Lucky Bailey

Kaikkea peleihin liittyvää (one-shotit, kamppisideat, hahmokonseptit...)

Lucky Bailey

ViestiKirjoittaja kardinaali » 10.11.2014 21:50

Lucky oli asunut HongKongissa kymmenisen vuotta. Vaikka sopeutuminen trooppiseen ilmastoon ja täysin toisenlaiseen kulttuuriin oli aluksi tuntunut ylivoimaiselta, ajan myötä Lucky oli oppinut pitämään uudesta kotikaupungistaan. Hän oli halunnut nähdä maailmaa ja vieraita kulttuureita ja tarttunut tilaisuuteen sellaisen tullessa eteen. Nyt, juodessaan drinkkiä vanhan kirjoituspöytänsä ääressä ja odotellessaan keikalle lähtemistä, hän mietti, ettei katunut muuttoaan.

Hän oli kotoisin Itä-Lontoosta. Lapsuutensa Lucky vietti sen likaisilla ja kapeilla kaduilla vältellen koulunkäyntiä ja poliisia. Hänen vanhempana olivat töissä kenkätehtaassa ja perhe asui tehtaan työntekijöille tarkoitetussa puutalokompleksissa. Yhden huoneen asunto ja jaettu keittiö sekä piharakennuksessa sijaitseva huussi tarjosivat sen verran askeettiset elinolot, että Lucky muutti omilleen jo kuusitoistavuotiaana.

Hänen unelmansa oli ryhtyä taiteilijaksi. Luckyn uusi koti sijaitsi Sohossa, kivitalon kellarikerroksessa pienessä märässä ja homeisessa luukussa, jossa ei ollut edes ikkunoita. Hän jakoi sen neljän muun nuoren taiteilijanalun kanssa. Usein huoneessa vietti aikaansa myös satunnaiset kadulta mukaan eksyneet naiset. Niukan elantonsa Lucky ansaitsi piirtämällä muotokuvia Lontoon puistoissa tai maalaamalla taideteoksiaan katuun. Sohon taiteilijat olivat sosiaalisia ja pitivät huolta toisistaan. Siksi Lucky tiesi, että vaikka rahaa ei jonain päivänä tulisikaan, hän saisi silti aina osansa keitetyistä perunoista, makkaroista ja absintista. Hänellä ei ollut mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia elämälleen. Hän eli päivä kerrallaan kuten kaikki Sohon taiteilijat.

Sitten syttyi suuri sota. Se ravisteli Lontoota erityisen ankarasti, kun Saksan hiljaiset tappajat pommittivat nukkuvaa kaupunkia. Lucky joutui muiden kaupungin asukkaiden tapaan lukkiutumaan yöksi sisälle, sillä ilmalaivat lipuivat kaupungin ylle täysin äänettömästi. Yölliset, absintinhuuruiset juhlat olivat ohi. Onnekseen Lucky ei kuitenkaan joutunut rintamalle. Hän oli juuri ehtinyt täyttää 21 vuotta ja tullut värvätyksi sotaväkeen, kun Eurooppaan onnistuttiin solmimaan rauha. Muistoksi hänelle jäivät armeijan tunnistuslaatat, joita hän ei koskaan päässyt käyttämään.

Sodan jälkeen Luckyn oli etsittävä kunnon töitä, sillä ihmiset eivät halunneet tai jaksaneet ostaa taidetta. Lehden painosta löytyikin töitä ahkeralle yleismiehelle. Lucky ei kokenut päässeensä vanhempiaan parempaan työpaikkaan, kunnes eräs toimittaja tarvitsi kipeästi apua. Lucky tunsi Itä-Lontoon, jonne parempiosaiset eivät uskaltautuneet ilman paikallista opasta ja suojelijaa. Ja kun epäonninen toimittaja sai tehtäväkseen kirjoittaa jutun alueesta, hän kääntyi Luckyn puoleen. Lucky lähti toimittajan mukaan tarkoituksenaan valokuvata asukkaita juttua varten ja suojella seuralaistaan vihamielisiltä paikallisilta. Kuvat osoittautuivat niin ammattimaisiksi, että toimittaja alkoi käyttää Luckyä kuvaajanaan säännöllisesti. Lopulta Lucky pystyi kokonaan siirtymään valokuvaajaksi ja alkoi kirjoitella omia juttujaan kuvaamisen ohella. Hän ei ollut mitenkään erityisen taitava kirjoittaja, mutta rohkeutta häneltä ei puuttunut. Päätoimittaja antoi mielellään Luckylle vapautta ja kunnolliset työvälineet, sillä Lucky oli valmis hankkimaan skandaalinkäryisiä kuvia ja juttuja Lontoon silmäätekevistä. Hänen röyhkeydellään ja uhkarohkeudellaan ei näyttänyt olevan mitään rajoja. Lucky ei tuntenut rikasta yläluokkaa kohtaan lainkaan empatiaa ja sen vuoksi hän nautti työstään.


Lucky vilkaisi kelloa ja kulautti drinkkinsä lopun nopeasti alas. Pieni asunto oli tukahduttavan kuuma ja kostea ja Lucky oli tyytyväinen päästessään lähtemään juttukeikalle. Hän oli saanut vihjeen eräästä HongKongin brittiseurapiireissä laajasti tunnetusta ja arvostetusta everstistä, joka vihjeen antajan mukaan tapaili kuvankaunista nuorta naista. Naista, joka ei ollut everstin vaimo. Lucky oli haistanut jutussa isot rahat, joko myymällä sen eteenpäin lehdille tai kiristämällä everstiä, joten hän oli päättänyt lähteä varjostamaan miespoloa.

Everstin löytäminen ei ollut vaikeaa, sillä Lucky tiesi hänen suosikkipaikkansa. Myös ne, joissa mies kävi salaa vaimoltaan. Lucky kiipesi huteria palotikkaita pitkin katolle ja asettui vatsalleen makaamaan niin, että pystyi reunan yli tarkkailemaan pienen merimiesbaarin ulko-ovea. Baari sijaitsi brittialueen ulkopuolella, mutta se oli silti suhteellisen kallis ja eurooppalaisella maulla sisustettu. Lucky tiesi, että siellä pelattiin myös uhkapelejä. Pelit kuuluivat everstin paheisiin. Hän odotti kärsivällisesti. Peltikatto oli polttavan kuuma, mutta alkoi yön edetessä viilentyä. Lucky haukotteli. Hän arveli odottaneensa ainakin kolme tuntia ja oli jo aikeissa lähteä, kun viimein odotettu kaksikko astui baarin ovesta ulos. Everstin Lucky tunnisti heti ja kaunis, mustatukkainen nainen hänen käsipuolessaan ei todellakaan ollut hänen vaimonsa. Mutta ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö kaksikko ollut aikeissa siirtyä yksityisempiin tiloihin jatkamaan yötä. Lucky veti syvään henkeä ja alkoi räpsiä kuvia. Hän oli taitava työssään ja olisi voinut vannoa, ettei kukaan huomannut häntä. Mutta Lucky oli väärässä. Nainen huomasi hänet eikä selvästikään pitänyt siitä, että häntä kuvattiin. Lucky vetäytyi pois katon reunalta ja pakkasi nopeasti kameransa laukkuun. Hän nauroi mielessään. Vaikka nainen olikin nähnyt hänet, ei hän voinut estää Luckyä. Lucky oli katolla ja nainen kaukana alhaalla kadulla. Hän ei ikinä saisi Luckyä kiinni.

Jälleen Lucky oli väärässä. Kun hän nosti katseensa kameralaukusta, nainen seisoi hänen edessään. Lucky säikähti. Miten ihmeessä nainen oli ennättänyt tulla katolle? Lucky kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan karkuun. Hän oli nopea ja ketterä, sillä oli tottunut liikkumaan HongKongin katoilla, mutta nainen näytti pysyvän vaivattomasti hänen kannoillaan. Hetken aikaa Lucky mietti, ettei tilanne ollut todellinen. Hän toivoi näkevänsä painajaisunta, mutta lihaspisto kyljessä oli riittävän voimakas paljastaakseen, että kyseessä ei ollut uni. Nainen ei näyttänyt luovuttavan. Lopulta Luckyn oli pysähdyttävä ja toivottava, että takaa-ajo päättyisi mielenkiintoisella tavalla. Olihan nainen sentään kaunis ja ilmeisesti hyvin atleettinen. Kenties nainen oli vain iskenyt silmänsä mielenkiintoiseen mieheen, joka oli ainakin neljäkymmentä vuotta everstiä nuorempi.

Hän ei kuitenkaan päässyt käyttämään perinteistä iskurepliikkiään, kun nainen tarttui väkivaltaisesti hänen kurkkuunsa. Ensin Lucky luuli kuolevansa, mutta sitten hän koki jotain niin miellyttävää, että arveli naisen todella jahdanneen häntä hänen viriilin ja puoleensavetävän ulkomuotonsa vuoksi. Liian myöhään Lucky tajusi, että hänen ensimmäinen luulonsa oli luultavasti osunut oikeaan.

Lucky veti itsensä ylös merestä. Hän oli kylmä kuin jääkalikka, eikä hänellä enää ollut kameraansa tai muutakaan omaisuuttaan. Hänellä oli vain märät vaatteensa ja päässä jyskyttävä, kammottava raivo. Hän oli menettänyt juttunsa, valokuvansa, rahansa, naisensa ja muutaman päivän jälkeen Lucky tajusi, että hän oli menettänyt myös elämänsä.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 388
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Lucky Bailey

ViestiKirjoittaja kardinaali » 29.12.2015 15:09

Pieni asunto vaikutti hiljaiselta, tyhjältä ja pimeältä. Lucky kiersi vielä nurkat varmistaakseen, että oli saanut kaikki Jillin tavarat kerättyä pahvilaatikkoon. Hän sulki laatikon aikomuksenaan heittää se roskiin, kun hän yllättäen muuttikin mielensä. Hän kiipesi laatikon kanssa ullakolle, jossa sijaitsivat asuntojen pienet varastokopit. Lucky ei ollut käynyt ullakolla sen jälkeen, kun hän oli muuttanut uuteen kotiinsa kymmenisen vuotta sitten. Kopissa oli vain muutama huolella suljettu pahvilaatikko ja pari likaista, rullalle käärittyä mattoa.

Lucky avasi kopin oven ja laski Jillin tavaroita sisältävän laatikon hellävaroen lattialle. Hän ei tiennyt, miksi tunsi olonsa niin surulliseksi. Jill ei ollut asunut kauaa hänen luonaan ja jos hän oli rehellinen itselleen, niin hän ei todellakaan tiennyt, olisiko hän koskaan halunnut todella jakaa elämäänsä Jillin kanssa. Mutta hän oli antanut sille ajatukselle mahdollisuuden. Koko juttu oli alkanut leikistä, Luckya oli viehättänyt Jillin tapa näytellä elämää, jota hänellä ei varsinaisesti ollut. Mutta sitten se oli jossain vaiheessa muuttunut vakavammaksi. Lucky oli avannut Jillille osan itsestään, sellaisen osan, jonka olemassaolosta hän ei edes ollut itse ollut tietoinen. Ja Jill on huijannut häntä. Käyttänyt törkeästi hyväkseen sitä heikkoa ja inhimillistä ostaa Luckysta, joka oli vielä uskonut elämän voivan olla elämisen arvoista. Siitä huolimatta Lucky ei jaksanut olla vihainen Jillille. Hän ei ollut ensinkään vihainen, vaikka Jill oli nöyryyttänyt häntä. Hän tunsi syvää surua. Jill on kuollut ja se oli Luckyn syytä. Hän oli tappanut oman kihlattunsa, eikä edes tappanut, vaan murhannut halveksittavalla tavalla. Hän olisi vain voinut käydä Jillin kimppuun ja taistella tätä vastaan rehellisesti. Se olisi ollut oikein. Mutta Luckyn loukattu kunnia ei sillä hetkellä voinut antaa reilulle taistelulle periksi. Hän oli halunnut satuttaa Jilliä kunnolla. Niin kuin Jill oli satuttanut häntä. Lucky oli halunnut näyttää, mitä oli todellinen kipu. Sellainen kipu joka syntyi kun sydän murtui.

Mutta todellisuudessa Lucky oli satuttanut enemmän itseään kuin Jilliä. Jill oli poissa, eikä hän enää voinut oppia mitään. Mutta Lucky oli jäänyt yksin omantuntonsa kanssa. Hän oli halveksinut sitä ainoaa hyvää asiaa, josta hän enää oli välittänyt. Ei hän ollut tajunnut välittäneensä rakkaudesta, eihän hän koskaan ollut edes rakastanut ketään, mutta nyt hän tiesi välittäneensä. Lucky potkaisi lattialla lojuvaa laatikkoa ja istahti sitten sen päälle. Hän oli vihainen itselleen. Miten paljon hän oli tuhlannut aikaansa ihmisenä ollessaan leikittelemällä naisten kanssa. Oikeasti hänen olisi pitänyt tyytä yhteen naiseen ja löytää onni sen kautta.

Luckyn katse kiinnittyi vanhaan laatikkoon likaisen mattorullan takana. Hän tunsi jännittyvänsä. Vuosikymmeniin hän ei ollut avannut sitä laatikkoa, mutta nyt hän veti sen vapisevin käsin esiin maton takaa, pyyhki pölyt sen pinnalta ja avasi pahvikannen varovasti. Laatikosta tulvahti pölyinen haju. Lucky veti ilmaa nenänsä kautta haistaakseen sen kunnolla. Se haisi kodille. Hänen kauan sitten jättämälleen kodille Lontoon East Endilla. Hän oli sulkenut Lontoon laatikkoon jo ihmisenä ollessaan ja vannonut, ettei koskaan avaisi sitä. Mutta hän ei ollut raaskinut heittää sitä menemään. Nyt hän oli kiitollinen tunteellisuudestaan. Vanhat muistot helpottivat sitä surua, joka häntä kalvoi.

Lucky nosti hellävaroen laatikosta pinon vanhoja valokuvia. Suurin osa niistä oli hänen ottamiaan kuvia East Endin kaduilta, silloin kun hän oli avustanut pelokasta toimittajaa tekemään juttuja Lontoon köyhistä. Kuvissa näkyi paljasjalkaisia lapsia resuisissa vaatteissa, miehiä juomassa pullon suusta keskellä päivää ja naisia, jotka vauva sylissään myivät käsitöitä kadulla. Yhdessä kuvassa oli koiratappeluareena. Lucky muisti sen hyvin. Vanha irlantilaismies oli järjestänyt siellä tappeluita kahdesti viikossa. Onnekas saattoi voittaa siellä ginirahat. Erään kuvan kohdalla Lucky pyshätyi. Siinä oli hän itse. Hän poseerasi satamassa kahden veljensä, siskonsa ja tämän miehen ja pienen tyttären kanssa. Kuva oli otettu muutamia päiviä ennen kuin Lucky oli lähtenyt Hong Kongiin. Mietteissään Lucky kokeili hiuksiaan. Olivatko ne yhtä pitkät kuin kuvassa? Hän kyllä muisti, että hiukset olivat vaalentuneet kuumassa auringossa ja hän oli kehittänyt melkoisen määrän pisamia kasvoihinsa ilmaston muutoksen myötä. Mutta Lucky halusi ajatella, että hän vieläkin näytti siltä samalta, komealta nuorukaiselta, joka poseerasi kuvassa täynnä tulevaisuuden toivoa ja seikkailun odotusta. Hong Kongiin lähtö oli ollut hänelle lottovoitto. Hän oli viimeinkin katkaissut kahleensa East Endin kurjuuteen. Hänellä oli ollut tulevaisuus, toisin kuin hänen sisaruksillaan.

Luckyn sydäntä riipaisi, kun hän katsoi kuvassa väsyneesti hymyilevää siskoaan. Nainen oli siinä vain kahdenkymmenenyhden, mutta tiesi jo, millaista helvettiä hänen elämänsä tulisi olemaan. Hope, se oli hänen siskonsa nimi, oli mennyt naimisiin rakkaudesta. Mutta varsin pian häiden jälkeen Hope oli saanut huomata, että hänen miehensä oli samanlainen East Endin kasvatti kuin Hopen isäkin oli ollut. Viinaan menevä, rahansa pelaava ja vaimoaan ja lapsiaan pieksevä lurjus, jolla ei ollut mitään hyvää urakehitystä tiedossa siinä kurjassa tehtaassa, josta hän ansaitsi elantonsa. Eivätkä Luckyn veljet olleet lainkaan sen parempia. Steel, Luckyn kuusi vuotta nuorempi veli, joka teini-ikäisenä kloppina poseerasi kuvassa leveä virne kasvoillaan, oli kuollut vain kaksi vuotta Luckyn lähdön jälkeen. Hänet oli puukotettu hengiltä, kun hän oli toikkaroinut humalassa kadulla. Caesar, Luckyn läheisin sisarus, piti kuvassa kättään Luckyn olkapäällä kuin suojeleva isoveli ainakin. Caesar oli edennyt pitkälle kenkätehtaassa, jossa hän oli aloittanut työt viisitoista vuotiaana. Hän oli ollut vuoropäällikkö Luckyn lähdön aikaan, mutta vuosi myöhemmin hän oli jäänyt puristuksiin suuren koneen väliin ja menettänyt molemmat jalkansa. Viimeksi kun Lucky oli kuullut Caesarista, tämä oli elänyt kerjäämällä Lontoon Cityssa. Lucky heitti kuvan takaisin laatikkoon vihaisena. Miten surkeasti elämä oli kohdellut hänen sisaruksiaan! Heitä kaikkia. Ja hän, josta äiti oli ollut niin ylpeä, oli ollut todellinen pettymys. Onneksi kukaan Lontoossa ei tiennyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Ehkä äiti oli loppuun asti ollut hänestä ylpeä ja ajatellut, että hänellä oli ainakin yksi hyvä lapsi.

Lucky penkoi laatikkoa. Siellä oli hänen vanhat kotiavaimensa Sohossa sijaitsevaan kellariasuntoon, jonka hän oli jakanut neljän taiteilijakollegansa kanssa. Siellä oli myös tinainen sormustin, jonka hän oli löytänyt jouluvanukkaasta viimeisenä joulunaan Lontoossa. Ja siellä oli Luckyn vanha Raamattu. Hän nosti sen käteensä ja avasi etukannen. Ensimäiselle lehdelle oli kirjoitettu haparoivin tikkukirjaimin: ”Lucky Bailey, Maggotstreet 21 as 3, Mile End”. Hän hymyili. Perhe oli asunut Maggotstreetilla vain kolme vuotta, Luckyn ollessa seitsemän, kahdeksan ja yhdeksän vuotias. Tuon kolmen vuoden ajan hän oli käynyt Caesarin ja muiden Mile Endin koululaisten kanssa joka sunnuntai pyhäkoulussa. Sieltä hän oli saanut Raamattunsa. Pyhäkoulua oli pitänyt nuori ja innokas irlantilaispappi, joka oli kokenut köyhien lasten sivistämisen kutsumuksekseen. Lucky oli viihtynyt pyhäkoulussa. Siellä opiskeltiin Raamattua, leikittiin erilaisia hauskoja leikkejä, leivottiin ja laitettiin ruokaa. Pyhäkoulun pojat muodostivat jopa oman jalkapallojoukkueen ja kisasivat Lontoon junioripeleissä. Pyhäkoulu piti köyhät lapset poissa pahanteosta viikon ainoana vapaapäivänä. Lucky selasi Raamattua ja pysähtyi välillä lukemaan alleviivattuja jakeita. Hän musti papin opetukset vielä melko kirkkaina. Tavallisesta koulusta hän ei muistanut enää mitään muuta kuin opettajan napakat viivottimeniskut sormilla. Korinttilaiskirjeen kohdalla hän pysähtyi. Siellä oli paksulti alleviivattu lause: Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Viereen oli kirjoitettu: Katso Matt. 19:19 ja Matt 22:37-39. Lucky selasi taaksepäin ja löysi evankeliumista alleviivatut jakeet. Hän luki ne huolella. Sitten Lucky sulki kirjan, työnsi vanhan laatikon takaisin varastokoppiin, lukitsi oven ja lähti Raamattu kädessään takaisin asuntoonsa. Hän istahti nojatuoliinsa ja jatkoi lukemista.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 388
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Lucky Bailey

ViestiKirjoittaja kardinaali » 24.08.2016 11:26

Victoria Peak oli joskus ollut alue, jonne vain englantilaisilla oli ollut pääsy. Ne ajat olivat jääneet taakse toisen maailmansodan jälkeen, mutta edelleen alue oli tarkoitettu vain erityisille asukkaille. Nimittäin rikkaille. Se oli kieltämättä Hong Kongin upein kaupunginosa, sillä se kohosi korkeammalle kuin yksikään toinen asuinalue. Sen näköalatasanteilta levittäytyi henkeä salpaavat näkymät yli kaupungin keskustan. Tästä syystä alue oli 60-luvulla muuttunut pelkästä rikkaiden asuinalueesta myös suosituksi turistikohteeksi. Siellä oli kalliita hotelleja ja yökerhoja. Se oli alue, jossa rikkaat sukupuoleen tai kansallisuuteen katsomatta saattoivat viettää vapaa-aikaa.

Lucky oli jo pidempään ajatellut, että muuttaisi pois ydinkeskustan alueelta. Se oli meluisa, ahdas, tunkkainen ja kallis paikka asua. Samalla hinnalla pystyisi asumaan väljemminkin omassa rauhassaan, jos oli valmis matkustamaan kodistaan hiukan pidemmälle ravinnonhakuun. Mikään ei kuitenkaan ollut varsinaisesti pakottanut häntä muuttamaan, ennen kuin nyt. Hän ei välittänyt asua kodissa, jonka kaikki tunsivat vähän liian hyvin. Eikä häntä liiemmin huvittanut asua keskustassa, jossa liikkui paljon muita vampyyreita. Hän halusi mieluiten pysyä mahdollisimman kaukana muista. Omassa rauhassaan.

Siksi hän oli ottanut yhteyttä asunnonvälittäjään, joka oli erikoistunut hienoihin taloihin. Nyt hän istui katsomassa valokuvia, joita mies innokkaasti levitti hänen eteensä. Kartano vaikutti kieltämättä täydelliseltä hänen tarpeilleen. Se oli tyypillinen Viktorian aikainen, nelikerroksinen kartano Victoria Peakin rinteessä. Kartanon ympärillä oleva puutarha oli talon kokoon nähden pieni, mutta Hong Kongin mittapuulla ruhtinaallinen. Asunnonvälittäjä näytti tiedostavan pienen pihan aiheuttaman puutteen ja koitti korjata sitä parhaansa mukaan.

”Kuten näette herra Bailey, kartanon kylpyläosasto on uusittu täydellisesti muutama vuosi sitten. Sieltä löytyvät kaikki nykyaikaiset mukavuudet. Huomioikaa erityisesti ovaalin muotoinen poreallas. Se on uniikki kappale joka on suunniteltu juuri tähän kartanoon”, asunnonvälittäjä lörpötti näyttäessään Luckylle kuvaa ylellisestä kylpyhuoneesta.

Poreallas näytti kieltämättä mukavalta. Se oli niin suuri, että siihen mahtui arviolta viisi ihmistä kerralla. Allas oli upotettu omaan syvennykseensä ja syvennyksen seinäkaakeleissa oli mosaiikkikuvioita, jotka muistuttivat Viktorian aikana suosiossa olleita kartanon seinäkuvia. Asunnonvälittäjä huomasi Luckyn kiinnittävän kuviin huomiota, ja kiirehti innokkaasti jatkamaan:
”Edellinen asukas halusi kylpyläosaston sopivan vielä uusimisen jälkeenkin kartanon muuhun tyyliin. Jos katsotte kuvia muista tiloista huomaatte, että katon ja seinäpylväiden koristeet jäljittelevät samaa kuviota.”

Lucky vilkaisi kuvia, mutta ei ollut erityisen kinnostunut katon rajassa olevista kohokuvioista. Häntä ei liiemmin kiinnostanut asunnonvälittäjän näyttämät kuvat uudistetusta, nykyaikaisesta keittiöstä. Sen sijaan näkymät kolmannen kerroksen suurelta terassiparvekkeelta tekivät häneen vaikutuksen. Kartano miellytti häntä hetki hetkeltä enemmän. Siellä oli riittävästi tilaa rauhaa kaipaavalle, myös silloin jos täytyi majoittaa vierailijoita. Ei Lucky varsinaisesti uskonut joutuvansa majoittamaan ketään, paitsi ehkä nuorimman tyttönsä. Kartano toimisi myös oivana edustusasuntona, jos hän halusi kutsua lehtien päätoimittajia tai muita median vaikuttajia kotiinsa.

Palvelusväkeä hänen olisi palkattava muuton jälkeen, sillä suuri kartano menisi äkkiä huonoon kuntoon, ellei siitä pidettäisi asianmukaisesti huolta. Lucky itse ei osannut pitää kartanoa kunnossa, eikä sellainen häntä edes kiinnostanut. Mutta jos kartano ja sen puutarha alkaisivat rappeutua omistajanvaihdoksen myötä, sellainen kyllä huomattaisiin. Hän ei halunnut asua talossa, jonne nuoret tekisivät seikkailuretkiä humalapäissään, koska ajattelivat, että siellä kenties kummitteli tai että uusi omistaja oli joku hullu tiedemies.

”Mitä mieltä olette, herra Bailey?” Asunnonvälittäjä kysyi ja Lucky tajusi, että mies oli puhellut ilmeisesti melko paljon Luckyn ajatellessa omia asioitaan.
”Se vaikuttaa juuri sellaiselta kuin mitä olen etsinyt”, Lucky vastasi. ”Haluan tutustua kartanoon tarkemmin. Jos todellisuus vastaa esittämiäsi kuvia, minä ostan sen.”
Asunnonvälittäjä suorastaan loisti onnesta. Ostopäätös tarkoitti sievoista summaa miehen palkkapussiin. Lucky nauroi mielessään. Kunhan hän itse pääsisi neuvottelemaan asunnon myyjän kanssa, kartanon lopullinen myyntihinta tulisi olemaan huomattavasti alhaisempi kuin sen hetkinen pyynti.


Lucky antoi muuttomiesten ja uuden palvelusväkensä, eli puutarhurin ja kahden talouden hoitajan, huolehtia muutosta. Kartano oli valmiiksi sisustettu, joten Luckyn pienen asunnon huonekaluista suurin osa meni varastoon. Vain hänen lempi tuolinsa ja muutama muu tärkeä huonekalu, sekä pimiön kalusteet otettiin käyttöön. Lucky oli suurentanut vanhoja valokuvia Lontoon ajoiltaan. Ne oli nyt kehystetty tauluiksi. Nämä taulut hän ripusti uuden oleskeluhuoneensa seinälle. Erityispaikalle hän laittoi kuvan, jossa poseerasi ihmisperheensä kanssa ennen lähtöään Hong Kongiin. Oman kuvan näkeminen herätti tunteita, kenties enemmän kuin kuvat oman, vanhan asuinalueensa kurjista kaduista. Hän ei ollut aikaisemmin ajatellut laittaa kuvia näkyviin, mutta jostain syystä uudessa kodissaan hän koki tarvetta korostaa menneisyyttään. Se oli niin valtavassa ristiriidassa hänen nykyisen kotinsa kanssa, että se oli melkein kiehtovaa. Vielä nytkin, kun hän muuttoyönä istui uuden kotinsa terassilla ja katseli allaan levittäytyvää näkymää, hän ihmetteli, miten pitkän matkan hän oli kulkenut. Jossain hänen sisällään oli vielä se East Endilla kasvanut poika, joka ei tiennyt, miten näin hienossa talossa asuttiin. Lucky koki, ettei oikein sopinut uuteen ympäristöönsä. Hän oli nyt tarpeeksi rikas, tarpeeksi vaikutusvaltainen ja, no, tarpeeksi erikoinen asuakseen näin. Siitä huolimatta hän ei kokenut kuuluvansa joukkoon. Ihmiset, jotka asuivat tällaisissa kartanoissa, olivat aina olleet Luckyn vihan, kiusanteon ja kiristyksen kohteena. Hänen oli vaikeaa arvostaa uusia naapureitaan. Mutta eihän hänen tarvinnutkaan. Hän ei ollut, missään suhteessa, samanlainen kuin he.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 388
Liittynyt: 19.11.2009 12:34


Paluu Geneeristä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron