Chinatown New York 1995

[kardinaali]

Uusi alue uudelle (jatko) pelille.

[kardinaali]

New York, marraskuu 1995

Sun asetti pakin retkikeittimen liekin yläpuolelle ja karisti teelehtiä lämpenevään veteen. Hän ei antanut muiden paikalla olijoiden häiritä rituaaliaan.

”Teetä?” Sun kysyi pimeässä lentokonehallissa olevilta hahmoilta. Kukaan ei vastannut. Sun otti eväslaatikosta yhden lommoisen peltimukin ja jäi odottamaan teen kuumenemista.

”Missä Vanessa on?” Kysyi Shih Tao, kun kukaan ei ollut hetkeen puhunut.
”Zhao, etkö sinä kutsunut häntä?”

Zhao nousi puusälelaatikon päältä ja näytti kiusaantuneelta.
”Minä en tiennyt, että hänetkin piti kutsua”, Zhao vastasi vaivaantuneesti. Hän sai muutaman myötätuntoisen nyökkäyksen pimeydestä, mutta Shih Tao ja Sun näyttivät kiukkuisilta.

”Jos Vanessa ei ole täällä, me emme voi tehdä mitään päätöksiä”, Shih Tao sanoi pettyneellä äänellä.

”Mutta kun hän ei ole...”, Zhao aloitti, mutta vaikeni huomatessaan toisten katseet.

”Olisin toivonut voivani kertoa jotain sheriffille, mutta nyt se näyttää olevan turhaa”, Sun sanoi.

”No, Hiroshio, sinä voit kuitenkin kertoa meille, mitä olet saanut selville Coney Islandilla ollessasi”, Shih Tao sanoi pienelle ja pelokkaan oloiselle japanilaismiehelle, joka oli ollut kauempana muista tutkimassa lentokonehallin seinällä olevia valokuvia.

”Niitä on paljon, hongkongilaisia siis. Ja näyttää siltä, että ne saavat käskyjä valtameren takaa”, Hiroshio vastasi levottomasti.

”Mutta Jadekeisari on kuollut”, Sun sanoi kulmiaan kurtistaen.

”He eivät kai palvelleet häntä alun alkaenkaan”, Hiroshio vastasi.

”Kang”, Xie sanoi. ”Sen on pakko olla Kang. Hän oli Jadekeisarin lähimpiä luutnantteja, mutta hän halusi perustaa oman imperiuminsa.”

”Mutta eikö sheriffi ollut sitä mieltä, että hongkongilaiset ovat osa Sabbatia?” Shih Tao kysyi Sunilta.

”No se on kai hiukan epäselvää, koska Sabbat ei ilmeisesti pidä heitä täysivaltaisina jäseninä. Ja mitä Camarillaan tulee, he eivät tiedä ketkä meistä ovat hongkongilaisia ja ketkä ovat…no, meitä”, Sun selitti hörppien teetään.

”Hongkongilaiset käyttävät neonvärejä vaatteissaan”, Nig sanoi hiljaa ja epäröiden, oliko hänellä lupaa puhua ensinkään.

”Hyvä huomio, mutta miten todistat, etteivät kaikki neonvärejä käyttävät aasialaiset ole Camarillan vihollisia?” Kysyi Sun.

”Meidän pitää kai vain jatkaa tarkkailemista”, Shih Tao totesi lopulta.

”Ja seuraavalla kerralla sinä muistat kutsua Vanessan paikalle”, hän lisäsi Zhaolle.

”Hei, mikä sinä olet minua komentelemaan?” Zhao kysyi kiukkuisesti ja otti pari uhkaavaa askelta kohti Shih Taoa.

”Ja mitä sinä sitä paitsi olet tehnyt itsellesi?” Hän sanoi ja tutkaili Shih Taoa päästä varpaisiin.

”Minä näytän vanhemmalta, mitä siitä? Voin kertoa sinulle, että se ei ollut erityisen helppoa”, Shih Tao vastasi.

”No miksi sinä haluat näyttää vanhukselta? Mitä sinä oikein salailet?” Zhao kysyi.

”En mitään. Minä tein sen lasten vuoksi”, Shih Tao sanoi olkiaan kohauttaen.

”Lasten?” Zhao ihmetteli.

”Minulla on neljä lapsenlasta. Minä haluan tavata heitä, mutta heistä olisi ehkä outoa, jos minä näyttäisin nuorelta. Kaikkien muiden isovanhemmat ovat vanhoja”, Shih Tao selitti.

”Lapsenlapsia!” Zhao huusi pilkallisesti ja naurahti.

”Tiedätkö, sinä olet säälittävä”, hän sanoi ja käänsi Shih Taolle selkänsä.

”Sun, me olemme varmaankin valmiita?” Shih Tao kysyi Sunilta, joka oli tarkkaillut heitä teetään siemaillen.

”Kyllä, tuskin tässä muuta on”, hän vastasi.

Shih Tao avasi lentokonehallin oven ja katosi yöhön. Hitaasti muut seurasivat häntä, kunnes paikalle jäi vain Sun retkikeittimensä ja teemukinsa kanssa.

[kardinaali]

28.th Street, Manhattan New York, marraskuu 1995

“En käsitä, miksi herra Torelli ei itse tullut tapaamaan minua?” Fang kysyi siistiin liituraitapukuun pukeutuneelta italialaismieheltä.

Kaksikko istui pienessä ja hämyisessä, mutta ylellisesti sisustetussa kabinetissa. Fang piti toisessa kädessään sikaria ja toisessa viskilasia. Tummapuisella pöydällä miesten välissä oli viskikarahvin lisäksi myös miesten aseet.

”Don luottaa minuun, olen consigliere ja minulla on tässä keskustelussa täydet valtuudet”, italialaismies vastasi.

”Olisin silti arvostanut sitä, että Don Torelli itse olisi saapunut paikalle. Minä en lähettänyt alaistani keskusteluun”, Fang sanoi.

”Consigliere ei varsinaisesti ole Donin alainen”, italialaismies vastasi ja kaatoi itselleen lisää viskiä.

Fang huokasi syvään ja joi viskinsä yhdellä kulauksella. Sitten hänkin kaatoi lasinsa täyteen.

”No hyvä on. Meillä on yhteinen ongelma”, Fang vastasi lopulta ja löi pöytään kirkasvärisen mainoksen.

Mainos esitti kaljua, mustaa miestä, joka irvisti kameralle nyrkkeilyhanskat tanassa. Miehen alla luki isoilla, kultaisilla kirjaimilla: Holiday Hell, ensimmäistä kertaa New Yorkissa. Tyrmääkö New Yorkin oma poika Hannibal vastustajansa? Älä jätä tätä väliin!

”Piraatit järjestävät tämän turnauksen Coney Islandin uudella viihdeareenallaan. Minä olen jo saanut tiedon, ja arvaan että tekin olette, ettei kenelläkään ole lupa ottaa vetoja vastaan”, Fang sanoi.

Italialaismies katsoi julistetta ja sitten Fangia.
”Eivätkö Piraatit tee töitä sinulle?” Hän kysyi.

Fang sulki silmänsä ja laski hitaasti mielessään kymmeneen. Hän ei saanut suuttua, vaikka juuri sillä hetkellä hänen olisi tehnyt mieli repiä italialaismies kappaleiksi.

”Kuten olen teille lukuisat kerrat kertonut, Piraateilla ei ole mitään tekemistä Chinatownin kanssa. He ovat meidän vihollisiamme siinä missä teidänkin”, Fang sanoi pakotetun rauhallisella äänellä.

”Me emme varsinaisesti laske jengiä viholliseksemme”, italialaismies vastasi.

”He eivät enää ole jengi. Tämä on järjestäytynyttä. Viihdekeskus todistaa sen, siellä on huumekauppaa ja prostituutiota ja ties mitä. On totta, ettei heistä muutamaan vuoteen ollut harmia, koska Alicon veti rahoituksensa pois viihdekeskuksesta. Mutta he saivat lopulta uuden rahoittajan ja sen myötä heidän vaikutusvaltansa on kasvanut. Me emme voi enää aliarvioida heitä”, Fang selitti.

Italialaismies näytti mietteliäältä. Fang toivoi, että hänen sanoillaan olisi jonkinlainen myönteinen vaikutus. Jos italialaiset eivät ottaneet Piraatteja vakavissaan, Chinatown olisi melkoisessa pulassa.

”Minä vien tämän julisteen Don Torellille”, mies vastasi lopulta.

”Hyvä. Minä todella toivon, että me voimme liittoutua tässä asiassa”, Fang sanoi.

Italialaismies joi viskinsä loppuun, otti julisteen ja aseensa ja nousi. Fang nousi kättelemään häntä ja saattoi hänet kabinetin ovelle. Kun mies oli lähtenyt, Fang palasi muhkeaan nojatuoliinsa ja otti koko viskikarahvin käteensä. Hänellä ei ollut kiire kotiin, sillä hän ei ollut varma pystyisikö miettimään siellä rauhassa. Juuri nyt hän halusi olla yksin ajatustensa kanssa.

[kardinaali]

Chinatown New York, marraskuu 1995

Pikkusiskot olivat rasittavia. Ainakin silloin, kun niitä piti vahtia. Tao oli luvannut katsoa Linin ja Lein perään vain siksi, että hän halusi kerätä rahaa. Kukaan Taon ystävistä ei vielä omistanut Play Stationia, mutta kaikki haaveilivat sellaisesta. Se oli kuitenkin aivan liian kallis useimmille perheille Chinatownissa. Tao oli toiveikas, että saisi kerättyä rahat pelikonsoliin, jos olisi säästäväinen.

Tao roikkui pää alaspäin kiipeilytelineessä ja vilkuili silloin tällöin siskojensa suuntaan. Lin oli helppo vahdittava. Hän oli kiltti, sievä ja herttainen ja kaikki pitivät hänestä. Lin halusi aina kantaa sairaita tai haavoittuneita eläimiä kotiin ja hoivata niitä. Edellisenä kesänä Lin oli hoivannut terveeksi siipirikon naakan. Naakka ei kuitenkaan ollut suostunut jättämään tyttöä ja nyt se asui Puukon kiusaksi heillä kotona. Tao oli opettanut sille kirosanoja, kunnes äiti oli kerran kuullut mitä hän teki ja suuttunut kamalasti.

Lei oli Linin täydellinen vastakohta. Hän oli villi ja levoton ja aina haastamassa riitaa Taon kanssa. Nytkin Lei kiipeili puussa Linin yläpuolella ja yritti härnätä Taoa. Tao näytti hänelle rumaa käsimerkkiä.

”Minä kerron isälle!” Lei huusi puusta.

”Senkun kerrot”, Tao mutisi.

Lin ja Lei olivat kaksi vuotta Taoa nuorempia ja Tao tiesi, ettei hänen pitäisi tapella Lein kanssa. Mutta kun Lei oli aina pilaamassa kaiken. Ennen isä ja Tao olivat käyneet salilla kahdestaan. Se oli ollut kivaa. Mutta nyt Lei tunki aina mukaan, eikä antanut Taolle hetkenkään rauhaa. Isä oli luvannut, että kun Tao täyttäisi kymmenen, hän pääsisi isän kanssa yöllä ulos. Sitten ei Lei olisi mukana. Ja sitten Tao ehkä saisi olla vaarinkin kanssa kahdestaan. Nyt isä ei koskaan jättänyt heitä lapsia keskenään vaarin kanssa, vaikka vaari oli tosi mukava.

”Hei Tao!” Kuului jostain kirkas tytön ääni.

Tao pudottautui maahan voltilla ja katsoi puhujaa. Se oli Hai Yun, tyttö joka oli Taoa vuoden vanhempi. Hänen seurassaan oli Taon luokalla oleva Shu, joka oli Taon mielestä hyvin kaunis. Tao punastui, kun tytöt tulivat puhumaan hänelle.

”Näitkö sinä tuon vieraan pojan?” Hai Yun kysyi ja osoitti poikaa, joka istui yksin keinussa.

Tao ei ollut kiinnittänyt poikaan aikaisemmin huomiota, koska oli vahtinut pikkusiskojaan. Mutta nyt hän tajusi, ettei ollut nähnyt poikaa koskaan aikaisemmin Chinatownissa. Pojalla oli tumma iho, paksut raajat ja hänen hiuksensa olivat hiukan kiharat. Hän näytti vähän erikoiselta.

”Minä en usko, että hän on turisti. Täällä ei näy missään hänen vanhempiaan”, Hai Yun jatkoi.

”Mene puhumaan hänelle”, sanoi Shu ja tönäisi hiukan Taoa.

”Miksi minä?” Tao kysyi.

”Koska sinä olet poika, senkin pönttö”, Hai Yun vastasi ja tirskui.

Tao ei käsittänyt, miksi hänen piti mennä puhumaan vieraalle vain siksi, että hän ja vieras olivat kumpikin poikia. Mutta Tao halusi näyttää reippaalta Shun silmissä, joten hän keräsi rohkeutensa ja meni keinujen luokse. Tao empi, mahtoiko poika osata kiinaa. Hän päätti puhua englantia.

”Hei”, Tao sanoi pojalle.

Poika nosti katseensa likaisista lenkkareistaan ja tutki Taoa päästä varpaisiin.

”Oletko sinä uusi täällä? En ole nähnyt sinua koulussa”, Tao jatkoi.

”Miksi sinulla on pitkä tukka? Näytät ihan tytöltä”, vieras poika vastasi takaisin.

Olipa epäkohteliasta, Tao ajatteli harmissaan. Shu tirskui hänen takanaan. Myös Lin ja Lei tulivat katsomaan uutta poikaa.

”Minä olen Tao. Ja tässä ovat Hai Yun ja Shu ja nuo ovat minun pikkusiskoni Lin ja Lei, he ovat kaksosia”, Tao selitti yrittäen olla välittämättä siitä, että vieras poika oli haukkunut häntä.

”Aha”, poika sanoi ja potki hiekkaa lenkkarinsa kärjellä.

”Mikä sinun nimesi on?” Tao kysyi nyt jo hiukan ärtyneenä.

”Minä olen Yang”, poika vastasi nostamatta katsettaan lenkkaristaan.

”Oletko sinä muuttanut tänne?” Tao kysyi.

”En. Minä asun isän kanssa Bronxissa. Minun isäni on nyrkkeilijä. Hän osallistuu Holiday Hell turnaukseen ja minä tiedän, että hän voittaa kaikki”, Yang selitti ja katsoi nyt vuorollaan kaikkia silmiin.
Tao huomasi, että pojan katse oli uhkaavaa. Siinä oli jotain, mikä sai Taon levottomaksi.

”Minäkin osaan nyrkkeillä. Minusta tulee isona maailmanmestari”, poika jatkoi.

Tao näki, miten ihaillen Shu katseli poikaa. Taoa harmitti.

”Me olemme myös aika rikkaita”, poika sanoi.

”Onko teillä Play Station?” Tao kysyi ennen kuin ehti estää itseään.

”Minulla on ollut se jo viime toukokuusta asti. Sain sen synttärilahjaksi”, poika sanoi mahtailevasti.

Nyt Shu ja Hai Yun katsoivat Yangia silmissään valtavaa ihailua.

”Minun veljeni kerää rahaa, että voisi ostaa sen. Mutta hänellä on vasta kymmenen dollaria”, Lei alkoi selittää.

Tao punastui harmista ja tuijotti kenkiään.
”No mutta mitä sinä täällä teet?” Tao kysyi.

”Minä tulin etsimään äitiäni”, poika vastasi.

”Eikö sinun äitisi asu sinun kanssasi?” Ihmetteli Lin pienellä ja hennolla äänellään.

”Tyhmä pikkutyttö”, Yang vastasi ja loi halveksivan katseen Liniin.

”Hei, älä hauku minun siskoani!” Tao suuttui.

”Tai mitä? Lyöt minua vai?” Yang alkoi härnätä.

Tao olisi halunnut tapella pojan kanssa, vaikka tiesikin, että isä oli ankarasti kieltänyt tappelemisen. Pojassa oli jotain ikävää, muutakin ikävää kuin hänen käytöksensä. Tao ei vain osannut sanoa mitä se oli. Poika tuuppasi Taoa.
”Älä töni”, Tao sanoi ja otti pari askelta kauemmas Yangista.

”Pelkuri”, Yang härnäsi.

”Pelkuri, joka näyttää tytöltä”, Yang jatkoi ja huitaisi Taoa nyrkillä.

Mutta Tao väisti nopeasti. Yang löi ohi ja kaatui hiekkaan naamalleen.

”Tyhmä raukka! Juoksee pakoon, kun ei uskalla tapella!” Yang huusi ja kompuroi pystyyn.

”En minä juossut, minä väistin”, Tao vastasi. Hän näki, miten Yang muuttui huolimattomaksi suuttuessaan. Yang oli ehkä isomman kokoinen kuin hän, mutta Yangin paksut jalat ja kädet olivat kömpelöt. Tao ei silti halunnut, että Yang löisi uudelleen.

”Ei tapella. Me voimme auttaa sinua etsimään äitisi”, Tao sanoi.

”Mikä sinun äitisi nimi on?” Shu kysyi nopeasti oivaltaessaan, että Tao yritti viedä Yangin ajatukset pois tappelemisesta.

”Wen”, Yang sanoi ja pudisti hiekkaa housuiltaan. Näytti siltä, että Yangia itketti.

”Onko se Wen Wu? Se jolla on pieni vauva ja sillä vauvalla on ihana nimi, Edelweiss”, Shu innostui.

”Edelweiss on saman ikäinen kuin meidän vauva”, Lin sanoi, vaikka se ei liittynyt mitenkään asiaan.

”Ei äidillä ole muita lapsia kuin minä”, Yang sanoi kiukkuisena.

”No mistä sinä sen tiedät?” Hai Yun kysyi.

”Tiedänpähän vaan”, Yang vastasi.

”No tiedätkö sinä muuta äidistäsi, niin kuin että missä hän on töissä?” Tao kysyi.

”Ei äiti käy töissä. Mutta isä kertoi, että äiti on öisin ulkona kadulla. Sillain isä tapasi hänet”, Yang jatkoi.
”Äiti liikkuu vain öisin. Joten minä odotan, että tulee yö ja sitten minä ehkä löydän hänet.”

Lapset vilkaisivat toisiaan. Yang näytti niin isolta ja mahtavalta ja itsenäiseltä seistessään siinä ilman vanhempiaan ja kehuskellessaan, että aikoi viettää yön ulkona.

”Kuka sinut toi tänne?” Tao kysyi varovaisesti, vaikka epäili tietävänsä vastauksen.

”Minä tulin itse. Maanalaisella”, Yang kerskui.

”Sinun isäsi on varmaan kamalan huolissaan”, Lin sanoi.

”Ole hiljaa tyhmä pikkulapsi, et sinä tajua mitään!” Yang huusi.

”Lakkaa haukkumasta Liniä!” Tao huusi takaisin.

”Te olette ihan tyhmiä pelkureita kaikki. Bronxissa lapset ovat paljon mukavampia”, Yang sanoi ja lähti juoksemaan pois puistosta. Toiset jäivät katsomaan hänen peräänsä.

”Tao, meidän pitää kertoa isälle. Yang ei saa olla yöllä yksin ulkona”, Lin sanoi vakavasti ja nyki Taon hihaa.

”Joo”, Tao sanoi ja katseli sinne suuntaan, mihin Yang oli juossut. ”Joo, mennään kotiin.”

[Kronus]

Kellon soitto herätti Vanessan. Hän pakottautui nousemaan ylös sängystään, vaikka päivän lämpö turrutti yhä hänen mieltään ja kangisti hänen jäseniään. Seisten peilin edessä hän laittoi ensiksi ripsiinsä väriä. Se pakotti hänet vakauttmaan kätensä ja pitämään silmänsä auki. Siitä selvittyään hän laittoi kotivaatteet ylleen ja harjasi pikaisesti hiuksensa. Muulle olisi aikaa myöhemmin.

Vanessa avasi huoneensa oven ja tarkisti että Rosalyn oli muistanut sulkea alakerran salin verhot. Ilta-aurinko ei osunut talon itäpuolelle, mutta päivänvalo oli tuskallista yhtä kaikki. Verhot olivat kiinni ja Vanessa uskaltautui liikkeelle. Hän suuntasi ripeästi salin poikki talon itäkulman portaikolle, jonka ikkunat oli pysyvästi pimennetty tätä varten. Portaikon kautta hän pääsi yläkertaan, ja verhojen hämärtämää yläkerran käytävää pitkin lastenhuoneeseen.

Siellä häntä vastaan juoksi pieni kaksivuotias, kohta jo kolmevuotias poika. Poika ei arastellut Vanessaa lainkaan, vaan antoi iloisena kaapata itsensä syliin ja moiskautti äitinsä poskelle märän suukon. Pojan nimi oli Theodore, ja hän piti Vanessaa oikeana äitinään, vaikka hänet oli synnyttänyt nainen nimeltä Ting. Siitä Theodore ei tiennyt mitään, eikä tulisi koskaan tietämäänkään. Theo rakasti Vanessaa, minkä Vanessa oli näin alkuun varmistanut yliluonnollisilla kyvyillään, koska pystyi viettämään lapsen kanssa niin vähän aikaa. Päivisin, kun hän ei ollut leikkikoulussa ja Fangin poissaollessa poikaa hoiti lastenhoitaja Rosalyn, joka asui heidän kanssaan.

Ennen Rosalynia Vanessa ja Fang olivat kokeilleet au pairia, mutta olivat päättäneet että ammattimainen ja vakituinen lastenhoitaja oli parempi, koska he joutuivat olemaan niin paljon poissa päivisin sekä öisin. Laadusta piti maksaa, ja vain paras sopi Vanessan lapsille. Lisäksi talossa asuva hoitaja teki mahdolliseksi Vanessalle nähdä lapsiaan myös päivällä, lainaamalla silloin tällöin hänen kehoaan.

Beckworthistä he olivat luopuneet, koska Beckworthin eläkesuunnitelmat eivät sopineet yhteen heidän suunnitelmiensa kanssa. He vaihtoivat Beckworthin nuorempaan brittiläiseen, autoakuljettavaan hovimestariin, Campbelliin, ja säästivät samalla rahaa lastenhoitajan palkkaan. Vanessa joutui manipuloimaan Beckworthin muistoja suojellakseen perheensä salaisuuksia, mutta Beckworth sai pitää suunnitelmansa ja säästönsä. Beckworthin palkkatiedot auttoivat houkuttelemaan heille Campbellin kaltaisen kunnianhimoisemman hovimestarin.

Vanessa leikki Theon kanssa ja puheli samalla Rosalynin kanssa Theon päivästä. Ilta tummui ja Ember saapui kotiin Campbellin kyydillä. Joskus Fang haki Emberin, mutta aina hänellä ei ollut illasta aikaa, ja siksi oli hyvä että Campbell hoiti tällaisia juoksevia asioita. Ember, heidän adoptoitu tyttärensä, Zhan syntymänimeltään, oli nyt seitsenvuotias ja kävi kolmena iltana viikossa huilunsoitonopettajalla. Vanessa laittoi Rosalynin kanssa lapsille iltapalaa, luki Theolle iltasadun ja kävi sitten Emberin kanssa läpi koulutehtävät sekä soittoläksyt.

Ember oli tullut heille Fangin äidin avulla, mutta virallisten kanavien kautta kolme vuotta sitten. Sopivan lohikäärmelapsen löytäminen ja sitten adoptoinnin läpivieminen oli ottanut aikansa, mistä syystä Zhan oli tullut heille vanhempana kuin adoptiolapset keskimäärin. Siksi Zhan oli pienenä oppinut vain kiinankielen, ja hänen englantinsa oli vieläkin hieman jäljessä hänen ikätovereitaan. Vanessa oli heti tajunnut miten paljon se voisi vaikuttaa lapsen koulumenestykseen, ja päättänyt että heidän kotonaan puhuttaisiin siitä lähtien pelkästään englantia. Ember oli saanut myös englanninkielisen nimen, jotta hän sopeutuisi paremmin amerikkalaiseen koulumaailmaan, ja käynyt ennen koulun aloittamista puheterapiassa. Vanessa oli vakuuttunut, että Ember ottaisi muut lapset kiinni pian, ja pärjäisi heitä paremmin jo ennen neljättä luokkaa.

Emberin läksyjen jälkeen Vanessan oli aika toivottaa hänelle hyvät yöt ja aloittaa kunnolla oma iltansa. Hän pukeutui ulosmenoa varten ja meikkasi kunnolla. Hän suosi nyt vihreää, joka oli elämän väri, ja käytti sitä vaatteissaan, asusteissaan tai luomivärinään. Hän vaihtoi päivän kuulumiset ja illan menemiset Fangin kanssa. Heidän yhteinen aikansa oli yhä kortilla, ja sen kanssa kilpaili nyt myös lasten kanssa vietetty aika. Siksi Vanessa pakottautui nousemaan enne auringonlaskua. Vuorokaudessa ei ollut riittävästi tunteja, jos valoisat tunnit joutui viettämään nukkuen. Vanessa yritti nipistää lisää aikaa myös aamunkoitosta, ja kehitteli itselleen toimivaa rituaalia jolla pysyisi silloin helpommin hereillä.

Ennen uloslähtemistä hän kävi aina järjestämässä pienen alttarin, jota hän piti eteisessä, aamuauringon puolella. Alttarilla hän kasteli kolmen erivärisen kukan asetelman, tai vaihtoi nuutuneet kukat uusiin, ja lausui sitten salaisen mantransa kolmesti. Sen jälkeen hän, Jadekeisarin kukistaja, oli valmis kohtaamaan kaikki yön haasteet.

[Kronus]

Vieraat voimat olivat alkaneet vaivihkaa vaikuttaa Vanessassa ja hänen ympärillään, sen jälkeen kun Jadekeisari oli kukistettu. Se saattoi johtua Vanessan silloin käyttämistä nuolista, jotka oli valmistettu kaikkein pahaenteisimmästä jadesta. Jo niiden mukanaan kantaminen yhden ainoan illan ajan oli hienovaraisesti myrkyttänyt hänen mieltään. Mutta vaivihkainen mystinen vaikutus ei tuntunut nyt samalta, eikä yhtä vaaralliselta. Se tuntui ennemmin myötämielisiltä voimilta, tai hengiltä, joita Vanessa oli oppinut vaistoamaan, ja joiden huomioiminen auttoi onnistumaan erilaisissa asioissa, aivan yllättävilläkin tavoilla.

Se tuntui siltä mistä Liao, Shih Lai ja monet Kuei-Jinitkin usein puhuivat: chiltä, elinvoimalta. Ja toisaalta Vanessaa epäilytti. Aika ajoin Jadekeisarin kukistumisen jälkeen Vanessa oli aistinut toisenlaisen läsnäolon, painostavan ja vastustamattoman sellaisen. Se oli Crassus. Vanessa tiesi että se oli hän. Se oli ahdistavaa aina kun niin tapahtui, sillä se sai Vanessan kokemaan itsensä pelinappulaksi. Se sai hänet tuntemaan, ettei mikään hänen saavutuksistaan ollut hänen omansa, vaan että kaikki mitä hän oli tehnyt oli tapahtunut vain jonkun muun tuntemattoman suunnitelman edistämiseksi. Silloin hän aina muisti Lowsteinin sanat siitä kuinka Jadekeisaria vastaan asettuminen tarkoittaisi Crassuksen puolelle asettumista. Lowstein oli Sabbatin puolella, ja varoitti Vanessaa asettumasta Crassuksen puolelle, ja siksi näinä hetkinä Vanessa koki että kaikki hänen ponnistelunsa kiinalaiskorttelin puolesta olivatkin tapahtuneet vain Camarillan edun tähden. Että hänestä oli tehty Ventruen klaanin sätkynukke.

Siksi Vanessa halusi jatkaa Kuei-Jinien edustajana ja primogenina. Hän halusi erottautua Ventruen klaanista, vaikkei sentään Camarillasta. Hän oli nähdäkseen vihdoinkin ansainnut vapauden, ja oikeuden tehdä asioita itseään varten. Jadekeisarin voittaminen oli hänen ja hänen ystäviensä saavutus, ei Crassuksen, Camarillan tai kenekään muunkaan ulkopuolisen. Siksi Vanessa koki itsensä enemmän kiinalaiseksi, tai ainakin amerikankiinalaiseksi, kuin kenties koskaan ennen. Hänellä oli nyt riittävästi mainetta ja kunniaa, sekä voimia, että hän saattoi vihdoin kuunnella ja toteuttaa itseään. Hän oli ollut kympin oppilas, sitten vuosikurssinsa priimus, sitten kunniaatavoitteleva Ventrue. Nyt hän saattoi itse vetää rajansa ja määrätä identiteettinsä. Ja se oli kiinalainen feeniks, lohikäärmeen vastapari, kerta kerran jälkeen kuolleista nouseva ylväs ja sulokas olento. Hänestä hiljakseen pulppuava vieras voima auttaisi varmasti Vanessaa näyttämään muille että häntä ei hallittaisi.

[Kronus]

Geshou Kunpeng, Laulava Jättilintu, oli Vanessan uusi muodollinen nimi Kuei-Jin-yhteisössä Jadekeisarin kukistamisen jälkeen. Se kuvasti korkeita pyrkimyksiä, nopeaa etenemistä ja vapautta. Peng tarkoitti suunnatonta myyttistä lintua, joka syntyi valtaisan myyttisen, Kuniksi kutsutun kalan muuttuessa linnuksi. Siten nimi kuvasti myös muutosta, sekä Vanessan roolia Kuei-Jinien edustajana Camarillan edessä.

Vanessa valitsi ja omaksui nimensä Taon neuvoman vanhan rituaalin mukaan, edustamansa yhteisön edessä. Se vahvisti hänen sidettään yhteisöön, sekä yhteisön sidettä häneen. Ainakin Vanessa itse koki niin. Kenties paradoksaalisesti, rituaali vahvisti myös hänen omaa identiteettiään yksilönä. Rituaali auttoi häntä tunnistamaan ja riisumaan velvollisuudentunnon kahleita, jotka olivat ohjanneet hänen toimiaan ja halujaan.

Rituaali nimittäin vaati, että Vanessa itse valitsee nimensä, ja käyttää kolme yötä sen meditoimiseen. Vanessa päätti valita kiinalaisen nimen, sillä se yhdistäisi hänet tiiviimmin Kuei-Jinien piiriin ja antaisi etäisyyttä Crassuksesta, Lowsteinista ja muista Ventrueista. Hiottuja pänttäämistaitojaan hyödyntäen Vanessa sukelsi kaikkiin kiinalaisiin nimi- ja ennustusoppaisiin, ja niiden kautta vanhoihin eepoksiin joita New Yorkista vain löytyi.

Omistautumalla oman nimensä, ja sitä kautta oman itsensä tutkimimiselle Vanessa huomasi että monet niistä tavoitteista ja odotuksista, joiden mukaan hän arvotti asioita, joita hän sovelsi itseensä tai muihin, eivät olleet hänen omiaan. Ne kumpusivat hänen sisältään, mutta olivat peräisin muilta, kuten hänen äidiltään ja sukulaisiltaan, opettajiltaan, sireltään ja klaanilaisiltaan. Paitsi määrittelemään oman asemansa suhteessa muuhun maailmaan, rituaali oli auttanut Vanessaa määrittämään suhdettaan itseensä.

Vanessa tiesi mitä hän halusi. Kiinalaiskorttelin väessä, etenkin lapsissa, oli valtava potentiaali taiteeseen ja tieteeseen, jonka hän halusi vapauttaa. Heillä oli niin paljon annettavaa koko maalle ja maailmalle, koska he kasvoivat kahden kulttuurin vaikutuspiirissä ja niiden risteyskohdassa. Tuon potentiaalin Vanessa halusi vapauttaa ja laittaa kukoistamaan. Hän halusi olla se joka antaisi kiinalaiskorttelin väelle uuden loistavan tulevaisuuden, ja maailmalle uuden ihailun kohteen.

Mutta rituaali vahvisti Vanessassa muutakin. Hänessä asuvat impulssit, joita hän ei pitänyt ominaan, kiteytyivät ääneksi, joka juurtui Vanessan mielen perukoille. Kun ääni puhui, se muistutti Vanessaa niistä velvollisuuksista jotka hän oli itsekkäästi hylännyt, tavoitellakseen omaa hyötyään ja tyydytystään. Se kuiski Vanessalle suvusta, perheestä, klaanista, urasta, ja kaikesta siitä mille milloinkin Vanessa ei ollut antamassa aikaansa. Se sai Vanessan toisinaan karjumaan Emberille läksyistä, tai vakavasti suunnittelemaan oman lakitoimiston perustamista.

Vain Taolle Vanessa oli uskaltanut kertoa äänestä, koska Taon hän otaksui tietävän mitä nimirituaalin suorittaminen todella merkitsi, ja miten äänen kanssa pitäisi toimia. Tao oli ollut yllättynyt, jopa järkyttynyt. Tao oli sanonut, että ääni oli Kuei-Jineille aivan normaali ilmiö, vaikkei vaaraton. Mutta se että Vanessan kokema ääni olisi tuo sama, oli Taon mukaan mahdotonta.

[kardinaali]

Riverdale, New York, joulukuu 1995

Kauniit kasvot… hän oli Mingxia. Hän itki ja aneli.
”Fang, auta…Fang älä…”
”Minä en halua, minä en halua, minä haluan pois!” Fang huusi niin lujaa kuin pystyi, vaikka kaikkialle hänen kehoonsa koski. Hän oksensi. Mingxia itki.
Sitten toiset kasvot. Julmat ja kamalat. Shoi-Ming. Fang pelkäsi ja vihasi häntä.
”Minä haluan, että sinä pysyt täällä. Että te kumpikin pysytte.”

Fang heräsi säpsähtäen. Lakanat olivat kietoutuneet hänen ympärilleen ja hän oli kauttaaltaan hiessä. Joulukuinen aurinko loi kalpeaa valoa sisään makuuhuoneeseen. Aamu oli selvästi jo pitkällä. Fang kompuroi ylös sängystä ja pyyhki kasvojaan. Hänen kätensä vapisivat. Siitä oli vuosia, kun hän viimeksi oli nähnyt saman kaltaisia painajaisia. Hän oli toivonut, että ne olisivat jo jättäneet hänet.

Fang käveli vapisevin jaloin kylpyhuoneeseen ja vilkaisi peiliin. Hän näytti kammottavalta. Kylpyhuone oli siisti, sillä se puhdistettiin päivittäin. Fang antoi kuuman veden valua suihkussa päälleen ja hieroi shampoota tukkaansa. Kylpyhuone täyttyi hetkessä kuumasta höyrystä. Se rauhoitti Fangia. Aivan kuin joku olisi lohduttanut häntä.

Mingxia, oliko se todella ollut tytön nimi? Fang ei ollut muistanut tyttöä, mutta nyt unen jälkeen hän ei enää saanut kauniita kasvoja pois mielestään. Mingxia oli ollut siellä kammottavassa paikassa, Lootuspuistossa. Siellä hän oli myös kuollut erään hirveän yön seurauksena. Fang toivoi hartaasti, että Mingxia oli nyt jossain paremmassa paikassa.

Suihkun jälkeen Fang pukeutui. Hän tunsi olonsa jo hieman paremmaksi. Muistot Lootuspuistosta olivat tulleet hänen mieleensä kenties siksi, että Coney Islandin huvittelukeskus muistutti sitä niin paljon. Mutta se yksin ei ollut ainoa syy. Fang tiesi sen kyllä ja se asia hermostutti häntä. Jossain vaiheessa hänen olisi kohdattava demoninsa, ennen kuin ne kasvaisivat liian suuriksi hänen sisällään.

Suljetun oven takaa kantautui ääniä. Fang veti muutaman kerran syvään henkeä. Hänen oli aika mennä kohtaamaan lapsensa. Toisinaan se tuntui hyvin vaikealta. Kun hän avasi oven, äänet tuntuivat iskevän vasten hänen tärykalvojaan. Oli uuden vuoden aatto, miten Fang oli saattanut unohtaa sen? Lapset olivat löytäneet kissanpennut. Fang kuuli kodinhoitohuoneesta iloisia riemunkiljahduksia ja kissojen mourunaa. Hän käveli olohuoneen poikki ja huomasi, että sinne oli kannettu laatikollinen puhaltamista odottavia ilmapalloja, serpentiiniä, viirinauhaa ja pimeässä loistavia seinäkuvioita.

"Isä tule katsomaan! Meillä on kissoja!” Ember huusi juostessaan Fangia vastaan. Hän kietoi kätensä Fangin ympärille ja halasi häntä lujasti. Fang silitti tytön päätä.

”Kiitos isä, ne ovat ihania”, Ember kuiskasi ja vaihtoi samalla kielen kiinaan. Ember ja Fang puhuivat usein kiinaa keskenään päivisin, kun Vanessa ei ollut kuulemassa ja kieltämässä heitä.

”No kissat olivat kyllä äidin idea. Ja meille jää vain kaksi. Muut on tarkoitettu sinun kavereillesi kotiin vietäviksi juhlien jälkeen”, Fang vastasi.

”Isä, minä en halua järjestää niitä juhlia”, Ember sanoi ja katsoi Fangia vakavasti.

Fang polvistui, jotta pystyi juttelemaan tytölle kasvoista kasvoihin. Hän näki, että Ember oli huolissaan.

”Miksi et, kultaseni?” Fang kysyi.

”Koska ne tytöt eivät oikeasti ole minun kavereitani. Juhlat oli äidin idea”, Ember vastasi.

Se tuntui Fangista ikävältä kuulla. Hän ei heti tiennyt mitä vastaisi. Fang tunsi ymmärtävänsä hyvin Emberiä, koska oli itsekin adoptoitu. Mutta Fang oli tullut adoptioperheeseensä vauvana, toisin kuin Ember. Eikä Fang ollut joutunut temmatuksi täysin vieraaseen kulttuuriin, jonka kieltä tai tapoja hän ei ymmärtänyt.

”Rakas kulta, kyllä teistä vielä tulee ystäviä. Minä tiedän, että sinulla on välillä vaikeaa, mutta sinä olet aivan erityisen suloinen pieni tyttö. Tulet varmasti saamaan paljon ystäviä. Ei sinusta voi olla pitämättä”, Fang sanoi.

Ember hymyili vaisusti. Samaan aikaan Theo juoksi Fangin luokse roikottaen toisessa kädessään kovakouraisesti kissanpentua, joka kiljui hädissään.

”Theo, älä rääkkää sitä eläintä!” Fang ärähti kovemmin kuin oli tarkoittanut. Poika pysähtyi ja katsoi Fangia kummissaan. Hän ei kuitenkaan laskenut irti kissasta.

Fang tarttui lapsen käteen ja väänsi kissaa roikottavan käden sormet auki. Kissanpentu putosi maahan ja kompuroi uikuttaen piiloon. Theo parahti itkuun.

”Rosalyn!” Fang huusi ”Rosalyn, miksi sinä annat lasten kiusata kissoja!?”

”Anteeksi, minä olen yrittänyt estää, mutta…”, Rosalyn huohotti juostessaan paikalle Theon vastapesty paita kädessään. Hän oli ollut selvästikin viikkaamassa pyykkejä.

”Kissojen pitää antaa olla rauhassa. Ne on tarkoitettu lahjaksi Emberin juhlavieraille”, Fang murahti ja nousi seisomaan. ”Niitä ei saa tappaa”, hän lisäsi vielä happamasti ja marssi keittiöön.

Koska Fang oli nukkunut myöhään, hän pääsi aamupalalle vasta lähellä lounasaikaa. Fang otti aamiaistarjottimen ja kiipesi yläkerran työhuoneeseen saadakseen olla rauhassa, sillä tiesi lasten haluavan pian lounaalle keittiöön. Campbell oli tuonut työhuoneeseen päivän sanomalehden. Fang laittoi oven lukkoon, laski tarjottimen kirjoituspöydälle ja alkoi selailla lehteä.

Vasta iltapäivän puolella Fangista tuntui, että hänen olisi palattava lasten luokse. Rosalyn varmasti arveli, että Fang oli tehnyt töitä. Todellisuudessa Fang oli lukenut lehteä ja juonut viskiä. Hän tunsi olonsa rentoutuneemmaksi.
Olohuoneessa lapset ja Rosalyn koristelivat taloa juhlakuntoon.

”Isä! Tule puhaltamaan ilmapalloja!” Ember huusi.

Fang nyökkäsi hymyillen, otti ilmapallopussin ja istuutui sohvalle. Hän puhalsi pallot täyteen ilmaa ja solmi niiden päät kiinni. Rosalyn rakensi palloista muhkeita terttuja, jotka hän ripusti eri puolille huonetta.

Mutta sitten tapahtui jotain, mikä järkytti Fangia lähes yhtä paljon kuin aamuyön uni. Vanessa tuli paikalle. Päivällä. Hän ei koskaan heidän yhdessä olonsa aikana ollut tehnyt sitä. Fang tuijotti Vanessaa tajuamatta, miten se oli mahdollista. Lapset toipuivat yllätyksestä nopeammin ja juoksivat Vanessan luokse. Fangilla kesti kauemmin tajuta, että tilanne oli todellinen. Hän riensi laittamaan olohuoneen verhot kiinni, ettei keskitalven hailu auringonvalo päässyt sisään huoneeseen. Hetken olisi pitänyt olla iloinen. He olivat kaikki siinä, koko perhe, valmistelemassa yhdessä illan juhlia. Fang pakottautui hymyilemään ja olemaan iloinen. Hän oli vain yllättynyt, siinä kaikki.

Tunnin kuluttua Fangin piti lähteä hakemaan Tao Chinatownista. Fang oli helpottunut saadessaan ajaa yksin autoa ja päästessään hetkeksi pois kotoa. Hän väänsi musiikin soimaan ja ajoi moottoritietä niin lujaa kuin autollaan pääsi. Vanessa oli ollut hereillä päivällä. Hän oli hetken vaikuttanut aivan elävältä. Mutta hän oli edelleen ollut kylmä. Ei hän oikeasti ollut elossa, Fang ajatteli. Sillan keskivaiheille tullessaan Fang vilkaisi sivuilleen alas hyytävän tummaan veteen. Hän ei tiennyt miksi teki niin. Hetkessä vesi jo jäi taakse ja auto kiisi Manhattanille.

Shih Lai ja Liao asuivat edelleen pienessä kerrostaloasunnossaan, jonne he olivat muuttaneet Taon synnyttyä. Nyt kun perhe oli kasvanut jo neljännellä lapsella, Fang oli päättänyt auttaa heitä etsimään isomman kodin. Fang soitti ovikelloa. Oven takaa kuului pienten askelten töminää ja pian Shih Lain ja Liaon viisivuotiaat kaksostytöt avasivat oven.

”Hei Fang!” Huusi Lei, joka oli kaksosista reippaampi.

”Me olemme syömässä. Tule syömään meidän kanssa”, jatkoi Lin ja tarttui Fangin käteen vetääkseen hänet sisään.

”En minä tullut syömään, tytöt. Tulin hakemaan Taon juhliin”, Fang vastasi.

”Tule nyt, Tao ei vielä ole valmis”, Lin jatkoi.

Tytöt taluttivat Fangin keittiöön, missä muut perheenjäsenet istuivat.

”Istu alas, Liao kattoi sinullekin. Haluatko jotain juotavaa? Olutta kenties?” Shih Lai kysyi.

Fangista tuntui aluksi kiusalliselta istua syömään köyhän perheen ruokia, kun hän itse oli niin paljon varakkaampi. Mutta Liaon laittama päivällinen tuoksui niin hyvältä, ettei Fang voinut kieltäytyä. Shih Lai toi hänelle pullon kylmää olutta.
Perheen yhteinen ruokailu toi Fangin mieleen muistoja kotoa HongKongista. Heidänkin perheensä oli syönyt aina yhdessä pyöreän pöydän ääressä, missä jokaisella oli oma riisikulhonsa, mutta muut ruokalajit olivat pöydän keskellä. Siitä jokainen sai puikoilla ottaa sitä ruokaa, mistä piti. Tao ja kaksostytöt pelleilivät lootuksenversoilla, aivan kuten Fang oli aikoinaan leikkinyt niillä veljensä kanssa.

”Fang, mihin aikaan tuot Taon takaisin kotiin? Haluan olla häntä vastassa ulkona”, Liao kysyi.

”Juhlat loppuvat kahdeksalta. Me olemme viimeistään yhdeksältä täällä. Mutta minä tuon pojan sisälle asti”, Fang lupasi.

”Äiti, minä pärjään kyllä”, Tao sanoi hiukan ärtyneenä.

”Täältä kaapattiin yksi Taon luokalla oleva poika, mutta hän tuli jo takaisin kotiin”, Lin selitti samalla kun syötti lihapalaa naakalleen, joka istui hänen tuolinsa selkämyksellä.

”Me menemme Time Squarelle katsomaan ilotulitusta!” Lei kertoi Fangille, ennen kuin tämä ehti reagoida mihinkään muuhun.

”Vain siinä tapauksessa, että te käyttäydytte kunnolla”, Shih Lai huomautti.

”Isä, mehän ollaan aina kunnolla”, Lin vastasi.

”Isä tarkoitti, ettei saa erottua joukosta”, Tao sanoi.

”Fang, lähdetäänkö?” Tao jatkoi sitten ja kantoi tyhjän kulhonsa tiskialtaaseen.

Fang joi nopeasti oluensa loppuun, kiitti Liaota ja nousi pöydästä.

”Fang, minulla on iso kassillinen ilotulitteita sinne juhliin”, Tao sanoi innoissaan. Hän riensi eteiseen ja raahasi sieltä keittiöön mustan kangaskassin. Puukko, joka oli maannut pöydän alla odottamassa makupaloja, tuli kiinnostuneena nuuskimaan kassia.

”Isä, saanhan minä sytyttää niitä?” Tao kysyi.

”Et”, Shih Lai vastasi.

”Miksi en?” Tao kysyi kiukkuisena.

”Koska sitten muutkin lapset haluavat sytyttää niitä, eivätkä he välttämättä osaa. Se voisi olla vaarallista”, Fang selitti koska koki, että hänen ehkä pitäisi sanoa jotain. Olihan kyse heidän juhlistaan.

”Kiitos, Fang”, Shih Lai sanoi.

Tao ja Fang lähtivät rappuja alas kadulle, missä Fangin auto odotti. Tao oli selvästi vielä harmissaan siitä, että häntä oli kielletty laittamasta ilotulitteita. Fang ei missään tapauksessa olisi uskaltanut antaa lapsen sytyttää niitä hänen itsensä isännöimillä juhlilla. Olisi kamalaa, jos joku lapsista loukkaantuisi.

”Ember oli kiltti, kun kutsui minut juhliin”, Tao sanoi, kun he ajoivat Manhattanin poikki. Kaduille oli jo kerääntynyt uuden vuoden juhlijoita.

”No mutta sinähän olet Emberin kaveri”, Fang vastasi.

”Niin, mutta minua ei usein kutsuta juhliin”, Tao kertoi.

”Mutta sehän on kurjaa”, Fang sanoi.

”No ei se sitä tarkoita, etteikö minulla olisi kavereita. Meilläpäin vain useimmilla lapsilla on niin paljon hommia, ettei me ehditä pitää lastenjuhlia”, Tao selitti.

”Niin se taisi vähän olla minunkin lapsuudessani”, Fang naurahti. Hän muisti kyllä vielä kouluaikansa, jolloin aluksi tehtiin pitkää päivää koulussa, sitten jalkapallotreeneissä ja sitten vielä pianonsoiton ja englannin kielen tunneilla. Ei hän varsinaisesti muistanut lapsuutensa olleen kurja tai raskas, mutta aikaa lastenjuhlille tai edes leikkimiselle ei ollut juuri ollut. Lisäksi asunnot olivat niin pieniä, ettei niissä juuri muuta tehty kuin syöty ja nukuttu. Fang mietti, että Chinatownin lapset elivät varmaan hyvin samanlaista lapsuutta kuin hän itse oli elänyt.

”Tuntuuko sinusta, että haluaisit enemmän vapaata aikaa?” Fang kysyi Taolta yhtäkkiä. Hän ei ollut koskaan kysynyt sitä Emberiltä eikä tiennyt, mitä olisi itse lapsena vastannut siihen kysymykseen.

”En, koska minä tykkään treenata. Ja on kivaa oppia uusia temppuja”, Tao vastasi. ”Mutta minä en tykkää opetella mandariinikiinaa, koska se on vaikeaa.”

”Minä en osaa mandariinikiinaa”, Fang sanoi. Jostain syystä se huvitti Taoa.

Fang kaarsi auton autotallinsa eteen. Pääovella oli jo muutamia lapsia äiteineen. Ember oli ovella vastaanottamassa heitä. Fang puristi auton rattia ja huokasi hiljaa. Hän toivoi, että olisi voinut jäädä autoon.

”Jännittääkö sinua?” Tao kysyi.

”Näkyykö se niin selvästi?” Fang naurahti vaivaantuneesti. Oli noloa, että lapsi huomasi hänen hermostuksensa.

”Kun minua jännittää, isä tekee aina näin”, Tao sanoi ja kurkotti varoittamatta painamaan kätensä vasten Fangin otsaa. Kihelmöivä, lämmin tunne levisi otsasta alas Fangin kehoon. Hänen lihaksensa rentoutuivat ja pulssi rauhoittui.
Hän katsoi Taoa, joka näytti tyytyväiseltä itseensä. Hän näytti Fangille vasenta kämmentään, johon oli piirretty kiinalainen kirjoitusmerkki.

”Minä piirsin sen jo kotona. Koska ajattelin, että minua alkaa jännittää”, Tao selitti. ”Sinäkin voit tehdä näin, se on ihan helppoa. Mutta sitä varten sinun pitää kyllä opetella sitä mandariinikiinaa.”

”Ehkä minä kuitenkin jätän sen väliin”, Fang vastasi naurahtaen ja tunsi punastuvansa.

”Kiitos, Tao. Se oli aika vaikuttava temppu. Mennäänkö juhliin?” Fang kysyi sitten.

”Mennään vaan”, Tao vastasi.

Ember vilkutti ovelta. Hän oli jo huomannut heidät.

[Kronus]

New York, 1990

Näyteikkuna räsähti rikki ja putosi ryöppynä katuun kiinalaiskorttelin aamuyössä. Sitä seurasi äänekkäitä kirosanoja, hätäisiä hoputuksia, juoksuaskeleita ja naurua, samalla kun hälytin piipitti kimeästi.

Vanessa palasi takaisinpäin ja katsoi pitkin juuri ohittamaansa katua. Äsken siellä oli kulkenut joukko myöhäisiä juhlijoita, joista vain joku Dakota tai Deng olisi voinut kiinnostua. Nyt nuo neljä tai viisi nuorta juoksivat poispäin miten kuten pystyssä pysyen, ja pitivät varsin kovaa ja riemukasta meteliä murtomiehiksi. Itse asiassa ainakin yksi nuorista oli nainen, mikä tuli varsin selväksi hänen tänä iltana ylleen pukemista paidasta sekä hameesta, joita molempia kuvasi tarkimmin sana "lyhyt". Kukaan heistä tuskin oli yli 20-vuotias.

He olivat kiinalaiskorttelin nuorisoa, joten he kohtaisivat Fangin väen luultavasti ennemmin tai myöhemmin. Näytti siltä, että näyteikkunasta oli tuskin edes viety mitään. Kenties ikkuna oli hajonnut vahingossa, mutta miten näyteikkunan edes voisi särkeä vahingossa? Vaikutti siltä, että varkauden tai pelottelun sijaan kyse oli rajojen hakemisesta, ja koska Vanessalla oli muutakin tekemistä, hän jätti asian sikseen, Fangin väen pulmaksi.

Noin viikkoa myöhemmin Vanessa sai kuulla Fangin kautta mistä oli ollut kyse. Joku muukin oli nähnyt saman kuin Vanessa, ja tunnistanut nuoren naisen, sillä ilmeisesti hänen tapansa oli yleensä pukeutua yhtä kevyesti. Joku Fangin miehistä oli näkijän vihjeiden avulla löytänyt naisen ja ottanut selvää vandaalien puuhista. Nuori nainen, tai paremminkin tyttö oli tunnustanut rikkoneensa ikkunan olutpullolla, koska hänen poikaystävänsä oli yllyttänyt hänet varastamaan kaupan ikkunasta kameran. Kameraa hänellä ei enää ollut, mutta tyttö oli yrittänyt päästä pulasta flirttaamalla mafiosolle. Kun se ei toiminut, hän oli alkanut parkua ja sanonut hyppäävänsä alas pilvenpiirtäjästä. Tässä kohtaa Vanessalle oli selvää että tyttö kaipasi kipeästi parempaa tekemistä kuin riekkua yönsä päihtyneenä ulkona, ja keskustelu kääntyi taas kerran kiinalaisvähemmistön käytössä olevien valtiollisten koulujen surkeaan tilaan, joka johti syrjäytymiseen, häiriökäytökseen ja rikosseuraamuskierteeseen.

—

Pari kuukautta myöhemmin Vanessa kulki ennen puoltayötä saman risteyksen poikki, ja näki taas jotain erikoista. Saman liikkeen ovella seisoi taas nuori nainen lyhyessä hameessa ja nyki lukitun oven kahvaa. Vanessan oli pakko pysähtyä paikoilleen seuraamaan tapahtumaa, ja hän kuuli että avaimet kilisivät naisen kädessä, ja sitten hän laittoi ne käsilaukkuunsa ja lähti kävelemään Vanessaa kohti. Nainen - tai ennemmin tyttö joka käytti enemmän meikkiä kuin olisi varsinaisesti tarvinnut, nyt kun Vanessa näki kunnolla hänen kasvonsa - oli siis lukinnut oven ja varmistanut että se oli mennyt kiinni. Ohi kulkiessaan tyttö hymyili Vanessalle niin kuin jollekin yhteiselle salaisuudelle, vaikka ketään muuta ei ollut paikalla, joten Vanessa pysäytti hänet.

Vanessa päätyi tarjoamaan tytölle kuuman teekupin sekä leivoksen teetuvassa, ja kuulemaan hänen tarinansa. Tyttö, nimeltään Ting, työskenteli nykyään liikkeessä jonka näyteikkunan oli rikkonut. Vanessa arveli että se oli ollut hyväsydämisen Fangin idea. Työ oli helppoa ja mukavaa, tyttö piti asiakaspalvelusta, mutta käteen jäävä palkka ei riittänyt hänen perheelleen. Jokin vaivasi häntä. Musta meikki valui auttamatta piloille kun hän kertoi perheestään. Perheeseen kuului vain äiti jonka luona tyttö asui. Äidillä ei ollut työtä, eikä säännöllisiä tuloja. Sen sijaan äiti vei tytön rahat ja käytti ne enimmäkseen alkoholiin. Ting oli asunut jonkin aikaa myös poikaystävänsä luona, muttei ollut enää sinne tervetullut sen jälkeen mitä kameran, tai oikeastaan valokuvien kanssa oli tapahtunut. Kuvat olivat olleet poikaystävän idea, mutta nyt hän olikin pistänyt välit poikki niiden takia. Työ liikkeessä oli ainoa vakaa asia tytön elämässä, eikä työsopimusta ollut enää paljon jäljellä.

Vanessa tiesi miten voisi auttaa tyttöä pitämään kiinni vakaudesta elämässään. Jos Fang oli halunnut auttaa tyttöä, ei Vanessa sallisi sen valua hukkaan. Hän kertoi oppilaitoksesta, jossa saattoi opiskella kauppatieteitä. Iltakursseille pääsi sisään kunhan lukukausimaksu oli maksettu, ja sitä varten Vanessa kirjoitti sekin ja käski tytön toimittaa sen koulun kuraattorin kansliaan. Koulun kirjoille päästyään tyttö voisi hakea myös päiväkursseille ja päätoimiseksi opiskelijaksi, mutta jos hän pitäisi kiinni työsopimuksesta, hän voisi hakea valtiolta opintoetuuksia, varsinkin jos hän muuttaisi vuokralle omaan asuntoonsa, esimerkiksi NNKYlle. Jos työ menisi alta, tytön pitäisi heti hakea uusi työpaikka, ja sitä varten Vanessa listasi muutaman sopivan liikkeen kiinalaiskorttelista, joissa hänellä ja/tai Fangilla oli vaikutusvaltaa sanoa sananen rekrytoinnista. Tyttö otti sekin koululle vietäväksi Vanessan käskystä, ja vaikutti myös innokkaalta oman asunnon ja opiskelun suhteen.

New York, 1991

Vanessa meni rohdoskauppaan jossa Ting nykyään teki iltavuoroja. Hän halusi kuulla miten tytön opinnot sujuivat, ja nähdä kuinka vastuun ottaminen oli muuttanut päämäärättömän ajelehtimisen vakaudeksi ja menestykseksi.

Ting oli saanut arvokkaan lahjan, sillä opintopaikkoja, samoin kuin valtion tukia, oli jaossa rajallisesti. Oli monia muita jotka kadehtivat Tingin asemaa, ja tytön oli hyvä muistaa se. Monin tavoin hän edusti kiinalaisväestöä sekä sen omissa että muiden silmissä, ja hän sekä Vanessa olivat kumpikin asian suhteen vastuussa yhteisön maineesta.

Se mitä Vanessa näki kauppaan sisään astuessaan ei ollut aivan sitä mitä hän odotti. Kaksi tyttöä liikkeen essut päällään lopettivat jonkinlaisen kinan ja ottivat hänet vastaan kohteliaasti. Toinen vaikutti enemmän helpottuneena, toinen yllättyneeltä. Yllättyneempi tyttö oli Ting, vaikka Vanessalta otti tovin tunnistaa hänet. Tingin hiukset oli blondattu ja tupeerattu tyyliin jonka oli mahdollisesti tarkoitus muistuttaa Marilyn Monroeta, mutta ei voinut olla kaiken sen rahan ja vaivan arvoinen joka muodonmuutokseen oli uhrattu. Liikkeen essun hän oli onnistunut pukemaan päälleen yllättävän paljastavasti ikään kuin vahingossa, jättämällä toisen olkaimen roikkumaan.

Vanessa vei Tingin sivuun ja selvitti sitten mistä tyttöjen riidassa oli ollut kysymys. Kaupassa oli ilmeisesti työskennellyt myös nuori mies, Xue, joka ei enää ollut siellä töissä. Ting oli jonkin aikaa sitten seurustellut Xuen kanssa, mutta mies oli jättänyt hänet kertomatta siihen syytä, ja sitten he olivat palanneet yhteen, mutta Xue oli muuttunut etäiseksi. No, hänen tämäniltainen työtoverinsa Ju oli tänään tavannut Xuen, eikä Xue ollut kertonut Tingille tapaavansa Jun, vaikka tiesi että he tekivät samaa työvuoroa, ja tässä kohtaa Vanessa keskeytti Tingin tarinan. Hän muistutti ettei Ting ollut täällä seurustelemassa työtovereidensa tai muidenkaan kanssa, vaan tienaamassa rahaa opintojaan varten. Hän määräsi Tingin ryhdistäytymään saman tien, pukeutumaan sekä käyttäytymään asiallisesti ja ottamaan työnsä vakavasti. Ting nyökytteli hiljaa ja korjasi essunsa. Sitten Vanessa kysyi miten koulu sujui.

Ting kierteli, muttei voinut salata Vanessalta sitä etteivät kurssit olleet edenneet aikataulussa. Vanessa ei yllättynyt, muttei voinut syyttää Tingiä yksin. Ting sanoi etteivät muut oppilaat tai opettajatkaan olleet hänelle kovin mukavia. Jotkut oppilaat nimittelivät häntä eivätkä opettajat uskoneet hänen pärjäävän koulussa pitkään. Huono kohtelu ja ennakkoluulot olivat valitettavan yleisiä, Vanessa tiesi, mutta sen ei saanut antaa lannistaa. Tingin piti ryhdistäytyä ja näyttää kaikille pärjäävänsä huolimatta siitä mitä kaikki muut ajattelivat. Mutta Vanessa ymmärsi että siihen Ting tarvitsi apua, yksin hän ei selviäisi. Siksi Vanessa päätti puuttua asiaan ja käydä keskustelemassa Tingin vastuuopettajan kanssa.

—

Tapaaminen Tingin opettajan kanssa oli sovittu illaksi pieneen espanjalaiseen kahvilaan. Vanessa oli kertonut olevansa Tingin täti, eikä opettajaa ollut vaikea suostutella keskustelemaan Tingin koulunkäynnistä. Opettaja oli mies, ja odotti jo kahvilassa kun Vanessa saapui. He menivät nopeasti asiaan, ja mies aloitti kertomalla Tingin käytöksestä koulussa. Ensinnäkin Tingin menestys ei ollut hurrattavaa, ja opettajan näkemyksen mukaan se johtui eniten siitä, että Ting oli kiinnostunut aivan muista asioista kuin opinnoista. Toisinaan, hyvin satunnaisesti, Ting panosti opiskeluun, ja sai jopa hyviä tuloksia. Mutta useimmiten häntä tuntui kiinnostavan vain kaverisuhteet tai seurustelu. Ja sitten oli tietysti Tingin pukeutuminen, joka oli usein epäsopivaa tai häiritsevää. Toki pukeutuminen oli nyt muuttunut parempaan päin, mutta kyseinen ongelma oli aaltoillut aiemminkin. Siihen oli koittanut puuttua useampi opettaja, mutta siitä Ting joka kerta suuttui niin että huusi. Ting katsoi että kyse oli hänen oikeuksistaan ilmaisunvapauteen, eikä nähnyt ettei kaikki pukeutuminen vain sovi kaikkialle. “Hänellä todella on kantava ääni, joka ehkä olisi vahvuus jossakin ilmaisutaidon oppilaitoksessa”, opettaja lisäsi hermostuneesti naurahtaen.

Vanessa lupasi ettei Tingin pukeutuminen enää tämän jälkeen tulisi olemaan ongelma, ja tarkoitti sitä. Mutta hän halusi kuulla enemmän Tingin suhteista muihin opiskelijoihin. Opettaja kertoi ettei tavallisesti puhunut opiskelijoiden seurustelusuhteista tai puuttunut niihin, mutta Ting oli aloittanut useita seurustelusuhteita, jotka olivat joko lyhyitä tai päällekkäisiä, ja se näytti vaikuttavan myrskyisästi myös hänen ystävyyssuhteisiinsa. Opettaja esitti ettei tiennyt kovin paljon oppilaiden keskinäisistä suhteista, mutta Vanessa laittoi hänet paljastamaan korttinsa. Seurusteludraama Tingin työpaikalla ei ollut mitään koulumaailmaan verrattuna. Entisiä poikaystäviä oli useita, vaikka Ting ei ollut maininnut Vanessalle heistä ketään. Oli exien exiä sekä exien nykyisiä heiloja, jotka puolestaan vaikuttivat erinäisiin piireihin, joissa Tingillä oli ystävällisiä ja/tai riitaisia suhteita. Kaikilla ei suinkaan ollut huonoa kuvaa Tingistä, hänellä oli myös ystäviä joiden kanssa Ting viihtyi vapaa-ajalla ulkona, mutta nämä piirit eivät opettajan mukaan olleet niitä parempia piirejä. Asia jonka kertomista opettaja parhaansa mukaan vältteli oli se, että ting oli lähennellyt häntäkin, ja nyt hän pelkäsi virkansa puolesta asian paljastumista väärässä valossa.

Vanessa oli häkeltynyt. Tingin ongelmat olivat sotkuisemmat kuin hän oli kuvitellut. Niiden taltuttamiseen tarvittaisiin selvästi tiukempaa otetta. Hän harkitsi mitä tapahtuisi jos hän antaisi Tingin jatkaa omillaan. Koko tilanne voisi levitä käsiin ja Ting lentäisi ulos koulusta, eikä välttämättä olisi ainoa. Lehdistö saattaisi tarttua juttuun ja tehdä taas tuhoa kiinalaisväestön maineelle. Silloin koko juttu olisi joka tapauksessa Vanessan vastuulla, mutta vahinko olisi jo tapahtunut. Toisaalta ratkaisun avaimet olivat jo hänen edessään. Hän tiesi kyllä pystyvänsä pistämään Tingin käytöksen kuriin, ja Tingin opettajalla oli jo hyvä syy antaa kaikki ammatillinen tukensa Tingin paremmalle koulumenestykselle. Vanessa suositteli vahvasti opettajaa hankkimaan Tingille psykologista tukea opintoihin. Oppilaitoksen terveydenhuollon budjetista löytyi varmasti rahaa terapiaan tällaisessa erityistapauksessa. Opintojen edistymistä voitiin kai katsoa terveydentilaan suhteutettuna, ja Vanessa vakuutti opettajalle että koulun ja perheen yhteistyö saisi varmasti aikaan nopean ja suotuisan muutoksen.

New York, 1992

Vanessa istui yksin autoon, viskasi ohuen kansion viereiselle istuimelle, veti oven kiinni ja jäi ajatuksissaan tuijottamaan ikkunasta ulos. Sitten hän poimi kansion taas kätensä ja avasi sen. Sisällä oli psykiatrisen tutkimuksen raportti, jonka sisällön hän oli juuri kuullut sen laatineen tohtorin omasta suusta. Hän silmäili raporttia läpi, etsien jotain mikä olisi jäänyt käsittelemättä, mutta kaikki oli jo tyhjentävästi selitetty. Diagnoosi oli “huomiohakuinen persoonallisuushäiriö”, ja kävihän se järkeen. Kyse ei ollut narsismista, Vanessalle oli selitetty. Molemmat ovat saman B-luokituksen persoonallisuushäiriöitä, mutta toisin kuin narsisistinen persoonallisuus, huomiohakuinen persoonallisuus janoaa huomiota erittelemättä sen laatua, ja on yleisempää naisilla. Kyse ei myöskään ollut hyperseksuaalisuudesta, tai nymfomaniasta, vaikka korostunut seksuaalisuus olikin häiriöistä kärsivien tyypillinen tapa hakea huomiota.

Ting itse oli jo saanut diagnoosin ja ottanut sen vastaan tietyllä helpotuksella. Tohtori oli korostanut sitä miten poikkeuksellisen myönteisesti Ting oli suhtautunut terapiaprosessiin. Usein tämän tyypin persoonallisuushäiriöiden kanssa kamppailevat henkilöt ovat hankalia potilaita, koska keskinäiseen luottamukseen pohjautuva terapia on ainoa asia joka voi helpottaa oireita, ja potilas pyrkii yleensä itse ja omilla ehdoillaan hallitsemaan terapiasuhdettaan persoonallisuushäiriön ominaisella käytöksellä. Toimivan terapiasuhteen muodostaminen voi viedä vuosia. Ting oli oikeastaan saanut käytöksensä sekä elämänsä hallintaan jo terapian alussa, ammentamalla todella huomattavaa tahdonvoimaa sosiaalisesta tukiverkostostansa. Tingin persoonallisuushäiriö ei ole parantunut, eikä koskaan parane, mutta tarvetta lisäterapiaan ei ole, koska Tingin elämä on nyt raiteillaan hänen saamansa avun ja tuen ansiosta, tohtori oli sanonut Vanessalle kannustavasti hymyillen.

Tässä siis oltiin. Vanessa oli laittanut Tingin elämän raiteilleen, tietämättä mikä sitä sotki. Oli vaikea kuvitella millainen Tingin elämä olisi, jos Vanessa ei olisi puuttunut siihen. Ilman häntä Tingillä ei olisi nyt koulutusta ja työtä. Niiden saavuttamiseksi Vanessa oli pistänyt Tingin noudattamaan niin ankaraa opiskeluaikataulua, ruokavaliota, kuntoilurutiinia ja unirytmiä, ettei aikaa jäänyt juhlimiselle ja ihmissuhteille. Se oli vapauttanut Tingin persoonallisuushäiriönsä kahleista ja ilmeisesti saanut hänet näkemään itsensä uudessa valossa. Vanessa oli toivonut kuulevansa mikä Tingiä vaivaa ja miten hänet parannetaan, mutta tällaista vastausta hän ei ollut osannut odottaa. Vaihtoehdot olivat antaa Tingin jatkaa nyt omillaan ja katsoa luisuisiko koko vaivalla järjestetty elämä taas täyteen kaaokseen vai ei, tai sitten varmistaa kerralla ja pysyvästi että Ting pitäisi kiinni tasaisesta elämästään ikuisesti. Vanessa tiesi kumpi oli parempi. Oli vain yksi hyvä vaihtoehto. Hänen oli tehtävä päätös, mutta voisiko hän perustella sen muille, esimerkiksi Fangille?

[kardinaali]

Chinatown New York, tammikuu 1996

Fang oli poikkeuksellisesti noussut aikaisin ja lähtenyt jo ennen aamu kymmentä ajamaan kohti Manhattania. Vanessan uusi tapa herätä jo iltapäivällä oli muuttanut myös Fangin aikatauluja. Ei hänen olisi sinä aamuna ollut pakko mennä Chinatowniin, mutta hän halusi. Auto kiisi sillalla tumman veden yli ja vanhaan tapaansa Fang vilkaisi mustiin aaltoihin. Sinä aamuna puhalsi erityisen kylmä tuuli ja sillan alla vellova vesi näytti entistä julmemmalta. Fang käänsi katseensa tiehen. Häntä puistatti.

Aamupäivällä Chinatownin kaduilla oli liikkeellä paljon äitejä pienine lapsineen. Naiset halusivat ostaa tuoreita merenantimia ja vihanneksia, ennen kuin ne ehtivät lämmetä keskipäivän auringossa. Vanhuksia seisoskeli siellä tällä ryhmissä rupattelemassa keskenään ilman minkäänlaista kiirettä. Se oli Fangille vierasta Chinatownia, sillä hän tapasi yleensä liikkua iltaisin. Silloin äidit, lapset ja vanhukset olivat jo sisätiloissa viettämässä turvallista koti-iltaa ja kadut valtasivat nuorisojengien ja turistien laumat, jotka tungeksivat ravintoloiden ja rihkamakauppojen edustalla.

Fang pysäköi autonsa punatiilisien talon edustalle, jonka suuren ulko-oven molemmin puolin vartioi tuiman näköinen lohikäärmepatsas. Hän kiipesi muutaman kivisen portaan ylös ovelle ja astui siitä sisään hämärään aulaan. Aulan lattia oli punaista kiveä ja siinä risteili kultaisia viivoja. Ovea vastapäätä olevalla kiviseinällä komeili lattiasta kattoon ulottuva kultainen lohikäärmekaiverrus. Jos Fang olisi ollut ulkopuolinen, hän olisi välittömästi aistinut paikan vaurauden ja vaarallisuuden ja miettinyt toisen kerran, olisiko viisasta kiivetä levää portaikkoa pitkin yläkerrokseen. Fangille paikka oli kuitenkin kuin toinen koti. Hän ei yllättynyt siitä, että aula oli autio. Olihan kello vasta puoli yksitoista. Toisen kerroksen oleskeluhuoneessa sen sijaan oli ihmisiä, joskin näytti siltä, että he olivat viettäneet siellä edellisen yön. Punaisilla nahkasohvilla nukkui muutama mies kainalossaan puolipukeinen nainen. Pöydällä ja lattialla oli tyhjiä pulloja, pikaruokalaatikoita ja pieniä muovipusseja, joissa arvatenkin oli ollut pillereitä. Fang pudisti päätään ja hymähti niin kuuluvasti, että miehet joutuivat reagoimaan. Yksi naisista kiljaisi, ponkaisi ylös sohvalta ja alkoi peloissaan vetää kireää toppia paljaiden rintojensa peitoksi. Hänen vieressään nukkunut mies nousi kiireesti ylös ja seisoi suorassa kuunnellakseen, oliko Fangilla jotain sanottavaa. Miehen punaiset silmät harittivat.

”Kaikki ok”, Fang murahti kävellessään huoneen poikki. ”Minä haluan olla rauhassa.”

Hän otti taskustaan avaimen ja avasi huoneen perällä olevan kapean oven. Se johti Fangin omaan toimistoon, johon muilla ei ollut asiaa ilman kutsua. Fang arveli, ettei Vanessakaan varmaan ollut koskaan käynyt siellä. Huone ei ollut suuri ja sen ahtauden tuntua lisäsivät paksut, punaiset samettiverhot, jotka oli vedetty kapean ikkunan peitoksi. Tumma kirjoituspöytä oli täynnä papereita, kyniä ja tyhjiä laseja. Huoneen nurkassa tumman pylvään päällä oleva saniainen näytti sangen kuihtuneelta. Pöydän ja saniaisen lisäksi huoneessa ei ollut muuta kuin punainen, matala plyysisohva, paksu pehmeä matto ja tumma viinakaappi.

Fang istahti sohvalle ja veti syvään henkeä. Täällä hän viihtyi. Omassa, pienessä sopessaan. Sitten Fang nousi, käveli viinakaapille ja haki sieltä pitkän piipun ja pienen samettipussiin ja palasi sohvalle. Hän latasi piipun ja sytytti sen. Lämmin höyry tulvahti Fangin keuhkoihin. Hän asettui makaamaan ja antoi oopiumin lempeän savun turruttaa mielensä.

Fangin mieli liisi taaksepäin ajassa ja matkasi Tyynen valtameren toiselle puolelle. Hänen olonsa oli kevyt ja huoleton, hän katseli Hongkongin ruuhkaisia katuja korkealta niiden yläpuolelta ja nautti siitä, ettei kaupungin kiire koskettanut häntä. Fang sukelsi ylös pilviin ja taas takaisin alas. Hän liisi lähellä pilvenpiirtäjien kattoja ja lensi alemmas nähdäkseen matalampien kerrostalojen katoille rakennetut aaltopeltikylät. Hän vilkutti ihmisille ja he vilkuttivat takaisin. Kaikki hymyilivät.

Sitten Fang alkoi menettää korkeutta. Hän yritti kohota uudelleen ilmaan, mutta se ei auttanut, vaan hän vajosi alemmas ja alemmas. Fang huusi ja suojasi kasvonsa, kun hän syöksyi päin talon kattoa. Odotettua törmäystä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan Fang putosi katon läpi. Monta kerrosta Fang putosi, kunnes lopulta tömähti betoniselle lattialle. Hän oli tullut keittiöön. Siellä oli kuumaa ja kosteaa ja meluisaa. Erilaiset äänet ja hajut tunkivat voimakkaina Fangin aistikenttään. Lihava mies, jolla oli turvonnut, punainen naama, paistoi vihanneksia wokpannulla. Wokvihannesten kuuma höyry täytti keittiön. Se pisteli Fangin käsivarsia ja kasvoja. Kauhukseen Fang huomasi, että hänen kätensä olivat täynnä palorakkuloita. Fang huusi.

Kuuman höyryn keskeltä Fangin luokse tuli naishahmo. Se oli pukeutunut punaiseen silkkiin ja kasvoillaan sillä oli kultainen kissanaamio. Se oli jotenkin tuttu.

”Fang, piditkö sinä lupauksesi?” Se kysyi melkein kuiskaavalla, suhisevalla äänellä.

”Minkä lupauksen?” Fang kysyi hämillään.

”Hautajaiset, Fang. Hautajaiset. Kolmantena päivänä kuolemasta”, kissanainen sanoi.

”E-en ymmärrä”, Fang vastasi.

Kissanainen osoitti sormellaan Fangin taakse.
”Ettei minulle käy, kuten hänelle”, kissanainen kuiskasi.

Fang katsoi taakseen ja huusi kauhusta. Hänen takanaan seisoi mies, jonka naama oli puoliksi mädäntynyt. Toinen silmä oli pudonnut kuopastaan ja tyhjässä silmänaukossa kiemurteli valkoisia toukkia. Miehen punaiset silkkivaatteet olivat tahriintuneet mädästä, jota miehen koko kehosta valui. Hänen haavaiset, harmaat kätensä olivat täynnä kärpäsiä.

”Shen Li”, kissanainen kuiskasi.

Fang tuijotti miestä ja tajusi tuntevansa hänet. Shen Li oli kuollut Lootuspuistossa ja sen sijaan, että olisi saanut arvokkaat hautajaiset, hänen ruumiinsa oli jätetty lojumaan pihamaalle lintujen nokittavaksi. Se oli ollut kuuma kesä ja Fang saattoi vieläkin haistaa auringossa mätänevän ruumiin. Lopulta, kaksi viikkoa myöhemmin, Fang ja muutama muu mies olivat uskaltautuneet hautaamaan sen, mitä Shen Lin ruumiista oli ollut jäljellä.

Fang käänsi katseensa pois groteskista näystä ja huomasi taas kissanaisen edessään. Nainen kurottui riisumaan naamionsa, mutta Fang halusi estää häntä. Hän ei halunnut nähdä kasvoja sen takana.
”Ei! Älä tee sitä, minä pyydän!” Fang huusi.

”Miksi minulla ei ole hautajaisasua, Fang? Miksi sinulla ei ole valkoisia vaatteita?” Kissanainen kysyi.

”Hei eivät antaneet… minä en voinut… sinä tiedät, etten minä voinut…”, Fang itki. Hän hautasi kasvot käsiinsä ja itki.

Sitten hän tunsi vajoavansa syvään, kylmään veteen. Fang pidätti hengitystään, kunnes ei enää kyennyt. Hän pyristeli päänsä veden pinnalle ja haukkoi henkeä.

”Fang, kuuletko sinä minua? Jos kuulet Fang, niin vastaa”, kuului jostain kaukaa.

Lisää kylmää vettä. Fang pärski.

”Fang, avaa silmäsi.”

Se ei enää ollut utuinen ääni, vaan melko kova ja käskevä. Ja se tuli läheltä. Hitaasti Fang avasi silmänsä. Kumpikin luomi tuntui painavan kilon ja näön tarkentaminen oli vaikeaa.

”Tervetuloa takaisin”, sanoi Shih Lai joka tarkasteli Fangia arvioivasti.

Fang kohottautui istumaan. Hän ei ollut enää Hongkongissa, mutta ei hän ollut punaisella plyysisohvallakaan. Hän oli kylpyhuoneessa, jonka lohikäärmeenpään muotoisista hanoista Fang tunnisti olevana yhä siinä samassa rakennuksessa, jonne oli aamulla saapunut autollaan. Mustavalkoinen kivilattia Fangin alla tuntui kylmältä. Shih Lai oli kastellut hänen kasvojaan kylmällä vedellä, jota oli roiskunut myös lattialle.

”Mitä tapahtui?” Fang kysyi. Hän ei halunnut nousta lattialta, koska pelkäsi oksentavansa.

”Sinä otit liian ison annoksen oopiumia. Minä olin lähdössä hakemaan tyttöjä esikoulusta, kun yksi sinun miehistäsi juoksi hakemaan minua apuun. Sinä huusit melko lailla, kun saavuin”, Shih Lai selitti.

”Ei… en minä koskaan ota liikaa oopiumia”, Fang vastasi.

”Kyllä otat, jos kukaan ei ole vahtimassa. Montako kertaa minäkin olen sinun piippuasi tyhjentänyt? Se, että sinä olet ottanut sitä vuosikausia tai se, että sinä olet lohikäärme, ei tee sinua immuuniksi yliannostukselle. Oopiumi toimii vain pienissä määrissä otettuna. Tuskin sinä painajaisia haluat katsella”, Shih Lai sanoi.

Painajaisia. Oopiumharoja. Niitäkö ne vain olivatkin olleet?

”Mitä kello on?” Fang kysyi.

”Vartin yli kaksi iltapäivällä. Koska sinä olet nyt tajuissasi, niin minä lähden hakemaan tyttöjä. He ovat jo joutuneet odottamaan minua jonkin aikaa”, Shih Lai sanoi.

Viisitoista minuuttia yli kaksi iltapäivällä! Fang ajatteli kauhuissaan ja kampesi itsensä ylös lattialta, vaikka seisominen tekikin huonoa. Hänen olisi ajettava takaisin kotiin neljäksi.

”Miksi Liao ei hae tyttöjä?” Fang kysyi ja hieroi silmiään.

”Peng Ain synnytys käynnistyi etuajassa. Liao meni auttamaan häntä”, Shih Lai vastasi.

Vasta silloin Fang huomasi pienen vauvan, joka nukkui Shih Lain olkapäällä, jalat roikkuen isänsä rintaa vasten ja pieni pää vielä pikkuisempiin käsivarsiin nojaten. Fang ihmetteli, miten vauva pysyi siinä ja miten se ei herännyt.

”En tajunnut, että pidit huolta vauvastakin”, Fang vastasi vähän nolona.

”Ei haittaa. Bo on minun neljäs lapseni ja kaksosten jälkeen se on ihan helppo. Pärjäätkö sinä varmasti?” Shih Lai kysyi ja tarkasteli Fangin silmiä.

”Pärjään, mene vain”, Fang vastasi. ”Ja kiitos”, hän lisäsi.

Kun Shih Lai ja vauva olivat lähteneet, Fang rojahti vessanpytyn kannen päälle ja painoi pään käsiinsä. Häntä oksetti ja huimasi, mutta hän tiesi, että se menisi pian ohi. Tärkeintä oli, että oopiumharhat olivat tiessään. Vai olivatko ne olleet harhoja? Tietenkin olivat, Fang ajatteli. Oli tyhmää kuvitella mitään muuta. Mutta kuitenkin… Fang pudisti päätään, nousi ja roiski lisää kylmää vettä naamalleen. Hänen olisi oltava pian ajokunnossa, joten äskeiset painajaiset oli syytä unohtaa ja työntää syrjään, sinne minne ne kuuluivatkin.