speakeasy.munfoorumi.com

Kuusitoistavuotiaalla Alexandra Carnarvonilla oli kaikkea, mitä hän saattoi toivoa. Hän asui suuressa kartanossa Oxfordshiressa vanhempiensa ja isoveljensä kanssa. Palvelijat ja kamarineidot olivat aina huolehtimassa Alexandran hyvinvoinnista. Hänen isänsä sir Alec osti hänelle kaiken mitä hän vain keksi pyytää. Hän omisti hyväsukuisen ratsuhevosen, jonka kanssa saattoi viettää tunteja maastossa. Kartanon tilukset olivat valtavat ja Alexandra rakasti ratsastamista. Kotona Alexandralle pitivät seuraa kaksi pientä spanielia ja usein Alexandran tyttöserkut tulivat kartanolle viettämään aikaa hänen kanssaan. Alexandralla oli kaappi täynnä toinen toistaan upeampia tanssimekkoja. Hänellä oli niin monta jalokivisormusta ja kaulanauhaa, ettei hän edes muistanut niitä kaikkia. Hänellä oli opettaja niin pianonsoitossa, ranskan kielessä kuin tenniksessäkin. Perhe omisti myös kaupunkiasunnot sekä Lontoossa että Bathissa ja Alexandra pääsi viettämään aikaansa kaupungissa aina kun vain halusi.

Täytettyään kuusitoista vuotta Alexandra oli vanhempiensa mielestä sopivan ikäinen liittymään seurapiireihin. Ajatus loputtomista illoista tanssiaisissa pelotti ja innosti Alexandraa yhtä aikaa. Jokaisen tytön elämän hienoimman hetken piti olla sen, kun hänet ensimmäistä kertaa esiteltiin seurapiireissä. Mutta Alexandra ei odottanut sitä hetkeä pelkästään innoissaan. Äiti oli varoittanut, että Alexandran viidenkymmentuhannen punnan myötäjäisraha oli omiaan houkuttelemaan kaiken maailman huijareita tytön kimppuun. Miten Alexandra voisi tunnistaa huijarin ja olla joutumatta huonoihin naimisiin? Hänelle oli kuuteentoista ikävuoteen mennessä kertynyt varsin vähän kokemusta perheensä ja sukunsa ulkopuolisista ihmisistä.

Pian kävi ilmi, ettei viidenkymmenentuhannen punnan omaisuus ollut ainoa nuoria miehiä houkutteleva asia Alexandrassa. Hän oli myös hyvin kaunis, vaikkei hän itse ollut sitä koskaan tajunnutkaan. Alexandralla oli kullanvaaleat, kiharat hiukset ja kirkkaan vihreät silmät. Hänen ihonsa oli hyvin vaalea ja vailla rokkotautien jättämiä kraattereita, jotka niin usein pilasivat kauniit nuoret kasvot. Yhtäkkiä Alexandraa liehittelivät kaiken ikäiset upseerit, papit ja kartanonomistajat. Hänen saamansa huomio herätti kateutta muissa nuorissa neidoissa, mikä teki Alexandrasta epäsuositun naisten keskuudessa. Vaikka Alexandra nautti miehiltä saamastaan huomiosta, häntä myös suretti se, ettei hän seurapiireissä saanut hyviä naispuolisia ystäviä.

Kaiken miehiltä saamansa huomion keskellä Alexandra ei uskonut koskaan rakastuvansa. Hän yritti vain miettiä kuka häntä piirittävistä miehistä olisi eniten äidin ja isän mieleen. Hän ei halunnut tuottaa pettymystä vanhemmilleen valitsemalla vääränlaista puolisoa. Oltuaan vuoden seurapiireissä Alexandra tutustui nuoreen Fergus Gordoniin, joka oli juuri nimitetty upseeriksi Länsi-Intiaan. Fergus ei ollut mikään komea nuori mies punaisen tukkansa ja pisamiensa kanssa, mutta Alexandraa viehätti miehen rehellisyys ja maanläheinen olemus. Sitä Alexandra ei heidän ensikohtaamisellaan tiennyt, että Fergus oli perivä isänsä arvonimen jaarlina. Puolen vuoden tuttavuuden jälkeen Alexandra ja Fergus vihittiin kummankin suvun hyväksyessä avioliiton täysin sydämin. Vain muutama kuukausi häiden jälkeen Fergusin isä menehtyi ratsastustapaturmassa ja niin Alexandrasta tuli kreivitär Gordon.

Pari muutti Fergusin huvilalle Länsi-Intiaan pian Fergusin isän kuoleman jälkeen. Vaikka Fergus olikin nyt kartanon isäntä ja jaarli, hänellä oli vielä noin kymmenen vuoden palvelus edessään armeijassa. Intia viehätti Alexandraa. Sen lämmin ilmasto ja eksoottiset kasvit tekivät häneen suuren vaikutuksen. Intian seurapiirit koostuivat upseereista ja heidän perheistään. Ensimmäistä kertaa elämässään Alexandra sai samassa elämäntilanteessa olevia naispuolisia ystäviä. Heidän kanssaan Alexandra vietti lukuisia lämpimiä päiviä pelaten krokettia, käyden eväsretkillä tai jännittävillä safareilla, joilla ratsastettiin norsulla. Intiassa Alexandra koki olevansa todella onnellinen. Vaikka nuori pari oli solminut ulkopuolisten silmissä järkiavioliiton, Alexandra ja Fergus rakastivat toisiaan aidosti. Sellainen tunne oli harvinaista niissä piireissä, missä he liikkuivat.

Vuosi häiden jälkeen Alexandra alkoi odottaa parin esikoista. Loppuraskaus oli vaikea. Intialainen lääkäri kertoi nuoren äidin järkytykseksi, että hän odotti yhden vauvan sijasta kahta. Lopulta huonovointinen Alexandra synnytti kaksospoikansa Davidin ja Jacobin kuukauden etuajassa. Alexandra oli vasta kahdeksantoistavuotias saadessaan poikansa ja Fergus kahdenkymmenen yhden. He olivat hyvin onnellisia lapsistaan ja siitä, että vaikeuksista huolimatta Alexandra ja lapset olivat selvinneet.

Onnea ei kuitenkaan kestänyt kuin vuoden. David oli syntymästään asti ollut rauhaton vauva, joka itki paljon. Alexandra ei jaksanut hoitaa vauvoja itse, joten pojat kasvoivat pääasiassa imettäjän ja lastenhoitajan valvonnassa. Vuoden ikäisenä poikien kehitysero oli huomattava. Jacob oli ponteva miehenalku, joka osasi jo kävellä. David oli edelleen itkuinen ja veljeään paljon pienempi. Lääkäri epäili, ettei David kenties koskaan oppisi kävelemään tai puhumaan. Lisäksi lääkärin mielestä Intian kuuma ja kostea ilmasto olivat pahaksi Davidin huonosti kehittyneille keuhkoille. Murheen murtama Alexandra päätti asettaa poikansa hyvinvoinnin etusijalle ja muutti lapsineen jaarlin kartanoon Sussexiin, Fergusin jäädessä Intiaan. Intiaan jäivät myös Alexandran ainoat ystävättäret.

Suuri kartano tuntui kolkolta ja yksinäiseltä. Alexandra kaipasi miestään, ystävättäriään ja Intian eksoottisia seurapiirejä. Lopulta Alexandra masentui. Hän sulkeutui suureen kartanoonsa ja kieltäytyi osallistumassa seurapiireihin. Hänen ainoat ilonsa olivat tehdä pitkiä ratsastusretkiä kartanon tiluksilla ja seurata pienen Jacobin kasvua. Punatukkainen ja iloinen poika muistutti isäänsä. Davidia Alexandran sen sijaan oli vaikea edes katsoa. Hän vihasi itseään tunteidensa vuoksi, mutta enemmän hän vihasi sitä, että oli synnyttänyt tuon sairaalloisen lapsen. David oli perinyt Alexandran kullankeltaiset kiharat ja kirkkaanvihreät silmät. Alexandra ei voinut olla ajattelematta, että hän itse oli syypää Davidin sairauteen.

Lopulta Alexandran veli sir Adam Carnarvon ei enää kestänyt kuulla sisarensa kurjuudesta, vaan vei tämän Lontooseen huvittelemaan. Lontoon seurapiirit tarjosivat Adamin mielestä juuri sitä piristystä, mitä hänen nuori sisarensa tarvitsi. Mutta Alexandra ei viihtynyt Lontoossa. Hän kaipasi Fergusia. Eräänä iltana nuori herrasmies Gabriel Breckenridge iski silmänsä Alexandraan. Gabriel oli komea, suorastaan ylimaallisen viehättävä, ja kaikki Lontoon seurapiirineidot olivat rakastuneita häneen. Pelkkä Gabrielin katse sai naiset huokailemaan ihastuksesta. Mutta Alexandra ei innostunut miehestä. Hän ei välittänyt kenestäkään muusta kuin Fergusista ja juuri tämä piirre sai Gabrielin haluamaan Alexandraa palavasti.

Gabriel vietti kaikki iltansa Alexandran seurassa. Hän tanssitti neitoa ja kuiski tämän korvaan houkuttelevia ehdotuksia. Kun se ei toiminut, Gabriel alkoi kuiskia Alexandran korvaan toisenlaisia asioita. Petollisia ja iljettäviä asioita, joita Alexandran mies teki Intiassa nuorten palvelustyttöjen kanssa. Ne olivat kaikki valheita, mutta niiden ansiosta Alexandra alkoi lopulta avautua Gabrielille. Öisin Alexandra valvoi ja itki ajatellessaan Fergusia, joka petti häntä Intiassa, kenties jopa Alexandran omien ystävättärien kanssa! Kukaan ei välittänyt Alexandrasta. Hänellä ei ollut enää ketään, paitsi Gabriel.

Suhde Gabrieliin olisi julki tullessaan ollut skandaali. Pari tapasi Alexandran ja Fergusin omistamalla Lontoon asunnolla, missä he viettivät kiihkeitä öitä palvelusväen ollessa vapaalla. Gabriel oli saanut haluamansa, mutta sekään ei riittänyt hänelle. Eräänä erityisen intohimoisena yönä Gabriel päätti tehdä Alexandrasta kaltaisensa vampyyrin.

Sen jälkeen Alexandralla ei enää ollut paluuta vanhaan elämäänsä. Tosin hän ei kuvitellutkaan kaipaavansa petturimaista miestään tai sairasta poikaansa. Gabriel opasti Alexandraa uuden elämän alkuun ja näytti hänelle keinoja, miten seurapiireistä sai irti kaiken haluamansa. Alexandra alkoi nauttia uudesta vallastaan. Enää hän ei ollut se avuton ja kaunis neito, jotka miehet piirittivät ja naiset kadehtivat. Nyt hän sai pitää naruja käsissään ja päättää toisten kohtaloista. Mitä olivatkaan aurinkoiset päivät Intiassa sen rinnalla, että sai hallita seurapiirien kuvioita Englannissa?

Fergusin paluu Englantiin muutti kaiken. Alexandra oli jo kovettanut sydämensä miestään kohtaan ja näki hänessä vain Gabrielin valheiden luoman kuvan miehestä, joka oli turmellut itsensä lukuisten naisten kanssa. Fergus ei voinut käsittää Alexandrassa tapahtunutta muutosta. Hän itse oli odottanut näkevänsä vaimonsa ja lapsensa, mutta nyt vastaanotto kartanolla oli kylmä ja tyly. Gabriel näki Fergusissa uuden, kiehtovan leikkikalun ja päätti kiduttaa jaarlia lähes itsetuhon partaalle. Murtunut Fergus palasi Intiaan, eikä hänestä enää koskaan tullut sitä miestä, joka hän oli aikoinaan ollut. Jaarlin viimeiset vuodet olivat oopiumin ja absintin turruttamaa painajaista, eikä hän enää palannut kartanolleen.

Kun Gabriel oli saanut tuhottua Fergusin, hän alkoi kyllästyä Alexandraan. Nainen oli tarjonnut hänelle jo kaikkea mahdollista. Gabriel ei ollut esitellyt Alexandraa muille vampyyreille, sillä todellisuudessa hänellä ei ollut lupaa jälkeläiseen. Tästä Alexandra ei tiennyt mitään. Gabriel alkoi viettää aikaa eri seurapiireissä kuin Alexandra ja etsi niistä uusia leikkikaluja itselleen. Alexandra, joka rakasti nyt Gabrielia, ei voinut ymmärtää miehessä tapahtunutta muutosta. Ja mitä enemmän he viettivät aikaa erillään, sitä selvemmin Alexandra alkoi käsittää Gabrielin todellista luonnetta. Mies oli julma ja sydämetön. Hän nautti saadessaan tuhota elämiä, jotka muiden silmissä olivat täydellisiä. Sellaisia elämiä, mitä Alexandralla ja Fergusilla oli ollut. Gabriel oli kateellinen rakkaudesta, jota ei itse koskaan ollut kokenut. Hän oli kateellinen ihmisille ja vampyyreille ja koki, ettei hän ollut saanut sitä, mikä hänelle oikeutetusti kuului.

Alexandra oli edelleen rakastunut Gabrieliin, vaikka vihasikin kaikkea sitä mitä mies oli. Gabriel oli tuhonnut Alexandran täydellisen elämän, eikä Alexandralla ollut enää mitään muuta jäljellä kuin Gabriel. Ja vaikka Gabriel olikin kyllästynyt Alexandraan, hän pystyi yhä käyttämään naista hyväkseen. Gabriel laittoi Alexandran hoitamaan likaisia töitään, vakoilemaan vihollisiaan ja toteuttamaan miehen suuruudenhulluja suunnitelmia valloittaa itselleen oma hovi. Toisinaan Alexandra löysi itsensä Lontoon likaisilta sivukujilta ja mietti, miten hän oli saattanut vajota niin alas? Gabriel kidutti häntä aivan kuten oli kiduttanut Fergusia. Mutta koska Alexandra oli vampyyri ja lujatahtoinen, hän ei murtunut yhtä helposti. Gabriel piti kuitenkin Alexandraa otteessaan ja heidän suhteensa muuttui yhä katkerammaksi. Alexandran oli vaikeaa nähdä tietä ulos tilanteestaan, sillä Gabriel oli hänen ainoa turvansa. Mutta mitä enemmän Gabriel toteutti julmia suunnitelmiaan, sitä suuremmaksi hänen vihollistensa määrä kasvoi. Ja Alexandra oli heidän välissään, halusi hän sitä tai ei.

Harpun heleät soinnut kaikuivat pimeässä ja autiossa musiikkihuoneessa. Vaikka instrumentti oli pidetty kunnossa, kukaan ei selvästikään ollut soittanut sitä vuosiin. Se oli pahasti epävireessä. Alexandra kuunteli kieliä ja kiristi metallisia tappeja. Hän muisti soitonopettajansa Lorenz Gruberin, joka oli itävaltalaisella säntillisyydellään vaatinut, että tyttö opettelisi itse virittämään soittimensa. Kilttinä tyttönä Alexandra oli totellut herra Gruberia ja nyt hän kiitti mielessään tuota kauan sitten kuollutta mestariaan. Alexandra oli varma siitä, ettei kartanosta löytyisi ketään, joka osaisi virittää harpun hänelle. Ja juuri harpun ääntä Alexandra nyt kaipasi.

Hän oli kiihdyksissään edellisen yön tapahtumista ja kuluneen yön aikana kuulemistaan asioista. Lisäksi lämmin veri ja sen mukanaan tuoma humala saivat hänet kokemaan olevansa voittamaton. Mikään ei olisi voinut palauttaa häntä paremmin takaisin elämään kuin nuoren miehen veri ja se kiihkeä intohimo, jonka Alexandra oli voinut hänessä maistaa. Olipa hyvä, että Alexandra oli saanut itsensä hillittyä ajoissa ja nuorukainen oli jäänyt henkiin. Jatkossa hänen olisi oltava tarkempi siitä, kenen kanssa ja missä hän toteutti häpeällisiä tarpeitaan.

Vaikka ilmeisesti ne eivät olleet niin häpeällisiä tässä uudessa maailmassa, Alexandra pohti. Hän oli yrittänyt varovasti tiedustella miesten ja naisten välisistä suhteista ja saanut heti vastaansa mitä hämmentävimpiä kuvia. Miehistä vähissä vaatteissa vain odottamassa, että joku haluaisi heitä. Alexandra ei olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan voinut aavistaa sellaisen olevan joskus totta. Valinnanvaraa hänellä ilmeisesti riitti, eivätkä nykyajan ihmiset näyttäneet tuntevan kunniaa samalla tavalla kuin ennen aikaan. Ihmiset olivat suorastaan häpeilemättömiä. Alexandraa kiehtoi nähdä, miten rietas nykyaika oikeastaan olikaan ja toisiko sellainen elostelu onnea kenellekään? Ja ennen kaikkea, miten hän itse suhtautuisi maailmaan, jossa ihmiset olivat hävyttömämpiä kuin vampyyrit hänen aikanaan? Ehkä koko maailma ei ollut sellainen, Alexandra järkeili. Eihän hän ollut vielä nähnyt kuin muutaman ihmisen. Jos kirkolla oli enää mitään otetta ihmisiin, maailmassa oli pakko olla vielä siveyttä ja kunniaa. Ja avioliitto sentään varmasti oli edelleen pyhä asia.

Hän antoi hoikkien sormiensa juosta harpun kielillä. Se soi jo melkein täydellisesti. Alexandra oli kiitollinen näille ihmisille, jotka olivat hänen nuoria sukulaisiaan. He olivat ottaneet hänen vastaan ystävällisesti ja antaneet hänen jäädä asumaan kartanoon, vaikka todellisuudessa Alexandran oikeus asua siellä oli menetetty jo kauan sitten. Fergus oli kuollut, Jacob oli kuollut ja montako miestä oli tullut hänen jälkeensä? Alexandran perhe oli muuttunut vain maalauksiksi kartanon seinille, unohdettu aikaan ja historiaan.

Hän itse oli päässyt takaisin elämään ja vain hän kantoi enää muistoa siitä, millainen mies Fergus todella oli ollut. Niin kiltti ja hellä ja niin järkevä ja kunniallinen. Alexandran sormet tanssivat harpun kielillä, kun hän muisteli miten Fergus tässä samaisessa kartanossa oli istunut ja kuunnellut vaimonsa soittoa. Miten miehen nauravat silmät olivat katsoneet häntä täynnä rakkautta ja huolenpitoa. Mutta sitten Alexandra hätkähti ja iski sormillaan riitasoinnun. Lyhyen hetken ajan hän oli kuvitellut huoneeseen toisenkin hahmon. Ilkeän, julman ja sydämettömän otuksen, joka oli tuhonnut Alexandran onnen.

Gabriel, Alexandra ajatteli ja tunsi värisevänsä kylmästä. Mies oli pitänyt musiikista ja kun Alexandra oli lopulta tajunnut, millainen hirviö Gabriel oli, hän oli lukuisina öinä yrittänyt pyristellä irti miehen otteesta soittamalla. Toisinaan se oli onnistunut, toisinaan taas ei. Kuunnellessaan soittoa Gabriel oli antanut Alexandran olla rauhassa. Mies ei ollut vaatinut häneltä iljettäviä asioita, eikä ollut kertoillut siitä, millaisessa ahdingossa Fergus eli sen jälkeen, kun Gabriel oli tuhonnut hänet. Ennen kaikkea musiikilla Alexandra oli halunnut suojella poikiaan. Hän oli tiennyt, että ollessaan kartanolla Gabriel oli ollut heille suunnaton vaara. Ja kun soitto ei enää ollut toiminut, Alexandra oli rukoillut, että hän ja Gabriel palaisivat Lontooseen. Vaikka Alexandrasta itsestään oli tullut hirviö, ei hänen äidinrakkautensa poikiaan kohtaan ollut koskaan kuollut.

Gabriel oli ollut hirviö, mutta Alexandra joutui olemaan hänelle myös kiitollinen. Ilman miehen opetuksia Alexandra olisi ollut hukassa yksin. Hän muisti vielä tarkalleen kaiken sen, mitä Gabriel oli hänelle kertonut vampyyreista ja vampyyrina olemisesta. Myös sen säännöistä tärkeimmän, eli miten ihmisten kanssa tuli käyttäytyä. Alexandra oli kokenut tarvetta kertoa totuus itsestään nuorille sukulaisilleen, koska asui heidän kanssaan ja koska salaisuuden taakka oli liian raskas kantaa. Hän tarvitsi heidän apuaan tässä uudessa maailmassa. Mutta hän tiesi myös hyvin sen, ettei salaisuus saisi levitä kartanon seinien ulkopuolelle. Tietenkään Alexandra ei tiennyt, olivatko myös vampyyrit ja heidän tapansa muuttuneet uuden maailman myötä. Kenties oli aivan normaalia, että vampyyrit saalistivat niissä paikoissa, joista Alexandran nuori sukulainen oli kertonut. Paikoista, joissa oli paljon ihmisiä vähissä vaatteissa tanssimassa yöllä. Sehän kuulosti aivan jonkun vampyyrin keksinnöltä. Ehkä ihmiset menivät sinne juuri vampyyreiden vuoksi? Alexandralla ei ollut mitään halua tavata toisia vampyyreita, koska hän ei oikeastaan ollut koskaan edes tuntenut muita kuin Gabrielin. Tietenkin toisiakin oli, mutta Alexandran puolesta he saivat elää elämäänsä täysin tietämättöminä hänestä. Mitään hyvää sellaisten seurasta ei kuitenkaan koituisi.

Humala ei poistunut soittamalla. Aamun lähestyessä Alexandra ravisteli itsensä jälleen valppaaksi, sillä oli aika mennä turvaan päiväksi. Hänen askelensa olivat kevyet ja mielensä virkeä, joten aamunkoittoon oli vielä hyvin aikaa. Alexandraa hiukan huolestutti se, että hänen nuoret sukulaisensa toivoivat hänen auttavan heitä. Tietysti hän auttaisi, olivathan hekin auttaneet Alexandraa. Mutta voidakseen auttaa heitä, Alexandran täytyi oppia elämään uudessa maailmassa. Hän avasi huoneensa oven ja näki vaatteet, jotka oli tuotu häntä varten. Ne olivat kummallisia, hiukan siveettömiä, eivätkä lainkaan niin kauniita kuin Alexandra toivoi. Niiden materiaalikin oli outoa. Entä hiustarvikkeet sitten? Hän ei nähnyt silkkinauhoja eikä nutturapuikkoja, mutta muutaman tutun hiuskamman kylläkin. Nekään eivät tosin olleet hopeaa, vaan jotain halvempaa ja kevyempää materiaalia. Alexandra ei ollut koskaan ennen laittanut omia hiuksiaan, mutta oli kyllä lukuisat kerrat nähnyt, miten palvelustytöt sen tekivät. Ilmeisesti tässä uudessa maailmassa ei ollut tapana, että palvelijat avustivat pukeutumisessa ja hiustenlaitossa. Alexandra katseli hetken surkeana omituisia hiustenlaittovälineitä ja päätti sitten, että ensimmäinen askel nykyaikaiseksi naiseksi tulemisessa oli oppia pukeutumaan ja laittamaan hiuksensa itse. Huomenna hän ei pyytäisi apua palvelustytöltä.

Lontoo, kesäkuu 2022

Rakas päiväkirja, olen onnellinen voidessani taas kirjoittaa ajatukseni, toiveeni ja pelkoni sinun turvallisten kansiesi suojaan. Löysin tästä aivan hotellini läheltä pienen liikkeen, jossa myytiin paperitarvikkeita, mustetta ja mustekyniä. Minun on vielä vaikea ymmärtää rahan tämänhetkistä arvoa, joten en voi tietää olivatko ostokseni kalliita. Mutta sillä ei oikeastaan ole väliä, sillä suhteutan ostokseni käytettävissäni olevan rahan määrään.

On vaikeaa huolehtia itsestään, etenkin kun tässä uudessa maailmassa on niin paljon minulle vieraita asioita. Veren ja rahan hankkiminen on helppoa ja joka yö minä nostan hintaani ja katson, miten paljon herrat ovat valmiita maksamaan kanssani vietetystä ajasta. Eilen sain asiakkaaltani enemmän rahaa kuin maalaisherra ennen aikaan koko vuotena! Punta on vain pikkuraha näinä päivinä ja shillinkejä tuskin kukaan enää käyttää. Monet eivät myöskään käytä rahaa, vaan pieniä kortteja, tai maksavat ostoksensa sillä ihmeellisellä ruudulla, jota he kutsuvat puhelimeksi. Ilmeisesti tähän puhelimeen liittyvät ne numerosarjat, joita herrat antavat minulle pieniin pahvikortteihin kirjoitettuina ja pyytävät soittamaan. Heitän nämä pahvikortit yleensä menemään, sillä minulla ei ole taitoa eikä halua opetella puhelimen käyttöä.

Olen tarkkaillut, miten vuokra-autoja käytetään ja tänään ajoin sellaisen kyydissä itse ensimmäistä kertaa. Pyysin kuljettajaa viemään minut jonnekin, missä on paljon vaateputiikkeja. Hän ajoi minun hämmästyksekseni Westminsteriin. Ja voi ihmettä, miten paljon siellä olikaan vaateliikkeitä! Hukkasin ajantajun kulkiessani näyteikkunasta toiseen ja ihastellessani toinen toistaan upeampia mekkoja. Vain harvat putiikit olivat auki, sillä kello oli jo lähestymässä puolta yötä. Mutta eräs hyvin synkillä kankailla ja kuvilla koristettu liike, joka ilokseni myi korsetteja, oli vielä auki. Jo toistamiseen tämän yön aikana minä menetin täysin käsitykseni ajan kulusta, kun myyjä toi kokeiltavakseni mitä upeimpia mekkoja, korsetteja, laukkuja, hattuja ja kenkiä. Ajatella, miten nainen voi nykypäivänä ostaa kaikki tarvitsemansa vaatteet yhdestä putiikista! Minua aivan hävettää, miten paljon ostin kaikkea. Rahani riittivät ilmeisesti hyvin, sillä myyjä antoi minulle melko paljon rahaa vielä takaisinkin ja toivotti iloisesti minut tervetulleeksi uudelleen.

Olen sitä mieltä, ettei naisella voi koskaan olla liikaa uusia hattuja tai mekkoja. Näistä uusista laukuista minä en kuitenkaan välitä, vaikka ostinkin kolme uutta käsilaukkua. Näin vuokra-autolla ajaessani käsityöliikkeen, joka on melko lähellä hotelliani. Taidan huomenna käydä siellä ostamassa neuloja ja lankaa ja silkkikangasta, jotta voin ommella silkkipussukan rahoilleni.

Lontoo, kesäkuu 2022

Rakas päiväkirja, tänään minä vierailin käsityöputiikissa ja ostin itselleni mukavan varaston erilaisia lankoja ja kankaita. Ilmeisesti naiset eivät enää nykypäivänä tee koruompeleita, tai muitakaan ompelutöitä. En tiedä, miten he saavat päivänsä kulumaan. Musiikkiakin he kuuntelevat siitä puhelimestaan, sen sijaan että soittaisivat itse. En voi olla ihmettelemättä ihmisten joutilaisuutta. Ja kuitenkin heillä tuntuu olevan koko ajan kiire jonnekin. Kiire, vaikka eivät tee mitään. Tätä laiskuutta ja toisaalta kiirettä, rakas päiväkirjani, minun on tässä ajassa kaikkein vaikein ymmärtää ja sietää.

En olisi tarvinnut tänä yönä verta, mutta satuin huomaamaan kadulla kulkiessani nuoren herran, joka vaikutti niin komealta ja rikkaalta, etten voinut vastustaa kiusausta. Olen huomannut, että herrat nykyään ovat valmiita viettämään aikaa naisen kanssa säädystä tai perhetilanteesta riippumatta. Nykyajan ihmisten moraali on kerta kaikkiaan rappeutunut. Minulle siitä tietenkin on vain hyötyä. No niin, minä siis kiinnitin herran huomion itseeni ja kuten arvasin, hän ehdotti heti, että menisimme lasilliselle. Herrat aina kehuvat vaatteitani saadakseen huomioni, mutta ilmeisesti tummanvioletti mekkoni ja korsettini tekivät häneen aivan erityisen vaikutuksen. Hän jutteli kaikenlaista työstään, enkä minä siitä mitään ymmärtänyt. Ilmeisesti se liittyi johonkin tietokoneisiin ja siitä maksettiin hyvin. Hän oli naimisissa, joten seuraavaksi hän ehdotti siirtymistä hotelliin. Minä sanoin, että en tee mitään alle viidensadan punnan ja hän nauroi ja lupasi maksaa minulle tuhat, jos olisin hänen kanssaan koko yön. No, sehän sopi minulle. Naimisissa olevat miehet maksavat aina parhaiten.

Minä otin hänen tuhat puntaansa ja hänen pahvikortille kirjoitetun numerosarjansa, mutta en ollut hänen kanssaan koko yötä. Hän nukahti, vaikka minä olin ollut hyvin varovainen. Ilmeisesti hän oli väsynyt. Niin minä lähdin takaisin kadulle. Menin istumaan melko lähellä hotelliani olevaan teehuoneeseen, joka on auki myöhään yöhön. Minä pidän tuosta teehuoneesta, sillä se on pieni ja rauhallinen ja tee tarjoillaan aidoista posliinikupeista sen sijaan, että se laitettaisiin pahviseen mukiin ja juotaisiin kiireessä. Tuossa teehuoneessa minä en halua saalistaa, siellä haluan seurata ihmisiä ja heidän elämäänsä etäältä. Se on kuin eräänlainen turvasatama tässä uudessa maailmassa. Jollain tavalla se muistuttaa minua ihmiselämästäni, vaikka kaikki onkin hyvin erilaista.

Lontoo, kesäkuu 2022

Rakas päiväkirja, tänään tapahtui jotain erityisen mukavaa. Minä sain uuden ystävän. Koska en tänä yönä tarvinnut verta, päätin jälleen mennä siihen mainitsemaani teehuoneeseen. Otin käsityöni mukaan ja tilasin näön vuoksi kupin yrttiteetä. Mitä ihanimpia leivonnaisia oli jälleen esillä lasivitriinin takana, mutta minun ei enää tee niitä mieli. Mikä sääli, sillä ne varmasti maistuvat taivaalliselle.

Olin istunut jonkin aikaa ompelemassa, kun teehuoneeseen saapui nuori nainen ostamaan täytettyä leipää. Hän huomasi puuhani ja kysyi, mitä teen ja että harrastanko käsitöitä. Näytin ompelutyötäni ja kerroin, että teen silkkipussia rahoilleni. Hän piti sitä kerrassaan viehättävänä ajatuksena ja istui seuraani. Kävi ilmi, että nainen haaveili vaatesuunnittelijan urasta, mutta oli juuri tullut torjutuksi jostain ohjelmasta, jossa sellaiset kilpailivat. En oikein ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta tajusin kyllä, että elämä ei ollut kohdellut hyvin tätä naista. Hänellä oli suuret haaveet tulla kuuluisaksi vaatesuunnittelijaksi, mutta hän oli tullut torjutuksi kerta toisensa jälkeen. Hän kertoi nimekseen Allison Jenkins ja olevansa kahdenkymmenen viiden. Tuskin hän koskaan enää saa miestä tuossa iässä, mutta ilmeisesti hän ei sellaista haluakaan.

Me istuimme ja juttelimme vaatteista teehuoneen sulkeutumiseen asti. Minä pidin hänestä valtavasti, sillä hänen kanssaan oli helppoa jutella. Hän rakastaa vaatteita kuten minäkin ja hän ihaili ompelutaitojani. Se oli hiukan huvittavaa, sillä minä tiedän lukuisia nuoria naisia, jotka ovat itseäni parempia ompelijoita. Kun Allison kuuli, että asun hotellissa, hän kauhistui. En ollut kertonut olevani koditon. Hän kertoi asuvansa kolmen ystävänsä kanssa ja että heillä olisi tilaa minullekin. Minä ihmettelin, miten Allison niin lyhyen tuttavuuden jälkeen ehdotti, että muuttaisin asumaan hänen ja hänen ystäviensä luokse. Kiitin häntä tarjouksesta ja lupasin harkita asiaa. Hän halusi vaihtaa puhelinnumeroita, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan, ja minä jouduin kertomaan, etten omista puhelinta. Siksi me sovimme, että tapaamme teehuoneella huomenna illalla kello kymmenen. Allison halusi, että tulen hänen ja hänen ystäviensä luokse juhliin.
Miten mielelläni minä asuisinkaan muiden itsellisten nuorten naisten kanssa. Mutta minä en uskalla muuttaa ihmisten kanssa samaan taloon. Pelkään, etten voi hallita itseäni ja teen jotain kammottavaa. Niin kuin tein sille nuorelle sukulaisparalleni. Miten kamalalta pelkkä sen ajatteleminenkin tuntuu. Ja juuri sen vuoksi olen nyt koditon ja piilottelen. Miten kestäisin sen, että sama vielä toistuisi?

Lontoo, kesäkuu 2022

Rakas päiväkirja, minulla on ollut mitä hauskin yö. Allison ja minä tapasimme teehuoneen luona ja lähdimme hänen luokseen. Allison vei minut ensimmäistä kertaa maanalaiselle junalle. Minä pelkäsin sitä aivan valtavasti, sillä tunneli oli pimeä ja kaikuva ja ihmisiä oli kaikkialla. Juna heilui ja huojui ja minä ajattelin, ettei Helvetin suuaukko voi olla kaukana alapuolellamme. Mutta selvisin tuosta kokemuksesta hengissä ja saatan käyttää junaa uudelleenkin. Se on ilmeisesti nopein tapa liikkua Lontoossa.

Miten hämmästyinkään, kun päädyimme Carnaby Streetille! Muistan hyvin tuon alueen ja kadunvarren talot olivat nekin osittain tuttuja. Minä muistin alueen nimellä The Valley, mutta Allison kutsui sitä Sohoksi. Allison oli vaikuttanut vähävaraiselta naiselta, mutta ilmeisesti hän asui melkoisen varakkaalla alueella. Asianlaita selvisi minulle kuitenkin melko nopeasti saavuttuamme Allisonin kotiin. Kävi ilmi, että hänen ystävänsä Gemma, nuori neekerinainen, huolehti valtavasta asunnosta sen oikeiden omistajien asuessa Singaporessa. Gemma oli päästänyt ystävänsä asumaan taloon, vaikka se ei tietenkään ollut sallittua. Mutta hän kertoi, että oli tehnyt sellaista jo yhdeksäntoistavuotiaasta asti. Hän otti aina joidenkin rikkaiden ihmisten talon hoitoonsa näiden poissa ollessa ja asutti siellä sitten ystäviään.

Gemma vaikutti miellyttävältä, vaikkakin hänen moraalinsa on löyhä. En aivan hyväksy sitä, että talon omistajat luottavat kotinsa hänen haltuunsa ja hän väärinkäyttää heidän hyväuskoisuuttaan. Allisonin ja Gemman lisäksi talossa asuvat Faith ja Ivy, jotka olivat pariskunta. Olen nähnyt läheisiä ystävyyssuhteita ennenkin, mutta hämmennyin todella kuullessani, että Faith ja Ivy olivat virallisesti naimisissa.

Kaikki neljä naista vaikuttivat mukavilta. He ovat vahvoja itsellisiä naisia, jotka tuntevat hyvin vahvasti naisten tasa-arvoisen aseman puolesta. He ovat myös taiteellisia sieluja. Gemma tekee musiikkia, tai ainakin hän niin väittää. En nähnyt hänen käyttävän instrumenttia tai kirjoittavan nuotteja. Faith on tatuointitaiteilija ja hänen ja Ivyn kehot ovat täynnä Faithin taidetta. Minä en välitä tatuoinneista, sillä ne tuovat mieleeni merimiehet, enkä koskaan ole välittänyt heistä. Allison väitti ystävilleen, että minä olen muotisuunnittelija kuten hänkin ja kertoi silkkipussistani. Minua hävetti, sillä minä teen vain tavallisia käsitöitä. En voi ymmärtää, mitä he oikein pitävän taiteena?

Mutta sitten taloon alkoi tulla lisää heidän ystäviään. Nykyaikana käsitys juhlista on hyvin erilainen kuin mihin minä olen tottunut. Kukaan ei soittanut eikä tanssinut. Kaikki joivat alkoholia ja juttelivat ja jossain kaiken melun seassa soi musiikki, mutta kukaan ei varsinaisesti kuunnellut sitä. Minun oli vaikea keskittyä siinä äänten ja värien kakofoniassa, mutta kun lopulta totuin siihen, aloin tuntea oloni kotoisaksi. Suurin osa vieraista oli nuoria naisia, mutta oli siellä muutama mieskin. Jotkut miehistä suutelivat toisiaan julkisesti, mikä järkytti minua. Paikalla oli myös nuori äiti puolivuotiaan vauvansa kanssa. Tunsin riipaisevaa kateutta nähdessäni heidät, sillä minun on vaikeaa hyväksyä sitä, että omat poikani ovat kuolleet jo aikapäiviä sitten.

Nämä ihmiset olivat hyvin erilaisia kuin ne piirit, joihin olen tottunut. Mutta minä nautin juhlista. Miten virkistävän erilaista se olikaan! Jollain tavalla juhlat toivat mieleeni ajat Intiassa. Sielläkin me elimme löyhempien käytössääntöjen keskellä kuin Englannissa, sillä Intiassa ei ollut vanhempia eikä sukulaisia arvostelemassa tekemisiämme. Miten vapauttavaa onkaan olla nuori ja kokeilla omia rajojaan.
Minä harkitsen vakavasti muuttamista uusien ystävieni luokse, mutta minun on harkittava päätöstäni huolella. En halua missään tilanteessa satuttaa heitä.

Lontoo, kesäkuu 2022

Rakas päiväkirja, sain tänään erinomaisen aatteen käydessäni pienessä kirkossa lähellä hotelliani. Olen huomannut, että ihmiset eivät enää kunnioita kirkon auktoriteettia, eivätkä kaikki edes enää kasta lapsiaan! Pyysin Allisonia kanssani kirkkoon ja hän piti sitä hyvin omituisena pyyntönä. Allison kaiketi kuvitteli, että olin kiinnostunut kirkon taiteesta ja arkkitehtuurista, mutta minä halusin käydä rukoilemassa ja sytyttämässä kynttilät edesmenneille perheenjäsenilleni. Tämä ajatus on ollut mielessäni siitä asti, kun näin Fergusin ja Jacobin haudat ja minua hävettää, etten ole käynyt kirkossa jo aikaisemmin.

Kirkko oli pieni ja hyvin vanha. Siellä paloivat vain alttarikynttilät, mutta rasiasta kirkon eteisessä pystyi ostamaan tuohuksia. Ostin kolme kynttilää ja vein ne rukouskynttelikköön. Minulle tuli surullinen olo nähdessäni, että ne olivat ainoat rukouskynttilät. Eivätkö ihmiset enää muista edesmenneitä omaisiaan? Pappi ei ollut tavattavissa, mutta suntio tarjoutui esittelemään meille kirkkoa. Allison kyseli alttaritaulun ja lasimaalausten historiasta, sillä aikaa, kun minä rukoilin.

Minä kiinnitin huomiota siihen, että kirkkotekstiilit olivat vanhoja ja kulahtaneita. Silloin sain loistavan ajatukseni. Ilmeisesti aatelisnaiset eivät enää ompele kirkkotekstiilejä omiin kotiseurakuntiinsa, sillä niin vanhoilta nuo alttarivaatteet näyttivät. Minulle ei koskaan aikaisemmin ollut tarjoutunut tilaisuutta ommella kirkkotekstiileitä, sillä monet puolisonsa menettäneet vanhat lesket varasivat aina sen etuoikeuden. Mutta nyt minulla oli aikaa ja vapautta ompelemiseen.
Miten loistava katumustyö se olisikaan, kun voisin ommella uudet alttarivaatteet! Olin miettinyt pitkään, miten sovittaisin Herralle kaikki pahat tekoni, sillä Raamatun lukeminen ja rukoileminen eivät oikein ole minun mieleeni. Kerroin ajatuksestani Allisonille ja hän piti minua hölmönä, kun halusin tuhlata lahjojani alttarivaatteeseen. Olin hiukan loukkaantunut, mutta toisaalta Allison ei tiedä, miten kammottavia syntejä minulla on kannettavanani.

Kiiruhdin käsityöliikkeeseen ennen kuin se sulkeutui ja ostin mustaa samettikangasta ja silkki- ja kuparilankoja. Laskeskelin mielessäni, että jos olisin ahkera, ehtisin kirjalla Pitkäperjantain alttarivaatteen ensi kevääksi. Kaikista vaihtoehdoista juuri Pitkäperjantain kirkkotekstiilit sopivat parhaiten minun katumustyökseni. Voin miettiä Herramme Kristuksen kärsimystä ja kuolemaa kirjaillessani alttarivaatetta. Aion kirjalla mustan sametin reunaan punaisia ruusuja ja veripisaroita ja keskelle alttarivaatetta viiden punaisen ruusun kehän. Siitä tulee oikein hieno ja siinä on minulle tekemistä ja mietittävää useaksi kuukaudeksi.

Monista lukemiskerroista kulunut sekä kellastunut vanha kirje ulkomailta:


Parahin Juliet-serkkuni,

toivottavasti sinä, Marcus ja pieni Sarah voitte hyvin. Minä ja David saavuimme juuri Milanoon. Kevät on juuri väistynyt, aivan kuten suunnittelin, ja tie Alppien yli on nyt auki. Me levähdämme muutaman päivän Milanossa, kierrämme tärkeimmät nähtävyydet, ja jatkamme sitten Sveitsiin.

Rooman, sekä pitkän matkamme jälkeen Genovan lempeä meri-ilmasto teki Davidille hyvää. Hän sai kerättyä voimiaan, ja uskon ettei Alppien ylitys tuota meille suuria tuskia. David nautti myös Genovalaisesta ruuasta, ja täytyy myöntää että sikäläisestä kalasta pidin itsekin. Sinä varmasti pitäisit siitä. Kun palaan kotiin, neuvon Marcusta viemään sinut sinne. Jos sillä välin edes hieman liioittelet huimauskohtauksiasi, hän pakkaa matkatavaranne ja järjestää matkan oitis. Varsinkin kun kuulee miten ilmasto paransi Davidin kuntoa.

Jos Gordonit tiedustelevat sinulta vointiani, voit kertoa että me molemmat voimme hyvin ja nautimme matkustamisesta. Me molemmat palaamme kyllä kartanolle, kunhan olemme nähneet Euroopan. Goodwood kyllä pysyy paikallaan siihen asti. Mietin kartanon ja puutarhan ylläpitoa sitten kun palaan. Olemme viettäneet niiden seinien sisällä aikaa aivan riittämiin, ja nyt haluan meidän näkevän maailmaa. Haluan tehdä sen nyt, kun vielä voin tehdä sen Davidin kanssa, aivan niin kuin nuorten isäntien kuuluukin. Meidän aikamme on nyt. Ja perintökin, sellainen kuin se on, on meitä varten, eikä mitään vanhaa taloa varten. Minä laitan Goodwoodin tilukset kuntoon kunhan palaan. Eivät ne sitä ennen meitä palvele.

Toivotan hyvää vointia ja kesää teille kaikille. Kirjoitan taas kun olemme saapuneet Luzerniin.

Parhain terveisin
serkkusi Jacob

P.S. Mikäli törmäät neiti Weatherfordiin Lontoossa, välitä hänelle rakkaimmat terveiseni. Kerro, että odotan jälleentapaamistamme malttamattomasti. Ja lupaa kertoa minulle kaikki uutiset joita Weatherfordeista kuulet.

Vanha, repaleinen kirje suttuisella käsialalla ja heikkolaatuisella apteekkarin paperilla, jolle on läikkynyt jotakin tahrivaa linimenttiä:

Rakkain Alexandra,
voi minun rakkain Alexandrani, en ole kirjoittanut sinulle aikoihin. Olen pahoillani, todella pahoillani. Olen niin kaukana sinusta, mutta usko silti minua, kun sanon, että olet mielessäni joka päivän joka hetkenä, ja minun unissani öisin.

Minä en ole nukkunut hyvin. Intiaan saapuessani en voinut nukkua lainkaan, mutta se oli viedä henkeni. Minä tarvitsen nukahtamiseen nykyään oopiumia tai absinttia, ja sittenkin uneni ovat vaivanneet minua. Aluksi näin unissani vain sinut, sekä sen demonin joka sinut on riivannut. Mitä hirveyksiä se onkaan sinulle tehnyt, tai sinut laittanut tekemään, minä olen nähnyt ne kaikki. Kaikki ne synnit, irstaudet ja raakuudet. Yö yöltä se on piinannut meitä molempia. Se oli jo viedä minun järkeni.

Mutta koska se ei ole jättänyt minua rauhaan, se on tullut minulle tutuksi. Näen öisin demonista myös näkyjä, joita se ei tiedä minun näkevän. Noiden salaisten öisten näkyjen kautta minä olen saanut selville mikä turmeltunut henki se on, ja miten se on sinut saastuttanut. Minä muistan jokaisen noista kammottavista näyistä, ja minä olen käynyt ne läpi uudelleen ja uudelleen, etsien murusia sen todellisesta luonteesta. Se vaati enemmän voimia kun minulta löytyi, mutta vaihtoehtona oli vain mieleni särkyminen. Kuka silloin muistaisi sinua, tai minun poikiani?

Nyt vihdoin tiedän millainen henki sinua riivaa, ja mitä sille voi tehdä. Täkäläiset kutsuvat sitä rakshasaksi. Se vaikuttaa ajan ja maailman tuolta puolen, tai niin se ainakin aloitti. Ensin se otti uhrikseen Davidin, saadakseen jalansijan meidän elämässämme. Mutta koko ajan se havitteli sinun sieluasi, ja sitä kautta minun. Se käyttää ihmissieluja ravinnokseen. Henki janosi enemmän voimaa ja oli pian valmis siirtymään sinuun. Sinun kauttasi se sai otteen minustakin. Sen voima kasvoi, ja nyt se kykenee itse esiintymään miehen muodossa, eikä kukaan voi arvata millainen demoni se on.

Mutta nyt minä olen löytänyt sen heikkouden, ja keinon pysäyttää sen. Minun on matkustettava Punjabiin, fakiirin luo, ja saatava audienssi. Matka on pitkä ja raskas, eikä kuntoni ole entisellään. Kehoni ei kestäisi sairastumista kuumetautiin matkan aikana. Aion lähteä niin pian kuin vain löydän lääkityksen, joka poistaa kolotukset estämättä minua liikkumasta. Palattuani minulla tuskin on enää rahaa laivamatkaan, mutta on minulla sentään vielä ystävä laivastossa.

Kirjoitan sinulle jälleen kun olen vakuuttanut fakiirin ja palannut sivistyksen pariin. Käytän siihen viimeiset rahani, jos luoja niin määrää. Sen jälkeen palaan luoksesi ja vapautan meidät tämän demonin otteesta.

Vielä kerran, olen pahoillani etten ole kirjoittanut ja tiedustellut vointiasi, vaikka tiedänkin miten kärsit. Toivottavasti voin näin hyvittää sen. Toivottavasti sinä myös haluat hyvittää hairahduksesi minulle.

Näkemiin, rakkaani
Fergus

Lontoo, kesä 2022

Tuntui mukavalta vetäytyä nukkumaan viileiden lakanoiden väliin sen jälkeen, kun oli ensin saanut pestä itsensä kunnolla. Alexandra nautti peseytymisestä, sillä se puhdisti ruumiin lisäksi myös ajatuksia. Hänelle oli tapahtunut liikaa liian lyhyessä ajassa, jotta hän olisi oikein pystynyt kunnolla käsittelemään kaikkea kokemaansa.

Talo oli hiljainen, sillä ihmiset nukkuivat jo. Alexandra katsoi kelloa. Se oli puoli neljä aamuyöllä. Pian hänkin nukahtaisi odottamaan seuraavaa iltaa. Siitä hän ei nauttinut. Nukkuminen ei ollut kuoleman jälkeen tuntunut enää samalta kuin aikaisemmin. Ihmisenä oli ollut ihanaa paneutua nukkumaan pitkän päivän jälkeen, jalat kenties kipeinä tanssimisesta tai ratsastamisesta. Alexandra muisti, miten joskus aikoinaan hän oli hyvästä unesta herättyään jäänyt makaamaan sänkyyn ja kuvittelemaan mielessään unen jatkuvan. Vampyyrit eivät nähneen samanlaisia onnellisia unia, tai ainakaan Alexandra ei nähnyt. Eikä hänen kehonsa kaivannut lepoa samalla tavalla kuin ennen. Päivä tuntui nyt vain pakolliselta pahalta kahden yön välillä. Ja kun oli nukkunut niin pitkään kuin Alexandra, maate käyminen myös pelotti. Mitä, jos hän ei heräisikään seuraavana yönä? Tai jos päivä tuntuisi normaalin pituiselta, mutta aikaa olisikin yhtäkkiä kulunut paljon?

Maailma oli pelottava paikka ja Alexandra saattoi vain kuvitella, miten kamalaksi se vielä oli muuttumassa. Eniten hän vihasi puhelinta, joka ei antanut hänelle hetkenkään rauhaa. Miksi hänen olikin pitänyt hankkia se kirottu kapistus? Toisin kuin ihmiset, Alexandra ei ollut ihastunut puhelimen tarjoamaan jatkuvaan kuva- ja tekstivirtaan. Hän ei halunnut olla koko ajan tavoitettavissa, eikä hän välittänyt pitää liian tiivistä yhteyttä tuttuihinsa. Tietysti hän piti ystävistä, mutta ei hänen tarvinnut kertoa heille jokaista tekemistään. Alexandra myös uskoi, että ihmisetkin olisivat onnellisempia, jos he puhelimensa sijaan keskittyisivät käsitöihin ja keskusteluun kasvokkain. Ihmisten kuului tehdä töitä ja keskustella toistensa kanssa.

Herättyään tähän uuteen maailmaan Alexandra oli kauhistunut sen moraalittomuutta ja ajatellut, että maailma oli varmasti monen vampyyrin unelma. Ainakin Gabriel olisi nauttinut tästä maailmasta. Mutta nyt Alexandrasta tuntui siltä, etteivät vampyyrit olleet rakentaneet tätä uutta todellisuutta, vaikka se heille sopisikin. Vaikutti siltä, että nykyaika kuului noidille. Se tietenkin sopi kuvaan, sillä noidat nauttivat samanlaisista moraalittomuuksista kuin vampyyritkin. Ja koska noidat olivat loppujen lopuksi ihmisiä, heillä oli enemmän aikaa rakentaa maailmaa kuin vampyyreilla. He olivat tuoneet taikalaitteensa, kuten puhelimet, kaikkien ihmisten ulottuville vain orjuuttaakseen heidät niillä. Siksi ihmiset olivat niin kiireisiä ja niin onnettomia ja siksi heidän oli vaikeaa päästää irti puhelimestaan tai muista laitteistaan. Taikuus oli hiipinyt jokaiseen kotiin, eivätkä taikuutta ymmärtämättömät ihmiset voineet puolustaa itseään.

Alexandra moitti itseään siitä, että oli sanonut harkitsemattomia sanoja sukulaisnaiselleen. Ei ollut Alexandran asia soimata ihmisiä siitä, etteivät he voineet pitää puoliaan noitien luoman maailman valheita ja houkutuksia vastaan. Miten he voisivat, kun maailma oli liian vaikea Alexandrallekin, ja hän oli sentään vampyyri? Mutta jonkun olisi pystyttävä taistelemaan noitia vastaan. Normaalisti Alexandra olisi luottanut kirkkoon, mutta näytti siltä, että kirkon valta oli täysin nujerrettu. Sekin sopi kuvaan. Tietenkin noidat olivat ensitöikseen eliminoineet suurimman vihollisensa. Jumala oli kuitenkin rankaissut Sodomaa ja Gomorraa, joten saattoi olla vain ajan kysymys, milloin Jumalan rangaistus iskisi Britanniaan. Ajatus ei Alexandran harmiksi miellyttänyt häntä, sillä hän pelkäsi itsekin joutuvansa Jumalan rangaistuksen kohteeksi. Olihan hänkin tehnyt pahoja tekoja.

Aamunkoitto tuntui Alexandran kehossa. Pian hän vaipuisi uneen ja levottomat ajatukset jättäisivät hänet rauhaan. Olihan hänellä edelleen ystävänsä, joten vaikka maailma hänen ympärillään olisi paha paikka, hänen oma elämänsä voisi siitä huolimatta olla hyvää. Niinhän se oli aina ollut. Alexandraa oli aikoinaan suojeltu alempien luokkien kurjuudelta. Hän ei ollut ymmärtänyt, millaisessa ahdingossa ihmiset olivat eläneet, kun hänet itsensä oli verhottu yltäkylläisyydellä. Vasta vampyyrina Alexandra oli joutunut kohtaamaan todellisen maailman koko julmuudessaan. Ehkä oli parempi elää valheessa, Alexandra ajatteli ennen nukahtamistaan. Parempi sulkea silmänsä pahuudelta ja vääryydeltä ja tehdä omasta elämästään hyvää.

Sinä aamuna Alexandra kävi nukkumaan ikävien ajatusten pyöriessä hänen päässään. Hän ajatteli vampyyreita ja taikuutta ja vallanhimoa. Kaikkea sellaista, mikä tuhosi onnellisen elämän. Miten hän itse oli liian myöhään tajunnut, että onnellisuus ei ollut sosiaalisessa asemassa tai varallisuudessa, vaan siinä, että viihtyi niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa eli. Fergus oli perinyt paljon asemansa vuoksi, mutta hän oli ollut siitä huolimatta vaatimaton mies. Miten viisas Fergus olikaan ollut, Alexandra ajatteli. Hän oli ollut onnellinen, koska elämä oli ollut helppoa ja hän oli vilpittömästi rakastanut Alexandraa.

Ajatukset kulkivat Fergusista Intiaan ja niihin onnellisiin päiviin kuuman auringon alla, jolloin Fergus ja Alexandra olivat olleet nuoria ja huolettomia. Se oli ollut elämän kevät, kaunis ja onnellinen aika, jonka jokainen ihminen väistämättä joutui menettämään vanhetessaan. Alexandra ja Fergus olivat vain menettäneet sen liian aikaisin. Alexandran onni oli alkanut murentua poikien syntymän jälkeen, eikä ajasta suuressa kartanossa Englannissa ollut jäänyt juurikaan hyviä muistoja. Nyt hän makasi tuon samaisen, synkän kartanon lattialla huoneessa, jossa tuskin oli koskaan eläessään käynyt.

Miten Fergusista oli kasvanut niin järkevä mies, kun hän oli viettänyt lapsuutensa tässä talossa? Alexandra tunsi epämiellyttävän solmun vatsassaan ajatellessaan poikiaan kartanon suurilla käytävillä. Elämäniloista Jacobia, jonka pyöreät posket olivat aina punaiset liikunnan ja touhuamisen jäljiltä ja sairaalloista Davidia, joka ei ollut koskaan oppinut kävelemään. Siellä suuressa kartanossa he kolme olivat olleet ja odottaneet Fergusia palaavaksi Intiasta. Fergus oli ollut liian kaukana ja Alexandra oli joutunut alttiiksi Gabrielin vaikutusvallalle. Oliko se kaikki Gabrielin syytä, vai oliko Alexandra itse avannut sielunsa miehen pahuudelle? Ehkä hän ei ollut niin viaton uhri kuin halusi ajatella olevansa. Hän yritti muistella, millainen oli ollut Intiassa. Hän oli ollut kunnon nainen, hän tiesi sen. Missä vaiheessa hän sitten oli ensimmäisen kerran tuntenut synkän puolen itsessään? Alexandra sulki silmänsä ja antoi muistojensa vaeltaa kauas aikaan, jolloin oli vielä ollut elossa.

Yö oli ollut kammottava, sillä myrsky oli riepotellut laivaa. Alexandra ei ollut nukkunut silmäystäkään. Hän oli valvonut ja rukoillut, etteivät he kuolisi. Onneksi pojat olivat vielä niin pieniä, etteivät olleet osanneet pelätä. David oli itkenyt melkein koko yön, mutta niin hän teki muutenkin.

Nyt myrsky oli kuitenkin tyyntynyt ja laiva keinui vakaasti aalloilla. Alexandra näki hytin pienestä, pyöreästä ikkunasta, että ilma oli kaunis. Aamu oli vasta valjennut, eikä Alexandralla ollut kammottavan yön jäljiltä lainkaan nälkä. Jacob oli juuri herännyt ja katseli hämmentyneenä ympärilleen pärekorista, joka oli kiinnitetty hytin kattoon. Alexandra nosti pojan alas omalle vuoteelleen. Jacob hymyili ja alkoi sitten nauraa.

Pienessä hytissä oli kaksi vuodetta, joista Alexandra nukkui toisessa ja intialainen lastenhoitaja toisessa. Nainen oli pystynyt nukkumaan myrskystä huolimatta ja oli herännyt vain rauhoittelemaan Davidia. Alexandra sääli naista, sillä tämä oli joutunut jättämään kotimaansa lähtiessään emäntänsä mukaan Englantiin. Nainen oli jo keski-ikäinen, eikä hänellä ollut aviomiestä. Hän oli siis heikossa asemassa ja joutui tekemään sen vuoksi kipeitä ratkaisuja. Alexandra tiesi kuitenkin, että naisella tulisi olemaan Englannissa hyvä elämä.

Hytin oveen koputettiin. Alexandra veti nopeasti aamutakin yöpaitansa peitoksi ja meni avaamaan oven. Siellä oli brittilaivaston nuori kapteeni Spencer, joka huolehti Alexandran ja poikien turvallisuudesta pitkän merimatkan aikana. Hän oli matkalla kotiinsa Yorkiin selvittämään sukunsa asioita.

”Oletteko kunnossa, rouva Gordon? Yö oli koetteleva”, kapteeni Spencer kysyi ja kumarsi.

”Olen, mutta pelkäsin henkeni puolesta. Selvisikö laiva vaurioitta?” Alexandra kysyi.

”Kyllä. Merimiehet nostivat purjeet hetki sitten. Tuuli on tyyni, mutta myötäinen, joten saamme otettua menetettyä aikaa kiinni. Olemme kiertäneet Afrikan ylihuomiseen mennessä”, kapteeni Spencer kertoi.

”Mikä helpotus”, Alexandra huokasi.

”Onko teillä nälkä? Voin pyytää tuomaan teille aamupalaa”, kapteeni Spencer kysyi.

”Ei, kiitos, mutta ei vielä. Olisinko voinut mennä kannelle kävelemään poikien kanssa? Meri-ilma tekisi hyvää Davidin keuhkoille ja Jacob kaipaisi vähän liikuntaa ennen aamupalaa”, Alexandra kysyi.

”Toki, rouva Gordon. Minä odottelen teitä tässä hytin ulkopuolella”, kapteeni vastasi ja kumarsi.

Alexandra vaihtoi nopeasti vaatteensa. Hänellä ei ollut omaa palvelijatarta mukana, joten hän käytti matkalla helppoja ja yksinkertaisia vaatteita. Lastenhoitaja puki Jacobin ja Davidin.
”Sinä voit jäädä hyttiin lepäämään, jos haluat. Minä vien pojat kävelylle ja syömme sen jälkeen aamupalaa”, Alexandra sanoi lastenhoitajalle.

Nainen kiitti ja kumarsi. Hän jäi mielellään lepäämään ja nauttimaan harvinaisesta vapaahetkestä.

Kapteeni Spencer tarttui Alexandran käsipuoleen. Toisella käsivarrellaan Alexandra piteli Davidia. Poika oli pieni ja laiha ja vaikka hänet oli puettu paksuun, valkeaan mekkoon, Alexandra pystyi silti tuntemaan hänen selkärankansa ja kylkiluidensa kohoilun vaivalloisen hengityksen tahdissa. Jacob oli tomera kaksivuotias, joka halusi kävellä itse. Hänellä oli yllään housupuku, jossa pystyi helposti liikkumaan. Jacob nauroi ja juoksi laivan käytävällä kohti ylös vieviä tikapuita.

Aamu oli todellakin kaunis. Kannella puhalsi leuto tuuli ja meri-ilma tuoksui suolaiselta. Alexandra näki Afrikan länsirannikon ja saattoi erottaa suuria lintuparvia, jotka kaartelivat meren yllä. Merimiehet olivat olleet kiireisä yön ja laiskottelivat nyt kannella auringossa. He eivät pitäneet siitä, että matkustajat kulkivat kannella, joten Alexandra ja kapteeni Spencer pyrkivät pysymään poissa heidän tieltään. Ei Alexandra edes halunnut mennä liian lähelle ruokkoamattomia ja hieltä haisevia miehiä, joilla ei ollut alkeellisimpiakaan käytöstapoja.

Jacob nauroi. Hänen pulleat poskensa aivan hehkuivat aamuauringossa, kun hän juoksi kannella. Kapteeni Spencer piti poikaa silmällä, jotta Alexandra sai rauhassa nauttia ilmasta ja huolehtia Davidista. Davidin kalpeat kasvot pilkistivät pitsisen kauluksen keskeltä ja hän tuijotti äitiään suurilla, sinisillä silmillään. Alexandra ajatteli, että poika muistutti posliininukkea. Yhtä hauraaltakin hän tuntui. Hän ei varsinaisesti inhonnut Davidia, mutta hän ei tuntenut poikaa kohtaan samanlaista rakkautta, kuin tämän veljeä kohtaan. Kenties se oli osittain itsesuojeluvaistoa. Lääkärit eivät olleet antaneet Davidille juuri toivoa aikuiseksi varttumisesta.

Alexandra seurasi, miten kapteeni Spencer nosti Jacobin syliinsä, jotta poika sai katsoa köysiä. Jacob oli haltioissaan. Alexandra hymyili. Fergus ei osannut olla poikien kanssa, joten oli virkistävää huomata, miten kapteeni Spencerin huomio ilahdutti Jacobia.

”Olette hyvä lasten kanssa”, Alexandra huomautti.

”Minulla on neljä pikkuveljeä, rouva Gordon. Nuorimmainen on vasta seitsemän”, kapteeni Spencer vastasi.

Kapteeni oli vielä nuori mies, ei juuri kaksikymmentävuotiasta Alexandraa vanhempi. Hän oli ensimmäisellä ulkomaankomennuksellaan. Alexandra katseli häntä ja huomasi, että kapteenin iho oli päivettynyt kauniisti. Hän oli tummahiuksinen ja tummasilmäinen mies, jolle etelän aurinko oli tehnyt hyvää. Fergus oli punatukkainen, eikä aurinko sopinut hänelle laisinkaan. Hän ei päivettynyt, vaan paloi. Kapteeni Spencer laski Jacobin maahan ja vilkaisi Alexandraa tummilla silmillään.

Alexandra havahtui muistoistaan ja tajusi jälleen olevansa kartanon lattialla, salaisen makuuhuoneen sängyn alla. Nyt hän muisti sen tunteen, jonka oli kokenut kapteenin katsoessa häntä. Miten sopimatonta ja epäkristillistä se olikaan ollut. Kapteeni oli ollut aivan yhtä hämmentynyt, koska hän oli selvästi tuntenut itse samoin. He olivat riisuneet toisensa katseillaan.

Nyt Alexandra tiesi, vaikka se tuntuikin pahalta, että hän ei ollut pelkästään viaton uhri Gabrielin synkässä leikissä. Pahuus oli ollut hänessä jo ihmisenä, Gabriel oli vain nostanut sen esiin. Alexandra inhosi itseään nyt vielä enemmän, sillä se ihminen, joka hän oli kuvitellut olleensa, oli valhetta. Toki hän oli rakastanut Fergusia, mutta hän oli ollut heikko ja ajatellut sopimattomia asioita kapteeni Spenceristä. Jos hän olisi ollut ehdottoman lojaali Fergusille, hän ei olisi koskaan langennut Gabrielin valheisiin. Eikä hän silloin olisi tässä, yksin synkän kartanon lattialla, odottamassa aamua. Eikä Fergus olisi joutunut elämään loppuelämäänsä köyhyydessä oopiumin turruttamana. Alexandra oli syyttänyt Gabrielia kauan, mutta nyt hänen oli aika ottaa itse vastuu kohtalostaan. Häntä oli käytetty, koska pahuus ja heikkous olivat hänessä. Mutta hän voisi olla parempi, hän voisi vapauttaa itsensä siitä heikkoudesta. Fergusin, Jacobin ja Davidin vuoksi. Hän oli sen heille velkaa.

Lontoo, kesä 2022

Rakas päiväkirjani,
Tuntuu, kuin vain hetki olisi kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin sivuillesi tässä samassa huoneessa. Mutta kuitenkin niin paljon on tapahtunut. Tämä huone tuntuu melkein kodilta, sillä edellisen kerran asuessani täällä minä aloitin itsellisen elämäni. Olen selviytynyt melko hyvin omasta mielestäni, mutta kaipaan turvallisempaa ja vauraampaa elämää. Ja oikeaa kotia.

Tänä yönä minä vapautin maailmaan jotain niin kaunista ja ainutkertaista, ettei se voinut olla paha asia. Minä myönnän sinulle, rakas päiväkirjani, että epäröin tekoani viimeiseen asti. Vasta huomattuani, ettei minulla ollut ainuttakaan muuta vaihtoehtoa, minä tein sen. Voin vain toivoa, ettei minun vapauttamani ihmeellinen olento kylvä kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Tunsin suura iloa katsellessani sen kauneutta ja tietäessäni, ettei se enää ollut vanki, vaan se saattoi lentää vapauteen toteuttamaan sitä tarkoitusta, mihin Jumala oli sen luonut. Toivon, ettei yksikään noita nyt tai tulevaisuudessa käytä hyväkseen sen suurenmoisuutta.

Sain totisesti kamppailla tänä yönä tuon olennon vapauden puolesta. Hetken minä ajattelin, rakas päiväkirjani, etten ole joutunut niin vaaralliseen tilanteeseen koskaan aikaisemmin. En voi tietenkään olla asiasta varma, sillä en muista kaikkia vaarallisia tilanteita, joissa olen ollut. Mutta enemmän kuin omasta puolestani, minä pelkäsin Brianin puolesta. Hän on ihminen, eikä sen vuoksi kestä niin paljon kipua kuin minä. Lisäksi hän antautui suurempaan vaaraan kuin tiesikään, suostuessaan seurakseni Goodwood Houseen.

Brian herättää minussa tunteita, joita en ole kokenut pitkään aikaan ja joita en oikeastaan haluaisi tuntea. Minä kärsin edelleen siitä, mitä tein Fergusille, kun kuvittelin olevani rakastunut Gabrieliin. Mutta totta on myös, että Fergus on kuollut jo kauan sitten, eikä mikään rakkaus maailmassa tuo häntä takaisin. Fergus joutui kärsimään minun typeryyteni ja heikkouteni tähden ja se on anteeksiantamatonta. Miten voisin sallia itselleni tunteita, jotka loukkaavat hänen muistoaan?

Minä en enää ole se kiltti ja hyvinkasvatettu tyttö, joka halusi miellyttää vanhempiaan menemällä hyviin naimisiin. Ihmisenä en olisi edes vilkaissut Brianin suuntaan, olisin kammonnut hänen karkeita, vierasmaalaisia piirteitään, kankeaa tukkaansa ja ruskeaa ihoa. Mutta nyt näen hänessä villiä kauneutta, jotain alkukantaista maskuliinisuutta, joka kiehtoo minua suuresti. Myös hänen vaatimaton, maanläheinen kunnianhimonsa on jotain, mikä muistuttaa minua Fergusista. Hän ei ole keikari, sellainen kuin Gabriel oli, eikä hän juokse turhan maineen perässä. Hänellä on, tai oli, tavoitteita ja hän oli valmis asettumaan vaaraan saavuttaakseen ne. Ja hän tuntuu hyvältä minua kohtaan. Hän ei ole hyväksikäyttäjä.

Minun tunteeni eivät ole oikein Fergusia, eivätkä Briania kohtaan. Kumpikaan heistä ei ansaitse sellaista rakkautta, jota minä voin antaa. Brian ansaitsee oikeaa rakkautta, elävän naisen rakkautta, jonka kanssa hän voi elää päivänsä, hankkia lapsia ja vanheta yhdessä. Minä en halua pilata toisen hyvän miehen elämää, sillä se tekisi minusta yhtä pahan kuin Gabriel. Siksi oli väärin paljastaa tunteeni Brianille, sillä hetkellä, kun me erkanimme. Ehkä hän ei muista sitä, rakas päiväkirjani. Ehkä hän oli liian väsynyt tajutakseen, mitä minä sanoin. Minä toivon niin, sillä se pelastaisi meidät molemmat enemmältä surulta.

Kun ajattelen rakkautta, en voi olla ajattelematta myös kotia. Minulta kysyttiin tänään, olenko koditon. Ja minä tajusin, että en minä ole. Minulla on koti, mutta siellä asuvat vieraat ihmiset. Minusta tuli Goodwood Housen emäntä avioliittoni myötä ja vaikka aikaa onkin kulunut, minä en koskaan ole lakannut olemasta Goodwood Housen emäntä. Se on ainoa koti, Intian kartanon lisäksi, mikä minulla aikuisiällä on ollut. Kun minut vihittiin Fergusin kanssa, lapsuudenkotini lakkasi olemasta minun kotini. Goodwood House on mahdollisesti paha paikka ja eritoten siihen liittyy pahoja muistoja. Minä häpäisin sen talon tuodessani Gabrielin sinne asumaan. Miten moni muu on häpäissyt sen paikan minun lisäkseni? Koko Goodwood House tuntuu olevan syntien pesä. Huomaatko ironian tässä, rakas päiväkirjani? Miten soveltuva koti tuo kartano onkaan minulle!

Melankolia on vallannut minun mieleni, rakas päiväkirjani. Miten vähän iloa uusi elämäni minulle onkaan antanut. Ja kuitenkin minusta tuntuu, että tämän ajan ihmiset ovat lähestyneet minua ja minun kaltaisiani mitä kammottavimmalla tavalla. He ovat tunnekylmiä, itsekeskeisiä ja omaa etuaan tavoittelevia. Heillä ei ole myötätuntoa tai rakkautta toisiaan kohtaan, eikä ymmärrystä siitä, miten ihmisten tulisi toimia. Miksi nykyajan ihmiset ovat hylänneet sen, mikä tekee ihmisestä ainutkertaisen? Toisinaan minusta tuntuu, että olen enemmän ihminen kuin he. Ja se, rakas päiväkirjani, on hyvin surullista.

Hevoset laukkasivat ruohokenttien ja niittyjen halki. Ne hyppäsivät kevyesti kiviaitojen yli yhä uusille niityille ja yhä kauemmaksi maaseudulle. Niiden kyljet olivat vaahdossa, mutta ei sen vuoksi, että ne olivat väsyneitä, vaan sen vuoksi, että ne pelkäsivät. Hevoset juoksivat pakoon petoja, joita ne eivät voineet karistaa kannoiltaan. Pedot istuivat niiden selässä.

Alexandra nautti viileästä yötuulesta kasvoillaan, tähtitaivaasta ja loputtomista niityistä. Hän oli vauhdin hurmassa hukannut hattunsa, mutta se ei haitannut häntä. Hän koki olevansa vapaa kaikista kahleista. Mitkään säännöt, mitkään normit tai käytöstavat eivät kahlinneet häntä. Sellainen vapaus oli huumaavaa, sillä se oli täysin sopimatonta.

Lopulta ratsastajat saapuivat pienen lammen rantaan. He pakottivat hevoset pysähtymään, jotta ne saivat juoda. Alexandra laskeutui hevosen selästä kasteesta kostealle ruoholle. Yö oli hiljalleen kääntymässä aamuksi. Gabriel, jonka kanssa hän oli ratsastanut, laskeutui myös ja antoi hevosensa juoda ja hengähtää. Eläimet rauhoittuivat välittömästi päästyään eroon selässään istuneista vampyyreista. Ne eivät ymmärtäneet, etteivät vampyyrit olleet kaukana, eivätkä hevoset pääsisi pedoista eroon aivan niin helpolla.

Alexandra heittäytyi selälleen kosteaan ruohoon. Hän näki tähtitaivaan korkealla yläpuolellaan ja kuuli kaikki hiljaiset myöhäiskesän äänet ympärillään. Gabriel istuutui hänen viereensä ja antoi sormensa juosta Alexandran hiuksissa. Alexandra katsoi häntä. Gabriel oli komea, suorastaan vastustamaton, ja Alexandralle rakas. Hän nosti kätensä ja siveli Gabrielin poskea. Gabriel kumartui Alexandran ylle ja puri häntä. Se oli täydellistä.

”Tämä, mitä me teemme, on väärin”, Alexandra kuiskasi lopulta, kun he makasivat vierekkäin nurmella. Hän ei olisi halunnut sanoa sitä ääneen, sillä hän toivoi, ettei se olisi totta. Mutta sisimmässään Alexandra tiesi tekevänsä väärin.

Gabriel ei vastannut hänelle sanoilla, mutta Alexandra näki hänen hymyilevän. Gabrielia ei haitannut tehdä väärin.

”Minä olen emäntä suuressa kartanossa. Minulla on kaksi poikaa, joiden tulevaisuudesta minun pitää huolehtia. En voi tehdä näin. En voi jättää kaikkia sääntöjä taakseni, en voi pettää Fergusia”, Alexandra sanoi tukahtuneella äänellä. Hänen oli pakotettava sanat ulos itsestään, sillä hän toivoi kehonsa joka solulla, että sanat eivät olisi totta.

”Rakkaani, me olemme vampyyreita. Juuri tällaista käytöstä meiltä odotetaankin”, Gabriel vastasi, kumartui uudelleen Alexandran ylle ja upotti hampaansa hänen kaulaansa.

Alexandra oli huumaantunut vapaudentunteesta istuessaan Brianin vieressä varastetussa autossa ja kiitäessään moottoritietä pitkin kohti Goodwood Housea. Nähdessään maisemien vilahtavan ohitseen ja katuvalojen pyöreiden valokeilojen muuttuvan vauhdin voimasta kirkkaiksi viivoiksi, Alexandra tunsi samanlaista vapauden riemua, kuin ratsastaessaan niityillä Gabrielin kanssa. Mitkään säännöt eivät rajoittaneet häntä, hän oli kaikkien ahdasmielisten aatelisten arvostelun yläpuolella. Oli vain hän ja Brian ja ihana vapaus tehdä ja olla miten huvittaa.

Mutta kun Alexandra meni muistoissaan takaisin öiselle niitylle Gabrielin kanssa, hän muisti myös Gabrielin sanat. Nyt ne sanat kaikuivat hänen päässään hyristen auton moottorin tahdissa. Juuri niitä samoja sanoja hän oli itse aiemmin yöllä käyttänyt vakuutellessaan Brianille, että oli oikein murtautua nukkuvan ihmisen kotiin.

Me olemme vampyyreita. Juuri tällaista käytöstä meiltä odotetaankin.

Oliko hänestä huomaamattaan tullut Gabriel? Tällaisen ajattelutavanko hän halusi opettaa Brianille? Alexandra näki vaaleat kasvonsa auton peruutuspeilistä, ne samat kasvot, jotka Gabriel oli halunnut säilyttää muuttumattomina ikuisesti. Silloin Alexandra oli ollut se kaunis, elävä olento, jota Gabriel ei ollut kyennyt vastustamaan. Nyt Alexandra siirsi katseensa omasta peilikuvastaan Brianin tummaan profiiliin ja valppaisiin silmiin, jotka tarkkailivat tietä. Ensimmäistä kertaa Alexandrasta tuntui, että hän ymmärsi Gabrielia. Tietysti Gabriel oli ollut julma leikitellessään ihmisten tunteilla ja tuhotessaan onnellisia avioliittoja. Hän oli muuttunut todelliseksi hirviöksi kyllästyessään Alexandran rakkauteen ja hyväksikäyttäessään häntä omien tarkoitusperiensä saavuttamiseen. Mutta ei Gabriel ollut sentään täysin tunteetonkaan ollut. Hän oli ottanut Alexandran salattuun maailmaansa rakkaudesta. Mutta heidän kaltaisilleen rakkauden säilyttäminen vuosien ja vuosikymmenten, kenties vuosisatojen yli, ei ollut aivan yksinkertaista. He elivät ikuisesti. Miten sellainen olento pystyi pitämään yllä kipinää, joka johti onneen ja rakkauteen yöstä toiseen?

Brian vilkaisi Alexandraa sivusilmässä kuin kysyäkseen, oliko kaikki kunnossa. Alexandra vastasi hänelle hymyllä. Ei hän halunnut järkyttää rakastaan kertomalla tälle kammottavista epäilyksistään. Alexandralla oli tavoitteita ja päämääriä. Brian auttoi häntä auliisti niiden saavuttamisessa, mutta samalla Brian oli unohtanut omat tavoitteensa. Alexandra päätti muistuttaa häntä niistä. He eivät voineet vain jahdata Alexandran unelmia ja unohtaa, että myös Brianilla oli oma elämänsä. Jos niin kävisi, Alexandrasta tulisi Gabriel. Ja kun hän ei enää tarvitsisi Briania, tai kun Brian ei onnistunut täyttämään hänen odotuksiaan, kyllästyisikö hän Brianiin ja alkaisi kohdella tätä huonosti? Gabriel oli kenties ollut intohimoinen rakastaja, mutta ennen kaikkea hänelle tärkeintä oli ollut hänen oma etunsa ja mielihyvänsä.

Sellaiseksi Alexandra ei aikonut koskaan muuttua. Brian oli hänelle tärkeä, joten Brianista tulisi pitää hyvää huolta. Alexandra oli sallinut itselleen rakastua uudelleen ja vaikka hän ei ollut unohtanut Fergusia, hän uskoi, että selvittämällä sukunsa salaisuudet hän tekisi enemmän kunniaa Fergusin muistolle, kuin pidättäytymällä omista nautinnoistaan tai onnestaan. Hänestä ei koskaan tulisi Gabrielia, Alexandra päätti. Hän ei antaisi omien etujensa mennä muiden edelle, sillä hän tiesi, millaista oli olla hyväksikäytetty. Sitä kohtaloa hän ei koskaan antaisi Brianille.