Goldie Bellamy

[kardinaali]

Kello lähestyi viittä iltapäivällä. Goldie odotti työpäivän päättymistä, sillä hän aikoi matkustaa puoli kuuden junalla Lontooseen. Paddingtonin aseman kioskissa oli tänään myynnissä kahden punnan arvoinen raaputusarpa, josta voisi voittaa viisisataa puntaa. Se olisi sopiva summa tuhlattavaksi kenkäpariin ja mekkoon, joihin Goldie oli iskenyt silmänsä viimeksi Lontoossa käydessään. Hän rakasti Lontoon pieniä putiikkeja ja olisi tuhlannut niihin varmasti omaisuuden, jos hänellä vain olisi ollut varaa.

Goldien työpäivät olivat useimmiten tylsiä. Yliopiston kirjasto palveli opiskelijoita, jotka olivat hyvin omatoimisia. Lainaus- ja palautusautomaatit olivat tehneet kirjastonhoitajien työn lähes turhaksi. Sen vuoksi Goldiella oli aikaa tehdä muitakin töitä istuskellessaan palvelutiskin takana. Juuri nyt hänellä oli työn alla sumeriankielinen käännös, joka hänen piti saada valmiiksi ennen seuraavaa täyttä kuuta. Hänen oli tarkoitus todistaa kelpoisuutensa, jotta hän voisi osallistua metodikurssille, jossa käytiin läpi muinaissumerialaisten tähtitieteilijöiden luomia matemaattisia kaavoja. Kurssi oli vielä hiukan vaativa hänen tasolleen, mutta Goldie näki kurssissa paljon mahdollisuuksia. Hän ei malttanut enää odottaa vuotta, vaikka hänen mentorinsa oli niin kehottanutkin. Sitä paitsi kurssia vetävä vanha maagi Theodore Walker oli jo reilusti yli eläkeiän. Jos mies ei käyttänyt mitään elämää pidentäviä loitsuja, hän ei välttämättä olisi enää ensi vuonna opettamassa kurssia.

”Hei Goldie”, joku tervehti tiskin toiselta puolelta.

Goldie kohotti katseensa sanakirjasta ja pyyhkäisi vaaleat, kiharat hiuksensa kasvoiltaan. Tervehtijä oli Ezra, toinen hermeetikko. Mielessään Goldie kirosi hiljaa, sillä Ezra saattoi kuluttaa pitkänkin aikaa vain hermeetikoille sallitulla kirjaosastolla ja se tarkoittaisi sitä, ettei Goldie ehtisikään puoli kuuden junaan.

”Hei Ezra, tulitko lainaamaan kirjaa?” Goldie kysyi.

”Jos neiti vain sallii”, Ezra vastasi yrittäen hymyillä hurmaavasti ja nojasi palvelutiskiin. Goldie nykäisi kirjansa pois Ezran kyynärpään alta.

”Varo minun kirjaani”, Goldie huomautti. ”No, mitä sinä haluat lainata?”

”Sinä aiot näemmä pyrkiä Theodore Walkerin kurssille?” Ezra kysyi vastaamatta Goldielle. Goldie alkoi ärsyyntyä.

”Aiotko sinäkin pyrkiä?” Hän kysyi.

”En”, Ezra vastasi. ”Sinne otetaan vain neljä opiskelijaa ja minä satun tietämään, ketä sinne on pyrkimässä. Tiedän, milloin minulla ei ole mahdollisuuksia, joten jätän sen suosiolla väliin.”

Goldie puri huultaan, mutta ei sanonut mitään. Selvästikään Ezra ei pitänyt häntä ylivoimaisena vastuksena, vaan halusi paremminkin sanoa, että Goldie tuhlasi aikaansa.

”Mitä sinä tulit lainaamaan?” Goldie kysyi uudelleen.

”Tarvitsen Antiokos Syyrialaisen teoksen Lähi-Idän fotosensitiivisistä kasveista”, Ezra huokasi.

”Sitten olet myöhässä”, Goldie sanoi. ”Latinankielinen käännös on lainassa ja jos sinä et osaa arameaa, et tee mitään alkuperäisellä tekstillä. Tosin käännösteksti on aina hiukan harhaanjohtava, joten et saisi siitä kuitenkaan irti kaikkea, mitä alkuperäisestä tekstistä saisi.”

Ezra näytti harmistuneelta ja Goldie tunsi tyytyväisyyttä siitä, että oli onnistunut pyyhkimään omahyväisen hymyn miehen naamalta.

”No, se siitä sitten”, Ezra sanoi. ”Minun pitää keksiä jotain muuta. Olin ajatellut laajentaa osaamistani, mutta ilman kirjaa en pääse edes alkuun.”

Goldie kohautti olkiaan ja alkoi jälleen tutkia kirjaansa. Hän oli saanut tarpeekseen Ezrasta ja lisäksi kello oli muutamaa minuuttia vaille viisi. Hänen työvuoronsa olisi pian ohi.

”Hei, minulla on tällainen mainos, jätän sen tähän, jos olet kiinnostunut”, Ezra sanoi ja kaivoi takkinsa taskusta pienen esitteen. Goldie vilkaisi sitä uteliaana.

”Se on kaksintaistelukerho”, Ezra selitti. ”Me ajattelimme, että moni meidän tupamme ulkopuolinen on varmaan kiinnostunut kaksintaisteluperinteestä. Se on myös hyvä tapa tutustua muihin ja pitää elävänä perinne, joka on unohtunut monelta.”

Goldie ei voinut käsittää, miten kaksintaistelu olisi hyvä tapa tutustua muihin. Se oli hänen mielestään perinne, joka sietikin jäädä unohduksiin. Nykymaailmassa oli sivistyneempiäkin tapoja ratkaista ongelmia, kuin räiskiä eri mieltä olevaa kaveria väkivaltaisilla loitsuilla.

”Kiitos, mutta ei tuo taida olla minua varten”, Goldie sanoi kohteliaasti. ”Kuule, kello on viisi. Minun työvuoroni päättyy, joten jos et ole lainaamassa mitään, minä suljen tämän palvelutiskin. Kirjasto on toki vielä auki, mutta et voi lainata enää chantryn kirjoja.”

”En minä mitään tarvitse”, Ezra vastasi. ”Mutta voisit harkita tuota kerhoa, ihan totta. Siellä ei ole yhtään naisia tällä hetkellä. Minä uskon, että sinuakin hyödyttäisi osata jotain loitsuja...”

”Minä osaan loitsuja!” Goldie kivahti. ”Luuletko sinä, että minä vain luen kirjoja kaiket päivät, enkä koskaan tee mitään käytännöllistä? Ja minä en tule teidän kerhoonne vain siksi, että siellä ei ole naisia. Ehkä siihen on ihan syynsä, miksi kukaan nainen ei halua tulla sinne.”

Ezra katsoi Goldieta typertyneenä. Hän ei selvästikään ollut tottunut saamaan kipakkaa vastausta. Se ei sinänsä ollut yllätys, Goldie mietti. Ezra oli verrattain hauskan näköinen ja hän osasi olla halutessaan miellyttävä. Mutta Goldie ei ollut sellainen nainen, joka helposti lankesi hyvään ulkonäköön ja kohteliaaseen käytökseen. Goldie kirjautui ulos työkoneeltaan ja työnsi kirjansa ja käännöksensä olkalaukkuunsa.

”Olisitko ehtinyt kahville?” Ezra kysyi.

”En, minun pitää mennä kotiin ruokkimaan Andrew”, Goldie vastasi. todellisuudessa hänellä oli kiire junaan.

”Ai, niin aivan, Miten Andrew pärjäilee?”

”Hyvin kai”, Goldie vastasi. ”Sehän on kissa, miksi sille mitään muuta kuuluisi kuin hyvää? Se on tyytyväinen, jos saa tuoretta lihaa kuppiin ja loppupäivän lekotella auringonpaisteessa.”

”Olisipa ihmisillä yhtä helppoa”, Ezra naurahti. Goldiesta se ei ollut erityisen hauskaa.

”Minun pitää nyt ihan totta mennä”, Goldie sanoi ja kiiruhti Ezran ohi kirjaston lasisille oville.

Hän juoksi kirjastosta käytävään, siitä suuren aulaan ja ulos. Kiviset, leveät portaat Goldie juoksi harppomalla alas. Junan lähtöön oli enää viisitoista minuuttia. Kampusalue kuhisi opiskelijoita ja työpäivänsä päättänyttä henkilökuntaa. Goldie puikkelehti heidän ohitseen. Hänen sydämensä hakkasi villisti, sillä hän ei ollut tottunut juoksemaan. Ei ainakaan niissä korkeakorkoisissa kengissä, jotka hän oli sinä päivänä pukenut jalkaansa. Ne olivat kauniit, mutta eivät erityisen käytännölliset. Huohottaen Goldie nousi junaan juuri ennen kuin se nytkähti liikkeelle. Voimakas mielihyvän tunne valtasi hänet. Hän oli ehtinyt junaan ja oli nyt tunnin matkustusmatkan päässä voittoarvastaan ja ihanasta shoppailuillasta Lontoossa.