Chinatown New York 1995

[kardinaali]

Manhattan New York, Tammikuu 1996

Lyonell seisoi lasiseinän edessä ja katseli ulos kadulle. Täältä, 15. kerroksesta, oli vielä selkeä näkymä katuvalojen täplittämälle avenuelle. Näkymä oli täysin erilainen kuin hänen yksityisessä toimistossaan pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa.
Tämä välikerroksen toimisto oli paikka, jossa Lyonell otti vastaan välttämättömiä Aliconin vieraita. Se oli avara, kalliisti ja hyvällä maulla sisustettu toimiston ja oleskelutilan yhdistelmä. Designsohvat ja leveä kirjoituspöytä, sekä yhden sivun lasiseinä pyrkivät antamaan varakkaan, mutta ystävällisen vaikutelman. Lyonell tarvitsi kaiken avun silloin harvoin, kun hänen täytyi keskustella ihmisten kanssa. Hän ei toivonut liikekumppaniensa pitävän häntä hirviönä.

Lyonellin senhetkinen vieraansa ei kuitenkaan ollut ihminen. Vestus Giovanni istui leveällä nahkasohvalla ja katseli ylimielisen arvioivasti ympärilleen. Lyonell tiesi, ettei Vestus arvostanut sitä, että hänet otettiin vastaan Aliconin edustustiloissa, Lyonellin omien tilojen sijaan. Sivusilmällä Lyonell vilkuili vierastaan. Lihava italialainen kuvotti häntä. Vestuksen tumma, mittatilaustyönä teetetty puku kinnasi rinnan kohdalta. Hänen paksut sormensa olivat täynnä toinen toistaan mauttomampia sormuksia. Vastenmielisintä miehessä olivat kuitenkin hänen rasvaiset, mustat hiuksensa ja kiiltävä, punakka naamansa. Miten vampyyri edes saattoi olla rasvainen? Lyonell ei voinut käsittää sitä.

”Odotin, että täällä olisi ollut jotain tarjottavaa. Emmehän ole tavanneet vuosiin”, Vestus huomautti.

Lyonell loi Vestukseen arvioivan katseen jäänsinisillä silmillään. Sitten hän käveli sisäpuhelimen luokse ja painoi nappulaa:
”Frederica, tuo meille virvokkeita”, Lyonell sanoi seinään upotettuun mikrofoniin.

”Valmiiksi valutettua”, hän lisäsi sitten vilkaistuaan italialaismiehen ahneisiin kasvoihin.

Vestus Giovanni loi Lyonelliin kysyvän katseen, johon Lyonell ei vastannut. Vaikka sabbat teki raakuuksia, Lyonell koki silti kiusallisena ajatuksen elävästä uhrista Vestus Giovannin kynsissä.

”No, arvatenkin sinulla on jonkinlainen bisnesehdotus?” Vestus kysäisi, kun hiljaisuutta oli kestänyt jonkin aikaa.

”Olen kieltämättä kiinnostunut palveluksista, joita vain sinun klaanisi osaa tarjota”, Lyonell vastasi.

”No niin, sitten kyse on vain hinnasta”, Vestus vastasi hymyillen maireasti.

Lyonell kääntyi katsomaan seuralaistaan ja odotti. Mutta ennen kuin Vestus ehti esittää tarjouksensa, oveen koputettiin.
”Sisään”, Lyonell sanoi kärsimättömästi.

Oven avasi metrohousuihin ja mustaan toppiin pukeutunut nainen, jonka tukka oli yhtä vaalea kuin Lyonellin, mutta silmät olivat tummemmat ja ystävällisemmät. Nainen toi huoneeseen tarjottimen, jossa oli kaksi pikaria ja suuri kannu, kumarsi Lyonellille ja poistui. Ohi kävellessään nainen vilkaisi Vestusta. Hän ei kyennyt peittämään inhoa kasvoillaan.

”Ole hyvä ja ota juotavaa”, Lyonell kehotti.

Vestus kaatoi itselleen verta ja nojautui sitten tyytyväisen oloisena taaksepäin.

”Minun hintani on vaatimaton. En pyydä mitään Sabbatilta”, Vestus aloitti venytellen.

Lyonellin silmät kaventuivat. Vestus huomasi sen ja kiiruhti jatkamaan:
”Vain sinulta itseltäsi. Eikä sekään ole paljon. Pyydän vain saada klaanilleni 7% Aliconin osakkeita.”

Lyonell tuijotti Vestusta hetken aikaa kiukkuisena, sitten järkyttyneenä. Hän ei voinut uskoa Giovannin röyhkeyttä.

”Sinä tiedät varsin hyvin, etten minä koskaan, missään olosuhteissa, luovuta Alconin osakkeita yhdelle taholle enempää kuin kolme prosenttia”, Lyonell sanoi hillityn rauhallisesti.

”Tiedän, mutta ei seitsemän prosenttia tee meistä vielä merkittäviä osakkaita”, Vestus vastasi silmäillen Lyonellia pikarinsa yli.

Lyonell ei voinut uskoa sitä. Hän, joka omisti lähes koko Manhattanin, hän, joka johti merkittävää osaa Sabbatia tässä kirotussa kaupungissa, joutui kuulemaan tällaista. Itsensä aliarvioimista.

”Minä satun varsin hyvin tietämään, että Giovannin klaanilla on jo kolmen prosentin suuruinen osakesalkku”, Lyonell sanoi jäätävästi.

”Tämä saattoi tulla sinulle yllätyksenä, koska ette te omalla nimellänne sitä hallitse. Sinä luulit vedättäväsi minua. Mutta jos olisin noin tyhmä, en olisi tässä asemassa, missä olen. Seitsemän prosentin lisäosuudella teillä olisi yhteensä kymmenen prosentin osakesalkku, mikä tekisi teistä suurosakkaita ja antaisi teille merkittävää äänivaltaa yrityksessä.”

Vestus Giovannin kasvoilla oleva järkytys oli aitoa. Se kiukutti Lyonellia vielä enemmän. Giovanni oli todellakin pitänyt häntä niin tyhmänä, että oli luullut voivansa huijata häneltä suurosakkuuden.

”No, siinä tapauksessa en valitettavasti voi tarjota teille klaanini palveluksia”, Vestus Giovanni vastasi äärimmäisen loukkaantuneella äänellä.

”Olen siitä pahoillani. Mutta palveluksenne eivät ole minulle välttämättömiä”, Lyonell vastasi kohteliaasti.

”Olkaa hyvä ja poistukaa”, Lyonell jatkoi, kun Vestus Giovanni ei näyttänyt tekevän lähtöä.

Hyvin hitaasti ja laiskasti, loukkaantunut ilme kasvoillaan, Giovanni lopulta nousi nahkasohvalta ja vaappui ovelle. Lyonell saattoi hänet naulakolle ja tarjosi kättään. Giovanni kieltäytyi siitä, nappasi hattunsa naulakosta ja lähti ulos.
Tapaaminen oli ollut täydellinen pettymys. Lyonell oli kuitenkin ylpeä siitä, että pystyi hillitsemään itsensä tilanteessa kuin tilanteessa. Giovannin kimppuun käymisestä ei olisi ollut hänelle kuin harmia. Ei Lyonell ollut sotaisa, vaikka hänen roolinsa Sabbatissa sitä vaatikin. Alicon oli Lyonellin ylpeys, hän oli sen itse perustanut tyhjästä ja tehnyt siitä yhden Yhdysvaltojen suurimmista ja varakkaimmista yrityksistä. Muut Sabbatin johtajat eivät arvostaneet sitä tapaa, jolla Lyonell haali valtaa itselleen. Mutta se oli tehokas tapa ja se iski Camarillaan kipeämmin kuin suoranainen väkivaltainen sota. Lyonell pelasi heidän säännöillään, mutta Sabbatin eduksi.

Näytti kuitenkin siltä, että myös Giovannit, joita Lyonell ei ollut pitänyt haastajinaan yrityskentällä, olivat alkaneet himoita hänen saavutuksiaan. Sellainen ei kävisi päinsä, Lyonell ajatteli synkkänä. Hänen oli ryhdyttävä heti toimeen. Ei menisi kuin muutama kuukausi ja Lyonell olisi romuttanut Giovannien orastavan sijoitustoiminnan. Niin helppoa se oli, kun sen osasi, Lyonell myhäili ja tunsi jo olonsa paremmaksi.

[kardinaali]

New York, tammikuu 1996

Liao solmi taitoluistinten nauhat tiukalle. Lin istui penkillä ja sormeili kauniin, punaisen tikkitakkinsa kuviointia. Hän ei vaikuttanut lainkaan jännittyneeltä. Muut jäähallin pukuhuoneen penkeillä istuvat lapset näyttivät levottomilta tai pahoinvoivilta. Useat nyyhkyttivät. Heidän äitinsä antoivat tytöilleen ja pojilleen viime hetken ohjeita. Äitien äänet olivat kireitä ja hermostuneita. Tunnelma oli kaiken kaikkiaan äärimmilleen virittynyt.

”Lin, jännittäkö sinua?” Liao kysyi.

Lin pudisti päätään, mutta ei nostanut katsettaan takistaan.

”Kultaseni, oletko sinä kunnossa?” Liao kysyi uudelleen. Linillä oli tapana olla hiukan vetäytynyt ja omissa maailmoissaan. Hän oli helppo lapsi. Liao ei yleensä ehtinyt puuttua Linin tekemisiin, sillä Lei ja vauva olivat niin vaativia.

Nyt Lin nosti katseensa takistaan ja katsoi äitiään hiukan ihmeissään.

”Minä haluan olla jääprinsessa”, Lin sanoi.

”Niin tietysti, kultaseni”, Liao sanoi ja suuteli Liniä päälaelle. Ei hänen tarvinnut olla huolissaan tytöstä. Lin saattoi olla helppo lapsi, mutta hän ei mielellään tehnyt mitään sellaista, mistä ei pitänyt. Luistelusta hän selvästi piti.

”Mutta kaikista tytöistä täällä ei voi tulla jääprinsessoita, tiedäthän sinä sen? Siksi sinun pitää luistella tänään paremmin kuin koskaan ennen”, Liao selitti.

”Kyllä minä osaan”, Lin sanoi hyvin rauhallisesti ja keskittyi jälleen takkinsa kuvioihin.

Samaan aikaan jäähallin katsomon puolella levottomat sukulaiset ja sisarukset odottivat taitoluistelukokeen alkamista. Ankaran näköinen tuomarinelikko oli jo saapunut jäälle. Shih Lai piteli Bo-vauvaa toisella käsivarrellaan ja tarkkaili samalla Lein touhuja. Hän ei ollut vielä päättänyt, missä vaiheessa komentaisi tytön takaisin paikoilleen. Lei kiipeli jäähallin penkeillä, mutta he olivat niin kaukana kaikista muista katsomossa olevista ihmisistä, ettei Shih Lai arvellut tytön häiritsevän ketään. Tao istui kiltisti paikoillaan ja piirteli sormellaan kirjoitusmerkkejä viereisen istuimen ohueen pölykerrokseen.

”Milloin Linin luistelukoe alkaa?” Tao kysyi.

”Noin vartin päästä, luulisin”, Shih Lai vastasi.

”Minulla on vessahätä”, Tao sanoi.

”Aulassa näytti olevan vessat, osaatko mennä sinne yksin?” Shih Lai kysyi.

”Totta kai, en minä ole mikään pikkulapsi”, Tao vastasi ja nousi penkiltään.

”Hei, minne sinä menet?!” Huusi Lei ja juoksi Taon perään.

”Vessaan”, Tao vastasi.

”Ai, tylsää”, Lei sanoi.

Shih Lai huomasi, että muutama muu katsomossa oleva aikuinen kääntyi ärtyneenä heihin päin, kun Lei korotti ääntään.

”Lei, jää hetkeksi tähän. Katso mitä Tao kirjoitti. Luetko sen minulle?” Shih Lai sanoi.

Aula oli hiljainen, kun Tao meni vessaan. Mutta palatessaan sieltä hän näki kahvilassa viisi miestä. Kaksi miehistä oli pukeutunut mustiin pukuihin. Tao säikähti ja vetäytyi nopeasti limsa-automaatin taakse piiloon. Kahvila sijaitsi vessojen ja katsomon välissä, joten Taon olisi kuljettava mustapukuisten miesten ohi päästäkseen takaisin isän luokse. Niin kauan kuin Tao muisti, äiti ja isä olivat varoittaneet mustapukuisista miehistä. Ja kerran, aivan vastikään, Tao oli melkein joutunut sellaisen kaappaamaksi. Tao vapisi limsa-automaatin takana ja kuunteli, mitä miehet puhuivat. Mustapukuisten miesten seurassa oli kolme vähemmän pelottavaa miestä. He olivat pukeutuneet rentoihin talvivaatteisiin, heillä kaikilla oli silmälasit, eivätkä he vaikuttaneet lainkaan siltä, että kuuluisivat jäähallille.

”Minä sanon tämän teille nyt viimeisen kerran. Jättäkää meidät rauhaan!” Ärähti toinen mustapukuisista miehistä.

”Mutta jos te edes katsoisitte näitä valokuvia…”, intti yksi silmälasipäisistä miehistä, jolla oli ohut poninhäntä ja kalju päälaki.

”Me emme ole kiinnostuneita teidän valokuvistanne”, mustapukuinen mies vastasi.

”Ne eivät ole tavallisia valokuvia, niissä on hirviöitä”, selitti poninhäntätukkainen mies.

Valokuvia hirviöistä! Tao innostui. Ne hän halusi nähdä. Kunpa vain mustapukuiset miehet lähtisivät pois.
Vaikutti siltä, että Taon toive toteutui. Mustapukuiset miehet olivat selvästi saaneet tarpeekseen silmälasipäisestä kolmikosta. Vaihdettuaan muutaman hiljaisen sanan keskenään, mustapukuiset miehet poistuivat aulasta takaisin ulos.

”Älkää enää seuratko meitä”, toinen heistä sanoi hyytävän käskevällä äänellä mieskolmikolle. Tao ei yllättynyt huomatessaan, että kolme miestä jäivät hiukan typertyneen ja pettyneen oloisina seisomaan paikoilleen.

”Hei”, Tao sanoi ja tuli esiin piilostaan.

Kolme miestä kääntyivät katsomaan häntä hämmästyneinä. Selvästikin he olivat kuvitelleet olevansa aulassa keskenään.

”Hei poika. Meillä ei ole mitään sinulle. Mitä jos menisit takaisin jääkiekkoharjoituksiin?” Yksi miehistä sanoi.

”En minä pelaa jääkiekkoa, eikä täällä sitä paitsi ole harjoituksia. Minun pikkusiskoni on taitoluistelukokeessa”, Tao vastasi. Hän tuli aivan mieskolmikon luokse ja katseli toiveikkaasti ruskeaa kirjekuorta, joka ilmeisesti piti sisällään valokuvia hirviöistä.

”Mene matkoihisi”, tokaisi kirjekuorta pitelevä, poninhäntätukkainen mies.

”Saanko minä nähdä valokuvia hirviöistä?” Tao kysyi. Toki hän oli hiukan loukkaantunut miehen töykeydestä, mutta toisaalta mies ja hänen toverinsa olivat juuri tulleet mustapukuisten miesten torjumiksi. Kyllä heitä varmasti se harmitti.

”Ne kuvat eivät ole lasten silmille tarkoitettuja”, mies vastasi ärtyneenä.

”Minäkin olen nähnyt hirviön”, Tao kertoi tehdäkseen miehiin vaikutuksen. ”Se oli ensin pelkkä varjo. Mutta kun se katsoi minua, se näytti naiselta. Sellaiselta tosi pelottavalta naiselta.”

”Hei muksu, nämä kuvat eivät ole mitään sellaista, mitä sinulla on sängyn alla. Pyydä äitiä hankkimaan yövalo”, vastasi poninhäntätukkainen mies.

Tao ei ollut tottunut niin epäkohteliaisiin aikuisiin. Häntä suututti ja harmitti miesten asenne, mutta hän ei enää tiennyt mitä sanoa heille.

”Tao! Siellähän sinä olet, minä aloin jo huolestua, mihin sinä jäit”, huusi Shih Lai tullessaan jäähallin katsomosta aulaan. Lei pomppi hänen takanaan.

”Tiedät varsin hyvin, ettet saa jäädä puhumaan vieraille”, hän torui.

”Anteeksi, isä”, Tao vastasi.

Shih Lai katsoi silmälasipäistä mieskolmikkoa ja kurtisti kulmiaan.

”Minä tunnen teidät kolme. Te olitte kuvaamassa Chinatownissa uuden vuoden juhlissa”, hän sanoi.

Nyt kolme miestäkin vaikuttivat tunnistavan Shih Lain. Poninhäntätukkainen mies koitti piilottaa ruskean kirjekuoren selkänsä taakse. Tao huomasi sen ja päätti käyttää tilannetta hyväkseen.

”Heillä on valokuvia hirviöistä. He halusivat näyttää niitä mustapukuisille miehille, mutta mustapukuiset miehet eivät halunneet nähdä niitä ja lähtivät pois”, Tao selitti nopeasti kiinaksi isälleen.

”Oliko täällä mustapukuisia miehiä? Ja mistä valokuvista sinä oikein puhut?” Shih Lai kysyi.

”Tuossa ruskeassa kirjekuoressa on valokuvia hirviöistä”, Tao vastasi.

Kolme miestä eivät ymmärtäneet kiinaa ja heitä selvästikin vaivasi se, etteivät he tienneet puhuiko isä ja poika heistä.

Shih Lai käänsi jälleen huomionsa kolmeen mieheen.
”Kuule kaveri, emme alkaneet jutella sinun lapsellesi. Hän tuli tähän ihan itse”, sanoi yksi miehistä vaivaantuneena.

”Jaa niin, kyllä minä uskon teitä. Mutta minulla on teille jotain näytettävää, josta te ehkä olette kiinnostuneita”, Shih Lai sanoi ja kaivoi jotain takkinsa taskusta.

Tao ja Lei olisivat halunneet nähdä mitä se oli, mutta aikuiset olivat liian suuria. Kolme vierasta miestä olivat kumartuneet katsomaan, mitä Shih Lai heille näytti. Esine oli esillä vain hetken, ennen kuin Shih Lai sujautti sen takaisin taskuunsa.

”Ja niin, teillä oli minulle se kirjekuori, vai mitä?” Shih Lai kysyi muina miehinä.

”Kyllä, tässä ole hyvä”, sanoi poninhäntätukkainen mies ja ojensi ruskean kirjekuoren Shih Laille. Tao ja Lei katsoivat toisiaan ihmeissään.

”Kiitos. Ja nyt, menkääpä pihalle katsomaan ovatko ne mustapukuiset miehet siellä vielä. Ja jos ovat, niin jututtakaa heitä, vaikka he eivät haluaisikaan puhua teille. Jutelkaa niin kauan, että he hermostuvat ja lähtevät pois”, Shih Lai jatkoi.

Kolme miestä hymyilivät hänelle, nyökkäsivät ja lähtivät ulos jäähallin pääovista.

”Saanko minä nähdä?” Pyysi Lei ja pomppi tasajalkaa yrittäessään ylettää isänsä pitelemään kirjekuoreen.

”Ei, nyt mennään katsomaan luistelukoetta. Se on varmaan jo alkanut. Lin tarvitsee meidän kaikkien kannustusta”, Shih Lai vastasi.

”Mutta isä, eiväthän he halunneet oikeasti antaa sinulle niitä kuvia?” Tao kysyi.

”He olivat kuvanneet Chinatownissa salaa toisia. Niin ei saa tehdä. Ne kuvat eivät oikeastaan kuuluneet heille”, isä selitti.

Selityksessä ei Taon mielestä oikeastaan ollut mitään järkeä, mutta hän ei halunnut väittää vastaan. Tärkeintä oli, että kuvat olivat nyt heillä ja ehkäpä isä näyttäisi niitä jossain välissä, jos Tao vain malttaisi odottaa.