Mir Schneider
Lähetetty: 25.09.2020 16:52Timisoara, Läntinen yläkoulu, 2015
Mir Schneider seisoi koulun pihalla jännittyneenä. Se oli aivan tavallinen keskiviikkopäivä, Mir ajatteli kämmenet hikoillen, mutta ei enää pitkään. Koulun pihalla maleksi oppilaita odottamassa seuraavan tunnin alkua. Jotkut pojat potkivat palloa ja muutama tyttöporukka tutki salaa kännyköitään. Mutta suurin osa vain vetelehti ja odotti kellojen soimista. Mir tunsi käsiaseen painon takkinsa taskussa. Hän oli harjoitellut ampumista metsässä ja hän oli katsellut paljon ampumavideoita youtubesta. Mir ei varsinaisesti ihaillut asemiehiä, mutta joskus ihmisen oli pakko ottaa oikeus omiin käsiinsä. Silloin, kun kukaan muu ei tullut auttamaan.
Kukaan ei koskaan ollut auttanut Miriä. Häntä oli kiusattu siitä asti, kun hän oli aloittanut koulun viisivuotiaana. Äiti oli kyllä ollut säännöllisesti yhteydessä kouluun, mutta kiusaamiseen ei oltu puututtu. Joskus alaluokilla opettaja oli halunnut ottaa Mirin ja kiusaajat yhteiseen keskustelutuokioon, mutta se oli vain pahentanut kiusaamista. Ei kukaan oikeasti halunnut auttaa, Mir ajatteli katkerana. Jos he haluaisivat, he olisivat jo auttaneet. Urheilunopettaja Yegorovkin vain yllytti kiusaajia haukkumalla Mirin suorituksia julkisesti. Bolek Yegorov, Mir ajatteli ja puristi kätensä nyrkkiin. Se muskelihirmu kokisi ikävän lopun tänään. Hän ei enää koskaan haukkuisi yhtäkään oppilasta.
Sitten Mir näki heidät. Hänen pääkohteensa. Zvonko, Dragan, Priba ja Veran. Heidän seurassaan olivat Veranin ja Dragan tyttöystävät Danica ja Tanya. Tytöt eivät olleet seuralaisiaan parempia. He nauroivat Mirille ja arvostelivat häntä luokassa kaikkien muiden kuullen. Hekään eivät ansainneet elää.
Sydän alkoi jyskyttää kovaa, aivan kuin se olisi pyrkinyt ulos Mirin rinnasta. Nelikon näkeminen sai Mirin aina kiihdyksiin, mutta nyt tunne oli erilainen. Hän ei ollut pelokas. Hän oli odottava. Zvonko äkkäsi Mirin ja lähti rehvakkaasti johtamaan joukkoaan hänen luokseen. Tavallisesti kohtaamisesta seurasi haukkumista, nöyryyttämistä ja joskus myös fyysistä pahoinpitelyä. Mir työnsi toisen hikisen kätensä takin taskuun ja kiersi sormet aseen ympärille. Varmistin oli poissa päältä. Mir odotti.
Kaikki riippui nyt kiusaajista, Mir päätti. Heillä oli vielä tilaisuus pelastaa itsensä. Jos he kulkisivat Mirin ohi sanomatta mitään, kiinnittämättä häneen mitään huomiota, Mir antaisi heidän elää.
”Hei läski, mitä sulla siellä taskussa on? Munkki?” Zvonko huusi Mirille niin, että koko koulun piha kuuli.
Jotkut kääntyivät katsomaan alkavaa tappelua. Useimmille Mirin ja nelikon kohtaaminen oli kuitenkin niin tuttua katseltavaa, ettei heitä enää kiinnostanut. Danica kihersi naurua Veranin kainalossa ja kaivoi kännykkänsä esiin.
”Anna mä kuvaan tän, Zvonko”, Danica sanoi ja laittoi videokuvauksen päälle puhelimestaan.
Siinähän kuvaat, Mir ajatteli. Ja jos laitat sen nettiin, minusta tulee kuuluisa. Mir näki, miten Zvonko valmistautui pieksemään häntä. Pojalla oli se kummallinen hullunkiilto silmissään, mikä hänellä aina oli, kun hän valmistautui kiusaamiseen. Se oli sairas katse, joka kertoi siitä, miten paljon Zvonko nautti heikompansa kiduttamisesta.
”No läski, mä puhuin sulle. Vastaa jotain!” Zvonko yllytti.
Mir veti syvään henkeä. Hänen olisi tehtävä se. Nyt heti. Nyt oli sen aika. Tämä hetki muuttaisi kaiken. Lopullisesti. Mir veti aseen esiin taskustaan. Hänen kätensä vapisi hiukan, mutta ei liikaa.
”Mitä se oikein yrittää?” Zvonko ivaili kavereilleen. Toiset nauroivat, mutta Mir näki, että Priba ja Tanya olivat muuttuneet kasvoiltaan aivan valkoisiksi. Hyvä, hän ajatteli. Heidät hän saattaisi vielä säästää.
Mir kohotti aseen kohti Zvonkoa ja sulki silmänsä. Hän ei voinut katsoa, vaikka olisi halunnutkin. Sitten hän painoi liipaisinta. Pamaus oli korvia huumaava. Ase potkaisi hiukan Mirin kädessä, mutta hän oli tottunut siihen ampuessaan omenia metsässä. Sitten kahva muuttui lämpimäksi. Mir avasi silmänsä.
Paniikki lähti leviämään välittömästi. Oppilaat säntäilivät piiloon pensaiden ja roskisten taakse. Kaikki kiljuivat hysteerisesti. Zvonko kaatui maahan epäuskoinen ilme kasvoillaan. Hänen oikeasta olkapäästään pulppusi verta. Mir osoitti aseellaan Verania ja Danicaa. Hän ampui uudelleen. Danica kiljaisi. Hän ampui taas. Veran huusi. Dragan, Priba ja Tanya säntäsivät kaikki eri suuntiin kiljuen ja parkuen.
Mir ei ampunut heidän peräänsä. Hän ei halunnut ampua pakenevia. Se olisi raukkamaista. Zvonko makasi maassa ja itki tuskissaan. Mir käveli hänen luokseen ja katsoi häntä, mutta ei tuntenut sääliä. Miten monta kertaa Zvonko olikaan katsonut häntä samalla tavalla? Nyt osat olivat vaihtuneet.
”Ä-älä t-tapa mua”, Zvonko aneli.
Mir ei vastannut. Ei, ei hän tappaisi Zvonkoa. Hän oli luullut voivansa tehdä sen ilman tunnontuskia. Mutta nyt kun hän katseli kivuissaan hikoilevaa poikaa, jonka elämä oli täysin Mirin armoilla, hän ei kyennyt enää ampumaan. Oliko hän epäonnistunut vai onnistunut? Ehkä hän oli pilannut elämänsä, mutta kenties hän oli juuri äsken pelastanut sielunsa. Hän ei ollut tappanut ketään, vaikka oli suunnitellut niin.
Hän ei vielä ollut surmannut ketään. Oli kuitenkin yksi henkilö, joka hänen olisi tapettava. Mir perääntyi Zvonkon, Danican ja Veranin luota lähelle ruusupensaita, jotka kasvoivat koulun aidan vieressä. Siinä oli hyvä paikka. Hän oli aina pitänyt ruusuista. Mir työnsi aseen piipun suuhunsa. Hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin painaa liipaisinta. Sitten kaikki olisi ohi. Ikuisesti.
Mir odotti ja odotti. Sekunnit tuntuivat tuntien pituisilta. Hän yritti pakottaa sormensa taipumaan, mutta sormi ei totellut häntä. Sormi ei halunnut, että Mir kuolisi. Sitten jostain kaukaa alkoi kuulua hälytysajoneuvojen sireenien ääni. Kohta kaikki on ohi, Mir ajatteli.
Craiova, nuorisovankila, 1,5 vuotta myöhemmin
”Ja tuo kaveri tuolla nurkkapöydässä, näetkö? Hän on tämän mestan pelottavin tyyppi”, Petja opasti uutta vankia oleskeluhuoneessa ja osoitti Miriä. Mir virnisti tervehdykseksi.
”Hän on Mielipuoli Mir, tai Natsi Schneider, miten vaan”, Petja jatkoi.
”Ja tämän kertoi sinulle Hullu Ukrainalainen”, Mir heitti takaisin, ”Tai Kannibaali Petja, miten vaan”, hän lisäsi.
Petja taputti uutta tulokasta rohkaisevasti selkään ja nauroi. Sitten hän meni Mirin luokse. Uusi poika, joka ei iältään ollut vielä edes kolmeatoista, näytti kalpealta ja pahoinvoivalta.
”Miksi sinun pitää aina pelotella uusia?” Mir torui Petjaa.
”Koska se on hauskaa”, Petja vastasi. ”Ja sitä paitsi sinä olet paikan ainoa julkkis, saisit olla siitä ylpeä. Murhamies.”
”Minä en murhannut ketään”, Mir korjasi.
Se oli totta, mutta vankilan muut pojat kunnioittivat häntä siitä huolimatta murhaajana. Oli ironista, että koko kouluaikansa epäsuosiossa ja kiusattuna ollut Mir oli nuorisovankilan suosituimpia ja pelätyimpiä vankeja. Hän ei ollut väkivaltainen eikä koskaan uhkaillut muita. Silti kukaan ei uskaltanut haastaa hänen kanssaan riitaa. Mir pystyi pitämään heikoimpien vankien puolta, sillä kukaan ei sanonut hänelle vastaan. Poikien keskinäiset nahistelut, pahoinpitelyt ja varkaudet olivat vähentyneet roimasti sen jälkeen, kun Mir oli tullut taloon. Vartijat olivat siitä hyvillään. Mir oli todellinen mallivanki. Ainakin muiden poikien seurassa.
”Schneider, alahan tulla. Sinulla on aika psykologille”, vartija huusi ovelta. Oleskeluhuoneen muut vangit näyttivät vartijalle keskisormea ja huutelivat solvauksia. Mir nousi verkalleen ylös tuolista ja venytteli.
”Vauhtia nyt”, vartija hoputti.
”Mihin minulla on kiire?” Mir kysyi. ”Olen täällä vielä seuraavat kaksi vuotta”.
”Ehkä olisi kuitenkin hyvä ajatella sitä tulevaisuuttakin?” Vartija vastasi.
”Ai kuinka? Sitäkö, onko Doftana parempi paikka kuin Jilava?” Mir sanoi ja sai raikuvat naurut ja aplodit muilta vangeilta. Doftana ja Jilava olivat pahamaineisimpia vankiloita, joihin sijoitettiin murhamiehiä ja mielenvikaisia.
Vartija pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään. Mir maleksi ovelle ja kumarsi taputtavalle yleisölleen. Oli mukavaa olla suosittu.
Mir Schneider seisoi koulun pihalla jännittyneenä. Se oli aivan tavallinen keskiviikkopäivä, Mir ajatteli kämmenet hikoillen, mutta ei enää pitkään. Koulun pihalla maleksi oppilaita odottamassa seuraavan tunnin alkua. Jotkut pojat potkivat palloa ja muutama tyttöporukka tutki salaa kännyköitään. Mutta suurin osa vain vetelehti ja odotti kellojen soimista. Mir tunsi käsiaseen painon takkinsa taskussa. Hän oli harjoitellut ampumista metsässä ja hän oli katsellut paljon ampumavideoita youtubesta. Mir ei varsinaisesti ihaillut asemiehiä, mutta joskus ihmisen oli pakko ottaa oikeus omiin käsiinsä. Silloin, kun kukaan muu ei tullut auttamaan.
Kukaan ei koskaan ollut auttanut Miriä. Häntä oli kiusattu siitä asti, kun hän oli aloittanut koulun viisivuotiaana. Äiti oli kyllä ollut säännöllisesti yhteydessä kouluun, mutta kiusaamiseen ei oltu puututtu. Joskus alaluokilla opettaja oli halunnut ottaa Mirin ja kiusaajat yhteiseen keskustelutuokioon, mutta se oli vain pahentanut kiusaamista. Ei kukaan oikeasti halunnut auttaa, Mir ajatteli katkerana. Jos he haluaisivat, he olisivat jo auttaneet. Urheilunopettaja Yegorovkin vain yllytti kiusaajia haukkumalla Mirin suorituksia julkisesti. Bolek Yegorov, Mir ajatteli ja puristi kätensä nyrkkiin. Se muskelihirmu kokisi ikävän lopun tänään. Hän ei enää koskaan haukkuisi yhtäkään oppilasta.
Sitten Mir näki heidät. Hänen pääkohteensa. Zvonko, Dragan, Priba ja Veran. Heidän seurassaan olivat Veranin ja Dragan tyttöystävät Danica ja Tanya. Tytöt eivät olleet seuralaisiaan parempia. He nauroivat Mirille ja arvostelivat häntä luokassa kaikkien muiden kuullen. Hekään eivät ansainneet elää.
Sydän alkoi jyskyttää kovaa, aivan kuin se olisi pyrkinyt ulos Mirin rinnasta. Nelikon näkeminen sai Mirin aina kiihdyksiin, mutta nyt tunne oli erilainen. Hän ei ollut pelokas. Hän oli odottava. Zvonko äkkäsi Mirin ja lähti rehvakkaasti johtamaan joukkoaan hänen luokseen. Tavallisesti kohtaamisesta seurasi haukkumista, nöyryyttämistä ja joskus myös fyysistä pahoinpitelyä. Mir työnsi toisen hikisen kätensä takin taskuun ja kiersi sormet aseen ympärille. Varmistin oli poissa päältä. Mir odotti.
Kaikki riippui nyt kiusaajista, Mir päätti. Heillä oli vielä tilaisuus pelastaa itsensä. Jos he kulkisivat Mirin ohi sanomatta mitään, kiinnittämättä häneen mitään huomiota, Mir antaisi heidän elää.
”Hei läski, mitä sulla siellä taskussa on? Munkki?” Zvonko huusi Mirille niin, että koko koulun piha kuuli.
Jotkut kääntyivät katsomaan alkavaa tappelua. Useimmille Mirin ja nelikon kohtaaminen oli kuitenkin niin tuttua katseltavaa, ettei heitä enää kiinnostanut. Danica kihersi naurua Veranin kainalossa ja kaivoi kännykkänsä esiin.
”Anna mä kuvaan tän, Zvonko”, Danica sanoi ja laittoi videokuvauksen päälle puhelimestaan.
Siinähän kuvaat, Mir ajatteli. Ja jos laitat sen nettiin, minusta tulee kuuluisa. Mir näki, miten Zvonko valmistautui pieksemään häntä. Pojalla oli se kummallinen hullunkiilto silmissään, mikä hänellä aina oli, kun hän valmistautui kiusaamiseen. Se oli sairas katse, joka kertoi siitä, miten paljon Zvonko nautti heikompansa kiduttamisesta.
”No läski, mä puhuin sulle. Vastaa jotain!” Zvonko yllytti.
Mir veti syvään henkeä. Hänen olisi tehtävä se. Nyt heti. Nyt oli sen aika. Tämä hetki muuttaisi kaiken. Lopullisesti. Mir veti aseen esiin taskustaan. Hänen kätensä vapisi hiukan, mutta ei liikaa.
”Mitä se oikein yrittää?” Zvonko ivaili kavereilleen. Toiset nauroivat, mutta Mir näki, että Priba ja Tanya olivat muuttuneet kasvoiltaan aivan valkoisiksi. Hyvä, hän ajatteli. Heidät hän saattaisi vielä säästää.
Mir kohotti aseen kohti Zvonkoa ja sulki silmänsä. Hän ei voinut katsoa, vaikka olisi halunnutkin. Sitten hän painoi liipaisinta. Pamaus oli korvia huumaava. Ase potkaisi hiukan Mirin kädessä, mutta hän oli tottunut siihen ampuessaan omenia metsässä. Sitten kahva muuttui lämpimäksi. Mir avasi silmänsä.
Paniikki lähti leviämään välittömästi. Oppilaat säntäilivät piiloon pensaiden ja roskisten taakse. Kaikki kiljuivat hysteerisesti. Zvonko kaatui maahan epäuskoinen ilme kasvoillaan. Hänen oikeasta olkapäästään pulppusi verta. Mir osoitti aseellaan Verania ja Danicaa. Hän ampui uudelleen. Danica kiljaisi. Hän ampui taas. Veran huusi. Dragan, Priba ja Tanya säntäsivät kaikki eri suuntiin kiljuen ja parkuen.
Mir ei ampunut heidän peräänsä. Hän ei halunnut ampua pakenevia. Se olisi raukkamaista. Zvonko makasi maassa ja itki tuskissaan. Mir käveli hänen luokseen ja katsoi häntä, mutta ei tuntenut sääliä. Miten monta kertaa Zvonko olikaan katsonut häntä samalla tavalla? Nyt osat olivat vaihtuneet.
”Ä-älä t-tapa mua”, Zvonko aneli.
Mir ei vastannut. Ei, ei hän tappaisi Zvonkoa. Hän oli luullut voivansa tehdä sen ilman tunnontuskia. Mutta nyt kun hän katseli kivuissaan hikoilevaa poikaa, jonka elämä oli täysin Mirin armoilla, hän ei kyennyt enää ampumaan. Oliko hän epäonnistunut vai onnistunut? Ehkä hän oli pilannut elämänsä, mutta kenties hän oli juuri äsken pelastanut sielunsa. Hän ei ollut tappanut ketään, vaikka oli suunnitellut niin.
Hän ei vielä ollut surmannut ketään. Oli kuitenkin yksi henkilö, joka hänen olisi tapettava. Mir perääntyi Zvonkon, Danican ja Veranin luota lähelle ruusupensaita, jotka kasvoivat koulun aidan vieressä. Siinä oli hyvä paikka. Hän oli aina pitänyt ruusuista. Mir työnsi aseen piipun suuhunsa. Hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin painaa liipaisinta. Sitten kaikki olisi ohi. Ikuisesti.
Mir odotti ja odotti. Sekunnit tuntuivat tuntien pituisilta. Hän yritti pakottaa sormensa taipumaan, mutta sormi ei totellut häntä. Sormi ei halunnut, että Mir kuolisi. Sitten jostain kaukaa alkoi kuulua hälytysajoneuvojen sireenien ääni. Kohta kaikki on ohi, Mir ajatteli.
Craiova, nuorisovankila, 1,5 vuotta myöhemmin
”Ja tuo kaveri tuolla nurkkapöydässä, näetkö? Hän on tämän mestan pelottavin tyyppi”, Petja opasti uutta vankia oleskeluhuoneessa ja osoitti Miriä. Mir virnisti tervehdykseksi.
”Hän on Mielipuoli Mir, tai Natsi Schneider, miten vaan”, Petja jatkoi.
”Ja tämän kertoi sinulle Hullu Ukrainalainen”, Mir heitti takaisin, ”Tai Kannibaali Petja, miten vaan”, hän lisäsi.
Petja taputti uutta tulokasta rohkaisevasti selkään ja nauroi. Sitten hän meni Mirin luokse. Uusi poika, joka ei iältään ollut vielä edes kolmeatoista, näytti kalpealta ja pahoinvoivalta.
”Miksi sinun pitää aina pelotella uusia?” Mir torui Petjaa.
”Koska se on hauskaa”, Petja vastasi. ”Ja sitä paitsi sinä olet paikan ainoa julkkis, saisit olla siitä ylpeä. Murhamies.”
”Minä en murhannut ketään”, Mir korjasi.
Se oli totta, mutta vankilan muut pojat kunnioittivat häntä siitä huolimatta murhaajana. Oli ironista, että koko kouluaikansa epäsuosiossa ja kiusattuna ollut Mir oli nuorisovankilan suosituimpia ja pelätyimpiä vankeja. Hän ei ollut väkivaltainen eikä koskaan uhkaillut muita. Silti kukaan ei uskaltanut haastaa hänen kanssaan riitaa. Mir pystyi pitämään heikoimpien vankien puolta, sillä kukaan ei sanonut hänelle vastaan. Poikien keskinäiset nahistelut, pahoinpitelyt ja varkaudet olivat vähentyneet roimasti sen jälkeen, kun Mir oli tullut taloon. Vartijat olivat siitä hyvillään. Mir oli todellinen mallivanki. Ainakin muiden poikien seurassa.
”Schneider, alahan tulla. Sinulla on aika psykologille”, vartija huusi ovelta. Oleskeluhuoneen muut vangit näyttivät vartijalle keskisormea ja huutelivat solvauksia. Mir nousi verkalleen ylös tuolista ja venytteli.
”Vauhtia nyt”, vartija hoputti.
”Mihin minulla on kiire?” Mir kysyi. ”Olen täällä vielä seuraavat kaksi vuotta”.
”Ehkä olisi kuitenkin hyvä ajatella sitä tulevaisuuttakin?” Vartija vastasi.
”Ai kuinka? Sitäkö, onko Doftana parempi paikka kuin Jilava?” Mir sanoi ja sai raikuvat naurut ja aplodit muilta vangeilta. Doftana ja Jilava olivat pahamaineisimpia vankiloita, joihin sijoitettiin murhamiehiä ja mielenvikaisia.
Vartija pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään. Mir maleksi ovelle ja kumarsi taputtavalle yleisölleen. Oli mukavaa olla suosittu.