Jos nainen on kaunis, hänen on toisinaan edullista esittää tyhmempää kuin todellisuudessa on. Kukaan ei edes odota kauniin naisen sanovan mitään älykästä. Ja kun on riittävän tietämätön, saa herätettyä miehissä sankarin vaiston. Ja kun tavallisesta kaduntallaajasta on omassa pienessä mielessään tullut sankari, saa nainen yleensä hänet tekemään mitä vain haluaa.
Yuliana oli hyödyntänyt ulkonäköään niin usein, että toisinaan hänen oli vaikeaa muistaa, milloin häneltä vaadittiin älykästä käytöstä. Oli vain liian helppoa esittää tyhmää ja saada muut tekemään asioita puolestaan. Sellaiseen ei tarvinnut edes yliluonnollisia kykyjä. Pelkkä suloinen hymy ja pari bimboa lausetta, niin miehet olivat kilvan pullistelemassa erinomaisuudellaan. Mutta sellainen esitys ei tehonnut patologian professoriin, herra Kennedyyn, laisinkaan. Hän ei sietänyt tyhmyyttä ja Yulianasta tuntui siltä, että vielä vähemmän hän sieti kauniita, nuoria naisia. Professori Kennedy oli jo vanha mies ja ilmeisen vakaasti sitä mieltä, että naisten ei pitäisi ensinkään lukea itseään lääkäreiksi. Sairaanhoitajiksi naiset kyllä kelpasivat, mutta eivät miesten töitä tekemään.
Nyt Yuliana istui vaivautuneena professori Kennedyn työhuoneessa, kun tämä kävi punakynän kanssa läpi Yulianan kirjoittamaa esseetä. Viidentoista sivun essee, rivivälillä 1,5 ja fonttikoolla 12, oli ollut työn ja tuskan takana. Yulianan oli ollut vaikeaa keskittyä kliiniseen patologiaan, sillä hänen ajatuksensa harhailivat jatkuvasti hänen hankaloituneeseen elämäänsä. Hän koki olevansa yksin ja eksyksissä vihamielisessä maailmassa. Kaikki entinen oli menettänyt merkityksensä. Jokin pieni ääni Yulianan päässä muistutti hänelle opiskelun tärkeydestä. Ilman tutkintoa Yuliana saisi heittää hyvästit lääkärin toimelle. Ja miten hän sitten itsensä elättäisi? Hän tarvitsi rahaa, paljon rahaa, sillä hän oli tottunut olemaan rikas. Nyt hän oli niin toivottoman köyhä, ettei tiennyt, mistä maksaisi seuraavan kuun vuokran, lukukausimaksuista nyt puhumattakaan.
”Hmm…mmm…”, professori Kennedy mumisi ja kurtisti kulmiaan. Sitten hän pudisti päätään ja hymähti kyynisen huvittuneesti niin, että hänen olkapäänsä nytkähtivät kummallisesti. Yuliana laittoi kätensä ristiin rinnalleen ja kallisti päätään sivulle. Professori loi häneen tympeän katseen.
”Tätä ei parhaalla tahdollaankaan voi sanoa hyväksi”, professori sanoi. ”Olet tehnyt lukuisia virheitä, mikä osoittaa sen, ettet ole ymmärtänyt lukemaasi. Sinä et selvästikään ole opiskelija, joka pystyy etenemään itsenäisesti. Minun on vaadittava, että käyt luennoilla, et voi jatkaa kurssien suorittamista esseillä.”
”Kuten olen jo aikaisemmin selittänyt teille, en pääse luennoille”, Yuliana sanoi kohteliaasti ja vaihtoi jalan toisen päälle. Professori ei pitänyt siitä, hänen ilmeensä muuttui happamaksi. ”Minulle riittää D, haluan vain päästä läpi kurssista. Haluan suorittaa tutkintoni mahdollisimman pian”, Yuliana jatkoi.
Professori Kennedy katsoi Yulianaa kuin jotain halpaa näyttelykoiraa ja nosti ylimielisesti leukaansa.
”Tämä maa ei tarvitse yhtään rikosoikeuden patologia, joka ei tunne edes patologian perusteita.”
Sen sanottuaan professori piirsi punakynällään esseen etulehdelle suuren F:n ja katsoi Yulianaa voitonriemuisena.
Yulianan olisi pitänyt romahtaa. Hänen olisi pitänyt lähteä huoneesta ja pillahtaa itkuun pettyneenä, nöyryytettynä ja häpeissään. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän oli raivoissaan ja loukattu. Kaikkien niiden ongelmien keskellä, jotka häntä juuri oli kohdannut, professori kehtasi vielä nöyryyttää häntä. Essee ei mitenkään voinut olla niin huono, Yuliana tiesi sen. Hän nousi tuoliltaan ja otti professorin ojentaman esseen. Sitten hän rypisti arvottomat esseepaperit pieneksi palloksi ja katsoi vanhaa miestä suoraan silmiin:
”Nyt me teemme näin: Sinä avaat minun lähettämäni tiedoston, tulostat esseen, luet sen läpi ja kirjaat sen etulehdelle arvosanan C. Sitten lähetät arvosanan eteenpäin kansliaan. Tänään.”
Yuliana saattoi melkein nähdä, miten hänen pakottamansa käsky eteni vanhan miehen kehossa hermoimpulssien myötä aivoihin ja sieltä muualle kehoon. Eivät miehen akateemiset saavutukset, ei hänen älykkyytensä, katkeruutensa tai sovinisminsa voinut suojella häntä Yulianan käskyltä. Mies toimi vasten tahtoaan, sen Yuliana tiesi, mutta toimi kuitenkin. Syvän hiljaisuuden vallitessa Yuliana seurasi, miten professori tulosti hänen esseensä uudelleen, miten mies näytti lukevan sen läpi ja miten hän kirjasi siitä arvosanan C.
Yuliana hymyili: kuka nyt olikaan nöyryytetty? Nähdessään, että professori oli toteuttanut hänen tahtonsa, Yuliana katsoi parhaaksi poistua paikalta. Professori Kennedy havahtuisi typeryyteensä kyllä pian. Yuliana ei vielä ollut niin taitava, että olisi voinut muuttaa ihmisten muistoja. Siksi hän ei mielellään käskenyt ihmisiä, joiden kanssa joutui olemaan usein tekemisissä. Hän oli ylittänyt rajansa räikeästi ja oli aivan varmaa, että professori Kennedy vihaisi häntä entistä enemmän tämän jälkeen. Professori ei tietenkään voisi ymmärtää mitä todella oli tapahtunut, mutta sen hän ymmärtäisi, että nuori opiskelijanainen oli huiputtanut häntä. Ja sitä vanha professori ei sietäisi.