Lucky Bailey
Lähetetty: 10.11.2014 21:50
Lucky oli asunut HongKongissa kymmenisen vuotta. Vaikka sopeutuminen trooppiseen ilmastoon ja täysin toisenlaiseen kulttuuriin oli aluksi tuntunut ylivoimaiselta, ajan myötä Lucky oli oppinut pitämään uudesta kotikaupungistaan. Hän oli halunnut nähdä maailmaa ja vieraita kulttuureita ja tarttunut tilaisuuteen sellaisen tullessa eteen. Nyt, juodessaan drinkkiä vanhan kirjoituspöytänsä ääressä ja odotellessaan keikalle lähtemistä, hän mietti, ettei katunut muuttoaan.
Hän oli kotoisin Itä-Lontoosta. Lapsuutensa Lucky vietti sen likaisilla ja kapeilla kaduilla vältellen koulunkäyntiä ja poliisia. Hänen vanhempana olivat töissä kenkätehtaassa ja perhe asui tehtaan työntekijöille tarkoitetussa puutalokompleksissa. Yhden huoneen asunto ja jaettu keittiö sekä piharakennuksessa sijaitseva huussi tarjosivat sen verran askeettiset elinolot, että Lucky muutti omilleen jo kuusitoistavuotiaana.
Hänen unelmansa oli ryhtyä taiteilijaksi. Luckyn uusi koti sijaitsi Sohossa, kivitalon kellarikerroksessa pienessä märässä ja homeisessa luukussa, jossa ei ollut edes ikkunoita. Hän jakoi sen neljän muun nuoren taiteilijanalun kanssa. Usein huoneessa vietti aikaansa myös satunnaiset kadulta mukaan eksyneet naiset. Niukan elantonsa Lucky ansaitsi piirtämällä muotokuvia Lontoon puistoissa tai maalaamalla taideteoksiaan katuun. Sohon taiteilijat olivat sosiaalisia ja pitivät huolta toisistaan. Siksi Lucky tiesi, että vaikka rahaa ei jonain päivänä tulisikaan, hän saisi silti aina osansa keitetyistä perunoista, makkaroista ja absintista. Hänellä ei ollut mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia elämälleen. Hän eli päivä kerrallaan kuten kaikki Sohon taiteilijat.
Sitten syttyi suuri sota. Se ravisteli Lontoota erityisen ankarasti, kun Saksan hiljaiset tappajat pommittivat nukkuvaa kaupunkia. Lucky joutui muiden kaupungin asukkaiden tapaan lukkiutumaan yöksi sisälle, sillä ilmalaivat lipuivat kaupungin ylle täysin äänettömästi. Yölliset, absintinhuuruiset juhlat olivat ohi. Onnekseen Lucky ei kuitenkaan joutunut rintamalle. Hän oli juuri ehtinyt täyttää 21 vuotta ja tullut värvätyksi sotaväkeen, kun Eurooppaan onnistuttiin solmimaan rauha. Muistoksi hänelle jäivät armeijan tunnistuslaatat, joita hän ei koskaan päässyt käyttämään.
Sodan jälkeen Luckyn oli etsittävä kunnon töitä, sillä ihmiset eivät halunneet tai jaksaneet ostaa taidetta. Lehden painosta löytyikin töitä ahkeralle yleismiehelle. Lucky ei kokenut päässeensä vanhempiaan parempaan työpaikkaan, kunnes eräs toimittaja tarvitsi kipeästi apua. Lucky tunsi Itä-Lontoon, jonne parempiosaiset eivät uskaltautuneet ilman paikallista opasta ja suojelijaa. Ja kun epäonninen toimittaja sai tehtäväkseen kirjoittaa jutun alueesta, hän kääntyi Luckyn puoleen. Lucky lähti toimittajan mukaan tarkoituksenaan valokuvata asukkaita juttua varten ja suojella seuralaistaan vihamielisiltä paikallisilta. Kuvat osoittautuivat niin ammattimaisiksi, että toimittaja alkoi käyttää Luckyä kuvaajanaan säännöllisesti. Lopulta Lucky pystyi kokonaan siirtymään valokuvaajaksi ja alkoi kirjoitella omia juttujaan kuvaamisen ohella. Hän ei ollut mitenkään erityisen taitava kirjoittaja, mutta rohkeutta häneltä ei puuttunut. Päätoimittaja antoi mielellään Luckylle vapautta ja kunnolliset työvälineet, sillä Lucky oli valmis hankkimaan skandaalinkäryisiä kuvia ja juttuja Lontoon silmäätekevistä. Hänen röyhkeydellään ja uhkarohkeudellaan ei näyttänyt olevan mitään rajoja. Lucky ei tuntenut rikasta yläluokkaa kohtaan lainkaan empatiaa ja sen vuoksi hän nautti työstään.
Lucky vilkaisi kelloa ja kulautti drinkkinsä lopun nopeasti alas. Pieni asunto oli tukahduttavan kuuma ja kostea ja Lucky oli tyytyväinen päästessään lähtemään juttukeikalle. Hän oli saanut vihjeen eräästä HongKongin brittiseurapiireissä laajasti tunnetusta ja arvostetusta everstistä, joka vihjeen antajan mukaan tapaili kuvankaunista nuorta naista. Naista, joka ei ollut everstin vaimo. Lucky oli haistanut jutussa isot rahat, joko myymällä sen eteenpäin lehdille tai kiristämällä everstiä, joten hän oli päättänyt lähteä varjostamaan miespoloa.
Everstin löytäminen ei ollut vaikeaa, sillä Lucky tiesi hänen suosikkipaikkansa. Myös ne, joissa mies kävi salaa vaimoltaan. Lucky kiipesi huteria palotikkaita pitkin katolle ja asettui vatsalleen makaamaan niin, että pystyi reunan yli tarkkailemaan pienen merimiesbaarin ulko-ovea. Baari sijaitsi brittialueen ulkopuolella, mutta se oli silti suhteellisen kallis ja eurooppalaisella maulla sisustettu. Lucky tiesi, että siellä pelattiin myös uhkapelejä. Pelit kuuluivat everstin paheisiin. Hän odotti kärsivällisesti. Peltikatto oli polttavan kuuma, mutta alkoi yön edetessä viilentyä. Lucky haukotteli. Hän arveli odottaneensa ainakin kolme tuntia ja oli jo aikeissa lähteä, kun viimein odotettu kaksikko astui baarin ovesta ulos. Everstin Lucky tunnisti heti ja kaunis, mustatukkainen nainen hänen käsipuolessaan ei todellakaan ollut hänen vaimonsa. Mutta ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö kaksikko ollut aikeissa siirtyä yksityisempiin tiloihin jatkamaan yötä. Lucky veti syvään henkeä ja alkoi räpsiä kuvia. Hän oli taitava työssään ja olisi voinut vannoa, ettei kukaan huomannut häntä. Mutta Lucky oli väärässä. Nainen huomasi hänet eikä selvästikään pitänyt siitä, että häntä kuvattiin. Lucky vetäytyi pois katon reunalta ja pakkasi nopeasti kameransa laukkuun. Hän nauroi mielessään. Vaikka nainen olikin nähnyt hänet, ei hän voinut estää Luckyä. Lucky oli katolla ja nainen kaukana alhaalla kadulla. Hän ei ikinä saisi Luckyä kiinni.
Jälleen Lucky oli väärässä. Kun hän nosti katseensa kameralaukusta, nainen seisoi hänen edessään. Lucky säikähti. Miten ihmeessä nainen oli ennättänyt tulla katolle? Lucky kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan karkuun. Hän oli nopea ja ketterä, sillä oli tottunut liikkumaan HongKongin katoilla, mutta nainen näytti pysyvän vaivattomasti hänen kannoillaan. Hetken aikaa Lucky mietti, ettei tilanne ollut todellinen. Hän toivoi näkevänsä painajaisunta, mutta lihaspisto kyljessä oli riittävän voimakas paljastaakseen, että kyseessä ei ollut uni. Nainen ei näyttänyt luovuttavan. Lopulta Luckyn oli pysähdyttävä ja toivottava, että takaa-ajo päättyisi mielenkiintoisella tavalla. Olihan nainen sentään kaunis ja ilmeisesti hyvin atleettinen. Kenties nainen oli vain iskenyt silmänsä mielenkiintoiseen mieheen, joka oli ainakin neljäkymmentä vuotta everstiä nuorempi.
Hän ei kuitenkaan päässyt käyttämään perinteistä iskurepliikkiään, kun nainen tarttui väkivaltaisesti hänen kurkkuunsa. Ensin Lucky luuli kuolevansa, mutta sitten hän koki jotain niin miellyttävää, että arveli naisen todella jahdanneen häntä hänen viriilin ja puoleensavetävän ulkomuotonsa vuoksi. Liian myöhään Lucky tajusi, että hänen ensimmäinen luulonsa oli luultavasti osunut oikeaan.
Lucky veti itsensä ylös merestä. Hän oli kylmä kuin jääkalikka, eikä hänellä enää ollut kameraansa tai muutakaan omaisuuttaan. Hänellä oli vain märät vaatteensa ja päässä jyskyttävä, kammottava raivo. Hän oli menettänyt juttunsa, valokuvansa, rahansa, naisensa ja muutaman päivän jälkeen Lucky tajusi, että hän oli menettänyt myös elämänsä.
Hän oli kotoisin Itä-Lontoosta. Lapsuutensa Lucky vietti sen likaisilla ja kapeilla kaduilla vältellen koulunkäyntiä ja poliisia. Hänen vanhempana olivat töissä kenkätehtaassa ja perhe asui tehtaan työntekijöille tarkoitetussa puutalokompleksissa. Yhden huoneen asunto ja jaettu keittiö sekä piharakennuksessa sijaitseva huussi tarjosivat sen verran askeettiset elinolot, että Lucky muutti omilleen jo kuusitoistavuotiaana.
Hänen unelmansa oli ryhtyä taiteilijaksi. Luckyn uusi koti sijaitsi Sohossa, kivitalon kellarikerroksessa pienessä märässä ja homeisessa luukussa, jossa ei ollut edes ikkunoita. Hän jakoi sen neljän muun nuoren taiteilijanalun kanssa. Usein huoneessa vietti aikaansa myös satunnaiset kadulta mukaan eksyneet naiset. Niukan elantonsa Lucky ansaitsi piirtämällä muotokuvia Lontoon puistoissa tai maalaamalla taideteoksiaan katuun. Sohon taiteilijat olivat sosiaalisia ja pitivät huolta toisistaan. Siksi Lucky tiesi, että vaikka rahaa ei jonain päivänä tulisikaan, hän saisi silti aina osansa keitetyistä perunoista, makkaroista ja absintista. Hänellä ei ollut mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia elämälleen. Hän eli päivä kerrallaan kuten kaikki Sohon taiteilijat.
Sitten syttyi suuri sota. Se ravisteli Lontoota erityisen ankarasti, kun Saksan hiljaiset tappajat pommittivat nukkuvaa kaupunkia. Lucky joutui muiden kaupungin asukkaiden tapaan lukkiutumaan yöksi sisälle, sillä ilmalaivat lipuivat kaupungin ylle täysin äänettömästi. Yölliset, absintinhuuruiset juhlat olivat ohi. Onnekseen Lucky ei kuitenkaan joutunut rintamalle. Hän oli juuri ehtinyt täyttää 21 vuotta ja tullut värvätyksi sotaväkeen, kun Eurooppaan onnistuttiin solmimaan rauha. Muistoksi hänelle jäivät armeijan tunnistuslaatat, joita hän ei koskaan päässyt käyttämään.
Sodan jälkeen Luckyn oli etsittävä kunnon töitä, sillä ihmiset eivät halunneet tai jaksaneet ostaa taidetta. Lehden painosta löytyikin töitä ahkeralle yleismiehelle. Lucky ei kokenut päässeensä vanhempiaan parempaan työpaikkaan, kunnes eräs toimittaja tarvitsi kipeästi apua. Lucky tunsi Itä-Lontoon, jonne parempiosaiset eivät uskaltautuneet ilman paikallista opasta ja suojelijaa. Ja kun epäonninen toimittaja sai tehtäväkseen kirjoittaa jutun alueesta, hän kääntyi Luckyn puoleen. Lucky lähti toimittajan mukaan tarkoituksenaan valokuvata asukkaita juttua varten ja suojella seuralaistaan vihamielisiltä paikallisilta. Kuvat osoittautuivat niin ammattimaisiksi, että toimittaja alkoi käyttää Luckyä kuvaajanaan säännöllisesti. Lopulta Lucky pystyi kokonaan siirtymään valokuvaajaksi ja alkoi kirjoitella omia juttujaan kuvaamisen ohella. Hän ei ollut mitenkään erityisen taitava kirjoittaja, mutta rohkeutta häneltä ei puuttunut. Päätoimittaja antoi mielellään Luckylle vapautta ja kunnolliset työvälineet, sillä Lucky oli valmis hankkimaan skandaalinkäryisiä kuvia ja juttuja Lontoon silmäätekevistä. Hänen röyhkeydellään ja uhkarohkeudellaan ei näyttänyt olevan mitään rajoja. Lucky ei tuntenut rikasta yläluokkaa kohtaan lainkaan empatiaa ja sen vuoksi hän nautti työstään.
Lucky vilkaisi kelloa ja kulautti drinkkinsä lopun nopeasti alas. Pieni asunto oli tukahduttavan kuuma ja kostea ja Lucky oli tyytyväinen päästessään lähtemään juttukeikalle. Hän oli saanut vihjeen eräästä HongKongin brittiseurapiireissä laajasti tunnetusta ja arvostetusta everstistä, joka vihjeen antajan mukaan tapaili kuvankaunista nuorta naista. Naista, joka ei ollut everstin vaimo. Lucky oli haistanut jutussa isot rahat, joko myymällä sen eteenpäin lehdille tai kiristämällä everstiä, joten hän oli päättänyt lähteä varjostamaan miespoloa.
Everstin löytäminen ei ollut vaikeaa, sillä Lucky tiesi hänen suosikkipaikkansa. Myös ne, joissa mies kävi salaa vaimoltaan. Lucky kiipesi huteria palotikkaita pitkin katolle ja asettui vatsalleen makaamaan niin, että pystyi reunan yli tarkkailemaan pienen merimiesbaarin ulko-ovea. Baari sijaitsi brittialueen ulkopuolella, mutta se oli silti suhteellisen kallis ja eurooppalaisella maulla sisustettu. Lucky tiesi, että siellä pelattiin myös uhkapelejä. Pelit kuuluivat everstin paheisiin. Hän odotti kärsivällisesti. Peltikatto oli polttavan kuuma, mutta alkoi yön edetessä viilentyä. Lucky haukotteli. Hän arveli odottaneensa ainakin kolme tuntia ja oli jo aikeissa lähteä, kun viimein odotettu kaksikko astui baarin ovesta ulos. Everstin Lucky tunnisti heti ja kaunis, mustatukkainen nainen hänen käsipuolessaan ei todellakaan ollut hänen vaimonsa. Mutta ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö kaksikko ollut aikeissa siirtyä yksityisempiin tiloihin jatkamaan yötä. Lucky veti syvään henkeä ja alkoi räpsiä kuvia. Hän oli taitava työssään ja olisi voinut vannoa, ettei kukaan huomannut häntä. Mutta Lucky oli väärässä. Nainen huomasi hänet eikä selvästikään pitänyt siitä, että häntä kuvattiin. Lucky vetäytyi pois katon reunalta ja pakkasi nopeasti kameransa laukkuun. Hän nauroi mielessään. Vaikka nainen olikin nähnyt hänet, ei hän voinut estää Luckyä. Lucky oli katolla ja nainen kaukana alhaalla kadulla. Hän ei ikinä saisi Luckyä kiinni.
Jälleen Lucky oli väärässä. Kun hän nosti katseensa kameralaukusta, nainen seisoi hänen edessään. Lucky säikähti. Miten ihmeessä nainen oli ennättänyt tulla katolle? Lucky kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan karkuun. Hän oli nopea ja ketterä, sillä oli tottunut liikkumaan HongKongin katoilla, mutta nainen näytti pysyvän vaivattomasti hänen kannoillaan. Hetken aikaa Lucky mietti, ettei tilanne ollut todellinen. Hän toivoi näkevänsä painajaisunta, mutta lihaspisto kyljessä oli riittävän voimakas paljastaakseen, että kyseessä ei ollut uni. Nainen ei näyttänyt luovuttavan. Lopulta Luckyn oli pysähdyttävä ja toivottava, että takaa-ajo päättyisi mielenkiintoisella tavalla. Olihan nainen sentään kaunis ja ilmeisesti hyvin atleettinen. Kenties nainen oli vain iskenyt silmänsä mielenkiintoiseen mieheen, joka oli ainakin neljäkymmentä vuotta everstiä nuorempi.
Hän ei kuitenkaan päässyt käyttämään perinteistä iskurepliikkiään, kun nainen tarttui väkivaltaisesti hänen kurkkuunsa. Ensin Lucky luuli kuolevansa, mutta sitten hän koki jotain niin miellyttävää, että arveli naisen todella jahdanneen häntä hänen viriilin ja puoleensavetävän ulkomuotonsa vuoksi. Liian myöhään Lucky tajusi, että hänen ensimmäinen luulonsa oli luultavasti osunut oikeaan.
Lucky veti itsensä ylös merestä. Hän oli kylmä kuin jääkalikka, eikä hänellä enää ollut kameraansa tai muutakaan omaisuuttaan. Hänellä oli vain märät vaatteensa ja päässä jyskyttävä, kammottava raivo. Hän oli menettänyt juttunsa, valokuvansa, rahansa, naisensa ja muutaman päivän jälkeen Lucky tajusi, että hän oli menettänyt myös elämänsä.