speakeasy.munfoorumi.com

Hong Kong, joulukuu 1995

Kaupunki oli murroksessa. Sen saattoi paremminkin aistia kuin nähdä katukuvassa. Vuoden kuluttua Hongkong siirtyisi Kiinalle ja se merkitsi monen asian loppua. Ensinnäkin se merkitsi pitkän, vauraan aikakauden päätöstä. Toisekseen se merkitsi siirtomaa-ajan loppua. Kiinalaisille sen olisi pitänyt olla tärkeä identiteettikysymys, mutta kaupungin asukkaat eivät mieltäneet itseään kiinalaisiksi. He olivat hongkongilaisia, ja se oli jotain aivan muuta.

Nianzu oli huolissaan siitä, mitä kaupungille tulisi tapahtumaan. Vyöryisivätkö kiinalaiset panssarivaunut kaupungin kaduille varmistamaan rauhanomaisen vallanvaihdon? Rikkaat ihmiset pakenivat jo nyt Yhdysvaltoihin ja muualle länsimaihin. He pelkäsivät omaisuutensa ja henkensä puolesta.

Nianzun yhteisössä vallanvaihdos oli jo tapahtunut, eikä se ollut sujunut rauhanomaisesti. Hän oli melko nuori kuei-jin ja vietti vielä paljon aikaa opettajansa kanssa. Hän oli paennut mestari Yanin ja kolmen muun oppilastoverinsa kanssa vuorille turvaan, kun mannerkiinalaiset olivat hyökänneet. Moni kuei-jin oli kuollut, samoin lähes kaikki kaupungin länsimaiset vampyyrit. Mannerkiinalaiset olivat paenneet omaa vallankumoustaan ja sen tehdessään he olivat tulleet tuhoamaan kaiken sen, mikä teki Hongkongin yhteisöstä niin erityisen. He olivat tappaneet Hongkongin pitkäaikaisen ja suuresti kunnioitetun johtajan Ma Xiaobon ja nimittäneet kaupungin uudeksi hallitsijaksi halveksittavan gangsterin Kang zhin.

Pelkkä Kang Zhin ajatteleminen teki Nianzun levottomaksi. Tarinat miehen hirmuteoista Pekingissä olivat kantautuneet Hongkongiin asti. Hän oli jopa kuei-jinien mittapuulla sadistinen otus ja Nianzu oli joutunut todistamaan hänen julmuuttaan monet kerrat vieraillessaan hovissa.

Kang Zhi oli määrännyt, että jokaisen piti vierailla hovissa viikoittain osoittamassa hänelle kunniaa. Ne, jotka eivät sitä tehneet, saivat peräänsä piraatit. Piraatit olivat Kang Zhin iskujoukot, jotka koostuivat sekä elävistä että kuolleista rikollisista. Osa oli tullut hänen mukanaan mannerkiinasta, osa oli liittynyt Kangin joukkoihin Hongkongissa. Ainoa keino saada sosiaalista statusta Hongkongissa oli liittyä piraatteihin. Nianzu ei kuitenkaan koskaan aikonut tehdä sitä.

Piraatit lähettivät lohikäärmepuun hedelmän sen luokse, kenet he seuraavaksi aikoivat tappaa. Juuri sellaista hedelmää Nianzu nyt tuijotti kauhuissaan. Hänen oppitoverinsa Geming oli löytänyt sen heidän asuntonsa oven edestä illalla.
”Pysykää rauhallisina”, mestari Yan opasti. Hän ei näyttänyt yhtä kauhistuneelta lohikäärmehedelmästä kuin hänen neljä oppilaistaan.

He istuivat pienen asuntonsa pöydän ympärillä ja katselivat hedelmää, joka oli kuin ruma, suomuinen paise heidän kiiltävän puupöytänsä pinnalla. Kuoleman hedelmä. Nianzu hätkähti jokaista kolahdusta, jonka kuuli ulkoa. Olivatko piraatit jo tulleet? Miltä tuntuisi kuolla uudelleen?

”Meidän pitää taistella”, Geming sanoi kiivaasti. Hän ei kyennyt pysymään paikoillaan vaan vaelsi pienessä asunnossa ikkunasta toiseen ja puristi pitkää puukkoa kädessään.

”Ei, te ette taistele. He eivät halua tappaa teitä, ainoastaan minut”, sanoi mestari Yan.

”Mitä tarkoitat, mestari?” Nianzu kysyi.

”Kang Zhi haluaa teidät oppilaikseen. Hänen näkemyksensä mukaan minun oppini ovat vääriä ja hän haluaa oikaista teidät seuraamaan omaa näkemystään meidän dharmastamme”, mestari Yan selitti rauhallisella ja pehmeällä äänellään. Siinä ei tuntunut olevan edes häivähdystä pelosta tai kiivaudesta.

”Me emme koskaan suostu siihen! Me taistelemme piraatteja vastaan!” Huusi Geming.

”Geming, kiivautesi on sinulle häpeäksi”, mestari Yan sanoi.

Geming pysähtyi ja painoi päänsä. Nianzu yritti peittää levottomuutensa. Hän ei halunnut taistella piraatteja vastaan. Hän halusi paeta, mutta voisiko hän hylätä mestarinsa ja pelastaa oman henkensä? Fa ja Fengge, Nianzun ja Gemingin oppilastoverit, katsoivat mestaria. Heistä kumpikaan ei ollut sanonut mitään koko sinä aikana, jonka he olivat viettäneet lohikäärmehedelmää tuijottaen.

Mestari Yan nousi ja käveli pienen kotialttarin luokse. Hän kumartui alttarin multaan istutetun kiinanruusun puoleen. Se oli vielä nupullaan, mutta pian siitä puhkeaisi hehkeänpunainen kukka. Mestari Yan puhalsi ruusunnuppuun. Hänen oppilaidensa silmien edessä se kasvoi, pullistui ja lopulta avautui. Sen loisto oli vieläkin upeampi kuin Nianzu oli kuvitellut.

”Kiinanruusu kukkii vain yhden yön”, Mestari Yan selitti. ”Tänä yönä siunaus on teidän matkassanne. Te arvostatte elämää, toisin kuin Kang Zhi. Hän vie teidät, mutta älkää koskaan unohtako tätä kotia, meidän alttariamme ja kiinanruusua. Muistakaa aina kunnioittaa elämää.”

Nianzu värähti. Hän ei kokenut ymmärtävänsä vielä tarpeeksi. Hän ei ollut valmis eroamaan mestaristaan. Mutta samassa he kuulivat kolahduksen ulko-ovelta. Piraatit olivat saapuneet.

Hongkong, tammikuu 1996

Abigail Quo itki hillittömästi äitinsä olkapäätä vasten. Hän ei kyennyt lopettamaan, sillä koko hänen elämänsä tuntui menneen kammottavalla tavalla pieleen. Hän kävi viimeistä vuottaan High Schoolia ja oli ystäviensä kanssa valmistautunut viikon päästä pidettäviin tanssiaisiin. Ja nyt hänen ystävänsä… Se oli kammottavaa.

”Esi-isille kiitos ja ylistys, että sinä et ollut koulussa”, hänen äitinsä sanoi kyynelten lomasta ja silitti ja suukotteli tyttärensä päätä.

”Äiti! He ovat minun ystäviäni!” Abigail huusi tukahtuneella äänellä. Hänen kurkkunsa oli kuiva ja nenänsä tukkoinen kaikesta itkemisestä. Mutta miten äiti saattoi iloita tällaisella hetkellä siitä, ettei se kammottava asia ollut kohdannut häntä? Kaikki Abigailin ystävät, kaikki hänelle rakkaat ihmiset, joiden kanssa hän jakoi sellaiset salaisuudet, joita ei kehdannut äidilleen kertoa. He kaikki olivat jossain poissa, mahdollisesti kuolleita.

Abigailin isä Yiun Quo luki kiinankielistä sanomalehteä otsa rypyssä. Hänen nuorempi lapsensa, High Schoolin ensimmäistä luokkaa käyvä Eustace, luki uutista isänsä olan yli. Yiun ei pitänyt siitä, että hänen teini-ikäinen poikansa luki vakavia uutisia.

”Eustace, keitä teetä äidillesi”, Yiun komensi.

Eustace lähti tuhahtaen keittiöön.

”Onhan siinä erityistä varjelusta, että sinä juuri eilen olit kuumeessa ja jäit kotiin”, Yiun sanoi vakavalla äänellä.

Abigaililla oli ollut hiukan kuumetta edellisenä päivänä, mutta nyt hän oli jo aivan kunnossa. Kouluun oli kuitenkin ehdottoman kiellettyä mennä sairaana, sillä Hongkongissa yritettiin torjua mannerkiinasta levinnyttä lintuinfluenssaa. Siksi Abigail oli joutunut jäämään kotiin edellisenä päivänä ja siksi hän oli nyt turvassa. Toisin kuin hänen ystävänsä.

”Mutta isä, minusta tuntuu niin pahalta”, Abigail sanoi hiljaa. Hän näki isänsä lukeman lehden. Hän näki otsikon.

Viisitoista koulutyttöä ja kolme poikaa kaapattu. Niin otsikossa luki. Siinä oli jo riittävästi kauhua, mutta Abigail oli saanut kuulla, että ne viisitoista tyttöä olivat hänen luokkalaisiaan. Hänen parhaita ystäviään. Heidät oli kaapattu koulubussista. Tai paremminkin koko bussi oli kaapattu. Se oli löytynyt myöhemmin satamasta ja bussin sisällä oli ollut kuollut mies, bussikuski. Mutta ne viisitoista tyttöä ja kolme poikaa olivat kateissa. Ei lunnasvaatimuksia, ei mitään. Ja jos Abigail olisi eilen lähtenyt kouluun, hänkin olisi ollut siinä bussissa. Missä hän nyt olisi? Missä hänen ystävänsä olivat?

”Yiun, lapset eivät enää saa mennä bussilla kouluun. Heu saa viedä heidät joka aamu ja hakea iltapäivällä”, Abigailin äiti sanoi äänessään kovuutta ja päättäväisyyttä.

”Tietenkin”, hänen miehensä vastasi.

”Samoin soittotunneille”, äiti lisäsi.

Abigail huokasi. Hänen oli vaikeaa nähdä kunnolla, sillä hänen silmänsä olivat turvonneet itkemisestä. Niitä särki, jos hän yritti tarkentaa katsettaan.
”Minä haluan, että heidät löydetään. Isä, kai heidät löydetään?” Abigail katsoi isäänsä anovasti. Isä osasi järjestää kaiken. Hän saisi pahat asiat katoamaan.

”Minä en tiedä”, Yiun vastasi ja tuli sohvalle halaamaan tytärtään. Hän ei halunnut antaa tyhjiä lupauksia tyttärelleen, joka oli jo melkein täysi-ikäinen. He saattoivat vain toivoa, että poliisi pääsisi rikollisten jäljille. Ja että kaapatut koululaiset vielä olivat Hongkongissa.

Räikeät mainosvalot vilkkuivat räiskyen kaikissa sateenkaaren väreissä. Niiden levottomat kuviot heijastuivat yössä joka puolelta ikkunaruuduista, lätäköistä ja autojen märistä, kiiltävistä pinnoista. Katu oli meluisa ja silti pimeä, ihan kuin rauhattomat valot olisivat luoneet enemmän varjoja kuin valoa. Sade oli lakannut, mutta sen tuoksu peitti yhä alleen pakokaasun ja pölyn. Hetken oli raikasta, vaikka yöstä olikin tulossa kuuma.

Ihmisiä tuntui olevan liikkeellä poikkeuksellisen paljon. Hongkongissa ihmisiä oli aina liikkeellä paljon, mutta sadekuuron hetkellinen viileys oli näköjään ajanut väen ulos ahtaista ja kuumista asunnoistaan. Rowan oli pitänyt sadetta halvan juottolan ovensuussa katoksen alla, mutta nyt hänen oli siirryttävä tungoksen läpi tien reunaan, jotta voisi nähdä kohteensa. Hän korjasi ensin verkkosukkansa, jotka tahtoivat valua jo muutaman askeleen jälkeen, ja peilasi itseään likaisesta ikkunasta. Hame korosti sekä vatsaa että reittä. Syötin piti olla saaliin mieleen. Sitten hän nyökkäsi merkiksi Xiyangille, joka jauhoi kiihkeästi purkkaa ja nojaili veltosti seinää vasten viereisen valokuvaliikkeen markiisin alla. Xiyang katsoi Rowania, tai siis Chou Hongia, typerien aurinkolasiensa yli, ja nyökkäsi takaisin. Xiyang antoi merkin edelleen Yulongille, vaikkei luultavasti edes nähnyt missä tämä oli. Sitten Rowan puski väkijoukon läpi jalkakäytävän reunalle, mistä näkymä oli selvä kadun molempiin suuntiin. Hän tiesi tarkalleen mitä etsi. Paikka oli oikea. Kysymys oli vain ajoituksesta.

Xiyang oli idiootti, mutta Rowanilla oli toki turvallisempi olo kun tämä oli mukana. Xiyang oli kuin isoveli jota hänellä ei koskaan ollut. Tai ehkä pikkuveli. Yulong oli vähemmän ärsyttävä, mutta melko etäinen. Hongkongissa ei enää ollut turvallista liikkua yksin missään, nyt kun kiinalaiset tulokasperheet olivat tunkeutuneet sinne. Rowanilla oli sentään oma perheensä tukenaan, vaikkei hänen asemansa epäkuolleiden yhteisössä ollut mikään kadehdittava. Hänelle oli kuitenkin suotu ilmansuunta, dharma, perhe sekä nimi, “Chou Hong”. Se merkitsi “hyvää onnea”, muun muassa, mutta toisaalta “onneksi olkoon vaan”. Yhteisön kunnioitettavilla esi-isillä oli ehdottomasti huumorintajua. Nimenomaan oli, menneessä aikamuodossa. Nykyisten, mannerkiinalaisten esi-isien huumoria Rowanin oli paljon vaikeampi sulattaa. “Chou Hong” merkitsi myös punaista, samoin kuin Rowan, ja siksi hän oli tarttunut annetun nimensä siihen merkitykseen, ja värjännyt hiuksensa kirkkaan punaisiksi.

Silloin, aivan yhtäkkiä, Rowan näki etsimänsä, ja tunnekuohu iski hänen lävitseen. Hän koki ihailua, kauneutta, kateutta, himoa. Se oli juuri niin upea kuin hän muisti, jopa upeampi. Se oli uusittu malli, Lamborghini Diablo, helmiäishopean värissä. Se lipui häntä kohti katua pitkin hyristen pehmeästi kuin valtava kissa, ja muut kadullaliikkujat väistyivät sen tieltä. Rowan avasi äkkiä vielä yhden paidannapin ja heitti punaiset hiuksensa harteilleen. Sitten hän käveli kadulle autoa vastaan lanteet keinuen kuten oli harjoitellut. Hän kumartui hymyillen koputtamaan auton matkustajanpuoleiseen sivuikkunaan, ja näki autossa keski-ikäisen, parrakkaan intialaisen miehen, eikä ketään muuta. Miehen katse ei osunut hänen silmiinsä vaan tarkasteli hänen parikymppistä, puoliveristä, kiinalais-skotlantilaista kroppaansa. Samalla kun ikkuna rullasi auki, Rowan laittoi kätensä auton katolle, joka tuntui kostealta, sileältä ja lämpimältä, ja nosti kaksi sormea pystyyn merkiksi. Miehen kutsusta Rowan avasi oven ja istuutui etuistuimelle. Samalla kun hän hymyili ja puhui kuljettajalle, hän siveli sormillaan istuimen ylellistä mustaa nahkaa. Hän ojensi kätensä miehen käden päälle, joka piteli vaihdekeppiä, ja tunsi moottorin kiivaan hurinan sormenpäissään. Mies siirsi kätensä Rowanin paljaalle reidelle, ja sitten äkkiä kuljettajan puolen ovi avautui ja mies katosi siitä ulos.

Rowan kapusi ahtaassa ja matalassa tilassa nopeasti kuljettajan paikalle ja tarttui molemmin käsin nahalla päällystettyyn rattiin, ja sulki silmänsä. Pehmeä istuin tuntui ylelliseltä, ja kotoisalta. Hän veti syvään henkeä ja avasi sitten silmänsä. Istuinta ja peilejä piti säätää, ja intialaisen miehen haju leijui yhä autossa vahvana. Rowan nappasi intialaisen onnenkalun irti peruutuspeilistä, viskasi sen ulos ja löi oven kiinni. Samassa Xiyang änkesi matkustajan paikalle, veti oven kiireesti kiinni ja hoputti Rowania äkkiä liikkeelle. Kadulla väkijoukko seisoi auton ympärillä, osoitteli ja huusi. Rowan laittoi vaihteen silmään ja painoi kaasua niin että moottori huusi kuin hävittäjäkone. Se sai väen liikkeelle ja heti kun väkijoukkoon ilmestyi rako, auto vilahti siitä läpi ja alas villisti vilkkuvaa katua.

“Miten Yulongilla meni?” Rowan kysyi irrottamatta silmiään tiestä. Xiyang näki että Rowan hymyili harvinaisella tavalla.

“Yulong kätkee sen intialaisen ja häipyy. Ei häntä kukaan seuraa” Xiyang vastasi. Hän vilkaisi taakseen ja vaikutti pettyneeltä kun takaa-ajajia ei näkynyt missään. Silloin maalisuihkepullo putosi Yulongin takin taskusta ja kolahti istuimen ja käsijarrun väliin.

“Varo sitä nahkaa, ääliö! Se on kymppitonnien verhoilu!” Rowan huusi, kun hän vilkaisi mistä ääni tuli, ja jatkoi saman tien: “Mitä helvettiä sinä tuolla teet? Xiyang, jos…”

Mutta Xiyang keskeytti Rowanin: “Merkkasin perheen uuden omaisuuden. Pitäähän sen nyt näkyä kenellä on menopeli.” Xiyang virnisti Rowanille typerästi aurinkolasiensa takaa, ja jatkoi ennen kuin Rowan ehti toipua: “Autohan piti muutenkin maalata uudestaan, ja vaihtaa uudet kilvet. Siihenhän sinä sitä rahaa keräät, eikö?”

Xiyang oli oikeassa, vaikkakin raivostuttavalla tavallaan. Hän virnuili tietävästi, joten Rowan piti katseensa tiukasti tiessä. Mutta sitten Xiyang muuttui vakavammaksi. “Chou Hong”, hän sanoi, “mihin tarvitset tällaista autoa? Miksi juuri tämä auto?”

Rowan nielaisi ja vilkaisi Xiyangiin. Kalliin nahan ja luksusauton tuoksu teki hänen olonsa kotoisaksi, turvalliseksi. Mikään ei ollut tuntunut näin turvalliselta hänen kuolemansa jälkeen, varsinkaan viime aikoina. Hän ei ollut ennen kertonut tätä Xiyangille, tai oikeastaan kenellekään.

“Se oli lahja” Rowan sanoi hitaasti. “Sain sen isältäni, kun suoritin ajokortin. Tai siis samanlaisen, mutta punaisen. Sisältä myös. Isäni sanoi että vain punainen sopi minulle.” Rowan piti tauon, mutta jatkoi sitten: “Minulla ei ollut lupaa lähteä moottoritielle. Mutta minä lähdin silti. Me lähdimme, parhaan ystäväni kanssa. Luulin tuntevani oman autoni hyvin, mutta näissä on enemmän tehoja kuin uskot. En muista siitä muuta kuin että ohituksessa pito yhtäkkiä katosi kokonaan, ja aloimme pyöriä. Siitä autosta ei jäänyt mitään jäljelle. Minä kuolin. Me molemmat kuolimme.”