Yuliana Lexington

Kaikkea peleihin liittyvää (one-shotit, kamppisideat, hahmokonseptit...)

Yuliana Lexington

ViestiKirjoittaja kardinaali » 10.09.2017 16:56

Jos nainen on kaunis, hänen on toisinaan edullista esittää tyhmempää kuin todellisuudessa on. Kukaan ei edes odota kauniin naisen sanovan mitään älykästä. Ja kun on riittävän tietämätön, saa herätettyä miehissä sankarin vaiston. Ja kun tavallisesta kaduntallaajasta on omassa pienessä mielessään tullut sankari, saa nainen yleensä hänet tekemään mitä vain haluaa.

Yuliana oli hyödyntänyt ulkonäköään niin usein, että toisinaan hänen oli vaikeaa muistaa, milloin häneltä vaadittiin älykästä käytöstä. Oli vain liian helppoa esittää tyhmää ja saada muut tekemään asioita puolestaan. Sellaiseen ei tarvinnut edes yliluonnollisia kykyjä. Pelkkä suloinen hymy ja pari bimboa lausetta, niin miehet olivat kilvan pullistelemassa erinomaisuudellaan. Mutta sellainen esitys ei tehonnut patologian professoriin, herra Kennedyyn, laisinkaan. Hän ei sietänyt tyhmyyttä ja Yulianasta tuntui siltä, että vielä vähemmän hän sieti kauniita, nuoria naisia. Professori Kennedy oli jo vanha mies ja ilmeisen vakaasti sitä mieltä, että naisten ei pitäisi ensinkään lukea itseään lääkäreiksi. Sairaanhoitajiksi naiset kyllä kelpasivat, mutta eivät miesten töitä tekemään.

Nyt Yuliana istui vaivautuneena professori Kennedyn työhuoneessa, kun tämä kävi punakynän kanssa läpi Yulianan kirjoittamaa esseetä. Viidentoista sivun essee, rivivälillä 1,5 ja fonttikoolla 12, oli ollut työn ja tuskan takana. Yulianan oli ollut vaikeaa keskittyä kliiniseen patologiaan, sillä hänen ajatuksensa harhailivat jatkuvasti hänen hankaloituneeseen elämäänsä. Hän koki olevansa yksin ja eksyksissä vihamielisessä maailmassa. Kaikki entinen oli menettänyt merkityksensä. Jokin pieni ääni Yulianan päässä muistutti hänelle opiskelun tärkeydestä. Ilman tutkintoa Yuliana saisi heittää hyvästit lääkärin toimelle. Ja miten hän sitten itsensä elättäisi? Hän tarvitsi rahaa, paljon rahaa, sillä hän oli tottunut olemaan rikas. Nyt hän oli niin toivottoman köyhä, ettei tiennyt, mistä maksaisi seuraavan kuun vuokran, lukukausimaksuista nyt puhumattakaan.

”Hmm…mmm…”, professori Kennedy mumisi ja kurtisti kulmiaan. Sitten hän pudisti päätään ja hymähti kyynisen huvittuneesti niin, että hänen olkapäänsä nytkähtivät kummallisesti. Yuliana laittoi kätensä ristiin rinnalleen ja kallisti päätään sivulle. Professori loi häneen tympeän katseen.

”Tätä ei parhaalla tahdollaankaan voi sanoa hyväksi”, professori sanoi. ”Olet tehnyt lukuisia virheitä, mikä osoittaa sen, ettet ole ymmärtänyt lukemaasi. Sinä et selvästikään ole opiskelija, joka pystyy etenemään itsenäisesti. Minun on vaadittava, että käyt luennoilla, et voi jatkaa kurssien suorittamista esseillä.”

”Kuten olen jo aikaisemmin selittänyt teille, en pääse luennoille”, Yuliana sanoi kohteliaasti ja vaihtoi jalan toisen päälle. Professori ei pitänyt siitä, hänen ilmeensä muuttui happamaksi. ”Minulle riittää D, haluan vain päästä läpi kurssista. Haluan suorittaa tutkintoni mahdollisimman pian”, Yuliana jatkoi.

Professori Kennedy katsoi Yulianaa kuin jotain halpaa näyttelykoiraa ja nosti ylimielisesti leukaansa.
”Tämä maa ei tarvitse yhtään rikosoikeuden patologia, joka ei tunne edes patologian perusteita.”

Sen sanottuaan professori piirsi punakynällään esseen etulehdelle suuren F:n ja katsoi Yulianaa voitonriemuisena.

Yulianan olisi pitänyt romahtaa. Hänen olisi pitänyt lähteä huoneesta ja pillahtaa itkuun pettyneenä, nöyryytettynä ja häpeissään. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän oli raivoissaan ja loukattu. Kaikkien niiden ongelmien keskellä, jotka häntä juuri oli kohdannut, professori kehtasi vielä nöyryyttää häntä. Essee ei mitenkään voinut olla niin huono, Yuliana tiesi sen. Hän nousi tuoliltaan ja otti professorin ojentaman esseen. Sitten hän rypisti arvottomat esseepaperit pieneksi palloksi ja katsoi vanhaa miestä suoraan silmiin:

”Nyt me teemme näin: Sinä avaat minun lähettämäni tiedoston, tulostat esseen, luet sen läpi ja kirjaat sen etulehdelle arvosanan C. Sitten lähetät arvosanan eteenpäin kansliaan. Tänään.”

Yuliana saattoi melkein nähdä, miten hänen pakottamansa käsky eteni vanhan miehen kehossa hermoimpulssien myötä aivoihin ja sieltä muualle kehoon. Eivät miehen akateemiset saavutukset, ei hänen älykkyytensä, katkeruutensa tai sovinisminsa voinut suojella häntä Yulianan käskyltä. Mies toimi vasten tahtoaan, sen Yuliana tiesi, mutta toimi kuitenkin. Syvän hiljaisuuden vallitessa Yuliana seurasi, miten professori tulosti hänen esseensä uudelleen, miten mies näytti lukevan sen läpi ja miten hän kirjasi siitä arvosanan C.

Yuliana hymyili: kuka nyt olikaan nöyryytetty? Nähdessään, että professori oli toteuttanut hänen tahtonsa, Yuliana katsoi parhaaksi poistua paikalta. Professori Kennedy havahtuisi typeryyteensä kyllä pian. Yuliana ei vielä ollut niin taitava, että olisi voinut muuttaa ihmisten muistoja. Siksi hän ei mielellään käskenyt ihmisiä, joiden kanssa joutui olemaan usein tekemisissä. Hän oli ylittänyt rajansa räikeästi ja oli aivan varmaa, että professori Kennedy vihaisi häntä entistä enemmän tämän jälkeen. Professori ei tietenkään voisi ymmärtää mitä todella oli tapahtunut, mutta sen hän ymmärtäisi, että nuori opiskelijanainen oli huiputtanut häntä. Ja sitä vanha professori ei sietäisi.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 402
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Yuliana Lexington

ViestiKirjoittaja kardinaali » 10.09.2017 20:41

Tapaaminen professori Kennedyn kanssa oli ollut masentava. Yuliana kiirehti bussilla takaisin kaupunkiin ehtiäkseen puoli kahdeltatoista alkavalle työvuorolleen Black Tailiin. Black Tail ei ollut kaupungin ainoa rock-goottibaari, mutta se oli Yulianan onneksi kaikkien hienoin ja kallein. Se tarkoitti sitä, että asiakaskunta oli astetta varakkaampaa. Tanssijat eivät Black Tailissa olleet ”eroottisia tanssijoita”, sillä esitykseen ei kuulunut vaatteiden riisuminen. Mutta toisinaan asiakkaat heittivät rahaa häkkeihin ja tanssivuoron jälkeen kerätessään tyhjiä laseja pöydästä Yuliana saattoi saada humalaiselta asiakkaalta mukaan jopa suuria seteleitä. Kaikki raha oli nyt tervetullutta. Vaikka Yulianan ei tarvinnut ostaa itselleen ruokaa, hänen piti silti maksaa vuokra, sähkölasku, puhelinlasku, nettiyhteys, pestä vaatteensa ja ostaa ruokaa Ramsekselle. Iso, lihava kissa söi valtavasti ruokaa ja se oli lisäksi tavattoman nirso. Yuliana kauhisteli katkarapujen hintoja, mutta muistutti itselleen, että heidän taloudessaan rahaa käytti kuitenkin enemmän Yuliana. Eikä kissa tietenkään voinut ansaita rahaa.

Bussi oli tällä kertaa ajoissa, ja Yuliana saapui Black Tailin takahuoneeseen kymmenen yli yksitoista. Hän silmäili huonetta ja tervehti työtovereitaan. Työvuorossa oli mukava tiimi: baaritiskin takana työskentelisivät Jake ja Timothy, salin puolella tanssimassa ja laseja keräämässä olisivat Yulianan lisäksi Emma, Saturday, Diana, Adrian (heidän ainoa miestanssijansa) ja Yulianan paras ystävä Charlotta. Charlotta juoksi halaamaan Yulianaa. Charlotta tiesi aina, milloin hänen ystävänsä oli onneton.

”Mikä hätänä, mitä on tapahtunut?” Charlotta kysyi.

”Ei mitään ihmeellistä”, Yuliana kierteli. ”Minä vain… kävin yliopistolla. Tein esseen patologian kurssille, mutta se ei miellyttänyt professori Kennedyä. Mutta pääsin läpi, se kai on hyvä asia.”

”Se on tärkeintä”, Charlotta sanoi ystävällisesti. ”Sinusta tulee lääkäri, se on enemmän kuin mitä meistä muista koskaan tulee.”

Yuliana tunsi piston sydämessään. Vielä kolme vuotta sitten hän olisi katsonut näitä ihmisiä alaspäin. Hän olisi halveksinut heitä siksi, että he olivat köyhiä. Yuliana oli aina kuvitellut, ettei hän joutuisi tekemään mitään sellaista työtä, mistä ei pitäisi. Perhe antaisi hänelle aina riittävästi rahaa. Lapsuutensa ja nuoruutensa perheen hulppealla asunnolla uima-altaan äärellä viettäneenä Yuliana oli kokenut olleensa parempi kuin muut. Köyhtyminen oli ollut raskas isku, mutta Yuliana oli selvinnyt siitä. Ja nyt nämä ihmiset, joita hän ennen olisi halveksinut, olivat hänen parhaita ystäviään. Charlotta oli ottanut hänet sydänystäväkseen, vaikka high schoolin aikoina Yuliana oli lähinnä naureskellut köyhän Charlottan kierrätysvaatteille. Charlotta oli ollut vain hiljainen hiirulainen, jolla ei ollut ollut varaa edes kunnon tanssiaismekkoon koulun päättäjäisissä. Nyt Yuliana näki vieressään kauniin nuoren naisen, joka oli vaikeuksistaan huolimatta saanut aimo annoksen itseluottamusta. Se ei kuitenkaan ollut syrjäyttänyt hänen hellää luonnettaan. Charlotta oli todellakin ihana ja lämmin ihminen.

”No, ehkä joskus. Sitten voitte tulla vastaanotolle ilmaiseksi”, Yuliana sanoi ja yritti hymyillä.

Emma ja Saturday olivat jo meikanneet ja vaihtaneet vaatteensa. Emma oli halunnut laittaa cybertyyliä ja Saturday suosi tänään perinteistä pitsiä. Emman hiuslisäkkeet hohtivat hämärässä takahuoneessa.

”Mahtavat rastat”, Yuliana sanoi. ”Ovatko ne ihan uudet?”

”Stanley hankki näitä tänne laatikkokaupalla”, Emma sanoi ja osoitti pahvilaatikkoa hattuhyllyllä. Takahuone oli täynnä tanssijoiden käyttöön tarkoitettuja vaatteita ja asusteita. Useimmat lojuivat sikin sokin hyllyjen ja muovilaatikoiden päällä.

Yuliana veti laatikosta neljä neonpinkkiä kumirastaa ja kokeili niitä vaaleita hiuksiaan vasten.

”Minäkin taidan mennä tänään cybertyylillä”, Yuliana virnisti.

”Me tanssitaan yhdessä”, Charlotta selvitti samalla kun Yuliana vaihtoi vaatteita. ”Toisessa häkissä on meidän kanssa samaan aikaan Adrian.”

”Ketkä aloittavat?”

”Emma ja Diana, sitten Saturday menee Dianan tilalle. Dianan on lähdettävä aikaisemmin, niiden naapuri ei pysty hoitamaan Auroraa kuin kahteen, koska sen pitää olla itse töissä neljältä.”

Diana oli porukasta ainoa, jolla oli jälkikasvua. Aurora oli kolmevuotias ja Diana hoiti tyttöä yksin. Lapsen isästä ei kenelläkään ollut mitään tietoa, mutta musta Auroran isä ilmeisesti oli ollut. Aurora oli kaikkien mielestä suloinen kiharapää. Yuliana ei aivan ymmärtänyt, mistä kaikki ihastus johtui. Mutta sitä hän ei tietenkään koskaan sanoisi Dianalle. Oli joka tapauksessa ihailtavaa, että Diana oli päättänyt pitää lapsen ja koitti kasvattaa Aurorasta kunnon kansalaista.

”Stanley oli aika raivoissaan”, Diana selvitti. ”Mutta ymmärsi se sitten lopulta. Etenkin kun sanoin, että mun on pakko hoitaa asiat nyt hyvin. Sosiaalitädit koitti taas puhua sijaisperheestä. Ihan perseestä, kuvitteleeko ne todella, että antaisin mun lapsen pois??” Diana kuulosti uhmakkaalta, mutta Yuliana näki, että hänen silmänsä kiilsivät. Itku ei ollut kaukana. Yuliana ei voinut edes kuvitella, millaisten huolien kanssa Diana joutui kamppailemaan. Niiden rinnalla Yulianan omat ongelmat saivat hiukan perspektiiviä.

”Voidaanko me jotenkin auttaa?” Charlotta kysyi myötätuntoisesti. ”Jos ne vaikka käy täällä kyselemässä susta. Me voidaan sanoa, että olet maailman paras äiti.”

Diana hymyili ja pudisti sitten päätään:
”Teitähän ne varmaan uskoisikin.”

Takahuoneessa olijat alkoivat nauraa. Se oli vapauttavaa, mutta myös synkkää naurua. Kukaan heistä ei näyttänyt sellaiselta henkilöltä, jonka sosiaalityöntekijät ottaisivat vakavasti.

”Oikeesti, Diana, sano jos tarvit apua. Minä voin ainakin puhua niille”, Yuliana sanoi. Hän ei ollut aivan varma omista kyvyistään, mutta uskoi voivansa vakuuttaa pari yli-innokasta sosiaalitanttaa, jos tarve vaati.

”Et ainakaan noissa vaatteissa”, Diana sanoi ja naurahti auttaessaan Yulianaa vetämään pinkin pvc-topin vetoketjua kiinni. ”Kiitos kuitenkin”, hän lisäsi ja silitti Yulianan käsivartta.

”Hyi, kun olet kylmä. Paleltaako sinua?” Diana sanoi ja vetäytyi vaistomaisesti vähän kauemmaksi.

”Joo, ulkona oli aika napakka tuuli”, Yuliana sanoi vaivaantuneesti. Hän ei mielellään tuhlannut voimiaan, ei ainakaan töissä, sillä asiakkaita miellytti Yulianan luonnottoman kalpea iho. Salin strobovaloissa Yuliana tiesi luovansa kiehtovan kontrastin kalpean ihonsa ja neonväristen vaatteidensa kanssa.

Adrian oli käynyt salin puolella. Hän palasi takahuoneeseen. Hetken musiikki kuului voimakkaampana ja oven raosta tulvahti hiukan savukoneen savua. Adrianilla oli mustavihreät pvc-housut ja kaulapanta ja hän tuli vielä kiinnittämään mustat ketjut nännilävistyksiinsä.

”Miltä siellä näytti?” Saturday kysyi.

”Aika tyypillinen ilta. Paljon humalaisia ja pari polttariporukkaa. Käyvät aika villeinä, joten Jake sanoi, että vilkutatte heti tiskille päin jos asiakkaat käy liian tuttavallisiksi.”

Kaikki nyökkäsivät. Kukaan ei erityisemmin pitänyt polttariporukoista, sillä ne huusivat aina, että tanssijoiden oli riisuttava vaatteet. Jotkut eivät kerta kaikkiaan tajunneet, että strippibaarit olivat erikseen.

”No, eiköhän sitten mennä”, Emma sanoi ja nousi tuolilta. Hän otti laatikon takaa ginipullon ja shottilaseja. Kaikki ottivat lasin käteen ja Emma kaatoi niihin giniä aivan piripintaan. Tämä oli heidän rituaalinsa aina ennen työvuoron alkua.

”Black Tailin villikissoille!” he huusivat kaikki ja kumosivat shotin kurkkuunsa. Useimmiten kukaan ei huomannut, että Yuliana jätti lasinsa juomatta. Ja jos he huomasivat, he saattoivat alkaa kiusoitella häntä siitä, että hän olisi raskaana. Yuliana ei välittänyt siitä, mutta oli helpottunut joka kerran, kun bluffi jäi huomaamatta. Tällä kertaa kukaan ei huomannut ja työvuorolaiset lähtivät iloisena ryhmänä saliin aloittaakseen jälleen yhden kuuman ja meluisan yön Black Tailissa.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 402
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Yuliana Lexington

ViestiKirjoittaja kardinaali » 11.09.2017 09:45

Keskiviikkoisin Yuliana työskenteli Punaisen ristin veripalvelussa. Paikka maksoi lääketieteen kandille vain nimellistä palkkaa, mutta Yuliana sai veripalvelussa arvokasta työkokemusta ja hiukan opintopisteitä. Hän ei ollut ainoa Punaiselle ristille töitä tekevä kandi, sillä veripalvelun joustavat työajat sopivat monelle opiskelijalle. Yleensä veripalvelussa oli yhtä aikaa kaksi kandia, kaksi sairaanhoitajaa ja satunnainen määrä vapaaehtoisia, joilla oli suuri halu auttaa, mutta joiden taidot olivat usein hyvin rajatut.

Punainen risti maksoi verenluovuttajille kymmenen dollaria ja tarjosi luovutuksen päätteeksi ilmaisen aterian. Yuliana tiesi kokemuksesta, että sellainen houkutteli etenkin pikaista rahaa tarvitsevia laitapuolen kulkijoita. Iltavuorot, joilla Yuliana työskenteli, olivat pahimpia. Jos kodittomat eivät kaivanneet rahaa viinaan, he tarvitsivat kymmenen dollaria maksaakseen yöstä kodittomien majoituksessa. Yksi yö maksoi viisi dollaria, joten yhdellä verenluovutuskerralla saattoi ostaa itselleen kaksi yötä babtistiseurakunnan ”hotellissa”. Tilannetta ei tehnyt lainkaan helpoksi se, että veripalvelussa työskentelevät vapaaehtoiset säälivät kodittomia ja olivat valmiita ottamaan kenet tahansa luovuttajaksi. Yuliana ja muut koulutetut joutuivat toistuvasti selittämään vapaaehtoisille, miksi verenluovuttajien seulonta oli niin tärkeää. Yuliana ei voinut käsittää vapaaehtoisten typeryyttä. Kuka nyt haluaisi sairaaloihin saastunutta verta?

Koska viikko oli ollut jo valmiiksi huono, Yuliana meni töihin ärtyneenä. Hän näki heti veripalvelun odotushuoneessa kolme laitapuolen kulkijaa ja huokasi. Illasta tulisi vaikea. Yuliana meni takahuoneeseen kirjaamaan itsensä sisään ja vaihtamaan vaatteita. Veripalvelun kandeilla oli punaiset haalarit ja sen päällä valkoinen lääkärin takki. Takahuoneen seinällä oleva kuvataulu muistutti siitä, että kädet oli pestävä kolme kertaa ennen työvuoron alkua ja joka kerran veripussien käsittelyn jälkeen. Takahuoneesta pääsi luovutussaliin ja pieneen laboratorioon. Laboratorio oli kandien ja sairaanhoitajien yksityisaluetta. Siellä luovutetulle verelle tehtiin tarvittavat pikatestit, minkä perusteella osa verestä jouduttiin hylkäämään. Loput veripussit pakattiin kylmälaukkuihin odottamaan kahden tunnin välein saapuvaa sairaankuljetusta, joka vei veret sairaalaan.

Yuliana tervehti takahuoneessa Iristä, joka istui juomassa ties monettako kahvikuppiaan. Iris oli viisissäkymmenissä oleva sairaanhoitaja. Hän oli napakka täti, joka suhtautui äidillisen lempeästi kandeihin. Iriksen oma poika opiskeli ensimmäistä vuotta lääketieteellisessä. Yuliana piti Iriksestä, mutta osasi myös varoa häntä. Iris oli tarkka nainen ja tuntui tietävän kaikesta kaiken. Hän oli myös hyvin tarkka siinä, ketä otti luovutussalin puolelle. Se oli suurin syy, miksi Yuliana ei halunnut työskennellä samassa vuorossa Iriksen kanssa. Tyypillisin tapa, jolla Yuliana otti verta itselleen, oli valikoida luovuttajiksi laitapuolen kulkijoita, joiden tiesi reputtavan veren pikatestit. Jos samaan aikaan paikalle sattui todellinen herkkupala, Yuliana tapasi testata laitapuolen kulkijan ja hyvän veren kantajan näytteet samaan aikaan niin, että hän laittoi laitapuolen kulkijan verta molempiin koeputkiin. Tällöin molemmat veret jäivät seulassa kiinni ja Yuliana sai itselleen herkullisen aterian. Myös laitapuolen kulkijan veri kelpasi, jos luovuttaja täytti muuten Yulianan kriteerit.

Mutta Iriksen ollessa työvuorossa asiat olivat mutkikkaampia. Silloin Yulianan oli käytettävä luovuuttaan.
”Miten ilta on alkanut?” Yuliana kysyi vaihtaessaan haalaria ylleen.

”Mukavasti. On rauhallista. Eilen täällä oli vilinää, koska kaupungilla oli sattunut se puukotus”, Iris vastasi.

”Mikä puukotus?” Yuliana kysyi. Puukotukset olivat sinänsä melko yleisiä, mutta nyt oli ilmeisesti kyse jostain suuremmasta.

”Nuorisojengit ottivat yhteen”, Iris selvitti. ”Puertoricolaisia ja joku sekajengi. Siellä tuli paljon vahinkoa ja ensiavussa olivat olleet kiireisiä. Joten veripalvelu lähetti tekstiviestipyynnön meidän rekisteröityneille luovuttajille, että tulisivat pikaisesti luovuttamaan verta, jos vain voivat. Ja onneksi niitä tuli.”

Yuliana nyökkäsi. Kansalaisten aktiivisuus ja auttamishalu olivat toki hyviä asioista. Mutta Yulianaa harmitti, sillä eilinen olisi selvästi ollut hedelmällinen työilta.

”Ai niin”, Iris sanoi äkkiä. ”Me olemme tänään kolmisin vapaaehtoisten kanssa. Sandy on tulossa, mutta Peter ilmoitti olevansa flunssassa, eikä pääse tulemaan.”

”Selvä, eli minä olen sitten ainoa kandi tänään”, Yuliana varmisti. Se oli hyvä asia, sillä se tarkoitti sitä, että hän saisi todennäköisesti työskennellä laboratoriossa yksin.

”Pärjäätkö?” Iris kysyi. ”Minä voin auttaa, sanot vain jos tuntuu, ettet selviä.”

”Kyllä minä pärjään”, Yuliana vakuutti. ”Iltahan on rauhallinen. Ketä vapaaehtoisia meillä on?”

”Katsotaan… Elmyra ja Christian ainakin. Ja sitten Mckenzie, siinä taitaa olla kaikki.”

Elmyra ja Christian olivat vanha, uskossa oleva pariskunta, jotka olivat veripalvelussa töissä melkein joka ilta. He osasivat työnsä ja luovuttajat pitivät heistä. Christian tapasi kertoilla luovuttajille tarinoita samalla, kun nämä pumppasivat verta pusseihin. Mckenzie oli hiukan ongelmallinen tapaus. Nuorella naisella oli suuri auttamishalu, mutta hän ei ollut laatikon terävin veitsi. Mckenzien perään sai aina katsoa.

Yuliana vilkaisi takahuoneen pienestä ikkunasta odotushuoneen puolelle. Hän näki siellä jotain miellyttävää: Siististi pukeutunut herrasmies, jolla oli vaaleanruskeat hiukset ja ihastuttavat, tummanruskeat silmät. Hän näytti yhtä aikaa sivistyneeltä, hyvätuloiselta, treenatulta ja herkältä. Mies loi räikeän kontrastin kolmen laitapuolen kulkijan kanssa. Selvästikin hän oli vastannut eilen lähetettyyn tekstiviestiin, mutta Yulianan onneksi päivän liian myöhään. Odotushuoneessa oli myös nuorehko vaalea nainen, mutta hänet Yuliana jätti omaan arvoonsa.

”Minä menen jo, juo vain kahvisi rauhassa”, Yuliana sanoi Irikselle. Iris hymyili vastaukseksi.

Yuliana meni odotushuoneen puolelle ja hymyili herrasmiehelle:
”Te olette seuraava, hyvä herra. Minä tarkastan ensin esikyselylomakkeenne ja sitten pääset salin puolelle.”

Mies hymyili Yulianalle reippaasti ja ojensi lomakkeen, jonka hän oli täyttänyt odottaessaan sisään pääsyä.

”Siitä on pari vuotta, kun viimeksi luovutin verta”, mies sanoi. ”Mutta sain eilen tekstiviestin, jossa pyydettiin tulemaan ja ajattelin, että täytyyhän sitä. Kansalaisvelvollisuus.”

”Aivan, ihanaa kun tulitte”, Yuliana sanoi. Kun mies oli hänen vieressään, Yuliana saattoi haistaa hänen tuoksunsa. Hän tuoksui hurmaavalle, hän oli kuin kävelevä syntymäpäivälahja. Yuliana olisi halunnut purra miestä heti, mutta sellainen ei tietenkään käynyt päinsä. Entisaikoina vampyyreilla oli varmasti ollut paljon helpompaa. He olivat vain voineen mennä kylään ja kaapata sieltä itselleen mitä halusivat.

”Anteeksi neiti”, mies sanoi vaivautuneesti. Yuliana tajusi vaipuneensa ajatuksiinsa.

”Öh, anteeksi”, Yuliana vastasi. ”Tässä lomakkeessa näyttää olevan kaikki kunnossa. Otan teiltä vielä sormenpäästä hemoglobiinitestin ja sitten pääsette luovutussaliin.”

Yuliana nappasi taskustaan pienen kynää muistuttavan pistovälineen, otti miehen vahvan käden omaansa ja pisti keskisormen päähän. Veripisara työntyi ulos ja sen mukana miehen veren herkullinen tuoksu. Yulianan hampaat halusivat pidentyä ja joku osa Yulianaa oli sitä mieltä, että miehen kimppuun oli käytävä aivan heti. Hän kamppaili ajatusta vastaan. Ärtyneenä itselleen Yuliana painoi veripisaran lasilevylle ja työnsi levyn lukulaitteeseen. Hetken päästä laite ilmoitti lukeman, joka ylitti veripalvelun vaatimuksen kirkkaasti.

”Seuratkaa minua”, Yuliana sanoi hymyillen.

Edessä oli vielä hankalin vaihe. Yulianan piti saada miehen veri itselleen, mutta selvää oli, ettei verestä löytyisi mitään vikaa, minkä vuoksi se olisi hyllytettävä. Ja Iris oli kahvin juotuaan kiirehtinyt hätyyttämään laitapuolen kulkijat matkoihinsa. Yuliana ei myöskään halunnut olla luovutussalissa samaan aikaan miehen kanssa. Hänellä oli mielestään hyvä itsehillintä, mutta miehen veri vaikutti liian herkulliselta. Sitten hän näki Mckenzien ja sai loistavan ajatuksen.

”Mckenzie”, Yuliana huikkasi naiselle. ”Voisitko sinä ohjata tämän herran luovutustuoliin ja laittaa neulan?”

Mckenzie nyökkäsi innostuneena ja tarttui miehen käteen. Yuliana poistui takahuoneeseen odottamaan saalistaan.

Kun Mckenzie tuli takahuoneeseen tuomaan miehen veripussia, Yuliana otti kasvoilleen vakavan ilmeen.

”Mckenzie, sinä et puhdistanut miehen käsivartta ennen neulan pistoa”, Yuliana sanoi ja katsoi naista silmiin.

Mckenzie näytti kauhistuneelta ja katsoi veripussia kädessään. Sitten hän alkoi hätääntyneenä sopertaa:
”Se oli ihan vahinko, ihan kamalaa. Minä olen tehnyt ihan kamalan virheen.”

Iris tuli takahuoneeseen ja katsoi Mckenzieta huolestuneena.
”Mistä on kyse?”

”Minä en puhdistanut yhden luovuttajan käsivartta ennen neulan pistoa”, Mckenzie parkaisi.

Iris näytti tuimalta. Yuliana kiirehti rauhoittamaan tilannetta:
”Se oli minun vikani, Iris. Minun olisi pitänyt valvoa Mckenzieta.”

Iriksen ilme lientyi ja hän pudisti päätään.
”Veri on joka tapauksessa saastunutta. Ja meidän pitää kaikkien toivoa, että luovuttaja ei saa verenmyrkytystä.”

Yuliana otti veripussin Mckenzielta. Tietenkin nainen oli puhdistanut käden, joten verenmyrkytyksestä ei ollut vaaraa. Hurmaava herrasmies saisi tulla veripalveluun uudelleenkin.

”Minä vien tämän hävitettäväksi”, Yuliana sanoi ja meni laboratorioon. Siellä hän istahti tuolille ja huokasi syvään. Juhla-ateria oli katettu.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 402
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Yuliana Lexington

ViestiKirjoittaja kardinaali » 19.09.2017 11:15

Yuliana katsoi itseään eteisen pukeutumispeilistä. Oli varhainen ilta ja hän oli juuri herännyt. Hiukset olivat sotkussa päivän jäljiltä, silmät meikkaamatta ja yllään hänellä oli vain vaaleanpunainen satiinitoppi ja -shortsit.

”Sinä et ole huono. Sinä et epäonnistu”, Yuliana sanoi peilikuvalleen. Hän oli tehnyt niin joka ilta siitä lähtien, kun hän oli menettänyt tukiverkkonsa. Siitä ei ollut varsinaisesti apua, mutta hän halusi tsempata itseään alkavaan yöhön.

Todellisuudessa hän koki olonsa surkeaksi. Hän kaipasi entistä elämäänsä, jossa hän oli ollut rikas ja hemmoteltu nuori nainen. Perheen konkurssi oli syössyt Yulianan vanhemmat ja sisarukset köyhyyden partaalle, mutta Yuliana oli selvinnyt tragediasta klaaninsa ansiosta. Nyt klaanikin oli kadonnut jonnekin ja klaanin rahat sen myötä. Yuliana oli suhteellisen lyhyessä ajassa menettänyt aivan kaiken.

Ramses tuli kiehnäämään Yulianan jalkoihin. Yuliana kumartui silittämään kissan pehmeää päätä.

”Miltä sinusta tuntuu tänään? Tuleeko tästä hyvä yö?” Yuliana hyrisi kissalle.

”Sinä olet onneton”, Ramses vastasi samanlaisella pehmeällä hyrinällä ja katsoi Yulianaa vihreillä silmillään.

Yuliana nosti sen syliinsä ja nuuhki kissan paksua turkkia. Ramses ei ollut mitenkään älykäs eläin, se oli vain tavallinen kissa. Mutta kuten kaikki lemmikit, sekin aisti herkästi omistajansa mielentilan. Ramses oli levoton silloin, kun Yuliana oli allapäin. Nytkin kissa hyrisi Yulianan sylissä ja puski hänen rintaansa päällään saadakseen Yulianan mielen paremmaksi.

”Niin minä olenkin”, Yuliana hyrisi. ”Mutta minä yritän piristyä. Jonain yönä meillä on jälleen kaikki hyvin, minä lupaan sen.”

Hellä sylittelyhetki katkesi, kun Yulianan kännykkä alkoi soittaa tuttua sävelmää. Yuliana vilkaisi näyttöä ja kurtisti kulmiaan. Soittaja oli hänen pikkusiskonsa Alexandra. Yuliana oli Alexandraa viisi vuotta vanhempi. Pikkusisko asui yhä vanhempiensa luona. Siskokset soittelivat toisilleen harvoin, eikä Yuliana enää juuri käynyt kotona. Se ei johtunut yksin siitä, että vierailut kotona olivat masentavia, nyt kun Yulianan vanhemmat olivat joutuneet myymään suuren huvilansa ja muuttamaan pieneen taloon keskiluokan asuinalueelle. Perheellä oli yhä asiat paremmin kuin oikeasti köyhillä ihmisillä, vaikkakin pudotus varakkaasta yläluokasta alempaan keskiluokkaan olikin ollut valtava. Suurin syy vältellä perhettä oli se, että Yuliana pelkäsi heidän huomaavan, että hänessä oli jotain vialla. Yuliana nappasi puhelimen pöydältä ja laski samalla Ramseksen maahan.

”Hei, Alex”, Yuliana vastasi

”Yuli, missä menet? Olen kaupungilla ja ajattelin, jos mentäisiin viihteelle yhdessä. Ei olla nähty pitkään aikaan”, Alexandran ääni puhelimen toisessa päässä sanoi.

Kirottua, Yuliana mietti mielessään. Pikkusiskon kanssa baariin meneminen kuulosti lähinnä hankalalta. Yuliana ei halunnut kuunnella Alexandran tilitystä kurjasta elämästään. Alexandra ei edes tiennyt, mitä todellinen kurjuus oli.

”Nyt ei ole hyvä ilta…”, Yuliana aloitti, mutta Alexandra keskeytti hänet:

”Älä viitsi. Mä tiedän, että tanssit Black Tailissa. Mutta sulla ei ole tänään työvuoroa, katsoin netistä”

”Tietävätkö äiti ja isä?”

”Ei, en ole kertonut. Vielä”
, Alexandra sanoi kiusantekoäänellä. Yuliana huokasi sekä ärtyneenä että helpottuneena. Äiti ja isä eivät saisi missään tapauksessa tietää, että Yuliana tanssi yökerhossa rahaa ansaitakseen.

”No hyvä on. Missä sinä olet nyt?” Yuliana kysyi.

”Hah, arvasin! Mä olen Cherryssä, mutta sano sä joku hyvä paikka. Tää vaikuttaa aika kuolleelta.”

Yuliana mietti hetken. Cherry oli hänen mielestään aivan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin pubi. Sen erikoisuutena oli 50-luvun tunnelma, ja Yulianasta se oli viehättävää.

”No kello on vasta kahdeksan. Kyllä se paikka parin tunnin päästä on täynnä. Odota siellä, tulen puolen tunnin päästä”, Yuliana vastasi ja sulki puhelimen.

Yuliana valitsi itselleen rockabilly-henkiset vaatteet, koska tiesi niiden tuovan Cherryssä eniten huomiota. Hänellä oli kiire ehtiä bussiin, joten päätti viimeistellä meikkinsä matkalla baariin. Mitä nopeammin hän pääsisi Cherryyn, sitä nopeammin hän voisi juottaa siskonsa humalaan ja lähettää kotiin.

Yulianan saapuessa Cherryyn se alkoi olla jo puolillaan asiakkaita. Kyseessä ei todellakaan ollut rauhallinen ilta, vaikka Alexandra niin olikin väittänyt. Yuliana etsi katseellaan siskoaan ja hymähti nähdessään tämän baaritiskillä. Alexandra oli kaunis nainen, joskaan ei niin kaunis kuin siskonsa. Hänellä oli pähkinänruskeat hiukset ja päivettynyt iho, tosin se saattoi olla myös ruiskurusketusta. Yuliana oli vaaleatukkainen ja siskonsa rinnalla kalpea. Alexandra oli vielä toistaiseksi Yulianaa nuoremman näköinen, mutta ei menisi kauaa, ennen kuin Yulianaa luultaisiin kaksikossa pikkusiskoksi.

”Hei Alex”, Yuliana sanoi ja halasi siskoaan. Joku miespuolinen asiakas oli jo alkanut tehdä tuttavuutta Alexandran kanssa ja näytti häiriintyvän väliintulosta.

”Hei, mennäänkö jonnekin sivummalle? Polttaisin röökin”, Alexandra vastasi ja dumppasi samalla ihailijansa melko tylysti.

Siskokset siirtyivät nurkkaan, jossa muutamat muutkin polttivat tupakkaa. Alexandran ei tarvinnut käyttää omia savukkeitaan, sillä miespuoliset tupakoitsijat tarjosivat hänelle mielellään poltettavaa. Yuliana kieltäytyi kohteliaasti hänelle tarjotusta savukkeesta. Hän ei ollut koskaan välittänyt polttaa.

”No, mitä kotiin kuuluu?” Yuliana kysyi, kun Alexandra oli saanut tulta.

”Huonoa. Äiti on ihan rikki. Se aikoo jättää isän”, Alexandra vastasi.

Uutinen tuli Yulianalle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ei hän varsinaisesti kokenut välittävän vanhemmistaan, mutta avioero oli jotain, mihin hän ei ollut osannut varautua.
”Mitä sinä oikein tarkoitat? Aikooko äiti ottaa eron?” Yuliana kysyi epäuskoisena.

”Joo. Se itkee kaiket päivät isälle, ettei enää jaksa tätä köyhyyttä”, Alexandra vastasi.

”Mutta eivät he ole niin köyhiä”, Yuliana protestoi.

”Kyllä sä tiedät, mihin äiti on tottunut”, Alexandra sanoi.

”Mutta”, Yuliana jatkoi ”Miten äiti kuvittelee asioiden muuttuvan paremmaksi, jos hän eroaa? Eihän äiti ole tehnyt töitä päivääkään elämässään!”

”Muistatko herra Adamsin siitä meidän vanhan talon läheltä? Asui turkoosissa kartanossa”, Alexandra kysyi.

Yuliana ei pitänyt siitä, mihin keskustelu oli johtamassa. Äiti oli kaunis nainen vielä vanhanakin. Hänellä oli vaaleat hiukset kuten Yulianallakin, mutta nuorena hän oli ollut jopa vanhinta tytärtäänkin kauniimpi. Yuliana tiesi, että sellainen nainen saisi kenet tahansa miehen niin halutessaan.

”Et kai tarkoita, että…”

”Tarkoitan”, Alexandra sanoi ja tumppasi tupakkansa. Hän näytti kiukkuiselta. Tunteet alkoivat nousta pintaan.

”Mutta sehän on halpamaista!” Yuliana puuskahti. ”Eikö isä merkitse äidille mitään enää, koska isä on menettänyt rahansa?”

”Siltä vaikuttaa.”

Yuliana ei tiennyt mitä ajatella. Äiti välitti siis vain rahasta. Oliko koko avioliitto, jonka tuloksena Yuliana ja Alexandra olivat syntyneet, ollut vain äidin näyttämö? Lava, jolla hän sai esitellä itseään ja upeaa elämäänsä ja pitää hienoja kutsuja ja käyttää upeita vaatteita? Eikö äiti ollut koskaan halunnut mitään muuta?

”Miten isä ottaa asian?” Yuliana kysyi varovaisesti.

Alexandra oli hetken hiljaa. Hän näytti kalpenevan ja käyvän pienemmäksi. Yulianan teki mieli halata siskoaan ja lohduttaa häntä. Alexandra näytti niin surulliselta ja niin yksinäiseltä, aivan kuin joskus heidän ollessaan lapsia.

”Isä on tosi outo. Se ei sano tai tee mitään. Ihan kuin äiti olisi rikkonut sen”, Alexandra vastasi lopulta.

Yulianaa kylmäsi. Hän ei ollut koskaan ollut kovin läheinen isälleen, sillä isä oli koko Yulianan lapsuuden ja nuoruuden tehnyt kovasti töitä. Mutta se isä, jonka Yuliana muisti, oli eläväinen ja hyvin ylpeä perheestään. Isä oli patistanut Yulianan opiskelemaan koska tiesi, että tytär oli älykäs. Isä oli halunnut suojella Yulianaa elämältä, jota Yuliana ei voisi itse hallita.

”Entäs Ronald? Tietääkö hän?” Yuliana kysyi.

Siskosten lisäksi perheeseen kuului isoveli Ronald, mutta varhaisen lapsuuden jälkeen Yuliana ei muistanut olleensa velipuolensa kanssa kovinkaan läheinen. Ronald oli ollut jo neljäntoista, kun nuorin lapsi Alexandra oli syntynyt. Siskokset kasvoivat toisilleen läheisimmiksi pienemmän ikäeronsa vuoksi ja Ronald listautui armeijaan 19-vuotiaana. Ronald oli Yulianan ja Alexandran äidin avioton lapsi, jonka hän oli saanut 17-vuotiaana. Lasten isä oli rakastanut poikaa kuin omaansa, eikä perheessä koskaan mainittu siitä, että Ronaldilla oli oikeasti eri isä.

”En ole kertonut hänelle. Halusin nähdä sinut ensin”, Alexandra vastasi. Yuliana halasi siskoaan tiukasti. Alex itki.

”Yuliana”, hän sanoi sitten ja katsoi siskoaan anovasti. ”Voinko tulla yöksi sinun luoksesi? En halua mennä kotiin.”

Yuliana säikähti. Hän ei missään tapauksessa olisi halunnut hylätä Alexia, joka oli niin surullinen ja hämmentynyt. Mutta ei hän voinut päästää siskoa kotiinsa päiväksi.

”En minä voi ottaa sinua”, Yuliana takelteli. ”Minun… vuokraemäntäni on tosi tiukka. Meillä ei saa olla vieraita yöllä.” Se ei ollut täysin valhe, Yuliana vain liioitteli hieman.

”Mutta minä olen sinun siskosi! Kai se käy”, Alexandra sanoi.

”Minä voin saada häädön”, Yuliana vastasi tiukasti. Hän ei halunnut kuulla enempää asiasta.

”Hyvä on sitten”, Alex sanoi pettyneenä ja masentuneena. ”Kai minä sitten menen kotiin.”

Yulianasta tuntui pahalta. Hän vihasi itseään sillä hetkellä enemmän, kuin oli koskaan vihannut. Hänen olisi pitänyt olla tukena Alexille, mutta hylkäsi tämän vaikealla hetkellä.
”Ei se silti tarkoita sitä, etteikö me voitaisi nyt vähän pitää hauskaa”, Yuliana sanoi piristääkseen siskoaan.

”Tule, mennään tanssimaan”, hän tarttui Alexia kädestä ja veti tämän tanssilattialle.

Alex hymyili hiukan ja nauroi lopulta. Yuliana oli aina osannut pirsitää pikkusiskoaan. Tanssin ja muutaman drinkin jälkeen Alex olisi taas ennallaan. Yuliana ei voinut muuttaa Alexin elämää, mutta hän saattoi tehdä siskon hetkittäin iloiseksi. Sekin oli jo jotain.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 402
Liittynyt: 19.11.2009 12:34


Paluu Geneeristä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron