Tarina ideointiin

Kaikkea peleihin liittyvää (one-shotit, kamppisideat, hahmokonseptit...)

Tarina ideointiin

ViestiKirjoittaja kardinaali » 19.11.2015 10:55

Tel Aviv, helmikuu 2015

Iltapäivän tukahduttava helle pyrki sisään Tel Avivin historiallisen instituutin pieneen lounaskahvilaan, jonne joukko tutkijoita oli pistäytynyt juomaan jääteetä työpäivänsä lomassa. Kahvilassa ilmastointi oli tehokkaampi kuin työhuoneissa, joten paikalla oli tavallista enemmän väkeä.

Yosif Aldeman oli myös tullut kahvilaan kuumuutta pakoon, mutta hän ei välittänyt osallistua toisten keskusteluun. Hän vilkuili hermostuneena kännykkäänsä. Puhelimen olisi pitänyt soida jo tunti ja kolme varttia sitten. Hän pyyhkäisi pari hikistä hiussuortuvaa otsaltaan ja huokasi kuuluvasti.

”Eikö sitä soittoa vieläkään ole tullut?” Kysyi Yosifin naispuolinen kollega.

”Ei”, Yosif vastasi. Hän ei ollut juttutuulella.

”Miksi et soita Jerusalemin yliopistoon? Kysy, onko heille vielä tullut lähetystä.”

Naisen ehdotus oli hyvä ja Yosif ihmetteli, miksi ei itse ollut keksinyt samaa.

”Mistä on kyse?” Eräs toinen tutkija puuttui keskusteluun.

”Yosif odottaa lähetystä Jordaniasta”, nainen alkoi selittää. Yosif sulki silmänsä ja huokasi. Tämä tästä vielä puuttuikin. Hän oli jo valmiiksi hermostunut, eikä halunnut alkaa selittää asiaa kaikille uteliaille kollegoilleen.

”Jordaniaan kuljetettiin viime kuussa keskeytettyjen arkeologisten kaivausten löydöksiä. Osa niistä lähetettiin Jerusalemin yliopistoon ja osa tulee tänne Yosifille”, nainen jatkoi.

”Kaivauksilta?” Yksi tutkija kysyi ja katsoi Yosifia kiinnostuneena. ”Tarkoitatko niitä kaivauksia, joita tehtiin Syyriassa ja jotka keskeytettiin levottomuuksien vuoksi? Etkös sinä ole osa sitä kansainvälistä tutkijaryhmää, joka siellä teki kaivauksia? Mitä sieltä löytyi?”
Yosif ei vastannut. Hän lähti harppomaan ulos lounaskahvilasta soittaakseen Jerusalemiin kollegoilleen. Muut tutkijat katsoivat kummissaan hänen peräänsä.

Yosif lysähti valkoiselle sohvalle, joka oli unohdettu syrjäiseen käytävän mutkaan. Siellä hän sai ainakin olla rauhassa. Hän oli ollut hermostunut siitä asti, kun levottomuudet Syyriassa olivat alkaneet. Alueella tehtiin merkittäviä arkeologisia kaivauksia ja hänellä oli kunnia olla osana erittäin asiantuntevaa kansainvälistä tutkijaryhmää. Nyt tutkijoiden työ oli vaarassa valua hukkaan. Kaivaukset olivat pahasti kesken ja löydetyt esineet ja tekstit vielä analysoimatta. Kaiken huipuksi Yosif oli kuullut, että Syyrissa riehuvat terroristit olivat tuhonneet arvokkaita historiallisia esineitä. Eikö mikään ollut niille pyhää, Yosif ihmetteli.

Puhelin tuuttasi, mutta kukaan Jerusalemin yliopistossa ei vastannut. Yosif sulki puhelimen pettyneenä ja lähti laahustamaan portaita kolmanteen kerrokseen, missä hänen työhuoneensa sijaitsi.

”Yosif! Täällä kaksi miestä kysyy sinua”, nuori tutkimusapulainen huusi, kun Yosif tuli puuskuttaen omaan kerrokseensa.

Yosifin sydän hypähti riemusta. Nyt lähetys oli varmsti tullut, hänelle oli vain unohdettu soittaa! Hän kiirehti työhuoneenseensa ja näki nuoren, kalliiseen pukuun pukeutuneen miehen sekä toisen lyhyemmän, tanakamman ja vanhemman miehen, joka tutki kiinnostuneenaYosifin työpöydällä olevaa ruukunsirpaletta.

”Hyvää päivää, te olette ilmeisesti Yosif Aldeman?” Nuori mies kysyi ja tarjosi Yosifille kättään. Vanhempi mies näytti myös huomaavan, että joku tuli sisään ja tervehti nyökkäämällä.

Yosif kätteli nuorta miestä ja hymyili leveästi.

”Hienoa. Minä olen Charles Hall ja tässä on tutkija Amos Washington Kaliforinan yliopistosta”, nuori mies esitteli itsensä ja toisen miehen.

Yosif katsoi Amosia ja tunsi mielialansa laskevan. Hän oli kyllä kuullut Amos Washingtonista. Kyseessä oli melko arvostettu muinaiskielien ja Lähi-Idän tutkija. Mutta Amos ei ollut osa tutkijaryhmää, johon Yosif kuului. Mistä oikein oli kyse?

”Kunnia saada teidät tänne, herra Hall ja herra Washington”, Yosif sanoi, vaikkei tarkoittanutkaan sitä. Hänen kätensä alkoivat hiota hermostuksesta.

”Kunnia on meillä, että saamme tavata kaltaisesi ahkeran ja merkittävän tutkijan”, vastasi Charles yhtä neutraalilla äänellä kuin Yosif. Hänkään ei selvästikään tarkoittanut sitä mitä sanoi.

”Missä ne ovat?” Amos Washington töksäytti yllättäen ja katsoi Yosifia tiukasti harmailla, pienillä silmillään.

”Mitkä?” Yosif kysyi hämmentyneenä.

”Syyriasta tulleet kaivauslöydökset tietysti!” Huudahti Amos aivan kuin Yosif olisi ollut joku vähä-älyinen.

”Mutta...”, Yosif änkytti. Hän ymmärsi tilanteesta hetki hetkeltä vähemmän. ”Minä luulin, että te tiedätte niistä jotain...”

”Minä luulin, että ne ovat täällä!” Huusi Amos ja heitti kätensä ilmaan turhautumisen osoitukseksi.

”Vaiti”, tiusaksi Charles ja Yosifin suureksi ihmetykseksi Amos rauhoittui hiukan. Yosifin mielestä Charles oli käsittämättömän huonotapainen. ”Minä soitan yhden puhelun”, Charles jatkoi.

Charles vetäytyi sivummalle puhumaan kännykkäänsä. Yosif katsoi Amosia, joka katsoi häntä arvioiden takaisin. Tilanne oli kummallinen. Siinä he tuijoittivat toisiaan, kaksi kansainvälistä mainetta saanutta tutkijaa, mutta heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen. Yosifille tuli sellainen tunne, kuin he olisivat olleet kaksi pikkupoikaa tappelemassa samasta tikkarista ja että Charles oli aikuinen, joka viime kädessä päätti kumpi tikkarin saisi.

”Niinkö? Loistavaa, olen hyvin kiitollinen teille. Ja pahoitteluni, että vaivasin teitä.” Charles sulki puhelimensa ja palasi toisten luokse. Hän näytti tyytyväiseltä.

”Kaivauksilta tulleet esineet ovat turvassa”, hän ilmoitti toisille. ”Ne on otettu talteen Israelin rajalla. Herra Goldman vahvisti asian. Esineet kuljetetaan Tel Avivin kansainväliselle lentokentälle, jossa voimme tarkistaa ne ennen siirtoa Yhdysvaltoihin”, Charles osoitti lopun puheestaan vain Amosille.

”Hetinen!” Yosif huudahti väliin. ”Mikä kuljetus? Osan esineistä piti mennä Jerusalemiin ja osan tulla tänne. Minulla on täällä dokumentti asiasta...”, hän kiiruhti penkomaan työpöytänsä laatikoita, mutta Charles keskeytti hänet.

”Sinut on poistettu tästä projektista. Herra Washington analysoi esineet ja ne kuljetetaan hänen työpisteelleen Los Angelesiin.”

”Mutta...”, Yosif aloitti

”Projektin vastuuhenkilöt on vaihdettu. Päätös tehtiin muutama viikko sitten.” Charles jatkoi.

”Mutta... miksi?” Yosif änkytti.

”Esineet voivat olla täällä vaarassa. Lähi-idän tilanne on epävakaa”, Charles totesi.

”Mutta Israel on Lähi-Idän turvallisin maa!” Yosif protestoi ”Ja Tel Aviv... mikä voisi olla parempi paikka esineille?”

”Projektilla on uusi rahoittaja ja hän on arvioinut Lähi-Idän riskit liian suuriksi.”

”Mutta...”

”Emme keskustele tästä enempää. Meillä on kiire lentokentälle vastaanottamaan esineitä.” Sen sanottuaan Charles viittasi Amosia seuraamaan ja he poistuivat toivottamatta Yosifille edes hyvää päivän jatkoa.

Yosif lysähti tuolille. Hänen päässään pyöri. Kuka oli projektin uusi rahoittaja? Miksi vastuuhenkilöt oli vaihdettu ja miksi hänelle ei ollut kerrottu asiasta? Ja mistä ihmeestä hän nyt saisi rahaa, jos projektin apurahat virtaisivat Kaliforniaan? Yosif ei jaksanut pitkään aikaan tehdä muuta kuin istua. Hän oli pettynyt, hämmentynyt ja lyöty. Hänet oli syrjäytetty elämäntyöstään yhdellä kylmällä ilmoituksella. Mitä hän enää voisi tehdä?

******

Los Angeles, helmikuu 2015

Kaksi nuorta miestä ja nainen seisoivat vaivautuneina leveän salin ovella. Salin toisessa päässä, suuren parvekkeelle johtavan ikkunan edessä seisoi pitkä ja laiha mies selin heihin. Valleyn kirkkaan valot loisivat sisään ikkunasta valaisten muuten pimeän salin. Kadulta kantautui autojen ääniä. Los Angeles ei nukkunut edes yöllä. Toinen miehistä tuuppasi naista hiukan eteenpäin. Nainen loi häneen vihaisen mulkaisun, mutta otti sitten pari arkaa askelta kohti salin keskustaa.

”Niin? Mitä asiaa?” Laiha mies kysyi kääntymättä kohtaamaan kolmikkoa.

”Ne ovat tulossa tänne Los Angelesiin, herra. Ne arkeologisten kaivausten... jutut. Sieltä Israelista tai mistä ne nyt tulivat...”

”Syyriasta”, laiha mies lopetti naisen lauseen ja pudisti päätään. Oppimaton hölmö, laiha mies ajatteli vilkaistessaan sivusilmällä naista. Aivan kuten naisen oven pielessä kyyristelevät toveritkin.

”Ja?” Laiha mies kysyi.

”Ja saimme selville, että Warren Astor rahoittaa kuljetusta”, nyt naisen äänessä oli enemmän itsevarmuutta. Hän näytti tällä kertaa tietävän mistä puhui.

”Oletko varma?” Laiha mies kysyi ja kääntyi nyt kohtaamaan naisen ja tämän toverit.

”Aivan varma”, nainen vastasi.

Laiha mies oli hetken hiljaa. Sitten hän nyökkäsi naiselle:
”Hyvin toimittu. Voitte poistua.”

Nainen kumarsi ja kiirehti miesten luokse. Kolmikko katosi nopeasti ulos ovesta. Laiha mies kääntyi takaisin kohti ikkunaa. Hän ei katsellut siitä levittäytyvää näkyä. Hän ajatteli. Tätä uutista hän oli odottanut muutaman kuukauden, aina siitä asti, kun oli kuullut Syyriassa tehdystä löydöstä. Hän oli arvannut, että Warren Astor kiinnostuisi asiasta. Laiha mies hymyili itsekseen. Warren Astor oli niin ennalta arvattava.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 390
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Tarina ideointiin

ViestiKirjoittaja kardinaali » 19.11.2015 12:49

Hollywood, helmikuu 2015

”Älä viitsi pilata mukavaa tunnelmaa, Celia”, kaunis vaalea nainen sanoi laiskalla äänellä. Hänellä oli yllään musta, pitkä mekko, joka oli pieneen yökerhoon aivan liian hieno ja kallis. Nainen siemaili drinkkiä samalla, kun leipäili samettisella nojatuolilla. Drinkin juominen oli Celiasta oikeastaan aika typerää, sillä nainen ei todellisuudessa voinut nauttia siitä. Eikä paikalla ollut edes ihmisiä.

”En vain voi käsittää sitä”, Celia tuhahti. ”Herra Astor antaa tärkeät dokumentit jonkun ihmisen tutkittavaksi, vaikka kaupungissa olisi asiaan täysin pätevä ja perehtynyt vampyyri.”

”Puhutko nyt itsestäsi?” Kaunis nainen kysyi väläyttäen Celialle ivallisen hymyn. Celia ei huomannut sitä.

”Minä olen kaupungin vampyyreista ainoa, joka olen perehtynyt Lähi-Idän historiaan ja muinaiseen syyrian kieleen. Olin tekemässä väitöskirjaa alalta, kunnes... no, kunnes”, Celia lopetti lauseensa kesken ja laski katseensa varpaisiinsa. Hän tunsi, miten muut huoneessa olijat katselivat häntä pilkallisesti.

Miksi minä edes tulin tänne, Celia kysyi itseltään. Hän vihasi kaupungin muita vampyyreita, joilla ei ollut parempaa tekemistä kuin lorvia yökerhoissa ja puhua pahaa toisista. Celialla oli töitä, hän puuhaili opintojensa parissa. Mutta hän kaipasi toisinaan todellista rakkauttaan, Lähi-Idän arkeologiaa. Hän oli ajatellut tulla puhumaan asiasta muille kuultuaan, että ruhtinas Astor oli saanut haltuunsa arvokkaita dokumentteja Syyriasta ja että hän oli määrännyt ihmisen niitä tutkimaan. Mutta hän ei ollut saanut elysiumilla kaipaamaansa tukea. Kukaan ei arvostanut häntä.

”Niin, minä ihan unohdin miten erityisen oppinut sinä olet”, kaunis nainen sanoi imaisten taas laiskasti drinkkiään. Muut paikalla olevat vampyyrit, kaksi miestä ja yksi nainen, näyttivät katselevan puhujaa ihaillen. Celia tiesi, että kaunis nainen (hänen nimensä oli Crystal) oli elysiumin vakikävijä. Hänen kanssaan kannatti pitää hyvät välit.

”Minä vain sanon, että ruhtinas olisi voinut luottaa minuun. Oman osaamiseni lisäksi minulla on koko klaanini tuki takanani”, Celia huomautti. Se oli virhe. Crystal loi häneen kirkkailla, vihreillä silmillään läpitunkevan katseen.

”Ehkä juuri siksi hän ei voi luottaa sinuun”, Crystal sanoi kylmästi. Muut huoneessa olevan katsoivat toisiaan ja joku nyökkäsi.
Celia tunsi suuttuvansa. Hän suuttui harvoin, mutta nyt hän oli miltei raivoissaan.

”Tiedoksi sinulle, Crystal, että minä vaihtaisin klaaniani heti jos se olisi mahdollista ja jos sitten sietäisit minua paremmin. Mutta koska se ei ole mahdollista, sinun on vain parasta tottua siihen, että minä olen tremere!”

”Aivan”, Crystal sanoi. Hän ei näyttänyt vähääkään säikähtävän Celian äkillistä purkausta.

Celia nousi seisomaan ja puristi kätensä nyrkkiin. Hänen olisi tehnyt mieli motata Crystalia, mutta siitä ei olisi seurannut mitään hyvää. Siksi oli parasta lähteä pois. Hän oli tavannut kiusaajia ennenkin.

Celia lähti ripein askelin pois huoneesta, kun Crystal totesi kovaan ääneen:
”Pois alta kaikki, vihainen arkeologi on tulossa!”

Kaikki remahtivat nauramaan. Celia kääntyi kannoillaan ja katsoi Crystalia kiukkuisena:
”Minä olen muinaiskielten tutkija”, hän sihahti yhteenpurtujen hampaiden välistä. Toisten nauru vain yltyi ja Celia kiirehti eteiseen laskemaan arameaksi kymmeneen. Se aina rauhoitti häntä.


”Celia, odota!” Nuori mies, jonka nimi oli Malcom, juoksi eteiseen, kun Celia oli pukemassa takkia päälleen.

”Älä ota Crystalin puheita niin vakavasti”, Malcom rauhoitteli.

”Suksi suolle, Malcom”, Celia ärähti. ”Olisit voinut puolustaa minua, jos kerran haluat olla ystävä.”

”Tiedän. Mutta Crystalin kanssa on vaikeaa olla eri mieltä”, Malcom sanoi hymyillen valloittavaa hymyään. Kuten tavallista, se ei kuitenkaan tehonnut Celiaan. Malcomkin huomasi sen.

”Juuri tuon takia Crystal kiusaa sinua. Sinä et lankea hänen viehätysvoimaansa”, Malcom sanoi.

”Minä olen nainen”, Celia vastasi kylmästi ”Näen sen nartun valheiden läpi.”

”Ei se ole vain sitä”, Malcom sanoi. ”Sinussa on jotain muuta, jotain erityistä. Olet vaikeasti valloitettava.”

Celia tiesi, mitä Malcom tarkoitti. Joillain vampyyreilla oli kyky saada muut kiinnostumaan itsestään, mutta Celiaan sellainen valhe ei koskaan tehonnut. Hän ei oikeastaan tiennyt olisiko hänen pitänyt olla ominaisuudestaan iloinen vai ei. Olisi toisinaan mukavaa pitää jostakusta. Ei hän koskaan ihmisenäkään ollut kokenut rakkautta.

”Kuule, minä haluan auttaa sinua. Voisimme koittaa päästä käsiksi niihin vanhoihin juttuihin jotain toista kautta”, Malcom ehdotti.

Celia katsoi häntä ihmeissään: ”Miksi? Mitä sinua se kiinnostaa? Ja eikö ole vaarallista toimia vanhempien selän takana?”

”Tottakai on”, Malcom virnisti. ”Siinä se hauskuus onkin. Ja tiedän juuri oikean henkilön auttamaan meitä, Jamesin.”

”Tarkoitatko James Astoria?” Celia kysyi hämmästyneenä.

”Aivan. Siinä on yksi nuori vampyyri, joka kaipaa ystäviä”, Malcom vastasi.

”Mutta eihän kukaan halua olla hänen ystävänsä”, Celia huomautti.

”Koska hän on ventrue?”

”Ei, vaan koska hän on Astor.”

”Ai, no se voi osoittautua ongelmaksi”, Malcom sanoi ja koitti näyttää siltä, kuin olisi pahoillaan. ”Ihan yhtä paljon ongelmaksi kuin se, että haluaa olla tremeren ystävä.”

Celia tuijotti Malcomia ja yritti päättää, voisiko häneen luottaa vai ei. Malcom oli nuori, eikä hänellä ollut vaikutusvaltaa. Malcom ei myöskään ollut mikään ruudinkeksijä, mutta hän oli sosiaalinen ja mukava kaveri. Ihmiset pitivät hänestä. Celia pohti. Malcom toisi heidän ystäväpiiriinsä sosiaalisuutta ja luottamusta, James vaikutusvaltaa ja Celia itse olisi kolmikosta kiistatta oppinein ja älykkäin. Se voisi toimia, hän ajatteli. Se todellakin voisi toimia. Ehkä ystävissä ei sittenkään ollut mitään vikaa.

”Mutta miten James suostuisi olemaan meidän kanssamme missään tekemisissä”, Celia empi.

”Minähän sanoin jo, hän kaipaa ystäviä”, Malcom vastasi.
”No, miten on?”

”No”, Celia katsoi Malcomia ja hymyili sitten arasti. ”Selvä on, ystävä.” Hän tarjosi Malcomille kättään ja Malcom puristi sitä lämpimästi hymyillen.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 390
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Tarina ideointiin

ViestiKirjoittaja kardinaali » 19.11.2015 21:37

Los Angeles, kesäkuu 2015

Katuvalojen ja neonkilpien loiste ei yltänyt vanhan yliopistorakennuksen takapihalle, joka oli suurten tammien suojaama. Pimeässä oli vaikeaa nähdä, vaikka rakennuksen ikkunoista kajastikin hiukan valoa.

"Tästä voimme kiivetä", Malcom kuiskasi tovereilleen ja iski pitkät kyntensä vanhaan kiviseinään. Hänen toverinsa, nuori silmälasipäinen nainen ja yhtä nuori kalliiseen pukuun pukeutunut mies, katsoivat Malcomia epäuskoisina. Malcom kiipesi ketterästi kuin apina korkean ikkunan päällä olevalle koristelaudalle ja katsoi alas.

"Vauhtia nyt", hän sanoi niin kovalla äänellä kuin uskalsi. Nainen, Celia, katsoi pukuun pukeutunutta miestä kysyvästi.
"Herran tähden, te olette vampyyreita. Yrittäkää edes", Malcom sanoi turhautuneena.

"Jos minun olisi tarkoitus kiivetä seiniä pitkin, minullakin olisi tuollaiset kynnet", totesi pukuun pukeutunut nuori mies kylmästi.

"Itse asiassa, James, olen lukenut, että...", Celia aloitti, mutta ikkunan päällä istuva Malcom vaiensi hänet käden heilautuksella. Malcom oli kyllä tottunut siihen, etteivät Celia ja James olleet yhtä fyysisiä kuin hän, mutta hänen oli vaikea muistaa miten avuttomia he saattoivat toisinaan olla.

James kohautti olkiaan ja nosti sitten Celian kevyesti harteilleen. Celia tapaili kädellään ikkunan karmia ja kun hän sai siitä otteen, James nosti häntä käsillään ylöspäin. Malcom tarttui Celian käteen ikkunan päältä ja kiskoi hänet ylös. James katsoi seinää hetken arvioiden, perääntyi sitten pari askelta, otti vauhtia ja loikkasi roikkumaan ikkunaan.

"Helvetti", James kirosi kiskoessaan itseään ylös. Hänen vaatteensa eivät olleet kiipeilyyn sopivat.

"Noin sitä pitää", Malcom sanoi tyytyväisenä. Vaivoin James sai kammettua itsensä ikkunan päälle. Hänen kenkänsä olivat naarmuilla ja housut rikki oikean jalan polven kohdalta. James pyyhkäisi hiukset silmiltään.

"Nyt kiipeämme tuosta toisen kerroksen ikkunasta sisään", Malcom opasti ja osoitti samalla melko korkealla heidän yläpuolellaan olevaa ikkunaa.

"Et ole tosissasi", Celia puuskahti.

"Kyllä te pärjäätte. Minä menen ensin ja avaan ikkunan. Sen jälkeen teillä on paljon helpompaa", Malcom sanoi rohkaisevasti ja lähti jälleen kiipeämään.

"Miksi me emme vain voineet mennä sisään pääovesta?" James kysyi Celialta sillä välin, kun Malcom tiirikoi kynsillään ikkunaa auki. Celia katsoi Jamesia. Hän ei todellakaan tiennyt, miksi heidän piti kiipeillä. Se oli ollut Malcomin idea. Celia nolostui. Hänen piti olla porukan aivot, Jamesin kyvyillä he olisivat vain voineet kävellä sisään, eivätkä ihmiset olisi muistaneet siitä mitään.

"Okei, reitti on selvä", Malcom kuisaksi heidän yläpuoleltaan. James ja Celia katsoivat toisiaan epätoivoisena. Sitten James auttoi Celiaa kiipeämään. He olivat tulleet jo näin pitkälle. He voisivat saman tien mennä loppuun asti.

*****
"Tietojeni mukaan dokumentteja säilytetään ensimmäisen kerroksen varastoissa. Ne löytyvät rakennuksen pohjoissiivestä", Celia kuiskasi toisille. Kolmikko hiipi toisen kerroksen aulaparvella vältellen valvontakameroita ja pysytellen mahdollisimman paljon varjoissa. Heidän vaimeat askeleensa kumisivat kivisellä lattialla ja jokainen pelkäsi, että yövartija yllättäisi heidät hetkenä minä hyvänsä.

"Ihmiset ovat vielä töissä", James huomautti osoittaessaan etäällä kajastavaa valoa.

"Luultavasti herra Washingtonin tiimi. Heillä on liian mielenkiintoista tutkittavaa, että välittäisivät nukkua", Celia vastasi äänessään katkeruutta. "Ja onhan heillä ilmeisesti myös tiukka aikataulu".

Äkkiä Malcom viittoisi toisia vaikenemaan. Hän oli hiipinyt hiukan edellä varmistaakseen reittiä. Malcom painautui matalaksi. Celia ja James noudattivat esimerkkiä. Sitten Malcom hiipi nelinkontin aulaparven kaiteen luokse ja kurkisti alas. Celia ja James tekivät samoin.

"Keitä he ovat?" James kysyi nähdessään alapuolellaan kolme hahmoa. Kaksi miestä ja nainen näyttivät siltä, etteivät olleet ainakaan tutkijoita. Heillä oli resuiset vaatteet yllään ja toisella miehistä näytti olevan jengitatuointeja käsivarsissaan.

"He ovat vampyyreita", Celia kuiskasi toisille peloissaan.

"Mistä tiedät?" Malcom kysyi kurtistaen kulmiaan. "En tunne heitä."

"En minäkään ole nähnyt heitä aikaisemmin", James vastasi.

"He ovat silti vampyyreita", Celia sanoi ärtyneenä. "Minä näen sen."

"Samanlainen porukka kuin me", James huomautti.

"Eivät he kyllä yhtään näytä meiltä", Celia sanoi.

"Tarkoitin kokoonpanoa. Kaksi miestä ja nainen" , James korjasi.

"Itseasiassa olen lukenut tutkimuksia. Kolmen henkilön ryhmä on melko tavallinen kokoonpano, ryhmät pyrkivät olemaan yleensä parittomia ja viisi on usein jo liikaa ja vampyyrien sukupuolijakauma huomioon ottaen..."

"Hysst, anna olla Celia. Se oli vain heitto. Ei sitä tarvitse alkaa anaysoimaan", James vastasi kärsimättömästi.

"Hiljaa, kumpikin. Yritän kuunnella", Malcom sihahti. Toiset vaikenivat ja keskittyivät jälleen alapuolellaan olevaan kolmikkoon.

"Mitä he aikovat?" James kuiskasi Malcomille, joka oli seurannut tilannetta keskittyneesti siitä asti, kun he olivat huomanneet kolme vampyyria ensimmäisen kerroksen aulassa.

Yhtäkkiä Celia päästi pienen kirkaisun, jonka vaimensi nopeasti kädellään. Hän oli nähnyt jotain, mitä toiset eivät vielä olleet huomanneet. Aseen. Ilkeän näköisen tuliaseen yhden vampyyrin kädessä. Celia ryömi kauemmaksi kaiteen luota. Malcom ja Jameskin tajusivat perääntyä. Pian he kuulivat alapuoleltaan raivokasta huutoa, laukauksia ja pelokkaita kirkaisuja.

"Meidän on tehtävä jotain!" Celia huusi ja pomppasi jaloilleen. "He tappavat kaikki ihmiset!"

"Ei!" Malcom sanoi tiukasti ja tarttui Celiaa kädestä. "Me lähdemme pois. Kaikki kolme. Heti." Hän kääntyi ja lähti rivakasti kulkemaan takaisin ikkunalle, josta he olivat kiivenneet sisään.

"Mutta emme voi antaa heidän tehdä tätä!" Celia sanoi. Hän katsoi anovasti Jamesia.

"Kuunnelkaapa nyt", Malcom sanoi kärsimättömästi. "Me emme tunne noita vampyyreita. Me emme voi auttaa täällä olevia ihmisiä. Heitä tapetaan jo. Nuo vampyyrit tuolla, heillä ei ole mitään hyvää mielessään. Niin paljon kuin me tiedämme, he voivat olla vaikka Sabbatia."

Celia tuijotti Malcomia. Hän ei voinut liikkua, hänestä tuntui kuin kaikki voima olisi valunut käsistä ja jaloista lattialle. Sabbat. Hän oli kyllä kuullut siitä, mutta oli toivonut hartaasti, ettei koskaan joutuisi kohtaamaan noita hirviöitä.

"Mennään, minä en halua olla täällä silloin kun heiltä loppuvat ihmiset", Malcom sanoi. James nyökkäsi ja otti Celiaa kädestä. Celia oli siitä kiitollinen, sillä hän ei ollut varma olisiko kyennyt liikkumaan ilman apua. Hän oli liian kauhuissaan. Celia ei enää välittänyt alapuolellaan teurastettavista ihmisistä. Hän halusi vain pelastaa itsensä.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 390
Liittynyt: 19.11.2009 12:34


Paluu Geneeristä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron