Sivu 1/5

Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988

ViestiLähetetty: 06.11.2018 14:45
Kirjoittaja kardinaali
New York, syyskuu 1988

Montgomery Vanderbilt tuijotti kirjettä kädessään. Hän tiesi, että se oli avattava ja luettava, mutta hän viivytteli. Kirje sisältäisi huonoja uutisia, Montgomery oli varma siitä.
Hovimestari odotti kärsivällisesti vuoteen veressä isäntänsä käskyä. Montgomery, joka juuri oli herännyt ja saanut tutkittavakseen päivän postin, oli miltei unohtaa läsnäolijan. Miksi tuo pahanonnen kirje oli saapunut juuri tänään? Juuri, kun kaiken piti olla kunnossa.

”Saanko kysyä, sir”, hovimestari puhui viimein ”Onko kaikki kunnossa?”

”On..”, Montgomery vastasi nostamatta katsettaan kirjeestä. ”On Jaques, voitte poistua.”

Hovimestari katsoi vielä isäntäänsä kysyvästi, mutta kumarsi lopulta ja poistui huoneesta. Montgomery jäi yksin hämärään makuuhuoneeseen, jota valaisi vain sängyn vieressä oleva hento lukulamppu.
Kirjekuoren osoite oli kirjoitettu mustekynällä ja sen elegantti, koukeroinen käsiala kertoi kirjoittajan olevan korkeasti sivistynyt. Mutta käsiala ei Montgomerya järkyttänyt. Reaktion oli aiheuttanut kirjeen takapuolella oleva sinetti ja vaakuna. Hän ei ollut koskaan nähnyt kyseistä vaakunaa, mutta oli kyllä kuullut siitä. Vaakunassa oli kaksi taistelevaa ritaria. Toinen ratsasti hevosella ja toinen leijonalla. Hevosen selässä olevan ritarin peitsi oli kohotettu kohti leijonalla ratsastavaa ritaria, jonka hilpari kohtasi peitsen kärjen vaakunan yläosassa. Taisteluparin alla paloivat liekit. Kuvaa kiersi latinankielinen teksti: ”Habent sua fata immortui, pulvis et umbra sumus.” Montgomery kurtisti kulmiaan. Hän osasi latinaa, mutta ei ollut siinä erityisen hyvä. Lause kuului hänen mielestään jotakuinkin näin: ”Kuolleilla on kohtalonsa, olemme tuhkaa ja varjoja”.

Varovasti Montgomery työnsi kirjeveitsen paperien väliseen, pieneen rakoon ja avasi kuoren. Sisällä oli pahvinen käyntikortti, jossa koreili sama vaakuna kuin kuoressa. Käyntikorttiin oli kirjoitettu osoite: 1 E 70th Street, Manhattan New York. Montgomery vei kortin lähelle nenäänsä ja haistoi. Se oli kirjoitettu verellä. Inhoten Montgomery laski kortin sängylleen ja tutki uudelleen kirjekuorta. Sen postileima oli viikon vanha ja Montgomery huomasi, että se oli lähetetty Euroopasta. Hän katsoi sitä tarkasti ja erotti siitä sanan ”Edinburgh”.

Pelko hiipi takaisin Montgomeryn mieleen. Kaikki oli juuri samalla tavalla kuin tapauksessa, josta hänelle oli aikoinaan kerrottu. Tapauksessa, joka oli sattunut kauan sitten, ennen kuin Montgomery itse oli liittynyt klaaninsa jäseneksi. Siitä oli yli kaksisataa vuotta aikaa.

Montgomery veti soittokellon narusta ja hetken kuluttua vanha hovimestari ilmestyi huoneeseen. Mies oli arvatenkin odottanut oven ulkopuolella.
”Jaques”, Montgomery sanoi ja yritti pelostaan huolimatta kuulostaa itseltään. ”Laittakaa valmiiksi minun musta Guccin pukuni ja siihen kuuluvat kengät ja punainen solmio. Lähden tänään kaupungille. Ilmoittakaa myös neiti Heisterille ja herra Evansille, että haluan tavata heidät tänään kello kahdelta. Mutta en täällä, käskekää heitä tulemaan toimistolleni.”

”Kyllä, sir”, Jaques vastasi ja kumarsi.

Kun hovimestari oli poistunut, Montgomery nousi ja puki aamutakin päälleen. Hänen kylpyhuoneensa valkoinen marmori hohti kuin lumi, sillä Montgomery oli käskenyt palvelijoitaan pitämään talon äärimmäisen siistinä. Hän inhosi likaa ja epäjärjestystä. Vesihanojen kromista pystyi peilaamaan kasvonsa. Mutta nyt kylpyhuoneen siisteys ei rauhoittanut Montgomeryn mieltä. Hän tiesi, että hänen olisi selvitettävä, mitä kortissa lukevassa osoitteessa oli tapahtunut tai tapahtumassa. Hänen olisi selvitettävä, oliko tuossa osoitteessa asuva herra Windmiller, hänen klaaniveljensä, yhä elossa.

Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988

ViestiLähetetty: 07.11.2018 12:49
Kirjoittaja kardinaali
Fizwilliam Drummond, Melfordin jaarli, New Yorkin ruhtinas. Fizwilliam on New Yorkin vanhin läsnä oleva Ventrue ja yksi vanhimmista vampyyreista. New Yorkin levottoman kaupungin johtaminen ei ole helppoa, eikä Fizwilliamin asema suinkaan ole kyseenalaistamaton, mutta sotaisan kaupungin ylimmän komentajan rooli tuntuu olevan luontainen tälle vanhalle englantilaiselle soturille.

Montgomery Vanderbilt, ruhtinas Drummondin vanhin jälkeläinen. Montgomery kuuluu vanhaan, varakkaaseen ja vaikutusvaltaiseen sukuun, joiden nimi yhä herättää kunnioitusta New Yorkissa. Hän ei aikanaan vastannut sirensä sotilaallisia ja aatelisia vaatimuksia, mutta osoitti pian voimansa yhtenä uuden maailman mahtavimpana miehenä. Ruhtinas Drummond oivalsi pian, että uudessa maailmassa vaikutusvalta on hyvin toisenlaista kuin vanhassa. Hän antoi jälkeläiselleen vapaat kädet toiminnassaan, ja se osoittautui menestykseksi. Montgomeryn legendaarinen omaisuus ja verkosto on valjastettu niin hänen itsensä, kuin ruhtinas Drummondin käyttöön. Embrace noin vuonna 1890 New Yorkissa, oli kuollessaan 29 vuotias.

Lucius Pritzker on ruhtinas Drummondin toinen jälkeläinen. Hänenkin vaikutusvaltana on merkittävä, joskaan se ei yllä veljensä Montgomeryn tasolle. Kilpailu Luciuksen ja Montgomeryn välillä on toisinaan kiivasta, mutta myös veljellistä. Kumpikin on ymmärtänyt, että klaanin ja perheen etu on aina omaa etua tärkeämpi. Luciuksen asema perheessä heikkeni sen jälkeen, kun hänen kapinoiva jälkeläisensä Argus katosi vuonna 1986, vain viisi vuotta kuolemansa jälkeen. Embrace noin vuonna 1905, kuollessaan 30 vuotias.

Frederika Heister on Montgomeryn vanhin jälkeläinen. Hän on Euroopassa syntynyt vaatesuunnittelija, joka muutti nuorena naisena New Yorkiin ja sai pian valtaa muotipiireissä. Frederika kiinnosti myös muita vampyyreita, mutta Montgomery ehti saada hänet ensimmäisenä. Frederika on paitsi vaikutusvaltainen ja menestynyt, myös äärimmäisen päämäärätietoinen ja toisinaan hyvin julma. Hänen ihmissuvullaan on suhteita Saksassa vaikuttaviin Ventrue klaanin haaroihin, mikä tekee hänestä merkittävän jäsenen ruhtinas Drummondin sukuun. Embrace noin vuonna 1947 New Yorkissa, oli kuollessaan 38 vuotias.

Rebekah Reuben on Luciuksen ensimmäinen jälkeläinen ja läheisissä väleissä serkkunsa Frederikan kanssa. Hänen valtapiiriään ovat kiinteistömarkkinat, joilla hänen ihmissukunsa on käärinyt kasaan suuren omaisuutensa. Syy Rebekan muuttamiseen ei ollut pelkästään hänen varallisuutensa ja tarkka bisnesvainunsa, vaan myös Luciuksen ihmisperheen suhteet Rebekan ihmisperheeseen. Embrace vuonna 1954, oli kuollessaan 27 vuotias.

Richard ”Ricky” Evans on Montgomeryn toinen jälkeläinen. Hän ei ole minkään merkittävän suvun jäsen, mutta hän kuuluu siihen Wall Streetin eliittiin, joka tekee miljoonia dollareita päivässä tarkan sijoitusvainunsa ansiosta. Richard on kouluttamaton ja toisinaan sivistymätön, mutta tätä on vaikeaa huomata kaiken sen rikkauden keskellä, jossa mies elää. Hänen ihmissukunsa on köyhiä kaivostyöläisiä Yhdysvaltojen keskilännessä, eikä Ricky juuri koskaan puhu heistä. Hän on ylpeä vampyyrisuvustaan ja näkee itsensä mielellään eurooppalaisten hallitsijoiden jälkeläisenä. Embrace vuonna 1979, oli kuollessaan 32 vuotias.

Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988

ViestiLähetetty: 07.11.2018 14:35
Kirjoittaja kardinaali
Eduardo Farnese on ruhtinas Drummondin kaukainen sukulainen klaanin Etelä-Eurooppalaisesta haarasta. Hän saapui Yhdysvaltoihin muutama kymmenen vuotta Drummondin jälkeen huomatakseen, että Drummond oli jo saavuttanut vakaan aseman New Yorkin johdossa. Sen sijaan että olisi lähtenyt etsimään omaa kaupunkia, Eduardo päätti liittoutua serkkunsa kanssa ja tukea tätä kaupungin johtajana. Tämä valinta on antanut Eduardolle enemmän aikaa rakentaa omaa valta-asemaansa ihmisten joukossa. Hän onkin yksi kaupungin merkittävimmistä miehistä.

Cornelius Windmiller on Eduardon vanhin jälkeläinen ja ensimmäinen tunnettu New Yorkissa muutettu Ventrue klaanin jäsen. Hänen vaikutusvaltainen ihmissukunsa on syynä hänen jäsenyyteensä klaanissa, ja Corneliuksen henkilökohtaiset taidot, lähinnä periksiantamattomuus ja oveluus, ovat tehneet hänestä upporikkaan ja vaikutusvaltaisen miehen. Cornelius on itseoikeutetusti ensimmäisen sukupolven New Yorkilaisten Ventrueiden johtaja. Tämä seikka hiertää toisinaan Corneliuksen ja Montgomeryn välejä. Embrace noin vuonna 1870, oli kuollessaan 40 vuotias.

Mario Torelli on Eduardon toinen jälkeläinen. Hänen kontaktinsa ulottuvat syvälle New Yorkin alamaailmaan ja vaikka hänen varallisuutensa on yhtä merkittävä kuin serkkujensakin, se on hankittu epäilyttävin keinoin. Mario tuntee kaikki merkittävät amerikanitalialaiset suvut ja hänellä on valtaa niiden kaikkien yli. Embrace noin vuonna 1918, oli kuollessaan 25 vuotias.

Andrea Piccolomini on Marion jälkeläinen. Hänen ihmissukunsa on uusi tulokas Yhdysvalloissa ja tämä hiipunut italialainen aatelissuku onkin muuttanut uuteen maailmaan luodakseen itselleen uuden imperiumin. Andrean terävä äly ja pelottomuus ovat syynä hänen liittämiseensä klaaniin. Embrace vuonna 1970, oli kuollessaan 32 vuotias.

Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988

ViestiLähetetty: 09.11.2018 13:24
Kirjoittaja Kronus
Nimeni on Vanessa Qin, ja minulla ajankäytön ongelma. Miten ikuisuuden voi käyttää tehokkaasti?

Valmistuin jo muutama vuosi sitten Harvardin lakiopin laitokselta vuosikurssini parhaana. Tarkoitus oli edetä siitä suoraan jäseneksi ja sitten osakkaaksi johonkin New Yorkin parhaista lakitoimistoista... minulle tarjottiin paikkaa useammasta. Mutta se ei ole nyt enää mahdollista. Minusta ei ikinä tule osakasta jos en voi osallistua yhteenkään laki-istuntoon, eivätkä tuomarit työskentele öisin. Sen sijaan olen siis keskittynyt varmistamaan “osakkuuteni” Ventruen klaanissa herra Vanderbiltin ohjauksessa.

Äidilleni olen kertonut että keskityn nyt konsertointiin, mikä on sekin totta. Olen jo vuoden soittanut sinfoniaorkesterin ensimmäistä viulua. Senkin kanssa aika on ongelma, sillä joudun olemaan poissa miltei kaikista harjoituksista. Joudun harjoittelemaan sitäkin kovemmin yksin öisin. Nyt soittamisessa ei ole juuri enää tulevaisuutta jäljellä, ellen sitten ryhdy solistiksi ja lähde maailmankiertueelle. Sitä tuskin teen, sillä tämähän on pelkkä harrastus.

Tiedän ettei ajankäyttöni ole ollut tehokasta, ja että voisin tehdä niin paljon enemmän. Ravintoa hankin nyt kolmen yön välein, mutta olen harkinnut siirtymistä kahteen kertaan viikossa aikataulujeni limittämisen helpottamiseksi. Olen auttanut isääni leikkaamaan hänen maahantuontiliikkeensä verokuluja, mutta voisin varmasti uudistaa koko kulurakenteen rekisteröimällä uuden toiminimen Hong Kongissa. Voisin oppia käymään osakekauppaa (ehkä Tokion pörssissä), kuten niin monet tuttavani, ja alkaa manageroimaan perheeni osakesalkkua, josta äidinisä huolehtii nyt. Voisin auttaa äidin hotelleihin keskittynyttä rakennusfirmaa sopimusneuvotteluissa. Se ei ole “yhteisen tavoitelistamme” kärjessä, mutta siinä on tulevaisuutta. Jos ikinä aikoo rakentaa pilvenpiirtäjän Manhattanille niin kunnon juristi on tärkeämpi kuin arkkitehti. Voisin myös ottaa isänisän tekstiilipajan, jos hän sallisi, ja tuoda sen nykypäivään. Kuka tahansa joka on tässä kaupungissa yhtään mitään, maksaisi maltaita laadukkaasta ja uniikista iltapuvusta. Saatan aloittaa taas kung fu -tunnit Yu-sedän salilla, vaikka se äidin mielestä olisikin ajanhukkaa. New York on käynyt hyvin levottomaksi öiseen aikaan.

Tai voisin mennä naimisiin ennen pikkusiskoani. En tosin tiedä kenen kanssa, seurustelu ei ole… kiinnostanut sen jälkeen kun minusta tuli… se mitä olen. Tiedän että äitini ja isoäitini tulevat pettymään, ja siksi minun pitää menestyä senkin edestä. Avioliitto ei ole se mistä kiikastaa, jos nyt sattuisi riittävän hyvä mies löytymään - voinhan aina lentää vaikka Las Vegasiin. Mutta minusta ei ole äidiksi, enkä pysty suvulleni selittämään miksi. Millaisen osan ikuisuudesta uhraan sukuni edestä, jotta korvaan tämän häpeän? Voiko ääretöntä aikaa edes jakaa äärellisiin osin?

Mutta minä olen jo maailman tärkeimmän kaupungin vaikutusvaltaisimman klikin jäsen! Minä olen Ventrue. Minulla on ikuisuus aikaa realisoida potentiaalini. Eikö ikuisuuteen muka mahdu myös juppi-pirskeet tiistai-iltana? Tai yöllistä golfausta jahdin kannelta Hudsoninlahdella? Tai verkostoitumista muiden kaltaisteni kanssa goottiklubilla Christian Deathin keikalla? On väärin tuhlata ikuisuus joutavuuksiin. Mutta on yhtä lailla väärin käyttää ikuisuus hyödyksi, jos kukaan ei koskaan pääse nauttimaan hyödyistä. Jos nyt ei ole aika nauttia saavutuksistani, niin milloin sitten on?

Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988

ViestiLähetetty: 11.02.2019 13:20
Kirjoittaja kardinaali
Andrea ei saanut mielestään kimallusta, jonka hän oli nähnyt Wallstreetin pörssitalon aukiolla. Mistä se oli tullut ja miksi se oli niin tuttu? Andrean yläpuolelta italialaisen ravintolan keittiöstä kantautui kolinaa, ja ilmastoinnin mukana pieneen kellarihuoneeseen leijui mausteinen ruuan tuoksu. Tuoksu ja keittiön meteli toivat Andrean mieleen muistot lämpöisistä päivistä Palermon kujilla. Siitä oli jo vuosia aikaa, kun Andrea oli viettänyt huoletonta nuoruutta synnyinmaassaan Sisiliassa, eikä hän enää pystynyt kunnolla muistamaan niitä aikoja. Mutta hän tiesi, että erityisen merkittävä oli kesä, jolloin Andrea oli ollut viidentoista.

Andrea ja Leonardo nojailivat pienen kivitalon seinään ja katselivat, miten heidän ikäisensä tytöt nostivat vettä kaivosta. Tytöillä oli päällään vain kevyet mekot, sillä oli poikkeuksellisen kuuma. Andrea saattoi nähdä paidankauluksen alta pilkottavat rinnat, kun yksi tytöistä kumartui nostamaan vesiämpäriä. Tytön nimi oli Jade, ja hänen isänsä omisti leipomon Palermon pohjoislaidalla. Jonain päivänä Andrea veisi tytön vihille, niin hän oli ajatellut.

”Hei, lakatkaa vetelehtimästä, ja menkää kouluun tai töihin!” Huusi mies kivitalon ikkunasta ja heristi nyrkkiään Andrealle ja Leonardolle.

Andrea vastasi miehen huutoon näyttämällä hänelle keskisormea ja Leonardo vastasi muutamalla solvauksella. Mies katosi ikkunasta ja palasi hetken päästä likaämpärin kanssa. Pojille tuli kiire pois ikkunan alta.

”Te olette surkeita vätyksiä, vanhempanne saisivat hävetä!” Mies huusi heittäessään likavedet ikkunasta.

”Lakkaa huutamasta vanhus”, Andrea vastasi. ”Ettei meidän tarvitse tulla sulkemaan sinun suutasi.”

Leonardo veti taittoveitsensä esiin taskustaan ja tehosti Andrean uhkausta heiluttelemalla veistä kasvojensa edessä. Mies ei näyttänyt vaikuttuvan poikien esityksestä, mutta sulki ikkunan kaikesta huolimatta. Kaivolla olleet tytöt naureskelivat näkemälleen.

”Mitäs ajattelitte puuhailla illalla?” Andrea kysyi tytöiltä ja yritti ottaa vesiämpärin Jaden kädestä.

”Päästä irti, kannan sen itse”, Jade vastasi töykeästi, mutta hymyili samalla Andrealle ilkikurisesti.

”Kyllä minä voin, jutellaan samalla”, Andrea intti.

Jade potkaisi Andreaa nilkkaan, jolloin tämän oli pakko irrottaa otteensa ämpäristä. Toiset tytöt alkoivat kikattaa.

”Minun isäni ei pidä sinusta, Andrea Piccolomini. Älä ainakaan tule huutelemaan leipomon eteen illalla, se on tosi rasittavaa”, Jade sano ja tirskahti. Sitten tytöt jatkoivat matkaansa.

”Kuule, minusta tuntuu, ettei Jade ole sinusta kiinnostunut”, Leonardo sanoi mietteliäänä.

”Tottakai on”, Andrea puolusteli. ”Näitkö miten hän hymyili? Hän vain kiusoittelee, tytöt ovat sellaisia.”

”Enpä tiedä…”, Leonardo vastasi.

”Ja kun Jade näkee, mitä olen ostanut hänelle, saan varmasti suukon”, Andrea lisäsi ylpeänä.

”Mitä sinulla muka on?” Leonardo kysyi.

”No, ei vielä mitään”, Andrea myönsi. ”Mutta menen ostamaan tänään sen riipuksen, joka roikkuu siirtomaatavarakaupan ikkunassa. Sen hopeisen, jossa on sinisiä kiviä. Sen, mitä kaikki tytöt ovat ihailleet.”

”Millä rahalla sinä sen aiot ostaa?” Leonardo tiedusteli.

”Mestari Matteo maksaa minulle tänään ensimmäisen palkkani”, Andrea vastasi. ”Ostan riipuksen sillä rahalla.”

”Etkä muka vie mitään äidillesi?” Leonardo ihmetteli.

”Äiti kyllä ymmärtää, vien sitten seuraavasta palkasta.”


Muisto Jadesta sai Andrean tuntemaan itsensä surulliseksi. Kuka olikaan lopulta vienyt tuon kauniin tytön vihille, vai oliko Jade jäänyt vanhempiensa iloksi kotiin? Oliko Jadella lapsia? Oliko hän onnellinen? Jade oli haaveillut elämästä Italiassa tai eteläisessä Ranskassa. Olikohan hänen toiveensa toteutunut, vai elikö hän edelleen Palermossa?

Muisto tuosta kesäpäivästä ei ollut tullut sattumalta Andrean mieleen. Se oli ollut onnellinen päivä täynnä odotusta ja iloa, mutta siihen liittyi myös jotain synkkää. Andrea yritti pinnistellä muistoissaan syvemmälle tuohon lämpöiseen päivään.

Andrea ja Leonardo maleksivat aukiolta kapealle kujalle, joka oli päällystetty mukulakivillä. Palermon kiemurtelevat kadut olivat painajainen kärryillä liikkuville, ja autolla kaupungissa ei kannattanut edes kuvitella ajavansa. Sen vuoksi pojat hämmästyivätkin suuresti nähdessään erään majatalon eteen parkkeeratut autot. Niitä oli kaksi ja ne olivat ulkomaan kilvissä. Joukko pikkupoikia piiritti autoja ihaileva kiilto silmissään.

”Turisteja”, Leonardo sanoi ja nyökkäsi autojen suuntaan. ”Heiltä menee akselit hajalle näillä kaduilla.”

Andrea nyökkäsi vaitonaisena, mutta ei voinut olla tuntematta pienosta kateutta. Tuollaisen auton hänkin haluaisi jonain päivänä. Hän ei aikonut jäädä Palermoon, jos se suinkin oli mahdollista. Siksi hän oli totellut ahkerasti mestari Matteoa ja kuunnellut hänen neuvojaan. Mestari oli tyytyväinen häneen, Andrea tiesi sen.

Pojat suuntasivat kaupungin etelälaidalle alueelle, jossa ei ollut edes katuvaloja. Ne olivat kujia, joita kunnon kansalaiset välttivät parhaansa mukaan. Mutta sellaiset pojat kuin Andrea ja Leonardo, jotka koittivat päästä alamaailman valtaapitävien suosioon, pitivät kujia kotinaan. He olivat vasta viidentoista, mutta olivat tehneet töitä mestari Matteolle jo kahden vuoden ajan. Työt olivat olleet harmittomia pikku näpistyksiä tai vakoilutehtäviä. Pojat eivät olleet saaneet palkkaa, sillä heidän oli ensin todistettava itsensä alamaailman johtajille.


Matteo oli ollut ensimmäinen capo, jolle Andrea oli tehnyt töitä. Matteo oli herättänyt pelkoa ja kunnioitusta miehissään ja Andrea oli ihaillut häntä yli kaiken. Hänessä ruumiillistui kaikki se, mitä Andreakin oli halunnut olla. Andrea nousi seisomaan pienessä huoneessaan ja puristi kätensä hermostuneena nyrkkiin. Kyllä, hän oli halunnut olla sellainen kuin Matteo ja nyt hän oli saavuttanut haluamansa. Mutta sitä hän ei ollut tiennyt tuolloin. Ei sitä, mikä Matteo oli ollut. Andrea alkoi pikkuhiljaa muistaa asioita, jotka hänen mielensä oli painanut jonnekin hyvin syvälle. Ne eivät olleet hyviä muistoja, ne olivat painajaisia.

Andrea ei ollut tuolloin pitänyt ulkomaalaisia autoja merkittävänä asiana, mutta nyt hän tiesi, että se oli ollut varoitusmerkki. Jos Andrea ja Leonardo olisivat jääneet pikkupoikien kanssa ihailemaan autoja, he olisivat kenties nähneet myös niiden omistajat. Ja he olisivat osanneet varoa. Yhtäkkiä Andrea muisti. Hän muisti jotain kamalaa, jotain jonka hän oli unohtanut.

Pojat menivät sisään juottolaan, joka iltapäivällä oli vielä lähes tyhjillään. Baarin pitäjä nyökkäsi ja kaatoi heille lasilliset mietoa viiniä.

”Onko teillä nälkä, pojat?” Mies kysyi.

”Hiukan”, Andrea vastasi välinpitämättömästi, vaikka tunsikin vatsansa kurisevan. Hän ei ollut syönyt mitään kunnollista koko päivänä, ja aurinko oli jo laskemassa.

Mies virnisti ystävällisesti ja laittoi pöytään puolikkaan leivän, oliiviöljyä ja kaksi kulhollista polentaa. Andrea ja Leonardo ottivat tarjottavat kiitollisina vastaan. Täällä heidän ei tarvinnut maksaa ruuasta, se oli palkkio heidän työstään.

Poikien syödessä pubi alkoi hiljalleen täyttyä. Palermon pahamaineinen alamaailma heräsi. Baarin pitäjä väänsi radiota kovemmalle ja juomaan tulleet miehet kerääntyivät kuuntelemaan sieltä kuuluvaa jalkapallo-ottelua. Andrea odotti jännittyneenä, milloin mestari Matteo tulisi paikalle.

Lopulta, kello yhdentoista aikaan, Andrean odotus palkittiin. Koko baari hiljeni, kun tummaan pukuun pukeutunut herrasmies astui sisään. Hän oli niin täydellinen vastakohta muille paikalla olijoille, että hänen läsnäolonsa tuntui virheeltä. Kaikki tuijottivat miestä, jonka hiljainen olemus huokui arvokkuutta ja kunniaa.

Mies nyökkäsi baarin pitäjälle ja antoi samalla äänettömän luvan paikallaolojoille jatkaa puuhiaan. Pian tasainen puheensorina täyttikin jälleen baarin.

”Andrea, tule minun mukaani”, mies sanoi kulkiessaan Andrean ja Leonardon pöydän ohi. Andrean sydän hypähti innostuksesta. Hän lähti mestari Matteon mukana takahuoneeseen, missä Matteon omat, yksityiset tilat sijaitsivat.


Tässä, Andrea ajatteli hermostuneena. Tässä oli jotain, jonka hän oli unohtanut. Koska Andrea oli nyt vampyyri, hän yritti miettiä, oliko Matteo tehnyt hänelle jotain. Se olisi ollut helpoin selitys. Mutta se ei ollut sitä. Andrea muisti, että hän oli vain keskustellut Matteon kanssa. He olivat puhuneet Andrean tulevaisuudesta.

”Käy istumaan”, Matteo kehotti ja Andrea istuutui jännittyneenä nojatuoliin Matteoa vastapäätä.

”Sinä olet tehnyt minuun suuren vaikutuksen, Andrea”, Matteo sanoi. Andrea oli pakahtua ylpeydestä. Mestarin kehut olivat kuin huumetta. Jokainen ylistävä sana oli porras ylemmäs Palermon alamaailman hierarkiassa.

”Jopa siinä määrin, että katson sinun voivan pian yletä minun miesteni joukkoon. Miten vanha sinä nyt olet?”

Andrea puri huultaan. Tässä oli hänen tilaisuutensa. Kahteen vuoteen Andrea ei ollut haaveillut muusta kuin Matteon miesten joukkoon pääsemisestä. Hän saisi aivan uudenlaisia vapauksia, arvostusta ja oikeuden käyttää tuliasetta. Ajatella, mitä Leonardo sanoisi! Hän kuolisi kateudesta, Andrea ajatteli tyytyväisenä.

”Olen viidentoista, sir”, Andrea vastasi.

”Niin nuori”, Matteo vastasi hiljaisella äänellä ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa.

”Ei kai… ei kai se ole mikään ongelma?” Andrea kysyi yrittäen peittää hätääntyneisyyden äänestään. Miksi hän ei ollut valehdellut ikäänsä?

Matteo katsoi Andreaa ystävällisesti ja hymyili hiukan.
”Sinä olet herättänyt monen tahon mielenkiinnon ja minä haluan pitää sinut joukoissani. Mutta sinun pitää vielä kasvaa, ennen kuin voin ottaa sinut miesteni joukkoon.”

Andrea yritti näyttää urhealta, mutta se oli vaikeaa. Valtava pettymys myllersi hänen sisällään, eikä Andrea tiennyt miten kauan pystyisi pitämään sen aisoissa. Matteo näytti huomaavan sen.

”Andrea”, Matteo sanoi vakavasti. ”Sinä olet omaa luokkaasi, mutta sinä olet vielä lapsi. Sinusta tulee hyvä, kenties paras mies, jota minulla on ollut. Mutta sinun täytyy vielä odottaa.”


Andrea muisti pettymyksen karvaan tunteen edelleen. Tuon oli pitänyt olla se ilta, jolloin hän olisi päässyt mafian jäseneksi. Mutta hän oli ollut liian nuori. Myöhemmin Andrea oli toki päässyt perheeseen, mutta se ei ollut tapahtunut Sisiliassa. Andrea oli lähtenyt Palermosta, koska siellä oli tapahtunut kamalaa.

”Leonardo”, Andrea kuiskasi. Miten hän oli saattanut unohtaa parhaan ystävänsä ja sen, mitä hänelle oli tapahtunut.

Andrea oli juuri aikeissa sanoa jotain, kun he kuulivat melua baarin puolelta. Huutoja ja ampumista.

”Ratsia!” Matteo ärähti ja nousi seisomaan.

Andrea oli valahtanut aivan kalpeaksi. Hän ei ollut koskaan joutunut tulitaisteluun ja nyt oven toisella puolella kuulosti siltä, kuin siellä olisi käyty sotaa. Ja sitä se tavallaan olikin, Andrea ajatteli kauhuissaan. Poliisien ja alamaailman välillä käytiin taistelua, jossa tuli myös kuolonuhreja.

Matteo käveli ovelle ja tempaisi sen auki. Andrea seisoi hänen takanaan ja näki vilahduksen baarin puolella olevasta kaaoksesta. Hän kuuli laukauksia ja näki verta lattialla ja seinillä. Matteo ryntäsi suoraan keskelle kaaosta. Andrea katsoi häntä ällistyneenä. Matteo ei näyttänyt pelkäävän kuolemaa.

Mutta Andrea pelkäsi. Hän tiesi, että hänen pitäisi mennä tovereidensa avuksi, mutta hän ei halunnut kuolla. Ei nyt, ei tällä tavalla. Mutta sitten hän näki sen: Leonardo juoksi avonaisen oven ohi ja juuri silloin kun hän oli oven kohdalla, vain parin metrin päässä Andreasta, poliisin luoti osui häneen. Andrea näki sen aitiopaikalta.


Andrea avasi silmänsä ja tuijotti eteensä. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Andrea oli nähnyt jonkun kuolevan. Ja se, joka oli kuollut, oli ollut hänen paras ystävänsä Leonardo. Mutta Leonardo ei ollut kuollut heti. Ei, hän oli kuollut Andrean syliin, kun Andrea oli yrittänyt raahata ystäväänsä turvaan. Leonardo oli vuotanut kuiviin. Verinen kyynel vierähti Andrean silmäkulmasta. He olivat olleet vasta viidentoista, huumaantuneita rikollisen elämän loisteesta, mutta täysin tietämättömiä sen vaaroista. Nyt, kun Andrea muisti parhaan ystävänsä, hän ei saanut enää mielestään Leonardon viimeisiä hetkiä.

Andrea lähti huoneestaan jaloittelemaan. Kellarissa oli hiljaista, koska oli jo aamuyö. Rikollistenkin piti joskus nukkua. Oliko Leonardoa ampuneen poliisin aseen piippu kimaltanut lampun valossa? Siksikö kimallus oli tuonut Andrean mieleen juuri tuon kohtalokkaan päivän? Katulampun valo loi heikon kellertävän juovan sisään kellarin katonrajassa olevasta ikkunasta, ja osui seinällä roikkuvaan krusifiksiin. Andrea pysähtyi sen eteen ja teki ristinmerkin. Ajatuksissaan hän luki pienen rukouksen Leonardon muistolle. Metallinen vapahtaja roikkui puisella ristillään kummallisen levollinen ja lempeä ilme katulampun valossa loistavilla kasvoillaan, ja näytti ääneti kuuntelevan Andrean rukousta.

Silloin Andrea muisti kaiken. Hän tuijotti krusifiksia ja tunsi polviensa pettävän. Kimallus ei ollut tullut poliisien aseista. Ei, poliisit olivat paenneet paikalta, sillä Matteo oli ollut liian ylivertainen vastus. Andrea muisti, miten oli kiskonut Leonardoa turvaan pöydän taakse, ja miten kaikkialla oli ollut melua ja verta. Ja sitten, aivan yhtäkkiä, oli tullut täysin pimeää ja hiljaista. Andrea oli luullut saaneensa osuman. Hän muisti vain pimeyden. Kylmän, tahmean pimeyden, joka oli vienyt Andrealta kaiken toivon. Aika oli menettänyt merkityksensä. Andrea oli vain ollut paikoillaan ja yrittänyt kuunnella tai nähdä jotain. Ja sitten hän oli nähnyt sen: Kirkaan kimalluksen keskellä pimeyttä. Andrea oli ajatellut sen olevan enkeli. Häntä oli tultu noutamaan tuonpuoleiseen. Kimallus oli ollut ainoa asia, jota läpitunkevassa pimeydessä oli saattanut nähdä. Sitten kimalluksen vieressä oli välähtänyt tulenliekki ja äkkiä pimeys oli ollut poissa.

Andrea räpytteli silmiään ja tunnusteli kehoaan saadakseen selville, mihin kohtaan häntä oli ammuttu. Mutta hän tajusi varsin pian olevansa haavoittumaton. Sen sijaan Leonardo makasi hänen vieressään, pää Andrean polvella, kauhistuneet silmät tuijottaen tyhjyyteen. Andrea katsoi ympärilleen ja näki kuolleita ja haavoittuneita. Poliiseja ja rikollisia, kaikki lattialla. Kukaan ei ollut selvinnyt voittajana, paitsi yksi mies. Hän seisoi keskellä huonetta huivi kasvojensa suojana. Andrea näki miehen kädessä aseen, jonka piippu kimalsi hämärässä pubissa. Se oli ollut hänen enkelinsä, Andrea ajatteli. Todellinen kuolemanenkeli.

Andrea näki, miten joku yritti nousta maasta. Se oli Matteo, jota oli ammuttu päähän. Andrea ei pystynyt käsittämään, miten Matteo saattoi vielä olla hengissä. Sitten kuolemanenkeli nosti aseensa ja ampui uudelleen. Matteo ei enää noussut.

Andrea koitti pysytellä hiljaa, ettei häntä huomattaisi. Hän uskoi olevansa ainoa eloonjäänyt. Mutta vaikka hän oli aivan liikkumatta, kuolemanenkeli huomasi hänet silti. Mies katsoi Andreaa tuimasi ja näytti arvioivan, mitä tekisi seuraavaksi.

”Matteo pelasti sinun henkesi tänään, poika. Mutta minä pelastin sinun sielusi”, mies sanoi. Andrea tuijotti miestä uskaltamatta sanoa mitään.

”Jätä tämä elämä taaksesi, ennen kuin pimeys nielee sinut. Se on jo mieltynyt sinuun, älä anna sen tuhota sinun sieluasi”, mies jatkoi.

Andrea nyökkäsi jäykästi ja toivoi, että mies lähtisi. Ja lopulta mies lähti. Ja niin lähti Andreakin, hän lähti Palermosta eikä enää koskaan palannut.


Ja nyt, vuosia myöhemmin, Andrea oli tässä. Pimeys oli todellakin ottanut Andrean, aivan kuten kuolemanenkeli oli varoittanut. Mutta kuka hän oli ollut? Andrea pystyi nyt muistamaan tapahtumat selkeästi ja hän muisti jopa miehen ääneen. Puheessa oli ollut aksentti, joka oli paljastanut, ettei italia ollut miehen kotikieli. Mies oli peittänyt kasvonsa, mutta hänellä oli ollut mustat hiukset. Andreaa kylmäsi. Hän oli halunnut unohtaa kaiken, mikä tuohon kammottavaan päivään oli liittynyt. Mutta nyt hän jälleen muisti. Nyt, kun kuolemanenkeli oli täällä.

Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988

ViestiLähetetty: 21.05.2019 17:19
Kirjoittaja kardinaali
New York 1988, Kiinan suurlähetystö

Shih Lai istui vankikopissa tietämättä, miksi hänet oli sinne tuotu. Hän oli Yhdysvalloissa syntynyt ja siis Yhdysvaltojen kansalainen. Hän ei ollut koskaan käynyt Kiinassa, paitsi kai nyt, kun istui suurlähetystön juoppoputkassa. Ei hän ollut edes tiennyt, että suurlähetystöissä oli vankisellejä tai että kommunistisella Kiinalla oli suurlähetystöä New Yorkissa.

Hänen tietääkseen ketään muuta ei ollut pidätetty. Laittomia maahanmuuttajia kyllä etsittiin Chinatownissa ahkerasti, mutta ei heitä suurlähetystöön tuotu. Koko pidätys oli ollut kummallinen. Shih Lai oli ollut kotonaan juomassa, kuten tavallista. Kun ovikello oli soinut, hän oli odottanut tapaavansa jonkun paikallisen. Sen sijaan ovella olikin ollut kaksi pukuun pukeutunutta miestä, jotka olivat esitelleet itsensä Kiinan kommunistisen tasavallan edustajiksi. He olivat käskeneet Shih Lain lähteä mukaansa ja tehostaneet käskyään näyttämällä, että olivat aseistettuja. Shih Lai ei ollut ehtinyt edes pukea ulkovaatteita päälleen. Nyt hän istui pimeässä putkassa yllään vain kangashousut ja paita. Betonilattia palelsi hänen paljaita jalkojaan. Shih Lai oli hiukan huolissaan siitä, ettei hänellä ollut asetta mukanaan. Mutta enemmän hän oli huolissaan muistaessaan, millaisia tarinoita Chinatownissa kerrottiin Kiinasta. Ei ollut lainkaan liian villiä ajatella, että miehet olivat tulleet kaappaamaan Shih Lain Kiinaan. Mutta miksi? Hän oli virallisesti vain juoppo, työtön ja yksin asuva mies.

Äkkiä Shih Lai kuuli askeleita ja näki, miten käytävään sellin ulkopuolelle sytytettiin valo. Pian avain kääntyi lukossa ja pukuun pukeutunut mies avasi sellin oven.
”Tule mukaani”, mies käski kiinaksi ja jäi odottamaan, että Shih Lai kävelisi hänen edellään.

He nousivat kellarista betoniset portaat ylös käytävään, jonka lattia oli päällystetty vaaleansinisellä muovimatolla. Kaikesta näki, etteivät he olleet edustustiloissa, vaan paremminkin vankilassa. Shih Lai oli kuvitellut suurlähetystön näyttävän aivan erilaiselta. He ohittivat joitakin suljettuja ovia ja välipala-automaatin. He kulkivat ohi miehen, joka latoi kolikoita colajuoma-automaattiin. Shih Lain ihmetykseksi mies oli länsimainen. Lopulta Shih Lain seurassa oleva mies ohjasi hänet yhteen huoneista. Se oli vaatimaton toimisto, jossa ei juuri ollut muuta kuin kirjoituspöytä ja kaksi tuolia sen molemmin puolin, muutama metallinen arkistokaappi ja lattialla bukleematto. Matto tuntui mukavalta paljaiden jalkojen alla, ainakin mukavammalta kuin betoni tai muovimatto.

Kirjoituspöydän toisella puolella istui vakavan näköinen, vanhempi kiinalaismies. Myös hän oli pukeutunut pukuun. Pöydällä miehen edessä oli ruskea, pahvinen kansio.

”Istu alas”, vanhempi mies sanoi Shih Laille ja osoitti tuolia pöydän toisella puolella. Shih Lai istuutui ja häntä saattanut mies jäi vartioimaan ovea.

”Miksi minä olen täällä?” Shih Lai kysyi. Hänen oli saatava tietää syy kummalliselle kohtelulleen.

Mies pöydän toisella puolella ei vastannut. Sen sijaan hän avasi kansion ja tutki sen sisällä olevia papereita.
”Teidän nimenne on Xuan Lan ja olette syntyneet täällä New Yorkissa vuonna 1958”, mies luki nostamatta katsettaan papereista.

Shih Lai ei ollut kuullut syntymänimeään moneen vuoteen. Se tuntui vieraalta, mutta sillä nimellä hänet oli joskus tunnettu. Hän nyökkäsi.

”Olette toisen polven maahanmuuttaja”, mies jatkoi.

”Kolmannen”, Shih Lai korjasi.

Nyt mies nosti katseensa papereista ja kurtisti kulmiaan.

”Minun isoisäni, Shih Chieng on syntynyt Kiinassa, mutta minun isäni on yhdysvaltalainen.”

Mies tutki uudelleen papereitaan.

”Olette kuitenkin isoisänne kasvattama?” Mies kysyi.

Shih Lai tuijotti miestä hetken kummissaan. Eihän sillä, kuka hänet oli kasvattanut, ollut mitään tekemistä sen kanssa, monennenko polven maahanmuuttaja hän oli.

”Isänne on kuollut teidän ollessanne kuusivuotias, eikö totta?” Mies jatkoi.

Isän kuolema toi kipeitä muistoja Shih Lain mieleen. Hän muisti isänsä lempeänä miehenä, joka oli toivoinut pojalleen parempaa elämää kuin mikä hänellä itsellään oli. Hän ei ollut lainkaan muistuttanut sitä tyypillistä, ankaraa perheen päätä, millaisia useimmat kiinalaiset isät olivat. Mutta isän kuoleman jälkeen Shih Lai oli joutunut isoisänsä ja isoäitinsä hoiviin ja saanut kokea, millaisia kiinalaiset vanhemmat pahimmillaan saattoivat olla. Isoisä oli ollut ankara ja vaativa. Useimmat Shih Lain kehossa olevat arvet eivät olleet peräisin taisteluista, vaan hänen lapsena kokemastaan väkivallasta, jota isoisä oli kutsunut kasvatukseksi. Shih Lain isän kuolema oli ollut häpeä hänen suvulleen ja isoisä halusi pojan paikkaavan isänsä virheen. Se elämä, jonka Shih Lain isä oli pojalleen toivonut, oli hautautunut miehen mukana. Isoisä oli riistänyt Shih Lailta paitsi hänen lapsuutensa ja tulevaisuutensa, myös hänen nimensä. Ainoa lohtu oli se, että lopulta Shih Lai oli kasvanut isoisäänsä paremmaksi taistelijaksi. Se oli totuus, jota vanhus ei ollut edes kuolinvuoteellaan myöntänyt, mutta jonka kaikki muut tiesivät.

”Kyllä, se pitää paikkansa”, Shih Lai vastasi ja tunsi palan kurkussaan.

Sitten mies oli pitkän aikaa hiljaa.

”Miksi minä olen täällä?” Shih Lai kysyi uudelleen.

”Minä haluan kysyä sinulta tästä miehestä”, vastasi pöydän toisella puolella istuva mies ja otti pöytälaatikosta esiin toisen kansion. Se oli punainen ja sitä koristi kultainen tähti. Mies kaivoi kansiosta esiin valokuvan, jonka Shih Lai kyllä tunnisti. Se oli selvästi poliisin ottama, mutta kuvasta erikoisen teki se, ettei valokuvatulla miehellä ollut lainkaan paitaa. Syy saattoi olla se, että miehen erikoiset tatuoinnit näkyivät paremmin kuvassa.

Shih Lai huokasi. Olisihan hänen pitänyt arvata, että triadilla oli poliisit perässään. Shih Lai katsoi pöydän toisella puolella istuvaa miestä varautuneesti.

”Tunnetko hänet?” Mies kysyi.

”Olen tavannut hänet”, Shih Lai vastasi varovaisesti. Hän ei halunnut paljastaa miehille liikaa. Fang oli merkittävä jäsen Chinatownissa, eikä Shih Lai halunnut hänen joutuvan vaikeuksiin.

Mies katsoi Shih Laita arvioiden. Sitten hän napautti pöydän pintaa sormillaan.

”Älä pelaa mitään pelejä minun kanssani”, mies sanoi.

”Miten niin?” Shih Lai kysyi.

”Sinä tiedät tästä miehestä enemmän kuin kukaan muu, tai sitten sinä et ole kovin hyvä siinä mitä sinä teet”, mies vastasi.

Shih Lai hermostui. Siksi hän siis oli täällä. Hänen ei oltu annettu pukeutua eikä ottaa tavaroita mukaansa ja siihen oli ollut syynsä. Miehet luulivat, että hän oli puolustuskyvytön.

”Minä tiedän jonkin verran”, Shih Lai vastasi. ”Mutta minä en aio kertoa teille mitään.”

Mies näytti suuttuvan. Hänen pupillinsa kapenivat ja ihonsa kalpeni. Mies pysyi kuitenkin tyynenä.

”Älä ole typerä”, hän sanoi lopulta. ”Miellä on todistusaineistoa vaikka miten paljon, voimme passittaa sinut vankilaan loppuelämäksesi. Murhia, varkauksia, pahoinpitelyitä. Lista on loputon.”

Shih Lai puri huultaan. Mies oli ottanut esiin kovan aseen, se oli myönnettävä.

”Kuka puolustaa Chinatownia, jos minä en ole vapaana?” Shih Lai kysyi.

Mies hymähti huvittuneena ja oli aikeissa vastata, kun oveen koputettiin. Oven edessä seisonut mies hämmästyi. Vanhempi mies näytti kädellään, että oven sai avata. Sisään astui kaksi länsimaista miestä, toisella oli mukanaan salkku ja toisella reppu olkapäällään. Reppua kantava mies oli sama, jonka Shih Lai oli nähnyt juoma-automaatilla. Parhaillaankin hän hörppi colaa tölkistä, jota puristi toisessa kädessään.

”Mitä asiaa?” Vanhempi mies kysyi närkästyneenä siitä, että heidät oli keskeytetty.

”Meillä on jotain, mikä teidän on nähtävä aivan heti”, salkkua kantava mies sanoi ja käveli pöydän luokse. Pöydän luona istuva mies kumartui kiinnostuneena katsomaan salkkua, jonka länsimainen mies laski pöydälle.

Mies avasi salkun ja samassa kirkas valonsäde leimahti huoneessa. Se oli kuin salkkuun ladattu salama, joka iski suoraan pöydän ääressä istunutta miestä päin. Samalla hetkellä reppua kantanut mies kääntyi oven luona olevan vartijan puoleen ja iski tätä nyrkillä. Shih Lai pomppasi ylös tuolilta.

”Tule, lähdetään täältä nopeasti”, sanoi salkkua kantanut mies ja antoi Shih Laille puukon. Siinä oli pitkä terä ja sen kahva oli tyylikkäästi kaiverrettu.

”Mitä tämä oikein merkitsee?” Shih Lai kysyi hämmentyneenä. Hän ei tiennyt pitäisikö hänen taistella näitä miehiä vastaan vai paeta nyt kun tilaisuus oli koittanut.

”Usko meitä, jos et halua kertoa heille mitään, lähde täältä kun vielä voit”, sanoi reppua kantanut mies, joka oli nujertanut vartijan lattialle.

Shih Lai teki nopeasti päätöksensä. Hän lähti juoksemaan miesten kanssa käytävälle peläten koko ajan, että heitä seurattaisiin. Mitä hyötyä oli puukosta, jos vastassa olisi tuliase? Reppua kantava mies juoksi ensimmäisenä. Hän kurkisti nurkan taakse ja näytti toisille, että reitti oli selvä. Shih Laista tuntui, ettei juuri kukaan liikkunut lähetystön tässä osassa. Eikä se ollut mikään ihme. Paikka oli suorastaan karmiva. Lopulta he tulivat metalliselle ovelle, jonka vieressä oli kummallinen paneeli. Se ei ollut numeropaneeli, eikä Shih Lailla ollut aavistustakaan, miten sitä käytettiin. Mutta reppua kantanut mies laittoi kädessään olevan metallirannekkeen paneelia vasten ja ovi avautui.

He juoksivat oven takaa avautuvaan kapeaan käytävään, jonka lattia oli pelkkää betonia. Shih Lai aavisti, että he olivat lähellä uloskäyntiä. Reppua kantava mies juoksi käytävän päähän ja painoi rannekkeensa uutta paneelia vasten. Kuului naksahdus ja paneeliin syttyi vihreä valo. Mies työnsi ovea ja Shih Lai näki, että se avautui pimeälle takapihalle.

”Kiitos, Mitja”, sanoi salkkua kantanut mies. ”Selviätkö?”

”En voi lähteäkään”, Mitja vastasi näyttäen rannekettaan.

”Jumalan siunausta”, toinen sanoi ja painoi vasemman kätensä Mitjan rinnalle. Mitja teki samoin.

”Jumalan siunausta”, hän vastasi. Sitten Mitja perääntyi sisälle ja sulki oven jälkeensä.

Shih Lai tuijotti seurassaan olevaa miestä tietämättä, mitä tälle sanoisi. He eivät vielä olleet turvassa.

”Karl”, mies sanoi ja tarjosi kättään.

”Shih Lai”, Shih Lai vastasi ja tarttui Karlin käteen.

”Entä Mitja?” Shih Lai kysyi kättelyn päätteeksi.

”Emme voi auttaa häntä juuri nyt”, Karl vastasi. ”Ehkä jonain päivänä. Jumala on hänen kanssaan.”

”Miksi te autoitte minua?” Shih Lai kysyi.

”Koska kuten itse sanoit, kuka suojelee Chinatownia jos sinä et ole vapaana?” Karl vastasi.

”Kiitos”, Shih Lai sanoi.

”Ja se triadi, mies jota he etsivät, onko hän turvassa?” Karl kysyi.

”Luulen niin”, Shih Lai vastasi.

”Onko hän…”, Karl aloitti ja katsoi Shih Laita merkitsevästi.

Shih Lai nyökkäsi. ”Mutta hän ei tiedä sitä itse”, Shih Lai vastasi.

”Hyvä”, Karl vastasi. ”Mutta nyt meidän on mentävä, selviätkö?”

Näyttääkseen, ettei ollut avuton surkeasta asustaan huolimatta, Shih Lai otti vauhtia ja juoksi lyhyen pihan poikki, ponnisti ja hyppäsi ketterästi yli kaksi metriä korkean kiviaidan päälle. Karl hymyili alhaalta ja vetäytyi sitten varjoihin. Shih Lai ei jäänyt odottamaan Karlia, koska tiesi tämän kyllä pärjäävän. Hän hyppäsi alas muurilta ja lähti juoksemaan kotiinsa.

Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988

ViestiLähetetty: 23.07.2019 12:15
Kirjoittaja Kronus
Ylhäiset unet

Pehmeä kultainen turkki hiveli Vanessan alastonta kehoa. Se sykki lämpöä, hengitti ja virtasi. Vanessa kiemurteli sitä vasten tunteakseen sen elävän lämmön ihonsa joka kolkassa. Se kietoutui paksuna ja raskaana keränä Vanessan ympärille kuin valtava käärme. Se kietoi reidet, vatsan, rinnan ja sitten harteet ja kaulan, kunnes se peitti hänet kokonaan kuumaan, hellivään, vastustamattomaan syleilyynsä. Se hehkui kuumana ja sykki kuin sydän, hyväillen Vanessaa sisällään. Jokainen sykäys kiemurteli aaltoina läpi Vanessan koko kehon kuin elävä melodia, hieroen hänen herkimpiäkin paikkojaan. Ja sitten sykäykset jo työntyivät kuumina Vanessan sisään ja hän tunsi sulavansa kohta pois kuin jääpala liedellä. Vanessa upotti kasvonsa kultaiseen turkkiin. Koko kerä puristui Vanessan ympärille kuin nyrkki, ja kuuma, mehevä, suloinen veri syöksyi valtavina ryöppyinä hänen kasvoilleen, rytmikkäänä pauhaavana crescendona. Ryöppy toisensa jälkeen täytti hänen suunsa täyteläisenä ja herkullisena, ja peitti hänen silmänsä paksulla pimeydellään. Se imeytyi hänen hiuksiinsa, se valui vuolaina, höyryävinä noroina hänen rinnoilleen ja vatsalleen. Vavahdus kulki läpi Vanessan koko ruumiin. Käsi joka riippui sängyn laidan yli tarrautui tiukasti lämpöiseen turkkiin, jota ei enää ollut missään. Vanessa makasi kylmässä mutta kuivassa sängyssä. Hän oli herännyt.

Kivet vierivät pois vatsan päältä kun Vanessa kohottautui ylös. Oli ilta, Fang ei ollut enää hänen vierellään. Vanessa oli nukahtanut - jos se nyt oli oikea termi - aamulla ilman peittoa, jotta parantajan kivet pysyisivät päivän vatsan päällä. Häntä hävetti rietas unensa, mutta vielä enemmän se miltä hän oli mahtanut näyttää silloin kun Fang oli noussut. Vanessa oli maannut koko päivän alasti iljettävänä raatona. Toivottavasti edes silmät kiinni, jotta voisi muistuttaa nukkuvaa. Hän oli maannut luotaantyöntävänä ruhona, typerät taikakivet vatsansa päällä, aivan kuin ne voisivat muuttaa hänet taas eläväksi. Fang oli nähnyt sen, Vanessa tiesi sen. Fangin täytyi pitää häntä täysin typeränä, taikauskoisena hölmönä.

Vanessa nousi ylös ja jätti kivet lojumaan sängylle. Hän ei halunnut asettaa niitä yöpöydän laatikkoon talteen, mutta ei voinut heittää niitä poiskaan. Hänellä ei ollut parempaakaan toivoa. Hän halusi unohtaa koko asian ja alkoi laittautua yöhön. Hän meni hakemaan kaapista vaatteita. Jotain tyylikästä ja kallista. Hän oli menossa tänään tapaamaan opiskelutovereitaan ja aikoi näyttää yhtä hyvältä ja menestyneeltä kuin hekin. Vanessa tarvitsi heistä jotakin ja aikoi ottaa sen kuten aito ventrue.

Vanessa pysähtyi peilin eteen luomiväri kädessään. Aito ventrue. Näkikö aito ventrue syntisiä, irstaita unia? Halusiko aito ventrue synnyttää lapsen ja tehdä toisen onnelliseksi? Ventruet olivat eliittien eliittiä, niitä joille kuului kaikki se mistä muut haaveilivat. Raha, maine, vaikutusvalta. Ventrue ottaa mitä tahtoo ja saa sen näyttämään kadehdittavan helpolta. Vanessa oli ventrue, ja se oli parasta mitä hänelle oli ikinä tapahtunut. Vai olivatko nämä herra Vanderbiltin sanoja?

Vanessa sulki silmänsä ja levitti väriä silmäluomilleen. Hän oli paljosta kiitollinen herra Vanderbiltille, ja luotti kyllä häneen. Ja herra Vanderbilt varmasti uskoi Vanessaan, koska oli valinnut hänet. Se teki Vanessasta aidon ventruen. Hän avasi silmänsä ja korjasi silmämeikistään pois vielä viimeiset virheet. Muita klaaninsa jäseniä hän ei aikonut nyt juuri ajatella. Monillakin heistä saattoi olla synkkiä himoja ja unia, mutta niin kauan kuin ne eivät estäneet heitä julkisesti herättämästä silkkaa ihailua, kunnioitusta ja kateutta, se oli heidän oma asiansa. Sitä paitsi ruhtinaan varalle heillä oli suunnitelma, jota tarvitsi enää vain hioa. Ja jos kaikki menisi hyvin, hän tulisi varmasti hyvin toimeen sekä uuden ruhtinaan että uuden sheriffin kanssa, mikä takuulla miellyttäisi myös herra Vanderbiltiä. Ja muilla klaaneillahan ei ollut minkäänlaista makua edes uneksia mistään vastaavista nautinnoista.

Aito ventrue ottaisi Fangin puolisokseen, naisi rahaa, valtaa ja asemaa. Se oli täysin kunnioitettavaa. Yhdessä he tekisivät kiinalaiskorttelista rahan ja vallan keskuksen, ja omistaisivat sen myös. Se mitä hän tänään oli menossa tekemään oli askel kohti sitä. Hänen aikomuksensa tänä yönä oli suojata Fangia viranomaisilta ja asettaa kiinalaiskortteliin tulijoille muutamia sääntöjä. Vanessa sipaisi verenpunaisen huulipunan huolellisesti huulilleen ja oikaisi hiussuortuvan ohimoltaan. Se mitä hän teki Fangin kanssa omassa kodissaan oli täysin heidän oma asiansa. Senkin hän tekisi niin kuin aito ventrue. Hän saisi kaiken minkä halusi. Sängyllä lojuvat kivet näkyivät peilissä hänen takanaan. Niitäkään ei kai tarvittaisi, jos se mitä hän oli kyvyistänsä kuullut oli totta. Ja miksei se olisi? Päättäväiselle ventruelle mikään ei ollut mahdotonta, eikä Vanessa suinkaan pelännyt kovaa työtä. Hän tunsi lain kuin oman kotinsa ja hallitsi viulun kuin omat jäsenensä. Hän oppisi myös hallitsemaan ihmisiä yhtä hyvin, tai paremmin. Vanessa laski huulipunan kädestään ja katsoi vielä itseään peilistä joka puolelta. Tarvittiin vain päättäväisyyttä, ja jonain yönä hänellä olisi aivan täydellinen keho, joka täyttäisi kaikki heidän unelmansa. Tai vaikka kaksi. Hän hymyili viekkaasti kun hän lähti katsomaan mitä Fang oli tekemässä. Hänen täytyisi ottaa selvää myös Fangin salaisista fantasioista. Ne olivat varsin oleellisia hänen suunnitelmalleen.

Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988

ViestiLähetetty: 30.09.2019 12:38
Kirjoittaja kardinaali
Chinatown, New York, 1988

Kultainen Lootus oli turistien suosima kiinalainen ravintola aivan Chinatownin metroaseman lähellä. Ruokakriitikot olivat kehuneet paikkaa reilu kuukausi sitten, ja tämä oli kasvattanut asiakkaiden määrää merkittävästi. Ravintola mainittiin nyt jopa New Yorkin asemilla jaettavissa turistikartoissa. Kultainen Lootus oli koe, joka oli osoittautunut onnistuneeksi. Kaksi kuukautta sitten konkurssin partaalla oleva ravintoloitsija oli kääntynyt epätoivoissan viimeisen oljenkorren puoleen. Järjestäytyneen rikollisuuden. Hän oli pyytänyt lainaa tiedostaen isot korot, mutta ravintoloitsijan ihmetykseksi hänelle oli esitetty erikoinen vastatarjous.

Rikollisliigan johtaja, tuo Hongkongista tullut liikemies, oli ostanut koko huonomaineisen ravintolan itselleen. Entinen omistaja sai jäädä hoitamaan ravintolaansa palkallisena. Pian ravintoloitsija huomasi, että hänelle jäi käteen kelvollinen rahasumma kuukauden tarpeisiin. Se oli jotain, mitä huono-onnisella yrittäjällä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut. Ainoa ehto oli ollut, että entisen omistajan piti uudelleenkouluttaa koko henkilökuntansa. Ravintolalle tilattiin huippukokkeja opettamaan ruuanvalmistusta kahdelle palkkalistalla olevalle kokille. Joitain huippumaineen saavuttaneita kokkeja lennätettiin Chinatowniin Tokiosta ja Soulista asti. Myös tarjoilijat koulutettiin ja ravintolasali sekä keittiö remontoitiin. Ravintolan vanha nimi, Kultainen Lohikäärme, muutettiin Kultaiseksi Lootukseksi. Remontin jälkeisiin avajaisiin kutsuttiin New Yorkin suurimpien lehtien ruokatoimittajia. Menestys oli taattu.

Kultainen Lootus edusti uutta maailmaa trendikkäine sisustuksineen ja uudistettuine ruokalistoineen. Se toi nykyaikaisen aasialaisen kulttuurin Chinatowniin. Mutta ravintolan yläkerrassa, toisessa kerroksessa, vallitsi vielä vanhan maailman laki.

Kolmen huoneen asunto ravintolan yläkerrassa oli täynnä miehiä. Suurin osa heistä oli kahdenkymmenen ja neljänkymmenen ikävuoden väliltä, mutta joukkoon mahtui myös muutama vanhempi mafioso. Joukon nuorin, yhdeksäntoistavuotias kokelas, istui tuskaisen näköisenä mustalla nahkasohvalla. Chinatownin alamaailmassa Tohtorina tunnettu mies, joka perinteisen lääketieteen ohella hallitsi myös tatuoinnin taidon, hakkasi neulalla ja musteella kuvaa nuorukaisen oikeaan käsivarteen. Tohtori ei ollut lempeä mies, mutta tatuointirituaalin ei ollut tarkoituskaan olla miellyttävää.

Muut miehet, joilla ei sillä hetkellä ollut parempaakaan tekemistä, pelasivat korttia, juopottelivat, leikkasivat kokaiinia tai katselivat televisiota. Kun Tohtori jätti hetkeksi potilaansa rauhaan vaihtaakseen mustetta neulaan, nuorukainen kumartui ottamaan olutpullon pöydältä.

”Ei alkoholia sinulle”, yksi jo perheeseen kuuluvista miehistä sanoi ja nappasi pullon ennen kuin kokelas ehti nostaa sen huulilleen.

”Miksi? Olisi tämä vähän helpompaa”, nuorukainen vastasi.

”Ei tee hyvää juoda, kun on Tohtorin käsittelyssä”, toinen virnisti ottaen ison siemauksen olutta. ”Kestä se kuin mies.”

”Älkää härnätkö poikaa”, kuului käskevä ääni ovelta. Asuntoon laskeutui hiljaisuus, kun miehet kääntyivät katsomaan puhujaa. Heidän johtajansa oli oikeudenmukainen mies, joka vietti mielellään aikaa muun perheen kanssa yhtenä heistä. Mutta hän oli yhtä kaikki johtaja. Kukaan ei halunnut sanoa hänelle vastaan.

Fang käveli sohvan luokse, nappasi pöydältä olutpullon ja ojensi sen tatuoitavalle. Nuorukainen ei ollut varma, uskaltaisiko hän juoda siitä. Se, että johtaja oli antanut hänelle huomiotaan, oli suuri kunnia.

”Alkoholi hidastaa veren hyytymistä”, Fang selitti kokelaalle. ”Siksi sitä ei pidä nauttia liikaa silloin, kun on tatuoitavana. Mutta muutama olut ei haitanne. Minä itse olin umpihumalassa, kun minulle tehtiin omani. Se, voin sanoa, oli jo liikaa.”

Hän hymyili pojalle rohkaisevasti ja kehotti sitten Tohtoria jatkamaan.

”Sinä olet liian lempeä”, totesi Fangin oikeana kätenä pidetty pitkä kiinalaismies nimeltään Jiahao.

”Eipä siitä haittaakaan ole”, Fang vastasi ja otti oluen itselleenkin.

Hän ei pitänyt liiallisesta väkivallasta, vaikka sitä kieltämättä joutui hänen ammatissaan kohtaamaankin. Fang tiesi, että Chinatownin köyhät nuoret miehet olivat nähneet ja kokeneet aivan tarpeeksi väkivaltaa elämänsä aikana. Heidän oli hyvä tietää, että alamaailman perhe oli yhteisö, jossa heistä pidettiin huolta. Kun joku oli liitetty perheeseen, häntä myös suojeltiin. Se, että oli joku, joka välitti heistä, oli monelle nuorukaiselle uusi ja ihmeellinen asia.

Fang istui leveälle erkkeri-ikkunan laudalle hiukan syrjään muista. Jiahao tuli hänen luokseen.

”Sen matkamuistomyymälän pitäjä 145. kadulla ei ole maksanut vuokraansa tässä kuussa”, Jiahao raportoi.

”Minkä selityksen hän antoi?” Fang kysyi.

”Sitä samaa. Kauppa kuulemma käy huonosti”, Jiahao vastasi.

”Käy siellä huomenna ja pyydä, että saat nähdä kirjanpidon. Siitä se selviää. Ota pari miestä mukaasi”, Fang neuvoi ja joi oluensa yhdellä kulauksella. Jiahao nyökkäsi.

”Yksi mies ja kolme naista on vankilassa”, Jiahao jatkoi. ”Mies jäi kiinni huumeiden hallussapidosta, hän on Zexian puiston eteläisestä vartiosta. Kaksi naista harjoitti prostituutiota jossain metroasemalla, en tiedä tarkalleen missä, ja kolmas nainen jäi kiinni näpistelystä.”

”Maksa heidät vapaiksi”, Fang sanoi. Tällaisia uutisia hän ei välittänyt kuulla. Niitä tuli aivan liikaa. Zexian saisi kuulla kunniansa, kunhan Fang näkisi hänet, mutta naisiin hänellä ei ollut samanlaista valtaa. Naiset eivät kuuluneet perheeseen. Sille asialle pitäisi kenties tehdä jotain. Maailma oli muuttunut ja naisilla oli yhä enemmän valtaa. Miksi sitä ei voisi olla myös alamaailmassa?

Jiahao kumarsi. Hän oli nyt suorittanut raporttinsa ja saattoi jatkaa illanviettoa.
”Tällä ravintolalla menee nyt hyvin”, Jiahao tokaisi.

”Paremmin kuin olisin arvannut”, Fang myönsi. ”Meidän pitää oppia tästä kokeesta. En usko, että koko Chinatownin muuttaminen on mahdollista tai edes järkevää, mutta meidän kannattaa selvästikin panostaa turistialueisiin.”

Jiahao ei vastannut. Hän tiesi, että Chinatownin kehittäminen oli hyvä asia. Mutta muuttuessaan siistimmäksi ja turvallisemmaksi kaupunginosaksi Chinatown samalla menettäisi ne syrjäiset kujansa, joilla Jiahao tovereineen saattoi hallita pelkäämättä seurauksia. Perheen olisi kasvettava Chinatownin mukana ja villit väkivallan vuodet saattaisivat pian olla historiaa.

Jiahao kumarsi Fangille ja meni sitten pelaamaan korttia kolmen muun miehen seuraan. Tatuoitavana oleva nuorukainen hikoili sohvalla ja näytti siltä, että menettäisi pian tajuntansa. Fang pudisti päätään. Tohtori ei ollut tunnettu lempeydestään, mutta nuorukainen vaikutti siitä huolimatta siltä, ettei hän ollut kovin lujaa tekoa. Fang oli ottanut pojan perheeseen palveluksena pojan leskeksi jääneelle äidille. Hän saattaisi vielä katua tekoaan.

Shih Lai ei kuulunut perheeseen, mutta hän kävi yleensä kuulemassa käskynjakoa ja juomassa samalla viinaa. Kun Jiahao oli lähtenyt, Fang nyökkäsi Shih Laille, joka seurasi kiinnostuneena kokaiinin leikkaamista sohvapöydän luona olutpullo kädessään.

”Kaikki kunnossa?” Shih Lai kysyi tullessaan Fangin luokse.

”Kyllä kai”, Fang vastasi epäröiden. ”En oikeastaan tiedä. Minä haluaisin näistä eroon”, hän sanoi napauttaen nenäänsä, ”Mutta niistä ei varsinaisesti ole haittaakaan.”

”Minä sanoin jo, etten tiedä mitä ne ovat”, Shih Lai vastasi. Hän kumartui tutkimaan kultaisia lävistyksiä, jotka Fangilla oli sieraimissaan. ”Niissä ei ole mitään erityisiä merkkejä”, hän jatkoi. ”Toisessa on numero, jonka luulen olevan sarjanumero, ja toisessa on tähti. Se viitannee Kiinan kansantasavaltaan.”

Shih Lai otti vyöltään kapean veitsen ja työnsi sen varovasti pienen, kultaisen napin alle. Fang ei pitänyt siitä, että hänen naamaansa sorkittiin veitsellä. Hän kavahti hiukan taemmas.

”Pysy aloillasi tai pistän sinua vahingossa”, Shih Lai sanoi. Hän kohotti nappia ylöspäin veitsen kärjellä nähdäkseen sieraimen läpi isketyn tapin.

”Se näyttää kultaiselta, mutta ei aivan. Luulen, että se on ainoastaan kullattu”, hän sanoi ja painoi tappia veitsellä. Veitsi teki tappiin ohuen viillon, jonka alta paljastui kirkasta metallia.

”Se ei ole läpikultainen”, Shih Lai sanoi ja otti veitsen pois. Fang suoristautui.

”Saako sen katkaistua?” Fang kysyi.

Shih Lai näytti mietteliäältä. Jos tappi ei ollut kultainen, kuten hän oli aluksi ajatellut, mitä metallia se oikein sitten oli? Hän istui hiljaa eikä vastannut kysymykseen. Fang odotti hetken, mutta muutti sitten turhautuneena puheenaihetta.

”Tämä ravintola on menestys. Kerron siitä pian Vanessalle. En malta odottaa hänen reaktiotaan, Chinatownin uudistaminen on hänen ajatuksensa. Minä luulen, että hän tulee saamaan täällä paljon aikaan.”

Shih Lai ei vastannut edelleenkään mitään, mutta hänen ilmeestään saattoi päätellä, ettei hän pitänyt ajatuksesta.

”Vanessa ajattelee Chinatownin parasta”, Fang sanoi tiukasti.

”Omaa parastaan hän ajattelee”, Shih Lai vastasi.

”Entä sitten? Se on joka tapauksessa Chinatownin etu”, Fang puolusti. Sitten hän vaikeni. Oli eräs asia, josta hän oli huolissaan ja jossa hän tarvitsi Shih Lain neuvoja.

”Vanessan kanssa saattaa tulla vaikeuksia”, Fang aloitti varovaisesti.

”Ihanko totta?” Shih Lai kysyi ivallisesti.

”Ei, sinä et nyt ymmärrä. Hänellä on jotain ongelmia oman kaltaistensa kanssa. Joku häntä voimakkaampi, hän sanoi sen olevan herra Vanderbilt, haluaa hänelle pahaa. Ja Vanessalle tuli yhtenä yönä pakottava tarve päästä hänen luokseen. Vanessa oli kuin riivattu. Minä jouduin estämään häntä, mutta se oli kamalaa. En halua kokea sitä enää koskaan uudelleen”, Fang vaikeni. Hän ei halunnut ajatella sitä yötä, jona hän oli joutunut estämään Vanessaa karkaamasta herra Vanderbiltin luokse.

”Älä puutu siihen”, Shih Lai vastasi.

”Miten voisin olla puuttumatta?” Fang hermostui. ”Jos en puutu siihen, saatan menettää Vanessaan! Ja ennen kuin sanot mitään, niin ei, se ei ole parempi, että me eroamme. Me olemme menossa naimisiin, muista se.”

”Vaikuttaa siltä, ettet voi tehdä mitään”, Shih Lai vastasi lopulta rauhallisesti. ”Et voi käydä tätä Vanderbiltia vastaan. Se olisi liian vaarallista.”

”Ehkä voisimme isolla porukalla”, Fang ehdotti. Olivathan he voittaneet Run Chinatownissa. Tosin silloin Vanessa oli ollut mukana, mutta nyt hänen apuaan ei voisi pyytää.

”Jos tämä Vanderbilt ei vaikuta Chinatownissa, minä en puutu siihen”, Shih Lai sanoi. ”Eikä sinunkaan pidä. Sinun valtasi ei ulotu Chinatownin ulkopuolelle. Saattaisit asettaa perheen vaaraan.”

”Minä vähän arvelin, että sanoisit noin”, Fang vastasi pettyneenä. ”Et sattuisi tuntemaan ketään Chinatownin ulkopuolella?”

”En tietenkään. Minä…”, Shih Lai vastasi, mutta vaikeni sitten äkisti. Hänelle oli tullut mieleen eräs asia.

”Mitä nyt?” Fang kysyi.

”Tajusin juuri jotain”, Shih Lai sanoi. ”Minä tapasin taannoin kaksi miestä, jotka puhuivat murtaen englantia.”

”Sinä puhut murtaen englantia, sikäli kun ylipäätään osaat puhua sitä”, Fang huomautti.

”Niin niin, mutta he eivät olleet täkäläisiä, olivat varmaan tulleet Euroopasta. Toisella heistä oli ranneke, joka muistutti hyvin paljon noita sinun lävistyksiäsi. Siinäkin oli numeroita ja tähti. Mutta se ei ollut kultainen. Se oli jotain muuta metallia. Sillä hetkellä se ei tuntunut tärkeältä, mutta tajusin juuri, että nuo miehet kenties tietävät jotain noista sinun lävistyksistäsikin.”

”Ahaa…”, Fang sanoi hämmentyneenä. Mitä ikinä hän oli odottanutkaan Shih Lain sanovan, niin ei tätä. ”Keitä he ovat? Mistä heidät voi löytää?”

”En ole varma”, Shih Lai sanoi. ”Mutta luulen tietäväni, mistä saan sen selville. Minun on lähdettävä nyt heti, koska kello on jo paljon. Lähden Chinatownin ulkopuolelle, mutta tulen takaisin ennen pimeää.”

Hän joi oluensa loppuun ja kiiruhti ovelle.

”Odota, saat kyydin”, Fang huusi hänen peräänsä. ”Sinut pidätetään vielä, jos kuljet tuon näköisenä Manhattanilla. Emmekä me voi jatkuvasti maksaa väkeä ulos putkasta.”

Shih Lai ei juuri koskaan liikkunut Chinatownin ulkopuolella. Siellä oli aivan toinen maailma, sellainen maailma, johon hän ei kuulunut. Shih Lai oli pukeutunut kummallisesti, hänellä oli pitkät hiukset ja hän oli hampaisiin asti aseistettu. Fang arveli autokyydin säästävän hiukan perheen rahoja, koska Shih Lain perään hälytettäisiin poliisit saman tien.

”Kiitos”, Shih Lai vastasi. ”Ja kuule, hyvällä onnella ne miehet voivat ratkaista sinun molemmat ongelmasi.”

”No, siinä tapauksessa lähdetään saman tien”, Fang sanoi. Hän veti eteisessä takin päälleen ja kengät jalkaansa ja viittelöi Jiahaolle. Silloin kun Fang ei ollut paikalla, kurinpidon vastuu siirtyi hänelle. Lähteissään Fang huomasi, että nuorukaisen tatuointi oli jäänyt kesken. Tämä oli pyörtynyt sohvalle. Fang huokasi. Kyllä, tämän pojan ottamista perheeseen hän tulisi vielä katumaan.

Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988

ViestiLähetetty: 02.10.2019 19:34
Kirjoittaja Kronus
Kello raksutti verkkaisesti samalla kun leveät numerot sen taulussa hohtivat hivenen sinistä ja oranssia neon-valoa pimeään, hiljaiseen, elottomaan huoneeseen. Toisinaan vesi kohisi hiljaa talon putkissa tai jossain kaukana ovi kolahti kiinni. Muutaman kerran - joiden välissä kului tunteja - ambulanssi ohitti talon niin läheltä että sen sireenit kuuluivat huoneeseen ja sitten taas kaikkosivat jonnekin. Kello kiersi yksin ja verkalleen kunkin tunnin vuorollaan, ilman että mikään muu huoneessa liikkui.

Minuutti minuutilta, tunti tunnilta kello sai täyden kierroksensa valmiiksi, ja aloitti taas uuden. Jostain kuului vaimeaa television hälyä. Ja sitten huoneessa liikahti jokin. Pylvässängystä, peitteiden alta kuului kahahdus, ja kohosi käsivarsi. Se ojentui kohti yöpöytää, löysi katkaisijan, ja sitten valkoisen varjostimen pehmentämä valo täytti huoneen. Vanessa nousi istumaan sängyn laidalle ja antoi silmiensä tottua valoon. Lampun kaunis kultainen jalka sekä mustan yöpöydän lakattu puupinta heijastivat valoa liian terävänä. Sängyn kultaiset tolpat heijastivat valoa myös, mutta hieman himmeämmin. Punakuvioinen tapetti imi valosta liian kirkkauden, ja siinä pimeyteen sopeutuneet silmät lepäsivät. Vanessa oli taas elossa. Hän oli valinnut punaisen tapetin vain tähän huoneeseen. Se hieman riiteli muun asunnon kanssa, mutta kuka sitä näkisi?

Vanessa nousi ylös ja astui lakatun mustan peilipöydän eteen. Pöydällä odotti kapea mutta paksu kalenteri, täynnä suunnitelmia ja aikatauluja: sovittamisia, tapaamisia, illalliskutsuja, palavereita, ja konserttejakin. Hän otti korurasian vierestä harjan ja alkoi suoristaa hiuksiaan. Peilissä hänen takanaan kimmelsi kultaisena vaatetanko, jossa roikkuivat hänen esiintymisvaatteensa, ja tangon päässä odottamassa tälle illalle valmiiksi valittu asu. Loput vaatteet, laukut ja kengät olivat tallessa niin ikään mustassa puisessa vaatekaapissa. Seinällä, jota vasten sängyn pääty oli, oli kullanruskeat samettiverhot peittämässä ikkunaa jotta ei ollut olemassa. Tämän lisäksi huoneen nurkkaan mahtui vielä pieni posliininen lavuaari ja puinen taso, johon oli järjestelty peseytymistarpeita.

Aiemmin huone oli ollut kodinhoitohuone. Vanessa oli päättänyt etteivät he tarvitse pesu- tai kuivaustilaa, koska vaatteet ja lakanat voi pesetyttää läheisessä pesulassa. Nyt se oli hänen oma turvallinen kammionsa, jossa kaikki hänen tärkeimmät tavaransa pysyivät tallessa. Niihin lukeutui mukaan hänen ruumiinsa, joka oli päiväsaikaan eloton ja haavoittuvainen. Oli kuitenkin yksi esine joka ei ollut vielä löytänyt oikeaa paikkaansa. Peilipöydän reunalla odotti huoneen lukollisen oven vara-avain.

Vanessan yöt olivat käyneet viime aikoina vaarallisiksi. Hän joutui jo nyt kantamaan mukanaan vaarallista - myös poliisin silmissä vaarallista - veistä, jolla suojella itseään - useammalla kuin yhdellä tavalla. Jopa hänen uudessa kodissaan hän oli jo joutunut puolustautumaan hyökkääjiä vastaan. Hänen huoneensa täytyi olla turvallinen ja lukossa, mutta hänellä itsellään täytyi myös aina olla pääsy sinne. Yhtä avainta hän pitäisi aina mukanaan, mutta mitä tehdä vara-avaimelle? Mistä hän, ja yksin hän, saisi sen nopeasti käsiinsä hädän hetkellä? Voisiko sen piilottaa muualle asuntoon? Olisiko se asunnon ulkopuolella liian kaukana, jos jotain sattuisi? Oliko asunnossa yhtään riittävän hyvää piilopaikkaa, jos joku todella päättäisi tunkeutua hänen kimppuunsa päivällä?

Pukeuduttuaan Vanessa viimeisteli hiuksensa, lisäsi meikin kasvoilleen ja tarkisti sen vielä huolellisesti. Vanessa alkoi tuntea olevansa taas oma elävä itsensä. Hänen katseensa jätti peilin ja valui alaviistoon, sillä avain pöydän kulmalla ei tahtonut jättää hänen mieltään rauhaan. Vanessa tuijotti sitä huultaan purren. Sitten hän veti henkeä ja pakotti verensä liikkeelle, antamaan elävämpää väriä ja lämpöä ihonsa pinnalle. Samalla hän tunsi aivan kuin perhosia vatsassaan, eikä ollut lainkaan varma mistä se johtui. Hän otti huoneen molemmat avaimen mukaansa poistuessaan sieltä, vaikka jättikin oven vielä auki.

Asunnon muut huoneet olivat valoisampia, sillä seinät olivat valkoiset ja niissä lamput olivat kohdehalogeeneja tai muuten varjostamattomia. Vanessa oli halunnut tyylikkään galleriamaisen asunnon, jollaisia oli paljon sisustuslehdissä. Huonekalut olivat enimmäkseen mustaa kiiltäväksi lakattua puuta ja lattiat parkettia. Yksityiskohdat olivat ylellistä kultaa ja punaista, sekä hohtavaa neonia.

Vanessa kulki keittiön läpi. Keittiön tasot olivat mustaa marmoria, lattia mustavalkoista laattaa ja kaapit tummaa tammea. Astiat kiilsivät uutuuttaan, samoin kuin kiinalaiset keittokirjat hyllyssä. Vanessa oli päättänyt jonakin yönä oppia laittamaan kunnollista kiinalaista ruokaa. Eteisessä oli esillä kiinalaisia maalauksia, puuleikkauspaneeleita ja kukkia, sekä räikeä designer-matto näyttämässä tulijoille miten varakkaasta talosta oli kyse. Olohuone sopi vieraiden kestitsemiseen ja toimi myös musiikkihuoneena. Siellä oli mustat nahkasohvat, piano, stereolaitteet, LP-levykokoelma ja suuri televisio. Huoneen äänieristämistä oli harkittu, mutta se oli käytännössä mahdotonta, joten naapurit saivat tottua satunnaiseen musiikkiin.

Sieltä Vanessa löysi Fangin, kuten hän television pauhusta oli arvellut, syömästä uunituoretta cottage pie’ta sohvalla television ääressä. Vanessa kumartui sohvan selkänojan yli halaamaan Fangia takaapäin ja suutelemaan tämän niskaa. Fang laski lautasensa sohvalle, silitti Vanessan käsivartta ja suuteli häntä poskelle. "Onko Beckworth pitänyt sinusta hyvää huolta?" Vanessa kysyi hymyillen kun hän kiersi sohvan ympäri ja käpertyi Fangin lämpimään kainaloon.

Beckworth oli Vanessan tupaantuliaislahja Fangille. Hän oli hovimestari, perinteinen englantilainen sellainen, joka kokkasi, tiskasi, siivosi ja toimitti kaikkia muita käytännön talousasioita tarpeen mukaan isännälleen päivisin, mutta ei asunut heillä. Vanessasta ajatus brittipalvelijasta oli hauska nimenomaan siksi että Fang oli Hongkongista. Hän oli saanut käydä läpi kontaktinsa (eikä pelkästään kuolevaisia sellaisia) löytääkseen jonkun joka tiesi mistä löytää aidon Englannissa koulutetun hovimestarin, ja oli palkannut Beckworthin heti kolmeksi kuukaudeksi. Fangin ilme oli ollut todella näkemisen arvoinen kun Vanessa veti siteen hänen silmiltään ja esitteli Fangille hänen lahjansa.

Tämä ilta oli rauhallinen, eikä heillä ollut kiire minnekään. Se oli harvinaista ja siksi arvokasta. He katselivat uutiset kylki kyljessä ja puhuivat tulevista tapahtumista: Vanessan viimeisen konsertin tarjoiluista, joissa Kultainen Lootus näkyisi suuressa roolissa; illoista jotka sopivat mafiosojen ja/tai heidän puolisoidensa tapaamisille; kiinalaiskorttelin yrityksistä joilla oli parhaat edellytykset menestyä ja avusta jota lautakunta niille voisi tarjota; häävalokuvista ja juhalpaikasta; sukulaisista, joita ei huvittaisi tavata; konserteista jotka molemmat haluaisivat nähdä ja kuulla. Koko tuon ajan perhoset pysyivät Vanessan vatsassa, mikä teki hänet jännittyneeksi. Hän ymmärsi nyt että ne eivät liittyneet hänen ponnistuksiinsa pysyä lämpimänä ja elävänkaltaisena, ja siitä perhoset villiintyivät entisestään. Kun Fang kysyi mikä oli vialla, Vanessa joutui myöntämään asian, itselleen sekä Fangille.

Se tuntui hölmöltä, koska he olivat asuneet yhdessä jo ennen muuttoa. Vanessa oli kuvitellut, että se mitä asunnossa päivisin tapahtuu ei voisi koskea häntä, että hän viettäisi päivänsä erillään siitä kaikesta. Mutta hän oli päättänyt jakaa asuntonsa ja elämänsä toisen kanssa, toisenlaisen kuin hän itse. Se pelotti, koska se oli ankarasti kiellettyä. Sanottakoon herra Vanderbildistä mitä tahansa, hän ei ollut typerä, ja hän oli neuvonut Vanessaa välttämään tällaista varomattomuutta. Mutta Vanessa luotti Fangiin. He olivat kokeneet niin paljon yhdessä. Vanessa halusi jakaa tämän, ja kaiken, Fangin kanssa.

Vanessa antoi vara-avaimen hölmistyneelle Fangille. Ja hän sanoi, että jos Fangilla ikinä olisi tylsää, tai jotain asiaa, tai murheita, hänet saisi tulla herättämään. Että se oli mahdollista vaikkei ehkä näyttänyt siltä. Vanessasta se tuntui hurjalta, eikä hän ollut lainkaan varma että Fang ymmärsi mikä tässä oli Vanessan mielestä niin vakavaa. Se ei haitannut. Vanessa halusi Fangin lähelleen, maksoi se mitä tahansa. Pieni avain tuntui paljon suuremmalta asialta kuin tuleva vihkivala, ja niin se ehkä olikin. Vampyyri ei kai voisi antaa elämäänsä toiselle “kunnes kuolema teidät erottaa”, mutta tämän hän pystyi antamaan. Suurimman heikkoutensa toisen käsiin. Pahimman pelkonsa. Ikuisen elämänsä. Ja Vanessasta se oli suurempaa.

Fang laittoi avaimen taskuunsa ja lupasi pitää sen tallessa kepeästi hymyillen. Vanessa syleili häntä tiukasti. Jos hänen sydämensä olisi lyönyt, se olisi varmaan takonut hurjana. He viettivät illan kaksin, sylikkäin, ilman huolta huomisesta. Sekä televisio että Vanessan huoneen ovi unohtuivat auki.

Re: Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988

ViestiLähetetty: 20.11.2019 14:29
Kirjoittaja kardinaali
New York, marraskuu 1964

Xuan istui pää painuksissa koulun pihan keinussa ja pidätti kyyneleitä. Hän oli Manhattanilla sijaitsevan eliittikoulun, Brearleyn koulun, ainoa aasialainen oppilas. Kaikki muut lapset olivat valkoisia ylemmän keskiluokan tai yläluokan jälkeläisiä. Brearleyn pojilla oli punaiset villakangastakit, tummanharmaat polvihousut ja valkoiset polvisukat. Vaatetus oli aivan liian kylmä Manhattanin marraskuiseen viimaan, ja Xuania palelsi.

Hän oli kuusivuotias ja kävi toista vuottaan Brearleyta. Xuan oli päässyt sisään stipendillä, koska hänet oli testeissä todettu erityislahjakkaaksi lapseksi. Hänen isänsä oli ollut hyvin ylpeä oppilaaksi otosta. Isä oli sanonut, että Xuanista voisi tulla mitä vain. Vaikka lakimies tai lääkäri. Xuan halusi tulla lääkäriksi, mutta juuri nyt hänestä tuntui, että hän halusi vain kuolla.

Oppitunnilla lapset olivat saaneet kertoa perheestään ja siitä, mitä heidän isänsä tekivät työkseen. Xuanilla ei ollut äitiä, koska hänen äitinsä oli kuollut jo kauan sitten. Mutta hänen isänsä oli tärkeä henkilö Chinatownissa. Xuan oli ollut haljeta ylpeydestä, kun oli tullut hänen vuoronsa kertoa perheestään. Hän oli kertonut, että hänen isänsä metsästi hirviöitä. Se oli paljon hienompaa kuin mitä toisten lasten isät, pankkiirit tai kauppiaat, tekivät. Mutta toiset lapset olivatkin nauraneet hänelle ja jopa opettaja oli pudistellut päätään ja hymyillyt Xuanille holhoavasti. He olivat luulleet, että Xuan oli keksinyt omiaan.

Nyt Xuan istui keinussa peläten, että kiusaajat löytäisivät hänet. Ja he löysivät. Joukko Xuanin luokkalaisia poikia, sekä pari vanhempaa poikaa, tulivat keinujen luokse. He vetivät sormillaan silmänsä viiruiksi ja matkivat Xuanin puhetapaa.

”Minun isäni on sankari”, pojat ilkkuivat.

"Minun isäni metsästää hirviöitä."

Xuan sulki silmänsä. Hän oli surullinen ja raivoissaan. Mutta hän ei saisi menettää malttiaan ja käydä poikien kimppuun. He olivat varakkaista perheistä ja hän oli vain stipendioppilas. Isä oli sanonut, että sellaisesta tappelusta seuraisi vain vaikeuksia. Mitä enemmän pojat ilkkuivat, sitä tiukemmin Xuan sulki silmänsä ja toivoi, että voisi sulkea myös korvansa. Kun pilkka ei toiminut, pojat alkoivat töniä häntä. Xuan puristi tiukasti keinun kettinkejä, ettei putoaisi. Mutta hän putosi kuitenkin. Asfaltti hiersi haavoja Xuanin polviin, mutta hän piti edelleen silmänsä tiukasti kiinni ja kätensä nyrkissä. Hän ei löisi takaisin. Isä oli kieltänyt häntä tappelemasta.

Lopulta kiusaajat kyllästyivät ja jättivät hänet rauhaan. Xuan nousi itkuisena istumaan kylmälle asfaltille. Hänen polvensa olivat verillä ja sukat likaiset. Xuan itki. Onneksi isä tulisi pian hakemaan häntä kotiin.

Toiset lapset haettiin koulun porteilta autoilla. Joillakin oli jopa omat autonkuljettajansa. Mutta Xuan tähyili tuttua hahmoa, jonka tiesi saapuvan koululle jalan. Pian hän näki isänsä kääntyvän kulman takaa siltä suunnalta, jossa metroaseman sisäänkäynti oli. Xuan juoksi isäänsä vastaan ja halasi häntä tiukasti. Siinä isän lähellä ollessaan Xuania alkoi taas itkettää. Isä nosti hänet syliinsä ja lähti kantamaan kohti metroasemaa. Isäkin tiesi, että Xuanilla oli koulussa vaikeaa. Ei ollut helppoa olla ainoa erilainen.

Metroasemalla joukko nuoria miehiä huuteli heille ikävyyksiä. Vietnamin sota sai toisinaan aikaan levottomuuksia Chinatownissa, puhumattakaan häirinnästä, jota aasialaiset joutuivat kohtaamaan Chinatownin ulkopuolella. Xuania pelotti ja hän painautui aivan isäänsä kiinni. Mutta isä ei näyttänyt välittävän huutelijoista. Hän oli hurjan näköinen mies ja kun Xuan kulki isänsä kanssa huutelijoita kohti, huutelijat ottivat jalat alleen. Isä puristi Xuanin kättä tiukasti ja hymyili hänelle.

”Mitä jos ostettaisiin kuumat kaakaot?” Isä ehdotti. ”Sinä näytät siltä, että olet palellut.”

He menivät metroasemalla sijaitsevaan kahvilaan ja isä osti heille suuret kaakaot, joissa oli päällä kermavaahtoa, vaahtokarkkeja ja suklaahippuja. Ystävällinen myyjä laittoi vielä punaisen kirsikan ja paperisateenvarjon Xuanin juomaan koristeiksi. Lämmin kaakao virkisti, ja pian Xuania taas hymyilytti.

”Kiusattiinko sinua taas?” Isä kysyi.

Xuan nyökkäsi. Hän ei halunnut puhua siitä.

”Minä ymmärrän. Voit kertoa siitä sitten kun haluat”, isä sanoi.

”Isä”, Xuan kysyi. ”Menetkö sinä tänään töihin?”

”Menen”, isä vastasi. ”Pelottaako sinua jäädä yksin?”

”Ei”, Xuan vastasi. Ei häntä kotona pelottanut, eihän siellä tapahtunut mitään pahaa. ”Menetkö sinä jahtaamaan hirviöitä?”

Isä ei heti vastannut.
”Xuan”, isä aloitti. ”Minä tiedän, että se voi olla vaikeaa, kun olen niin paljon öitä poissa kotoa. Siitä saatetaan puhua koulussakin. Jos joku kysyy, sinä voit vaikka sanoa, että olen vartija.”

”Mutta et sinä ole vartija”, Xuan sanoi kiukkuisena. Hänen silmänsä kiiluivat ja poskensa punoittivat. ”Sinä olet sankari.”

Isä hymyili ja vilkaisi sitten toisia pöytiä.
”Ei puhuta siitä täällä”, hän sanoi sitten matalalla äänellä.

Illalla Xuan auttoi isää puhdistamaan aseet. Xuan ihaili isän aseita yli kaiken. Isällä oli monta pitkää veistä, joiden terät oli kaiverrettu täyteen hienoja kuvia ja joiden kahvat olivat tummaa puuta tai vihreää kiveä. Hänellä oli myös miekka, johon Xuan ei saanut koskea. Isä sanoi, että se oli liian vaarallinen pienille käsille. Lopuksi Xuan auttoi isää pukeutumaan. Hän osasi solmia kaikki isän paidan pienet, punaiset nauhat kauniisti. Isä kehui Xuania ja se tuntui hyvältä. Yhdessä he kietoivat ohuen silkkinauhan, joka oli täynnä kirjoitusta, isän oikeaan käsivarteen.

Sitten he söivät iltapalaa, minkä jälkeen isä peitteli Xuanin sänkyyn, luki hänelle iltasadun ja antoi hyvänyönsuukon. Xuan sulki silmänsä ja kuuli hiipivän unen läpi, miten asunnon ovi kolahti, kun isä lähti työhön. Viimeisenä ajatuksenaan ennen nukahtamistaan Xuan toivoi, ettei hän enää koskaan joutuisi menemään Brearleyn kouluun.

Seuraavana aamuna isä ei ollut herättämässä Xuania. Tyhjä asunto oli hiljainen ja ensimmäistä kertaa Xuania pelotti olla yksin kotona. Aamuauringon valossa kaikki näytti paljaalta ja julmalta. Hän ei osannut lukea kelloa eikä tiennyt milloin hänen pitäisi lähteä kouluun. Eikä hän edes saisi käyttää yksin metroa. Musta koulureppu nökötti eteisessä ja naulakossa roikkui punainen villakangastakki, jota Xuan inhosi. Aluksi Xuan riemastui ajatellessaan, ettei hänen tarvitsisi lähteä kouluun. Mutta sitten hän huolestui. Missä isä oikein oli? Siihen Xuan sai vastauksen, kun ovikello soi. Oven takana odottivat Chinatownin vanhimpien komitea ja Xuanin isoisä. He kertoivat, ettei isä enää koskaan palaisi kotiin.

Yhtäkkiä Xuan oli jäänyt orvoksi. Hänen rakastamansa ja kunnioittamansa isä oli poissa, eikä hän enää ikinä tulisi takaisin. Isoisä, jota Xuan ei ollut nähnyt melkein kahteen vuoteen, ryhtyi hänen holhoojakseen. Isoisä oli joutunut riitoihin Xuanin isän kanssa sen vuoksi, että Xuan oli laitettu kouluun. Se päätös oli repinyt niin suuren railon isän ja pojan välille, ettei vanha mies ollut halunnut nähdä epäonnistunutta jälkikasvuaan ja tämän länsimaistunutta poikaa laisinkaan. Mutta nyt vanhuksen häpeää tuottanut poika oli poissa ja hänellä olisi vielä tilaisuus korjata pojanpoikansa elämä oikeaan suuntaan. Chinatownin vanhimmat antoivat päätökselle siunauksensa ja siitä hetkestä alkaen Xuanin koko elämä muuttui. Ainakin yksi hänen toiveensa oli toteutunut. Hänen ei tarvitsisi enää koskaan mennä Brearleyn kouluun.

Chinatown New York, lokakuu 1988

Shih Lai nousi sohvalta hikisenä ja tuskaisena. Valosta päätellen oli aamu, mutta hän ei herännyt kotoaan. Asunto oli siisti ja puhdas ja siellä leijui erikoinen yrttien tuoksu. Jostain toisesta huoneesta kuului astioiden kolinaa toisiaan vasten, kun joku ilmeisesti valmisti aamupalaa. Shih Lai hieraisi silmiään. Painajainen oli ollut kammottava. Jos hän vain saisi takaisin sen illan, jolloin isä vielä oli ollut elossa. Hän olisi käynyt vaikka kaksikymmentä vuotta ilman lomia sitä kirottua Brearleyn koulua, kunhan isä vielä eläisi. Ei isän kuolema tietenkään johtunut Shih Lain lapsena ajattelemasta toiveesta. Eihän?

Hän nousi vapisevin jaloin seisomaan. Isä ei ollut tullut sattumalta hänen uniinsa. Oli tapahtunut jotain huolestuttavaa, jotain mitä Shih Lai ei ollut odottanut. Kiinasta oli tullut New Yorkiin ihmisiä, joiden olisi ollut parempi jäädä sinne. Hän oli nähnyt vanhan miehen nuudeliravintolan kellarissa ja pelästynyt pahemman kerran. Silloin hänen olisi pitänyt tehdä asialle jotain. Mutta hän ei ollut tehnyt. Ja nyt ongelmat olivat lähteneet leviämään.

Olohuoneen ovelle ilmestyi hoikan naisen hahmo. Shih Lai tunnisti Liaon, naisen, joka oli vaihtanut siivoojan työn kansanparantajan ammattiin.

”Valmistin aamupalaa”, Liao sanoi. ”Ollaan hiljaa, isoäiti nukkuu vielä.”

Shih Lai meni Liaon perässä keittiöön. Siellä tuoksui hyvältä. Liao oli kattanut pöytään katkarapukakkuja, banaaninlehtikääryleitä, riisiä erilaisten kastikkeiden kanssa ja munakakkua. Pöytä oli koristettu tuoreilla kukkasilla ja Liao kaatoi juuri teetä kuppeihin. Keittiössä oli kaunista ja kodikasta, aivan toisenlaista kuin Shih Lain kotona.

”Katson sinun kättäsi aamiaisen jälkeen”. Liao sanoi.

”Ei tarvitse, se paranee kyllä”, Shih Lai vastasi. Hän ei tiennyt mitä söisi ensimmäiseksi. Tavallisesti hän aloitti aamunsa sillä alkoholilla, mitä kulloinkin oli pullon pohjalle jäänyt. Tee maistui kummalliselta ilman terästystä.

”Sinä taidat nähdä aika paljon painajaisia”. Liao tokaisi.

”Ai”, Shih Lai kysyi hämmentyneenä. ”En kai minä pitänyt meteliä nukkuessani?”

”Kyllä sinä pyörit ja valitit. Minä luulin, että haavasta oli noussut kuume. Olin kamalan huolissani, kunnes tajusin, että ne olivat vain harmittomia painajaisia”, Liao kertoi.

Hän puhui huolettomasti. Se hämmensi Shih Laita. Hän ei kutsuisi painajaisiaan harmittomiksi, niiden vuoksi hän joi päänsä turvoksiin.

”Anteeksi, en tiennyt, että häiritsen sillä tavalla. Nukun yleensä yksin”, Shih Lai vastasi. Häntä hävetti. ”Minun koko elämäni on painajaista”, hän lisäsi sitten.

”Minä tiedän sen”, Liao vastasi.

Sitten he istuivat hiljaa ja söivät aamupalaa. Keittiön sivupöydällä oleva radio soitti aamun hittejä hiljaisella volyymilla. Se oli aivan tavallinen hetki kenen tahansa sellaisen ihmisen elämässä, jolla ei aamulla ollut kiire minnekään.