Tel Aviv, helmikuu 2015
Iltapäivän tukahduttava helle pyrki sisään Tel Avivin historiallisen instituutin pieneen lounaskahvilaan, jonne joukko tutkijoita oli pistäytynyt juomaan jääteetä työpäivänsä lomassa. Kahvilassa ilmastointi oli tehokkaampi kuin työhuoneissa, joten paikalla oli tavallista enemmän väkeä.
Yosif Aldeman oli myös tullut kahvilaan kuumuutta pakoon, mutta hän ei välittänyt osallistua toisten keskusteluun. Hän vilkuili hermostuneena kännykkäänsä. Puhelimen olisi pitänyt soida jo tunti ja kolme varttia sitten. Hän pyyhkäisi pari hikistä hiussuortuvaa otsaltaan ja huokasi kuuluvasti.
”Eikö sitä soittoa vieläkään ole tullut?” Kysyi Yosifin naispuolinen kollega.
”Ei”, Yosif vastasi. Hän ei ollut juttutuulella.
”Miksi et soita Jerusalemin yliopistoon? Kysy, onko heille vielä tullut lähetystä.”
Naisen ehdotus oli hyvä ja Yosif ihmetteli, miksi ei itse ollut keksinyt samaa.
”Mistä on kyse?” Eräs toinen tutkija puuttui keskusteluun.
”Yosif odottaa lähetystä Jordaniasta”, nainen alkoi selittää. Yosif sulki silmänsä ja huokasi. Tämä tästä vielä puuttuikin. Hän oli jo valmiiksi hermostunut, eikä halunnut alkaa selittää asiaa kaikille uteliaille kollegoilleen.
”Jordaniaan kuljetettiin viime kuussa keskeytettyjen arkeologisten kaivausten löydöksiä. Osa niistä lähetettiin Jerusalemin yliopistoon ja osa tulee tänne Yosifille”, nainen jatkoi.
”Kaivauksilta?” Yksi tutkija kysyi ja katsoi Yosifia kiinnostuneena. ”Tarkoitatko niitä kaivauksia, joita tehtiin Syyriassa ja jotka keskeytettiin levottomuuksien vuoksi? Etkös sinä ole osa sitä kansainvälistä tutkijaryhmää, joka siellä teki kaivauksia? Mitä sieltä löytyi?”
Yosif ei vastannut. Hän lähti harppomaan ulos lounaskahvilasta soittaakseen Jerusalemiin kollegoilleen. Muut tutkijat katsoivat kummissaan hänen peräänsä.
Yosif lysähti valkoiselle sohvalle, joka oli unohdettu syrjäiseen käytävän mutkaan. Siellä hän sai ainakin olla rauhassa. Hän oli ollut hermostunut siitä asti, kun levottomuudet Syyriassa olivat alkaneet. Alueella tehtiin merkittäviä arkeologisia kaivauksia ja hänellä oli kunnia olla osana erittäin asiantuntevaa kansainvälistä tutkijaryhmää. Nyt tutkijoiden työ oli vaarassa valua hukkaan. Kaivaukset olivat pahasti kesken ja löydetyt esineet ja tekstit vielä analysoimatta. Kaiken huipuksi Yosif oli kuullut, että Syyrissa riehuvat terroristit olivat tuhonneet arvokkaita historiallisia esineitä. Eikö mikään ollut niille pyhää, Yosif ihmetteli.
Puhelin tuuttasi, mutta kukaan Jerusalemin yliopistossa ei vastannut. Yosif sulki puhelimen pettyneenä ja lähti laahustamaan portaita kolmanteen kerrokseen, missä hänen työhuoneensa sijaitsi.
”Yosif! Täällä kaksi miestä kysyy sinua”, nuori tutkimusapulainen huusi, kun Yosif tuli puuskuttaen omaan kerrokseensa.
Yosifin sydän hypähti riemusta. Nyt lähetys oli varmsti tullut, hänelle oli vain unohdettu soittaa! Hän kiirehti työhuoneenseensa ja näki nuoren, kalliiseen pukuun pukeutuneen miehen sekä toisen lyhyemmän, tanakamman ja vanhemman miehen, joka tutki kiinnostuneenaYosifin työpöydällä olevaa ruukunsirpaletta.
”Hyvää päivää, te olette ilmeisesti Yosif Aldeman?” Nuori mies kysyi ja tarjosi Yosifille kättään. Vanhempi mies näytti myös huomaavan, että joku tuli sisään ja tervehti nyökkäämällä.
Yosif kätteli nuorta miestä ja hymyili leveästi.
”Hienoa. Minä olen Charles Hall ja tässä on tutkija Amos Washington Kaliforinan yliopistosta”, nuori mies esitteli itsensä ja toisen miehen.
Yosif katsoi Amosia ja tunsi mielialansa laskevan. Hän oli kyllä kuullut Amos Washingtonista. Kyseessä oli melko arvostettu muinaiskielien ja Lähi-Idän tutkija. Mutta Amos ei ollut osa tutkijaryhmää, johon Yosif kuului. Mistä oikein oli kyse?
”Kunnia saada teidät tänne, herra Hall ja herra Washington”, Yosif sanoi, vaikkei tarkoittanutkaan sitä. Hänen kätensä alkoivat hiota hermostuksesta.
”Kunnia on meillä, että saamme tavata kaltaisesi ahkeran ja merkittävän tutkijan”, vastasi Charles yhtä neutraalilla äänellä kuin Yosif. Hänkään ei selvästikään tarkoittanut sitä mitä sanoi.
”Missä ne ovat?” Amos Washington töksäytti yllättäen ja katsoi Yosifia tiukasti harmailla, pienillä silmillään.
”Mitkä?” Yosif kysyi hämmentyneenä.
”Syyriasta tulleet kaivauslöydökset tietysti!” Huudahti Amos aivan kuin Yosif olisi ollut joku vähä-älyinen.
”Mutta...”, Yosif änkytti. Hän ymmärsi tilanteesta hetki hetkeltä vähemmän. ”Minä luulin, että te tiedätte niistä jotain...”
”Minä luulin, että ne ovat täällä!” Huusi Amos ja heitti kätensä ilmaan turhautumisen osoitukseksi.
”Vaiti”, tiusaksi Charles ja Yosifin suureksi ihmetykseksi Amos rauhoittui hiukan. Yosifin mielestä Charles oli käsittämättömän huonotapainen. ”Minä soitan yhden puhelun”, Charles jatkoi.
Charles vetäytyi sivummalle puhumaan kännykkäänsä. Yosif katsoi Amosia, joka katsoi häntä arvioiden takaisin. Tilanne oli kummallinen. Siinä he tuijoittivat toisiaan, kaksi kansainvälistä mainetta saanutta tutkijaa, mutta heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen. Yosifille tuli sellainen tunne, kuin he olisivat olleet kaksi pikkupoikaa tappelemassa samasta tikkarista ja että Charles oli aikuinen, joka viime kädessä päätti kumpi tikkarin saisi.
”Niinkö? Loistavaa, olen hyvin kiitollinen teille. Ja pahoitteluni, että vaivasin teitä.” Charles sulki puhelimensa ja palasi toisten luokse. Hän näytti tyytyväiseltä.
”Kaivauksilta tulleet esineet ovat turvassa”, hän ilmoitti toisille. ”Ne on otettu talteen Israelin rajalla. Herra Goldman vahvisti asian. Esineet kuljetetaan Tel Avivin kansainväliselle lentokentälle, jossa voimme tarkistaa ne ennen siirtoa Yhdysvaltoihin”, Charles osoitti lopun puheestaan vain Amosille.
”Hetinen!” Yosif huudahti väliin. ”Mikä kuljetus? Osan esineistä piti mennä Jerusalemiin ja osan tulla tänne. Minulla on täällä dokumentti asiasta...”, hän kiiruhti penkomaan työpöytänsä laatikoita, mutta Charles keskeytti hänet.
”Sinut on poistettu tästä projektista. Herra Washington analysoi esineet ja ne kuljetetaan hänen työpisteelleen Los Angelesiin.”
”Mutta...”, Yosif aloitti
”Projektin vastuuhenkilöt on vaihdettu. Päätös tehtiin muutama viikko sitten.” Charles jatkoi.
”Mutta... miksi?” Yosif änkytti.
”Esineet voivat olla täällä vaarassa. Lähi-idän tilanne on epävakaa”, Charles totesi.
”Mutta Israel on Lähi-Idän turvallisin maa!” Yosif protestoi ”Ja Tel Aviv... mikä voisi olla parempi paikka esineille?”
”Projektilla on uusi rahoittaja ja hän on arvioinut Lähi-Idän riskit liian suuriksi.”
”Mutta...”
”Emme keskustele tästä enempää. Meillä on kiire lentokentälle vastaanottamaan esineitä.” Sen sanottuaan Charles viittasi Amosia seuraamaan ja he poistuivat toivottamatta Yosifille edes hyvää päivän jatkoa.
Yosif lysähti tuolille. Hänen päässään pyöri. Kuka oli projektin uusi rahoittaja? Miksi vastuuhenkilöt oli vaihdettu ja miksi hänelle ei ollut kerrottu asiasta? Ja mistä ihmeestä hän nyt saisi rahaa, jos projektin apurahat virtaisivat Kaliforniaan? Yosif ei jaksanut pitkään aikaan tehdä muuta kuin istua. Hän oli pettynyt, hämmentynyt ja lyöty. Hänet oli syrjäytetty elämäntyöstään yhdellä kylmällä ilmoituksella. Mitä hän enää voisi tehdä?
******
Los Angeles, helmikuu 2015
Kaksi nuorta miestä ja nainen seisoivat vaivautuneina leveän salin ovella. Salin toisessa päässä, suuren parvekkeelle johtavan ikkunan edessä seisoi pitkä ja laiha mies selin heihin. Valleyn kirkkaan valot loisivat sisään ikkunasta valaisten muuten pimeän salin. Kadulta kantautui autojen ääniä. Los Angeles ei nukkunut edes yöllä. Toinen miehistä tuuppasi naista hiukan eteenpäin. Nainen loi häneen vihaisen mulkaisun, mutta otti sitten pari arkaa askelta kohti salin keskustaa.
”Niin? Mitä asiaa?” Laiha mies kysyi kääntymättä kohtaamaan kolmikkoa.
”Ne ovat tulossa tänne Los Angelesiin, herra. Ne arkeologisten kaivausten... jutut. Sieltä Israelista tai mistä ne nyt tulivat...”
”Syyriasta”, laiha mies lopetti naisen lauseen ja pudisti päätään. Oppimaton hölmö, laiha mies ajatteli vilkaistessaan sivusilmällä naista. Aivan kuten naisen oven pielessä kyyristelevät toveritkin.
”Ja?” Laiha mies kysyi.
”Ja saimme selville, että Warren Astor rahoittaa kuljetusta”, nyt naisen äänessä oli enemmän itsevarmuutta. Hän näytti tällä kertaa tietävän mistä puhui.
”Oletko varma?” Laiha mies kysyi ja kääntyi nyt kohtaamaan naisen ja tämän toverit.
”Aivan varma”, nainen vastasi.
Laiha mies oli hetken hiljaa. Sitten hän nyökkäsi naiselle:
”Hyvin toimittu. Voitte poistua.”
Nainen kumarsi ja kiirehti miesten luokse. Kolmikko katosi nopeasti ulos ovesta. Laiha mies kääntyi takaisin kohti ikkunaa. Hän ei katsellut siitä levittäytyvää näkyä. Hän ajatteli. Tätä uutista hän oli odottanut muutaman kuukauden, aina siitä asti, kun oli kuullut Syyriassa tehdystä löydöstä. Hän oli arvannut, että Warren Astor kiinnostuisi asiasta. Laiha mies hymyili itsekseen. Warren Astor oli niin ennalta arvattava.