Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988

[kardinaali]

Chinatown New York, toukokuu 1990

Dhampir
Ihmisen ja elävän kuolleen liitosta syntynyt lapsi. Uskotaan, että tällaiset lapset tuovat epäonnea ympärillään oleville ihmisille. He ovat erityisen alttiita elävien kuolleiden voimille ja useimmiten päätyvät palvelemaan heitä.

Liao tutki kirjaa ja kurtisti välillä kulmiaan. Sellaiset kohdat kuin ”taipuvaisia väkivaltaan” tai ”useimmiten elävät onnetonta elämää”, saivat hänet värähtämään. Hän halusi tietää tarkalleen, millainen lapsi hänen naapurustossaan oli kasvamassa, mutta kirja ei varsinaisesti rauhoittanut hänen mieltään.

Tao rakensi lattialla tornia palikoista. Palikoiden kyljissä oli maalattuja kirjoitusmerkkejä. Ne olivat lahja Liaon isoveljeltä San Fransiscosta. Puukko nukkui sohvalla ja kehräsi unissaan. Shih Lai rakensi jotain amulettia ja vahti puolella silmällä Taoa.

”Kuule Xuan, mitä sinä ajattelet siitä pojasta, joka syntyi silloin perjantaina?” Liao kysyi ja nosti katseensa kirjasta.

Shih Lai kohautti olkiaan:
”En minä ajattele siitä oikein mitään vielä.”

”Etkö ole huolissasi?” Liao kysyi toiveikkaana.

”Tietysti olen”, Shih Lai vastasi. ”Mutta ei se auta olla huolissaan. Sille pojalle voi tulla ihan hyvä elämä ja sellainen hyvä elämä taas suojelee kaikelta muulta.”

Liao oli hiljaa. Hän katseli omaa lastaan, joka näytti äärimmäisen tyytyväiseltä itseensä koottuaan palikoistaan niin korkean tornin, että se ulottui pojan silmien tasalle.

”Oletko sinä enemmän huolissasi Taosta kuin siitä toisesta pojasta?” Shih Lai kysyi.

”Kai minä olen”, Liao myönsi.

”Se on ihan normaalia”, Shih Lai sanoi. ”Mutta me suojelemme Taoa. Ei hänellä ole mitään hätää, kun me voimme katsoa, ettei hän joudu pulaan.”

Liao oli hiljaa. Hän ei enää tiennyt mikä oli oikein. Chinatown ei ollut ihanteellinen kasvuympäristö, eikä etenkään, jos Tao joutuisi kasvamaan jonkun ongelmalapsen maalitauluna. Liao ei ollut kertonut miehelleen Wenin uhkauksesta, koska oli ajatellut sen olevan synnytyksen jälkeistä sekavuutta. Mutta mitä jos Wen opettaisi lapsensa inhoamaan Taoa? Wen saattaisi hyvinkin olla juuri niin ilkeä.

”Mitä sinä oikeastaan luet?” Shih Lai kysyi.

”Tämä on sinun kirjasi”, Liao vastasi ja näytti kirjaa. ”Väitätkö sinä, ettet ole koskaan lukenut sitä?”

”Kyllä varmaan… siis että, olen varmaan joskus”, Shih Lai vastasi.

Liao kurtisti kulmiaan.
”Kai sinä tiesit, että sinulla on hirveästi kirjoja?”

”Juu”, Shih Lai vastasi selvästi pohtien, mihin keskustelu oli johtamassa.

”Mistä ne oikeastaan ovat peräisin?” Liao kysyi.

”Perin ne isoisältä”, Shih Lai vastasi.

”Mutta mistä hän on ne saanut?” Liao jatkoi.

”Ne ovat vanhasta maailmasta. Minun isoisäni isä toi ne mukanaan muuttaessaan Yhdysvaltoihin.”

”Entä miten ne päätyivät hänelle?” Liao kysyi.

”En minä tiedä, onko sillä väliä? Sinä kuulostat ihan agentti Smithiltä,” Shih Lai sanoi.

”Sillä voi olla väliä”, Liao sanoi mietteliäänä. ”Minä aloin vain ajatella… että kirjoja on paljon ja ne ovat vanhoja. Ikään kuin täällä meillä olisi kokonainen kirjasto, joka on koottu vuosikymmenien, ellei vuosisatojen, kuluessa.”

Shih Lai oli hetken hiljaa.
”Ne ovat vain juttuja”, Shih Lai hän sanoi lopulta. ”Tarinoita vanhasta maailmasta. Ei niillä ole mitään merkitystä täällä, missä me nyt asumme, tai tässä maailmanajassa.”

”Ja kuitenkin meidän yllämme häilyy uhka, jonka muodostaa ikivanha hirviö, joka asuu toisella puolella maapalloa”, Liao sanoi kylmästi.

Tao huomasi vanhempiensa äänensävyjen kiristyvän ja keskeytti rakentelunsa. Myös Puukko kohotti päänsä sohvalta ja tarkkaili tilannetta kiinnostuneena. Se kävi levottomaksi aina, kun tunnelma kiristyi. Liao koitti rauhoittua, sillä hän ei halunnut tapella.

”Isoisä kertoi…”, Shih Lai mietti miten jatkaisi ja sanoi lopulta: ”Hän kertoi, että nuo kirjat ovat mahdollisesti viimeiset laatuaan. Koska kaikki muu tieto, jota vanhan maailman ihmiset keräsivät, on joko tuhottu tai otettu valtion haltuun. Nuo kirjat ovat luostarista Changbai vuorilta. Isoisä sanoi, että joku saattaisi hyvinkin kiinnostua niistä, joten en saisi kertoa kenellekään, millainen kirjasto meillä täällä on.”

Liao nyökkäsi. Olihan heillä paljonkin esineitä, joista moni voisi olla kiinnostunut jopa siinä määrin, että olisi valmis vahingoittamaan heitä saadakseen ne haltuun. Jotkut sitä olivat jo yrittäneet, tosin huonolla menestyksellä.

”Sinun isoisäsi isä otti ison riskin tuodessaan ne maahan”, Liao sanoi.

”Hän ei varmaan ollut ihan tasapainoinen”, Shih Lai vastasi.

Liao naurahti ja pudisti vaisusti hymyillen päätään. Hänen miehensä osasi sanoa hauskoja asioita, mutta se ei poistanut Liaon huolta. Tao taapersi äitinsä luokse kädet ojossa. Liao nosti pojan lattialta ja antoi hänelle suukon päälaelle. Taolla oli paksu ja pörröinen tukka, mikä sai hänet näyttämään siltä, kuin poika olisi juuri säikähtänyt jotain.

”Hei”, Shih Lai sanoi ja polvistui lattialle Liaon tuolin viereen. ”Älä ole huolissasi Taosta. Ihan totta, me voimme antaa hänelle hyvän alun elämään.”

”Voimmeko oikeasti?” Liao kysyi. Hänen silmänsä kiilsivät kyynelistä. ”Minä aloin miettiä, että ehkä meidän pitäisi harkita sitä koulua. Sitä, mistä agentti Smith kertoi.”

”En halua laittaa Taoa sinne”, Shih Lai sanoi.

”Mutta minä haluan pitää hänet turvassa”, Liao vastasi.

”Me pystymme pitämään hänet turvassa”, Shih Lai vakuutti. ”Sitä paitsi olisitko sinä valmis lähettämään hänet viisivuotiaana kouluun, josta hän ei edes tulisi kotiin kuin lomilla? Ei se ole oikea paikka pienelle lapselle. Se on vankila.”

Kun Liao näytti edelleen onnettomalta, Shih Lai jatkoi:
”Sinä olet huolissasi siitä Wenin pojasta, eikö niin? Sinä pelkäät, että hän tulee aiheuttamaan ongelmia Taolle?”

”Minä halusin auttaa häntä, koska näytti siltä, että sekä äiti että lapsi olisivat menehtyneet synnytykseen”, Liao nyyhkytti. ”Mutta se poika, voi Xuan, se poika syntyi kuolleena. Minun ei olisi pitänyt elvyttää sitä. Se ei ollut oikein. Wen ei halunnut sitä, eikä tule antamaan minulle anteeksi, että pelastin lapsen.”

Shih Lai halasi vaimoaan pitkään. Lopulta Liao rauhoittui.

”Minä en anna Wenin aiheuttaa meille ongelmia, lupaan sen”, Shih Lai sanoi.

Tao katseli äitiään hämillään ja alkoi sitten hymyillä huomatessaan, ettei Liao enää ollut surullinen. Hän taputti pieniä käsiään yhteen kuin onnitellakseen isäänsä siitä, että tämä oli saanut äidin jälleen iloiseksi.

”Minä keitän meille teetä”, Shih Lai sanoi ja nousi ylös. Hän hymyili Liaolle ja Taolle.

Liao nyökkäsi, huokasi syvään ja pyyhki poskelle vierineet kyyneleet hihaansa. Hän päätti jättää vastaisuudessa miehensä kirjat lukematta.

[Kronus]

Haluaisin sanoa jotain. Mutta en osaa, joten kirjoitan.

Sinä olet kuuma ja minä olen kylmä. Minä janoan lämpöäsi. Ei, en tarkoittanut sanoa että “janoan”. Tai siis tarkoitin tietysti sitäkin, mutta… myös että kuumuutesi tuntuu ihanalta paljaalla ihollani, ja haluan upota turkkiisi. Se on parasta mitä tiedän, heti sen jälkeen miltä kuuma, väkevä, pökerryttävän tiheä ja makea veresi tuntuu sisälläni.

Mutta kun painan itseäni suurta ja kuumaa kehoasi vasten, en voi olla ajattelematta sitä miten kylmältä itse tunnun. Voiko se tuntua hyvältä? Sanot että pidät siitä, mutta pelkään ettet tarkoita sitä. Nautit “terävistä” suudelmistani, sen uskon. Niin minäkin, hyvä taivas, miten paljon. Mutta sinä et taida haluta rakastella kylmää kehoani.

Ei, en moiti sinua siitä, älä ajattele niin. Kehoni ei elä, kuten toisilla. Minä olen se mikä olen, ja sinun veresi on fyysisistä nautinnoistani suurin, nyt ja aina. Se on parempaa kuin seksi koskaan, usko pois. Mutta veresi kohisee ja kuohuu kiihkeimmin juuri kliimaksin hetkellä. Se on huikein nautinto kaikista. Eikö sinusta?

Minä olen muuttunut, ja kaikki elämässäni sen myötä. Mutta se on ollut kaiken arvoista, koska nyt minulla on sinut. Sinä olet kaikkein tärkein, ja haluan omistaa itseni sinulle. Jos vain voisin, en enää koskaan maistaisi kenenkään toisen verta. Mutta se olisi aivan liian vaarallista. En tiedä mitä tekisin jos vahingoittaisin sinua ottamalla liikaa. En pysty edes ajattelemaan sitä. Minä kuolisin.

Toivon että tiedät että olen sinun, vaikka joudunkin turvautumaan toistenkin vereen. Se mitä voin yksin sinulle omistaa, on kehoni, sellaisena kuin se on. Kylmä sylini avautuu vain sinulle. Vaikka se ei olisi paljon, se on silti kokonaan sinun. Mutta ennen kaikkea mieleni, ajatukseni, ja uskollisuuteni. Mitä vain pyydät minulta. Sinä olen minulle tärkein asia maailmassa. Ja minä pysyn sinulle uskollisena ikuisesti. Olen sinun, vannon sen. Ikuisesti.

[kardinaali]

Chinatown New York, kevät 1990

Fang nukkui pitkälle aamupäivään ja heräsi vasta vahvan kahvin ja lounaan tuoksuun. Hän tervehti Beckworthia matkallaan kylpyhuoneeseen ja kävi pikaisella pesulla. Edellisenä yönä hän oli luvannut Vanessalle, että vähentäisi juomista ja alkaisi syödä terveellisemmin. Nyt aamulla päätös ei tuntunut enää lainkaan hyvältä. Fang oli tottunut aloittamaan päivänsä kupillisella vahvaa kahvia ja tujauksella laadukasta viskiä.

Beckworth oli selvästi lukenut Fangin jättämän viestin. Aamupalan ja lounaan yhdistelmänä Fangia odotti munakas, jonka päällä näytti olevan tuoreita herkkusieniä ja kasviksia. Fang huokasi syvään ja istuutui pöytään. Beckworth oli nähtävästi myös puristanut hänelle mehua tuoreista appelsiineista. Päivän sanomalehti odotti pöydällä kahvipannun vieressä.

”Kiitos Beckworth, tämä näyttää hyvältä”, Fang sanoi kohteliaasti ja kokeili epäillen munakasta. Se oli itse asiassa melko maukasta.

Fang silmäili lehteä ja kurtisti kulmiaan. Siellä ei ollut mitään erityisen kannustavaa, mutta ei mitään huolestuttavaakaan. Huumediilereitä oli pidätetty jossain päin Queensia, mutta Fangilla ei ollut mitään yhteyksiä heihin. Bronxissa poliisi oli ollut kiireinen jengitappeluiden vuoksi. Sekin oli aivan tyypillistä. Fang joi nopeasti kahvinsa, kiitti Beckworthia ja kävi hakemassa treenikassinsa. Hän halusi ehtiä salille ennen Shih Laita ja lämmitellä hiukan.

Kuten Fang oli arvellutkin, salilla oli keskipäivän aikaan hiljaista. Aamun treeniryhmät olivat jo loppuneet ja iltapäivän ryhmät eivät vielä olleet alkaneet. Fang kurkisti suureen saliin ja harmistui. Shih Lai oli jo paikalla.

”Missä sinä viivyit? Luulin jo, ettet tule ollenkaan”, Shih Lai sanoi kävellessään Fangin luokse.

”Kauanko sinä olet ollut täällä?” Fang kysyi ihmetellen.

”Tulin kahdeksalta, heti aamupalan jälkeen”, Shih Lai vastasi venytellen.

”Kahdeksalta?! Milloin sinä oikein nukut?” Fang huudahti. Kello oli ollut varmaankin kolme yöllä, kun he olivat viimeksi nähneet.

Shih Lai ei heti vastannut, vaan nousi muutaman kerran päkiöilleen ja näytti miettivältä.
”Joskus minä nukun pidempään, mutta joskus muutama tunti riittää. Se vähän riippuu siitä, miten rankka yö on ollut ja miten paljon olen joutunut käyttämään energiaa”, hän sanoi lopulta.

Hän veti muutaman kerran syvään henkeä ja katsoi sitten Fangia.
”Mene vaihtamaan vaatteet. Minä käyn suihkussa ja haukkaan vähän lounasta”, hän sanoi.

He menivät yhdessä pukuhuoneisiin. Fang koki huonommuutta siitä, että oli tullut salille myöhemmin. Kun Shih Lai riisui paitansa, Fang katseli hänen treenattua vartaloaan ja tuli yhä enemmän kateelliseksi. Mutta sitten Fang näki arvet, jotka kulkivat pitkin miehen kehoa. Osa haavoista oli vielä melko tuoreita. Fangista tuntui, ettei hän ehkä sittenkään ollut Shih Laille kateellinen.

”Mitä sinulla on lounaaksi?” Fang kysyi uteliaana.

”En tiedä mitä Liao pakkasi”, Shih Lai vastasi ja meni tutkimaan laukkuaan. Hän otti esiin voipaperiin käärityn nyytin ja termospullon.

”Kevätkääryleitä ja teetä”, Shih Lai sanoi tyytyväisenä.

Hän kävi suihkussa ja tuli sitten syömään lounastaan. Fangin täytyi myöntää, että ruoka näytti hyvältä. Liao oli selvästi taitava kokki.

”Haluatko yhden?” Shih Lai kysyi.

”Kiitos”, Fang sanoi ja otti kääryleen. Se oli täytetty riisillä ja kasvissuikaleilla.

”Syöttekö te paljon kasvisruokaa?” Fang kysyi varovaisesti. Hän halusi tietää, miten Shih Lai pysyi niin hyvässä kunnossa, vaikka valvoi ja joi suuret määrät alkoholia.

”Aika paljon. Liha on vähän liian kallista, joten me ostamme sitä vain harvoin. Liao käyttää paljon kananmunia, koska niistä saa energiaa ja tärkeitä ravintoaineita, joita Tao tarvitsee”, Shih Lai vastasi.

Fang söi vaitonaisena. Ilmeisesti terveellinen ruoka olikin enemmän pakon sanelemaa, kun omasta tahdosta johtuvaa. Fang muisti kyllä, että hän oli syönyt lapsuudessaan ja nuoruudessaan paljon riisiä ja kasviksia, koska hänen vanhemmillaan oli aina ollut tiukkaa rahasta.

Fang vaihtoi treenivaatteensa nopeasti, ettei Shih Lai näkisi hänen löysiä lihaksiaan ja vatsaansa. Shih Lai vaihtoi hänkin puhtaat vaatteet päälleen. Fang kasteli, miten hän pukeutui huolellisesti ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Fang huokasi kuuluvasti.

”Kyllästyitkö odottamaan? Muista, että minä odotin sinua monta tuntia”, Shih Lai sanoi.

Miehet lähtivät yhdessä takaisin salien puolelle. Siellä oli edelleen hiljaista.

”Mestari Yu ei taida olla paikalla?” Fang kysyi.

”Hän meni kotiinsa lounaalle”, Shih Lai vastasi. ”Meillä on hyvin aikaa treenata, ennen kuin hän palaa. Sitten voimme kysyä siitä varkaasta”

Shih Lai seisahtui harjoittelusalin laitaan ja kumarsi. Fang seurasi esimerkkiä.

”Täällä ei ole ketään muita. Haluatko sinä muuttaa muotoasi?” Shih Lai kysyi.

”En, haluan harjoitella ihan näin”, Fang vastasi.

”Käytetäänkö aseita?” Shih Lai kysyi.

”Ei, ihan vain näin”, Fang sanoi. Hän ei tuntenut oloaan ollenkaan mukavaksi. Housut tuntuivat puristavan vatsaa, vaikka niin löysissä vaatteissa sen olisi pitänyt olla mahdotonta.

Shih Lai nyökkäsi ja käveli salin vastakkaiseen päähän. Hän odotti. Fang koitti keskittyä, niin kuin häntä oli opetettu. Hän ei halunnut ajatella, että häntä odotti ylivoimainen vastustaja. Shih Lai ottaisi kyllä hänen kanssaan kevyesti. Fang hyökkäsi, mutta Shih Lai väisti taitavasti. Fang tajusi liian myöhään päästäneensä vastustajan selustaansa ja tunsi, miten Shih Lai potkaisi häneltä jalat alta. Ilmat pakenivat Fangin keuhkoista, kun hän mäjähti lattiaan. Fang nousi yskien istumaan.

”Sinä kävitkin ihan täysillä kimppuun! Minä luulin, että olisit ottanut kanssani vähän rauhallisemmin”, Fang syytti yskimisen lomasta.

”Minä otin rauhallisesti”, Shih Lai vastasi tyynesti. ”Se hyökkäys olisi ollut helppo väistää.”

He jatkoivat. Fang tunsi hikoavansa ja väsyvänsä. Hengitys kävi raskaaksi ja silmissä sumeni. Shih Lai puolestaan ei hikoillut lainkaan. Mitä lujemmin Fang hyökkäsi, sitä kevyemmin Shih Lai tuntui väistävän.

”Pidetään tauko”, Fang huohotti ja lysähti lattialle. Shih Lai nyökkäsi ja istuutui hänen viereensä.

”Sinä et taida muistaa mitään siitä, mitä minä olen sinulle opettanut”, Shih Lai tokaisi.

Fang raahusti salin seinustalle hakemaan vesipullonsa. Hän joi pitkän huikan ja mulkoili Shih Laita vihaisena.

”Sinun pitää keskittyä. Et voi hyökätä päälle pelkällä massalla, se on varma tapa hävitä”, Shih Lai sanoi.

”Kun minä muutan muotoani, minä olen niin painava, että voin jyrätä pelkällä massalla”, Fang murahti.

Shih Lai kurtisti kulmiaan, mutta ei vastannut mitään.
He kuulivat, että joku saapui rakennukseen. Fang pyyhki kasvonsa treenitakkinsa helmaan ja nousi nopeasti seisomaan.

”Mestari Yu”, Shih Lai tervehti ja kumarsi, kun vanha mies saapui salille.

”Miten täällä pärjätään?” Yu kysyi sydämellisesti ja hymyili heille. Fang tiesi olevansa punainen kuin rapu ja hikoilevansa runsaasti. Häntä nolotti.

”Me pidämme pientä taukoa”, Shih Lai vastasi.

Yu nyökkäsi ja meni aulaan. Fang haki rahapussinsa pukuhuoneesta ja osti automaatista kylmän colan. Shih Lai tutki aulan ilmoitustaululla olevia kurssi-ilmoituksia.

”Minkä tasoisia ryhmiä on alkamassa?” Hän kysyi Yulta.

”Vaikea arvioida. Yhä enemmän tulee ei-paikallisia kurssilaisia. En oikein pidä siitä, heillä on niin paljon opittavaa jo ihan käytöstavoissa. Mutta Huang on läksyttänyt minua siitä, että suhtaudun nuivasti ulkopuolisiin. Minun pitäisi kuulemma olla iloinen, että he tuovat tänne rahaa”, Yu sanoi.

Fang tiesi, että Vanessan serkku Huang seurusteli länsimaisen naisen kanssa. Se ei selvästikään miellyttänyt hänen isäänsä.

”Entä lasten ryhmissä?” Shih Lai tiedusteli.

”Siellä vasta onkin”, Yu vastasi ja pudisti päätään. ”Se on melkoista hullunmyllyä. Amerikkalaislapset eivät osaa keskittyä.”

”Nuorimmat ovat vasta kolmevuotiaita”, Fang huomautti. ”Et sinä voi vaatia heiltä niin paljon.”

Shih Lai ja Yu vaihtoivat katseita, mutta eivät sanoneet mitään.

”Minä voisin tuoda Taon ensi keväänä”, Shih Lai sanoi.

”Mutta eihän Tao ole silloin edes kahta vuotta!” Fang huudahti laskiessaan nopeasti mielessään, milloin poika olikaan syntynyt.

”Mahtaako täällä olla ketään, joka sinun poikaasi uskaltaa opettaa”, Yu vastasi päätään pudistaen.

”Mestari Yu, onko täällä joskus ollut pieni soturipatsas?” Shih Lai kysyi. ”Minä muistan sen lapsuudestani. Se oli tässä aulassa tuon vihreän lohikäärmeen vieressä.”

Yun ilme muuttui surulliseksi. Hän tuli Shih Lain viereen ja siveli vihreää lohikäärmepatsasta hellästi.
”Soturi Yi, kyllähän sinä toki hänen tarinansa tunnet. Patsas varastettiin 60-luvulla”, Yu sanoi.

Fang tuli lähemmäksi katsomaan lohikäärmepatsasta. Vihreästä jadesta veistetty lohikäärme irvisteli julmasti kultaiset hampaat välkkyen. Fang oli iloinen, että patsas oli selvinnyt tulipalosta.

”Lohikäärme Lung ja soturi Yi, minä pidin lapsena siitä tarinasta. He pelastivat Kiinan tuhoamalla kaksitoista valeaurinkoa, jotka korvensivat sadon ja tappoivat ihmiset kuumuudellaan”, Shih Lai vastasi.

”Minä en tiedä sitä tarinaa”, Fang sanoi hiljaa.

”Yi ratsasti Lungin selässä ja ampui kaksitoista taikanuolta, yhden kuhunkin valeaurinkoon. Mutta jokainen nuoli vanhensi häntä kymmenellä vuodella. Kun auringot oli tuhottu, Yi oli vanhentunut 120 vuotta ja hän putosi Lungin selästä kuolleena maahan. Lung puolestaan oli lentänyt niin lähellä aurinkoja, että hänen nahkansa oli palanut pahasti ja hän sukelsi jokeen, eikä häntä enää koskaan nähty sen jälkeen”, Shih Lai kertoi.

Fangia kylmäsi. Miten kukaan saattoi pitää sellaisesta tarinasta? Fang myös tajusi, että Shih Lai oli kertonut tarinan hänelle tarkoituksella. Hänelle tuli yhä epämiellyttävämpi olo.

”Kuka sen patsaan varasti?” Fang kysyi vaihtaakseen keskustelun aiheen takaisin varkauteen.

”Hun Chi, todennäköisesti. Hän terrorisoi Chinatownia 50- ja 60-luvuilla. Varasti monelta perheeltä, etenkin esineitä, joissa uskoi olevan erityistä voimaa”, Yu vastasi.

”Hän oli fomori”, Shih Lai muistutti. ”Siksi hän keräsi voimallisia esineitä. Fomorit tarvitsevat niitä kasvattaakseen omaa voimaansa.”

”Mutta häntä ei ole näkynyt vuosiin?” Fang varmisti.

”Ei sen jälkeen kun…”, Yu aloitti, mutta vaikeni sitten ja vilkaisi Shih Laita.

”Sen jälkeen, kun isä kuoli”, Shih Lai sanoi. ”Hun Chi tappoi hänet. Mutta minä tiedän, että jotain muutakin tapahtui Hun Chille silloin, koska muuten hän ei olisi lopettanut varasteluaan. Ikään kuin hän olisi mennyt jonnekin piiloon”

”Olisiko hän voinut huomata, että Shih Tao on jälleen liikkeellä ja se olisi saanut hänetkin havahtumaan?” Fang ehdotti.

”Hyvin mahdollista”, Shih Lai pohti. ”Ja sitten tämä Lizzy, josta Vanessa puhui, löysi hänet ja päätti käyttää häntä Vanessaa vastaan.”

”Jos hän on ollut fomori ja nyt ties mitä, hän voi olla aika vaarallinen?” Fang huolestui.

”Niin voi, sinun pitää varoittaa Vanessaa heti tänään. Ja Vanessan pitää varoittaa kaikkia, joiden kanssa on tekemisissä. Niin kauan, kun emme tarkalleen tiedä mitä Hun osaa, hänen kanssaan täytyy olla hyvin varovainen”, Shih Lai sanoi.

Yu silmäili nuorempia miehiä sanomatta mitään. Salilla oli hetken hyvin hiljaista, kunnes ensimmäiset iltapäiväkurssilaiset alkoivat tulla sisään aulan pääovista.

[kardinaali]

Chinatown, New York, kevät 1990

Vanhus nuokkui kauhtuneessa nojatuolissa ja kuunteli radiosta musiikkia. Pieni asunto oli siisti ja hiljainen. Siellä täällä näkyi kuitenkin erikoisia lasipurkkeja ja katosta riippuvia, kuivia yrttikimppuja. Vielä vuosi sitten asunto oli ollut vanhuksen työpaikka ja potilaiden vastaanottotila, mutta nyt hän oli saanut jäädä ansaitulle eläkkeelle. Hänen tyttärentyttärensä oli ottanut suurimman vastuun potilaista, mutta yhä tyttö tuli kysymään vanhukselta neuvoja.

Avain kiertyi lukossa ja ovi kolahti. Vanhus raotti silmiään ja katsoi kelloa. Sieltä tyttö tuli, minuutilleen oikeaan aikaan, kuten kuuluikin.

”Isoäiti, minä tulin”, nuori nainen huudahti kevyesti eteisestä ja laski kantamuksensa maahan.

Pian kuului myös lapsen iloisia kiljahduksia. Vanhus hymyili, kun pieni poika kirmasi eteisestä olohuoneeseen. Tao oli hänen kuudes lapsenlapsenlapsensa.

”Onko sinulla kaikki hyvin?” Liao kysyi tullessaan pojan perässä olohuoneeseen.

”On kyllä”, vanhus vastasi, otti ryhdikkäämmän asennon ja pisti silmälasit nenälleen.

”Minä voin siivota, täällä on hiukan pölyistä”, Liao sanoi.

”Mitä suotta, kyllä minulla on aikaa itsekin siivota. Mitä sinä toit?”

”Toin sieniä, kuten lupasin. Oli Fangin ajatus kasvattaa niitä hylätyssä varastossa. Nyt meidän ei tarvitse hankkia niitä Kiinasta, koska se alkoi käydä vähän vaaralliseksi. Katso”, Liao otti kangaskassista punotun korin, avasin sen kannen ja näytti vanhukselle valkoisia sieniä.

Vanhus otti korin käteensä ja nuuhkaisi sieniä. Hän hymyili.
”Hyvä, oikein hyvä. Ja milloin sinä poimit nämä?” Hän kysyi.

”Eilen yöllä, niin kuin sinä neuvoit”, Liao vastasi.

”Hyvä, hyvä. Nyt ne täytyy kuivata”, vanhus jatkoi.

”Niin minä ajattelinkin. Toin sinulle myös banaanikakkua”, Liao jatkoi ja otti voipaperiin käärityn kakun kassistaan.

”Mitä sinä nyt suotta”, vanhus vastusteli, vaikka näyttikin ilahtuneelta.

”Keitänkö meille teetä?” Liao kysyi.

”Keitä vain, mutta kata kolme kuppia, odotan toistakin vierasta”, vanhus vastasi.

”Ai, ketä?” Liao ihmetteli.

”Chyou tulee kylään”, vanhus vastasi.

Voimat tuntuivat katoavan Liaon raajoista. Hän kyykistyi lattialle esittäen, että kaivoi Taolle leikkiautoa kassista, mutta todellisuudessa hänen piti istuutua. Chyou oli Liaon äiti ja Liao tiesi, ettei isoäiti ollut kutsunut häntä kylään sattumalta. Isoäiti arvasi, mitä Liao ajatteli.

”Chyou ei ole käynyt katsomassa minua pitkään aikaan, vaikka asuu samassa kaupungissa. Eikä hän ole vielä nähnyt tyttärenpoikaansa. Minun mielestäni hänen on jo aika käydä katsomassa meitä”, isoäiti sanoi.

”Niin, olet varmaan oikeassa”, Liao vastasi voimattomasti.

Hän nousi lattialta ja meni keittiöön keittämään teetä. Ikävä solmu kiertyi Liaon vatsassa ja tuntui rusentavan kaikki hänen sisuskalunsa. Hänen kätensä vapisivat ja kun hän kuuli ovikellon soivan, hän melkein pudotti teekupin silkasta kauhusta.

”Minä avaan”, Liao huikkasi isoäidille ja riensi eteiseen.

Liaon äiti oli jo kuusissakymmenissä, mutta yhä edelleen hän oli tyrmistyttävän kaunis. Hänen pitkissä, mustissa hiuksissaan kulki hopeisia juovia, mutta ne vain lisäsivät naisen viehätysvoimaa. Hän oli pukeutunut kapeaan, mustaan samettimekkoon ja punaiseen puuhkaan. Naisen pitkät kynnet oli lakattu räikeän punaisiksi. Liaon mielestä äiti näytti julmalta, mutta kauniilta petolinnulta.

”Vai niin, vai olet sinäkin täällä”, äiti sanoi ja katsoi Liaota päästä varpaisiin.

”Mitä ihmettä sinulla on päälläsi?” Äiti jatkoi purjehtiessaan Liaon ohi olohuoneeseen. Hän ei riisunut korkeakorkoisia kenkiään.

Liao vilkaisi mekkoaan ja huokasi.

”Äiti”, Chyou sanoi kumartuessaan suukottamaan nojatuolissa istuvaa vanhaa naista.

Tao katsoi vierasta naista ihmeissään ja konttasi sitten kovaa kyytiä oman äitinsä luokse. Liao nosti pojan syliinsä.

”Vai tuo on sinun lapsesi”, Chyou sanoi ja istuutui suurieleisesti olohuoneen toiseen nojatuoliin.

”Kyllä, hän on Tao”, Liao sanoi ja hymyili pojalleen.

”Vai Tao. Ette sitten yhtään kiinalaisempaa nimeä keksineet?” Chyou kysyi.

Liao punastui.
”Me nimesimme hänet Xuanin isän mukaan”, Liao vastasi hiljaa.

”Vai niin, kuollut arvatenkin?” Chyou jatkoi.

”No… niin”, Liao vastasi vieläkin hiljaisemmin.

”Poika on lihava. Ja millaisiin rääsyihin sinä sen olet pukenut?” Chyou jatkoi armotonta moukarointiaan.

”Minä en kehtaisi laittaa lasta kulkemaan tuon näköisenä. Mutta ei kai sille mitään voi, jos teillä ei ole varaa parempaan. Sinun olisi pitänyt hankkia kunnon ammatti tai rikas mies. Sain juuri kirjeen veljeltäsi Miamista. Apollonia on niin suloinen ja lahjakas tyttö! Täytti juuri yhdeksän. Ja Alexander aloitti koulun vuotta aikaisemmin, koska on niin taitava ikäisekseen”, Chyou kertoi.

Apollonia ja Alexander olivat Liaon vanhimman veljen lapsia. Liao rakasti veljeään ja tämän perhettä. Hänestä tuntui kamalalta, miten äiti asetti Liaon ja veljen perheen vastakkain.

”Minä haen meille teetä”, Liao sanoi hiljaa.

Hän laski Taon lattialle, mutta Tao ei halunnut jäädä olohuoneeseen ilman äitiään. Hän lähti itkien Liaon perään.

”Lellitty lapsi. Liian kiinni äidissään”, Chyou huusi olohuoneesta.

Liao ei pitänyt kiirettä kaataessaan teetä kuppeihin. Hän kuuli, miten äiti olohuoneessa kehuskeli elämällään. Äiti oli neljä vuotta sitten mennyt uusiin naimisiin rikkaan länsimaisen liikemiehen kanssa. Mies oli äidin ikäinen ja istui jonkun yrityksen hallituksessa. Vanhan parin päivät täyttyivät juhlista, teatterikäynneistä ja ulkomaanmatkoista. Ainoalle New Yorkissa asuvalle lapsenlapselleen Chyoulla ei kuitenkaan näyttänyt olevan aikaa tai edes empatiaa.
Liao leikkasi banaanikakkua tarjottimelle ja vei kakun sekä höyryävät teekupit olohuoneeseen. Chyou katseli häntä arvioivasti. Tao roikkui kiinni Liaon hameenhelmassa.

”Sinä olet ihan siedettävän näköinen tyttö, Liao. Sinun pitäisi hankkia rikas mies. Charlesilla on paljon tuttavia, jotka varmasti huolisivat sinut”, Chyou sanoi.

”Äiti, minä olen naimisissa”, Liao vastasi katse lattiaan luotuna.

”Ja millaisen juopon kanssa! Kyllä minä juopot miehet tiedän, isäsi oli pahimmanlaatuinen sellainen”, Chyou huusi.

”Chyou, sinä olet sievä kuin kukka, mutta olet aina ollut paha suustasi”, isoäiti puuttui puheeseen.

Chyou mutristi suutaan, mutta ei sanonut mitään vastaan. Hän katseli halveksivasti ympärilleen pienessä olohuoneessa.

Liao antoi Taolle palan banaanikakkua. Chyou paheksui sitä katseellaan, mutta ei edelleenkään sanonut mitään. Liao katsoi äitiään arasti, kun oletti, ettei tämä huomannut. Miksi isoäiti oli kutsunut hänet? Ja jälleen kerran, aivan kuin isoäiti olisi lukenut Liaon ajatukset, hän alkoi puhua.

”Minä annan sinulle, Chyou, mahdollisuuden korjata välisi minun ja tyttäresi kanssa. Minä en ole enää kauaa tässä maailmassa”, isoäiti sanoi.

”Isoäiti, mitä sinä tarkoitat?” Liao kysyi pelästyneenä. Isoäiti oli jo yli yhdeksänkymmenen, mutta Liao ei ollut koskaan ajatellut, että hän kuolisi. Isoäiti hymyili hänelle lempeästi.

”Minä olen jo vanha, Liao. Minun on aika lähteä. Ja minä tiedän, että ihmiset ovat täällä hyvässä turvassa, kun sinä pidät heistä huolen. Olet kulkenut pitkän matkan.”

”Niin, noidan oppityttönä”, Chyou sanoi halveksivasti.

”Äiti, älä sano noin!” Liao kivahti. Hän oli ollut hiljainen ja välttelevä äitinsä haukkujen edessä, mutta nyt hän oli saanut tarpeekseen.

”Korotatko sinä ääntäsi minulle, äidillesi?” Chyou kysyi raivoissaan.

”Miksi sinä sanot näitä kamalia asioita? Miksi sinä et arvosta…et edes rakasta meitä?”, Liao sanoi itku kurkussa. Sitten hän kääntyi katsomaan isoäitiä:

”Oletko sinä sairas? Eikö sille voi tehdä mitään?” Hän kysyi.

Isoäiti katsoi Liaota lempeästi ja ojensi kätensä. Liao tarttui siihen. Tao matki äitiään ja tarttui isoäidin toiseen käteen. Chyou katsoi heitä eleettömästi.

”Kauan sitten kun olin vielä nuori, minä näin unen. Siinä unessa auringon sijasta idästä nousi harmaa lohikäärme. Se puhalsi taivaan täyteen mustia pilviä, jotka peittivät auringon. Maailmaan lankesi ikuinen yö”, isoäiti kertoi.

”Raamatullista, sanoisin”, Chyou tuhahti.

”Ja minä tiesin, että joskus tuo päivä koittaa, mutta minun ei ole määrä nähdä sitä. Nyt minusta tuntuu, että lohikäärme on lähellä, sillä minun on aika jatkaa matkaani”, isoäiti sanoi.

Liao tuijotti isoäidin harmaita silmiä. Hänen kätensä vapisivat. Hän tunsi, miten isoäidin ote kävi heikommaksi.

Ja sitten, aivan yhtäkkiä, pieni asunto alkoi täristä. Liao toimi vaistomaisesti. Hän nappasi Taon syliinsä ja ryömi pöydän alle, suojaten poikaa omalla kehollaan. Chyou kirkaisi ja lähti juoksemaan eteistä kohti, mutta hän kaatui vavahdusten voimasta lattialle. Tavarat putoilivat kirjahyllyiltä ja kuivayrttikimput katosta. Keittiöstä kuului kilinää, kun lasit ja posliiniastiat putosivat lattialle ja rikkuivat. Tao itki.

Yhtä nopeasti kuin tärinä oli alkanut, se myös loppui. Liao odotti hetken ja ryömi sitten lastaan rauhoitellen esiin pöydän alta. Alhaalta kadulta kantautui ihmisten huutoja ja autojen torvien toitotusta. Liao piti Taoa sylissään ja riensi ikkunaan. Katulamppu retkotti vinossa autotien yllä ja katkenneet sähköjohdot iskivät kipinöitä alas kadulle. Ihmiset kyyristelivät talojen seinustoilla ja suojasivat itseään käsillään.

”Mitä se oli!?” Chyou huusi noustessaan istumaan. Liao katsoi häntä. Äiti näytti vahingoittumattomalta, vain yksi kuivayrttikimppu oli pudonnut hänen päälleen. Äidin tukka ja vaatteet olivat kuivien terälehtien ja siementen peitossa.

”Ei New Yorkissa ole maanjäristyksiä”, Chyou valitti.

Ei, Liao ajatteli kuumeisesti. New Yorkissa ei ollut maanjäristyksiä. Jostain kaukaa alkoi kantautua hälytysajoneuvojen sireenien ääntä. Oliko koko Manhattan todella järissyt? Liao katsoi, oliko isoäiti kunnossa. Vanha nainen näytti nukkuvan nojatuolissaan rauhassa, aivan kuin äskeinen järistys ei olisi lainkaan koskenut häntä.

Tao painoi otsansa Liaon rintaa vasten ja työnsi vasemman kätensä pulleat sormet suuhunsa. Liao käveli hitaasti nojatuolin luokse ja polvistui. Hän sulki mielestään alhaalta kadulta kantautuvat huudot ja hälinän ja Chyoun valituksen vieressään. Niillä ei juuri sillä hetkellä ollut hänelle merkitystä. Isoäiti oli poissa.

[kardinaali]

Chinatown New York, kevät 1990

Fang harppoi kiireisin askelin kohti Lafayette Streetin ja White Streetin kulmauksessa olevaa pesulaa. Hänen seurassaan oli pitkä, hoikka ja tuimakatseinen mies. Hänen nimensä oli Alex Wade ja hän oli noussut nopeasti yhdeksi Fangin ykkösmiehistä. Nyt Fang oli ottanut Alexin mukaan siksi, että tämä ymmärsi poikkeuksellisen taitavasti erilaisia kiinan kielen murteita. Koska Fang itse oli kotoisin Hong Kongista, hänen taitonsa erilaisien manner Kiinan murteiden kanssa oli heikko.

Fang oli saanut tiedon siirtolaisista, jotka olivat saapuneet maahan rahtilaivan mukana jonkun aikaa sitten, ja jotka olivat joutuneet pahoihin ongelmiin niiden kanssa, jotka olivat kuljettaneet heidät maahan. Ilmeisesti siirtolaiset eivät olleet kyenneet maksamaan salakuljettajilleen vaadittavaa summaa maahanpääsystä. Tarina oli liiankin tuttu Fangille. Useimmat siirtolaiset jäivät poliisin ja maahanmuuttoviranomaisten haaviin ja joutuivat pakolaiskeskukseen odottamaan kotimaahansa palauttamista. Vaikka rikollisjärjestöjä yleensä syytettiin laittomien maahanmuuttajien kuljettamisesta, totuus oli, että nämä rikollisjärjestöt toimivat Kiinassa, eivät Yhdysvalloissa. New Yorkissa saattoi olla vain yksi tai kaksi henkilöä vastaanottamassa siirtolaisia, joskus ei ketään. Fang miehineen sai kantaa syyn julkisessa keskustelussa, vaikka heillä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Pesula näytti ulospäin varsin siistiltä. Fang astui sisään Alex aivan kannoillaan. Muutama nuori perheenäiti istui ikkunan lähellä olevilla tuoleilla juttelemassa tai lukemassa naistenlehtiä. He vaikenivat nähdessään Fangin. Fang saattoi tuntea naisten pelokkaat katseet selässään, kun hän meni jututtamaan pesulan pitäjää.

”Ovatko he takahuoneessa?” Fang kysyi vanhalta naiselta, joka seisoi leveän tiskin takana.

Nainen nyökkäsi tuimasti ja viittasi kuluneen oven suuntaan. Oveen oli kiinnitetty ilmastointiteipillä kyltti, jossa luki sekä kiinaksi että englanniksi ”Vain henkilökunnalle”. Fang ja Alex menivät sisään. Takahuone oli kuin toinen maailma.

Asiakkaille tarkoitettujen tilojen siisteys oli tiessään ja ilma oli paksua vesihöyrystä. Takahuoneen suurissa teollisuuskoneissa pestiin sellaisten asiakkaiden pyykkiä, joilla oli varaa maksaa pesupalvelusta. Pyykit kuivuivat naruissa, jotka kulkivat takahuoneen poikki ja nuoret naiset, jotkut vasta teini-ikäisiä tyttöjä, seisoivat silittämässä kauluspaitoja ja puvun housuja pitkien pöytien ääressä. Koneiden meteli oli korvia huumaava.

”Hei”, Fang huusi ja viittilöi saadakseen naisten huomion. ”Onko täällä ihmisiä piilossa poliisilta?”

Yksi nuori tyttö, joka työnsi muovisessa kaukalossa olevia lakanoita silitettäväksi, jätti työnsä ja kiirehti Fangin luokse.
”Tulitteko te tapaamaan niitä ihmisiä, jotka tulivat tänne eilen? Emäntä on kamalan huolissaan, että poliisi ratsaa tämän paikan”, tyttö selitti kumarrellen.

”Ei huolta, me viemme heidät muualle”, Fang rauhoitteli.

Tyttö vei Fangin ja Alexin varaston ovelle ja avasi sen. Heti ensimmäiseksi Fangin nenään tulvahti tupakan, lian ja vanhan veren haju. Hän ei halunnut näyttää inhoaan, vaan veti syvään henkeä ja meni sisään hämärään varastoon.

Näky oli kammottava. Pesuainelaatikoiden ja rikkinäisten lakanoiden seassa oli vanhuksia, miehiä, naisia ja lapsia. Näytti siltä kuin muutama perhe olisi saapunut kerralla Kiinasta. Ihmiset olivat nälkiintyneitä ja likaisia ja Fang näki, että monilla oli hoitamattomia haavoja. He kyyristelivät pelokkaina seinustoilla, joku vanhus valitti tuskissaan hämärässä ja pieni lapsi itki äitinsä sylissä.

”Me olemme tulleet auttamaan teitä”, Fang sanoi, kun ei keksinyt muutakaan.

Kukaan ei vastannut. He tuijottivat Fangia kauhuissaan.

”Minä luulen, että he pelkäävät sinua”, Alex sanoi englanniksi.

”Miksi?” Fang ihmetteli. Hän mietti hermostuneena, mahtoiko hän näyttää jotenkin lohikäärmemäiseltä tietämättään?

”Sinä puhut HongKongin murretta. He tuntuvat pelkäävän sitä”, Alex selitti.

”Niinkö?” Fang ihmetteli, mutta tieto myöskin kiinnosti häntä.

”Kuule, selitä sinä heille, että me olemme tulleet auttamaan. Kerro, että heidät haetaan autoilla asuntoon, jossa he pääsevät peseytymään ja saavat ruokaa. Ja kerro myös, että heidän vammansa hoidetaan. Minä jututan heitä vasta, kun he ovat vähän vähemmän pelokkaita”, Fang sanoi.

Oikeastaan Fang oli helpottunut päästessään pois varaston löyhkästä. Mutta jos ihmiset pelkäsivät häntä siksi, että hän puhui kuin hongkongilainen, se tarkoitti sitä, että he olivat olleet sellaisten kanssa tekemisissä. Kenties heidän pahoinpitelijänsä olivat hongkongilaisia. Näiden ihmisten tarina saattaisi auttaa Fangia pääsemään perille kilpailevasta rikollisryhmästä, joka laajensi valtaansa Coney Islandilla. Mutta ensin ihmisten oli päästävä turvaan ja saatava ruokaa ja hoitoa. Vasta sitten he uskaltaisivat luottaa Fangiin. Fang päätti jättää Alexin hoitamaan ihmisten siirtämisen ja lähti soittamaan Liaolle ja Tohtorille, jotka saisivat tutkia ja paikata siirtolaisten vammat parhaansa mukaan.

[kardinaali]

Chinatown New York, touko-kesäkuun vaihde 1990

Lauantai klo 16:05
Fang istui muhkeassa nojatuolissa ajatuksiinsa vaipuneena ja seurasi, miten Jiahao ja Dan purkivat osiin aseita, joita olivat ostaneet New Jersystä. Fang oli levoton ja onneton. Hän ei enää tiennyt mitä hänen pitäisi ajatella vaimostaan, jonka toimia hän ei voinut hyväksyä. Olivathan vaaranmerkit olleet läsnä alusta alkaen, mutta Fang ei vain ollut suostunut näkemään niitä. Hän ei tiennyt, oliko Vanessa jättänyt naapurin kehon rauhaan ja palannut omaan, kuoleman kaltaiseen tilaansa odottamaan iltaa. Eikä Fang välittänyt. Hänellä oli vihdoinkin rahat, joilla Chinatownin koulut voitaisiin kesäloman jälkeen avata.

Rahasotku oli kuitenkin aiheuttanut sen, että Fangin maine Chinatownissa oli huonontunut. Hän ei enää paikallisten silmissä ollut se hyväntekijä, joka hän halusi olla. Monet kuiskivat Fangin selän takana, että asiat olivat vanhan Baon aikaan olleet paljon paremmin. Fang olisi halunnut kertoa ihmisille totuuden, mutta se ei tietenkään ollut mahdollista. Hänen oli siis vain kestettävä ihmisten epäluottamus ja pettymys ja yritettävä teoillaan osoittaa, että hän todellakin oli omiensa puolella. Nyt jos koskaan Fang olisi kaivannut ystävän neuvoja, mutta hänellä ei ollut enää sellaista. Hän koki olevansa aivan yksin raskaan taakkansa kanssa.

Fangin synkät ajatukset keskeytyivät, kun raju järistys tärisytti vanhaa kivitaloa. Se oli voimakkaampi kuin viikko sitten tapahtunut järistys, mutta myös nopeampi. Fang ei ehtinyt edes tajuta mitä oli tapahtunut, kun hän jo löysi itsensä lattialta makaamasta kumollaan olevan nojatuolin alta.

”Mitä helvettiä siellä tapahtuu!” Dan huusi ja ryntäsi ikkunaan.

Fangin ensimmäinen ajatus oli, että joku oli pudottanut pommin Manhattanille. Hän näki seinälaastin repeilleen järistyksen voimasta. Betonia satoi katossa olevasta railosta biljardipöydän päälle. Myös Fang ryntäsi ikkunaan.
Ulkona oli kaaos. Autot olivat törmäilleet toisiinsa ja katumyyjien kojut olivat kumossa. Ihmiset kyyristelivät kädet päänsä suojana talojen seinustoilla. Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut loukkaantuneelta, eikä Fang kuullut avunhuutoja.

Mutta sitten Fang kuuli laukauksen takaansa. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki Danin epäuskoisen ilmeen. Mies piteli vatsaansa, josta vuoti verta. Jiahao seisoi vain muutaman metrin päässä Danista pistooli kädessään.

”Jiahao! Mitä saatanaa sinä oikein teet!” Fang ärähti.

Jiahao kääntyi katsomaan Fangia. Hänen silmänsä leimusivat ja hän kohotti aseensa.

”Jiahao!” Fang huusi saadakseen mieheen tolkkua. Mutta se ei tehonnut. Fang kuuli aseen kovan laukauksen ja heti sen perään kipua vatsassaan. Hän taipui kaksin kerroin ja kaatui maahan verta vuotavan ja tajuntansa menettäneen Danin viereen.

Fang keskitti kaikki voimansa haavaan. Hän tiesi, että hänen lohikäärmeen kehonsa korjaisi aseen aiheuttaman vamman, mutta se ei tapahtunut automaattisesti. Jiahao ryntäsi ulos huoneesta samaan aikaan kun Fangin keho otti toisen muodon. Paksu nahka ja kultainen karva peittivät haavan ja Fangin olo alkoi pikkuhiljaa helpottaa. Mutta hän näki, että Dan oli avun ulottumattomissa. Mikä kammottava tapa kuolla, Fang ajatteli kauhuissaan. Ja mikä Jiahaolle oikein oli tullut?

****
Lauantai klo 16:05
”Christel pyysi meitä ensi viikonloppuna heidän mökilleen Maineen”, Liao jutteli kauhoessaan kuumaa lientä riisin päälle. Tao odotti kulhoa pienet kädet ojossa.

”Hmm”, Shih Lai vastasi sanoakseen jotain. Hän ei olisi halunnut keskustella asiasta päivällispöydässä.

”Etkö halua lähteä?” Liao kysyi.

”He ovat mukavia”, Shih Lai myönsi. ”Mutta minä en tiedä jaksanko tavata heitä ihan niin pian uudelleen.”

”Olisi mukavaa päästä pois kaupungista”, Liao vastasi.

”No voimmehan me mennä. Se tekisi varmaa hyvää Taollekin”, Shih Lai sanoi lopulta. Hän tiesi kyllä, ettei Liaon kanssa kannattanut alkaa kinata asiasta. Lisäksi viikonloppu luonnon keskellä kuulosti kieltämättä harvinaiselta herkulta.

Järistys yllätti heidät kaikki, mutta Shih Lai sai nopeilla reflekseillään estettyä Taon syöttötuolin kaatumisen. Puukko ulvoi kuin sitä olisi sivallettu ruoskalla. Shih Lai ja Liao tunsivat suunnattoman, vihamielisen voiman hyökyvän järistyksen jäljessä ja pyyhkivän heidän ylitseen kun tuli. Viha Shih Lain sisällä halusi vastata hyökyaallon kutsuun, mutta Shih Lai piti sen vaivoin aisoissa.

”Mitä se oli?” Liao kysyi hätääntyneenä.

Hän katsoi Shih Laita ja he kumpikin tiesivät, mistä oli kyse.

”Ei… ei vielä”, Liao sanoi hiljaa.

Shih Lai nosti itkevän Taon syliinsä. Kadulta kantautui hämmentyneitä huutoja. Liao näytti olevan suunniltaan pelosta.

”Liao, oletko sinä ratkaissut sen koodeksin?” Shih Lai kysyi rauhoitellen samalla Taoa sylissään.

”En… se, se on liian vaikea. En ymmärrä sitä”, Liao vastasi ääni vapisten.

Liao oli loistava suunnittelemaan asioita etukäteen. Hän ajatteli aina eteenpäin ja varautui tulevaan. Mutta Shih Lai oli parempi toimimaan nopeasti. Hän antoi Taon Liaon syliin ja ryntäsi olohuoneeseen. Mielessään hän kirosi sitä aikaa, jonka Liao oli tuhlannut koodeksin ratkaisemiseen. Se olisi ollut hyvä idea, jos heillä olisi ollut enemmän aikaa ja jos Liao olisi ymmärtänyt latinaa, jolla koodeksi oli kirjoitettu. Tekstin kääntäminen oli ottanut liian kauan aikaa. Shih Lai kävi katseellaan läpi kirjahyllyä ja laatikoita ja löysi lopulta etsimänsä. Rullalle kääritty vahva paperi oli tummunut ja repeillyt reunoistaan. Se näytti ikivanhalta.

Keittiössä Liao oli jo rauhoittunut. Samoin Tao, joka nojasi päätään äitiään vasten ja imi peukaloaan. Puukko nuoli turkkiaan levottomana. Shih Lai työnsi riisikulhon syrjään ja levitti vanhan paperin pöydälle.

”Me käytämme tätä. Aikaa ei ole paljon, joten meidän on lähdettävä heti liikkeelle. Menemme Mott Streetin pohjois- ja eteläkärkeen ja Lynch Streetin länsi- ja itäkärkeen”, Shih Lai selitti ja kuljetti sormeaan pitkin paperia.

”Sen pitäisi riittää suojaamaan Chinatown ainakin näin alkuun. Taon on tultava mukaan, koska en halua jättää häntä nyt kenenkään muun hoitoon”, Shih Lai sanoi.

Liao luki nopeasti paperiin kirjoitettua vanhaa tekstiä ja kurtisti kulmiaan.

”Tämä on kamalan monimutkainen”, hän sanoi.

”Niin on, mutta me selviämme kyllä. Meitä on kaksi ja sinä olet valtavan nokkela”, Shih Lai vastasi.

Liaon oli pakko hymyillä, vaikka häntä hirvittikin se mikä oli edessä.
”Mutta minä olen kamalan väsynyt ja peloissani. En tiedä pystynkö tähän”, Liao sanoi epävarmasti.

Shih Lai oli hetken hiljaa. Hän voisi yrittää suojata Chinatownin yksinkin, mutta ei uskonut pystyvänsä siihen. Hän epäröi hetken, mutta meni sitten makuuhuoneeseen ja kaivoi vaatekaappinsa perukoilta esiin pienen, kankaisen pussin. Keittiössä Liao luki edelleen paperia ja pudisteli välillä epäuskoisena päätään.

”Liao, minulla on jotain mikä auttaa sinua”, Shih Lai sanoi hiukan epäröiden ja karisti kangaspussista pöydälle kaksi kuivattua, punaista kukkaa.

”Mitä nuo ovat?” Liao ihmetteli.

”Shih soturit ovat käyttäneet näitä ikimuistoisista ajoista lähtien. Näiden avulla sinä voit hetkellisesti vahvistaa itseäsi niin, että pystyt tekoihin, jotka muuten olisivat mahdottomia. Mutta tällä on kova hinta.”

”Mitä sinä tarkoitat? Mitä tapahtuu, kun tuon vaikutus lakkaa?” Liao kysyi hermostuneena.

”Mieti pahin kokemasi krapula ja kerro se kymmenellä”, Shih Lai vastasi.

Liao mietti hetken ja katsoi Taoa sylissään.
”No… olen jo sopinut Sheilan kanssa, että hän vahtii Taoa huomenna”, Liao sanoi ja huokasi syvään.

He ottivat kumpikin yhden kukan, murskasivat sen kämmenellään, sekoittivat lämpimän liemen joukkoon ja joivat.

******
Lauantai klo 18:00
New Yorkin pormestari David Dinkins katseli pormestarin kanslian ikkunasta avautuvaa näkymää hermostuneena. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tekeillä, mutta hän tiesi varsin hyvin kaupunkinsa asukkaiden olevan vaarassa. Kansalliskaarti oli hälytetty apuun ja koko kaupungin poliisivoimat sekä palokunta olivat työssä.

Tuorein arvio kaupungin tilasta oli juuri saapunut pormestarin työpöydälle. Kaasuputken räjähdys. Hitot, David Dinkins ajatteli. Ei kaasuputki noin vain räjähtänyt keskellä Central Parkia ja aiheuttanut kaaosta ja väkivaltaa ihmisten keskuudessa. Sitä paitsi kaasuputki oli räjähtänyt myös viikko sitten ja lähes täsmälleen samassa paikassa. Ei, jotain hyvin kummallista oli nyt tekeillä.

Samassa kansliaan astui sisään kaupungin poliisipäällikkö Rodney Harrison mukanaan pinkka papereita.

”Sinun olisi parasta vilkaista näitä”, Rodney sanoi pormestarille ja levitti paperit työpöydälle.

David hieraisi hikistä kaljuaan ja kumartui tutkimaan papereita. Ne olivat sen päiväisiä pidätyskuvia. Miehiä ja naisia, jotka oli pidätetty väkivallanteoista sen jälkeen, kun kaasuputki oli räjähtänyt.

”Huomaatko näissä kuvissa jotain erityistä?” Rodney kysyi synkästi.

Daivid vilkaisi Rodneytä kuin varmistaakseen, ettei tämä ollut jokin ikävä testi. Hän huokasi.
”He ovat kaikki aasialaisia”, David sanoi hiljaa.

”Tämä on kommunistien hyökkäys”, Rodney sanoi ja löi nyrkillään pöytää, niin että paperit tärähtivät.

”Minun on annettava määräys alaisilleni. Kaikki aasialaistaustaiset on tutkittava. Tämä on masinoitu sisältäpäin. Ensimmäiseksi voimme pidättää kaikki, joilla on rikosrekisteri. Chinatownin ihmiset tietävät aivan varmasti jotain, sehän on oikea rikollisten pesä. Sitten…”, Rodney selitti kiihkeästi, mutta David keskeytti hänet.

”Ethän sinä voi mennä ja pidättää kaikkia aasialaistaustaisia. Mieti nyt miltä se näyttäisi”, David vastusti.

”Pelkäätkö sinä urasi puolesta? Että menetät aasialaisten äänet?” Rodney pilkkasi.

”Älä nyt viitsi, minä tarkoitan vain, että meillä ei ole mitään perusteita pidättää ihmisiä heidän etnisen taustansa vuoksi”, Daivid vastasi kiukkuisesti.

Rodney oli juuri aikeissa väittää vastaan, kun pormestarin sihteeri koputti kanslian oveen.
”Herra, täällä on kaksi miestä, jotka pyrkivät puheillenne”, sihteeri sanoi. Hän oli nuori, amerikankorealainen nainen. Rodney mulkoili naista kiukkuisena ja nainen vastasi hänen katseeseensa kysyvästi. David punastui kaljuaan myöten.
”Kiitos Blossom, käske heidät sisään”, David vastasi ja pyyhkäisi jälleen päätään, joka punaisuuden lisäksi kiilteli hiestä.

Kaksi tummiin pukuihin pukeutunutta miestä käveli siinä samassa kansliaan sellaista auktoriteettia huokuen, että David istuutui työtuoliinsa ja Rodney otti muutaman hämmentyneen askeleen taaksepäin.

”Kas, poliisipäällikkö Rodney Harrison on jo paikalla. Erinomaista”, toinen miehistä sanoi.

”Pormestari, tilanne kaupungissanne on vakava”, mies sanoi sitten Davidille.

”Niin, tuota se kaasuputki…”, David aloitti hämmentyneenä. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut tavannut miehiä, mutta jostain syystä hän ei saanut kysyttyä heiltä, keitä he oikein olivat ja mitä he tahtoivat.

”Me otamme kaupungin kriisijohtamisen haltuumme”, toinen miehistä sanoi. David huomasi ajattelevansa, että se oli erinomainen ehdotus.

Sitten mies kääntyi Rodneyn puoleen.
”Poliisipäällikkö, teillä taisi olla suunnitelma siitä, miten tilannetta kaupungissa voisi rauhoittaa?”

”Niin, tuota, minä tässä juuri ehdotin pormestarille, että me voisimme pidättää aasialaisia ja kuulustella heitä”, Rodney änkytti hämmentyneenä.

”Loistavaa. Ryhtykää heti toimeen. Jos tarvitsette lisäapua, soittakaa minulle”, tummaan pukuun pukeutunut mies sanoi ja ojensi Rodneylle käyntikorttinsa.

”Kyllä, sir!” Rodney huudahti innoissaan ja melkein ryntäsi ulos huoneesta.

David mietti kauhuissaan, aloittaisiko Rodney mielipuolisen pidätysaaltonsa hänen sihteeristään? Hänestä tuntui siltä, että hänen pitäisi ilmaista huolensa aasialaisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Ei ollut mitään syytä pidättää ihmisiä vain siksi, että he edustivat jotain tiettyä, etnistä ryhmää.

”Tuota noin”, David aloitti ”Minun mielestäni ei ole mitään tarvetta ryhtyä järeisiin toimiin. Eikö tämä ole ylireagointia kaasuputken räjähtämiseen?”

Molemmat pukuihin pukeutuneet miehet katsoivat Davidia. Yhtäkkiä David katui, että oli edes avannut suunsa.
”Herra pormestari, koska me otamme kriisijohtamisen haltuumme, te voitte lähteä kotiinne”, toinen miehistä sanoi.

David nousi hitaasti tuolistaan, haki puvuntakkinsa naulakosta ja lähti lannistettuna ulos omasta toimistostaan.