Kirjoittaja kardinaali » 28.03.2024 14:52
Detroit, syys-lokakuun vaihde 2018
Ihmissuden veri oli harvinainen aarre. Abraham ei ollut uskonut, että sen saaminen olisi edes ollut mahdollista. Hän oli vaikuttunut ja mielissään Benjaminen rohkeudesta ja neuvokkuudesta. Nyt hänen ja Josephin oli täytettävä oma osuutensa, jotta vaarallisen veren hankkiminen ei olisi ollut täysin turhaa.
Abraham uskoi vahvasti omiin kykyihinsä, mutta Joseph oli monessa suhteessa nuori ja kokematon. Toki he kumpikin olivat vampyyreina nuoria ja Abraham tiesi, että verimagia oli hyvin erilaista kuin se taikuus, jota hän aikaisemmin oli käyttänyt.
Kron Industries oli antanut laboratorioita tutkijoiden käyttöön ja Josephin entiset työtoverit olivat tuoneet sinne omia laitteitaan, voidakseen suorittaa siellä korkean vaatimustason kemiallisia kokeita. Nyt Joseph ja Abraham touhusivat kahden hiljaisessa laboratoriossa. Abraham epäili, ettei paikka päivälläkään varsinaisesti kuhissut tutkijoista, mutta aamuyön tunteina laboratorion tunnelma oli jopa aavemainen.
Joseph rakensi laitteistoa huolellisesti. Hän vaikutti rentoutuneelta ja tyytyväiseltä saadessaan työskennellä laboratoriossa. Abraham tutki Josephin laskelmia ja piirsi marginaaliin hermeettisiä merkintöjä. Kaikki vaikutti olevan kunnossa. Vanhasta tottumuksesta Abraham pyyhkäisi laboratoriotakkinsa hihalla otsaansa, vaikka hän ei enää hikoillutkaan. Hihaan tuli haalea, punainen tahra. Abrahamia harmitti. Muiden seurassa liikkuessaan hän käytti hattua, jotta hänen otsaansa palanut petturin leima ei näkynyt. Kovin moni tuskin osaisi sitä tulkita nimenomaan petturia tarkoittavaksi, mutta Abraham halusi välttyä uteliailta kyselyiltä. Oli jo riittävän kummallista, ettei haava parantunut kokonaan.
”Laitteisto on nyt valmis. Minä olen tarkastanut sen kahteen kertaan, mutta teen vielä koeajon vedellä. Sitten me voimme aloittaa”, Joseph sanoi.
”Hyvä. Sinun laskelmasi ovat tarkkoja. Nyt, kun minä olen muuttanut ne hermeettisiksi kaavoiksi, meidän pitäisi kyetä etenemään niiden mukaan”, Abraham vastasi.
Joseph nyrpisti nenäänsä muistiinpanoille. Hän ei pitänyt taikuudesta.
”Miten voit olla varma, että tuo toimii?” Hän kysyi.
”En voikaan olla täysin varma. Verimagia on hyvin vierasta, mutta se toimii samojen periaatteiden mukaan kuin mikä tahansa hermeettinen magia. Sen voimanlähde vain on erilainen”, Abraham selitti.
”Sinä sanoit muille, että kuka tahansa vampyyri voi oppia verimagiaa. Oletko siitä aivan varma?” Joseph kysyi.
Abraham oli miettinyt sitä paljon. Eläessään hän oli erikoistunut taikuuden teoriaan ja tutustunut myös erilaisten olentojen vereen ja niiden potentiaaliin. Veritutkimus oli nykyisin unohdettu hermeettisen magian haara, mutta se oli aikoinaan ollut hyvin suosittua.
”Vampyyrin veri on verimagian voiman lähde. Tremeren veri ei poikkea muiden vampyyrien verestä, joten ei ole mitään perusteita sille, etteivätkö kaikki vampyyrit halutessaan voisi oppia sitä. Mutta taikuuden teoria itsessään on monimutkaista ja vaatii omistautumista. Kaikista ei ehkä ole siihen”, Abraham vastasi.
”Mutta jos se on totta, miksi vampyyrit eivät ole opetelleet taikuutta historian saatossa?” Joseph intti.
”Minä uskon, että aikoinaan vampyyrit ovat osanneet hyvinkin monenlaisia verimagian muotoja. Ne ovat vain ajan saatossa unohtuneet. Tremeren hermeettinen verimagia on hyvin mustasukkaisesti varjeltua, aivan kuten hermeettinen magia on ihmistenkin maailmassa. Ajatus siitä, että vain harvat ja valitut voivat käyttää magiaa, periytyy tremerelle heidän menneisyydestään ihmisinä”, Abraham sanoi.
Joseph raapi tukkaansa hajamielisenä.
”Verimagia tekee tremerestä erityisen”, hän sanoi lopulta.
Abraham hymähti vastaukseksi. He olivat hetken hiljaa.
”Minä tiedän, miten hieno tunne on kuulua niiden harvojen ja valittujen joukkoon, jotka erottuvat suuresta massasta erinomaisilla taidoillaan ja älyllään. Joten tavallaan minä ymmärrän sen, miksi teremere haluaa pitää verimagian itsellään”, Joseph sanoi lopulta.
Abraham kohotti katseensa maagisista kaavoista ja vilkaisi Josephia uteliaana. Hän ei ollut puhunut Josephin kanssa heidän menneisyydestään ennen vampyyriksi muuttumista, mutta hän oli aikonut ottaa asian jossain vaiheessa puheeksi.
”Tiesitkö sinä eläessäsi, että olit erityinen?” Abraham kysyi.
Joseph ei heti vastannut. Hän vilkaisi rakentamaansa laitteistoa.
”Kyllä kai. Monet asiat olivat minulle helppoja. Sain siihen varmistuksen, kun pääsin collegen haussa eliittikouluun ilman stipendiä tai lukukausimaksuja. Olihan se vähän kummallista. Sille tiellehän minä sitten jäin. Koulun kautta pääsin töihin”, Joseph kertoi.
Araham nyökkäsi ymmärtävästi. Kunpa hän olisi löytänyt nuoren Josephin ajoissa. Toisaalta sillä ei enää ollut merkitystä. He olivat kumpikin kuolleet juuri siksi, että olivat olleet erityisiä. Jos he eivät olisi koskaan tienneet sitä, olisivatko he vielä elossa?
”Miten me voimme varmistua siitä, että olemme onnistuneet?” Joseph kysyi osoittaen laitteistoa ja koeputkia, jotka odottivat täyttämistä.
”Meidän on kokeiltava sitä”, Abraham vastasi suoraan.
”Itsellämmekö?” Joseph kysyi epäuskoisena.
”Niin. Emme voi ottaa sitä riskiä, että väitämme muille onnistuneemme luomaan suojan verimagiaa vastaan, mutta se ei toimikaan”, Abraham sanoi.
Joseph nosti pöydälle styrox-laatikon, jonka sisällä oli veripussi. Pussin sisältö oli heidän arvokkain omaisuutensa sillä hetkellä.
”Mutta sinä sanoit, että ihmissuden veri on vaarallista. Minä en pidä tästä”, Joseph vastusteli.
”Älä ole huolissasi. Me emme nauti sitä niin paljoa, että siihen kehittyisi riippuvuus. Sitä paitsi täällä on paljon tyhjiä varastohuoneita. Kun me kokeilemme sitä hallituissa olosuhteissa, me emme vahingossakaan vahingoista toisiamme tai ulkopuolisia”, Abraham sanoi.
Joseph huokasi, mutta nyökkäsi lopulta. Hänkään ei halunnut väittää toimivaksi jotain, jonka toimivuudesta ei voinut olla varma. Siinä suhteessa Abraham ja Joseph olivat samanlaisia. He vaativat itseltään paljon ja halusivat onnistua täydellisesti kaikessa, mitä tekivät.
”No, aloitetaanko sitten?” Joseph kysyi.
Abraham nyökkäsi. Heillä oli vain kolme yötä aikaa onnistua, joten he eivät voineet enää odottaa.
**** ***********************
Riviera oli onneton. Hän silitti hellästi kylmää, kalpeaa poskea, josta vielä roikkui pieniä betoninpaloja. Hän ja Gustav olivat puhdistaneet Haruton kasvoja varoen ja huolellisesti, mutta suu ja silmät olivat yhä betonin peitossa. Riviera oli neuvoton. Haruton pelastaminen näytti mahdottomalta.
”Hänen ei olisi pitänyt huutaa, kun he muurasivat häntä betoniin”, Gustav totesi. Hänen äänensä kuulosti kylmältä. Siinä ei ollut tunnetta. Riviera nosti kiukkuisena katseensa häneen ja väläytti hampaitaan.
”Vaikene!” Hän kivahti. ”Mitä sinä itse olisit tehnyt, jos sinua olisi muurattu seinän sisään?”
”Minä olisin sulkenut suuni ja silmäni, painanut kädet ristiin rinnalleni ja odottanut. Huutamisen vuoksi tämän miehen suu ja keuhkot ovat täynnä betonia”, Gustav sanoi.
Rivieran silmät leimusivat kiukusta. Se ei merkinnyt mitään, että Gustav oli kärsivällisesti auttanut häntä kaivamaan Harutoa betonista. Gustav ei välittänyt Harutosta. Riviera kasvatti pitkät kynnet. Typerä ihminen. Nyt, kun Haruto oli kaivettu esiin, Rivieran ei tarvinnut enää olla ihmiselle mukava.
”Saat katua sanojasi, typerys. Minä revin sinut kappaleiksi”, Riviera sähisi.
”Älä tee sitä. Aksel Kron haluaa, että me molemmat olemme hyvässä kunnossa siltä varalta, että meidän pitää taistella lauantaina”, Gustav sanoi. Rivieraa ärsytti vielä enemmän, kun hän tajusi, ettei Gustav pelännyt häntä.
”Sinusta ei ole mitään apua lauantaina”, Riviera sanoi ivallisesti. Hän huitaisi Gustavia kynsillään. Gustav nosti nopeasti käsivarret päänsä suojaksi.
Voimakas valokaari, kuin salama, iski Gustavin käsivarteen tulleista raapaleista ja näpäytti Rivieraa kipeästi kynsille. Ilmaan jäi leijumaan kummallinen käry. Riviera parkaisi ja piteli kättään. Kynnet olivat mustuneet ja kämmenessä oli syvä haava. Hän mulkaisi Gustavia, joka niin ikään piteli kättään.
”Minä autoin sinua kaivamaan ystäväsi esiin ja näinkö sinä palkitset minut?” Gustav kysyi. Hän ei edelleenkään näyttänyt kovin paljon tunteita, mutta Riviera oli varma siitä, että Gustav oli kiukkuinen. Sen sijaan hän ei näyttänyt tuntevan kipua.
”Mikä sinä oikein olet?” Riviera ärähti.
”Minä olen keinoäly”, Gustav vastasi. Hän ei selvästikään halunnut puhua asiasta enempää.
”Sinä olet robotti, joka esittää ihmistä?” Riviera sähisi kiukkuisena ja yllättyneenä. Hän ei enää tiennyt mitä olisi Gustavin kanssa tehnyt. Robottia ei selvästikään voinut vahingoittaa saamatta samalla tälliä itsekin.
”En ole robotti!” Gustav kivahti. Nyt hän näytti enemmän tunnetta. Hän oli loukkaantunut ja vihainen. ”Sinä vahingoitit minua. Minun oikea käteni ei toimi kunnolla. Olen hyödytön, ennen kuin se korjataan”, Gustav jatkoi.
”Ihminen olisi itkenyt ja anellut henkensä puolesta. Ihminen olisi pyytänyt päästä sairaalaan”, Riviera sanoi kylmästi sihisten hampaidensa välistä. Hän tunsi syvää vastenmielisyyttä Gustavia kohtaan.
Gustav tarkasteli haavoittunutta käsivarttaan vastaamatta mitään Rivieralle.
”Minun velvollisuuteni on raportoida tästä esimiehelleni. Hän haluaa varmistaa, ettei meidän liittolaisuudestamme seuraa vaaraa agenteille. Tämän perusteella minun on sanottava, että vaaran mahdollisuus on ilmeinen”, Gustav sanoi lopulta.
”Pidä suusi kiinni, senkin… kone”, Riviera sähisi.
Gustav loi Rivieraan pitkän katseen ja näytti nyt avoimen kiukkuiselta.
” Tämä teko saattoi maksaa teille enemmän kuin arvaatkaan. On hyvin mahdollista, että me vetäydymme tästä liitosta. Sen päättää minun esimieheni”, Gustav sanoi.
”Hyvä! Minun puolestani saatte painua hemmettiin! Me emme tarvitse teitä”, Riviera uhosi.
Gustav ei sanonut enää mitään. Hän jätti Rivieran Haruton luokse hylättyyn vajaan, jonne he olivat kantaneet betonimöhkäleen, käveli autolleen ja ajoi pois.
****** ***********************
Aamu alkoi jo valjeta taivaanrannassa. Shaddai halusi pitää laumaansa hereillä mahdollisimman pitkään. Hän resitoi monotonisesti hepreankielistä tekstiä, josta Olivia ei ymmärtänyt mitään. Noah istui Barbaran sylissä ja hypisteli liasta harmaaksi värjäytynyttä pelipalloa. Välillä hän työnsi pallon suuhunsa ja yrtti purra sitä. Olivian mielestä Noah vaikutti paljon pienemmältä lapselta, kuin hänen olisi pitänyt. Kenties Noahin traumaattinen muuttuminen oli taannuttanut hänet?
Olivia oli itsekin muuttunut paljon enemmän kuin vain ulkonäöllisesti. Kenestäkään ei voinut tulla nosferatua ilman, että hänen persoonansakin muuttui. Kokemus oli liian hirveä, jotta kenenkään psyyke olisi sellaista kestänyt. Jostain syystä Shaddai tuntui olevan ylpeä kammottavasta ulkomuodostaan. Olivia oli päätellyt, että Shaddain oli täytynyt jo ihmisenä olla harvinaisen ruma, jotta hän voisi mitenkään pitää nykyisestä olotilastaan. Hirviönä olemisesta saattoi pitää vain joku sellainen, joka oli kokenut olevansa hirviömäinen jo eläessään.
Olivia antoi mielensä vaipua turruttavaan hiljaisuuteen. Hän ei jaksanut enää kuunnella Shaddaita ja nouseva aurinko sai hänet uniseksi. Hän ei pitänyt uskonnosta, eikä hän ollut koskaan ollut uskonnollinen. Toki hän oli ihmisenä käynyt kirkossa kuten kaikki muutkin, mutta Olivian ihmisenä tuntema kirkko oli ollut aivan toisenlainen kuin Shaddain nykyinen ”kirkko”. Mukava turtuneisuus poistui, kun Olivia ajatteli omaa aikaansa ihmisenä. Hänen omaa kirkkoaan, jossa hänen sukulaisensa kenties vieläkin kävivät. Olivia ei ollut tajunnut sitä aikaisemmin, mutta kaupungin pelätyt baptistit olivat hänen vanha seurakuntansa. Oliko noiden kummallisten fanaatikkojen joukossa hänen vanhempansa? Hänen veljensä? Epämiellyttävä tunne valtasi Olivian ja sai hänet liikahtamaan levottomasti. Silas, joka nuokkui hänen vieressään, terästäytyi oitis luullen Shaddain jo lopettaneen. Kun Silas tajusi monotonisen, heprealaisen puheen jatkuvan edelleen, hän painoi päänsä takaisin alas. Mutta Olivia ei enää kyennyt ajattelemaan muuta kuin ihmisperhettään. Häntä kauhistutti ajatus siitä, että oma perhe saattaisi nykyään olla hänen vihollisensa.
***** **********************
Aksel Kron oli valmis kohtaamaan Zaccheus Manifoldin. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Zaccheus oli vanhempi kuin hän ja Zaccheuksella oli takanaan vahva, organisoitunut ja kurinalainen klaani. Lisäksi he olivat kehittäneet kummallisia taisteluveriä, jotka antoivat heille hetkellisesti muiden vampyyrien voimia.
Akselilla puolestaan oli tukenaan joukko enemmän tai vähemmän ongelmallisia vampyyreita, jotka olivat Detroitissa vain siksi, ettei heillä ollut paikkaa muualla. Aksel koki kuitenkin yhteenkuuluvuutta näiden hylkiöiden kanssa. Hän itse oli kaukana täydellisestä vampyyrista ja hän uskoi vahvasti siihen, että kaikilla oli oikeus elää onnellisesti omana itsenään, kunhan ei kohtuuttomasti rasittanut tai vahingoittanut toisia. Heillä oli hyvät mahdollisuudet Zaccheus Manifoldia vastaan, heidän oli vain uskottava itseensä.
Kaksi asiaa huolestutti Akselia kuitenkin Zaccheuksen kohtaamistakin enemmän. Toinen oli heidän sidoksensa vampyyrien maailmaan. He eivät olleet camarillalaisia, eikä heistä suurinta osaa sinne edes huolittaisi. Ei Akselia itseäänkään, ei enää sen jälkeen, mitä hän oli Kaiserin kanssa tehnyt. Sen Aksel oli oivaltanut aivan vastikään. Mutta he eivät olleet tervetulleita myöskään Sabbattiin. Tai jos olivatkin, kovinkaan moni heistä tuskin halusi sen jäseneksi. Shaddai oli ainakin tehnyt selväksi sen, että oli katkaissut välinsä järjestöön. Liittoutumattomina he eivät kuitenkaan voineet pysyä loputtomiin, sillä Detroit oli suuri kaupunki. Ennemmin tai myöhemmin Camarilla ja Sabbat tulisivat valloittamaan kaupunkia, jolla ei ollut mitään hyväksyttävää statusta. Asia ei ollut juuri sillä hetkellä ajankohtainen, mutta Aksel ei saanut unohtaa sitä tyystin.
Toinen Akselia huolestuttava asia oli hänen suhteensa Benjamineen. Benjamine oli tunnustanut Akselille rakastavansa tätä. Aksel oli säikähtänyt kuultuaan sen. Hänen suhteensa toisiin vampyyreihin olivat päättyneet ikävästi, eikä hän ollut ajatellut enää koskaan ryhtyvänsä suhteeseen. Miksi hän sitten oli antautunut Benjaminen kanssa intiimiin kanssakäymiseen? Se oli ollut anteeksiantamatonta. Hyvin harkitsematonta. Benjamine oli muuttanut itsensä erittäin kauniiksi ja häntä oli miellyttävä katsoa, toisin kuin mitätöntä Kaiseria tai Seveniä, joka oli kauniista ulkonäöstään huolimatta kuitenkin mies.
Mutta Benjamine oli alisteisessa suhteessa Akseliin. Hän asui Akselin kotona ja selvästikin pyrki kaikin keinoin miellyttämään tätä. Benjamine oli paljon nuorempi kuin Aksel ja voimiltaan heikompi. Aksel voisi hyväksikäyttää häntä kaikin tavoin, eikä Benjamine voisi estää sitä. Sellainen valta-asema ei miellyttänyt Akselia. Hän oli itse ollut hyväksikäytetyssä asemassa suhteessa omaan sireensä, kunnes Seven oli auttanut häntä irtautumaan. Vaikka siitä oli aikaa jo vuosikymmeniä, Aksel ei ollut unohtanut sitä, miltä tuntui olla vain toista varten. Hän ei koskaan alistaisi toista vampyyria sellaisen asemaan. Akselin oli puhuttava Benjaminelle, mutta hän tiesi sen olevan vaikeaa. Benjamine ei kestäisi tulla torjutuksi, eikä Aksel myöskään halunnut työntää häntä kokonaan luotaan. Aksel ei ollut luonnostaan hyvä sosiaalisissa tilanteissa. Hän ei tiennyt, miten olisi kertonut jollekin tämän olevan tärkeä ja pidetty… ehkä jopa rakastettu, mutta miten vaaralliseen asemaan toinen suhteen syvenemisen myötä voisi joutua.
Puhelimen soittoääni havahdutti Akselin. Hän ei pitänyt puhelimesta, mutta tiesi, ettei kukaan soittanut hänelle muuten kuin tärkeistä asioista.
”Haloo”, Aksel vastasi numeroon, jota hän ei ollut tallentanut puhelimeensa.
”Herra Aksel Kron. Olen Eugene Wray, muistanette meidän tapaamisemme jokin aika sitten?” Sanoi miesääni puhelimen toisessa päässä.
Aksel muisti tapaamisen hyvin. Sen seurauksena syntynyt liittolaisuussuhde oli yksi hänen harvoista suurista saavutuksistaan vampyyrien maailmassa.
”Tietenkin muistan, herra Wray. Onko jokin hätänä?” Aksel vastasi.
”Kyllä, minun on puhuttava teidän kanssanne eräästä erittäin vakavasta asiasta. Jos teille sopii, lähetän auton hakemaan teitä saman tien”, Eugene sanoi.
”Koskeeko asia tremereitä?” Aksel kysyi.
”Ei, herra Kron. Valitettavasti meidän pitää puhua eräästä ikävästä välikohtauksesta, mikä tapahtui teidän alaisenne ja minun alaiseni kohtaamisessa”, Eugene vastasi.
Aksel järkyttyi. Mitä oli tapahtunut? Oliko joku kaupungin vampyyreista käynyt heidän liittolaistensa kimppuun? Miten kukaan oli saattanut olla niin typerä?
”Hyvä on. Voin saapua omalla autollani, jos annatte minulle osoitteen”, Aksel sanoi hetken tauon jälkeen.
”Ei herra Kron. Me lähetämme auton hakemaan teitä”, Eugene sanoi.
”Hyvä on. Minä odotan”, Aksel vastasi, koska hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.
Hän ei pitänyt asioiden ottamasta uudesta suunnasta laisinkaan. Mutta Aksel ei ollut valmis heittämään erittäin edullista liittolaissopimusta romukoppaan vain sen vuoksi, että joku ajattelematon typerys oli mahdollisesti käynyt väärän ihmisen kimppuun. Hänen oli vakuutettava liittolaisilleen, että häneen saattoi luottaa. Ja että hän pystyi pitämään oman väkensä kurissa.