Natsi-Saksan valtaaman Unkarin rajamailla

Kaikkea peleihin liittyvää (one-shotit, kamppisideat, hahmokonseptit...)

Natsi-Saksan valtaaman Unkarin rajamailla

ViestiKirjoittaja kardinaali » 02.10.2017 13:38

Uberfyhrer Biermann kuunteli kärsivällisesti alaistensa raporttia niityllä tapahtuneesta eläinhyökkäyksestä, jossa oli kuollut paimenpoika ja kaksi lammasta. Yksi paimenpoika oli edelleen kadoksissa. Muutama kiihtynyt paikallinenkin oli yrittänyt päästä Biermannin puheille, mutta tämä oli ystävällisesti estänyt sen. Totuus oli, että hänen oli vaikeaa ymmärtää paikallisten unkarin- ja sloveniankielen kummallista sekoitusta. Asia oli vakava, sen hän ymmärsi, ja sotilaat olivat paikalla suojellakseen siviileitä. No, ainakin niitä siviileitä, joiden he katoivat olevan ihmisiä.

Koko tapaus oli hämmentävä. Silminnäkijän mukaan taivaalta oli hyökännyt siivekäs hirviö, joka oli napannut kynsiinsä yhden paimenpojista. Koska silminnäkijä oli vasta kymmenkesäinen poika, ei Biermann ottanut hänen todistustaan kovin vakavasti. Kuvaus ei sopinut yhteenkään paikalliseen eläinlajiin. Eikä Biermann uskonut, että se sopisi mihinkään maailman eläinlajiin. Pojan mukaan otuksella oli ollut valtavat siivet, kädet ja jalat kuin ihmisellä ja pää, jossa oli sarvia. Kynnet olivat olleet pitkät kuin petolinnulla. Biermann oli aluksi ajatellut, että kenties kotka oli hyökännyt, mutta tuli sitten järkiinsä. Kotka ei jaksaisi nostaa ilmaan kymmenvuotiasta poikaa, olkoonkin että lapsi olisi laiha maalaisrassu.

”Oletko aivan varma, ettei Karpaateilta olisi eksynyt tänne susilauma?” Biermann kysyi. Sotilas näytti hämmentyneeltä.

”Sir, sudet eivät lennä”, hän vastasi.

Biermann kurtisti kulmiaan ja katsoi sotilasta tuimasti. Hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, ettei nuori mies ollut pilaillut hänen kanssaan. Vastaus oli ollut vilpitön.

”En tietenkään tarkoittanut, että se olisi lentänyt, typerys”, Biermann tuhahti. ”Tarkoitin, että lapsi olisi saattanut kuvitella sen osan. Ehkä susi loikkasi jostain korkealta.”

”Sir, uskomme todella, että kyseessä on ollut lentävä otus. Lampaiden ruhoista löytyi viitteitä siitä, että ne olisi pudotettu korkealta. Lisäksi tutkimme alueen. Emme nähneet suden jälkiä.”

Biermann hieraisi otsaansa. Tapaus oli mystinen.

”Perustamme partion etsimään kadonnutta poikaa”, Biermann sanoi lopulta. ”Ottakaa mukaan muutama vahva paikallinen oppaiksi. Etsikää lasta ja merkkejä siitä, mikä otus hyökkäyksen takana on.”

”Käskystä, sir”, sotilas vastasi.

”Onko kuolleen pojan perhe hakenut ruumiin sairastuvalta?”

”Kyllä, sir. He hakivat ruumiin aamulla. Se on viety kirkkoon, koska pappi haluaa suorittaa sille erityisen siunauksen.”

”Hyvä…hyvä”, Biermann mutisi hiukan hämmentyneenä. ”Lähettäkää kuolleen pojan perheelle ruoka-apua. Ja maksakaa lampaiden omistajille korvaus kuolleista eläimistä. Sanokaa, että valtio haluaa tukea paikallista maataloutta.”

Biermann oli viisas johtaja. Hän tiesi, että paikallisten kanssa tuli pitää hyvät välit. Se saattaisi osoittautua kultaa arvokkaammaksi jonain päivänä. Samalla hän ylitti valtuutensa, mutta siitä hän ei ollut erityisen huolissaan. Hänen esimiehensä herra Drestner ei ollut erityisen tarkka kirjanpidossa. Muutama markka sinne tai tänne, sitä Drestner tuskin huomaisi.

Sotilas seisoi edelleen paikoillaan. Biermann alkoi ärtyä:
”Mitä sinä vielä siinä seisot, mies? Sinähän sait selvät käskyt. Ala mennä siitä.”

”A-anteeksi, sir, minä vain ajattelin”, sotilas aloitti takellellen. Biermann katsoi häntä tuimasti.

”Ajattelit mitä?”

”Paikalliset puhuvat, sir. Vaikuttaa siltä, ettei tämä ole ensimmäinen kerta, kun he näkevät sellaisen otuksen. Ta-tarkoitan, että tämä on ensimmäinen kerta kenellekään yhä elossa olevalle. Mutta heillä on tarinoita sellaisista otuksista. Sellaisia on elänyt täällä pari sukupolvea sitten.”

Biermann katsoi sotilasta tutkivasti. Mies oli hyvin nuori ja kenties oppimaton. Hän näytti itsekin maaseudulla kasvaneelta. Taikausko eli vielä vahvasti sellaisissa paikoissa, joita tiede ei ollut onnistunut täysin sivistämään. Samassa Biermann kuitenkin muisti jotain. Jotain, mikä oli hyvin salaista.

”Antakaa paikallisten kertoa teille näistä tarinoista”, Biermann sanoi. ”Niissä voi piillä totuuden siemen. Kirjoittakaa niistä raportit ja toimittakaa minulle.”

Nuori sotilas teki kunniaa ja poistui sitten. Biermann huokasi jäädessään yksin huoneeseen. Hän avasi työpöytänsä laatikon ja otti sieltä esille pullon hienoa, ranskalaista konjakkia. Hän kaatoi itselleen reilun lasillisen ja joi sen muutamalla kulauksella. Sitten hän kaatoi toisen lasillisen nautiskelua varten.

Kylään oli tullut sotilaiden, insinöörien ja lääkintähenkilökunnan lisäksi joukko korkeasti koulutettuja tutkijoita. Tutkijoille oli pitänyt järjestää kunnolliset työskentelytilat ja heille tuli antaa täydellinen työrauha. Sotilaita tällainen oli lähinnä hämmentänyt, mutta Biermann oli yksi niistä harvoista, joilla oli hiukan tietoa siitä, miksi tutkijat olivat paikalla. Se liittyi juuri sellaisiin asioihin, kuten paikallisten kertomat hirviötarinat. Samalla, kun tutkijat kartoittivat alueen historiaa ja kulttuuria, he keräsivät aineistoa mahdollisista yliluonnollisista ilmiöistä. Sellaisista, kuin vaikkapa taikuus. Ajatus tuntui järjettömältä, mutta Biermann oli itse nähnyt kummallisen kaiverruksen luolasta löytyneessä ovessa. Jos taikuus oli todellista, Saksa halusi tietää siitä. Ja jos sellaiset asiat olivat totta, mistä vanha kansa tapasi kertoa tarinoita, niin voisihan paimenpojan kertomus lentävästä hirviöstä ollakin ainakin osittain totta.

Biermann oli nähnyt keskiaikaista taidetta, joka kuvasi otuksia, joilla oli kotkan eturuumis ja leijonan takaruumis. Ehkä Karpaateilla eli sellaisia lentäviä hirviöitä. Ne olivat vain onnistuneet pysymään salassa kaikki nämä vuodet. Mutta jos sellaisia löytyisi, tai jotain muita tieteelle tuntemattomia otuksia, ne oli otettava kiinni ja tutkittava. Kaikki villi ja tuntematon oli joko tuhottava tai kesytettävä Saksan palvelukseen. Mikään muu vaihtoehto ei ollut mahdollinen.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 390
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Natsi-Saksan valtaaman Unkarin rajamailla

ViestiKirjoittaja kardinaali » 07.03.2018 10:03

Unkari 1942

Rudolf Bultmann katsoi huoneensa ikkunasta alas vanhan leirin hämärälle pihamaalle. Hän oli isänmaallinen saksalainen, ylpeä saksalainen, ja tämän seikan vuoksi sisäinen ristiriita oli repiä hänet kappaleiksi. Hän näki oman kotimaansa hallinnon, jota hän vielä viisi vuotta sitten oli suunnattomasti ihaillut, muuttuneen järjettömäksi tuhon koneistoksi. Sodan hän vielä ymmärsi. Saksaa oli nöyryytetty edellisen sodan rauhansopimuksessa ja monet tavalliset saksalaiset olivat saaneet kärsiä siitä. Bultmann itsekin oli nähnyt kurjuutta ja kärsimystä kotikaupungissaan Magdenburgissa. Mutta kosto ja viha eivät oikeuttaneet tuhoamaan täysin viattomien ihmisten elämää kaukana etulinjoista. Bultmann ei hyväksynyt sitä, mitä hänen maanmiehensä tekivät Unkarissa. Miksi kokonainen kylällinen ihmisiä piti tappaa tuskallisella taudilla? Millainen Jumala oikeuttaisi sellaisen teon?

Siksi hän oli päättänyt koota yhteen samanmielisiä ihmisiä ja perustaa salaliiton. Hanke oli uhkarohkea, mutta Bultmannin omatunto vaati häntä tekemään sen. Pelissä oli suuret panokset. He saattaisivat kaikki joutua leirille, eikä sieltä ei enää olisi paluuta. Bultmann kosketti hajamielisesti tweedtakkinsa rintamusta. Hän tunsi takin sisäpuolelle neulotun Bonisaguksen kilven painon rintaansa vasten. Hänellä ei olisi hätää, mutta hänen liittolaisillaan oli. Hän tiesi, ettei pystynyt suojelemaan kaikkia. Ja sitten oli vielä tämä otus, joka oli ilmaantunut kuin tyhjästä tutkijoiden joukkoon. Bultmann ei tiennyt mitä ajatella hänestä.

Varsin pian Bultmannille oli selvinnyt, että mies oli vampyyri. Hän oli osannut varautua sellaiseen, olivathan he sentään itärintamalla. Katolilainen pappi ja veli Gottlieb oli ollut Bultmannille kuin onnenpotku, sillä hän oli ajatellut miehen voivan suojella heitä. Mutta Gottlieb oli tullut hulluksi ja oli ollut vähällä tappaa myös Bultmannin. Ja nyt vanha katolilainen oli kadonnut jonnekin erämaahan ja käänsi saksalaisia sotilaita puolelleen. Bultmann oli varoittanut lähettämästä katolilaisia sotilaita etsintäpartioon, mutta Drestner ei ollut kuunnellut häntä. Vasta miestappioiden jälkeen kunnon sotilas oli joutunut myöntämään, että epäsuosioon joutunutta pappia olisi kannattanut kuunnella. Uudessa partiossa ei ollut yhtään katolilaista, joten Bultmann uskoi heidän pystyvän nujertamaan Gottliebin mikäli tämän löytäisivät.

Mutta suojelijasta viholliseksi muuttuneen katolilaisen tilanne ei muuttanut sitä tosiasiaa, että Kölnistä tullut vampyyri oli yhä heidän joukossaan. Bultmann olisi toivonut, että Gottlieb olisi onnistunut tappamaan edes sen. Tavallinen vampyyri tuskin olisi ollut niin suuri ongelma, mutta tämä otus ei ollutkaan tavallinen vampyyri. Bultmann oli ollut varomaton pakatessaan tärkeät muistiinpanonsa niin, että mies oli nähnyt ne. Toisaalta se oli antanut Bultmannille vihjeen siitä, millainen vampyyri mies oikein oli. Ennen Unkariin tuloaan Bultmann ei ollut edes kuullut Tremerestä. Tajutessaan, että vampyyri oli osannut tulkita hänen muistiinpanojaan, Bultmann oli ottanut yhteyttä mestariinsa. Tiedot, jotka hän oli saanut kotoaan Magdenburgista, olivat olleet hämmentäviä. Bultmannin ylpeällä traditiolla oli häpeällinen historia, josta he eivät halunneet puhua. Toki Bultmann oli kuullut, että traditiosta oli historian saatossa tuhottu pois kolme tupaa, joiden jäsenet olivat olleet korruptoituneita. Demonisen magian saastuttamat tuvat oli tuhottu, ennen kuin korruptio ehti levitä muihin tupiin. Mutta totuus olikin ollut paljon monimutkaisempi.

Bultmann tunsi itsensä petetyksi. Hitler, jota hän oli ihaillut ja jota hän oli pitänyt Saksan pelastajana, olikin osoittautunut vallanhimoiseksi hirviöksi. Ja Hermeksen maagit, joiden joukkoon kuulumisesta Bultmann oli ollut ylpeä, olivatkin paljastuneet synkkiä salaisuuksia ja häpeää kantavaksi valehtelijoiden joukoksi. Bultmannin tuntema maailma oli paljastanut ruman puolensa ja idealistisen miehen oli vaikea hyväksyä sitä. Hänen oli nyt valittava tiensä ja tehtävä oikein, vaikka se tarkoittaisi isänmaan pettämistä. Doissetepin pettäminen oli (mikäli mahdollista) paljon vaarallisempaa ja siksi hän tiesi, että hänen olisi kysyttävä neuvoa tupansa vanhimmilta siitä, miten hänen tulisi Tremeren kanssa toimia. Todennäköisesti otus oli samojen taikaesineiden perässä kuin hänkin. Esineet olivat voimakkaita nimenomaan hermeetikkojen käsissä, koska ne oli muinaisina aikoina rakennettu hermeettisellä magialla. Ja hermeettisen magian otus näytti tunnistavan.

Bultmann vetäytyi ikkunan luota ja meni työpöytänsä ääreen. Hän avasi vanhan kenkälaatikon kannen ja nosti pöydälle suuren appelsiinin kokoisen, hopeisen kuulan. Kuula oli hänen yhteytensä mestariinsa ja myös muihin maageihin, mikäli tarve vaati. Bultmannin tarvitsi vain pyörittää oikean kätensä etusormea sen sileällä pinnalla saadakseen näkyviin kuvan siitä henkilöstä, kenelle hän halusi puhua. Bultmann epäröi. Hän tiesi, mitä vanhimmat sanoisivat. Tremeren kanssa ei voinut elää rinnan. Hetkellisen heikkouden tilassaan Bultmann oli päättänyt luottaa vampyyriin ja oli kertonut tälle salaliitosta. Hän oli kertonut myös itsestään enemmän kuin oli tarkoittanut. Jollain kummallisella tavalla Bultmann oli ollut iloinen kohdatessaan jonkun toisen, joka ymmärsi hiukan hänen maailmaansa.

Bultmann oli kaukana muista maageista salaisessa peitetehtävässä. Hän ei ollut kohdannut kylässä ketään taiankäyttäjää, vaikkakin voimallinen henki asui kylän kirkossa. Maagi, joka sen sinne aikoinaan oli manannut, oli jo siirtynyt eteenpäin elämän kiertokulussa. Hän kaipasi muiden maagien seuraa etenkin nyt, kun hän tunsi olevansa eksyksissä. Hetken epäröityään Bultmann otti kuulan ja laittoi sen takaisin laatikkoon. Hän huokasi. Todennäköisesti hän teki elämänsä suurimman virheen luottaessaan vampyyriin. Hän ei halunnut tehdä Tremerestä vihollistaan tässä Jumalan hylkäämässä paikassa, jossa he kaksi olivat kenties ainoita, jotka ymmärsivät millaisten voimien kanssa syrjäiseen maailmankolkkaan tulleet sotilaat olivat tekemisissä.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 390
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Natsi-Saksan valtaaman Unkarin rajamailla

ViestiKirjoittaja kardinaali » 08.05.2018 13:38

Länsi-Berliini 1962

Sheriffi Helmut Bauer istui Café Adlerin ikkunapaikalla mietteissään. Hän katseli kahvilan ikkunasta rajanylityspaikan toisella puolella lymyävään Itä-Berliiniin, joka näytti kylpevän ikuisessa pimeydessä. Se oli kuitenkin harhaa, sillä kaupunki oli aivan yhtä eloisa kuin Länsi-Berliinikin. Pimeys johtui vain siitä, ettei idässä ollut varaa tuhlata sähköä. Muurin länsipuolella valomainokset vilkkuivat läpi yön.

Millaista mahtoi olla vampyyrien elämä muurin toisella puolella? Helmut Bauer tunsi kaupungin hyvin, olihan hän ollut sen sheriffi jo ennen jakoa. Monen hänen tuntemansa vampyyrin koti oli jäänyt kaupungin itäpuolelle. Niin oli Helmutinkin, mutta hän oli päättänyt hankkia uuden lännestä. Itä oli liian kontrolloitu. Silti jotkut olivat halunneet jäädä sinne.

Itään jääneistä moni oli niin vanha, ettei pelännyt ihmisiä. Helmut ei ollut varma siitä, oliko se viisasta. Vain kaksikymmentä vuotta sitten vampyyrit olivat saaneet paeta henkensä edessä kaikkialla Saksassa. Helmut ei koskaan epäelämänsä aikana ollut pelännyt yhtä paljon kuin Berliinin pommitusten aikaan. Hän tiesi myös, että moni oli kuollut tai kadonnut sodan aikana, mutta siitä ei Länsi-Berliinin Camarillan piireissä puhuttu. He elivät nyt uutta aikaa, selviytyjien aikaa, ja se oli samalla vaikenemisen aikaa. Ihmiset olivat reagoineet samalla tavoin. Lännessä oli suhteellisen helppoa unohtaa rajanylityspaikoilla vartioivat sotilaat, sillä kyseessä oli paremminkin muodollisuus kuin varsinainen miehitystilanne. Idässä asia oli varmasti toisin.

Helmut oli ihmeissään siitä, etteivät itäpuolella asuvat vampyyrit olleet ottaneet heihin yhteyttä. Kaupunki oli todellakin jaettu, myös vampyyrien maailmassa. Monet kokivat, että oli vielä liian aikaista liikkua vapaasti rajan yli, vaikkakin se oli vampyyrien kyvyillä helppoa. He muistivat vielä liian hyvin sen, mitä sodan aikana oli tapahtunut niille varomattomille vampyyreille, jotka olivat liikkuneet miehitysalueiden yli. Ei, Helmut ajatteli, oli parasta pysyä omassa kaupungissaan ja pitää sen asiat kunnossa. Se oli sitä paitsi hänen tehtävänsä. Mikäli Itä-Berliinistä tulisi vampyyreita länsipuolelle, heitä tuli kohdella kuten ulkopaikkakuntalaisia. Tämä oli uuden ruhtinaan määräys. Vanha ruhtinas oli jäänyt itäpuolelle ja Helmut arveli sen olevan suurin syy uuden ruhtinaan käskylle. Vanhan ruhtinaan nimissä tulevat valloittajat olisivat vain oikealla asialla, mutta uusi ruhtinas sitä tuskin haluaisi myöntää. Hän oli saanut oman kaupungin ja niin kauan kuin vanha ruhtinas ei tulisi vaatimaan länsipuolta takaisin itselleen, Helmut palvelisi uutta ruhtinasta. Hänelle sillä, kuka kaupunkia hallitsi, ei oikeastaan ollut mitään väliä.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 390
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Natsi-Saksan valtaaman Unkarin rajamailla

ViestiKirjoittaja kardinaali » 08.05.2018 17:29

Kahvilaan saapui lopulta Helmutin odottama kaksikko - yli puoli tuntia myöhässä. Ne olivat hänen apulaisensa Gerad ja Symphony, jotka toimivat Helmutin silminä ja korvina ja tarvittaessa muinakin aisteina Länsi-Berliinissä. Gerad oli Helmutin oma jälkeläinen, tyylikäs ja itsetietoinen nuorukainen. Symphony oli parinsa täydellinen vastakohta, eikä Helmut tavallisesti ollutkaan hänen kaltaistensa kanssa tekemisissä, mutta Geradilla ja Symphonylla oli eriskummallinen parisuhde, mikä teki heistä myös tehokkaita toimijoita kaupungissa. Helmutin oli myös pakko myöntää, että parin suhteessa oli jotain kieroutuneella tavalla viehättävää. Ja kunhan nuoret hoitivat työnsä mallikkaasti, heidän kahdenkeskeiset puuhansa eivät kuuluneet kenellekään.

Symphony oli pukeutunut pitkään, paksuun takkiin ja kietonut kaulaansa virkatun villahuivin. Hänen vaaleat, lähes valkoiset hiuksensa laskeutuivat hatun alta kuin paksu hämähäkinseitti. Gerad oli pukeutunut muodin mukaisesti värikkääseen raidalliseen kauluspaitaan ja viininpunaisiin vakosamettihousuihin.

”Te olette myöhässä”, Helmut totesi viileästi.

”Anteeksi”, Gerad vastasi välinpitämättömästi ja istuutui sireään vastapäätä. Symphony tuli aivan hänen viereensä.

”Minulla on teille töitä”, Helmut sanoi ja kaivoi muistivihkonsa taskustaan.

”Kaupunkiin on tulossa lännestä kaksi tai kolme vampyyria. He ovat ilmoittaneet tulostaan ja kaikki on siis kunnossa. Teidän täytyy vain vastaanottaa heidät ja kertoa kaupungin säännöistä.”

”Tapaavatko he ruhtinaan?” Symphony kysyi karhealla äänellä, mikä ei lainkaan sopinut nuorelle naiselle.

”Aikanaan”, Helmut vastasi. ”Ruhtinaalla ei ole mitään kiirettä tavata heitä. He ovat hyvämaineisia, joten tuskin heistä on mitään ongelmia.”

”Ketä he ovat?” Gerad kysyi puolestaan.

”Toinen on Tremere”, Helmut vastasi vilkaisten muistikirjaansa. ”Hän tulee Kölnistä. Hänen tarkoituksensa on tavata Eustachius, se vanha Tremere joka asuu kaupungin laidalla. Jotain heidän klaaninsa juttuja, arvatenkin.”

”Tremere? Eihän heitä ole täällä ennestään kuin kaksi?” Gerad kysyi.

”Ei niin”, Helmut vastasi mietteliäänä. ”Voi olla, että he suunnittelevat siirtävänsä lisää väkeään tänne. Ei sinänsä, ei se huono asia ole. Voi myös olla, että se tremere aikoo käydä itäpuolella.”

”Miksi?” Gerad kysyi. Ennen kuin Helmut ehti vastata, Symphony sanoi:

”Heidän chantrynsa, siis joku velhokoulunsa, jäi sille puolelle. Siellä voi olla muita Tremereitä.”

”Tai Sabbat, me emme tiedä sitä”, Gerad vastasi.

”Se ei myöskään ole meidän ongelmamme”, Helmut huomautti. ”Ja toisaalta olisi hyvä, jos joku tekisi sinne tutkimusretken. Itse asiassa Tremeret pyysivät, että hänelle hankittaisiin passi ja viisumi.”

”Minä varmaankin hoidan sen?” Symphony kysyi.

”Kyllä”, Helmut vastasi. ”Tässä on hänen tietonsa ja valokuvansa. Tee hyvää työtä, hänen on päästävä turvallisesti rajan yli niin halutessaan.”

”Tietysti teen”, Symphony vastasi.

”Entäs se toinen?” Gerad kysyi.

”Hän on Ventrue”, Helmut sanoi. ”En tiedä, onko hän joku vanhan ruhtinaan sukulainen. Hän tulee Englannista, mutta ilmeisesti hänellä on mukanaan joku toinen klaanilaisensa. Sekään ei ole meidän asiamme, Ventruet ovat sinänsä luotettavia.”

”Eli siis kolme uutta vampyyria?” Gerad varmisti.

”Jos Ventrueita on kaksi”, Helmut huomautti.

”Selvä, me opastamme heitä”, Gerad vastasi.

”Hyvä, siinä tapauksessa kaikki on selvää”, Helmut sanoi ja nousi. Häntä ei huvittanut olla enää kahvilassa kaksikon kanssa. Gerad ja Symphony saivat järkyttää muita asiakkaita mielensä mukaan sitten kun Länsi-Berliinin sheriffi on kääntänyt selkänsä.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 390
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Natsi-Saksan valtaaman Unkarin rajamailla

ViestiKirjoittaja kardinaali » 05.07.2018 17:03

Länsi-Berliini 1962

Rudolf Bultmann heräsi hiestä märkänä vuoteestaan. Hän vilkaisi kelloa. Se oli puoli kolme yöllä, hän oli ehtinyt nukkua vasta neljä tuntia. Painajaiset olivat herättäneet hänet, kuten ne tekivät lähes joka yö. Bultmann hieraisi väsyneenä otsaansa. Jos hän ei saisi nukuttua kunnon yöunia, hän ei jaksaisi tehdä töitään.

Bultmann nousi keittämään itselleen kupin rauhoittavaa teetä. Hän oli saanut teelehdet eräältä ystävältään, ja juoma oli yksi harvoista asioista, jotka auttoivat häntä pääsemään uneen painajaistensa jälkeen. Toinen oli konjakki, jota Bultmann kaatoikin itselleen tuhdin annoksen odotellessaan teen valmistumista. Hän istuutui keittiönpöydän ääreen ja katseli ikkunasta levittäytyvää yöllistä kaupunkia. Berliini oli muuttunut täysin sodan lopussa. Juuri yhtäkään vanhaa rakennusta ei ollut jäänyt jäljelle. Se oli surullista, niin paljon arvokasta kulttuuriperintöä oli tuhottu järjettömissä pommituksissa. Sota oli tuhonnut kaupunkeja, mutta vielä enemmän se oli tuhonnut ihmisiä. Ja ne, jotka olivat säilyneet hengissä, olivat loppuelämäkseen rampautettuja. Bultmann ei halunnut ajatella kuuluvansa sodan uhreihin, mutta painajaiset kertoivat hänelle toista kieltä. Pahinta hänen kokemuksessaan oli se, ettei hän voinut koskaan kertoa kenellekään niistä hirvittävistä asioista, joita hän joutui leirillä kokemaan.

Toki Bultmann oli jo ennen sotaa ollut tietoinen ihmismielen julmuudesta ja niistä hirmuteoista, joita ihmiset toisilleen kykenivät tekemään. Mutta oli eri asia lukea sellaisista kirjasta, tai kuulla jonkun toisen kertomana, kuin kokea se itse. Sodan jälkeen kansainvälinen lehdistö kauhisteli kilvan keskitysleirien julmuuksia, mutta Bultmannin silmissä lehtien jutut olivat vielä siedettäviä. Yksikään lehti ei kirjoittanut niistä julmuuksista, joita Janowskan uuden leirin vangit joutuivat kokemaan vuosien 1942 ja 1943 aikana. Niistä ei kirjoitettu, koska tavallinen ihminen ei olisi voinut käsittää, miten sellaisesta paikasta kukaan voisi selvitä hengissä. Eikä heitä hengissä selvinneitä ollut montaa ollutkaan, siinä vaiheessa kun puna-armeija oli tullut .

Vapautumisen jälkeen Bultmann oli saanut hoitoa ja ruokaa Punaisen Ristin pakolaisleirillä. Hän oli vältellyt lääkäreitä ja toimittajia, ja lopulta Bultmann oli karannut pakolaisleiriltä, jottei olisi joutunut kuulusteluihin. Jokaisen vangin tarina kirjattiin ylös, eikä Bultmann ollut halunnut kertoa omaansa. Hänen vasempaan käteensä oli tatuoitu vankinumero, mutta sen viereen oli poltettu merkintä ”hexen”. Sitä hän ei ollut halunnut kenenkään näkevän, sillä siitä olisi herännyt liikaa kysymyksiä.

Vapautumisensa jälkeen häntä oli pelottanut taikoa. Jonkin aikaa hän oli piilotellut saksalaisten siviilien joukossa tuhotuissa kylissä ja kaupungeissa. Lopulta Bultmann oli uskaltautunut taikomaan ja paennut Doissetepiin, missä hänen todellinen toipumisensa vasta pääsi alkamaan. Mutta häpeä esti häntä puhumasta kokemuksistaan tovereilleen. Hän oli epäonnistunut tehtävässä, jonka järjestö hänelle oli määrännyt. Neuvosto ei ottanut asiaa erityisen hyvin, mutta kukaan ei varsinaisesti syyttänyt Bultmannia. Sota oli joka tapauksessa sotaa, eikä mahtava Doissetep ollut myöskään säästynyt vaurioitta. Bultmannin asema oli kuitenkin heikentynyt merkittävästi ja hän tiesi, ettei se palautuisi ennalleen ilman järjestöä hyödyttävää tekoa.

Siksi Bultmann oli Länsi-Berliinissä. Hän tiesi, että natsit olivat löytäneet taikaesineitä ja hän tiesi myös, että niitä oli kuljetettu Berliiniin. Sitä Bultmann ei tiennyt, olivatko liittoutuneet löytäneet natsien salaisia varastoja, mutta siitä hänen oli otettava itse selvää. Bultmann oli saanut kiinnityksen Berliinin yliopistoon ja nautti työstään suuresti. Juuri sitä hän halusi tehdä, aivan tavallista tutkijan työtä, jossa hän sai lukea muinaisia tekstejä ja luennoida opiskelijoille. Ja siinä samassa, työnsä ohessa, hän pystyi jatkamaan sodan aikana kesken jäänyttä tehtäväänsä.

Se mitä Bultmann oli ja mitä hän osasi, oli edelleen osa häntä. Hän oli edelleen ylpeä siitä, että oli rikkonut tavallisen ihmiselämän kahleet ja pystyi hallitsemaan maailmankaikkeuden voimia. Mutta nykyisin hän käytti voimiaan varovaisemmin. Osittain tämä johtui siitä, että hän pelkäsi herättää huomiota, ja osittain siitä, että hänen taikansa oli muuttunut vankeuden aikana. Se oli väkivaltaisempaa ja villimpää kuin sivistyneen hermeetikon taika keskimäärin. Hänen taikaansa oli jäänyt ikuisiksi ajoiksi sodan muisto kaikessa julmuudessaan. Siitä Bultmann tiesi, ettei hän ollut aivan kunnossa. Eikä hän varmaan koskaan tulisi olemaankaan. Mutta hän halusi ajatella, että kokemus oli vahvistanut häntä ja että jonain päivänä hän voisi kääntää kauheuden jättämät traumat edukseen. Hän oli hyvin voimakas taikoja kokemuksensa jäljiltä ja yliopistotyö palauttaisi ajallaan hänet takaisin sivistyneiden tiedemiesten piiriin. Toipuminen oli hidasta, mutta sitä kuitenkin tapahtui.

Bultmann joi konjakkinsa loppuun ja hörppäsi teen kahdella kulauksella. Tee ei ollut erityisen hyvän makuista, mutta sen vaikutus oli tehokas. Sitten hän meni takaisin vuoteeseensa ja huokasi syvään. Täällä hänen oli hyvä olla. Tavallisessa asunnossa ja tavallisessa työssä. Sellainen normaali, rutiineilla rytmitetty elämä oli parasta toipumista, mitä kuvitella saattoi.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 390
Liittynyt: 19.11.2009 12:34


Paluu Geneeristä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron