Mysteeri New Yorkissa vuonna 1988

[kardinaali]

Chelsea New York, syyskuu 1989

Wendi nautti lämpöisestä suihkusta. Hänellä ei ollut kiire minnekään, sillä oli vasta iltapäivä. Sebastian oli jättänyt hänelle hiukan huvittelurahaa, joten hän aikoi pistäytyä kaupungilla ennen miehen tapaamista.

Suhde Sebastianiin oli vaikea. Wendi rakasti häntä, ainakin hän uskoi rakastavansa, sillä mies oli jatkuvasti hänen mielessään. Sebastian oli komea, hauska, älykäs, rikas ja vahva. Mutta hänessä oli jotain kummallisella tavalla etäistä. Wendistä tuntui, ettei mies vastannut hänen tunteisiinsa lainkaan. Rakkaus ei voinut olla yksipuolista.

Lisäksi suhde Sebastianiin oli paljastunut Florencelle. Tai ei aivan täysin, sillä Florence ei tiennyt, kuka Wendin salainen miesystävä oli. Mutta sillä ei ollut suuremmin väliä. Merkitystä oli vain sillä, että Wendi oli saastuttanut itsensä miehen kanssa. Florence oli uhannut evätä Wendiltä initiaation apupapittareksi, ellei hän sanoisi suhdettaan irti. Wendi tiesi, mitä se tarkoitti. Mutta hän ei uskonut pystyvänsä siihen. Hän rakasti Sebastiania. Hän ei voisi koskaan satuttaa tätä.

Juuri nyt Wendi kaipasi apua joltain, joka ei olisi niin kiivas. Hänellä oli ikävä Virginiaa, josta oli vuosi sitten tullut hänen paras ystävänsä. Silloin he olivat tehneet kaiken yhdessä. Virginian lapsetkin olivat tulleet Wendille tutuiksi. Mutta keväällä Virginia oli sysännyt Wendin syrjään kuin jonkin käytetyn rievun. Hän ei enää vastannut puheluihin eikä kirjeisiin. Kerran, huhtikuussa, Virginia oli pyytänyt Wendiä kahvilaan kanssaan. Tapaaminen oli ollut pettymys. Virginia oli sanonut, etteivät he kaksi voisi enää tavata, koska se oli liian vaarallista. Virginian mies olisi saattanut tehdä Wendille jotain pahaa. Siksi Virginia ei halunnut edes tietää sitä, missä Wendi nykyään asui. Suhteen irti sanominen oli satuttaunut Wendiä. Eikö edes Virginia ollut rakastanut häntä?

****
Lover East Side New York, syyskuu 1989

Ruhtinas Farnese silitteli valtavan napolinmastiffin päätä. Koira murahteli tyytyväisenä ja kuolasi Farnesen italialaisen puvun housut läpimäräksi. Eläimen nimi oli Aleksander ja se oli Farnesen suurin ja voimakkain koira. Se tekisi mitä vain sen isäntä käskisi.

Ruhtinaan vieressä tummapuisella kahvipöydällä lepäsi pieni rasia. Rasia oli valmistettu norsunluusta ja sen kylkeen oli kiinnitetty taidokkaita puuleikkauksia, jotka esittivät liljoja. Rasia oli saatu lahjana rakastajattarelta vuosikymmeniä sitten. Mutta itse rasia ei sinänsä ollut merkittävä. Merkittävää oli se, mitä rasian sisällä oli.

Hän tiesi, että rasian sisällä punaisen samettityynyn päällä lepäsi patsas, joka esitti itämaista ratsastajaa hevosen selässä. Se oli taidokkaasti veistetty patsas ja ruhtinas Farnese olisi mieluusti asettanut sen takanreunalle. Hän arvosti hyvää käsityötä. Mutta vaikka hän ei ollutkaan itämaisen mystiikan asiantuntija, hän tiesi, että patsaassa oli jotain yliluonnollisella tavalla epämiellyttävää.

Vuosia sitten, kun New Yorkissa oli juhlittu vuoden 1970 vaihtumista, Farnese oli saanut patsaan ystävättäreltään uuden vuoden toivotuksena. Vaikka hän arvosti naista ja vaikka he olivat monista asioista samaa mieltä, Farnese tiesi, ettei naiseen voinut täysin luottaa. Aivan kuten naisenkaan ei pitäisi täysin luottaa Farneseen. He olivat kumpikin vallanhimoisia ja ovelia. Farnese oli heti aavistanut, että patsaassa oli jotain vialla. Hän oli ollut jopa hiukan loukkaantunut siitä, ettei Ying Yue ollut enempää arvostanut hänen älykkyyttään. Ei hän olisi edes nuorena langennut niin helppoon ansaan. Mutta sitä, mikä patsaassa oli vialla, Farnese ei ollut saanut selville. Hän oli kokenut parhaaksi piilottaa patsaan laatikkoon ja lukita sen holviin. Vuosien saatossa hän oli unohtanut koko patsaan. Vasta nyt se oli jälleen tullut hänen mieleensä. Kenties oli lopultakin tullut aika selvittää, millä tavoin Ying Yue oli yrittänyt häntä hallita.

[kardinaali]

Chinatown New York, syyskuu 1989

Liao kurkisti oven raosta sisään pimeään makuuhuoneeseen. Shih Lai nukkui yön rasituksia pois ja Tao oli sikeässä unessa hänen vieressään. Liao oli tyytyväinen. Poika ei heräisi vielä ainakaan kahteen tuntiin. Se tarkoitti sitä, että Liaolla oli harvinainen, rauhallinen hetki vain itsekseen. Oli keskipäivä, eikä Liaon tarvinnut käydä kaupassa. Hän meni olohuoneeseen ja laittoi television päälle. Puukko kohotti päätään sohvalta ja venytteli. Se katseli hetken toiveikkaana, olisiko Liao tuonut sille herkkuja, mutta painoi sitten päänsä takaisin pehmeälle sohvatyynylle ja sulki silmänsä.

Liao istahti nojatuoliin seuraamaan televisiosarjaa. Hän otti syliinsä korin, joka oli täynnä kuivattuja yrttejä, ja alkoi koota niistä pieniä nippuja samalla kun seurasi ohjelmaa. Liao sitoi yrtit erivärisillä nauhoilla sen mukaan, millainen yrttikokoelma kussakin nipussa oli.

Hän ehti istua tunnin verran rauhassa työnsä parissa, kun ovikello soi. Liao sulki television ja kiirehti eteiseen. Puukko oli jo ehtinyt sinne. Se kiehnäsi levottomasti ovella. Liao kurkisti ovisilmästä, ennen kuin avasi oven. Hänen sydämensä oli pysähtyä, kun hän huomasi, ettei tulija ollut kukaan naapuri. Liao empi hetken. Hän ei olisi halunnut avata ovea. Kello soi uudelleen. Nyt Liao tiesi, että Shih Lai oli jo herännyt. Ainakaan Liao ei joutuisi olemaan yksin. Hän veti syvään henkeä ja avasi oven.

”Hyvää päivää, rouva. Voinko tulla sisään?” Kysyi mustaan pukuun pukeutunut valkoinen mies.

”Tietysti”, Liao sanoi ja väisti oven edestä. Hän tiesi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa.

Puukko painoi silmänsä viiruiksi ja köyristi selkäänsä. Sen pitkä häntä pörhistyi kuin ylisuureksi pulloharjaksi, joka huiski hatut ja huivit alas hattuhyllyltä.

”Hys, Puukko”, Liao sanoi ja silitti Puukkoa rauhoittavasti otsasta. Komentaminen ei tehonnut Puukkoon, mutta ainakin Liao pystyi estämään otusta loikkaamasta miehen kimppuun. Puukko oli paljastanut kyntensä ja raapi hermostuksissaan eteisen mattoa.

Mies katsoi Puukkoa arvioiden ja vei käden taskuunsa. Liao toimi nopeasti. Hän nappasi puhelinpöydältä naksuttimen ja klikkasi sitä kaksi kertaa. Puukko katosi. Liao sujautti naksuttimen taskuunsa ja hymyili ystävällisesti.

”Tervetuloa, saako olla teetä?”

”Kiitos ei”, mies vastasi ärtyneenä. ”Onko sinun miehesi kotona?”

Liao mietti muutaman sekunnin. Hän tiesi, että Shih Lai oli hereillä ja kuunteli heidän keskusteluaan. Hän tiesi myös, että Puukko oli kadonnut makuuhuoneeseen suljetun oven taakse ja Shih Lai olisi varmasti varuillaan. Ennen kuin Liao ehti vastata, Shih Lai kurkisti makuuhuoneen oven raosta.

”Olen minä”, hän sanoi. ”Odottakaa hetki, niin puen jotain päälleni.”

Mustaan pukuun pukeutunut mies seisoi eteisessä varuillaan ja kiukkuisena. Puukon näkeminen oli selvästi suututtanut hänet.

”Haluatteko tulla istumaan olohuoneeseen?” Liao kysyi.

Mies ei vastannut mitään, mutta näytti hyväksyvän tarjouksen. Liao paheksui miehen tapaa pitää kenkänsä jalassa, mutta ei halunnut huomauttaa asiasta. Siitä tuskin olisi ollut hyötyä. Mies seisahtui keskelle olohuonetta. Sohva oli täynnä oransseja karvoja ja toisessa nojatuolissa oli Liaon yrttikori. Mies istahti epäröiden toiseen nojatuoliin, joka käsinojalla lepäävää tuttia lukuun ottamatta näytti siistiltä.

”Olen pahoillani, että täällä on tällainen sotku”, Liao sanoi, vaikka todellisuudessa hän ei ollut lainkaan pahoillaan. ”Minä en millään ehdi siivota, kun hoidan lasta ja käyn töissä.”

Mustapukuinen mies ei vastannut mitään, vaan silmäili epäillen kaikkea näkemäänsä. Liao pani hyvillään merkille, että miehen kengät vaikuttivat siisteiltä. Hän ei silti pitänyt siitä, että hänen kotonaan kuljettiin ulkojalkineilla.

Shih Lai tuli olohuoneeseen. Hän oli pukenut kiireesti ylleen treenivaatteensa, jotka Liao oli juuri aamulla hakenut puhtaina pesutuvalta. Myös Tao oli herännyt ja alkoi heti itkeä vaativaa nälkäitkua nähdessään äitinsä.

Liao meni makuuhuoneeseen imettämään poikaa. Puukko tuli istumaan hänen viereensä ja kehräsi tyytyväisenä. Liao ei halunnut kuunnella, mitä olohuoneessa puhuttiin. Hän alkoi hyräillä hiljaa Taolle tuutulaulua ja kuvitteli olevansa jossain aivan muualla. Hän haaveili omasta talosta jossain kaupungin ulkopuolella lähiössä, missä ilma oli raikasta ja lapset pystyivät leikkimään turvallisesti ulkona. Tao ei tulisi koskaan viettämään turvallista lapsuutta. Ei sellaista lapsuutta saanut siinä slummissa, missä he elivät. Ainoa lohtu Liaolle oli se, että kaikki Chinatownissa tunsivat heidät, eikä kukaan paikallinen koskaan haluaisi pahaa heidän pojalleen. Liao pelkäsikin enemmän sitä, mikä tuli Chinatownin ulkopuolelta.

Hän oli kutsunut Vanessan ja Fangin kylään, jotta he voisivat keskustella siitä, mitä Jadekeisarin kanssa pitäisi tehdä. Vaikka Liao halusi ajatella, ettei Jadekeisarin valtakunta koskettanut heitä, hän ei voinut sulkea silmiään totuudelta. Oli tärkeää toimia nyt, kun vaara ei vielä ollut tullut heidän kotiovelleen. Eikä Liao halunnut, että Tao joutuisi kohtaamaan sitä uhkaa, minkä Jadekeisari muodosti. Ei, se olisi huonoin perintö, minä he vanhempina voisivat hänelle jättää. Mutta Liao ei ollut lainkaan varma siitä, että pystyisi vakuuttamaan ystävänsä ideansa toimivuudesta. Ei hän ollut varma pystyikö vakuuttamaan edes miestään siitä. Hänen oli vain toivottava parasta ja luotettava itseensä. Suunnitelmassa oli vielä aukkoja, mutta Liao oli varma siitä, että he pystyisivät yhdessä ratkaisemaan ne. Ensimmäinen askel olisi kuitenkin otettava pian. Siihen tarvittiin Puukkoa ja se huolestutti Liaoa. Puukko totteli häntä ja Shih Laita, mutta se ei totellut ketään muuta. Jollain keinoin Fangin pitäisi voittaa Puukon luottamus, eikä se välttämättä tulisi olemaan helppoa. Ehkä Vanessa voisi auttaa siinä?

Olohuoneen ovi avautui kapealle raolle. Shih Lai kurkisti sisään. Hän näytti huolestuneelta, mutta näytti Liaolle kädellään, että kaikki oli hyvin. Sitten hän sulki oven. Liao kuuli oven läpi, miten Shih Lai selitti, ettei Liao juuri nyt voinut tulla keskustelemaan. Liao huokasi helpotuksesta. Hetken kuluttua ovi aukeni jälleen raolleen. Tao lopetti hetkeksi imemisen ja näytti ärtyneeltä. Hänkään ei pitänyt keskeytyksistä.

”Tuo tyyppi sanoi jäävänsä odottamaan, että sinä olet valmis”, Shih Lai sanoi melko kuuluvalla äänellä. Sitten hän sanoi hiukan hiljaisemmin:

”Lupasin keittää hänelle teetä odotellessa. Mitä yrttejä minä käytän?”

Liaolla ei kestänyt kauaa tajuta, mitä Shih Lai tarkoitti.

”Ota yksi nippu, joka on sidottu violetilla nauhalla”, Liao sanoi. ”Ja toinen, jossa on harmaa nauha. Hauduta niitä viisi minuuttia.”

Ovi sulkeutui jälleen. Liaon sydän alkoi hakata hermostuksesta. Mitä jos he jäisivät kiinni? Hän oli jo aikeissa mennä Shih Lain perään, mutta katsoi sitten lastaan. Tao imi jälleen tyytyväisenä maitoa ja tarttui pienillä sormillaan tiukasti Liaon paitaan. Liao ei hennonut häiritä poikaa. Hän alkoi jälleen hyräillä tuutulaulua.

Puolen tunnin kuluttua Liao nosti Taon olkapäälleen. Samaan aikaan hän kuuli, miten rappukäytävän ovi kolahti. Hän meni eteiseen ja näki Shih Lain.

”Se meni täydellisesti”, Shih Lai sanoi ja hymyili Liaolle.

”Kunnes hän tajuaa mitä tapahtui”, Liao vastasi huolissaan.

”Älä ole huolissasi, ei hän sitä tajua. Hän todellakin uskoi juovansa tavallista teetä. Hän varmisti sen asian”, Shih Lai kertoi.

”Mutta miten…?” Liao kysyi ihmeissään.

”Luota vähän minuun”, Shih Lai vastasi.

”Kiitos”, Liao sanoi. ”En olisi jaksanut puhua hänelle.”

”Minä tiedän sen”, Shih Lai sanoi.

Sitten Shih Lai silitti Liaon tukkaa ja katsoi häntä sillä samalla, lempeällä katseella, jonka Liao muisti jo vuosien takaa.

”Sinä kaipaat vähän piristystä. Mitä jos menisimme tänään ulos syömään?”

Liao hymyili:
”Se olisi mukavaa”, hän vastasi. Vaikka Liao piti ruuanlaitosta, oli mukavaa välillä syödä ravintolassa. Ja onneksi se ei Chinatownissa maksanut heille mitään.

Ei varmasti ollut parempaa tapaa unohtaa ikäviä asioita kuin syödä hyvin ja rauhassa oman perheen kanssa.

[kardinaali]

Vanessalle,

Nyt, kun kirjoitan tätä, on aamupäivä. Istun tässä ruokapöydän ääressä edessäni lounas ja lasillinen kuohuviiniä. Et tiedäkään, miten paljon joskus kaipaan sitä, että voisin jakaa nämä arkiset hetket kanssasi. On paljon asioita, joista haluaisin sinulle kertoa. Mutta meillä on aina kiire, kun olemme yhdessä, enkä halua pilata meidän hetkiämme ikävillä asioilla. Silloin haluan vain pitää sinut lähelläni ja nähdä sinun ihanan hymysi.

Mutta minulla on myös asioita, joista haluaisin kertoa sinulle. Synkkiä ja kamalia asioita. Sellaisia asioita, jotka olen jättänyt taakseni. Ne ovat kuitenkin osa minua ja pelkään, että ennemmin tai myöhemmin ne tulevat vainoamaan minua. Siksi päätin kirjoittaa sinulle tämän viestin. Toivottavasti rakastat minua vielä senkin jälkeen, kun olet lukenut tämän. Koska minä rakastan sinua ja tiedän, että voin antaa sinulle anteeksi mitä vain.

Tiedät varmaan, että suurin osa meidän varoistamme tulee tällä hetkellä rikollisesta toiminnasta. Mutta meillä on myös omaisuutta, joka kestää päivänvaloa. Ne ovat sijoituksiani Hongkongissa ja vaikka nyt näyttääkin siltä, että olen menettänyt osan varoistani, meillä ei silti ole huolta rahasta. Sitä on meillä edelleen enemmän kuin pystymme tuhlaamaan. Palaan tähän asiaan myöhemmin, rakas. Nyt haluan kirjoittaa sinulle siitä, miten minusta tuli rikollinen.

Vanhempani kasvattivat minut ja veljeni ahkeriksi ja työtä kunnioittaviksi nuoriksi miehiksi. Isäni oli ammatiltaan tullivirkailija, eikä hänen palkkansa ollut suuri. Asuimme pienessä yksiössä, jossa minun ja veljeni huonetta edusti asuntoon rakennettu makuuparvi. Veljeni oli menestyjä, joka sai aina täysiä pisteitä kokeista. Hän haki stipendiä Hongkongin teknilliseen yliopistoon, joka on erittäin arvostettu huippuosaajien korkeakoulu. Me tiesimme, että pelkkä stipendi ei riittänyt kattamaan opiskelusta aiheutuvia kuluja, etenkään kun minunkin piti hakea opiskelemaan. Veljeni pääsi sisään yliopistoon ja paineet minulla kasvoivat. En ollut koskaan osoittanut samanlaista lahjakkuutta tai kurinalaisuutta kuin veljeni, enkä saanut aina edes hyviä arvosanoja kokeista. Kun tuli minun vuoroni pyrkiä opiskelemaan, epäonnistuin. En päässyt yhteenkään yliopistoon, mihin olin hakenut.

Se oli hirveä pettymys vanhemmilleni. Äitini itki monta päivää. Meillä oli isäni kanssa iso tappelu ja minä huusin silloin paljon typeriä asioita, joita nyt kadun. Sanoin myös, ettei isällä ja äidillä olisi ollut edes varaa kouluttaa kahta poikaa. Ei isän palkalla. Silloin sain kuulla ensimmäisen kerran taustastani. Sain kuulla, etten ollut heidän biologinen lapsensa. Isä näytti minulle kirjeen, joka oli oikealta äidiltäni. Siitä selvisi, että äiti oli jättänyt minun mukanani suurehkon summan rahaa, joka tulisi käyttää koulutukseeni. Olin järkyttynyt. En ollut tuottanut pettymystä ainoastaan kasvattivanhemmilleni, vaan myös biologiselle äidilleni, joka oli luopunut minusta vain siksi, että saisin paremman elämän. En tiennyt silloin, enkä tiedä vieläkään, mistä köyhä maalaistyttö oli saanut rahaa. Minä päättelin, kenties aivan oikein, ettei se ollut rehellisesti hankittua.

Menin aivan pohjalle. En halunnut tavoitella enää mitään. En tiennyt mistä tulin, tai keitä oikeat vanhempani olivat. Tiesin vain, että olin jostain päin Kiinaa, jostain pienestä ja köyhästä kylästä. Aloin käyttää päihteitä. Vanhempani suuttuivat tietenkin entisestään. Lopulta veljeni, joka oli jo valmistunut yliopistosta, tuli apuun. Hän oli jo opiskeluaikana alkanut sijoittaa ja saanut sillä haalittua sievoisen summan rahaa. Hän vei minut Hongkongin pörssiin ja opetti minulle kädestä pitäen sijoittamisen alkeita. Veljeni kontaktien avulla pääsin töihin pieneen firmaan, joka kontaktoi varakkaita sijoittajia. Sain veljeltäni hyviä vinkkejä siitä, keihin minun kannatti ottaa yhteyttä. Veljeni myös varoitti minua kiinalaisista, jotka esittivät sijoittajia, mutta olivat todellisuudessa rikollisia. Arvostan veljeäni, hänen älykkyyttään ja ahkeruuttaan ja neuvojaan. Mutta tuolloin en selvästikään arvostanut noita tärkeitä neuvoja tarpeeksi. Olin ollut töissä vajaat kaksi vuotta, kun eräs sijoittaja nimeltään Kang Zhi otti minuun yhteyttä. Minulla meni jo taloudellisesti hyvin ja olin alkanut uskoa itseeni. Kang Zhi lupasi minulle ruhtinaalliset osuudet sijoitusvoitoistaan, joten en typeryyksissäni tarkastanut hänen taustojaan. Se oli suurin virheeni.

Hoitaessani Kang Zhin sijoituksia minä aloin äkkiä rikastua. Se tunne oli ihmeellinen. Tajusin, että mies oli todella varakas ja luulin, että minua oli potkaissut onni, kun olin saanut hänet asiakkaakseni. Todellisuudessa Kang Zhi oli ottanut minut kohteekseen. Eräänä iltana, kun olin palaamassa työpaikaltani kotiin, minut kaapattiin. Ei siinä ole mitään kerrottavaa. Auto pysähtyi viereeni, sisältä ryntäsi kaksi aseistautunutta miestä, jotka löivät minua muutaman kerran ja pakottivat sitten autonsa takapenkille. Siitä alkoi matkani Kiinaan. Tietenkin olin peloissani, mutta jollain kierolla tavalla olin myös ylpeä. Tiesin kyllä, että Kiinaan kaapattiin ihmisiä, mutta vain merkittäviä ja menestyneitä henkilöitä. Arvelin, että minun täytyi olla merkittävä, jotta Kiinan valtio kiinnostuisi minusta. Tämä voi kuulostaa sinusta aivan sairaalta, mutta sellaiselle kuin minä, joka olin aina elänyt veljeni menestyksen varjossa, jopa kaappaaminen tuntui hienolta. Ainakin joku arvosti minua.

Karu totuus odotti Pekingissä. Valtio ei ollut kaapannut minua, vaan järjestäytynyt rikollisuus. En tiedä mitä olin odottanut. Luulen, että vankileiri olisi voinut olla jopa parempi paikka kuin se, mihin jouduin. Siitä hetkestä alkoivat elämäni synkät vuodet.

En tiedä miten kirjoittaisin sinulle tästä. Haluaisin kertoa kaiken, mutta totuus on, etten itsekään muista kaikkea. Osittain se johtuu siitä, että käytin päihteitä. Osittain siitä, että en halua muistaa niitä aikoja. Minä en missään vaiheessa tiennyt, etteivät kaikki siellä olleet ihmisiä. Olen tajunnut sen vasta nyt, kun olen tavannut sinut. Myös sen vuoksi tätä on vaikea kirjoittaa. Minä tiedän, että sinulla on oma yhteisösi, jonka jäsen minä en ole. En tiedä, mitä sinun tuttavasi tekevät. Mutta minä voin kertoa sinulle, tai voin yrittää kertoa sinulle, miten kamalaa on olla sellaisessa yhteisössä ihmisenä.

Triadeilla oli monta ”tasoa” tai paikkaa, jossa heillä oli väkeä töissä. Pahin kaikista oli Lootuspuisto. Kaikki joutuivat aloittamaan sieltä. Kang Zhi johti sitä. Se oli rikollisten huvittelupaikka. He saivat tehdä meille mitä tahansa, paitsi tappaa meitä. Vahinkoja tietenkin sattui siinä menossa. Vahingoista he joutuivat maksamaan Kang Zhille. Ja vuorokauden sisään kuolemasta Lootuspuistoon oli jo tullut uusi orja. Me olimme niin sekaisin päihteistä, ettemme onneksemme tajunneet kaikkea, mitä siellä tapahtui. Minulla ei ollut aivan yhtä vaikeaa, sillä Kang Zhi piti minua mielellään omana omaisuutenaan. Se ei silti ollut helppoa. Halusin pois keinolla millä hyvänsä ja niinpä eräänä yönä Lootuspuiston vakikävijä, naisrikollinen nimeltä Liu Qiu, sanoi tekevänsä minusta triadin. En tietenkään tajunnut sen tarkoittavan sitä, että minut tapettaisiin. Kang Zhi ei olisi halunnut luopua minusta, mutta hän oli velkaa Liu Qiulle. Niinpä rikolliset naulasivat minut (kyllä, kirjaimellisesti) kiinni baaripöytään ja alkoivat tatuoida minua. Sen olisi pitänyt tappaa minut. Muistan hakkaavan kivun ja vihlovan kirvelyn, kun haavoihin kaadettiin paloviinaa. Muistan naurun, kun rikolliset seurasivat toimitusta ja löivät vetoa siitä, missä vaiheessa minä kuolen. Se tuntui kestävän ikuisuuden. Jossain vaiheessa minut käännettiin ympäri ja tatuointi jatkui selkäni puolella. Menetin tajuntani ja toivoin, että kuolema oli viimein tullut.

Niin kuin tiedät, minä en kuollut. Vielä tänä päivänäkään en tiedä, mitä tapahtui. Kun tulin tajuihini, baari oli pirstaleina ja seinät ja lattia olivat täynnä verta. Olin alasti, mutta tuntui siltä, kuin minulla olisi ollut vaatteet, koska olin nyt tatuointien peitossa. Ensimmäiseksi taisin tarkistaa, oliko yksikään viinapullo jäänyt ehjäksi. Arvelin baarissa olleen tappelun ja minut oli jätetty jälkeen siksi, että kaikki luulivat minun kuolleen. Liu Qiu tuli hakemaan minua. Hän kertoi, että olin selvinnyt initiaatiosta ja että itse järjestön johtaja Jadekeisari oli minusta kiinnostunut. Lähdin Liu Qiun mukana Veitsien laaksoon, joka oli taistelijoiden paikka. Liu Qiu johti sitä ”tasoa”.

Veitsien laaksossa minun odotettiin tottelevan Liu Qiun käskyjä kyseenalaistamatta. Minulle annettiin käsiase ja kerrottiin, että se tulisi olemaan tärkein työkaluni. Mitään muuta en tarvinnut. Me olimme tappajia Veitsien laaksossa. Siellä tarvitsin päihteitä vielä enemmän kuin Lootuspuistossa. Minun on pakko kertoa sinulle, että minä olen tappanut. En ole siitä ylpeä, enkä voi syyttää siitä ketään muuta. Loppujen lopuksi se olin minä, joka painoin liipaisinta. Mutta minä en koskaan tehnyt muuta. Minä en nauttinut siitä, en mässäillyt sillä. En kiduttanut enkä koskaan ole nostanut asetta sellaista vastaan, joka on ollut puolustuskyvytön. Minusta tuntui oudolta, että vaikka en totellut kaikkia käskyjä, minä sain silti jatkaa. Luulin hölmöyksissäni, että se oli arvostusta. Nyt tajuan, ettei se ollut sitä. He kaikki vihasivat minua, mutta eivät voineet tehdä minulle mitään, sillä Jadekeisari oli minusta kiinnostunut. Minä kuuluin hänelle, eikä kukaan muu saanut vahingoittaa minua.

Sitten lopulta neljän vuoden jälkeen koitti päivä, jolloin minun elämäni muuttui paremmaksi. Se muuttui paremmaksi siksi, että silloin minut lähetettiin New Yorkiin. Pääsin vapaaksi Jadekeisarin hovista, mutta pääsin myös sinun luoksesi, vaikka en silloin tiennytkään, että löytäisin rakkauden ja halun elää toiselta puolelta valtamerta. Liu Qiu kertoi minulle, että Jadekeisarilla oli minulle aivan erityinen tehtävä. New Yorkissa työskennellyt Jadekeisarin alainen Ru oli tuottanut perheelle pettymyksen ja minun oli tultava New Yorkiin ottamaan hänen paikkansa.

Tiedäthän sinä, että minä tulin tänne pahoissa aikeissa. Olin tottunut tottelemaan johtajiani ja olin ylpeä siitä, että minulle oli uskottu tärkeä tehtävä. Minun tuli ottaa New York haltuuni ja valmistaa se Jadekeisarin tuloa varten. Millaisissa valheissa olinkaan elänyt. Ja millainen ihmisraunio minä olisin, ellen olisi tavannut sinua? Muistan vieläkin meidän ensikohtaamisemme sinun isoisäsi tehtaassa. Muistan sinun tummat silmäsi, joiden käskevä katse oli minulle niin tuttu. Silloin en vielä tajunnut, miten erilainen sinä olit kuin ne, jotka minua aikaisemmin olivat sillä tavoin katsoneet. En myöskään tiennyt, miten perusteellisesti se hetki muutti minun elämäni. Paremmaksi, paljon paremmaksi.

Ja no, lopun tästä tarinasta sinä tiedätkin. Minä vapauduin Jadekeisarin otteesta, mutta minun jälkeeni tänne lähetettiin muita. Ja heidän kanssaan sinä joudut taistelemaan, niin olen ymmärtänyt. Se tuntuu minusta pahalta. En halua ajatella, että se pahuus, jonka kohtasin Pekingissä, tulee tänne. Toisaalta minä en todellisuudessa tunne sitä pahuutta. Luulen, että sinä ymmärrät sitä paremmin.

Mutta halusin kirjoittaa sinulle tämän siksi, että tiedät, että olen joskus ollut osa sitä pahuuden maailmaa. Mutta se, miten me toimimme täällä New Yorkissa, se on erilaista. Minä en halua rikollisuuden täällä ottavan koskaan sellaisia muotoja kuin se otti Pekingissä. Toivon vain, että voit luottaa minuun tässä asiassa.

Rakastan sinua niin kovin paljon. Joka päivä odotan, että aurinko laskisi ja näkisin sinut jälleen. Nytkin vain odotan, että aika kuluu.

Sinun,
Fang

[Kronus]

Niinkö? Aika henkilökohtaista. Onhan meillä kaikilla oma tarinamme siitä. Tai no, voin kai minä kertoakin. Mutta minullakin on sitten kysymys sen jälkeen.

Hänen nimensä oli Nathan, Nathan Brickner. Näin hänet ensi kerran Bostonin opiskelijavapaaehtoistyön aloituskokouksessa. Hän oli lääketieteen opiskelija, kaksi vuotta minua edellä. Hän istui pöydänkulmalla, opiskelutovereidensa ympäröimänä, ja nauroi jollekin jutulle, kun tulin sisään. Hän katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi “hei”, ja hänen ylähuulensa mutristui hieman kun hän hymyili. Hänen ylähuulensa mutristui aina suloisesti kun hän hymyili aidosti. Hän oli todella komea, kauniit silmät ja leuka kuin veistoksella. Ja ihanan pehmeä otsatukka joka kihartui aina itsepäisesti vasemman silmän ylle. Kun näin hänet silloin ensimmäistä kertaa, en edes uskaltanut katsoa häntä kohti pientä hetkeä pidempään, saati vastata hänelle. Kurkkuni muuttui yhtäkkiä kuivaksi, nolostuin, hermoistuin ja menin äkkiä istumaan, ettei hän näkisi minun punastuvan.

Uskalsin vilkaista häntä uudestaan, ihan nopeasti, vasta kun tilaisuus oli jo alkanut. Katsoin heti pois, sillä hän katsoi takaisin. Tunsin kuinka kasvoni muuttuivat punaisiksi korvia myöten, enkä kuullut esitelmästä sanaakaan. Istuin siinä ja koitin keskittyä vapaaehtoistyöhön jonka tähden oli paikalle tullut. Mutten voinut olla vilkuilematta häntä välillä, salaa. Tai ainakin luulin ettei hän huomaisi minua, ettei hän tosissaan voisi huomata minua kuten minä huomasin hänet. Siksi että minä olin ujo ja tavallinen ja kankea, enkä uskaltanut edes vastata hänelle “hei”.

Minä olin näet vasta muuttanut yksin Bostoniin ja aloittanut lakimiehen opintoni. Siihen asti olin asunut Jerseyssä perheeni kanssa. Aasialaisessa perheessä lapsilta odotetaan paljon. Kotona minä opiskelin ja soitin viulua, pänttäsin ja harjoittelin. Siksi juuri olin osallistunut vapaaehtoistyöhön, koska minulla oli ensimmäistä kertaa omaa aikaa ja halusin tehdä jotain mikä ei liittynyt opiskeluun tai soittamiseen. Minulla ei juuri ollut ollut aikaa ystäville, pojista nyt puhumattakaan. Muut tytöt olivat kaikki ehtineet jo seurustella, he osasivat puhua pojille itsevarmasti ja flirttailla vaikka huvikseen. Minä taas olin ujo ja epävarma, tylsä ja säälittävä.

Siksi karkasin tilaisuuden päätyttyä äkkiä pois, ja tunsin itseni typeräksi. Olin varmasti käyttäytynyt oudosti ja nolannut itseni, enkä osannut päättää menisinkö seuraavaan tapaamiseen ollenkaan. Vapaaehtoistyö oli tärkeää, ja olin ilmoittautunut. Mutta minulla ei ollut kunnon muistiinpanoja koska en ollut kuunnellut. Ainoa kokouksessa kuulemani asia joka minulle oli jäänyt mieleen oli Nathanin nimi. Nolaisin itseni koska en tiennyt mitä meiltä odotettiin. Mutta mitä jos joutuisin samaan ryhmään Nathanin kanssa? Silloin nolaisin itseni varmasti vielä pahemmin, ja kaikkien nähden, kun en osaisi puhua ja muuttuisin vain tulipunaiseksi. Mutta halusin silti nähdä hänet uudelleen, päästä hänen lähelleen. En saanut häntä mielestäni luennoilla, syödessä, yölläkään.

Melkein koko viikon olin pois tolaltani. Seuraava tapaaminen lähestyi ja se jännitti enemmän ja enemmän. Sitä edeltävänä iltana jäin kahvioon juomaan teetä rauhoittaakseni hermojani. Se ei auttanut lainkaan. Ei varsinkaan kun Nathan käveli sisään. Minä jähmetyin ja katsoin poispäin, mutta kuulin kuinka hän tilasi kaakaon. Ja sitten näin ikkunan heijastuksesta kuinka hän käveli minua kohti. Sormiani alkoi nipistellä ja olin pudottaa kuppini. Ja noin vain hän kysyi saiko istua alas ja alkoi jutella vapaaehtoistyöstä. Hän muisti minut, ja halusi puhua minulle! En muista keskustelusta enempää kuin että hän ei pitänyt minua omituisena ja ottaisi minut mielellään ryhmäänsä huomenna.

Ja kun hän lähti kaikki oli toisin. Minä halusin juosta ja tanssia. Me tapaisimme taas huomenna, enkä minä malttanut odottaa. En olisi malttanut nukkua tai käydä aamun luennoilla, enkä välittänyt siitä. Laskin vain minuutteja siihen että näkisin Nathanin, ja yritin päättää mitä pukisin päälleni. Hän oli antanut minulle rohkeutta, ja kun näin hänet taas, pystyin tuskin enää irrottamaan katsettani hänestä, ja hän puhui minulle ja hymyili ja nauroi. Kaikki näkivät kipinät välillämme, mutta minä en välittänyt, koska olin niin onnellinen. Tapaamisen jälkeen me lähdimme kaksin, emmekä olleet menossa minnekään. Me vain kävelimme ja juttelimme ja hymyilimme, emmekä olisi ikinä halunneet sen illan päättyvän.

Niin me aloimme tapailla ja seurustella. Se oli vakavaa, olin korviani myöten rakastunut häneen. Hän oli vanhempi ja rohkeampi ja kokeneempi, mutta meillä oli silti niin paljon yhteistä. Ja tiesin Nathanin olevan myös tosissaan, kun näin miten paljon hän silti jännitti minun perheeni tapaamista, kun menimme yhdessä syntymäpäivänäni ravintolaan syömään. Hänen perheensä oli juutalainen ja osasi myös olla vaativa, ja hän otti opintonsa hyvin vakavasti. Hän ymmärsi hyvin kaiken sen, mitä kukaan ei ennen ollut ymmärtänyt. Sen miksi tein mitä tein ja olin kuten olin. Hän kannusti minuakin opiskelemaan ja osasi auttaa aina kun se oli vaikeaa. En voinut enää kuvitellakaan elämääni ilman häntä, ja me rakensimme yhdessä yhteistä tulevaisuutta.

Sitten jotain tapahtui. Oli meillä riitoja ollut, muttei koskaan ennen sellaista. Se alkoi jostakin täysin mitättömästä asiasta, ja yhtäkkiä Nathan ei enää halunnut puhua minulle. En tajunnut mitä oli tapahtunut, mutta kun hän ei halunnut tavata minua, aloin epäillä että hänellä oli joku toinen. Minä suutuin ja huusin hänelle, ja itkin yksin illat ja aamut. Vihasin ja rakastin häntä yhtä aikaa, eikä hän välittänyt, ja se teki kaikkein eniten kipeää. Miten hän saattoi tehdä jotain sellaista? Mitä hirveää minä olin tehnyt hänelle? Ja mitä kaikkea olisin voinutkaan tehdä jotta olisin hänelle yhtä tärkeä kuin ennenkin?

Sitten myöhemmin, kun liian paljon asioita oli tehty - asioita joita ei vain voinut enää peruuttaa - näin hänet kaupungilla. Näin hänen katseessaan kaipuuta jonka hyvin tunnistin, ja me menimme kahvilaan istumaan. Han sanoi pitävänsä minun perheestäni. Olin ottaa sen loukkauksena, koska ennen hän piti kyllä minusta, mutta hän jatkoi kertomalla ettei hänen perheensä pitänyt minun perheestäni. Näin ettei se ollut Nathanille helppoa, mutta hän halusi kertoa minulle jotain. Sitä ei ollut helppo myöskään kuunnella, mutta olin sen velkaa hänelle ja itselleni. Vaikka menneisyyttä ei voinut enää korjata, halusin sentään tietää mikä meidän onnemme oli voinut särkeä.

Nathan ei sanonut sitä näin, mutta ymmärsin ettei hänen äitinsä hyväksynyt minua. Kyse ei ollut vain uskonnosta, vaan urasta ja työstä. Juutalainen kasvatus vaatisi omistautumista, varsinkin sellaiselta kuin minä. Nathanin lapset tulisi kasvattaa kotona juutalaiseen tapaan, ja se merkitsisi täysin työstä ja urasta luopumista, varsinkin minunkaltaiselleni. Enkä minä halunnut heittää menemään kaikkea sitä vaivannäköä ja puurtamista, minkä tähden olin päässyt opiskelemaan lakia. Minä halusin käyttää tietoani ja taitojani, halusin luoda uran. Minä halusin tehdä vanhemmistani ylpeitä saavuttamalla sen mistä hekin haaveilivat.

Sanoin Nathanille että hän pilasi kaiken kuuntelemalla äitiään, ennen kuin lähdin. Jos hän tosissaan uskoi että minut oli tarkoitettu lakimieheksi eikä kotiäidiksi, hänen olisi pitänyt katkaista välinsä äitiinsä, ei minuun. Sitä olen katunut. Jos en itse olisi kuunnellut äitiäni, hänen toiveitaan ja neuvojaan, me olisimme ehkä vieläkin yhdessä. Tai oikeammin, en olisi ikinä edes tavannut Nathania.

Ja siinä oli tarina minun ensirakkaudestani. En tiedä, ehkä se johtuu viinistä, mutta sitä ei ollut niin vaikea kertoa kuin ajattelin. Se vain tuli ulos minusta. Teki varmaan hyvää kertoa se ääneen, jollekin luotettavalle. Niin, sinulle. Mutta nyt, minulla on myös yksi henkilökohtainen kysymys: Kuka sinusta on tehnyt noin… noin synkeän, herra Vanderbilt?

[kardinaali]

New York, lokakuu 1989

Pilvenpiirtäjä kohosi viidennellä avenuella muiden kaltaistensa vieressä ylväänä ja vauraana. Vain kaikkein varakkaimmat pystyivät hankkimaan asunnon tuosta himoitusta talosta, ja vain yksi oli riittävän rikas omistamaan koko talon.

Lyonell Lowstein, jonka edustusasunto kattoi koko pilvenpiirtäjän viidennen kerroksen, omisti New Yorkissa enemmän arvokiinteistöjä kuin jaksoi välittää. Hän oli lakannut pitämästä omaisuudestaan kirjaa sen jälkeen, kun oli vauraudessa ylittänyt Fitzwilliam Drummondin, jonka Lyonell tiesi vauraammaksi kuin Montgomery Vanderbildin. Hän oli pitänyt varallisuutensa ja vaikutusvaltana salassa, kunnes lopulta kiukuspäissään oli paljastanut sen kilpailijoilleen. Syynä oli yksinkertaisesti se, että Camarilla oli itse raivannut Fitzwilliamin pois tieltä, ennen kuin Lyonell oli ehtinyt tehdä sitä. Se oli saattanut Lyonellin raivon valtaan. Enää hänellä ei ollut ketään, kenelle kostaa. Fitzwilliam Drummond oli ollut Lyonellin vihollinen jo Euroopassa. Toisaalta, Lyonell mietti, Fitzwilliam oli hävinnyt. Hän oli joutunut omiensa nujertamaksi ja menettänyt valtansa ja todennäköisesti henkensä tietäen, että Lyonell jäisi New Yorkiin kasvattamaan valtaansa.

Menetettyään halunsa sotimiseen, Lyonell oli hetken aikaa ollut vailla päämäärää. Toki hänellä oli suunnattomasti vaikutusvaltaa niin elävien kuin kuolleidenkin maailmassa, mutta se valta kyllästytti häntä. Sitten oli tapahtunut ihmeellinen asia. Lyonell oli löytänyt sielunsa, kuten hän sitä kutsui, vaikka oli luullut kadottaneensa sen kauan sitten. Ja miten eriskummallisella tavalla se oli hänen luokseen tullutkaan? Se oli jotain herkkää ja haurasta, jotain sellaista, joka ei kuulunut siihen vaarallisen, kovaan ja väkivaltaiseen maailmaan, jossa Lyonell eli. Se muistutti Lyonellia siitä, millainen hän oli joskus ollut. Ja millainen kainiitti hänestä olisi voinut tulla, jos asiat olisivat aikoinaan menneet eri tavalla. No, se oli menneisyyttä, Lyonell ajatteli.

Viidennen kerroksen hulppea asunto oli lähes pimeä, lukuun ottamatta muutamaa satiinikupuista seinälampettia, sillä Lyonell ja hänen seurassaan olevat olennot eivät tarvinneet valoa nähdäkseen. Rosita, joka edelleen muistutti sitä kuvankaunista espanjalaista aatelistyttöä, joka hän aikoinaan oli ollut, makaili laiskasti Lyonellin sohvalla ja nautti ystävänsä ja kollegansa tarjoamisista. Kalpea, vaalea nainen retkotti Rositan vieressä lähes verettömänä. Toisessa päässä pitkää sohvaa istui neonkeltaiseen kauluspaitaan ja mustiin farkkuihin pukeutunut kiinalaismies, joka kuvotti Lyonellia. Mies ei ollut kainiitti, eikä hänellä tuntunut olevan mitään yhteistä Lyonellin kanssa. Mutta kuitenkin mies oli täällä, Lyonellin edustusasunnossa, ja vieläpä Rositan seuralaisena.

”Sinä olet tappanut minun tyttöni”, Lyonell sanoi kävellessään Rositan luokse ja tunnustellessaan velton, vaalean tytön rannetta. Heikko pulssi oli vielä havaittavissa, mutta se sammuisi pian.

”Onhan sinulla niitä lisää”, Rosita vastasi ja suoristautui. Hän oli pukeutunut mustaan satiinimekkoon, joka myötäili hänen hoikkaa vartaloaan, ja jonka sivussa oleva halkio ulottui aina lantiolle asti.

”On kyllä, mutta ne ovat nyt pelaamassa tennistä, joten minulla ei ole mitään syötävää”, Lyonell sanoi välinpitämättömästi. Hän ei pitänyt siitä, että hänen ihmisiään tapettiin turhan päiten.

”No, miten on? Suostutko sinä tukemaan Shaoqinin hanketta?”, Rosita kysyi ja pudotti tytön ruumiin lattialle.

Lyonell katsoi naista ärsyyntyneenä. Rositalla ja hänellä oli pitkä menneisyys yhdessä ja Lyonell oli valmis tekemään melkein mitä tahansa Rositan hyväksi. Mutta nainen oli viime aikoina menettänyt uskottavuuttaan ja se oli heikentänyt hänen asemaansa. Lyonell ei halunnut tulla vedetyksi mukaan siihen syöksykierteeseen.

”Paljonko te tarvitsette?” Lyonell kysyi.

Rosita katsoi kiinalaismiestä, joka vihdoinkin sai tilaisuuden puhua.

”Kahdeksansataa tuhatta dollaria”, mies sanoi hymyillen leveästi.

”Amerikan vai Hongkongin dollareita?” Lyonell kysyi, vaikka tiesikin vastauksen.

”Amerikan”, kiinalaismies vastasi, loi katseensa lattiaan, eikä enää hymyillyt. Nyt Lyonell puolestaan hymyili. Kysymyksen tarkoitus oli ollut osoittaa kiinalaismiehelle tämän oikea paikka ja Lyonell oli onnistunut siinä.

”Ole nyt järkevä, Lyonell”, Rosita puuskahti. ”Eihän se ole sinulle mitään. Kuinka suuri sinun omaisuutesi edes on?”

”En tiedä”, Lyonell sanoi kohauttaen olkiaan. ”Enemmän kuin jaksan välittää. Mutta en minä olisi tässä asemassa, jos olisin jakanut rahaa ilmaiseksi kaiken maailman onnenonkijoille.”

”No jos et halua lainata rahaa hänelle”, Rosita sanoi verkkaisesti, ”Niin lainaa sitten minulle.”

Rosita tuli aivan Lyonellin viereen, kiinni häneen, ja kietoi kätensä miehen ympärille. Rosita ei ollut Lyonellin tyyppiä, mutta se ei ollut haitannut kaksikkoa aikaisemminkaan, olivathan he kumpikin kainiitteja. Mutta Rositan viehätysvoima oli alkanut laantua hänen moraalittoman elämänsä myötä. Lyonell työnsi naisen tylysti kauemmas.

”Sinulla ei koskaan ole varaa maksaa lainaasi takaisin”, Lyonell sanoi.

Rosita oli selvästi loukkaantunut. Lyonell kohteli häntä tylysti, vaikka heillä oli pitkä historia yhdessä. Lyonell aisti Rositan pettymyksen ja tiesi, ettei siitä seuraisi mitään hyvää.

”Mutta minä kirjoitan shekin”, Lyonell jatkoi, ”Jos annat yhden laumoistasi minun käyttööni. Vain yhden tehtävän ajaksi, sitten velkasi on kuitattu.”

”Miksi et käytä omiasi?” Rosita tiuskaisi.

”Minä käytänkin, mutta en kaikkia. Heistä ei ole siihen. Mutta sinulla on… miten sen nyt sanoisi… laumoja, jotka eivät piittaa omasta tai toistensa hyvinvoinnista. Juuri sellaisen minä tarvitsen.” Lyonell katsoi Rositaa. Hän oli sanonut ehtonsa, Rosita voisi tarttua siihen tai lähteä kotiinsa tyhjin käsin.

Rositan silmät leimusivat. Hän katsoi kiinalaismiestä, joka istui sohvalla hiljaa, aivan kuin asia ei koskettaisi häntä.

”Ja ei”, Lyonell sanoi nopeasti. ”Minä en halua tuollaisia. Haluan kainiittilauman.”

”Hyvä on”, Rosita sanoi lopulta.

Lyonell hymähti. Rosita siis arvosti tuota kiinalaista kummajaista enemmän kuin itselleen uskollisia kainiitteja? Se ei luvannut hyvää naisen tulevaisuudelle. Lyonell käveli työpöytänsä ääreen ja sytytti himmeän kirjoitusvalon. Sitten hän kaivoi laatikosta shekkivihkonsa. Kahdeksansataa tuhatta dollaria ei ollut hänelle summa eikä mikään. Mutta periaatteistaan hän halusi pitää kiinni. Rositalle hän ei enää koskaan antaisi mitään ilmaiseksi.

Lyonell ojensi shekin Rositalle, joka nappasi sen sanaakaan sanomatta. Sitten nainen poistui kiinalaismies kannoillaan. Lyonell jäi yksin pimeään huoneistoon, jonka lattialla makasi yksi hänen naisistaan kuolleena. Rositan vierailut eivät toden totta olleet miellyttäviä ja Lyonell pohti, olivatko ne koskaan olleetkaan?

[kardinaali]

Manhattan New York, lokakuu 1989

Kolea lokakuinen aurinko työnsi säteitään puisten kaihtimien raosta sisään sotkuiseen työhuoneeseen. Leveä kirjoituspöytä oli täynnä kansioita ja papereita. Tietokoneen harmaa monitori hurisi keskellä kaaosta ja pölyhiukkaset tanssivat auringon valokeilassa sen yläpuolella. Agentti John Smith joi kahvia työtuolissaan ja tuijotti papereita edessään. Miehen hiukset olivat sotkuiset ja parta ajamatta. Hän oli loputtoman uupunut.

Miksi juuri hän? Miksi hän sai kaikki ikävät ja vaikeat tapaukset? Hän ei väsymykseltään ymmärtänyt puoliakaan lukemastaan tekstistä, eikä hän olisi ymmärtänyt asiaa muutenkaan kunnolla. Se oli hänelle täysin vierasta, täysin tuntematonta maailmaa. Mutta juuri tätä kai hän oli halunnut? Hän oli nimenomaan pyrkinyt töihin osastoon, joka keskittyi Maan ulkopuolisiin uhkiin. Sisimmässään John Smith oli seikkailija, vaikka hän ei ollutkaan läpäissyt koetta, joka olisi mahdollistanut hänelle jännittävät kenttätehtävät. Sen vuoksi hän oli jämähtänyt pölyiseen toimistoon ja seikkailija hänen sisällään kuoli aina hiukan joka päivä.

Sisäpuhelimen piippaus keskeytti agentti Smithin hiljaisen murehtimisen.
”Niin?” Smith sanoi painaessaan puhelimen vilkkuvaa valoa ja avatessaan yhteyden kaiuttimeen.

”Joko sinun raporttisi on valmis?” Tiukka naisääni sisäpuhelimen toisessa päässä kysyi.

”Mikä niistä?” John Smith kysyi kuivakasti.

”Mieluiten kaikki. Mutta minä tarvitsen raportin Q25i, hyvä jos saisin saman tien. Esittelen sen kollegoilleni iltapäivän kokouksessa.”

John Smith kaivoi kansion Q25i paperipinon alta. Hänen sydämensä miltei pysähtyi. Hän ei ollut edes kajonnut raporttiin.
”Tuota…”, Smith nielaisi. Hänen kurkkunsa oli kuiva. ”Tässä menee vielä tovi.”

”Pistä töpinäksi. Tarvitsen sen ennen neljää, että voin tutustua siihen”, naisääni sanoi kiukkuisesti. Puhelu katkesi.

Jos agentti Smith oli ollut aikaisemmin väsynyt ja alakuloinen, niin nyt hän oli kauhuissaan. Raportti oli tullut kentältä kolme päivää sitten. Se oli hänelle täysin vieras. Hän vilkaisi papereita ja kurtisti kulmiaan. Se sisälsi liitteitä, joita hän ei osannut lukea. Niitä ei oltu käännetty englanniksi.

”Voi hyvä ihme sentään, mitä minä teen?” hän sanoi itselleen, koska ketään muita ei ollut kuulemassa.

Hän joi kylmän kahvin loppuun ja nousi venyttelemään. Pieni taukojumppa yleensä auttoi häntä ajattelemaan selkeästi. Se ei pettänyt tälläkään kertaa. John Smith muisti vangin, josta juuri nyt olisi hänelle erityisen paljon hyötyä. Hän otti raportin Q25i pöydältä ja lähti huoneestaan kohti hissejä.

****
Shih Lai makasi lattialla ja mietti, millaista olisi kävellä katossa kuin kärpänen. Jos selli ei olisi ollut niin ankea, sitä olisi voinut vaikka kokeilla. Mutta hän oli ollut tuossa valkoisessa kopissa aikaisemminkin ja tiesi varsin hyvin, että sen tarkoitus oli tappaa kaikki luovat ajatukset, joita hänen päässään syntyi. Vankeus oli raskasta, mutta Liaon kiukku oli raskaampaa. Ainakin hän oli nyt suojassa vaimonsa syytöksiltä, jotka ikävä kyllä olivat ansaittuja. Hän oli vain halunnut suojella Liaoa, eikä hän lopulta ollut keksinyt mitään muutakaan keinoa. Toki hän oli tiennyt, että syyttömänä Liao vapautettaisiin ennen häntä. Mutta siinä ajassa Shih Lai toivoi suunnitelmansa toimivan ja tilanteen Strawberry Lanella olevan ohi, niin ettei Liao joutuisi asettamaan itseään vaaraan.

Kolahdus sellikäytävän ovelta havahdutti Shih Lain ajatuksistaan. Hän kuunteli läheneviä askeleita. Tulijoita oli vain yksi. Kuka vangeista joutuisi nyt kuulusteluihin? Vai jotain paljon kauheampaa? Shih Lai oli kuullut eräältä toiselta vangilta kamalia asioita, eikä hän halunnut ajatella liikaa sitä, mikä häntä odottaisi. Askeleet pysähtyivät hänen sellinsä oven eteen. Hän huokasi ja nousi istumaan. Ehkä tämä tiesikin hyviä uutisia, hän ajatteli. Ehkä hän pääsisi kotiin.

*****
Tuttu kuulusteluhuone kellarissa oli karu. Siellä haisi vienosti betonille, johon sekoittui muualta kellarista tuleva kemikaalien haju ja lämpöisen kahvin tuoksu. Se tuli pannusta, joka nökötti kuulusteluhuoneen pöydällä.

”Otatko kahvia?” Agentti Smith kysyi Shih Lailta.

”Kiitos”, Shih Lai vastasi ja istuutui tuolille pöytää vastapäätä. Agentti Smith viittasi vanginvartijan poistumaan.

Kuuma kahvi virkisti Smithiä ja hän näki, että vankikin nautti siitä. Miehen kädet vapisivat hiukan, mistä Smith arvasi, että hänellä oli ongelmia alkoholin kanssa. Tai tässä tapauksessa sen kanssa, ettei sitä vankilassa saanut. Smith oli nähnyt päihderiippuvaisia vankeja ennenkin. Tämä ei ainakaan ollut väkivaltainen, kuten sellaiset, joiden vieroitusoireet kävivät ylivoimaisiksi. Mies hallitsi itsensä hyvin, agentti Smith ajatteli hiukan kateellisena.

”Mikä minun kohtaloni nyt on?” Shih Lai kysyi.

”Kohtalosi?” Agentti Smith kysyi hätkähtäen.

”Niin, mitä te aiotte tehdä minun kanssani? Minä haluaisin kotiin perheeni luokse.”

”Ai niin, aivan”, Smith toipui hätkähdyksestään ja otti virallisemman asennon tuolissaan. Hän oli selvästi loman tarpeessa.

”En tiedä. Luultavasti pääset pian vapaaksi. Sinä et käsittääkseni ole tehnyt mitään erityisen vakavaa.”

”Hmmm”, Shih Lai hymähti juodessaan kahviaan. Miten paljon nämä oikeastaan tiesivät? Hänellä oli kammottavan pitkä rikoshistoria. Mutta hän ei kuulunut järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Häneltä ei siis voitu kysyä mitään sellaista, mikä vahingoittaisi Fangin toimintaa.

”Voisitko vilkaista näitä papereita?” Smith sanoi ja otti esiin kansion Q25i. ”Sinä käsittääkseni puhut kiinaa äidinkielenäsi ja osaat myös lukea sitä?”

Shih Lai laski kahvikuppinsa hämmästyneenä pöydälle ja otti kansion. Mitä tämä nyt oli? Hän avasi sen ja kurtisti kulmiaan. Hän ei koskaan elämässään ollut nähnyt tällaisia virallisia papereita.

”Nämä ovat raportteja joltain vankileiriltä”, Shih Lai sanoi. Häntä kylmäsi. Yhtäkkiä maailma tuntui paljon pienemmältä. ”Minä en koskaan ole käynyt Kiinassa. En tiedä, mitä hyötyä minusta voisi sinulle näiden suhteen olla.”

”Jos nyt vaikka kertoisit, mitä niissä sanotaan?” Smith pyysi. Hän vältteli vangin katsetta, sillä tiesi, että tilanne oli erikoinen. Se oli jopa sopimaton.

Shih Lai luki. Ja mitä enemmän hän luki, sitä hämmentyneemmäksi ja järkyttyneemmäksi hän kävi. Millaisessa maailmassa hänen sukunsa oli aikoinaan elänyt? Raportista piirtyi esiin Kiina, jossa mitään erilaista ei suvaittu. Vaarallinen, kontrolloitu yhteiskunta. Häntä alkoi heikottaa.

”En… pysty”, Shih Lai sanoi ja laski paperit pöydälle. Hän hieraisi otsaansa.

”Etkö osaakaan lukea?” Smith kysyi pienoinen epätoivo äänessään.

”Osaan kyllä”, Shih Lai sanoi, ”Mutta en halua lukea tätä. Teksti on kamalaa. Se, mitä tässä kerrotaan… se on hirveää. Nämä ihmiset ja se, miten heitä kohdellaan.”

Agentti Smith ymmärsi. Hän tuijotti kahvikuppiaan ja mietti kuumeisesti, miten jatkaisi. Hänkään ei pahemmin piitannut väkivallasta tai kiduttamisesta, mutta edessään hän näki miehen, jolle väkivalta näytti olevan arkipäivää. Miksi mies oli niin järkyttynyt?

”En pyydä sinua lukemaan kidutuksista”, Smith sanoi lopulta. ”Haluan tietää, onko siellä jotain, mikä liittyy Yhdysvaltoihin?”

”Sinä siis haluat tietää, onko joku vanki kertonut jotain raskauttavaa samalla, kun häneltä revitään sormia irti?” Shih Lai ärähti. ”Vastaus on ei. Ei ole. Joko he eivät ole tienneet mistään mitään tai sitten he ovat, mutta eivät paljasta sitä. Sellaisia ihmiset sielläpäin ovat.”

Agentti Smith huokasi. Hän päätti uskoa vankia, koska se oli helpompaa. Mutta se tarkoitti myös sitä, ettei hänellä juuri olisi mitään kerrottavaa raportista. Ja se saattaisi olla hänen kannaltaan huono juttu. Hän ei itse toivonut joutuvansa vangin asemaan.

”Miksi sinä ajattelit, että siinä olisi jotain Yhdysvaltoihin liittyvää?” Shih Lai kysyi huomatessaan Smithin epätoivon. ”Nämä vangit eivät ole poliittisia vankeja. Tavallaan. Tai ehkä he ovat Kiinassa, en tiedä. Mutta eivät he siltä vaikuta, että he tietäisivät mitään kylmän sodan politiikasta, tai että he olisivat vakoilijoita.”

”En tiedä”, agentti Smith sanoi ohimoitaan hieroen. Hänelle oli kehittymässä ikävä päänsärky, mikä johtui stressistä ja kellarin huonosta ilmasta.

Shih Lai katseli agenttia kummissaan. Hän tajusi, että toinen mies oli jaksamisensa äärirajoilla. Mitä Smith juuri nyt todella tarvitsi, oli lepo ja kunnon ruoka. Shih Lai tajusi kaipaavansa ruokaa itsekin.

”Minä voin saada tuosta raportista jotain irti”, Shih Lai sanoi hitaasti. ”Mutta minun pitää ottaa hetki aikaa. Olen hiukan poissa tolaltani sen vuoksi, mitä luin. Sopiiko, että tapaamme vielä vaikka tunnin kuluttua? Jos oikein arvioin, täällä alkaa kohta olla lounasaika.” Aikaa oli vaikea arvioida, sillä missään ei ollut kelloa, eikä kellariin tullut luonnonvaloa.

”Hyvä on, tehdään niin”, agentti Smith vastasi. Hän oli epätoivoinen ja antoi siksi vangin sanella ehtoja. Jos hän olisi ollut yhtään paremmassa kunnossa, hän olisi muistanut oman asemansa.

Shih Lai nousi lähteäkseen ja agentti Smith viittoili kuulusteluhuoneen ikkunan läpi vanginvartijalle, että tämä voisi tulla hakemaan vangin pois. Ennen lähtöään Shih Lai katsoi vielä agenttia.
”Yksi kysymys vielä”, Shih Lai sanoi. ”Sinua kutsutaan agentti John Smithiksi. Mutta se ei taida olla sinun oikea nimesi?”

Agentti Smith hätkähti. Yhtäkkiä hänestä tuntui aivan siltä, kun joku olisi vienyt häneltä vaatteet päältä. Hänen tuli kylmä.
”Ei… ei se ole. Se on minun työnimeni”, hän vastasi lopulta. ”Miten päättelit sen?”

Shih Lai kohautti olkiaan: ”Siksi kai, että olet jo kolmas agentti John Smith, jonka minä tapaan. Ettekä te muistuta toisianne lainkaan. Sinä olet paljon mukavampi, kuin ne kaksi muuta.”

Agentti Smith jäi tuijottamaan vangin perään. Niin tosiaankin, hän ajatteli. Mahtoi olla hämmentävää, kun niin monella oli sama nimi.

*****
Shih Lain vatsa oli ollut oikeassa. Lounas tuoksui jo kellarin käytävällä, kun hän käveli vanginvartijan kanssa selliinsä. Sellikäytävällä Shih Lai näki vanhan miehen, jota kaksi vanginvartijaa talutti. Mies oli selvästi ollut jossain vähemmän mukavassa kuulustelussa, sillä hän oli uupunut ja kauttaaltaan hien peitossa. Hän tuskin pysyi jaloillaan. Shih Lai koitti tavoittaa vanhan miehen katseen, mutta tämän silmät olivat lasittuneet. Miksi sellainen hauras vanhus oli vankilassa? Shih Lain oli vaikeaa uskoa, että mies oli tehnyt mitään erityisen vakavaa. Toki vanhus saattoi olla erityisen törkeä talousrikollinen, mutta silti…Shih Lai mietti. Ei vanhus ansainnut tuollaista kohtelua.

Hetken kuluttua hän sai lounastarjottimen selliinsä. Aivan kuten aikaisemmillakin kerroilla, lounas oli kaikkea muuta kuin ravitseva. Shih Lai oli kiitollinen siitä, ettei hänellä sellissä ollut tilaa treenata. Ei hän niin ravintoköyhällä ruualla olisi edes jaksanut liikkua. Hän oli yksin asuessaankin syönyt paremmin, vaikka oli ollut rutiköyhä. Nykyisin hän sai nauttia Liaon tekemistä ruuista, jotka olivat taivaallisen hyviä. Shih Lain tuli äkkiä ikävä kotiin. Valtavan suuri ikävä. Ehkä kurjan ruuan ja tylsän sellin tarkoitus olikin murskata vangit siihen pisteeseen, ettei heitä enää kiinnostanut edes elää?
Sitten Shih Lai muisti väsyneen agentti Smithin. Miesparka ei ollut vanki, mutta hän oli aivan yhtä kurjassa kunnossa. Hänen työnsä ei näyttänyt kovin kuormittavalta, mutta ehkä se kuitenkin oli? Miksi muuten hän olisi ollut niin väsynyt ja niin iloton? Shih Lai pohti agenttia ja raportteja, joita hän oli lukenut. Ehkä sellainen uuvutti kenet tahansa, kun joutui lukemaan sellaisista kauheuksista, mutta ei voinut tehdä asialle mitään? Shih Lai tiesi, että vankileiri oli toisella puolella maailmaa. Hän ei voinut tehdä mitään niiden ihmisten hyväksi ja juuri se häntä ahdisti. Ja jos sellaisen ahdistuksen kanssa joutui elämään joka päivä, kuten agentti Smith kenties joutui, eikö sellainen veisi kenen tahansa voimat ja elämänilon? Tai se tieto, että oli töissä paikassa, jonka kellarin vankiselleissä virui kaltoin kohdeltuja vanhuksia? Miten sellaisen tiedon kanssa pystyi elämään?

Näitä julmasti kohdeltuja ihmisiä miettiessään Shih Lai tajusi äkkiä jotain. Hänen sydämensä alkoi hakata voimakkaammin ja häntä alkoi hermostuttaa. Ajatus oli kamala, mutta kenties siinä oli jotain perää. Hänen olisi pian päästävä puhumaan agentti John Smithin kanssa.

****
”Minä luulen, että noista kiinankielisistä raporteista selviää enemmän, kuin mitä päällepäin näkyy”, Shih Lai sanoi tullessaan kuulusteluhuoneeseen.

Agentti Smith viittasi vanginvartijan lähtemään. Hän ei halunnut vartijan tietävän, että näytti salaisia raportteja vangille. Se olisi hänen itsensä kannalta hyvin kohtalokasta.

Heti, kun ovi vartijan perässä oli kolahtanut kiinni, Shih Lai alkoi tutkia raportteja. Hän halusi aivan ensimmäiseksi selvittää, missä leiri sijaitsi ja kuka sitä piti yllä. Papereiden perusteella se ei ollut valtion leiri. Shih Lain paha aavistus sai vahvistusta. Logo paperin ylälaidassa ei ollut hänelle tuttu, mutta se edusti selvästi yksityistä tahoa, ei Kiinan kansantasavaltaa.

”Onko sinun työnantajallasi yhteyttä tähän leiriin?” Shih Lai kysyi.

Agentti Smith oli vaivaantuneen oloinen ja se oli aivan ymmärrettävää. Isänmaalliset amerikkalaiset eivät halunneet myöntää, että monilla heistä oli kytköksiä kommunistiseen maailmaan.
”Niinkin voisi sanoa”, Smith myönsi lopulta.

”Niin minä arvelinkin”, Shih Lai sanoi. ”Miksi muuten sinulla olisi nämä? Minä uskon, että teidän aikeenne sinällään ovat ihan hyvät ja kunnialliset, mutta vaikuttaa siltä, että joku käyttää teitä hyväkseen. Tämä kuolemanleiri ei ole tiedonkeruuta varten. Täällä ei etsitä vakoilijoita. Minä uskon, että tämä on paremminkin tehdas.”

Agentti Smith katsoi Shih Laita kummissaan. Kiina ja riistotyövoimalla pyöritettävät tehtaat olivat kyllä yhdistelmä, jonka hän ymmärsi, mutta hän oli melko varma siitä, ettei leirillä valmistettu mitään. Shih Lai tajusi, mitä Smith ajatteli.

”Minä en tajunnut ollenkaan, miksi näissä raporteissa on näin järjetöntä väkivaltaa. Se on aivan turhaa. Ja se vaivasi minua. Tuntuu aivan siltä, kuin tässä yritettäisiin tuhota ihmisiä mahdollisimman hitaasti. Että heille ehtisi tapahtua jotain ennen kuolemaa. Ja mitä enemmän minä sitä mietin, sitä varmempi olen siitä, että juuri sitä leirillä halutaan. Ei näistä ihmisistä haluta irti tietoja, heidän sielunsa halutaan tuhota”, Shih Lai selitti.

Nyt agentti Smith, joka jo hetken oli odottanut saavansa kuulla jotain hyödyllistä, nojautui pettyneenä tuoliinsa ja huokasi.
”Vai että sielut”, agentti Smith sanoi katkerasti. ”Minä otin ison riskin antaessani vangin lukea nämä tekstit ja mitä minä sain vastaukseksi? Jotain täysin turhaa, jota en voi esitellä esimiehelleni.”

”Mutta sinun pitää kertoa tämä!” Shih Lai huudahti. ”Tämä leiri pitää lakkauttaa mahdollisimman pian! He rakentavat siellä kuoleman armeijaa, etkö sinä käsitä? Eivätkä he tyydy riehumaan Aasiassa, ennemmin tai myöhemmin he ovat tulossa tänne. Ja minä uskon, joidenkin näiden tekstien perusteella, että he eivät rakenna vain sotilaita. Minä pelkään, että he rakentavat myös aseita. Kammottavia aseita. Sellaisia, jotka eivät ole tästä maailmasta.”

”Nyt riittää!” Agentti Smith hermostui. ”Sinä saat painua takaisin selliisi, tämä yhteistyö päättyy nyt tähän.”

”Sinä pyysit minun apuani, mutta sitten kun saat sitä, se ei kelpaakaan!” Shih Lai huusi takaisin. ”Ja vain siksi, etteivät minun puheeni sovi sinun maailmankatsomukseesi. Mitä sitten? Sen kun kutsut asioita eri sanoilla, kunhan kerrot tästä. Se leiri pitää lakkauttaa.”

Agentti Smith oli hetken hiljaa. Seikkailija hänen sisällään kehotti häntä olemaan rohkeampi. Halusiko hän aina vain istua toimistossa lukemassa raportteja siitä, mitä muut tekivät? Vai tarttuisiko hän tilaisuuteen ja alkaisi elää itsekin? Voisiko hän joskus olla sankari, joka tekisi maailmasta hiukan paremman paikan elää?

”Minä…”, agentti Smith aloitti, ”Minä mietin sitä, mitä sinä sanoit. Ja muuten, minun oikea nimeni on Ethan McLeod.”

”Ai?” Shih Lai hämmästyi.

”Niin, sinä kysyi aikaisemmin, mikä minun nimeni on”, agentti Smith selitti. ”Ja se on Ethan. Ethan McLeod.”

Shih Lai hymyili. Ehkä hän olikin onnistunut koskettamaan tätä toista miestä. Vanginvartija tuli hakemaan Shih Lain takaisin selliin, mutta ennen lähtöään hän sanoi vielä:
”Älä anna sen pahuuden tulla näiden seinien sisäpuolelle, Ethan. Minä tiedän, mistä puhun. Ja sinä voit vaikuttaa asioihin.”

Agentti Smith jäi yksin kuulusteluhuoneeseen. Hän mietti, miten asettaisi sanansa, kun tapaisi esimiehensä. Kiinalaismies oli sanonut, että hän, Ethan, voisi vaikuttaa asioihin. Seikkailija oli saanut toivoa. Aivan kuin aurinko olisi äkkiä alkanut paistaa siihen virallisilla papereilla ja mapeilla vuorattuun mausoleumiin, joka oli Ethanin sisäisen seikkailijan hautapaikka. Ethan näki asiat nyt selvemmin. Hän voisi vielä olla sankari. Kaikki toivo ei ollut vielä menetetty. Tapaaminen oli piristänyt häntä enemmän kuin kahvi. Ethan tempaisi takkinsa tuolin selkämykseltä ja lähti itsevarmuutta uhkuen tapaamaan esimiestään.

[kardinaali]

Chinatown, Manhattan New York, kevät 1990

“Ei voi olla totta, mistä nuo löytyivät?” Fang kysyi ällistyneenä katsoessaan pariakymmentä puulaatikkoa, jotka oli tuotu hänen nähtäväkseen.

”Cheung ravintolan takahuoneesta”, yksi hänen miehistään selitti. ”Hän ei ollut kertonut tästä meille, joten takavarikoimme laatikot. Nämä ovat ilmeisesti tulleet Kiinasta jo viime syksynä.”

Fang raotti uudelleen yhden laatikon kantta. Sen pohjalla makasi tiukalla kerällä hyvin kiukkuisen oloinen kuoppakyy. Koska Fang oli kasvanut Hong Kongista, hän tiesi jonkin verran näistä kiinalaisista käärmeistä. Ne olivat hyvin myrkyllisiä ja hyvin aggressiivisia. Mutta niitä käytettiin myös perinteiseen kiinalaiseen lääketieteeseen.

”Luuletko, että näitä on käytetty lääketieteellisiin tarkoituksiin?” Fang kysyi vilkuillessaan varuillaan kyytä.

”Cheung kieltää kaiken, tietenkin”, mies vastasi. ”Mutta tällä voi olla yhteys Qun vanhan pariskunnan kuolemaan. Heidäthän myrkytettiin, eikö vain? Minä kuulin, että he olivat käyneet syömässä Cheungin ravintolassa ennen sitä.”

”Siitä pitää ottaa selvää”, Fang sanoi. ”Tuokaa Cheung tapaamaan minua. Käärmeille meidän pitää löytää turvallinen paikka. FBI ei saa nähdä niitä. Ja jonkun pitää hoitaa niitä…”, Fang pohti ääneen ja pudisti päätään.

”Tämä taitaa olla Liaon heiniä. Hän osaa kenties myös kertoa, onko käärmeitä käytetty lääkkeiden valmistukseen. Mutta käärmeitä ei voi viedä heidän kotiinsa, heillä on pieni lapsi.”

”Mutta heidän talonsa kellarissa on käytöstä poistettu pyykkitupa”, Fangin seurassa oleva mies muisti. ”Me voimme viedä käärmeet sinne ja oveen voidaan asentaa tukeva lukko, niin etteivät talon lapset pääse sinne.”

Fang ei pitänyt ajatuksesta, että erittäin myrkylliset käärmeet vietäisiin taloon, jossa oli paljon lapsiperheitä.

”Ei…”, Fang sanoi lopulta. ”Ei, tuokaa ne minun luokseni.”

Häntä hirvitti, mitä Vanessa sanoisi käärmeistä, mutta Fang ei sillä hetkellä keksinyt turvallisempaakaan paikkaa niille. Ja lisäksi hän halusi tutkia laatikoita tarkemmin. Hän oli huomannut, että muutaman laatikon kyljessä oli punaisia kirjoitusmerkkejä, mutta niitä oli tarkoituksellisesti yritetty raapia tunnistamattomiksi. Fang halusi selvittää, mitä laatikoissa luki. Ehkä se kertoisi enemmän käärmeiden alkuperästä ja siitä, miten ne olivat päätyneet Chinatowniin hänen huomaamattaan.

****
Chinatown, Manhattan New York, kevät 1990

Puukko katseli varuillaan sohvalta, minne juuri kävelemään oppinut yhdeksänkuinen Tao taapersi pienillä jaloillaan. Puukon mielestä lapsi oli selvästi rasittavampi, kuin vielä muutama kuukausi sitten, jolloin sitä oli ollut vielä helppo päästä karkuun. Toisaalta Tao oli hyvin tarkkanäköinen lapsi. Hän huomasi herkästi, mikäli Puukko halusi olla rauhassa.

Myös Liao oli huomannut Taon herkkyyden ja se huolestutti häntä. Ei ollut aivan normaalia, että alle vuoden ikäinen lapsi osasi niin tarkasti lukea eläimen mielialoja. Liao tarkkaili poikaa mietteliäänä, samalla kun sitoi yrttejä nipuiksi.

”Tao, ei saa mennä sinne”, Liao sanoi, kun Tao tarrasi kiinni kirjahyllyyn. Poika rakasti kiivetä hyllyä ylös, mutta Liaon mielestä se oli liian vaarallista.

Tao katsoi äitiään uhmakkaasti ja alkoi päättäväisesti kiivetä. Liao jätti työnsä ja meni irrottamaan pojan hyllyn reunasta.

”Ei”, Liao sanoi painokkaasti ja osoitti hyllyä. ”Ei saa kiivetä. Siitä voi tulla iso pipi.”

”Minä voin viedä hänet puistoon”, Shih Lai sanoi tullessaan juuri suihkusta. Hän tiesi, että Liao tarvitsi välillä rauhallista aikaa keskittyäkseen töihinsä.

Tao rakasti puistoa. Hän kiipesi innoissaan rattaisiinsa Shih Lain hakiessa heille päällystakit, sekä muovisen ämpärin ja lapion. Kun ovi heidän perässään kolahti kiinni, Puukko näytti silmin nähden rentoutuneemmalta.

Kevät oli jo pitkällä ja Manhattanin ilma oli lämpöisen lempeä. Chinatownin kadut kuhisivat ihmisiä, mutta vaikka kaikki hymyilivät nähdessään iloisen pikkulapsen rattaissaan, hymyjen takaa paistoi huoli. Viime syksynä alkanut tehtaiden laittoman työvoiman kartoitus oli johtanut monen ihmisen irtisanomiseen. Koulut olivat olleet suljettuina jo yhteensä kahdeksan kuukautta. Tilanne alkoi olla kestämätön. Shih Lai näki kaikkialla kaduilla teini-ikäisiä tyttöjä ja poikia maleksimassa. Heillä ei ollut mitään tekemistä, ei koulua eikä työtä. Heidän elämällään ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Pienemmät koululaiset auttoivat äitejään tai isovanhempiaan kotona, tai yrittivät viritellä leikkejä ruuhkaisilla kaduilla. Shih Lai oli usein ottanut nuoria mukaansa puistoon ja opettanut heille helppoja taisteluliikkeitä. Ainakin se piti heidät poissa kaduilta ja antoi heille keinoja kanavoida turhautumistaan. Mutta useimmat työpaikkansa menettäneet aikuiset eivät jakaneet välittää siitä, miten heidän jälkikasvunsa pärjäsi päivästä toiseen. FBI oli tehnyt kaupunginosalle valtavan karhunpalveluksen, mutta ketään ei näyttänyt kiinnostavan aasialaisväestön ahdinko.

Shih Lai tunsi ikävän solmun mahassaan. Tilanne muistutti hänen omaa lapsuuttaan Vietnamin sodan varjossa. Silloinkin Chinatownin väki oli ollut kakkosluokan kansalaisia. Tao katsoi isäänsä hymyillen rattaistaan. Shih Lai hymyili hänelle takaisin. Taon vuoksi hän ei halunnut vaipua epätoivoon. Aina oli syytä jatkaa eteenpäin ja taistella sen puolesta, että asiat tulevaisuudessa olisivat paremmin.

*****
Coney Island, New York, kevät 1990

Vanha, hylätty huvipuisto oli purettu. Suuret kaivinkoneet käänsivät maata ja rakennusinsinöörit kartoittivat aluetta räjäytystöiden varalle. Kun alueelle oli 1960-luvulla rakennettu huvipuisto, eivät rakentamisen standardit olleet vielä niin vaativia kuin 90-luvulla. Alueella piti tehdä perinpohjainen kartoitus, ennen kuin sinne voitaisiin rakentaa uusi viihdekeskus. Alueen pohjakartta oli jo hyväksytty kaupungin kaavoitusvirastossa, mutta sille oli asetettu tiukat ehdot. Se tarkoitti sitä, että rakennuttajalla tuli olla riittävästi rahaa täyttääkseen viraston vaatimukset.

Musta Mercedes Bentz kaarsi rakennustyömaalle hiukan puolenyön jälkeen. Kirkkaat valonheittimet valaisivat aluetta yöllä ja valvontakamerat tallensivat myllätyn alueen tapahtumia, jotta mahdolliset varkaat jäisivät kiinni. Autonkuljettaja nousi ja meni avaamaan takapenkin oven. Mutaiselle pihamaalle astui pitkä, vaaleatukkainen mies, joka oli pukeutunut moitteettomaan, lemmikinsiniseen pukuun. Mies siristi silmiään valonheitinten luomassa keinotekoisessa kirkkaudessa. Hän käveli sivummalle, missä oli vähemmän valoa, ja katseli ympärilleen. Autonkuljettaja meni takaisin autoon ja sytytti tupakan.

”Missä sinä piileksit?” Vaaleatukkainen mies kysyi kärsimättömänä pimeydeltä.

Samassa hänen eteensä varjoista ilmestyi nuori kiinalaismies, joka oli pukeutunut neonvihreään kauluspaitaan ja neonpinkkeihin vinyylihousuihin. Miehen kasvoissa oli groteskeja lävistyksiä. Vaaleatukkainen mies katsoi häntä halveksuen.

”Kuten näette, herra Lowstein, teidän rahanne on käytetty hyvin”, kiinalaismies sanoi ja levitti käsiään kuin osoittaakseen työmaata ympärillään.

”Minä näen vain mutaisen maakuopan”, Lyonell Lowstein vastasi tylsistyneesti.

”Teidän on käytettävä mielikuvitustanne”, kiinalaismies sanoi lipevästi. ”Katsokaa tuonne vasemmalle. Sinne nousee hotelli. Sen kolme alinta kerrosta ovat kasinoa.”

”Uhkapelaaminen on kiellettyä tässä osavaltiossa”, Lyonell huomautti.

”Voi ei, minä tiedän kyllä. Mutta voin vakuuttaa teille, että kaikki laiton, mitä täällä tapahtuu, saa kaupungin johdon siunauksen”, kiinalaismies vastasi.

Lyonell kurtisti kulmiaan. Hän tiesi, että mies oli toiminut vastaavanlaisessa viihdekeskuksessa Pekingissä. Byrokratia ja viranomaisten lahjominen oli varmasti hänelle tuttua, sillä tuskin Pekingissäkään oli sallittua tehdä aivan mitä tahansa. Mitä tahansa, kuten kiinalaismies väitti hänen huvipuistossaan tehtävän.

”Pitää vain voidella oikeita tahoja”, mies jatkoi.

Kaksikko oli hetken hiljaa. Lyonell ei varsinaisesti tiennyt, mitä hän olisi kiinalaismiehelle sanonut. Hän ei pitänyt miehestä yhtään enempää kuin ennenkään ja oli enemmän kuin halukas näkemään hänen epäonnistumisensa. Muutama sata tuhatta dollaria oli mitätön summa heittää hukkaan, jos vain hänen koppava seuralaisensa näkisi oikean paikkansa.

”Kun tämä paikka valmistuu ja minä ryhdyn hallitsemaan sitä”, kiinalaismies sanoi hitaasti, ”Sitten minä nousen sinun vertaiseksesi tässä kaupungissa.”

Lyonell vilkaisi kiinalaismiestä nopeasti. Tämä tuntui olevan tosissaan.

”Tässä kaupungissa on valtatyhjiö”, kiinalaismies jatkoi. ”Nyt kun Rosita on poissa.”

”Älä puhu hänestä tuohon sävyyn minun kuulteni”, Lyonell vastasi hyytävällä äänellä. ”Minä olen tuntenut hänet kauemmin kuin kukaan muu tässä kaupungissa. Me tulimme tähän uuteen maailmaan yhdessä, silloin kun New York oli vasta rakenteilla. Sinulla ei ole oikeutta lausua hänen nimeään.”

”No mutta, herra Lowstein”, kiinalaismies sanoi ja alkoi hymyillä kylmästi. ”Minä voin mainita epäonnistuneen henkilön nimen miten monta kertaa tahansa. Katsos, minä olen voittaja. Ja sinä olet tehnyt virheen.”

Lyonell huomasi, miten pimeys hänen ympärillään värisi. Työmaa oli yhtäkkiä täynnä hahmoja, aasialaisia miehiä ja naisia, kaikilla neonväriä vaatteissaan. Lyonell antoi käsimerkin autonkuljettajalleen, jotta tämä ajaisi tiehensä. Olisi harmillista menettää uusi auto, joka oli vasta toista kertaa käytössä. Mies oivalsi isäntänsä ohjeen heti ja kaasutti tiehensä.

”Sinun palvelijasi taisi jänistää”, kiinalaismies virnisti.

”Ei, minä käskin hänen lähteä”, Lyonell vastasi tyynesti. ”Mutta sinä, pikkukiinalainen, olet sotkeutunut peliin, jonka sääntöjä sinä et ymmärrä. Teit suuren virheen käydessäsi minua vastaan. Olisin ollut voimakkain liittolainen tässä kaupungissa, mutta ylpeytesi tähden sinä heitit tilaisuutesi hukkaan.”

Kiinalaismies pudisti naurahtaen päätään ja antoi merkin jengiläisilleen. Verenhimoinen lauma syöksyi Lyonellia kohti. Mutta Lyonell seisoi hievahtamatta paikallaan. Kun ensimmäinen hyökkääjä kosketti häntä, Lyonell katosi. Hänen tilallaan oli saman tien valkoinen muuttohaukka, jolla oli kultainen töyhtö ja kultaiset siipisulat. Se loisti kuin voittaja kohotessaan öiselle taivaalle. Yksikään hyökkääjistä ei kyennyt nostamaan kättään sitä vastaan.

Muuttohaukka ei katsonut taakseen, vaan lensi veden yli Manhattanille. Aasialaiset vampyyrien irvikuvat eivät sitä tienneet, mutta sellaisen muodonmuutoksen ei olisi pitänyt olla mahdollinen Lyonellin klaanin jäsenelle. Ihmeellisiä asioita kuitenkin tapahtui. Jotkut ihmiset huomasivat muuttohaukan ikkunoistaan pilvenpiirtäjien ylimmistä kerroksista. He jäivät haltioituneina tuijottamaan tuota majesteetillista olentoa, joka lensi vakaasti ja rauhallisesti valtakuntansa yllä.

[Kronus]

Pölyt oli pyyhitty, mutta tahroja löytyi yhä, etenkin kun meni keittiöön. Vanessa aloitti liedestä, pyyhki rauhallisesti liinalla tasot ja kaakelit lieden ympäriltä, ja paneutui sitten poistamaan sitkeämpiä jälkiä itse kaasuliedestä. Tahroja oli kahdenlaisia. Oli niitä, joita Beckworth ei selvästikään nähnyt. Hänen silmistään puuttui se herkkyys ja terävyys, joilla Vanessa maailman nyt näki. Se ei olisi hovimestarille mikään huono ominaisuus. Sen melkeinpä luulisi kuuluvan ammatinkuvaan. Sitten oli niitä jälkiä, näkyviä tai ei, jotka eivät vain suostuneet lähtemään minnekään, huolimatta siitä miten voimakkaasti tai monta kertaa ne pyyhki pois. Aina kun pinta kuivui, jälki oli taas entisellä paikallaan. Vanessa harkitsi uuden lieden hankkimista. Hän pohti miten pitkään menisi ennen kuin siinäkin olisi yhtä paljon pysyviä tahroja. Tahrat muistuttivat kiinalaiskorttelin ongelmia. Vanessa mietti mitkä niistä oli poistettavissa, ja mitkä pysyviä.

Oli Vanessalla toki parempaakin tekemistä kuin siivota asuntoa josta hyväpalkkainen hovimestari piti huolta. Mutta ei juuri nyt. Hän oli tänä yönä harjoitellut viululla jo niin paljon kuin viitsi naapureita tai Fangia sillä häiritä. Hän oli ottanut tavakseen järjestää itselleen ravintoa etukäteen, mikä oli turvallisempaa sekä viisaampaa, mutta se oli vasta huomiseksi. Liaon luona ei voinut vierailla milloin vain, nyt kun Tao opetteli parempaa unirytmiä. Eikä kiinalaiskorttelin alueella viitsinyt muutenkaan enää liikuskella suotta yöaikaan. Ei Vanessa alueen asukkaita pelännyt, ei ainakaan useimpia heistä, tai niistä. Mutta siellä oli nyt paljon silmäpareja joilla ei ollut parempaa tekemistä kuin vahdata toisten tekemisiä ja menemisiä. Vanessan piti ylläpitää hyvää mainetta, sekä omaansa että Fangin.

Isomman talon hankkiminen, jostain kauempaa, oli käynyt heillä mielessä useamman kerran. Kaunis suuri talo omalla tontillaan toisi heille paljon lisää omaa rauhaa, ja tilaa olla keitä he olivat. Ehkä he ottaisivat kesäksi jonkin huvilan jossa olisi ranta ja laituri veneelle, ja vähän lomaa. Tai ehkä he vain ostaisivat lisää tilaa naapurihuoneistoista. Sillä kumpikaan heistä ei pystynyt jättämään kiinalaiskorttelia nyt. Heitä molempia tarvittiin. Heillä kummallakin oli vastuut kannettavana. Oli kyse kunniasta.

Kaasuliesi kiilsi jo ja Vanessa astui taaksepäin sitä tarkastelemaan. Veisi hetken nähdä mitä hän oli saanut aikaan, joten Vanessa avasi jääkaapin ja alkoi siirrellä ruokia ja pyyhkiä tasoja siellä. Jääkaapissa oli aina sotkua joka jäi siivoamatta. Vanessa ei siivonnut siksi että keittiö olisi ollut varsinaisesti likainen. Mutta hänen oli tehtävä jotain. Hän piti ruuanlaitosta, muttei yksin. Hän tarvitsi jonkun aina mukaan makutuomariksi. Sitä paitsi ruokaa yksin tehdessä Vanessalle sattui usein omituisia asioita. Aika kului epätavallisesti. Joskus ruoka joka tuli valmiiksi oli täysin eri lajia kuin se jota hän oli alkanut valmistamaan. Joskus se oli tehty aivan eri keittokirjasta ja eri aineksista. Ja joskus koko ruoka vain katosi jonnekin mitään jälkiä jättämättä. Vanessaa se pelotti, koska hän oli melko varma ettei itse ollut syönyt sitä. Jos Fang olikin herännyt syömään ja mennyt sitten taas nukkumaan, ei Vanessa ollut jostain syystä huomannut mitään. Jos toinen heistä oli unissakävelijä, niin Fang oli se joka pystyi ylipäänsä nukkumaan öisin. Se ei silti selittänyt sitä, miksei Vanessa nähnyt tai kuullut siitä mitään. Tai sitä minne keittokirjat puolestaan katoilivat. Kerran Vanessa oli kysynyt Fangilta oliko hän edellisenä yönä herännyt syömään, mutta koska Fang ei tuntunut muistavan sellaisesta mitään, ei Vanessa uskaltanut puhua asiasta enempää. Sehän kuulostaisi hullulta. Niinpä Vanessa mieluummin siivosi yksin ollessaan.

Toisin kuin ruuanlaitto, siivoaminen sai hänet tuntemaan itsensä normaaliksi. Se oli arkista ja tavallista, jotain mitä kaikki ihmiset tekivät. No, joillakin tietysti oli siivoojia tekemässä sitä puolestaan, mutta silti, siisteys kosketti kaikkia samalla tavalla eikä hän ollut tässä asiassa millään tapaa poikkeus. Hän oli kenties tarkempi kuin Beckworth, mutta hänellä oli vain tarkemmat silmät. Loput oli korkeita tavoitteita ja kriittisyyttä, joihin hänet oli kasvatettu. Siivoaminen antoi jotain hyödyllistä tekemistä, samalla kun sai jäsennellä ajatuksiaan. Vanessa sulki välillä jääkaapin ja antoi sen taas kylmetä rauhassa. Hän palasi lieden luo, ja siihen takaisin ilmestyneet tahrat veivät hänen ajatuksensa taas kiinalaiskorttelin tilaan. Kunpa hän voisi poistaa ainakin yhden ongelman niin ettei se enää palaisi. Vaikka palauttaa koulut ja lasten tulevaisuuden.

Vanessa kumartui lieden ylle käydäkseen sen vielä kerran läpi, mutta pysähtyi. Oliko mitään hyötyä pyyhkiä uudestaan samoja tahroja, jotka palaisivat saman tien? Mutta Vanessa huomasi toisenkin asian. Yksi putsauskierros olikin riittänyt poistamaan ne tahrat jotka oli poistettavissa. Hän ei ollut tehnyt sitä sen tarkemmin kuin ennen, mutta nyt se oli riittänyt. Liesi oli ollut tänä yönä puhtaampi jo ennen kuin Vanessa koski siihen. Beckworthin oli täytynyt putsata se nyt paremmin kuin ennen. Mutta oliko Beckworth huomannut että Vanessa puhdisteli liettä? Ainakaan hän ei ollut sanonut mitään, eikä ollut vaikuttanut mitenkään loukkaantuneelta. Vanessa oli päättänyt olla kertomatta Beckworthille siivoavansa joskus keittiötä, koska arveli tämän ottavan sen arvosteluna ja loukkauksena. Eikä Fangkaan kyllä kertoisi siitä Beckworthille, ainakaan niin ettei Beckworth loukkantuisi.

Ei, Beckworth piti lieden puhtaana samaan tapaan kuin ennekin. Hän jätti sen siihen kuntoon jossa se oli ollut ennen käyttöä. Koska se oli kiiltävän puhdas kun hän aloitti, hän puhdisti sen vastaavaan kuntoon (ainakin likimain) myös lopetettuaan, koska liesi oli hänelle arvokas.

Vanessa jätti lieden sikseen ja meni ikkunoiden luo. Alkoi olla aika antaa niillekin kevätpesu. Mutta ikkunoiden takana näkyi puisto ja muu naapurusto, ja nuorisoa joka vietti siellä aikaansa tähän aikaan yöstä. Joskus ennen puistossa pelattiin aina shakkia. Se oli kiinalaiskorttelin olohuone, ja illalla sinne saattoi jättää pelinappulat ja olettaa löytävänsä ne vielä aamulla. Nyt sellaista ei voisi kuvitellakaan. Ei kukaan tullut puistoon aamuyöstä nappuloilla shakkia pelaamaan, vaan ennemmin tärvelemään sen minkä kykeni. Ja kun aamulla puisto näytti slummilta tai kaatopaikalta, ei kukaan muukaan pitänyt paikkaa sen arvokkaampana. Puisto, ja koko naapurusto, pitäisi puhdistaa ja laittaa kuntoon, jotta ihmiset arvostaisivat niitä ja huolehtisivat niistä. Vanessa uskoi kiinalaiskorttelin väkeen. Heillä oli kaikilla vaikeaa, mutta he olivat hyvää väkeä. Jos he uskoisivat kiinalaiskortteliin, he uskoisivat myös itseensä. Paikka oli heidän omansa. He olivat kiinalaiskortteli.

Jostain olisi vain aloitettava. Jonkun pitäisi ensin pistää puisto kuntoon, koska se oli kiinalaiskorttelin sydän. Olisi tietysti oikein että sen tekisivät ne jotka puiston ovat pilanneet. Ne jotka turmelivat puistoa yön pimeyden turvin. Onneksi Vanessan poikkeavuus oli juuri sitä sorttia jolla se oli mahdollista toteuttaa.

[kardinaali]

Midtown Manhattan, kevät 1990

Wendy tuijotti jalkojaan kävellessään leveän avenuen yli. Autot tööttäilivät torviaan hänelle, sillä jalankulkijoilla ei ollut lupaa ylittää autotietä siitä kohdasta. Mitä millään oli väliä? Wendy ajatteli. Vuosi sitten hänellä oli ollut lupaava parisuhde ja tulevaisuus naisten asioita ajavassa yhteisössä.

Mutta nyt Sebastian, hänen hiukan kummallinen mutta komea rakastettunsa, oli poissa ja Wendy itse oli syypää hänen kuolemaansa. Virallisesti hän ei ollut tappanut miestä, mutta sisimmässään Wendy tiesi, että hänen muistonsa olivat oikeita. Hän ei ollut tarkoittanut tappaa rakastaan, eikä hän vieläkään voinut käsittää, miten mies oli voinut vain leimahtaa tuleen?

Naisten asioita ajava yhdistys, tai kultti kuten Wendyn sisko sitä nimitti, oli sekin kadonnut kuin maan nielemänä. Wendy tiesi tuottaneensa pettymyksen Florencelle ja Hollylle ja olisi tehnyt mitä vain voidakseen pyytää anteeksi tyhmyyttään ja rukoilla, että he ottaisivat hänet takaisin. Hän tunsi tulleensa hylätyksi. Ja hän ansaitsi sen. Hän oli pettänyt heidät. Wendy imaisi tupakkaansa, tumppasi sen maahan ja kaivoi askin taskustaan. Hän ei ollut koskenutkaan savukkeisiin ennen viime syksyä. Nyt hänen sisällään kalvoi omituinen tarve saada jotain, puristava tyytymättömyys, joka laimeni vain hetkeksi tupakan ja alkoholin avulla. Seurustelusuhdetta hän ei ollut uskaltanut aloittaa, sillä hän pelkäsi jälleen kerran tekevänsä jotain miehelle, johon oli ihastunut.

Ja sitten olivat ne moottoripyörämiehet. Wendy ei tajunnut, mikä jengi se oli ja miksi ne tuntuivat aina löytävän hänet. Kuluneen neljän kuukauden aikana jo viisi sellaista oli pyytänyt, että Wendy alkaisi seurustella hänen kanssaan. Wendy ei mielestään näyttänyt miltään prätkätytöltä, vaikka käyttikin nahkatakkia. Miehet olivat kaikki suuria, voimakkaita ja hurjan oloisia. He eivät olleet sellaisia herkkiä tyyppejä, joista Wendy piti. Miehet eivät olleet koskaan olleet häntä kohtaan ikäviä, päinvastoin. He tuntuivat palvovan häntä. Olihan se imartelevaa, mutta sellaista huomiota Wendy ei kaivannut.

Yhtäkkiä auto pysähtyi aivan Wendyn viereen. Kuski painoi torvea pitkään. Wendy käännähti katsomaan ärsyyntyneenä. Mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, kuskin paikalta ryntäsi ulos Virginia.

”Wendy! Voi Wendy, aivan ihanaa nähdä sinua!” Virginia huusi ja heittäytyi Wendyn kaulaan keskellä katua. Muut autot painoivat heille torvea.

”Minulla on ollut ihan hirveä ikävä sinua”, Virginia sanoi päästettyään Wendyn lopulta vapaaksi halauksestaan.

”Onko sinulla kiire, vai ehditkö tulla juttelemaan? Tule kyytiin, niin ajetaan jonnekin lounaalle”, Virginia jatkoi.

Wendy oli häkeltynyt nähtyään Virginian ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Hän nousi nopeasti autoon pelkääjän paikalle, sillä muut autoilijat alkoivat jo toden teolla hermostua heihin. Virgina istui ratin taakse ja kaasutti liikkeelle.

”Olen tosi pahoillani, että en ole voinut tavata sinua”, Virginia aloitti. ”Mutta se olisi ollut liian vaarallista. Minun mieheni, tiedäthän, hänellä oli riitoja niiden sinun sukulaistesi kanssa. Voitko antaa minulle anteeksi?”

”Kyllä kai”, Wendy sanoi epäröiden, ”Mutta eikö hän sitten enää ole riidoissa?”

”Voi ei, hänen imperiuminsa on mennyttä”, Virginia sanoi ja huitaisi dramaattisesti kädellään. ”Ja hyvä niin. Minusta tuntuu, että sain mieheni takaisin. Olihan meillä rahaa ja mieheni ryhtyi sijoittamaan sitä. Nyt me elämme sijoituksilla. Mutta en minä jaksanut katsella toimetonta ukkoa kotona”, Virginia jatkoi puhetulvaansa, ”Joten pakotin hänet mukaan seurakunnan toimintaan. Minähän olen ollut siellä jo pitkän aikaa. Lähinnä hoitanut lapsia ja sellaista. Ja voitko kuvitella, hän ihan innostui siitä. Hän varmaan ajattelee, että hänellä on paljon syntejä sovitettavanaan.”

”Aha”, Wendy vastasi. Häntä ei erikoisemmin kiinnostanut Virginian ja tämän miehen vapaaehtoistoiminta.

”Mitä sinä nykyään puuhaat?” Virginia kysyi.

”En oikein mitään”, Wendy vastasi totuudenmukaisesti. Hän oli yrittänyt saada julkaisulupaa artikkeleilleen, mutta yksikään naistenlehti ei ollut kiinnostunut niistä. Wendyn haave toimittajan urasta tuntui kariutuneen, kuten kaikki muukin, mihin hän ryhtyi.

”Ai”, Virginia sanoi ja oli hetken vaiti.

”Minulla oli tosi hauskaa silloin kun matkustettiin yhdessä”, Virginia sanoi lopulta. ”Olisitko… olisitko sinä ystävää vailla?”

Wendy katsoi Virginiaa mietteliäänä. Virginian kanssa hän oli ollut onnellinen, heillä oli ollut hauskaa lähes aina yhdessä ollessaan. Ja Virginialle hän oli voinut uskoutua asioista, joita ei voinut kertoa kenellekään muulle.

”No, ei minulla kyllä ystäviä ole”, Wendy vastasi ja hymyili vaisusti. Se oli myöntymisen merkki.

Virginia, joka luonteeltaan oli räiskyvä, hymyili sen sijaan leveästi.
”Ihanaa, kiitos. Anna minulle anteeksi se viimevuotinen, minä en tosiaankaan tiennyt mitä muuta olisin voinut tehdä”, Virginia sanoi.

”Annettu”, Wendy vastasi hiljaa. Muisto siitä, miten hän oli kokenut tulleensa hylätyksi, painoi yhä hänen mieltään.

Virginia tiesi, että ystävän luottamuksen voittaminen ei tapahtuisi nopeasti. Mutta hän oli ottanut ensimmäisen askeleen. Kaiken sen räiskyvän ja iloisen pinnan alla Virginiakin oli yksinäinen. Hänellä oli perhe, joka kasvoi kokoajan, mutta hän kaipasi toisen aikuisen naisen seuraa.

”Ethän sinä muuten ole enää mukana siinä feministiryhmässä?” Virginia kysyi, samalla kun hän parkkeerasi auton simpukkaravintolan eteen.

”En”, Wendy vastasi ja tunsi solmun vatsassaan. Hekin olivat hylänneet hänet.

”Hyvä”, Virginia huokasi. ”He olivat tosi kummallisia. Ensin ajattelin, että se on hauskaa, mutta sitten… vitsi, että se oli outoa. Ja ne traktaatit! Voi luoja, alaston nainen ja käärme, ihan tosi!”

Virginia nauroi heleästi ja Wendy yritti pakottaa itsestään hymyn tapaisen. Todellisuudessa Wendy oli järkyttynyt. Hänen paras ystävänsä nauroi jollekin, joka oli ollut Wendylle äärimmäisen tärkeää. Mutta se oli mennyttä, Wendy pakottautui ajattelemaan. Se ryhmä oli hylännyt hänet. Ja tässä oli hänen vanha ystävänsä, myöskin aikanaan ryhmään kuulunut, joka halusi edelleen olla hänen kanssaan.

Naiset nousivat autosta ja menivät sisään simpukkaravintolaan. Virginia tilasi heille ison lautasellisen mereneläviä ja pullon kuohuviiniä.

”Ystävyydelle”, Virginia sanoi ja kohotti lasiaan

”Ystävyydelle”, Wendy vastasi

[kardinaali]

Rakkaat poikani Fang ja miniäni Vanessa,

En ole uskaltanut kirjoittaa teille, sillä olen pelännyt, että minun liikkeitäni tarkkaillaan. Näyttää kuitenkin siltä, ettei kukaan ole perässäni. Olen siitä helpottunut, sillä Kiinasta ei aivan helposti loikata länsimaihin. Kaikesta huolimatta pidän nykyisen olinpaikkani salassa ja tulen tapaamaan teitä, jos suinkin voin.

Olen nyt yli vuoden ajan ollut vapaa. Kiitos siitä kuuluu teidän ystävillenne, niille ihmisille, jotka vielä osaavat vanhan maailman taikaa. Olin suuresti yllättynyt kohdatessani sellaisia ihmisiä Yhdysvalloissa, heitä kun on Kiinassakin aivan vähän ja he pysyttelevät piilossa. Kiinassa kaikki, mikä muistuttaa vanhasta maailmasta, on nykyhallitukselle vihollinen.

Minä haluan kertoa teille mitä nyt teen ja miksi se on tärkeää. Enemmän kuin mitään toivoisin voivani olla teidän kanssanne, mutta juuri nyt se ei ole mahdollista. Minulla on paljon tehtävää meidän kansamme pelastamiseksi.

Minun pitää aloittaa tarinani 1950-luvun lopulta, siitä vuodesta, kun sinä, rakas poikani, synnyit. Siihen aikaan minä vielä asuin kotilaaksossani Guizhoun maakunnassa. Te ehkä tiedättekin, että se on köyhä maakunta eteläisessä Kiinassa. Me elimme yksinkertaista, mutta onnellista elämää. Laaksossa asui ihmisten lisäksi lohikäärmeitä, eikä meitä oikeastaan muualla enää ollutkaan. Meidän johtajamme oli Qiang, vanha ja paljon nähnyt lohikäärme, jota kaikki kunnioittivat hänen viisautensa vuoksi. Niin tein minäkin, enkä tuolloin kyseenalaistanut hänen päätöksiään. Hän polveutui muinaisen maailman lohikäärmeruhtinaista ja hän ja hänen poikansa Quanah olivat viimeisiä vanhan maailman lohikäärmeitä. Me muut… no, me emme olleet ylhäistä sukua. Vaikka on minun sanottava, että olen väritykseltäni muinaisen maailman lohikäärme, toisin kuin Quanah. Mutta joka tapauksessa minä en polveudu ruhtinaista.

1950-luvulla Kiinassa tuhottiin järjestelmällisesti yhteyksiä vanhaan maailmaan. Uskonnon harjoittaminen kiellettiin ja vanhoja tapoja halveksuttiin. Oli vain ajan kysymys, milloin armeija kävisi lohikäärmeitä vastaan. Me olimme kenties kaikkein selvin elävä muistutus vanhasta maailmasta. Qiang näki enteen meidän kansamme tuhoutumisesta. Joten hän aloitti rodun pelastusoperaation. Se oli hirvittävää, mutta silloin kukaan ei vastustanut häntä.

Qiang määräsi kaikki syntyvät lapset ja ne, jota eivät vielä olleet kokeneet ensimmäistä muodonmuutostaan, salakuljetettavaksi pois Kiinasta. Se oli murheiden aikaa, meidän laaksomme tyhjeni lohikäärmelapsista. Oli sydäntä särkevää nähdä, kun perheet hajotettiin. Ja sitten se murhe tuli minun kohdalleni. Olin niin sokaistunut rakkaudesta isääsi Fang, etten tajunnut, että perheemme joutuisi hajotetuksi. Niin ei tietenkään olisi käynyt, jos olisit ollut ihminen. Ensin sinut vietiin minulta. Vuotta myöhemmin sotilaat tulivat hakemaan minua ja jouduin eroon isästäsi. Hänet vangittiin kuten minutkin, mutta meidät vietiin eri leireille.

Minä en olisi luopunut sinusta. Sinä yönä, jona sinun oli määrä lähteä maanpakoon, minä karkasin kanssasi metsään. Mutta Quanah löysi meidät. Vanha soturi, jonka oli määrä viedä sinut naapurimaahan sanoi Qiangille, että tämä tekee väärin. Tuo soturi oli ainoa, joka uskalsi kyseenalaistaa meidän johtajamme määräystä. Mutta minä pelkäsin Qiangia ja sanoin soturille, että halusin hänen vievän lapseni turvaan. Miten paljon kadunkaan sitä nyt. Soturi oli kuin varjo mustan hevosensa selässä ja niin sinä katosit yöhön.

Qiang oli väittänyt meille, että armeija tuhoaisi meidät ja meidän lapsemme. Niin ei kuitenkaan käynyt. Toki me olimme vankeja leirillä, mutta ei meitä huonosti kohdeltu. Meistä koulutettiin sotilaita. Minä opin itsestäni enemmän kuin mitä olisin oppinut vapaana ollessani. Minä todellakin jouduin koettelemaan kehoni rajoja ja se teki minusta vahvan. Mutta miten katkerasti itkin nähdessäni, että vankileirillä syntyi lapsia, eikä heitä riistetty äideiltään. Monia vuosia olin onneton ja katkera siitä, että minun oma lapseni oli viety pois. Lapset toki elivät eri osassa leiriä kuin aikuiset, mutta heidän vanhempansa saivat joka päivä olla heidän kanssaan. En voinut katsella sitä.

Mutta se riittänee armeija-ajastani. Haluan kertoa lisää Qiangista ja siitä, miten hän petti meidän kansamme. Katsos, Qiang ja Quanah eivät koskaan tulleet leirille. He pakenivat sotilaita ja jättivät meidät muut pulaan. Kun teidän ystävänne vapauttivat minut, päätin mennä etsimään Qiangin. Arvelin, että hän oli paennut Taiwaniin ja olinkin aivan oikeassa.

Minä matkustin lentäen ja uiden. En ole kovin hyvä uimaan, mutta valtameren ylitys lentäen olisi ollut liian raskasta. Lopulta saavuin Taiwaniin ja sieltä, suuresta palatsista puutarhojen keskeltä, minä löysin Qiangin ja Quanahn. Ihmiset palvelivat heitä ja pitivät heitä suuressa arvossa. Mutta kun minä näin nuo kaksi paksuksi lihonutta käärmettä, minua kuvotti. He olisivat aivan yhtä hyvin voineet maata eläintarhassa kaiken kansan ihmeteltävinä. Minä sanoin heille, että he olivat pettäneet kansansa. Heidän vuokseen lohikäärmelapsia oli lähetetty ympäri maailmaa kasvamaan ihmisperheissä täysin tietämättä siitä, mitä he oikeastaan olivat. Lapset eivät olleet oppineet vanhoja tapoja tai perinteitä, kenties he eivät olleet koskaan kokeneet muodonmuutosta. Tai kenties he olivat kohdanneet muita muodonmuuttajia ja luulleet heitä kaltaisikseen. Minä en voinut tietää ja se minun on nyt selvitettävä.

Loppujen lopuksi minä säälin Qiangia ja hänen poikaansa. He ovat eläneet niin laiskasti, ettei heissä enää ole rahtuakaan jäljellä uljaiden esi-isiensä kunniasta. Mutta Kiinan armeijassa on monta kiukkuista ja äärimmilleen koulutettua lohikäärmettä, jotka janoavat heille kostoa. Enkä minä voi syyttää heitä, meidän kansaamme ei tuhonnut Kiinan valtio, vaan meidän oma johtajamme.

Nyt minä siis matkustan ympäri maailmaa ja etsin kadonneita lohikäärmelapsia. Minä tiedän, että heitä on kaikkialla. Haluan löytää heistä mahdollisimman monta ja kertoa heille heidän todellisesta perinnöstään. Tulen tapaamaan teitä niin pian kuin pääsen ja kun tiedän, että se varmasti on turvallista.

Siihen asti, pitkää huoli itsestänne

rakkaudella,
Feng Mian