Usva

[kardinaali]

Päivänmatkan päässä Augsburgin suuresta kaupungista pohjoiseen sijaitsi Dinkelsbuhl. Se oli aivan tavallinen pieni kylä lähellä jokivartta. Sen ympärillä levisivät hedelmälliset pellot, sillä joki ravitsi viljelysmaita. Kylän länsipuolella oli peltojen sijaan sankka tammimetsä, joka tarjosi elannon metsästäjille, sillä tammilehto oli villisikojen ja kauriiden suosimaa laidunmaata.

Kaiken kaikkiaan Dinkelsbuhl oli hyvä paikka asua. Koska kylä oli hyvin omavarainen, se ei juuri käynyt kauppaa muiden kanssa. Toki kylän vierestä kulki kauppakaravaaneja Augsburgiin, mutta harva niistä pysähtyi pidemmäksi aikaa.

Ortolf isännöi kylän etelälaidalla sijaitsevaa keskikievaria jo kolmannessa sukupolvessa. Hänen isoisänsä oli perustanut sen aikoinaan palvelemaan maanteitse kulkevia matkalaisia, jotka tarvitsivat leposijan vielä ennen Augsburgia. Vuosien saatossa matkalaiset olivat vähentyneet, sillä useimmat kauppiaat suosivat nykyisin jokilaivoja karavaanien sijaan. Se oli turvallisempaa, sillä metsässä vaanivat maantierosvot olivat alituinen uhka kauppiaille. Mutta yhä edelleen Ortolf sai kelpo elannon kestikievaristaan ja tiesi voivansa jättää sen hyvillä mielin pojalleen, kun hän itse ei enää kykenisi paikkaa hoitamaan.

Mutta nyt, Herran vuonna 1350, Ortolfin tuntema maailma oli äkkiä muuttunut. Kaikki oli alkanut kiirastorstain iltana, jolloin kestikievariin oli tullut kauppias, yöpyäkseen Ortolfin luona kaksi yötä. Olisi ollut vaarallista ja täysin turhaa tehdä matkaa pitkäperjantaina tai lankalauantaina, sillä kauppias oli pyrkimässä Augsburgiin toisen pääsiäispäivän markkinoille myymään iloisen värisiä huivejaan, liinojaan ja rihkamakorujaan.

Ortolf oli nähnyt perjantaina aamuyöllä usvan nousevan joelta, mutta siinä ei sinänsä ollut mitään poikkeavaa. Kevät oli jo pitkällä ja jokivarren usvaiset yöt olivat aivan tavallisia. Mutta se oli poikkeavaa, ettei usva laskenut koko perjantain aikana. Lankalauantaina usva oli jo niin sakeaa, että kyläläiset olivat paenneet kaivoaukion laidalla olevaan kirkkoon. Pappi oli saanut rauhoitella ihmisiä hyvän aikaa, ennen kuin he uskalsivat palata koteihinsa.

Ortolf oli rohkea mies, eikä hän pientä usvaa pelännyt. Paholaisen tekosia se oli, sehän oli selvää, mutta pääsiäisenä usva kyllä väistyisi. Kylän pappi suojeli heitä siihen asti. Ortolf, jonka kestikievari oli kylän laitamilla, oli myös huomannut, että pääsiäistulet pitivät usvaa loitolla. Ne olivat aivan erityisiä kynttilöitä, jotka oli siunattu kirkossa. Ortolf oli tarjonnut kynttilää kauppiaallekin, mutta tämä oli kieltäytynyt ottamasta sitä. Kauppias oli pitänyt kyläläisiä taikauskoisina. Pääsiäisyönä kauppias oli käynyt tallin takana tarpeillaan, mutta ei ollut koskaan palannut takaisin sisälle.

Nyt oli jo toinen pääsiäispäivä ja markkinat Augsburgissa olivat täydessä käynnissä. Ehkä, sitä ei kukaan tiennyt. Sillä usva piti kylää edelleen armottomassa otteessaan, väistäen ainoastaan pääsiäistulia. Ne talot, jotka olivat jo polttaneet kynttilänsä, olivat pikkuhiljaa jääneet usvan alle. Ihmiset olivat paenneet kirkkoon. Ortolf piti edelleen pintansa, mutta kadonneen kauppiaan kohtalo huolestutti häntä. Kauppiaan hevonen oli ensimmäisenä pääsiäispäivänä huutanut tallissa kuin syötävä ja sen jälkeen hiljentynyt. Ortolf oli lopulta uskaltautunut kynttilän valossa talliin ja todennut sen tyhjäksi. Hevosesta ei ollut jälkeäkään, mutta tallissa ei ollut myöskään hyökkäyksen jälkiä. Kauppiaan ja hevosen katoaminen olivat lopulta saaneet Ortolfin perheineen jättämään kestikievarin ja pakenemaan kirkkoon. Se oli jo tupaten täynnä kyläläisiä.

Pian selvisi, että kauppiaan lisäksi muitakin oli kadonnut. Kaikki ne, jotka olivat uskaltautuneet usvaan ilman pääsiäistulta, olivat kadonneet. Jälkiä jättämättä. Kynttilät alkoivat käydä vähiin ja niin alkoi myös kyläläisten toivo. Oliko Kristus hylännyt heidät? Mitä paholaisia usvassa liikkui? Ja piinasiko usva vain heidän kyläänsä, vai oliko se ottanut valtaansa koko keisarikunnan? Jonkun oli lähdettävä hakemaan apua, sillä rukoukset eivät tuntuneet riittävän.

[Kronus]

Paroni Schulten vaunut saapuivat kreivi Brandtin tiluksille kun luostarin kello oli jo lyönyt iltapäivän kolmannen tunnin. Tie kartanolle kulki puutarhan poikki, jossa omenasato alkoi jo putoilla puista. Ajuri Lukas tunsi miten parivaljakko hidasti kulkuaan haistaessaan omenoiden tuoksun. Ne olivat juosseet aamusta lähtien ilman kunnon taukoa ja olivat nälkäisiä. Lukas kannusti niitä vielä eteenpäin, sillä pian ne saisivat levätä ja syödä ja vapautua valjaistaan.

Kreivi Brandtin tallirenki vaikutti laiskalta ja nyreältä. Selvästi hän ei pitänyt vieraiden hevosten riisumista ja juottamista omana työnään, mutta Lukas joutui nyt jättämään parivaljakkonsa rengin huomaan, sillä kirje tuli toimittaa nuorelle kreivittärelle välittömästi. Kirje itsessään oli tietysti pelkkä veruke. Lukasin tehtävä oli tavata kreivitär, ja toimittaa paroni Schulten ne sanat, joita kirjeet eivät välittäneet.

Lukas riensi taloon kirjeen kanssa ja sai vastaansa itsensä Kreivin. Mies oli jo iäkäs, mutta vankka ja terve. Kreivi otti kirjeen itselleen ja poistui muuta sanomatta. Hän jätti Lukasin aulaan odottamaan, tarjoamatta edes kaljakulausta. Joten Lukas istui ja odotti.

Mutta hän nousi kun Monika saapui aulaan, kauniina kuten aina. Lukas oli kaivannut noita kasvoja. Myös Monikan kasvoilta pastoi jälleennäkemisen ilo, mutta myös syvä suru. Sitten Lukas muisti olevansa kreivittären seurassa ja kumarsi syvään, mutta Monika pyysi häntä unohtamaan muodollisuudet. Monika halusi puhua Lukasille, kahden kesken ja rauhassa, joten he lähtivät ulos ja tallille päin. Sitä juuri Lukaskin oli toivonut.

Monika halusi pois avoimelta pihamaalta, jossa joku oli aina näkemässä tai kuulemassa, joten he menivät talliin katsomaan hänen isänsä hevosia. Monika piti hevosista yhtä paljon kuin lukaskin. Paronin talossa asuessaan Monika teki paljon ratsastusretkiä metsiin, ja Lukas oli usein retkillä hänen turvanaan. Lukas oli muistellut paljon heidän viimeistä yhteistä retkeään kesän alussa, neljä päivää ennen häitä. Silloin, heidän ihaillessaan tulvivaa puroa, Lukas oli melkein ottanut Monikaa kädestä, syleillyt ja suudellut häntä, ja vienyt hänet pois, kauas kreiveistä ja kartanoista. Lukas oli elänyt sen hetken monesti mielessään, mikä oli synti. Synti, jota hän ei ollut vieläkään sovittanut.

Talli ei ollut kreivittären paikka, mutta kreivin tallirenki ei tietenkään voinut kreivitärtä sieltä pois ajaa. Mutta koska Lukas tuli nyt itse hevosiaan hoitamaan, päätti tallirenki poistua, luultavasti puutarhaan omenapuiden alle loikoilemaan.

Kun Lukas ja Monika jäivät kahden, Lukas sai viimein tilaisuuden toimittaa viestinsä. Mutta Monika ehti kertoa omansa ensin. Monikan kauniit kasvot muuttuivat kalpeiksi ja lohduttomiksi kun hän uskalsi avata sydämensä. Monika halusi palata kotiin. Kreivi oli julma ja karkea mies, ja myötäjäiset olivat kaikki menneet kreivin salaisten velkojen maksuun. Monikasta kreivi halusi enää vain pojan, minkä hän kuulemma vakaasti aikoi varmistaa, jollakin noituuksilla luultavasti. Monika näytti suustaan puuttuvan hampaan, jonka kreivi oli lyönyt irti, ja sitten purskahti lohduttomaan itkuun. Silloin Lukas päätti ettei voinut jättää Monikaa tänne enää päiväksikään.

Lukas varmisti ettei kukaan ollut tulossa talliin, ja alkoi heti valmistella hevosia matkalle. Ne olivat uupuneita, joten kotiin asti he eivät pääsisi. Toisaalta päivänvaloakaan ei ollut siihen kylliksi jäljellä. Kotimatkan varrella oli kievareita, mutta kreivin miehet saavuttaisivat heidät sieltä varmasti ennen yötä. Siispä Lukas kertoi Monikalle, että heidän olisi mentävä ensin väärään suuntaan, yövyttävä jossakin majatalossa, ja kierrettävä huomenna pikkuteitä paronin maille. Lukas tiesi erään pienen paikan. Monika pyysi vain, että Lukas veisi hänet pois täältä.

He lähtivät heti kun vaunut ja hevoset olivat valmiit, rymistelivät suoraan ulos tallista ja ajoivat laukkaa kunnes huuteleva talonväki ja kreivin puutarha jäivät taakse. Sitten he kääntyivät pois isoilta teiltä ja ajelivat hiljakseen.

Aurinko alkoi laskea kun he saapuivat majatalon lähelle. Hämärän turvin Lukas piilotti paronin vaunut pellon laidassa nököttävään latoon, ja yhdessä he veivät hevoset majatalon talliin lepäämään raskaasta päivästä. Majatalon emäntä katseli heitä epäluuloisena, mutta he esittivät vieraspaikkakuntalaisia. Heillä oli rahaa vain yhteen huoneeseen, joten he kertoivat olevansa sisaruksia, matkalla sukulaisen häihin. Emäntä vilkaisi heidän vaatteitaan, jotka kertoivat heti ettei pari kuulunut samaan säätyyn, muttei kysellyt sen enempää. Ilmeisesti moinen tarina ei ollut hänelle ensimmäinen laatuaan.

He söivät illallisensa kaksin huoneessaan, sillä aurinko oli jo laskenut ja isäntäväki oli menossa levolle. Syötyään he puhuivat ratsastusretkistään. He olivat väsyneitä, mutta kumpikin oli liian jännittynyt nukahtaakseen. He olivat tunteneet toisensa jo vuosikaudet, varttuneet samassa talossa, mutta vasta nyt he olivat ensi kertaa kaksin, pimeässä, omillaan. He kuulostelivat ääniä majatalosta ja tieltä, siltä varalta että kreivi oli arvannut etsiä heitä tältä suunnalta.

Monika kertoi toivovansa, että hän heräisi huomenna painajaisunesta, että koko avioliitto ja mennyt kesä olisivat vain pelkkää unta. Lukas lohdutti, että huomenna he olisivat jälleen paroni Schulten luona, mutta Monika sanoi ettei se auttaisi. Kreivi olisi ikuisesti hänen aviomiehensä, eikä hänen isänsäkään voisi sille asialle mitään. Silloin Lukas tunnusti, että olisi halunnut estää avioliiton, muttei voinut tehdä mitään koska ei ollut säätyläinen. Ehkä heidän pitäisi lähteä kauas pois, sanoi Monika, koska vain siten he voisivat pitää vapautensa ja saada toisensa.

Yön hämärässä he heräsivät siihen, että vieras, pelottava mies seisoi heidän huoneessaan. Mies ei selvästi ollut kreivin väkeä, mutta oli tullut hakemaan Monikan takaisin miehensä luo. Muukalainen laittoi Monikan pukeutumaan sillä heidän oli heti lähdettävä yön selkään. Mutta Lukas otti sängyn viereltä ratsumiehen veitsensä, jota hän tapasi pitää vaunuissa ryöväreiden varalta ja oli tuonut mukanaan majataloon, ja iski sillä muukalaista. Vieras mies haavoittui ja horjahti, mutta kävi heti paljain käsin Lukasin kimppuun. Muukalainen sai lisää haavoja, mutta kävi vain kahta hurjempaan hyökkäykseen. lukas käski Monikan juosta hevosten luo, ja tarttui muukalaiseen jotta tämä ei pääsisi perään. Se oli viimeinen kerta kun he näkivät toisensa elossa.

Kun Monika saapui paroni Schulten taloon, oli aamu sarastamassa. Hän kertoi isälleen mitä kreivi oli hänelle tehnyt, ja miten Lukas oli pelastanut hänet kreivin talosta ja suojellut häntä kreivin lähettämältä muukalaiselta. Paroni nuhteli tytärtään miehensä hylkäämisestä, eikä tiennyt mitä tarinasta uskoa. Koska kreiviltä ei tullut sanansaattajaa kahteen päivään, paroni lähetti omansa, joka palasi kertomaan että kreivitär oli jäänyt leskeksi.

Viisi vuotta myöhemmin kreivitär Monika asui nuoren poikansa kanssa kreivin talon takaosassa. Hänen vanhempi veljensä vaimoineen ja perheineen hoiti kreivin tiluksia, eikä itse kreivittärestä usein puhuttu vieraiden kanssa. Silloin, eräänä uudenkuun yönä, Monika havahtui siihen että joku oli ilmestynyt hänen huoneeseensa. Se joku oli Lukas, ja he molemmat iloitsivat jälleennäkemisestä. Lukas ei kertonut missä oli ollut ja mitä oli tapahtunut. Hän pahoitteli ettei ollut onnistunut viemään Monikaa kauas pois. Mutta nyt Monikalla oli oma talo ja Lukas oli palannut jatkamaan pestiään Monikan, hänen talonsa ja perheensä puolustajana. Sillä Lukas kertoi että kreivin talo tulisi vielä kuulumaan Monikalle kokonaan, ja kreivin titteli hänen pojalleen, ja hänen jälkeläisilleen heidän jälkeensä, ikuisesti.