ei sen modernia lääketiedettä imitoiva metodologia, vaan tietenkin itse veri. Muunneltu veri antoi mahdollisuuden voittaa hänen häpeällisen riippuvuutensa, ainakin hetkeksi. Mutta se oli myös tilaisuus antautua ja langeta suloisen paheen orjaksi, tehdä se turvallisemmin, salassa tai ilman suurta vaaraa muille. Houkutusta oli vaikea vastustaa, ja miksi pitäisi? Ja tietysti se oli myös lupaava keino pelastaa Akselin kaupunki King Pharman levittämiltä myrkyiltä. Itsekästä olisi ollut kieltäytyä perehtymästä muuntoverien voimiin, jos ne voisivat suojella kaupunkia. Hyöty tai nautinto, jota hän veristä itse ammensi ei ollut itsekästä, vaan palveli sekin suoraan Akselia.

Mutta se mikä taumaturgiassa oppina itsessään Benjaminea kiehtoi, ei liittynyt mihinkään lääketieteeellisyyteen, kuten Josephilla. Benjamine oli kokenut lääketiedettä, pistoksia, leikkauksia ja hormonaalisia korjauksia tarpeekseen jo lapsena. Hänen murrosikänsä oli laskettu, määrätty ja annosteltu hänelle lääketieteen menetelmin, ja hän oli inhonnut sitä niin pitkään kuin muisti. Siksi hänelle suunniteltu muutosprosessi oli jäänyt kesken. Aikuisuuden kynnyksellä Benjamine oli viimein tajunnut että saattoi myös vastustaa äitiään ja lääkäreitä. Kun hän lopulta alkoi päättää itse, hän torjui kaikki hoidot ja riitautui äitinsä kanssa. Viimeiset leikkaukset jäivät tekemättä. Hänelle itsenäistyminen oli irrottautumista niin äidistään, uskontokunnastaan kuin lääketieteestäkin. Se oli tuskallista, mutta välttämätöntä.

Aikuistuminen teki Benjaminesta epäluuloisen sekä uskontoa että lääketiedettä kohtaan. Gwenda ei ollut vetänyt häntä puoleensa taikavoimillaan, ei eheytymisen toivolla tai surkean todellisuuden ylittävillä salaisuuksilla, vaan Benjamine oli kaivannut häneltä yksinkertaisesti hyväksyntää ja johonkin kuulumista. Nyt Abraham oli ottanut hänet osaksi chantryä, varmasti lähinnä siksi että Aksel hyväksyi Benjaminen. Abraham oli jakanut Benjaminen kanssa taikavoimansa, ja nyt kun Benjamine ei ollut ulkopuolinen tai hylkiö, hän näki Abrahamin taumaturgiassa jotakin kiehtovaa. Se oli erilaista kuin Josephin kylmä kemia. Se oli alkemiaa, joka ylitti fyysisen maailman, yhdistäen sen henkiseen, ja tavoitteli jotakin vieläkin korkeampaa. Toisin kuin uskonto, alkemia tavoitteli hengen ja ruumiin jalostusta puhtaampiin muotoihin, ei alistumista korkeammille voimille. Henkilökohtaisesti Benjaminelle, heti Akselin ja hänen kaupunkinsa palvelemisen, ja vastustamattomien verijuomien jälkeen, itsensä alkeeminen jalostaminen oli taumaturgian tarjoamista mahdollisuuksista suurenmoisin.

Taumaturgiassa oli paljon mahdollisuuksia, eivätkä niistä kaikki olleet myönteisiä. Detroitin chantryn joko nykyiset tai tulevat jäsenet, Manifoldin tuhotun chantryn salaisuuksien kanssa tai ilman niitä, voisivat yhtäkkiä osoittautua uhaksi Akselin kaupungille. Benjaminen olisi paras pitää chantrya silmällä, ja toimia jos mitään vaarallista ilmenisi. Mutta hän ei halunnut menettää lupaavaa taumaturgiaa. Jos hänen olisi pysäytettävä Abraham tai Joseph Akselia suojellakseen, hän tekisi sen, mutta silloin hän myös ottaisi heidän salaisuutensa ja voimansa itselleen. Ei niinkään itseään varten, vaan Akselin tähden tietenkin. Tuhotun chantryn salaisuuksista kukaan ei tiennyt, mutta ennemmin tai myöhemmin joku pyrkisi ottamaan niiden voimat haltuunsa. Nekin olisi luultavasti paras valjastaa, ennen kuin kukaan muu tekisi sitä. Se olisi parasta Akselille.

[kardinaali]

Detroit, tammikuu 2019

Steve ei ollut tavannut isä Brendania pitkään aikaan ja oli yllättynyt saadessaan vanhalta mieheltä kutsun teelle. Hän ei erityisemmin pitänyt papista, mutta oli tälle äärimmäisen kiitollinen siitä, että vanhus oli hankkinut hänelle hänen nykyisen työpaikkansa. Sen vuoksi Steve päätti vastata myöntävästi kutsuun ja suuntasi töiden jälkeen autonsa kohti Franklinin kaupunginosaa.

Auto oli uusi ja hyrräsi miellyttävästi. Steve oli ostanut sen joululahjaksi itselleen. Hänen oli toisinaan vaikeaa uskoa hyvää onneaan. Vielä puoli vuotta sitten hän oli ollut matalapalkkaisessa työssä, ylikuormittuneena ja vailla selkeitä tulevaisuudennäkymiä. Sitten pahin oli tapahtunut ja hän oli jäänyt työttömäksi. Mutta isä Brendan oli ollut kuin jokin käsittämätön ihme, suojelusenkeli, joka oli täysin tuntemattomana ilmestynyt hänen elämäänsä ja tuonut hänelle allekirjoitettavaksi työsopimuksen kansallisen turvallisuuden osastolta. Nyt Steve oli ollut NSA:n agentti lokakuusta lähtien. Hänen palkkansa oli moninkertainen vanhaan verrattuna ja hän oli saattanut hemmotella itseään luksuksella, johon hänellä ei koskaan aikaisemmin olisi ollut varaa. Steven onnesta ei puuttunut oikeastaan mitään, paitsi parisuhde, mutta hän viihtyi hyvin myös yksikseen.

Franklin oli tyypillinen detroitilainen lähiö. Siellä oli matalia omakotitaloja siisteissä riveissä, viivoittimen tarkasti rajatuilla tonteilla. Suuri osa taloista oli kuitenkin jätetty tyhjilleen ja tontit olivat villiintyneet. Asuinalueen sydän oli kivinen kirkko, jonka ympärille rakennetut talot näyttivät vielä asutuilta. Kirkkoa vastapäätä olevasta rakennuksesta löytyi kauppa ja pizzeria, jotka palvelivat alueen katolilaista väestöä. Kirkon vieressä oli myös katolilainen alakoulu, jonka lukukausimaksut olivat niin alhaiset, että useimmat perheet saivat halutessaan lapsensa sinne. Steve pysäköi autonsa kirkon eteen. Hän vilkaisi alakoulua ja tunsi pienoista inhoa vatsansa pohjassa. Hän oli itse käynyt katolista koulua 11-vuotiaaksi asti, sillä hänen äitinsä oli hyvin uskonnollinen. Koulusta oli jäänyt Stevelle lähinnä huonoja muistoja.

Isä Brendan asui kirkon yhteyteen rakennetussa asuntolassa, jonka hän jakoi kolmen muun papin, kahden dominikaanimunkin ja kuuden koulussa opettavan nunnan kanssa. Asuntola oli vaatimaton ja muistutti lähinnä luostaria. Steve soitti ovikelloa ja jäi odottamaan. Pian isä Brendan tuli avaamaan oven ja ilahtui silmin nähden huomatessaan, että Steve oli noudattanut hänen kutsuaan niin nopeasti.

”Tule peremmälle. Jos saan pyytää, riisutko kenkäsi? Kiitos.” Isä Brendan jutteli ystävällisesti ja Steve otti kenkänsä pois hiukan ihmeissään. Hän veti jalkaansa isä Brendanin tarjoamat lampaanvillaiset tohvelit ja seurasi tätä peremmälle.

Asuntolan keittiö oli hyvin kodikkaan oloinen. Siellä tuoksui vasta keitetty tee ja pöydälle oli nostettu kahvikakkua ja eurooppalaisia keksejä, joita keittiössä häärivä nunna ilmeisesti oli leiponut aiemmin päivällä. Nunna hymyili Stevelle ystävällisesti. Steve yllättyi huomatessaan, että nainen ei ollut häntä itseään vanhempi. Jotenkin Steve oli kuvitellut asuntolan majoittavan vain vanhuksia.

”Sisar Patricia on leiponut keksejä ja kakkua. Meitä hemmotellaan näin ennen paastoa”, isä Brendan sanoi ja loi kiitollisen katseen nuoreen nunnaan.

Steve koki olonsa hiukan vaivaantuneeksi. Hän ei voinut olla ajattelematta, että oli erikoista, miten tiukasti seksuaalisista suhteista kieltäytyvät miehet ja naiset asuivat saman katon alla ja elivät kuin jokin kummallinen suurperhe.

Sisar Patricia jätti isä Brendanin ja Steven kahdestaan keittiöön. Hetken aikaa he juttelivat niitä näitä, sillä isä Brendan halusi kovasti tietää, miten Steve viihtyi työssään NSA:ssa. Steve kertoi mielellään työstään, joka oli osoittautunut lähinnä tiedon hankinnaksi. Se sopi hänelle erinomaisesti.

Mutta yhtäkkiä isä Brendanin ilme vakavoitui. Nyt hän aikoi sanoa sen, mitä oli ajatellut sanoa teekutsun lähettämisestä asti, Steve ajatteli. Todellisen syyn hänen vierailulleen.

”Steve, minulla on ikäviä uutisia. En haluaisi näyttää sinulle tätä paperia, jonka meidän tiedonhankkijamme ovat saaneet käsiinsä, mutta sinun on pakko saada tietää tästä”, isä Brendan sanoi ja ojensi pöydän yli ohuen nipun tulostettua paperia.

Steve kurtisti kulmiaan ja katsoi papereita. Hän ei tiennyt, keitä isä Brendanin tiedonhankkijat olivat ja kenelle he oikeastaan tietoa hankkivat. Mutta luettuaan pari ensimmäistä riviä päällimmäisestä paperista Steven silmät pyöristyivät epäuskosta. Hän luki kaiken läpi nopeasti kasvavan kauhun vallassa. Lopulta hän irrotti katseensa papereista ja näki isä Brendanin tuijottavan itseään värähtämättä.

”Minä… minä en ole kuullut tästä mitään”, Steve vastasi heikosti ja totuuden mukaisesti.

Isä Brendan nyökkäsi hyväksyvästi ja silmin nähden helpottuneena.

”Mutta eihän tämä voi olla totta”, Steve jatkoi. Hän ei halunnut sen olevan totta.

”Se on totta, Steve. Ja se on jo alkanut”, isä Brendan vastasi pudistellen päätään.

Steve haroi tukkaansa sormillaan. Yhtäkkiä tee ja kakku eivät enää houkutelleet häntä. Hänellä oli heikko ja huono olo. Joutuiko hän valitsemaan moraalinsa ja elintasonsa väliltä? Senkö isä Brendan halusi kuulla?
”Tuo ei voi olla totta, ei voi”, Steve sanoi lopulta. Kieltäminen tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Hän kaivoi takkinsa taskusta virkamerkkinsä ja näytti sitä isä Brendanille pöydän yli.

”Näetkö, mitä tässä lukee? Kansallinen turvallisuus, ymmärrätkö? Turvallisuus. Liittovaltio haluaa suojella kansalaisiaan, ei vahingoittaa heitä!” Steve tunsi kätensä vapisevan. Hän halusi uskoa olevansa oikeassa, hänen oli pakko. Muuten hän menettäisi liikaa.

Isä Brendan näytti vakavalta ja surulliselta. Hän ei hätkähtänyt Steven äkillistä kiukkua ja se suututti Steveä entistä enemmän.

”Minun… minun täytyy lähteä”, Steve sanoi lopulta ja nousi kiireesti ylös. Hänestä tuntui, että mikäli hän olisi vielä hetkenkin keittiössä isä Brendanin seurassa, hän tukehtuisi.
Isä Brendan ei estänyt hänen lähtöään. Steve puki kiireesti kenkänsä jalkaan ja juoksi autolleen. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä päästyään sisään autoonsa, sillä hänen kätensä vapisivat.

****
Seuraavana aamuna Steve oli vähällä myöhästyä töistä, sillä hän oli valvonut yöllä pohtimassa isä Brendanin luona lukemiaan tietoja. Häntä ei huvittanut mennä töihin. Vastentahtoisesti Steve raahautui toimistolle, haki kahvia taukohuoneesta ja lysähti sitten työpöytänsä ääreen. Hän katseli muita avotoimistossa olevia agentteja ja pohti, miten paljon nämä tiesivät heidän organisaationsa toiminnasta. Hoitivatko kaikki vain omia, pieniä tehtäviään ja luottivat siihen, että organisaation ylin johto teki kaiken oikein?

Hän mulkoili joitakin työtovereitaan niin väsyneen ja kiukkuisen oloisesti, että nämä kohottivat hänelle kulmiaan ja käänsivät sitten katseensa pois. Kenties he ajattelivat Steven olevan krapulassa.

”Hei, Steve, mikä sinua vaivaa?”

Kysyjä oli Fen, hänen työparinsa. Vaikka kaikki muut saattoivat jättää Steven rauhaan huonona aamuna, Fen joutui joka tapauksessa työskentelemään hänen kanssaan ja puhumaan hänelle ainakin työasioista.
Steve nosti katseensa kahvimukistaan ja näki, että Fen piteli kädessään puhelintaan ja vaikutti kiihtyneeltä.

”Ei mikään ihmeellinen. Väsyttää vain”, Steve valehteli. ”Mutta sinä näytät siltä kuin olisit äsken kuullut jotain, mikä on liian hyvää ollakseen totta.”

”Niin olenkin. Et usko tätä. Sain juuri kuulla, että Aksel Kron on tehnyt ison virheen. Hän on poistunut Palmer Woodsista päiväksi.” Fen sanoi.

Stevellä kesti hetki tajuta, mitä Fen oli sanonut. Tätä uutista he olivat kärsivällisesti odottaneet ja epäilleet, ettei sitä koskaan tulisi. Vielä vuorokausi sitten Steve olisi pompannut uutisen kuultuaan pystyyn ja kutsunut apujoukkoja mukaan. Mutta nyt hän istui lamaantuneena tuolissaan ja toivoi, ettei Fen olisi saanut tietää Aksel Kronin tekemisistä mitään.

”Mistä sinä tiedät? Missä hän sitten on?” Steve kysyi. Sanat tulivat hänen suustaan mekaanisesti, ilman tunnetta tai väriä. Mutta Fen ei vaikuttanut huomaavan sitä. Hän oli innoissaan.

”Hän on vuokrannut mökin Michiganin rannalta ja hän lähti sinne sen kihlattunsa kanssa. Heidän mukanaan on myös entinen lääketurvallisuusviraston tutkija Joseph Raskin”, Fen selitti.

Se oli siis totta. Aksel Kron oli jostain käsittämättömästä syystä lähtenyt Palmer Woodsin suojista keskelle erämaata. Vain jokin erittäin tärkeä syy olisi saanut hänet tekemään sen. Steve oli huolissaan. Hän olisi halunnut tietää mitä oli tekeillä ja miksi Aksel Kron ja kaksi muuta vampyyria olivat lähteneet päiväretkelleen. Heidän toimiaan tarkkailemalla olisi voitu kenties saada selville jotain tärkeää. Jotain, mistä voisi olla hyötyä muillekin.

Mutta Fen halusi toimia. Hän oli odottanut oikeaa hetkeä, eikä halunnut jättää sitä hyödyntämättä. Steve mietti ankarasti, mutta ei keksinyt mitään keinoa estää häntä.

”Mitä sinä vielä odotat? Lähdetään”, Fen hoputti.

Steve nousi hitaasti tuolistaan. Fen oli jo lähettämässä puhelimellaan pyyntöä asevarastolle.

”Mitä me teemme heille?” Steve kysyi. Hän toivoi, että Fen olisi sanonut keikan olevan nopea ja että he antaisivat vain aseiden ja päivänvalon hoitaa tehtävänsä. Mutta hän pelkäsi, että Fen vastaisi jotain muuta.

”Jos minä saisin päättää, tappaisin heidät sinne. Mutta meillä on uudet määräykset, joiden kanssa on toimittava”, Fen vastasi.

Niinpä tietysti, Steve huokasi. He olivat jo toimineet uusien määräysten mukaan, eikä Steve ollut kyseenalaistanut niitä. Mutta hänen olisi pitänyt.

[Kronus]

Taas hän oli pulassa. Ja niin oli myös Aksel. Olisipa hän voinut syyttää kaikesta jotain muuta, kuten vaikka sitä karmivaa homunculustaan. Mutta kun se turhake ei ollut edes mukana kun kaikki meni pieleen. Oliko hän nähnyt sitä koko iltana edes kartanolla? Sitä surkeaa otusta ei voinut syyttää koska se ei ollut edes paikalla, eikä se olisi pystynyt mitään tekemään, vaikka olisi ollutkin. Koska se oli kelvoton. Kuten oli Benjamine itsekin.

Benjamine pelkäsi että oli aiheuttanut Akselin kuoleman, tai jotain vielä pahempaa. Aksel Kron oli se jota heidän vihollisensa tavoittelivat. Heille Aksel oli jotain muuta kuin koekaniini. Aksel oli nyt pulassa, ja se oli Benjaminen syytä. Hän ei olisi saanut viedä Akselia pois Palmer Woodsista, hänhän tiesi että se oli vaarallista. Hän ei olisi saanut viedä Akselia kaupungille, jossa oli levotonta, eikä hän olisi saanut viedä Akselia Dagmarin luo, suoraan ansaan. Hän ei tiennyt pelkäsikö eniten sitä että Aksel kuolisi, ja hän jäisi yksin. Vai sitä että Aksel hylkäisi hänet tänne kuolemaan?

Dagmar oli iso virhe. Hänen ei olisi ikinä pitänyt sekaantua Kingiin sillä tavalla, jakaa vertansa hänen kanssaan ja antaa hänen jatkaa elämäänsä. Hänen olisi pitänyt eristää Dagmar kaikesta, kahlita hänet hylättyyn viemäriin ja nälkiinnyttää joko kuuliaiseksi tai kuolleeksi. Dagmar ei olisi kyennyt vakoilemaan sukuaan, muttei myöskään käymään Akselin kimppuun. Typerintä oli, että Benjaminen olisi pitänyt osata varoa tätä. Zubair toimi aivan samoin kuin mestari Harman. Dagmarista tuli vampyyri samalla tavalla ja samasta syystä kuin Benjaminesta. Benjamine oli ollut vaarallisen tyhmä, ja nyt Aksel näki sen.

Tämä oli kai se syy miksi Benjamine oli tullut hylätyksi. Liliya ja Harman, jopa Susan… Ehkä he tiesivät että Benjamine aiheuttaisi heille vain ongelmia. Ehkä olisi ollut parempi jos Akselkin olisi hylännyt hänet ennen kuin Benjamine vaaransi hänen henkensä. Olisiko hän selvinnyt siitä? Olisiko hän pystynyt jättämään Akselin jos tämä olisi käskenyt hänen lähteä? Yksinäisyys oli Benjaminelle musertavan pelottavaa, mutta juuri nyt se pelotti häntä vähemmän kuin sen kohtaaminen, mitä hän oli Akselilleen aiheuttanut.

Mutta ennen kuin hän saisi tietää mitä Akselille tapahtui, ennen kuin hän olisi taas yksin, hän joutuisi takaisin tutkimuslaitokseen, lääkärien ja tutkijoiden armoille. Alasti ja toimintakyvyttömänä, hän joutuisi ties mihin kokeisiin ja tutkimuksiin, ylimielisten hirviöiden kynsiin. Hallituksi, tutkituttavaksi, testattavaksi, korjattavaksi, arvioitavaksi, leimattavaksi, hylättäväksi, tuomittavaksi. Enemmän kuin Akselin pettäminen, enemmän kuin Akselin menettäminen, Benjaminea pelotti vangiksi joutuminen.

Rohkea ja neuvokas Aksel oli vasta pelastanut hänet sieltä, juuri silloin kun hän oli käymässä epätoivoiseksi. Kun Benjamine oli menettänyt vaatteensa, korunsa, koskemattomuutensa ja yksityisyytensä, hän olisi tehnyt mitä vain päästäkseen pois sellistä. Nyt hän tiesi jo mitä oli edessä. Vangitsijat eivät antaisi saman tapahtua uudelleen.

Hän ei voisi suojautua lääkärien tunkeilulta valvomalla päivää, hänellä ei ollut Josephin mystistä verta. Hänellä ei ollut rituaalia suojaamaan kehoaan koskettamiselta. Hän ei voinut repiä ovea saranoiltaan tai paeta vajoamalla lattian läpi. Olisiko hänellä voimia kätkeä itsensä, tai muuttaa kehonsa joksikin mihin ei voisi kajota? Hän tekisi mitä vain päästäkseen turvaan tohtoreilta. Hän ei voinut odottaa Akselin saapuvan vapauttamaan häntä.

[kardinaali]

Detroit, tammikuu 2019

Aksel oli ehtinyt sulkea silmänsä, ennen kuin hänen kehonsa kävi liikkumattomaksi. Hän oli tehnyt sen viimeisenä armollisena tekona itselleen, sillä pimeydessä oli helpompi sietää epävarmuutta ja kipua kuin silmät auki, jolloin hän olisi lisäksi joutunut havainnoimaan ympäristössään olevia virheitä ja epäloogisuuksia. Nyt hän pystyi keskittymään omaan mieleensä ja rauhoittelemaan itseään, sillä osa hänen mielestään oli kauhun partaalla. Hän oli liian vanha kokemaan sellaista avuttomuuden tilaa. Mutta juuri siksi, että hän oli vanha, hän tiesi voivansa keksiä jonkin keinon auttaa itseään. Hän oli voimakas. Hänen mielensä oli vahva ja aistinsa herkät. Hänen kehonsa pystyi sietämään suurtakin vahinkoa ilman, että se pettäisi. Jos hän saisi pienenkin hetken, vaikka vain sekunnin kestävän tilaisuuden käyttää kehoaan, hän olisi turvassa. Mutta Aksel arveli, etteivät hänen vangitsijansa soisi hänelle sitä etua.

Hänen mielensä vaipui horroksen kaltaiseen tilaan, vaikka aurinko ei vielä ollutkaan noussut. Aksel arveli, että joutuisi kenties päivällä heräämään, joten hän päätti levätä silloin kun siihen tarjoutui rauhallinen tilaisuus. Mutta horros ei tuonut hänen levottomalle mielelleen rauhaa. Se vei hänet muistoihin vuosikymmenten taakse.

Aksel seisoi hermostuneena pitkän mahonkipöydän edessä. Pöydän takana istui neljä pukuihin pukeutunutta miestä, hievahtamatta ja silmiään räpäyttämättä. Akselin mielessä jyskytti halu päästä karkuun huoneesta. Ääni hänen sisällään tuntui huutavan vaaraa. Mutta Aksel vaiensi sen päättäväisesti ja kohtasi klaaninsa vanhimmat järkkymättä.

”Tämä on hyvin poikkeuksellista. Emme yleensä päästä nuoria klaanin kokoontumiseen”, sanoi noin nelikymppisen näköinen mies, jolla oli lyhyt, vaalea tukka ja jäänharmaat silmät. Hän oli paitsi Akselin klaanin vanhin, myös kaupungin ruhtinas. Ja juuri hänet Aksel halusi vakuuttaa.

”Minä tiedän herra, ja olen hyvin kiitollinen siitä, että päätitte kuulla minua”, Aksel vastasi. Hän katsoi ruhtinasta silmiin osoittaakseen alistumistaan, sillä tuolla pienellä eleellä Aksel salli ruhtinaalle pääsyn mieleensä tämän niin halutessa.

”Kertokaa asianne”, ruhtinas pyysi pienen tauon jälkeen. Aksel laski katseensa lattiaan.

”Te tiedätte, että elysiumilla puhutaan toreadorista, jonka tremeret ovat vanginneet. Se on totta. He kiduttavat häntä. Minä pyydän teiltä, ruhtinas, että vaaditte tremereitä vapauttamaan hänet”, Aksel kertoi.

Huoneeseen lankesi painostava hiljaisuus. Aksel kohotti katseensa ja näki ruhtinaan, sirensä ja kahden muun klaanin jäsenen tuijottavan häntä eleettömästi.

”Olen tietoinen tapauksesta”, ruhtinas vastasi lopulta. ”Vaatiminen hänen vapauttamisestaan on toreadorien asia, ei sinun.”

”Mutta Seven kidutetaan siellä hengiltä!” Aksel huusi ennen kuin ehti miettiä.

”Vaiti! Miten kehtaat korottaa ääntäsi täällä?” Akselin sire ärähti.

”Olen pahoillani. Mutta en ymmärrä… ette te voi antaa tremereiden kiduttaa häntä. Seven ei ole tehnyt heille mitään väärää”, Aksel vastasi. Häntä pelotti edelleen, mutta huoli Sevenin hyvinvoinnista nostatti pelon rinnalle vihaa.

Nyt Aksel huomasi ruhtinaan ja muiden vanhempien ventrueiden vaihtavan merkittäviä katseita keskenään. Akselia kylmäsi. Hän tiesi kyllä, että hänen ja Sevenin suhteesta kuiskittiin elysiumilla ja että hänen klaaninsa vanhemmat jäsenet paheksuivat sitä. Mutta eivät kai he sen vuoksi jättäneet auttamatta Seveniä? Entä Sevenin oma klaani? Häpesivätkö hekin klaanitoverinsa sopimatonta parisuhdetta?

”Ettekö te todellakaan tee mitään, vaikka tremeret kiduttavat yhtä teidän alamaisistanne?” Aksel kysyi ruhtinaalta. Hän sai vastaukseksi vain hiljaisuutta.

”Aksel, ole hyvä ja poistu”, hänen sirensä sanoi lopulta.

Aksel käänsi klaanilaisilleen selkänsä. Pelko oli tiessään ja viha oli tullut sen tilalle täydellä voimallaan.

”Jos te ette tee mitään, minun täytyy”, Aksel sanoi.

”Älä puutu tähän asiaan”, ruhtinas varoitti jäätävällä äänellä. Mutta Aksel ei enää katsonut häntä kohti. Hänen äänensä voima ei tehonnut Akseliin.

Aksel lähti kulkemaan kohti ovea. Hän saattoi aistia raivon ja paheksunnan takanaan, mutta se ei haitannut häntä. Tunne oli molemminpuolinen.

”Jos teet jotain typerää, saat kantaa sen seuraukset”, hänen sirensä varoitti.

”Sitten minä kannan”, Aksel mutisi poistuessaan huoneesta.

Muistot sekoittuivat painajaismaiseksi kaaokseksi. Aksel ei kyennyt kunnolla muistamaan vuosikymmenten takaista murtautumistaan tremereiden hallussa olevaan varastoon, jonka he olivat muuttaneet laboratorioksi. Paikka oli täynnä sähkövaloa, tulta, savua, kovia ääniä ja voimakkaita hajuja. Seven oli surkeassa kunnossa. Häntä oli kidutettu öisin ja päivisin. Muistot saivat Akselin voimaan pahoin. Hän halusi juosta ja taistella, mutta hänen kehonsa ei suostunut liikkumaan.

Unet väistyivät todellisuuden tieltä. Aksel tajusi olevansa hereillä paikassa, jossa oli voimakkaita hajuja, kummallista huminaa ja laitteiden piipitystä. Se muistutti häntä etäisesti painajaisesta. Hän ei voinut nähdä ympärilleen, sillä vaikka hän oli itse sulkenut silmänsä, hän tajusi, että joku oli lisäksi pistänyt hänen silmilleen tiukan siteen. Side haisi kummalliselle kemikaalille, joka toi Akselin mieleen sairaalan. Aksel luotti nyt herkkiin aisteihinsa. Se oli ainoa yliluonnollinen kyky, jota hän saattoi senhetkisessä tilassaan käyttää.

Siteestä huolimatta Aksel tunsi, että häntä valokuvattiin. Hänen ympärillään oli ihmisiä, jotka varoivat tulemasta liian lähelle. Ihmiset pelkäsivät häntä siitäkin huolimatta, että hän oli avuttomassa tilassa. Se oli mielenkiintoista. Aksel yritti saada mahdollisimman paljon selville ympäristöstään ja vangitsijoistaan, jotta keksisi parhaan keinon paeta.

”Minä haluan, että tässä huoneessa on vartija aina. Me emme voi jättää tätä yksin missään vaiheessa”, Aksel kuuli miesäänen puhuvan lähellä korvaansa.

”Mutta voiko hän tehdä mitään?” Kysyi toinen, hiukan nuorempi miesääni.

”En ota mitään riskiä. Hän on vaarallisin olento, joka meillä täällä tällä hetkellä on. Jos hän pääsee vapaaksi, hän tappaa meidät kaikki”, ensin puhunut mies sanoi.

Mies on oikeassa, Aksel ajatteli. Joskin hyvin todennäköisesti vapaaksi päästessään hän vain pyrkisi paikasta ulos niin nopeasti kuin mahdollista. Ihmisten tappaminen pelkän koston vuoksi olisi turhan vaivalloista. Kostoon hänellä olisi aikaa sitten myöhemmin.

Aksel kuuli raskaan metallioven avautuvan etäällä, sitten veden valutusta kuin joku olisi pessyt käsiään ja lopulta melko läheltä mekaanisen liukuoven avaamisen.

”Tohtori Ehrnberg, mitä me teemme ihmissuden kanssa? Sen lihakset alkavat surkastua, koska olemme pitäneet sitä nukutettuna niin kauan. Lisäksi olen huolissani sen psyykkisestä tilasta. Kukaan elävä olento ei siedä nukutusta kovin pitkään.”

Puhuja oli nainen, äänen sävyn ja rikkonaisuuden perusteella jo yli neljänkymmenen, mutta tuoksun perusteella ei vielä viisissäkymmenissä. Aksel kiinnostui naisesta heti, sillä voimakkaiden kemikaalienkin läpi hän saattoi haistaa, että naisessa oli potentiaalia ravinnoksi.

Nainen tuli Akselin viereen ja nosti hänen kylmän kätensä omaan, lämpimään ja pehmeään käteensä. Nainen käänteli Akselin kättä ja siveli sitä, ilmeisesti tutkien Akselin kämmentä ja kyynärvartta.

”Ihmissutta ei voi herättää. Se olisi liian vaarallista”, vastasi tohtori Ehrnbergiksi kutsuttu mies, joka oli Akselin lähellä.

”Mutta meidän on keksittävä jokin keino pitää se turvallisessa tilassa hereillä. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei elävää olentoa, etenkään älyllistä sellaista, voi pitää nukutettuna kahta kuukautta kauempaa”, nainen intti.

Jos Aksel olisi voinut puhua, hän olisi voinut kertoa ihmisille, että ihmissudet olivat heikkoja hopealle. Hopeakahleissa ihmissusi olisi yhtä surkea ja säyseä kuin kotisohvalla viihtyvä puudeli. Toisaalta, vaikka Aksel ei pitänytkään ihmissudesta, hän tuskin olisi kertonut tämän heikkoutta näille sadisteille.

”Tätä kai voi pitää liikkumattomana pitkäänkin. Tarkoitan, että sehän on teoriassa kuollut”, nainen sanoi sitten ja alkoi taivutella Akselin kättä samalla.

”Ja liikkumattomana se pitääkin pitää. Jos kukaan havaitsee vähänkään liikettä, tästä huoneesta on poistuttava välittömästi ja painettava oven ulkopuolella olevaa hätäpainiketta”, tohtori Ehrnberg sanoi.

Aksel kuuli kaksi kahahtavaa liikahdusta jostain hiukan kauempaa. Hän haistoi hien ja aisti levottomuuden. Kenties nämä kaksi olivat vartijoita.

”Minua kiinnostaa tämä iho, tohtori Ehrnberg. Se on kova. Aivan toisenlainen kuin muilla, jota olemme tutkineet”, nainen sanoi ja laski lopulta irti Akselin kädestä.

”Se voi johtua sen iästä. Sehän selvisi aiemmin myös auringonvalosta, ilmeisesti vähin vaurioin. Ota ihonäyte, niin voimme tutkia sitä tarkemmin. Ota myös muita kudosnäytteitä, sillä minua kiinnostaa sen ihmisaikana saama suoja taudinaiheuttajia vastaan. Tämä on elänyt aikana, jolloin isorokko ja muut jo hävitetyt taudit olivat vielä arkipäivää. Voimme hyvällä onnella eristää siitä vasta-aineita ja taudin aiheuttajia”, tohtori Ehrnberg selitti ja paineli nyt vuorostaan Akselin käsivartta ja rintakehää.

Lopulta ihmiset jättivät Akselin kehon rauhaan. Aksel kuuli etääntyviä askeleita ja liukuoven suhahduksen. Hän aisti tohtori Ehrnbergin lähteneen. Nainen oli siirtynyt jonnekin hiukan kauemmaksi ja kolisteli erilaisten metallisten ja lasisten instrumenttien parissa. Aksel ei ollut ajatellut kantavansa jotain muinaisia tauteja ja niiden vasta-aineita kehossaan ja ajatus moisesta sai hänet hiukan levottomaksi. Olihan hän sairastanut lapsena moniakin ikäviä tauteja, mutta ei kyennyt oikeastaan muistamaan niitä. Myöskään puheet kudosnäytteiden ottamisesta eivät miellyttäneet häntä, sillä se tietäisi kipua. Kipuun hän oli kuitenkin tottunut pitkän olemassaolonsa aikana, joten hän ei ollut erityisen huolissaan siitä, että häneltä leikeltäisiin ihoa.

Aksel kuuli pyörien rullaavan lattialla ja lopulta nainen palasi hänen luokseen. Nyt nainen ja tämän tuomat esineet haisivat voimakkaasti puhdistusaineelle. Nainen otti Akselin käden, venytti sitä ja asetti jollekin juuri tuomalleen työtasolle.

”Minun käy häntä hieman sääli”, nainen sanoi jollekin toiselle huoneessa. ”Hän on kuollut hyvin nuorena. Häneltä on jäänyt paljon elämää kokematta.”

Empatia yllätti Akselin pahemmin kuin viilto, jota nainen ei kyennyt tekemään skalpellillaan Akselin kovan ihon läpi. Nainen pyyhki Akselin kättä pahanhajuisella nesteellä ja painoi terää lujemmin vasten ihoa. Aksel toivoi, että iho antaisi pian periksi. Kunhan nainen saisi haluamansa, hän lähtisi pois.

Unohtaakseen tukalan tilanteensa Aksel antoi mielensä tutkia paikalla olijoita. Naisen mielen hän jätti rauhaan, sillä hän halusi antaa naisen keskittyä. Huoneessa oli kaksi muutakin elävää, joista toinen kiinnosti Akselia aivan erityisesti. Hän oli heikko. Aksel aisti pelon ja levottomuuden nuoresta mielestä. Hän oli mies, kenties sotilas. Akselin oli helppo mennä hänen ajatuksiinsa, joita hallitsi kauhu, epäusko ja pelko. Mies ei olisi halunnut olla huoneessa Akselin kanssa. Mutta tunkeuduttuaan hiukan syvemmälle miehen mieleen Aksel löysi todellisen syyn pelolle. Mies ei pelännyt siksi, että Aksel oli vampyyri. Hän pelkäsi siksi, että ei halunnut nähdä ruumista. Ikävä muisto, jonka nuori mies oli työntänyt syvälle mielensä perukoille, pyrki itsepintaisesti esiin. Kaksi ruumista, mies ja nainen. Arkuissa. Heidän ympärillään oli kukkia ja itkeviä ihmisiä. Ja mieskin itki lohduttomasti, sillä ruumiit olivat hänen vanhempansa.

Hän on menettänyt molemmat vanhempansa lapsena, Aksel oivalsi. Kuollut isä ja kuollut äiti, joiden äänen mies vielä joskus toivoi kuulevansa. Pakosuunnitelma alkoi muodostua Akselin mielessä. Hän tarvitsi vain hiukan aikaa ja kahdenkeskeisiä hetkiä tämän sotilaan kanssa. Se ei toivottavasti olisi vaikeaa, sillä tohtori Ehrnberg oli nimenomaan määrännyt, että jonkun tuli aina vartioida Akselia. Lisäksi vaikutti siltä, etteivät ihmiset halunneet tappaa häntä ainakaan aivan heti. Aksel oli löytänyt toivoa toivottomaan tilanteeseensa.

[Kronus]

Raskas kolahdus sulki oven, sitten kartanon aula oli hiljainen ja rauhallinen. Sisällä Benjamine koki olevansa turvassa, ja hengähti. Hän laski kantamuksensa maahan, sulki hetkeksi silmänsä ja nojasi selkänsä suljettua ovea vasten. “Minä se olen, minä tulin kotiin” hän sanoi ääntään vain hieman korottaen. Hän ei kuullut vastausta, vain vanhan kaappikellon raksutuksen kartanon hiljaisuudessa. Mutta hän tiesi että Aksel oli kotona hiljaisessa kartanossa ja oli kuullut hänet, ja tieto siitä sai hänet hymyilemään. Hän oli varmistanut ettei Akselilla tänä yönä ollut tarvetta poistua kartanosta tapaamisten tai veren takia. Kartanossa he olivat turvassa.

Sitten hän avasi silmänsä ja kuulosteli alakertaa hieman tarkemmin. Hän oli otaksunut ettei Brassbell olisi enää hereillä, ja näin vaikutti olevan, koska kukaan ei tullut aulaan häntä vastaan. Hyvä niin. Seuraavaksi hän komensi: “Tule esiin sieltä! Tiedän että kyttäät taas minua. Yritä nyt olla kerrankin hyödyksi ja vie tämä kassi makuuhuoneeseeni.”

Kaapin ovi narahti raolleen ja pimeästä esiin kömpi pieni ja rujo olento, joka oitis peitti muotonsa ylisuurten käsiensä taakse. Sen käsien selkäpuolen rypyt ja kuopat väreilivät hetken luonnottomasti, kuin kivenkoloon naamioituvan mustekalan nahka. Nopeasti kädenselkien uurteet muodostivat aivan kuin ihmiskasvot, jotka tuijottivat kohti Benjaminea, ja pian jo matkivat hänen piirteitään ja ilmeitään, kuin elävä peili.

“Tuo kassi tuossa, ala mennä nyt” Benjamine tokaisi kärsimättömänä. Hän katsoi kuinka otus luikki lattian poikki hänen jalkojensa juureen, kasvot koko ajan häntä kohti tuijottaen, kuin kävelevä pää. Se kulki aiempaakin kumarammassa, koska se tasapainotti perässään nyt paksua häntää, joka painoi miltei saman verran kuin otus itse. Benjamine oli tehnyt siitä lisäravintoa varastoivan ulokkeen, niin kuin kamelin kyttyrä, tai paremminkin sisiliskon häntä, siltä varalta että ylimääräiselle verelle tulisi tarvetta. Verta ei voinut koskaan olla liikaa. Mitä enemmän verta kartanosta löytyisi, sitä vähemmän Akselilla olisi tarvetta poistua sieltä.

Otus katosi itseään kaksi kertaa suuremman ostoskassin taakse, ja kurotteli piilostaan kourillaan kassin kahvaa. Se oli ruma ja surkea pieni otus, ja tiesi sen itsekin, koska se ei koskaan halunnut näyttää Benjaminelle oikeita kasvojaan. Nytkin se kamppaili aivan yksinkertaisen tehtävän kanssa, koska se tarvitsi käsiään sekä rumuutensa peittämiseen että kassin kuljettamiseen. Benjamine puolestaan ei halunnut näyttää kenellekään, millainen kammotus hänen kehostaan ja verestään oli syntynyt, ja siksi käski sitä pysymään piilossa kaikilta. Hän tuuppasi jalallaan kassin nurin, otuksen päälle, ja katsoi sitten muualle antaakseen otukselle tilaisuuden häipyä. Hän kuuli kuinka otus kipitti lattian poikki, raahaten kassia perässään portaikkoon, ja oli sitten poissa.

Alkuun Benjamine ei ollut halunnut edes antaa nimeä tuolle inhalle, lähes hyödyttömälle otukselle. Se oli syntynyt hänen kehostaan, oli osa häntä, ja muistutti häntä vain siitä miten inhottava ja poikkeava hänen kehonsa oli. Mutta sitä oli hankala ajatella aina vain jonakin “otuksena”, kun se oli jatkuvasti läsnä, vaikkakin piilossa. Benjamine oli miltei huomaamattaan nimennyt otuksen, ihan vain jotta sen ajatteleminen ja käskeminen olisi yksioikoisempaa. Sen nimi oli Body. Se tuntui sopivalta sille. Sehän tarkoitti oikeastaan samaa kuin “otus”.

***

Benjamine otti raskaimman kantamuksensa, kanisterin jossa tumma neste lotisi, ja kantoi sen keittiöön. Hän nosti sen tiskialtaan viereen ja haki sitten kaapista muovisia virvoitusjuomapulloja, ja vetolaatikosta suppilon. Hän avasi ja tyhjensi ensin pullot viemäriin, huuhteli ne, ja täytti ne sitten uudelleen raskaasta kanisterista, josta pulppusi tummaa verta. Hän täytti pullon toisensa jälkeen, varoen läikyttämästä kallisarvoista nestettä ohi, kunnes kanisteri tyhjeni. Hän valutti viimeiset pisarat ulos ja suppilon kautta pulloon, mutta viimeinen pullo jäi vajaaksi. Benjamine nosti vajaan pullon altaasta ja vertasi sitä täysinäisiin. Hänen toinen kätensä poimi korkin, mutta jäi hypistelemään sitä, sen sijaan että olisi sulkenut pullon. Sitten hän nosti pullon huulilleen ja joi sen, tyhjensi sen nopeasti ja kokonaan. Sitten hän katsoi ympärilleen, ja kun ketään ei näkynyt eikä kuulunut, hänen katseensa kiinnittyi vastatäytettyihin pulloihin tiskipöydällä. Mutta niihin tarttumisen sijaan hän pudotti kädessään yhä olleen korkin lattialle ja nosti kätensä suulleen. Hän painoi hampaat omaan kämmeneensä ja sulki silmänsä. Maku oli sama, ja luottaen siihen, ettei kukaan kävelisi keittiöön nyt, hän odotti siinä verenhimon hellittämistä.

Muutaman hetken päästä hän uskalsi avata silmänsä. Hän otti käden pois suustaan, hänen syyllinen katseensa hyppi vuotavasta kädestä tiskipöydän pulloihin ja takaisin. Hän tarttui nopeasti tyhjään pulloon, puristi verisen kätensä nyrkkiin sen yläpuolelle, ja alkoi valuttaa vertaan talteen. Kesti tovin ennen kuin pullo täyttyi. Se näytti miltei täysin samalta kuin muutkin pullot. Veren värissä oli vivahteen ero, mutta sitä oli melko mahdotonta huomata täysinäisestä pullosta. Mutta se joka tämän pullon joisi huomaisi kyllä eron, ja katuisi sitä taatusti. Benjamine poimi korkin lattialta ja kiersi sen pulloon kiinni. Hän otti vetolaatikosta pihviveitsen ja veti sillä viillon korkin kylkeen, sellaisen jonka tuntisi pimeässäkin. Tämä pullo näytti melkein samalta kuin muutkin, mutta se olisi ansa. Ansa siltä varalta että Dagmar tai Zubair tunkeutuisi Kronin kartanoon ja löytäisi Benjaminen veripullokätkön.

***

Kun Benjamine oli huutanut Bodyn keittiöön ja määrännyt minne sen piti pullot kätkeä, hän kiipesi äkkiä yläkertaan ja meni huoneeseensa, ja varmisti että ovi meni visusti kiinni. Hän alkoi kiireisesti riisua saappaitaan ja vaatteitaan. Hänellä ei ollut liikaa aikaa tähän, ja päästessään alusvaatteisiinsa hän huomasi homunculuksensa jättäneen ostoskassin kyljelleen lojumaan, niin että ostokset pursusivat siitä lattialle. Benjamine kirosi otusta samalla kun nosteli vaatteita lattialta ja kassista sängyn päälle, löytäessään kassin pohjalta uimapuvun, ja vielä vetäessään sitä ylleen. Siitä selvittyään hän vaikeni ja rauhoittui, veti muutaman syvän, vaikkakin hyödyttömän, henkäyksen ja astui sitten peilin eteen.

Uima-asu oli punainen, ilman mitään suurempia koristeluita, mutta joustavaa ja kevyesti kiiltävää kangasta. Se oli yksiosainen kapeilla olkaimilla, avoin syvälle selkään, ja kyljistään pelkkiä nyörejä. Benjamine tarkasteli sen istuvuutta ja nypläili nyörejä paljaalla iholla. Onneksi rinnat vetivät katsetta eniten puoleensa. Hän vilkaisi sängylle viskelemiään uusia vaatteita. Hän oli aika tahtiin menettänyt parhaita vaatteitaan, ja tarvitsi paljon uusia. Nämä eivät olleet stylistin valitsemia, vaan sellaisia joita Benjamine oli ajatellut Akselin mielellään hänellä näkevän, tai joissa hän uskoi parhaiten Akselia edustavansa. Hän katsoi takaisin peilikuvaansa ja oikaisi vielä solisluun yli kulkevaa olkainta. Silloin kun kuuluisa muotisuunnitelija oli luonut heille uuden tyylin, Benjaminen paras piirre olivat hänen hartiansa, ja valitut vaatteet korostivat niitä. Nyt asia ei ollut enää niin. Hartiat olisi nyt joka tapauksessa parempi pitää peitettyinä, tai korjata jollain tapaa paremmiksi. Mikään ei estänyt häntä raastamasta olkapäitä auki ja pujottamasta olkanauhoja solisluun tai jonkin olkaluun alle, pysyvästi kiinni, paitsi…

Hänen kylkensä oli edelleen arvilla chantrylle tehdyn iskun jäljiltä, jolloin villipeto oli iskenyt hampaansa Benjamineen. Ne olivat parantuneet, mutta repeämät erottuivat edelleen arpina. Hänen sormensa painelivat kylkeä, laskeskellen alimpia kylkiluita, ja sitten mittaillen lonkan harjannetta. Nekin olivat hyvät kiinnepisteet. Näistä kohdista hän voisi upottaa nauhat ihonsa alle, kovertaa sinne luiset koukut, kiinnittää asun itseensä pysyvästi, ja sitten korjailla ihonsa katsetta kestäväksi sieltä mistä se vielä oli paljasta. Benjamine vikaisi herätyskelloa ja tajusi että hänen olisi aloitettava saman tien. Kukaan ei enää saisi asua riisuttua pois, tuskin päivälläkään, ainakaan häntä havahduttamatta. Hän olisi turvassa, hänen häpeänsä pysyisi salassa.

***

Poreallas hallitsi koko tilaa päällä ollessaan. Sen hurina ja höyry valtasivat pehmeästi koko kylpylätilan. Kun Benjamine sammutti muut valot, lamput porealtaan pinnan alla vain vetivät väkisin katseen itseään kohti. Lämmin vesi lainehti ja kupli lempeästi. Benjamine oli kuulevinaan Bodyn hiipivän sisään hämärän turvin, muttei ollut huomaavinaan sitä. Se pysyisi kuitenkin piilossa, ei se häiritsisi. Benjaminen kädessä oli hänen taumaturginen lääkkeensä, ja hän mietti millaista mahtaisi olla kokea kaikki tuo kuten Toreador? Oikeastaan hän oli aika kateellinen Camillalle ja Noreenille. Kohdattuaan Zubairin ja nyt epäkuolleen Dagmarin, hän oli entistä tietoisempi siitä, miten epäreilu hänen klaaniltaan peritty kirouksensa oli. Se teki nautinnosta niin ongelmallista. Sitten hän kulautti lääkkeensä alas kurkustaan ja tunnusteli hetkisen sitä tuttua turruttavaa tunnetta, joka alkoi hiljalleen levitä hänen kurkustaan ja vatsastaan. Pian hän ei enää tuntenut kateutta, tai oikeastaan edes uteliaisuutta, sen enempää kuin verenhimoakaan. Porealtaan houkutus peittyi jonnekin turtumuksen alle.

Benjamine katsoi vielä kerran kelloa. Hän oli tuonut herätyskellonsa, koska kylpylässä ei ollut kelloja. Alkoi olla aika. Hän poimi sivupöydältä kellon, tikarin sekä ladatun pistoolin ja vei ne porealtaan reunan luo, käsivarren ulottuville. Aseen oli aina oltava käden ulottuvilla. Kylpy oli Akselin iltarutiini, sen tarkoitus oli olla mukava ja rentouttava. Samalla Benjamine saattoi juottaa vertaan Akselille, eikä Akselin tarvitsisi poistua kartanosta huomennakaan. Mutta hänen oli silti varauduttava Assamiitin hyökkäykseen ja suojeltava Akselia. Juuri tällaista huojentumisen hetkeä saattaisi Assamiitti käyttää hyväkseen. Benjamine aikoi olla nyt viisaampi ja pätevämpi. Ei enää typeriä virheitä. Pian Aksel tulisi. Benjamine, uudessa uimapuvussaan, odottaisi häntä altaan laidalla, tässä aseiden ja kellon välissä.

[Kronus]

Mitä äiti oli nyt tehnyt? Mitä hän oli taas tehnyt? Benjamine selasi uutista kaksin käsin, sormet vapisten. Puhelimen ruutu veti hänet kumaraan. Hänen oli istuttava alas sängyn laidalle, mutta noustava heti takaisin jaloilleen. Laukku putosi sängyltä ja siitä ulos vieri tumman nesteen täyttämä pullo. Body ryömi esiin nojatuolin alta sen houkuttelemana. Benjamine nappasi sivupöydältä ripsivärin ja viskasi sillä olentoa kiukkuisesti. Kolahdus ajoi sen äkkiä takaisin piiloonsa.

Benjamine puri yhden peukalon kynttä ja toisella peukalolla vieritti levottomasti ruutua. Kaikki oli siellä. Hänen syntymävuotensa. Hänen lapsuutensa, jolloin hän ei ollut vielä edes itse tajunnut mikä teki hänestä niin erilaisen. Hänen salaisuutensa. Totuus korjatusta sukupuolesta, jonka kanssa hän oli jäänyt yksin siitä hetkestä lähtien, kun hän oli lopulta tajunnut sen. Hänen häpeänsä. Hänen hoitonsa, joita hän vihasi niin paljon, että ne olivat jääneet yhtä puutteellisiksi kuin hän itsekin. Kaikki se mikä oli ajanut hänet etsimään itseään mistä tahansa muualta. Se mitä hän oli paennut.

Hänen teki mieli huutaa, tai paeta, tai hävittää itsensä jonnekin. Mitä äiti oikein ajatteli? Mitä hän luuli tekevänsä? Benjamine käpertyi sängylle kyljelleen, veti raajansa suppuun. Eikö äiti tajunnut kenen rahoilla hän matkusti, asui hotellissa, osteli vaatteita ja leventeli tuttavilleen? Aksel ei kaivannut tällaista julkisuutta. Aksel ei ansainnut sitä. Akselilla oli jo ihan riittävästi ongelmia ja häiriötekijöitä, sekä julkisia että yksityisiä. Akselilla oli varaa sekä oikeus valita lähipiirinsä paremmin. Hän ei kaivannut tätä. Aksel ansaitsi rauhaa ja järjestystä, ei mitään mediasirkusta ja julkista pilkkaa. Aksel ei tarvinnut Benjaminen häpeää, jota äiti levitteli koko maailmalle. Mitä jos Aksel saisi tarpeekseen ja häätäisi Benjaminen pois luotaan? Äiti ei saisi sitä ikinä anteeksi. Pitäisikö Benjaminen heti häipyä kartanosta ja jättää Aksel rauhaan? Voisiko hän viedä edes vaatteita mukanaan, jotka oli Akselin rahoilla ostettu? Pystyisikö hän lähtemään näkemättä Akselia vielä kerran?

***

Mikä onni olikaan tuonut hänet Akselin kanssa yhteen, Benjaminen oli vaikea uskoa sitä. Aksel oli yllättänyt hänet, ja hän oli helpottunut. Äidin haastattelusta kuuleminen ei sittenkään raivostuttanut Akselia. Hän ei suuttunut Benjaminelle, eikä halunnut häätää tätä pois luotaan, eikä edes hänen äitiään. Hän jopa näki asiassa joitain valoisia piirteitä, ja päätti että tahtoi itsekin puhua aiheesta lehdistölle. Tietysti se pelotti Benjaminea valtavasti, muttei millään tutulla tavalla.

Benjamine oli ennen takertunut moniin henkilöihin, eikä ollut kyennyt kuvittelemaan voivansa selvitä ilman heitä. Hän oli pyrkinyt salaamaan totuuden itsestään heiltä kaikilta, sen jälkeen kun kaikki oli mennyt pieleen Susanin kanssa. Toisilta, kuten mestari Harmanilta, ei ollut mitään toivoa pitää salaisuuksia. Harman tiesi, ja piti totuuden salassa, käyttääkseen sitäkin Benjaminen hallitsemiseen. Toiset, kuten Gwenda White tai Liliya, eivät koskaan paljastaneet tietävänsä Benjaminen häpeällistä salaisuutta. Yhtä kaikki, Benjamine koki että jos tai kun he saisivat tietää totuuden, he halveksuisivat häntä siitä. Ehkä hekin tiesivät, ehkä he olivat aina tienneet. Ainakin he olivat kohdelleet häntä kuin olisivat tienneet koko viheliäisen totuuden.

Benjaminella oli ollut erilaisia suhteita erilaisten ihmisten, ja vampyyrienkin, kanssa. Vaiko sittenkin samanlaisia suhteita? Vaikka hänen oli myönnettävä kokevansa enemmän turhautunutta vetoa naiskauneutta kohtaan, hän myös katui suhteitaan naisiin syvemmin, ainakin Gwendaan ja Liliyaan. Ne olivat olleet epätoivoisempia, tuhoisampia hänen mielenterveydelleen. Hän katui niiden suhteiden aloittamista, koska jo niiden aloittaminen oli maksanut hänelle jotakin kallista, ja siitä suunta oli lopulta vain alaspäin. Suhteet miehiin, kuten professori Hughesiin tai mestari Harmaniin, eivät nekään olleet varsinaisesti terveitä olleet. Mutta niissä oli ollut tiettyä vakautta, herkkä tasapaino, jonka rikkomisesta hän saattoi syyttää yksin itseään. Herra Hughesilla oli ollut vaimo ja perhe, mutta Benjamine oli uskonut voivansa olla onnellinen saadessaan työskennellä hänen kanssaan, kunnes tuhosi kaiken rakastumalla Gwendaan. Harman nujersi täysin Benjaminen tahdon hallitakseen häntä, mutta antoi myös kaikki ne eväät jotka Benjamine tarvitsi vaarallisen tehtävänsä suorittamiseen. Benjamine itse petti sirensä, sekä laumansa, Liliyan tähden.

Hänellä oli ollut aikaa katua kaikkia noita suhteita. Mutta hän oli ollut onnettomampi yksinään. Hän oli silti ollut suhteissaan myös tyytyväinen, iloinen, jopa onnellinen. Silti kukaan muu ei vielä ollut saanut häntä kokemaan mitään tällaista. Aksel tiesi hänen salaisuutensa, oli tiennyt sen alusta pitäen. Silti Aksel ei tuntunut inhoavan eikä halveksivan häntä. Aksel ei käyttänyt salaisuutta hänen hallitsemiseensa. Aksel ei myöskään piilotellut sitä. Aksel ei edes vältellyt salaisuutta, niin kuin sitä ei olisi olemassa. Tämä oli Benjaminelle jotain uutta. Hän oli huojentunut, mutta tunsi myös jotain muuta, jotain syvempää. Hyväksyikö Aksel tosiaan hänen häpeänsä? Opettaisiko hän sen Benjaminellekin? Benjamine koki, että totuuden ääneen lausuminen, toimittajalle ja koko maailmalle, muuttaisi kaiken. Se oli pelottavaa, samalla tavalla kuin selkeä hetki keskellä itsetuhoisuuden masennuskautta, mutta silti eri tavalla. Hän tiesi että se oli jotain mitä hän voisi kohdata vain yhdessä Akselin kanssa.

[kardinaali]

Detroit, tammikuu 2019

Amelie heräsi kuumeisesta unestaan ja hapuili vesilasia sängyn vieressä. Lasi oli vielä puolillaan, mutta vesi oli lämmintä ja maistui vienosti raudalta, sillä se oli seissyt pöydällä jo vuorokauden. Kuumat kyyneleet valuivat Amelien poskille. Hän ähkäisi ja rojahti takaisin makuulle.

Huone pyöri Amelien silmissä. Hän yritti muistella houreuntaan, mutta se oli alkanut jo unohtua. Nyt, kun hän oli hereillä, hänen oli kohdattava jälleen kammottava todellisuutensa. Ja totuus. Kammottava totuus.

Vuosikaudet hän oli uskonut olevansa Jumalan valittu ja uskollinen palvelija. Hän oli ajatellut saaneensa erityiset voimansa Kaikkivaltiaalta, jotta hän voisi taistella Saatanan kätyreitä vastaan. Niin hänelle oli sanonut se musta baptistipappi Alabamassa, kun hän oli vaeltanut etelään etsimään juuriaan. Amelie oli halunnut uskoa häntä, sillä ensikertaa elämässään hän oli tavannut itsensä kaltaisia ihmisiä ja kokenut kuuluvansa johonkin. Mutta se kaikki oli ollut valhetta. Pappi tuskin oli tiennyt, mistä Amelien voimat todella olivat peräisin ja kenties mies oli uskonut niiden tulleen Jumalalta. Mutta totuus oli paljon karumpi.

Nyt, maatessaan Woodsiden sairaalavankilan vuoteessa kuumehoureissaan, Amelie muisti kaiken. Hän muisti valkoiset rautavuoteet, desinfiointiaineen hajun ja toisten lasten tuskaisen itkun. Hän muisti myös kivun. Kammottava kipu oli raastanut hänen kehoaan aina rokotusten jälkeen. Kipua oli seurannut kuume ja houreunet. Amelie ei muistanut, kauanko hän oli ollut uhrina julmissa lapsikokeissa, tai miten vanha hän oli ollut. Sen hän muisti, ettei ollut osannut vielä lukea. Joku vanhempi lapsi oli kerran lukenut kirjaa vuoteessa muille makuusalissa oleville, kunnes hänen heikko ja tuskainen äänensä oli muuttunut pelkäksi sekavaksi muminaksi ja lopulta vaiennut kokonaan. Toiset lapset olivat kuolleet huutaen ja itkien, toiset kammottavien kouristusten seurauksensa. Lopulta makuusalissa ei ollut ollut muita lapsia jäljellä kuin Amelie. Hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi, vaikka valkopukuiset hoitajat olivatkin yrittäneet piristää häntä. Sitten reservaatista oli tuotu uusia lapsia ja pian tuskanhuudot ja itku olivat jälleen täyttäneet makuusalin.

Amelie voihkaisi kääntyessään kyljelleen. Tällä kertaa häntä ei kidutettu rokotteilla, mutta ilmeisesti likainen neula verikoetta otettaessa oli aiheuttanut hänelle kuumeen. Oikeassa kyynärtaipeessa oli kipeä, punainen paukama. Lääkärit halusivat selvittää, mikä teki hänestä erikoisen. Niin he olivat halunneet selvittää silloin aikoinaankin, Amelie mietti. Hänen ollessaan lapsi, lääkärit olivat tehneet hätäisen arvion ajatellen, että Amelien poikkeuksellinen sietokyky rokotteita kohtaan johtui hänen etnisestä taustastaan. Sen vuoksi lukuisat mustat lapset olivat joutuneet kärsimään ja kärsivät yhä. Se oli väärin, Amelie ajatteli tuskaisena. Hänen vuokseen viattomat joutuivat kärsimään. Mitä pikemmin lääkärit selvittäisivät, mikä teki hänestä erityisen, sitä pikemmin he jättäisivät viattomat rauhaan. Eikä kukaan ehkä enää kuolisi lääkäreiden käsiin.

Mutta päästäisivätkö lääkärit Amelien, arvokkaan koekaniininsa, vapaaksi selvitettyään hänen salaisuutensa? Ja jos hän pääsisi vapauteen, mitä hän tekisi? Amelie ei voisi palata takaisin seurakuntansa luokse. Hän ei kestänyt ajatusta siitä, että nämä edelleen pitäisivät häntä pyhänä. Hän ei ollut pyhä. Hän oli pelkkä luonnonoikku, jolle lääkärit olivat antaneet yliluonnollisia voimia. Olihan hän tehnyt voimillaan paljon hyvää. Hän oli vapauttanut Saatanan kätyrit siitä riivaavasta voimasta, joka esti niitä palaamasta Jumalan luokse. Hän oli siirtänyt riivauksen eläimeen. Se oli ollut hänen suurin ihmetekonsa ja hänen suurin voimansa. Hän oli auttanut monia. Mutta Amelie epäili, ettei enää pystyisi ihmeisiinsä. Nyt, kun hän tiesi, etteivät voimat tulleet Jumalalta, hän oli menettänyt uskonsa. Ja ilman uskoaan hän tuskin kykenisi käyttämään voimiaan.

Huoneen ovi avautui ja valkopukuinen nuori hoitajatar tuli huoneeseen metallinen ruokatarjotin kädessään. Nainen oli musta kuten Ameliekin, mutta hänen hiuksensa olivat poikkeuksellisesti suorat. Nainen oli kammannut ne paksulle poninhännälle päälaelle.

”Kuinka te voitte, mama Amelie?” Nainen kysyi aralla äänellä. Hän oli baptisti, mutta ei Detroitin seurakunnasta. Joku oli kuitenkin kertonut hänelle Amelien korkeasta asemasta seurakunnassa.

”Olen voinut paremminkin”, Amelie vastasi ja yritti hymyillä naiselle.

Hoitajatar laski tarjottimen sänkyyn kiinnitetylle pöydälle ja käänsi sen sitten Amelien ylle. Tarjottimella oli lautasellinen meksikolaista lihakeittoa, salaattia, sämpylä ja pullollinen kivennäisvettä. Ameliella ei ollut nälkä, mutta viileä vesipullo houkutteli häntä. Hoitajatar huomasi sen, avasi pullon ja ojensi Amelielle. Kylmä vesi helpotti heti Amelien tuskaista oloa.

”Teillä on korkea kuume. Minä käyn hakemassa teille särkylääkettä”, hoitajatar sanoi huolestuneena.

”Ei!” Amelie huudahti niin äkisti, että purskautti vettä suustaan. Hän yski.

”Miksi ei? Se helpottaa teidän oloanne”, hoitajatar vastasi.

”Ei, en halua King Pharman lääkkeitä. Minä en luota heihin. Eikä teidänkään pitäisi käyttää niitä”, Amelie sanoi käheällä äänellä.

Nuori hoitajatar vilkaisi olkansa yli ovelle. He olivat kaksin huoneessa. Hän kumartui Amelien puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
”Minulla on laukussani toisen lääkeyhtiön aspiriinia. Tuon teille sitä. Kuume on saatava laskemaan ja tulehdus poistettua, jotta te voitte lähteä täältä.”

Amelie kastoi naista kummissaan. Oltiinko häntä vapauttamassa? Hoitajattaren pelokkaasta ja tuimasta ilmeestä päätellen kyse ei ollut siitä.

”Minä olen muuttanut Detroitiin vastikään ja kuullut teistä seurakunnalta. Diakonilla on suunnitelma. Hän aikoo tulla vapauttamaan teidät heti kun minä voin tuoda heille tiedon siitä, että te ette ole hengenvaarassa tulehduksen vuoksi. Me autamme teidät turvaan”, nainen kuiski Amelien korvaan.

Pelastus, Amelie ajatteli. Hänen oma seurakuntansa aikoi pelastaa hänet. Mutta minne hän pakenisi? Miten kauas hänen olisi mentävä, jotteivat King Pharman lääkärit löytäisi häntä? Nainen näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa ja kuiski kiihtyneenä:

”Teidän poikanne auttaa teidät pakoon. Hän on tullut kaupunkiin.”

Amelie kalpeni. Hänen poikansa Obedience oli kaupungissa! Hän oli yrittänyt suojella poikaansa ja pitää hänet salassa. Obedience oli luvannut äidilleen useasti, ettei tulisi Detroitiin. Ja nyt hän oli täällä. Amelie voihkaisi. Kunpa Jumala suojelisi hänen ainoaa lastaan, Amelie ajatteli, kunnes muisti katkerana, ettei Jumalaa ollut olemassa.

[Kronus]

Tiistai 29.1. 2019

Tänään Body herätti raapimalla ovea, joten jouduin nousemaan ja päästämään sen sisään. Mitä sen kanssa pitäisi tehdä? Sanoin sille ettei se saa tärvellä kartanon ovia eikä häiriköidä Akselin iltarutiineita. Kyllä sekin tiesi että oli Akselin kylvyn aika, tai ainakin pian olisi. Ja Aksel kuulee kartanossa melkein kaiken, luultavasti. Joten ei mitään tuhotöitä. Sen sijaan Body sai sillä välin auttaa minua käsivarsien korjaamisessa. Toisin kuin eilen. Se ei ole mikään näppärä otus, mutta ylimääräinen silmäpari auttaa silti, vähän. Ainakaan Body ei tänään pilannut kaikkea, niin kuin eilen. Mutta hyvin vähän siitä apuakaan oli. Parempaan pitäisi pystyä ennen perjantaita.

Aksel kertoi pitävänsä symmetriasta, ja tietenkin hän pitää. Symmetria on kauneutta, mutta Akselin ainutlaatuiset aistit ovat tietysti sille erityisen herkät. Herkemmät kuin kenelläkään muulla, ja Akselin erityinen mielenlaatu on varmasti symmetrialle erityisesti virittynyt. Autistisen neron matemaattinen mieli. Perjantaina on Camillan kutsut. Niihin mennessä viimeistään, Camillan tuntien, pitää korjata vähintään kyljestä pureman arvet. Ne ovat kaikkea muuta kuin symmetriset.

Seuraavaksi teen sen mikä eilen epäonnistui. Haen verta, täydennän taas kartanon verivarastoja. Aksel oli eilen kultainen kun pelasti minut Steveltä ja antoi juoda omaa vertaan. Hän on oikeassa, kuten aina, ja se on niin paljon parempaa ilman lääkkeitä. Mutta minun pitää silti noutaa verta Palmer Woodsiin Akselin puolesta, täyttää varastot. Minun pitää suojata kartanoa ja Akselia.


Keskiviikko 30.1. 2019

Tänään kävin taas chantrylla. Abraham tahtoo kaikkien opiskelevan useita erilaisia taumaturgian polkuja, joten valitsin nyt jotain, jotain sellaista joka voi auttaa minuakin ymmärtämään Akselin harrastuksia. Ja Akselia. Abraham antoi minulle tekstejä tutkittavaksi, mutta en minä nyt niihin pysty paneutumaan. Minulla on uusi hirviö.

Menin chantrylle tekemään rituaalin ja korjaamaan erityisen symmetriavirheen. Olisin voinut tehdä saman ilman taumaturgiaakin, mutta epäilin että Aksel olisi kyllä huomannut eron. Niin kuin epäilen vieläkin. Huomaisin eron itse ainakin. Poistin varpaan oikeasta jalasta samalla tavoin kuin vasemmastakin, laitoin senkin pataan ja tein siitäkin homunculuksen. Ajattelin että kaksi Bodya menee tässä yhtä hyvin kuin yksikin, kunhan jalat ovat symmetriset. Mutta se ei ole samanlainen kuin Body. Se on suurisuinen ja ahne olio. Nytkin se kärkkyy ja tuijottaa pienillä mustilla silmillään äsken verellä kyllästämiäni koruja. Ensin näytti siltä että se on pelkkä suu, täynnä teräviä hampaita, joka ryömii nelinkontin kuin jokin lisko. Mutta on sillä pienet silmätkin. Yhtä karmiva se on, ja hyödytön, kuin Bodykin. Ja nyt sillekin pitää sitten keksiä nimi. Mitähän Aksel sanoo? Ehkä on parempi pitää se vielä toistaiseksi lukkojen takana. Se tietää että vahdin sitä tässä kirjoittaessani. Hyvä. Ehkä saan seuraavaksi vahvistettua sopimukset tuhotun chantryn maaperän puhdistuksesta. Ja tilattua vaatteita. MInä ja Aksel molemmat tarvitsemme vaatekaapin täydennystä.


Torstai 31.1. 2019

Tänään hain lisää verta ja joitain tavaroita kaupungilta. Arvelutti jättää uusi otus kartanoon Bodyn vahdittavaksi, mutta pakkohan sitä olisi kokeilla, viimeistään jo huomenna. Eikä siitä katastrofia tullut. En pysty vielä sanomaan pitävätkö homunculukset toisistaan vai eivät, mutta ainakaan Body ei ollut antanut uuden olion syödä korujani, tai mitään muutakaan. Otus teki valehyökkäyksen kun päästin sen ulos vessasta, mutta se tuntui olevan enemmän innostunut kuin kiukkuinen. Otus osaa olla vikkelämpi kuin miltä se näyttää. Ja eloisampi.

Tutkin Akselin kanssa lisää hänen kaavojaan, ja pitää todeta että Abrahamin tekstit uppoavat järkeeni helpommin. Minun täytyy perehtyä niihin paremmin pian, ennen kuin Aksel huomaa etten tajua mistään mitään. Ensin olin päättänyt noitua koko laumalle uudet korut ghouleja vastaan, koska koko lauma kokoontuu taas juhlimaan huomenna. Mutta sitten muistin että Clifford, joka taitaa olla ghoul, on tietysti myös paikalla, ja hänelle sattui pahemman puoleinen “onnettomuus” jo edellisillä kutsuilla. Joten parempi sittenkin keskittyä tänään lukemaan taumaturgiaa, sitten kun minä ja homunculukseni olemme korjanneet kylkeni symmetrisiksi.

[kardinaali]

Michigan, helmikuu 2019

Nettipedofiili oli tarttunut syöttiin. Reagan kopioi puhelimensa näytöltä yksityisen viestiketjun keskusteluja. Nyt hän viimeinkin nappaisi sen roiston. Hän vilkaisi nopeasti puhelimen ylälaidassa olevaa kelloa ja totesi, että pian hänen olisi keskityttävä jälleen siihen tehtävään, joka oli tuonut hänet Michiganiin. Reaganilla oli liian monta tehtävää päällekkäin. Onneksi kaksi niistä sentään edistyi.

Hän oli saapunut saman päivän aamuna casinolle, joka sijaitsi lähellä Kanadan rajaa. Reagan oli erikoistunut nettipedofiileihin, mutta koska hän oli yksi viraston parhaista tutkijoista, hänet oli määrätty tälle korkean profiilin keikalle. Reagan itse ei luokitellut tehtävää korkean profiilin jutuksi, sillä sen uhrit olivat jo lähes aikuisia. Casinolla oli kadonnut kaksi bostonilaista nuorta naista, joiden arveltiin joutuneen seksuaalirikoksen uhreiksi. Mutta nämä naiset olivat jo 19-vuotiaita. Joidenkin osavaltioiden lain mukaan aikuisia, joidenkin mukaan lapsia. Joka tapauksessa Reagan oli sitä mieltä, että koska he olivat päättäneet lähteä juomaan ja huvittelemaan casinolle, heidän olisi pitänyt pitää itsestään parempaa huolta. He eivät olleet samanlaisia uhreja kuin ne 12-vuotiaat, jotka luulivat netissä keskustelevansa ikätoverinsa kanssa, kunnes lopulta karmea totuus paljastuisi ja heidän elämänsä olisi peruuttamattomasti pilalla. Sellaisia lapsia huijaavia rikollisia Reagan vihasi ja heidän kiinniottamiseensa hän halusi käyttää aikansa.

Mutta tällä kertaa hänelle ei oltu annettu vaihtoehtoja. Niinpä hän oli ottanut vastaan nuorten naisten katoamistapauksen. Toinen kadonneista naisista oli erään varakkaan liikemiehen tytär. Tämä liikemies puolestaan oli itsensä presidentti Trumpin tuttavapiiriä, mikä teki tapauksesta viraston silmissä korkean profiilin jutun. Reagan oli lähtenyt tehtävälle harmissaan siitä, että se vei aikaa hänen muilta tapauksiltaan. Mutta tutustuessaan tarkemmin casinoon hän huomasi, etteivät nämä kaksi nuorta naista suinkaan olleet ensimmäiset kadonneet. Lisäksi vain kaksi kuukautta sitten kolme 17-vuotiasta tyttöä oli ilmoittanut Grand Rapidsin poliisille tulleensa raiskatuiksi casinolla, mutta jostain kummallisesta syystä tapaus ei ollut edennyt edes tutkintaan. Reagan oli alkanut pohtia, että uhreja saattoi olla huomattavasti enemmän. Niinpä hän oli lopulta kiinnostunut tapauksesta ja päättänyt tehdä tapansa mukaan työnsä huolellisesti.

Casinon omistaja oli vaihtunut noin puoli vuotta sitten. Ennen omistajanvaihdosta casinolta oli kirjattu muutama raiskaussyyte, mutta ne olivat kaikki edenneet tutkintaan. Lisäksi uhrit olivat olleet reilusti täysi-ikäisiä. Reagan ei voinut olla ajattelematta, että uusi omistaja saattoi tietää katoamisista ja raiskauksista enemmän kuin antoi ymmärtää. Jotain kummaa casinolla joka tapauksessa oli tekeillä. Se oli kirjattu cherokee-heimon omistukseen, mutta casinon tiedoista selvisi, ettei sen johdossa ollut vuosikymmeniin ollut alkuperäisamerikkalainen. Tuskin casinon tuototkaan menivät heimolle. Sen kaltaiset huijaukset olivat tavallisia, etenkin alkuperäisamerikkalaisten vanhoilla heimoalueilla, ja vaikka niiden paljastaminen ei ollutkaan Reaganin tehtävä, hän nautti silti ajatuksesta, että saisi uuden omistajan tilille huijauksesta. Ja jos katoamisista tai raiskauksista ei ollut riittävästi näyttöä, uuden omistajan voisi saada telkien taakse petossyytteellä. Ainakin uhrit saisivat jonkinlaista oikeutta.

Reagan sai kopioinnin valmiiksi ja laittoi kännykkänsä taskuun. Hän istui casinoalueella olevan kylpylän aulabaarissa ja odotti, että kello tulisi kaksi yöllä. Silloin muutamat henkilökunnan valitsemat vieraat pääsisivät yksityistilaisuuteen. Se oli epäilyttävää. Hyvin epäilyttävää. Näön vuoksi Reagan oli tilannut oluen. Hän siemaili sitä hitaasti ja tarkkaili samalla muita aulan vieraita. Kaksi vahvasti humaltunutta nuorta naista, kenties noin kaksikymppistä, odotti selvästi yksityistilaisuutta. Baarimikko tarjosi heille ilmaista kuohuviiniä. Heistä Reagan ei ollut niin huolissaan kuin tytöstä, joka seisoi yksinään baarin aulassa ja katseli pelokkaan oloisena puhelintaan. Tytöllä oli vaaleanpunaiset collegehousut ja t-paita, jonka rintamuksessa oli kissanpentu. Hän ei voinut olla kolmeatoista vanhempi. Hän oli aivan liian nuori ollakseen siihen aikaan yöstä yksin sellaisessa paikassa. Missä tytön vanhemmat olivat? Reagan oli melko varma, että oli nähnyt tytön isänsä ja mahdollisesti pikkusiskonsa kanssa lahjatavarapuodissa aiemmin päivällä. Tyttö selvästi odotti jotain. Reagan toivoi, ettei lapsi sentään ollut saanut kutsua yksityistilaisuuteen.

Tytön jälkeen Reaganin huomio kiinnittyi pöytään, jossa oli kaksi nuorta naista ja mies. He olivat istuneet pöydässä jo jonkin aikaa ja tilanneet juomat, joita eivät olleet edes maistaneet. Toinen naisista pyöritteli haarukkaa mac&cheese annoksessa, jota hän ei selvästikään aikonut syödä. Reagan kiinnostui seurueesta. He eivät olleet pitämässä hauskaa, he olivat Reaganin tapaan tarkkailemassa tilannetta. Reagan pohti, olivatko he kenties yksityisetsiviä, jotka oli palkattu selvittämään samaa katoamistapausta kuin hänet? Hän vihasi yksityisetsiviä. Mokomat amatöörit pilasivat toisinaan viraston asiat työntämällä nenäänsä väärään paikkaan ja pahimmassa tapauksessa hankkiutumalla itse pulaan. Reagan ei halunnut joutua pelastamaan kolmikkoa vaikeuksista, johon olivat omalla, typerällä toiminnallaan joutuneet. Jättäisivät asiat ammattilaisille.

Seurueen mies oli kalju, mutta hän oli selvästikin itse ajellut päänsä tiettyä tyyliä tavoitellakseen. Miehellä oli tyylikäs, tummanharmaa puku. Hän oli hyvin nuori, tuskin kolmeakymmentä. Reaganin pohti, mikä miehen rooli seurueessa oli? Mies tarkkaili ympäristöään tummanruskeilla silmillään, joiden katse teki Reaganin levottomaksi. Reagan ei halunnut tuijottaa miestä liian pitkään.

Toinen naisista oli levottoman oloinen, kenties kolmissakymmenissä oleva, hyvin vaalea ja hoikka nainen, jonka vartalossa oli jotain käsittämättömällä tavalla kummallista. Reagan huomasi naisen tarkkailevan ympäristöään miehen tavoin, mutta lisäksi nainen seurasi kaljun miehen reaktioita. Reagan oli aistivinaan näiden kahden välillä jotain. Oliko se parisuhde? Hän ei voinut olla varma. Myös nainen herätti hänessä epämääräistä levottomuutta.

Seurueen kolmas jäsen, joka pyöritteli haarukkaa juustomakaronissa, oli ehdottomasti eniten Reaganin mieleen. Hänellä oli täyteläiset, tummat hiukset, jotka laskeutuivat houkuttelevasti hänen paljaille hartioilleen ja pyöreiden rintojensa ympärille. Naisen tummat silmät olivat villit, mutta eivät samalla tavalla pelottavat kuin kaljun miehen. Hänellä oli punaista huulipunaa ja punaiseksi lakatut kynnet, jotka antoivat naisesta dramaattisen vaikutelman. Reagan suoristi solmiotaan ajatuksissaan ja toivoi naisen huomaavan hänet.

Omasta mielestään Reagan oli melko komea. Hän oli avioitunut onnellisesti kolmetoista vuotta sitten, mutta vielä onnellisempana hän oli eronnut vain neljän avioliittovuoden jälkeen. Sitoutuminen ei sopinut hänelle. Hän oli vaimonsa kanssa eronnut sovussa ja lapsettomina. Sen jälkeen Reagan oli viettänyt vapaata poikamieselämää. Kun hän töiltään ehti, hän matkusteli mielellään Euroopassa ja Aasiassa. Hänellä oli aina kaksi tai useampia kevyitä tapailusuhteita käynnissä yhtä aikaa, sillä hän nautti kauniiden naisten seurasta. Joku olisi kai pitänyt sellaista elämää moraalittomana, mutta Reagan piti itseään James Bodin kaltaisena älykkäänä herrasmieshurmurina, jolla oli oikeus vapaa-ajallaan pitää hauskaa. Ei hän koskaan vahingoittanut tapailunaisiaan. Kun oli aika erota, se tapahtui aina hyvässä yhteisymmärryksessä.

Casinon tapaus oli kiehtonut häntä osittain siksi, että hän arveli voivansa hiukan pitää hauskaa työn ohessa. Nyt Reagan huomasi pohtivansa, olisiko kolmikon kaunis tummaverikkö halukas viettämään hänen kanssaan loppuyön? Jos nainen todella oli harrastelijaetsivä, Reaganin kaltainen viraston tutkija voisi herättää hänessä kiinnostusta ja ihailua. Kenties naisesta saisi pidempiaikaisenkin tapailusuhteen?

Miellyttävät ajatukset loppuyöstä saivat Reaganin siinä määrin unohtamaan tehtävänsä, ettei hän heti huomannut, että henkilökunta oli tullut noutamaan naisia yksityistilaisuuteen. Hän havahtui vasta, kun hänen tarkkailemansa kolmikko nousi pöydästä ja lähti humalaisten nuorten naisten ja pinkkiasuisen tytön perään kylpylän puolelle. Reaganille tuli kiire. Kolmikko sujahti kylpylän porteista kummallisen helposti herättämättä järjestyksenvalvojissa sen ihmeempää reaktiota. Reagan sen sijaan pysäytettiin puomeille.

”Kylpylään on erillismaksu. Ole hyvä ja suorita maksu tuossa tiskillä”, toinen järjestyksenvalvojista sanoi.

”Ei minulla ole aikaa!” Reagan ärähti ja alkoi kaivella lompakkoa taskustaan.

Hän vilautti järjestyksenvalvojalle FBI:n henkilökorttiaan kärsimättömänä, mutta mies halusi tarkastella sitä lähemmin. Reagania hermostutti. Hän näki vielä kauniin naisen ja tämän seurueen, mutta pian he katoaisivat muiden mukana jonnekin henkilökunnan tiloihin. Reagan tajusi myös, että hänen aseensa oli poissa. Lisäksi hänen pyytämänsä apujoukot eivät vieläkään olleet saapuneet, sillä hän ei ollut saanut keneltäkään yhteydenottoa. Reagan oli aiemmin pyytänyt Grand Rapidsin poliisivoimia varautumaan siihen, että hän pyytäisi muutaman partion casinolle.

Koskaan ennen Reagan ei ollut joutunut sellaiseen tilanteeseen. Hän oli aina ollut tehtävissään ajan tasalla. Nyt hän oli unohtanut hetkeksi tilanteen tarkkailun ja jäänyt ventovieraan kaunottaren pauloihin. Lisäksi lähikaupungin poliisi tuntui vedättävän häntä, sillä apujoukkoja ei ilmeisesti oltu lähetetty. Ja miksi hänellä ei ollut asettaan mukana? Hän oli aivan yksin ja aseettomana. Kenties harrastelijaetsivistä olisi hänelle tällä kerralla hyötyä, sillä nyt hän totisesti tarvitsi apua.

[Kronus]

Asia oli selvitetty verrattain hyvin, kutakuinkin siten kuin Aksel oli odottanut. Aksel halusi enää yhtä asiaa, kuulla mitä Benjamine ajatteli Noreenista.

He olivat löytäneet murhaajan. Murhaajaksi oli paljastunut kiinalainen mies, joka oli Lasombra, joka asui ilmeisesti laajan sukunsa kanssa Palmer Woodsissa, vastikään omistajaansa vaihtaneessa vanhassa kartanossa. Benjamine oletti, että suku oli laaja, koska hänellä oli sellainen käsitys aasialaisista. Että heille perhe oli yleensä tärkeä, tiivis ja suuri. Varsinkin jos, kuten mies oli puhunut, sukuun laskettiin mukaan myös esi-isät, jotka saattoivat pistäytyä käymään tämänpuoleisessa, suurten ja kylmien varjojen muodossa. Puistatus kulki alas Benjaminen selkää.

Varjon kosketus oli ollut kylmä ja luonnoton, se oli pistänyt Benjaminen toivomaan että hänellä olisi ollut yllään pilkkihaalari. Tai jotain vielä paksumpaa, vaikka samalla se tuntuikin siltä, ettei mikään vaate tai puku voisi suojata sen kosketukselta. Mistä saumasta tai huokosesta ei varjo mahtuisi sisään?

Varjon kosketuksen alla Benjamine oli tuntenut itsensä alastomaksi, mistä hän ei pitänyt. Hän ei halunnut kokea sitä enää uudestaan. Lasombran kohtalo oli nyt Akselin käsissä, mutta Benjamine toivoi ettei joutuisi tämänkin Lasombran kanssa taistelemaan. Ei ainakaan yksin. Eikä kyllä kaksin Noreenin kanssa. Koska Noreen oli toivoton. Toivoton, muttei ehkä sittenkään turha.

Camilla oli kova pala. Benjamine oli otellut Camillan kanssa, ja tiesi että hän piti puolensa kuten aito Kainiitti. Camilla sopi piispan henkilökohtaiseen laumaan. Hänen kanssaan Benjamine uskoi pystyvänsä suojelemaan Akselia monenlaisia uhkaajia vastaan. Noreenista ei ollut siihen, eikä ilmeisesti ikinä tulisi olemaan. Sitä oli ollut vaikea hyväksyä, koska hän piti Noreenista kaikesta huolimatta. Benjamine oli kiintynyt Noreeniin. Aksel oli syy välittää mistään ja olla elossa, ja Camilla oli kaikkein viehättävin olento maailmassa. Noreenista Benjamine oli vain alkanut pitää.

Vasta nyt Benjamine tajusi ettei Noreenin tarvinnut olla samanlainen kuin Camilla ollakseen laumalle ja Akselille hyödyllinen. Noreen ei ollut kummoinenkaan Kainiitti, mutta hän tunsi paljon ihmisiä, joista oli saatavissa paljon verta. Se oli hyvä syy välittää Noreenista ja pitää hänet piispan laumassa. Noreen toisi verta, jota Benjamine mielellään joisi Noreenista, jotta Aksel voisi juoda sen Benjaminesta. Kaikki hyötyivät.

Benjamine syleili Noreenia ja upotti hampaansa hänen kaulaansa. Hän ei vastustanut verenhimoaan. Hän joi ahnaasti, ja se oli vastaus Akselin kysymykseen.