Benjamine

[Kronus]

Benjamine tarvitsee kipeästi jonkun jota ihailla, jonkun jota kuunnella ja seurata. Jonkun jolla on visio, jolla on näyttää suunta ja tarkoitus hänenkin elämälleen. Hän tarvitsee kiintopisteen olemassaololleen. Ilman sitä maailma on kylmä ja välinpitämätön paikka, ja hänen elämänsä pelkkä merkityksetön vahinko.

Benjaminen varhaisin muisto on hänen vanhemmistaan riitelemässä, ja se on hänen vikansa. Hän on liian nuori ymmärtämään mistä on kyse, mutta hän tietää että aina kun hänen vanhempansa tappelevat, se johtuu hänestä.

Vanhempien riitely päättyi lopulta vuosia myöhemmin avioeroon, mikä sekin johtui hänestä. Benjamine jäi kaksin henkisesti hauraan äitinsä kanssa, joka alkoholin ohella ripustautui huolehtivaan tyttäreensä. Benjamine sai lohduttaa äitiään ja vakuuttaa tälle että hän oli kaikista epäonnistumisistaan huolimatta hyvä äiti. Äiti syytti onnettomasta tilanteestaan usein isää, joka oli hävinnyt heidän elämästään jo kauan sitten. Äiti myös valitti usein kuinka hän olisi aina halunnut aidon perheen ja vähintään kaksi lasta. Benjamine koitti parhaansa mukaan olla se mitä äiti kulloinkin kaipasi ja korvata kokonaista suurperhettä.

Mutta kaikkein onnettomin asia Benjaminen lapsuudessa oli puberteetti. Se alkoi paljon aikaisemmin kuin yhdelläkään hänen ikätovereistaan, ja siihen kuului paljon lääkärintarkastuksia, verikokeita ja erilaisia lääkekokeiluja toinen toisensa perään. Se oli jotakin hämmentävää ja salaista, mitä äiti väitti täysin normaaliksi mutta yksityiseksi asiaksi, josta ei koskaan ollut sopivaa puhua muille kuin omalle lääkärille.

Vasta paljon myöhemmin, kun koulun muut tytöt jo puhuivat keskenään avoimemmin murrosiässä kokemistaan vaikeuksista, Benjaminelle alkoi valjeta miten poikkeava hän todellisuudessa oli. Hän oli aina kokenut itsensä hieman erilaiseksi, ja siksi ollut kodin ulkopuolella omiin oloihinsa vetäytyvä. Toisin kuin useimmat muut tytöt, Benjamine piti eräretkistä ja vaelluksista enemmän kuin bileistä ja juorujen vaihtamisesta. Mutta erilaisuus olikin paljon enemmän kuin vain pelkkä outo tunne tai mieltymys. Se oli poikkeama hänen koko olemuksessaan, sekä täydellinen shokki.

Totuus nimittäin oli, että Benjamine oli syntynyt pojaksi. Viikko syntymän jälkeen hänelle oli suoritettu perinteinen juutalainen ympärileikkaus, joka oli mennyt katastrofaalisesti pieleen. Epätoivoissaan hänen vanhempansa, yhdessä lääkärin kanssa, päättivät "korjata" hänen sukupuolensa leikkauksilla ja hormoneilla, ja kasvattaa hänet tyttönä. Päätös kuitenkin ajoi perheen taloudellisesti ahtaalle, ja katkera syyttely tuhosi nopeasti vanhempien suhteen.

Benjaminen äiti parkui kaksi vuorokautta putkeen, kun totuus paljastui Benjaminelle. Benjamine itse ei kyennyt lainkaan käsittelemään asiaa, joten sen sijaan hän lohdutti äitiään.

Benjamine ei tiennyt mitä hänen olisi kuulunut tuntea. Hän oli syntynyt pojaksi, ja jos hän olisi edelleen poika, hänen perheensä olisi yhä ehjä ja onnellinen. Hänen äitinsä oli toivonut ja tarvinnut tytärtä, ja sen toiveen hän oli täyttänyt, vaikka samalla äidin kaikki toiveet onnellisesta suurperheestä olivatkin tuhoutuneet. Benjaminen olisi pitänyt olla poika, joten miksei hän ollut aina toivonut olevansa poika? Oliko se hyvä vai huono asia? Oliko hän enemmän viallinen syntyessään vai nyt?

Siltikin Benjaminen menneisyys oli pienempi päänsärky kuin hänen tulevaisuutensa. Mitä hänestä tulisi? Lapsuudesta asti syödyt hormonilääkkeet olivat pysyvästi muokanneet hänen kehoaan ja estäneet siitä tulemasta mitään miehekästä. Leuka ja hartiat olivat jääneet kapeiksi ja rasva kertynyt lantiolle. Silti myös naiselliseen olemukseen hänen muotonsa ja varsinkin rintansa jättivät paljon toivomisen varaa. Ja mitä ulkoisella viehättävyydellä oli ylipäänsä merkitystä, kun hän ei koskaan voisi perustaa perhettä, tai edes solmia onnellista parisuhdetta?

Hyvän aikaa Benjamine oli kykenemätön jatkamaan elämäänsä. Mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän Benjamine halusi paeta pois tilanteestaan. Hänen äitinsä osasi vaatia tukea ja ymmärrystä, muttei osannut antaa sitä. Jos Benjaminella ei olisi ollut hyvää ystävää joka kuunteli häntä, Benjamine olisi päätynyt lopettamaan elämänsä täysi-ikäisyyden kynnyksellä.

Lopulta kuitenkin Benjamine päätti lähteä ystävänsä mukaan opiskelemaan hallintoalaa toiseen kaupunkiin, kauas omasta menneisyydestään. Hän päätti jatkaa pukeutumista naiseksi, koska silloin hän pystyi olemaan se henkilö jonka hänen ystävänsä tunsi, ja saattoi pysyä aina hänen lähellään, vaikkei enää itse tiennytkään kuka oli. Lisäksi vahva meikki loi vakuuttavamman vaikutelman kuin heiveröinen parta. Benjamine tapasi kätkeä kasvonsa paksusankaisten silmälasien taakse, ja kehonsa liian suurten villapaitojen tai ponchojen alle. Hiukset ja sääret olivat ainoat kehonosat joilla Benjamine saattoi kiinnittää huomiota pois niistä piirteistä, joita hän ei toivonut muiden huomaavan.

Paras ystävä oli tärkein ankkuri hänen uudessa elämässään. Benjamine ei usein tiennyt kuka tai mikä hän itse halusi olla, mutta hän tiesi millaisena hänen ystävänsä tarvitsi häntä. Ja jos ei tiennyt, hän teki mitä vain saadakseen sen selville. Vaikka Benjamine inhosi sitä tapaa jolla hänen äitinsä oli ripustautunut häneen henkisesti, hän ei voinut välttää tekemästä samaa ystävälleen. Benjamine tarvitsi jatkuvaa validointia ystävältään jottei luhistuisi oman epävarmuutensa alle, ja se alkoi nopeasti murentamaan heidän suhdettaan.

Ystävyyssuhde päättyi myrskyisämmin kuin monet parisuhteet, ja Benjamine jäi yksin. Se oli niin sietämätöntä, että Benjamine etsi heti uuden henkilön johon takertua. Hän oli valmis muuttumaan miten paljon tahansa, ainakin ulkoisesti, pitääkseen uuden ystävänsä tyytyväisenä. Tämä toimi hetken, mutta johti pian taas samoihin riitoihin, ja ennen pitkää kierteeseen jossa Benjaminen elämässä vuorottelivat epätoivoinen, lähes itsetuhoinen yksinäisyys, sekä maaninen omistautuminen aina uusille tuttavuuksille, jotka valikoituivat enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti. Ainoa asia johon Benjamine ei ikinä suostunut, oli minkäänlainen eroottinen suhde, koska sen hän tiesi varmasti ja väistämättä johtavan suhteen tuhoon.

Pikkuhiljaa Benjamine oppi, millaisten henkilöiden kanssa hänen suhteensa toimivat pisimpään, ja löysi sen avulla pidempikestoista onnea ja vakautta. Ikävä kyllä nuo henkilöt olivat usein niitä, jotka kaikkein vähiten välittivät kenestäkään muusta kuin itsestään. Benjamine ei silti koskaan lakannut uskomasta puhtaaseen platoniseen rakkauteen. Jos hän itse pystyi siihen, täytyi muillakin, häntä eheämmillä ihmisillä olla myös se potentiaali. Ja jos hän pystyi muuttumaan rakkauden tähden, täytyi olla toivoa että hänen epäitsekäs omistautumisensa voisi inspiroida muitakin muuttumaan.

[Kronus]

Myrskyisästä yksityiselämästään huolimatta Benjamine valmistui Detroitissa liiketalouden ja hallintoalan opinnoistaan 1997, ja sai työpaikan teknologian tutkimuksen instituutista kirjanpitäjänä datanhallinto-osastolta. Työelämä auttoi häntä löytämään vakautta ja hallitsemaan paremmin omaa elämäänsä. Työympäristössä hänen pakonomainen omistautumisensa ja miellyttämisenhalunsa olivat enemmän siunaus kuin kirous, toisin kuin parisuhteessa. Heti ensisilmäyksellä Benjamine ihastui vanhempaan mutta karismaattiseen ja viisaaseen tutkimusjohtajaan nimeltä Emmet Hughes. Vaikka herra Hughes olikin naimisissa, työtehtävien kautta Benjamine pystyi pääsemään hänen lähelleen ja tekemään itsensä hänelle korvaamattoman tärkeäksi. Benjamine teki herra Hughesin tutkimusprojekteille ylitöitä kelloon katsomatta, ja toisin kuin parisuhteissaan, hän sai Hughesilta vain kehuja ja kiitosta.

Kun erään tutkimusprojektin julkaisulle järjestettiin cocktail-illallinen, Benjamine tapasi juhlissa Gwenda Whiten. White oli varakas tieteentukija ja lahjoittaja, jolta Hughes toivoi saavansa tutkimusapurahalahjoituksen tulevaa projektia varten. Hughes oli etukäteeni hermoillut Whiten tapaamista, joten Benjamine oli päättänyt auttaa häntä Whiten kestitsemisessä miten vain pystyi. Hughes ei ollut pyytänyt häntä auttamaan, eikä hänen tietenkään olisi tarvinnutkaan. Benjamine löyttäytyi cocktail-tilaisuudessa silti Whiten seuraan saadakseen tietää millainen hän oli, ja millaisesta tutkimuksesta hän oli kiinnostunut.

Ja Gwenda tosiaankin oli kiinnostunut tutkimuksesta. Hänellä oli aivan erityinen tutkimushanke mielessään, jonka hän olisi halunnut toteuttaa. Hän tarvitsi hyvin spesifistä ja kummaliselta kuulostavaa tutkimusdataa, jollaista Benjamine tajusi instituutin data-arkistosta löytyvän. Benjamine tiesi ettei saanut jakaa instituutin dataa ilman kirjallista sopimusta, mutta kertoi silti datasta Whitelle auttaakseen herra Hughesia saamaan toivomansa avustuksen. White pyysi Benjaminea toimittamaan hänelle datanäytteitä salaa, ja Benjamine suostui, vaikka tiesi että herra Hughes raivostuisi hänelle jos saisi tietää siitä. Benjamine oli suunniltaan huolesta että Hughes antaisi hänelle potkut, kunnes White yllättäen kosketti ja sitten suuteli häntä. Yhtäkkiä Benjamine koki itsensä rakastetuksi, ja unohti Hughesin.

Siitä lähtien Benjamine omistautui Gwendalle. Benjamine jatkoi töitään instituutissa, mutta nyt kaikki mitä hän teki, hän teki jotta Gwenda saisi mitä halusi. Gwenda halusi instituutin tutkimusdataa, sekä käyttää instituutin resursseja tuottaakseen lisää esoteerista tutkimustietoa. Gwenda kuului Tremeren klaaniin, ja pyrki edistämään asemaansa klaanin hierarkiassa hankkimalla taumaturgista tietoutta ja luomalla uusia rituaaleja. Benjamine toimi hänen vakoojanaan ja järjesti mitä tahansa resursseja Gwenda tarvitsi. Puhtaan tutkimusdatan ohella se tarkoitti toisinaan mystisiä antiikkiesineitä tai kirjoja, ja jopa erittäin laittomia asioita, kuten amputoituja ruumiinosia sairaalajätteistä. Benjamine hankki kaiken mitä Gwenda tarvitsi, siinä toivossa että saisi taas kokea Gwendan huumaavan suudelman.

Sitten Benjamine kaapattiin. Tumma hahmo ilmestyi tyhjästä parkkipaikalla, kävi hänen kimppuunsa, ja seuraavaksi Benjamine heräsi kahlittuna jonkinlaisesta kylmästä varastosta. Benjamine pelkäsi kuollakseen, kun pitkä mies tuli sisään ja kertoi että hänen elämänsä oli nyt päättynyt. Kaikki entinen oli ohi, ja nyt Benjaminen pitäisi ymmärtää se ja luopua siitä, ja sitten hän saisi yhden tilaisuuden liittyä Assamiittien klaaniin, jos osoittautuisi sen arvoiseksi.

Miehen nimi oli Harman, ja hän tarvitsi luotettavan avustajan. Hänen kovan ulkokuorensa alla Benjamine vaistosi yksinäisen sielun, jota painoi raskas vastuu. Hän oli Detroitissa suorittamassa yksin tärkeää tehtävää, mutta hän oli tehnyt virheen. Hän oli vahingossa törmännyt henkilöön joka ei missään nimessä saisi tunnistaa häntä, ja nyt hän tarvitsi ehdottoman luotettavan apulaisen, jonka avulla voisi suorittaa tehtävänsä kunnialla loppuun. Ja Benjamine voisi olla tuo henkilö. Harman ei ollut valinnut häntä sattumalta. Harman oli seurannut häntä ja pannut merkille miten uskollisesti ja pelottomasti Benjamine oli palvellut Tremereitä. Benjamminesta tuntui niin hyvältä saada tunnustusta vaivannäöstään, että hän lakkasi pelkäämästä Harmania ja tahtoi auttaa häntä suorittamaan tärkeän tehtävänsä.

Siispä Benjamine uskoi ja teki kaiken mitä Harman käski. Harman testasi häntä monin tavoin, ja Benjamine suoriutui kokeista niin hyvin kuin kykeni. Hänen kuuliaisuutensa sekä varsinkin kykynsä muutella ulkomuotoaan tekivät Harmaniin vaikutuksen, ja pian Harman teki Benjaminesta vampyyrin ja Assamiitin.

Sitten Harman paljasti tehtävänsä, ja miten Benjaminen pitäisi häntä siinä auttaa. Harmanin oli määrä murhata Yuliya, Detroitin Sabbatin tuore piispa. Harman ei koskaan kertonut kuka Yuliyan tahtoi kuolevan, mutta kertoi kyllä että Yuliya oli vastikään noussut lahkossaan korkeaan asemaan keskellä kiivasta valtataistelua. Benjaminen piti tutustua Sabbatin tapoihin ja liittyä tiettyyn laumaan, joka oli Yuliyalle läheinen ja tärkeä tuki. Harman ei itse voinut enää lähestyä laumaa, koska oli törmännyt sen jäseneen väärissä olosuhteissa, eikä voinut enää saada lauman luottamusta. Siksi Benjaminen piti ensin oppia kaikki mitä Harman oli paikallisesta Sabbatista saanut selville, ja sitten hankkiutua osaksi laumaa. Sen jälkeen hänen olisi toimittava enimmäkseen yksin, kunnes tehtävä olisi suoritettu.

Benjaminen onnistui tutustua laumaan, ja Harmanin neuvoilla selvitytyä sen parissa riittävän pitkään osoittaakseen olevansa hyödyllinen ja luotettava jäsen. Lauma ei ollut erityisen miellyttävää seuraa, ennen kuin Benjamine pääsi mukaan lauman rituaaleihin. Sen jälkeen hän alkoi kokea itsensä osaksi ryhmää. Lauman jäsenille oli tiukkoja odotuksia, mutta niiden kautta Benjamine koki olevansa yksi joukosta, samanlainen, mikä oli hänelle uusi kokemus. Samanlaisuus oli kuitenkin paljon vaativampaa ja raskaampaa kuin hän oli kuvitellut.

Benjamine oli jännittynyt ja hermostunut kun hän vihdoin pääsi tapaamaan piispa Yuliyaa. Hän tahtoi antaa itsestään piispalle hyvän vaikutelman, sekä Hermanin että laumansa takia. tätä varten hän oli kärsinyt ja sietänyt vaikka mitä, eikä hän enää varmasti tiennyt oliko tosiaan aikeissa surmata piispan. Harman oli kertonut että Yuliya oli Tzimisce, eli kammottava epäkuollut hirviö. Myös lauman jäsenet kuvailivat Yuliyaa pedoksi, mutta tekivät sen ihailevasti. He pitivät häntä voimakkaana ja vaarallisena vihollisilleen, mutta silti yhtenä heistä, koska Yuliya oli nuori kuten hekin, ja uskoi aidosti samoihin arvoihin kuin he. Kaikki muut piispat olivat vanhoja, korruptoituneita ja petollisia, vaarallisia kaikille ympärillään niin Sabbatin sisällä kuin sen ulkopuolella. Yuliya halusi lopettaa Sabbatilaisten tapattamisen sodissa muita tai toisiaan vastaan, vain näiden muutamien harvojen vallan pönkittämiseksi. Nyt kun Benjamine viimein näki Yuliyan, hän näki vain nuoren ja viattoman kauniin naisen, tytön oikeastaan.

Sitten tuli Sabbatin vuosittainen pyhä juhla, ja Benjaminen tilaisuus. Ollessaan henkivartiovuorossa hänen oli määrä tuoda Yuliya juhlapaikalle tämän autolla. Yuliya oli takapenkillä juhla-asussaan, kun Benjamine kurkotti kätkettyä asetta kuljettajan penkin alta. Benjamine ei halunnut vahingoittaa Yuliyaa, muttei voinut myöskään tuottaa pettymystä Harmanille. Yuliyan katse oli surullinen, kun se siirtyi aseesta Benjaminen silmiin. Yuliya ei tehnyt elettäkään estääkseen Benjaminea.

Kävi ilmi, että Yuliya oli jo osannut odottaa kuolemaansa. Hän oli tahtonut uudistaa Sabbatia ja kerännyt ympärilleen laumoja saadakseen riittävästi vaikutusvaltaa muuttaakseen vanhoja rakenteita. Mutta piispaksi päästyään hänelle oli selvinnyt, että häntä käytettiin hyväksi. Muut piispat pitivät huolen siitä, ettei hän pystynyt pitämään lupauksiaan laumoilleen. Paras mihin hän nyt pystyi oli pitämään kulisseja yllä, mikä piti tyytymättömät laumat ruodussa ja passiivisina. Jos hän mitenkään toimisi muita piispoja vastaan, he pystyisivät paljastamaan hänet tekopyhäksi ja kääntämään hänen omat laumansa häntä vastaan. Hänen tilalleen oli jo tiedossa uusi piispa seuraajaksi, joka hänen kuoltuaan käyttäisi hänelle uskollisten laumojen epäuskoa ja raivoa hyväkseen, ja lähettäisi ne sotimaan muille piispoille uskollisten laumojen sijasta. Yuliya oli ajettu nurkkaan, hänet oli pakotettu pettämään periaattensa, ja kuolema tuntui ainoalta keinolta päästä tilanteesta pois.

Benjamine oli itsekin kerran ollut niin epätoivoinen että toivoi kuolemaa. Silloin ystävä oli pelastanut hänet. Niinpä Benjamine päätti säästää Yuliyan hengen ja lupasi viedä hänet turvaan. Kaikki uskoisivat Yuliyan kuolleen, joten kukaan ei tulisi hänen peräänsä. Yuliya voisi muuttaa ulkonäköään. Hän oli kerännyt uskolliset tukijat ympärilleen kerran, ja hän voisi tehdä sen uudelleen. Benjamine auttaisi siinä. Benjamine voisi kertoa toisille hänen periaatteistaan, ja tuoda hänen luokseen ne jotka uskoivat niihin.

Ja niin Yuliya pakeni, piiloutui ja muuttui Liliyaksi. Benjamine auttoi häntä hankkimaan suojaisan turvapaikan, uusia vaatteita ja välineitä, verta, kotimaansa multaa, sekä uusia seuraajia. Liliyasta tuli Benjaminelle tärkein henkilö maailmassa, ja enemmän kuin mitään muuta hän halusi auttaa tätä toteuttamaan unelmansa. Liliyan visio antoi monille toivoa, samalla kun Detroit heidän ympärillään köyhtyi, rappeutui ja romahti. Mutta sitä mukaa kun Benjamine lyösi Liliyalle uusia seuraajia, tuli Benjaminesta yhä vähemmän ja vähemmän tärkeä Liliyalle.

Sitten tuli pankkikriisi joka löi viimeisen naulan Detroitin arkkuun. Mutta Benjamine tuskin huomasi sitä, sillä juuri silloin Liliya keräsi läheisimmät seuraajansa ja jätti Detroitin. Benjamine ei kuulunut heihin, mikä mursi hänen sydämensä. Benjamine oli tullut rakkaimpansa hylkäämäksi ja oli suunniltaan surusta ja järkytyksestä. Kukaan ei tiennyt missä Liliya oli, tai oikeammin Liliyaa ei enää ollut olemassa. Hän oli jälleen kerran muuttanut nimeään ja hylännyt kaiken menneisyydessään.

Benjamine oli epätoivoinen, eikä tiennyt mitä tehdä. Hän pelkäsi tavata Harmania, muttei tiennyt mitä muutakaan tekisi, joten yritti löytää hänet. Mutta Harmania ei löytynyt. Hän oli luultavasti kerännyt palkkionsa ja häipynyt kaupungista jo kauan sitten, jättäen Benjaminen oman onnensa nojaan. Kun Benjamine koitti kääntyä Gwenda Whiten puoleen, hänelle oli käydä huonosti. Gwenda raivostui kun Benjamine uskalsi näyttäytyä hänen edessään. Gwendalle Benjamine oli pelkkää pahaa: itsestään liikoja luullut pelinappula, petturi Tremeren klaanille sekä hänelle henkilökohtaisesti, ja vieläpä iljettävä ja petollinen Assamiitti. Edes herra Hughes ei voinut ottaa Benjaminea takaisin, sillä hän oli kuollut (mahdollisesti Gwendan kynsissä).

Benajmine oli yksin, hylätty ja halveksittu. Hän masentui ja erakoitui. Hän menetti uskonsa ihmisiin eikä halunnut olla tekemisissä kenenkään kanssa. Hän hankki verensä salaa tajuttomista ja kaduilla nuukuvista uhreista, ja vähät rahansa tekemällä pimeitä ja huolimattomia kirjanpitäjän töitä pienessä huoneessa hylätyssä toimistorakennuksessa. Muun hereilläoloaikansa hän käytti pakenemalla todellisuutta, lukemalla kirjoja tai tuijottamalla televisiota.

Mutta se kaikki muuttui, kun hän aivan sattumalta törmäsi uuteen vampyyriin, jolla oli hänelle töitä. Se että joku kiinnostui hänestä hetkeksi, riitti palauttamaan hänen intonsa ja sai hänet ryhdistäytymään hetkessä. hänen masennuksensa oli hetkessä ohi, ja hänen maaninen omistautumisen tarpeensa palasi taas entiselleen.

[Kronus]

Benjamine nosti ylisuuren villapaitansa roikkuvaa helmaa. Peilistä hän näki kuinka sen alta paljastui lattiasta asti kohoavan hameen korkea vyötärö, joka istui nyt aivan leikkauksen mukaan. Herra Kron piti hameesta, mutta mahtoiko hän pitää vyötäröstä?

Benjamine pohti mitä ihmettä saattaisi laittaa päälleen rikkaiden ja vaikutusvaltaisten itsenäisyyspäivän juhliin. Kyseessä olivat historialliset naamiaiset, eikä Benjamine tiennyt mitä se tässä tapauksessa tarkoitti. Timanttikoruja ja kullattuja naamiota? Vai kokaiinia ja verkkosukkia? Tuskinpa kai sitä kuitenkaan…

Ei Benjaminella tosin ollut mitään muuta päälleen pantavaksi, paitsi pari lyhyttä hametta, vulgaaria katumuotia. Mitä ihmettä hän oli ajatellut? Benjaminen teki mieli polttaa mokomat minihameet, niin kuin oli tehnyt sille platinablondiperuukilleen professori Hughesin blondivitsin jälkeen. Katku oli ollut hirveä, muttei pahempi kuin nolotus. Tietenkään herra Kron ei halunnut nähdä hänen sääriään, olivat ne miten sileät ja muodokkaat tahansa. Ne kuuluivat silti luonnonoikulle. Tai no, Jumalan oikulle.

Ei, eihän herra Kron tiennyt hänen salaisuuttaan. Ainakaan Benjamine ei uskonut niin. Ihmiset näkivät yleensä sen mitä halusivat nähdä. Hänen salaisuutensa tiesi vain hänen äitinsä, joka oli kuvitellut että voisi pitää sen salassa häneltä itseltään, hänen isänsä joka oli kenties kaukaa viisaana häipynyt jo ajat sitten, sekä häntä hoitanut tohtori Goldberg, jonka kädenjäljet näkyivät Benjaminen kehossa vielä enemmän kuin hänet leikelleen rabbin. Heidän lisäkseen Benjamine oli paljastanut salaisuutensa vain kahdelle henkilölle. Hän oli kertonut sen ystävälleen Susanille, joka oli pelastanut hänet itsemurhalta ja tuonut mukanaan Detroitiin. Susanille hän oli paljastanut kaiken ja rakastanut häntä yli kaiken, ja se oli ollut tuhota heidät molemmat.

Edes Liliyalle Benjamine ei ollut paljastanut totuutta itsestään, vaikka Liliya oli aikoinaan ollut kiinnostunut tekemään kaikenlaisia ehostuksia ja parannuksia hänen kehoonsa. Mutta Liliya oli kiinnostunut tekemään niitä kaikkien kehoille. Siksi Benjamine oli opetellut itse muokkaamaan kehoaan Liliyan mieltymysten ja tarpeiden mukaan, jotta voisi olla sitä mitä Liliya toivoi, asettamatta heidän suhdettaan minkäänlaiseen vaaraan. Silti hän oli jotenkin loukannut Liliyaa vakavasti tai pettänyt hänet, koska Liliya oli lopulta hylännyt hänet kuin roskan.

Viimeinen henkilö jolle Benjamine oli koskaan salaisuutensa paljastanut, oli hänen sirensä, mestari Harman. Harman oli vaativa mestari, jolta ei pidetty minkäänlaisia salaisuuksia. Harman, etenkin hänen sirenään, suhtautui asiaan varsin käytännöllisesti. Hänen silmissään se oli odottamaton etu ja salainen ase soluttautumiseen. Mestari Harman oli kaapannut Benjaminen koska Benjamine oli jo tekemisissä vampyyrien maailman kanssa, ja selvästi halukas sekä kykenevä suorittamaan alhaisia tekoja salaa ja ilman turhia sotkuja. Oikeastaan Benjaminesta vasta vankeudessa paljastunut poikkeavuus saattoi olla ainoa piirre joka aidosti kiinnosti mestari Harmania niin paljon, että hän lopulta teki Benjaminesta kaltaisensa. Luultavasti poikkeavuus kiinnosti mestari Harmania enemmän kuin Benjamine itse, ja siten hän oli samanlainen kuin tohtori Goldberg.

Benjamine tiesi kyllä jo silloin, että mestari Harman piti hänen poikkeavuudestaan enemmän kuin hänestä, mutta se riitti hänelle. Tuntui hyvältä olla olemassa jotakin tarkoitusta varten, vaikka sitten vain välineenä. Tietysti hän päätyi pettämään mestari Harmanin. Niin tyypillistä Benjaminelle. Hänen olemassaolollaan oli ollut yksi tarkoitus, eikä hän pystynyt sitä täyttämään, ei ainakaan oikein. Benjamine oli ollut hirveän huojentunut siitä ettei mestari Harman ollut välittänyt hänestä riittävästi etsiäkseen häntä käsiinsä, ja varsinkin siitä että hänellä oli ollut ihana Liliya.

Peilin edessä vartalonsa puutteita tutkiessaan Benjamine muisti usein Liliyan. Liliyan kosketus, tai pelkkä Liliyan katsekin hänen ihollaan oli niin viettelevä. Liian monta kertaa, etenkin alussa, Benjamine oli aivan vähällä maistaa Liliyan kalpeaa, suloista hipiää. Benjamine tiesi miten järkyttävän hyvältä se olisi tuntunut. Se oli ollut madame Gwendan palkinto hänelle, jota vastaan hän oli ollut valmis tekemään minkä tahansa rikoksen. Liliyan kanssa se olisi ollut katastrofi. Sabbatin laumassa Benjamine oli oppinut, ettei hänen ollut turvallista maistaa edes vähän vampyyrin verta. Se teki hänet hulluksi, hyvin vaarallisella tavalla. Se oli liian vaarallista, sitä ei saanut edes ajatella. Ei varsinkaan Liliyan seurassa. Eikä herra Kronin.

Joka tapauksessa herra Kron ei ollut ottanut Benjaminea kotiinsa ja suojiinsa hänen sääriensä takia. Benjamine käänsi katseensa pois peilistä ja ajatuksensa pois juhlista ja vaatteista, ja itsestään. Nyt hänellä oli tärkeää tehtävää, ja herra Kron luotti häneen. Hänen piti keskittyä ja olla valmis. Hän ei saanut epäonnistua.

Benjamine tunsi sen tapahtuvan taas. Herra Kron oli valtaamassa hänen ajatuksensa, aivan kuten Susan, tai herra Hughes, tai piispa Liliya, tai mestari Harman, tai madame Gwenda. Ja se tuntui hyvältä. Paljon paremmalta kuin ne ajatukset jotka kumpusivat hänestä itsestään. Muutamalla lauseella herra Kron oli pelastanut hänet hänen omilta synkiltä ajatuksiltaan ja kalastanut hänet ulos hänen syvimmästä masennuksestaan. Benjamine tunsi taas kykenevänsä mihin vain, ja kiitos siitä kuului herra Kronille. Tällä kertaa hän ei aikonut tyriä tätä, eikä tuottaa herra Kronille minkäänlaista pettymystä. Hän oli hyödyllinen. Hänellä oli tarkoitus.