speakeasy.munfoorumi.com

Los Angeles, syyskuu 2023

Syksy oli vuoden kuuminta aikaa Los Angelesissa. Lämpömittari näytti jo miltei kolmeakymmentä celsiusastetta, vaikka oli vasta aamupäivä. Sisällä Grafeion Medical and Pharman toimistorakennuksessa oli kuitenkin miellyttävän viileää, sillä pilvenpiirtäjän ilmastointi oli ensiluokkainen.

Albert Graaf istui vihreässä design nojatuolissa suurten ikkunoiden edessä ja sekoitteli hajamielisesti kahviaan, johon hän oli tiputtanut neljä sokeripalaa. Ikkunoista avautui häikäisevä näkymä yli Los Angelesin keskustan. Albertin vieressä samanlaisessa vihreässä skandinojatuolissa istui Arie Belldegrun, joka ei ollut koskenutkaan kahviinsa. Arie luki keskittyneesti läpi paperinivaskaa, jonka Albert oli hänelle antanut.

”Kaikki näyttää hyvältä”, Arie tokaisi. ”Hinta on toki melkoinen ottaen huomioon, että minun vaimoni yritys on yksi hankkeen pääsijoittajista”, hän lisäsi viileästi.

Albert nyökkäsi ja rykäisi kurkkuaan: ”Hinta on puolet alhaisempi kuin muille asiakkaillemme, herra Belldegrun. Ja ottakaa huomioon, että vuokra sisältää tarvittavat lääkkeet ja ravintoliuokset vuoden tarpeisiin. Lisäksi voitte irtisanoa vuokrasuhteen koska tahansa.”

”Niin, niin…”, Arie mutisi. ”Kyllä minä tämän otan, Albert, se on selvä. Se on mitä parhain syntymäpäivälahja pojalleni. Tiedäthän sinä, millaisia nuoret miehet nykyään ovat. Täyttää jo kolmekymmentä, mutta käyttäytyy edelleen kuin teini. Hänen iässään minä käärin jo miljoonia.”

Albert hymähti kohteliaan ymmärtävästi ja siemaisi kahviaan. Todellisuudessa hän ei voinut sietää Arie Belldegrunia, eikä todellakaan halunnut kuulla mitään miehen hemmotellusta pojasta Walterista. Lisäksi Albertia kuumotti seurata, miten tarkasti Arie tutki papereita. Pahimmassa tapauksessa Arie vielä huomaisi, että koko juttu oli vedätystä.

Grafeion oli epäonnistunut täydellisesti hankkeessaan, jonka oli ollut tarkoitus luoda superihmisiä armeijan palvelukseen ja samalla muutamia yksilöitä varakkaimpien kansalaisten henkivartijoiksi. Sijoittajat odottivat tuloksia ja Grafeion oli päättänyt antaa niitä heille. Samalla yritys teki kuumeisesti töitä sen eteen, että hanke todella onnistuisi.

”Ja sinä sanot, että se on täysin vaaraton? Walterille, siis”, Arie kysyi.

”Täysin. Me olemme vuokranneet jo parikymmentä yksilöä eri puolille maata. Kaikki asiakkaamme ovat olleet erittäin tyytyväisiä. Mutta teidän täytyy painottaa Walterille, että hänen tulee noudattaa turvallisuusohjeita kaikissa tilanteissa”, Albert vastasi.

Hän katsoi Arieta suoraan silmiin vakuuttaakseen tälle, että puhui totta. Samalla hän toivoi, ettei Arie huomaisi hänen käsiensä vapisevan. Kaikki heidän asiakkaansa eivät olleet suinkaan olleet tyytyväisiä. Grafeion oli vaivoin onnistunut peittelemään Houstonilaisen öljypohatan väkivaltaisen kuoleman todellisen syyn. Vanha ukko oli väen väkisin halunnut vuokrata nuoren, kauniin naisen, vaikka Albert tiimeineen oli varoitellut, ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Mies oli kai kuvitellut, ettei hänen tarvinnut noudattaa turvallisuusohjeita ja että hän voisi tehdä naiselle mitä huvitti. No, sen vuokrasuhteen lopputulos oli ollut katastrofi. Nainen oli edelleen karkuteillä. Grafeion yritti jäljittää häntä, mutta etsintä ei toistaiseksi ollut tuottanut tulosta.

”Hienoa”, Arie sanoi lopulta ja kaivoi kultaisen mustekynän pikkutakkinsa rintataskusta. Hän asetti paperinipun polveaan vasten ja laittoi nimensä vuokrasopimukseen. Albert huokasi helpotuksesta.

”Selvä sitten, minä odotan, että tuotte sen huvilallemme tämän kuun kuudestoista päivä. Meidän huvilallemme Bel Airiin siis, ei Walterin asunnolle Malibuun. Lahja on yllätys. Ja katsokin, että se täyttää Walterin lahjalle toivomani vaatimukset. Tällaiset elävät lahjat ovat aina hankalia, pitää olla varma, että saa mitä tilaa”, Arie sanoi ja ojensi paperinipun Albertille.

”Muistan, kun ostimme pojalle kahdeksanvuotislahjaksi spanielinpennun. Pahuksen viikari kiskoi sen kaulapannasta hengiltä. Olisi pitänyt ostaa pojalle joku vahvempaa tekoa oleva piski”, Arie jutusteli noustessaan vaivalloisesti tuolista.

Albertia puistatti, mutta hän nieli inhontunteensa ja hymyili Arielle ystävällisesti. Belldegrunit olivat paitsi avokätisiä sijoittajia, nyt myös loistavia asiakkaita.

Arie vaappui hitaasti hissiaulaan ja Albert kätteli häntä vielä miesten erotessa. Heti, kun hissin ovet sulkeutuivat, hymy Albertin väsyneiltä kasvoilta katosi. Hän laahusti toimistoonsa, joka sijaitsi samassa kerroksessa ja lukitsi oven.

Superihmiset, joiden voima oli ylivertainen, mutta jotka tottelivat isäntiään kyseenalaistamatta, olivat pelkkä valhe. Suuri, kammottava valhe. Otukset olivat yhtä vaarallisia ja arvaamattomia kuin ne villit kaltaisensa, joita King Pharma oli napannut kokeisiinsa. Albertia kauhistutti ajatella, että sellaisia liikkui vapaana suurkaupunkien kaduilla. Siksi hänellä oli itselläänkin palvelijana ja suojelijana apethan, kuten he niitä nimittivät. Se oli hänelle uskollinen, mutta sen seura kammotti Albertia kaikesta huolimatta. Jonain päivänä Grafeion kehittäisi lääkkeen, jolla muutosprosessi saataisiin niin turvalliseksi, että apethaneilla ei olisi lainkaan omaa tahtoa, eivätkä ne missään olosuhteissa kävisi isäntiensä kimppuun. Siihen asti yrityksen piti vain esittää, että kaikki ongelmat oli voitettu ja apethanit olivat juuri sellaisia kuin niiden väitettiinkin olevan.

Fallbrook, kesä 2023

”Hei sitten, kultaseni. Äiti tulee kotiin kolmen päivän päästä. Ole kiltti Carmen-tädille. Äiti rakastaa sinua”, Maria-Juanita vilkutteli säröilleelle kännykänruudulleen, josta takaisin vilkutti kolmevuotias poika.
Pojan kasvoilla oli kyynelvanoja, sillä hänellä oli ikävä äitiään. Maria-Juanita oli ollut Fallbrookin tutkimusasemalla jo neljä päivää. Pian hän pääsisi takaisin kotiin poikansa luokse.

Paperittomana siirtolaisena Maria-Juanitalla ei ollut montaakaan keinoa ansaita rahaa. Hän oli saanut potkut toimistosiivoojan työstään keväällä, kun uusi omistaja oli päättänyt puhdistaa firmaa. Kaikki meksikolaiset olivat joutuneet lähtemään. Yrityksistään huolimatta Maria-Juanita ei ollut löytänyt töitä. Niinpä hän oli ilmoittautunut Fallbrookin tutkimusasemalle lääketestaukseen, kun oli nähnyt sellaisen mainostavan itseään kodittomien ruokalan seinällä. Testauksesta oli luvattu maksaa 200 dollaria viikolta. Marian sisko Carmen oli suostunut vahtimaan poikaa viikon ja jatkossa pidempäänkin, mikäli lääketestaus osoittautuisi kannattavaksi työksi.

Toistaiseksi Maria-Juanita oli saanut todeta lääketestauksen olevan äärimmäisen helppoa työtä. Hänelle maksettiin ruoka ja ylläpito tutkimusasemalla, kunhan hän oli aina valmiina testauksen varalta. Toistaiseksi hänestä oli otettu ainoastaan verikokeita, kerran jokaisena aamuna. Tutkimusasemalla oli myös muita lääketestaajia, mutta Maria-Juanita ei juuri ollut tekemisissä heidän kanssaan. Hänestä vaikutti siltä, että myös henkilökunta pyrki pitämään testaajat erillään toisistaan. Heillä ei ollut edes yhteisiä ruokailuita. Maria sai ruuan tarjottimella huoneeseensa viisi kertaa päivässä.

Lääketestaus oli yrityssalaisuuden suojaan kuuluvaa työtä. Se tarkoitti sitä, ettei Maria saanut kertoa kokeista mitään edes läheisimmille perheenjäsenilleen. Testaajien yhteyttä ulkomaailmaan oli rajoitettu, mutta Marialla oli lupa soitella pojalleen. Videopuhelujen lisäksi Marian päivät täyttyivät huoneessa olevan television katselusta ja pienistä kävelyretkistä tutkimusaseman aidatulla pihamaalla. Fallbrook sijaitsi keskellä kalifornialaista kaktusaavikkoa, joten kävelyretket eivät olleet erityisen viihtyisiä.

Itse tutkimuslaitos oli matala betonirakennus, joka maastoutui vuoren tavoin aavikolle. Se oli rakennettu Marian arvion mukaan joskus 1970-luvulla. Sisätilat olivat pimeät ja ankeat. Valoa toivat loisteputkilamput katossa, joiden kylmä valo heijastui täplinä lattian vaaleanharmaista linoleum-laatoista. Rakennus oli täynnä mutkittelevia käytäviä, lääkäreiden huoneita ja testaajien pieniä makuukoppeja. Se muistutti hiukan vankilaa.

Marian maha päästi kurinan. Hän oli joutunut paastoamaan edeltävän vuorokauden jotakin testausta varten. Levottomana Maria katseli huoneensa ikkunasta, miten aurinko laski punaisena aavikon horisontin taakse. Jostain kumman syystä hänet valtasi suuri ikävän tunne. Ikään kuin jokin Marian sisällä yrittäisi kertoa hänelle, että hänen tulisi painaa se näky mieleensä.

”Maria-Juanita”, kuului hoitajan ääni huoneen oven takaa. Maria havahtui ajatuksistaan ja meni avaamaan oven.

Hoitaja astui sisään tuoden Marialle harmaat pyjamat, muoviset varvastossut, vesilasin ja valkoisen pillerin.

”Mikä tämä on?” Maria kysyi pidellen pilleriä kädessään. Oliko se jokin uusi lääke, jota hänen tuli testata?

”Se on esirauhoittava lääke, ottakaa se saman tien ja vaihtakaa vaatteet. Minä odotan teitä huoneen ulkopuolella”, hoitaja vastasi melko välttelevällä äänellä.

”Esirauhoittava? Miksi minun pitää ottaa rauhoittava lääke?” Maria ihmetteli.

”Se helpottaa teitä testauksen aikana”, hoitaja vastasi katsomatta Mariaa kohti. Tilanne vaikutti oudolta.

Maria päätti totella hoitajaa. Lääkkeiden vuoksi hän oli paikkaan tullutkin. Hän nieli pillerin vesilasillisen kera ja vaihtoi sitten harmaat pyjamat ylleen. Mariaa alkoi hiukan jännittää. Mitä seuraavaksi tapahtuisi?
Hän meni käytävään, missä hoitaja viittoili häntä seuraamaan. He kulkivat tutkimushuoneiden ohi käytävän päähän, missä odotti valtavan suuri hissi. Ilmeisesti hississä pysyi kuljettamaan sairasvuoteita. Maria pohti, tuotaisiinko hänet takaisin huoneeseensa vuoteessa? Häntä alkoi hiukan pelottaa.

”Miksi testaus tehdään näin illalla?” Maria yritti tiedustella, mutta hoitaja ei vastannut hänelle. He laskeutuivat hissillä syvälle maan alle.

Maanalainen testauslaboratorio oli huomattavasti modernimpi kuin maan pinnalla oleva testausasema. Maria katseli kasvavan jännityksen vallassa lasi-ikkunoilla eristettyjä laboratorioita ja leikkaussaleja. Muutama valkotakkinen tutkija ohitti heidät käytävällä. Jostain kaukaa kantautui kummallista huutoa tai ärinää. Kaikkialla kuului ilmastointilaitteiden tasainen humina.

Hoitaja ohjasi Marian huoneeseen, jonka ovi oli raskasta metallia, lattia betonia ja jonka keskellä oli yksi metallinen tutkimuspöytä. Huoneen takaseinustalla oli kolme pyörillä kulkevaa metallipöytää, jotka olivat täynnä erilaisia letkuja, ruiskuja, tippapusseja ja säiliöitä. Yhdellä pöydällä oli kummallinen laite, josta lähti erivärisiä piuhoja. Maria kummasteli huonetta. Se oli aivan erilainen kuin ne modernit tutkimushuoneet, joita he olivat ohittaneet.

”Käy makaamaan pöydälle”, hoitaja sanoi ja osoitti metallipöytää.

Maria käveli epäröiden pöydän luokse. Häntä puistatti. Siinä oli kaksi kourua kuten ruumiinavauspöydässä.

”Mitä minulle tapahtuu?” Maria kysyi. Uteliaisuuden ja ihmetyksen tilalle oli alkanut hiipiä pelko.

Rauhoittava lääke alkoi kuitenkin vaikuttaa Marian mieleen. Hän tunsi pelkonsa hälvenevän ja kävi vaivalloisesti istumaan ja sitten makaamaan pöydälle. Hän tunsi, miten hoitaja kiinnitti vahvat nahkaremmit hänen ranteidensa ja nilkkojensa ympärille ja lopulta kaksi nahkaremmiä hänen rintakehänsä yli. Sitten hoitaja alkoi kiinnittää kylmällä geelillä siveltyjä antureita Marian rintaan ja otsaan. Maria haukotteli.

”Olkaa aivan rauhassa, lääkäri tulee kohta”, hoitaja sanoi ja poistui huoneesta.

Maria kuuli, miten pian hoitajan jälkeen huoneeseen tuli mies. Hän tuli Marian luokse ja tarkisti anturit ja nahkaremmit. Sitten hän selasi kädessään olevia papereita ja nyökkäsi itsekseen.

”Mitä minulle tapahtuu?” Maria kysyi unisesti.

”Me annamme sinulle kohta suoneen lääkettä, joka saattaa tuntua alkuun kylmältä. Mutta nukahdatte pian ja sitten ette tunnekaan enää mitään”, lääkäri vastasi.

”Minä lupasin soittaa aamulla pojalleni, luuletteko, että olen silloin hereillä?” Maria kysyi.

”Tuskin”, lääkäri vastasi edes vilkaisematta Mariaan.

Ennen kuin Maria ehti kysyä enempää, hän tunsi, miten lääkäri pisti neulan hänen vasempaan kyynärtaipeeseensa. Suuresta pussista alkoi valua letkua pitkin vihertävää nestettä, joka tuntui hirvittävän kylmältä yltäessään Marian suoneen. Maria irvisti kivusta, mutta pian hänen mielensä vaipui turtaan väsymykseen.

Hetken kuluttua Maria huomasi katselevansa pientä huonetta katonrajasta. Ensin hän ihmetteli, miten oli päässyt sinne, kunnes huomasi, että hän makasi edelleen metallisella tutkimuspöydällä. Pelko ja hämmennys valtasivat Marian. Hän tunsi olonsa ensin keveäksi ja rauhalliseksi, mutta samassa hän hätääntyi. Hän halusi takaisin kehoonsa. Poikansa vuoksi. Hänen piti päästä kotiin.

Maria näki lääkärin tulevan huoneeseen ja painavan kaksi sormea hänen kaulalleen. Lääkärin seurassa oli kaksi mieshoitajaa.

”Pulssi on heikko. Laittakaa prosessi käyntiin”, lääkäri sanoi.

Hoitajat irrottivat neulan Marian kyynärtaipeesta ja työnsivät siihen uuden neulan ja paksun letkun. Marian kauhuksi hänen oma verensä alkoi valua letkua pitkin ja päätyi lopulta lattiassa olevaan viemäriin. Mari yritti huutaa kaikin voimin, mutta hänellä ei ollut ääntä. Veren valuessa viemäriin Maria tunsi leijuvansa jonnekin kauas pois. Hänen kehonsa kuoli ja hänen oli aika siirtyä eteenpäin.

Mutta ennen kuin hän saavutti etäällä hohtavan kirkkauden, hän tunsi jälleen kipua. Valtavaa, polttavaa kipua, aivan kuin häntä olisi revitty kappaleiksi terävillä veitsillä. Kivun lisäksi raivo alkoi hiipiä Marian mieleen. Lopulta kipu ja silmitön, eläimellinen raivo peittivät alleen Marian järjen. Hän huusi ja riuhtoi ja tunsi, että tällä kertaa hänen kehonsa vastasi.

****
2vko myöhemmin

”Miten hän voi?” Lääkäri kysyi hoitajalta. He seisoivat maanalaisen tutkimusaseman käytävällä ja katselivat kameroiden kautta pieneen vankiselliin eristettyä meksikolaista naista.

”Hän alkaa tulla tolkkuihinsa, tohtori. Hän tulee selviytymään”, hoitaja vastasi.

”Hyvä. Voitte tulpata ruokinnan yhteydessä annettavat rauhoittavat lääkkeet. Häntä on aika alkaa ehdollistaa. Aloittakaa ehdollistamishoito pienellä annoksella, sanoisinko 200mg litraa kohden. Tuplatkaa annostus viikon päästä. Raportoikaa minulle edistymisestä”, lääkäri sanoi ja tutkaili muistiinpanojaan.

Lääkäri oli tyytyväinen naiseen. He olivat menettäneet neljä muutettua, neljä apethania, lyhyen ajan sisällä. Sellainen tuli kalliiksi. Useimpien psyyke ei kestänyt muutosprosessia ja heille oli lopulta tehtävä eutanasia. Mutta tämä nainen selviäisi. Ehdollistamisjakson jälkeen hänet voitaisiin vuokrata asiakkaan palvelukseen. Se tarkoittaisi lisää rahaa tutkimusasemalle ja lisää mainetta Grafeionille. Ja kenties mukavaa pientä bonusta lääkärille ja hänen tiimilleen.

*****
4kk myöhemmin

Maria-Juanita avasi silmänsä ja tunsi kehossaan, että aurinko oli laskenut. Hän ei tiennyt, miksi hän nykyisin eli auringon rytmin mukaan, mutta hänelle oli kerrottu sen johtuvan lääkkeiden yliannostuksesta, joka melkein oli tappanut hänet. Hän oli ollut narkomaani, joka oli pelastettu sairaalan ensiapuhenkilökunnan armosta. Maria-Juanita oli ikuisesti kiitollinen näille ihmisille.

Mutta toisinaan Maria huomasi pohtivansa, miten hänestä oli tullut narkomaani. Hänellä ei ollut muistoja huumeiden pistämisestä tai huumekämpistä. Hän kyllä muisti köyhyyden, kodittomuuden ja väkivallan, mutta ei huumeita. Ei millään.

Oli myös eräs muisto, joka oli hyvin tuskallinen ja aito, mutta jonka kiltit hoitajat olivat selittäneet hänelle olevan pelkkä valemuisto. Se oli muisto pienestä pojasta. Maria pystyi muistamaan, miten hän oli pidellyt vauvaa sylissään, miten poika oli oppinut kävelemään ja puhumaan… ja miten hän oli rakastanut lasta. Rakkaus oli niin voimakas muisto, ettei Maria voinut uskoa sen olevan vale. Mutta hänelle oli kerrottu, ettei hänellä ollut lasta. Miksi hän sitten muisti pojan?

Hän nousi istumaan kovalta vuoteeltaan, käveli pesualtaalle ja huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä. Oikeastaan vesi ei tuntunut kovin kylmältä, sillä Marian oma keho oli myös kylmä. Se johtui huumeiden aiheuttamasta hermovauriosta.

Marian aistit olivat hyvin herkät. Hän kuuli veden kohinankin yli, miten hänen huoneensa oven takana olevalla käytävällä käveli mies. Askeleet pysähtyivät oven eteen ja pian lukko avattiin. Valkotakkinen lääkäri astui huoneeseen kahden miespuolisen vartijan seurassa.

”Mikä on vointinne tänään, 165937?” Lääkäri kysyi.

”Hyvä”, Maria vastasi. Hän oli tottunut siihen, että häntä kutsuttiin potilasnumerolla. Hän oli kyllä kertonut nimensä olevan Maria-Juanita, mutta hoitoaseman henkilökunta ei ollut löytänyt sen nimistä naista tiedoistaan. Siksi hän oli vain Jane Doe numero 165937.

”Minulla on teille hyviä uutisia. Te pääsette pois hoitoasemalta. Olette tervehtyneet riittävästi”, lääkäri sanoi.

”Sepä hienoa”, Maria vastasi arasti.

”Pelottaako teitä ulkomaailma?” lääkäri tiedusteli.

”Hiukan”, Maria myönsi. ”Mutta haluan nähdä Los Angelesin. Haluan palauttaa muistoni, olivatpa ne miten tuskallisia tahansa.”

Lääkäri hymyili holhoavasti ja pudisti päätään:
”Te ette ole menossa Los Angelesiin, 165937. Te muutatte New Yorkiin erään varakkaan rouvan ja hänen perheensä palvelukseen. Rouva on valinnut teille nimen Sofia. Sitä nimeä te käytätte hänen luonaan.”

”Mutta minä en halua New Yorkiin!” Maria huudahti. ”Eikä minun nimeni ole Sofia. Minä olen Maria-Juanita!”

”Se ei ole teidän päätettävissänne”, lääkäri vastasi kylmästi. ”Te tiedätte, että tästä asiasta on puhuttu. Te lupasitte vastineeksi pelastumisestanne osallistua yhteiskuntapalvelusohjelmaan.”

”Mutta minulle ei sanottu, että saan uuden nimen”, Maria protestoi.

”Te saatte uuden elämän. Ja siitä saatte kiittää meitä. Vai haluatteko mieluummin palata asumaan kaduille, käyttämään huumeita ja myymään itseänne?” Lääkäri kysyi.

Omituinen, eläimellinen kiukku nosti päätään Marian mielessä. Se oli vieras tunne, jonka hän oli kokenut muutaman kerran aikaisemminkin ja jota hän pelkäsi. Maria rauhoitteli itseään hetken sivelemällä oikealla kämmenellään vasenta kyynärvarttaan. Vartijat tarkkailivat häntä kädet aseen kahvalla.

”Minä… minä olen kiitollinen teille”, Maria vastasi lopulta ja loi katseensa lattiaan.

”Hyvä. No niin, muistakaa, että te palvelette uutta perhettänne ja teette mitä he toivovat. He tarjoavat teille katon pään päälle ja ravintoa. Te ette voi enää syödä mitä tahansa, koska pilasitte elimistönne huumeilla, mutta uusi perheenne on luvannut tarjota teille samaa ravintoliuosta, jota olette saaneet täällä”, lääkäri selitti.

Sitten hän kääntyi vartijoiden puoleen:
”Antakaa hänelle kaksinkertainen annos ravintoa tänään, jotta hän selviää matkasta. Aamulla pistätte hänelle sirun ja valmistatte matkaan.”

Sitten lääkäri hymyili kammottavaa, teennäistä hymyä katsoessaan jälleen Mariaa:
”Kun te huomisiltana heräätte, olettekin jo uudessa kodissa.”

Sen sanottuaan lääkäri ja vartijat poistuivat huoneesta. Maria jäi tuijottamaan neuvottomansa heidän peräänsä.

Satunnaista äänekästä autoa lukuun ottamatta alue ja katu olivat rauhallisia. Talo oli iso ja tilava, ja täynnä hiljaisuutta. Kuuluiko jostain yläkerrasta siivoojan imurointia? Vai oliko se vain ilmastointilaite? Kellarista asti sitä oli liian vaikea sanoa.

Damion ponnisti lattialta vielä yhden vatsalihasliikkeen. Sitten hän nousi ylös, laittoi cd-levyn soittimesta soimaan ja heittäytyi sängylleen kuuntelemaan mieluummin musiikkia kuin hiljaista taloa, ja tuijottamaan taas kellarin kattoa. Näinä hiljaisina öinä Damion kaipasi aina jotain. Hän olisi polttanut, jos hänellä olisi ollut tupakkaa. Hän olisi juonut, jos hänellä olisi ollut alkoholia, vaikka se olikin kiellettyä. Lähes kaikki oli kiellettyä, joko siksi että hänen sisuskalunsa oli hädintuskin ommeltu kasaan kranaatin jäljiltä Afganistanissa, tai siksi että hän oli jatkuvasti asiakkaan palveluksessa (Keskusteluissa ja asiakirjoissa oli tarkasti vältetty käyttämästä sanaa “isäntä”). Hänen mielensä kaipasi jotain, ja kuntoilu oli niitä harvoja asioita joilla hän pystyi ruokkimaan sitä nälkää. Hän nousi taas ylös ja meni tangolle vetämään leukoja.

Odottaminen oli kidutusta. Siksi eristyssellikin oli erityisrangaistus. Parakeilla kaikki muutkin kuntoilivat pysyäkseen järjissään. Tai useimmat muut. Damion ei ollut tupakkamiehiä, mutta hän oli tuntenut heitä moniakin. Tai ainakin hänelle oli sanottu, ettei hänen keuhkoillaan oltu tupakkaa poltettu, eikä tupakointia saanut nytkään aloittaa, hänen terveydentilansa huomioon ottaen. Hän pystyi kuitenkin mielessään haistamaan tupakan aromin, miltei maistamaan sen. Hän veti vielä kymmenen leukaa lisää, unohtaakseen miten paljon kaipasi yhtä ainutta halpaa savuketta.

Hänen muistinsa ei sekään ollut enää entisensä, taisteluvamman jäljiltä. Hän tiesi olleensa sotilaana Afganistanissa, samoin kuin hänen isänsä ja isoisänsä olivat taistelleet Yhdysvaltain merivoimissa vapauden vihollisia vastaan. Sen hän tiesi varmuudella. Hän ei kyennyt muistamaan isänsä nimeä, ei etunimeä tai sukunimeä. Hän epäili kasvaneensa Louisianassa, mutta muuttaneensa isän työn perässä sotilastukikohdista toisiin. Siitä ei ollut mitään apua hänen perheensä löytämiseksi. Siksi hän oli nyt täällä. “Damion” ja “Warren” olivat tuntuneet tutuimmilta nimiltä, ja sitä hän käytti nimenään nyt. Damion Warren. Ehkäpä toinen niistä oli kuulunut hänen isälleen. Äitinsä nimeä hän ei sen enempää muistanut. Mutta läheisemmät välit hänellä oli silti kai ollut pikkusiskoonsa.

Se mitä Damion muisti elävästi oli painostava helle. Täällä ilmastoidun talon tilavassa kellarissa ei tuntunut saavan edes hikeä pintaan. Mutta Afganistanissa oli valittavana vain joko armoton, polttava aurinko tai pimeät ja ahtaat talot, joissa seinätkin hohkasivat kuumuutta. Hän muisti kuinka oli saanut kilpailla viileästä lattian läiskästä, jota ikkunasta paistava aurinko ei vielä ollut kuumentanut. Kaikki eivät halunneet jakaa muille vuoroa suosiolla. Loputtomassa helteessä ja ahtaudessa hermot kiristyivät ja ratkeilivat. Ja aseita oli aina saatavilla. Siihen verrattuna tämä tilava, viileä kellari oli luksusta.

Damionilla oli oma pehmeä sänkynsä, ja henkilökohtainen kuntoilunurkkauksensa. Hänellä oli kännykkänsä ja stereonsa. Jääkaappi oli täynnä, vaikkakin sitten sitä yhtä ja samaa ravintoliuosta. Hänelle oli kerrottu ettei hän koskaan enää söisi mitään kiinteää, ja hän oli asian itse myös todennut. Joten ruuastakaan ei oikein voinut valittaa. Sukuaan tai menneisyyttään Damion ei pystynyt löytämään. Merivoimat, tai mikään muukaan armeijan haara, ei häntä huolisi terveydentilansa vuoksi. Täällä hän pystyi hyödyntämään taitojaan, eikä voinut siitä saamaansa korvausta huonoksi moittia. Hänellä oli aseensa, kuten hänen isälläänkin oli ollut, jotka tekivät hänen olonsa turvalliseksi. Niiden puhdistaminen, huoltaminen ja näprääminen antoi hänelle aina jotakin tekemistä, silloin kun kuntoilu ei taittanut hänen levottomuuttaan, kuten tuntui tapahtuvan nykyään yhä useammin. Aseet, tai niiden suoma itsevarmuus ja vaikutusvalta vetivät häntä puoleensa. Kuten tapahtui nytkin.

Damion poimi hyllyltä leveän nepalilaisen veitsen ja pyöritti sitä kädessään. Se ei kaivannut teroittamista, eikä edes puhdistamista. Hän näki oman peilikuvansa terässä. Omat kasvonsa hän tunsi, vaikkei ehkä muistanutkaan oikeaa nimeään. Itsensä nähdessään hän tiesi kuka oli. Hän ei tiennyt miten oli saanut merivoimien sotilaana pitää niin pitkää tukkaa, että sen sai kiinnitettyä niskaan nutturalle. Fallbrookissa hänen päänsä ajeltiin aina kaljuksi, usein jo ennen kuin hän oli edes hereillä. Mutta täällä hän heräsi iltaisin pitkien hiusten kanssa, mikä tuntui tutummalta kuin kaljuna herääminen. Täällä hän ei ajellut hiuksiaan, vaan täällä ne olivat osa häntä. Vaikkei Damion tiennyt nimeään, hän tiesi silti mistä piti. Hän oli se, joka piti hiuksiaan nutturalla niskassa.

Los Angeles, syyskuu 2024

Toinen tyttö oli ollut varakkaasta perheestä, se mutkisti asioita. Hogan seurasi etäältä poliisitutkintaa asuntoautossa, jonne kaksi teinityttöä oli ammuttu. Ampuma-aseella tehdyt ryöstöt, jotka päätyivät uhrin kuolemaan, eivät olleet harvinaisia Los Angelesissa. Niitä tapahtui lähes päivittäin. Mutta tavallisesti uhrit ja tekijät olivat kaikki yhteiskunnan huono-osaisia, joten väkivalta ei sinänsä huolestuttanut niitä henkilöitä, jotka olivat päättävissä asemissa. Eivätkä kadunmiesten kuolemat kiinnostaneet mediaa.

Mutta tämä tapaus oli poikkeuksellinen. Kaksi kaunista, nuorta tyttöä, toinen vielä alaikäinen, oli ammuttu lähietäisyydeltä tienvarteen pysäköityyn asuntoautoon keskellä yötä. Auton lähettyvillä teltassa yöpynyt koditon mies oli soittanut hätäkeskukseen. Poliisit ja ensihoito eivät olleet pitäneet turhaa kiirettä, mutta kun nuoremman tytön henkilöllisyys oli paljastunut, oli poliisissa alkanutkin melkoinen vilske. Nyt, murhenäytelmää seuranneena aamuna, asuntoauto kuhisi rikosteknisiä tutkijoita.

Hogan istui oman telttansa edustalla etäämmällä kadun varressa ja söi täytettyä sämpylää. Sekarotuinen ruskea koira seurasi leipää herkeämättä ja ynähteli aina välillä ilmaistakseen Hoganille, että senkin teki mieli saada osansa herkusta. Hogan nykäisi leivän välistä paksun kinkkusiivun ja antoi sen hajamielisesti koiralle. Hogan oli huolissaan. Varakkaan tytön vanhemmat vaativat poliisia tekemään kaikkensa, jotta syyllinen saataisiin kiinni. Poliisi toki tiesi, ettei Los Angelesin kokoisessa kaupungissa ollut kovin helppoa saada satunnaista ampujaa satimeen, mutta valitettavasti asuntoauton lähettyvillä yöpyi paljon kodittomia. Joku oli varmasti nähnyt jotain. Niin oli myös Hogan, mutta hän ei halunnut paljastaa syyllistä.

Hän oli tunnistanut miehen. Ei hän ollut kyseistä henkilöä pitkään tuntenut, mies oli ehtinyt asua Comptonissa vain vähän aikaa, mutta Hogan oli pitänyt hänestä. Mukavan oloinen kaveri, joka oli joutunut kotikaupungissaan vaikeuksiin ilmeisesti omaa hölmöyttään. Hogan oli ollut aikeissa kertoa miehestä Paronille ja ehdottaa häntä yhdeksi alueen järjestyksenvalvojaksi, mutta mies oli eräänä päivänä vain kadonnut jäljettömiin. Tyhjäksi jäänyt teltta oli päätynyt pian toisen kodittoman käyttöön ja Hogan oli unohtanut miehen. Miksi mies oli nyt palannut ja miksi ihmeessä hän oli syyllistynyt niin järjettömän typerään ryöstöön?

Vielä poliisejakin enemmän Hogan oli huolissaan Paronista ja tämän reaktiosta tekoon. Asuntoautossa oleillut nuori nainen oli maksanut Paronille suojelurahaa. Nyt nainen ja hänen ystävänsä olivat kuitenkin kuolleet, mikä tarkoitti sitä, että suojelu oli epäonnistunut. Se puolestaan asetti Paronin ja tämän alaiset huonoon valoon. He olivat julistautuneet kodittomien suojelijoiksi Comptonissa ja Skid Rowlla ja tähän asti he olivat onnistuneet pitämään maksavat asiakkaansa turvassa. Ampuja ei ollut tunnistanut Paronin merkkiä asuntoauton ovessa, mikä tarkoitti sitä, ettei hän tiennyt paikallisia tapoja. Mutta poliisi toden näköisesti tiesi. Siksi teon jäljet saattaisivat johtaa poliisin Paronin luokse ja siitä Paroni ei todellakaan pitäisi. Ja koska Hogan oli ollut vahtivuorossa kadun varressa, hänestä tietenkin tehtäisiin syntipukki.

Hogan oli vaikean päätöksen edessä. Poliisille hän ei laulaisi, se ei kuulunut hänen tapoihinsa. Mutta paljastaisiko hän tekijän Paronille? Paroni toden näköisesti etsisi miehen käsiinsä laajojen verkostojensa avulla joka tapauksessa, joten siinä mielessä Hogan vain nopeuttaisi jotain, mikä tapahtuisi lopulta vääjäämättä. Hänen oli ajateltava omaakin asemaansa ja turvallisuuttaan. Hän ei halunnut saada Paronin vihoja niskoilleen, joten olisi hänen kannaltaan edullisempaa heittää joku toinen raivon tielle.

Poliisit alkoivat jututtaa telttojensa luona istuskelevia kodittomia. Hogan antoi lopun leivästään koiralle ja jäi odottamaan omaa vuoroaan päästä poliisien juttusille. Siihen ei menisi kauaakaan, hän ajatteli, sillä useimmat kodittomat olivat poliisin kanssa vähäsanaisia. Los Angelesin kadunvarsilla asuvat kodittomat eivät luottaneet virkavaltaan. Paronin juttusille Hogan joutuisi menemään vasta illalla, joten hän saattoi hyvin käyttää päivänsä poliisien touhuja seuraillen. Ehkä hän voisi johtaa puheillaan poliisia harhaan ja joku onneton huumeidenkäyttäjä jäisi teosta kiinni ennen kuin Paronin tarvitsi edes kuulla siitä.

Yksi pistooli oli liian vähän. Damion suoritti asian loppuun asti, käytti jokaisen luodin joka hänellä oli. Hän ei aikonut tehdä asiaa puoliksi, eikä palata paikalle enää myöhemmin uudelleen. Hän ei ollut varautunut siihen, että paikalta poistuessaan tulisi pysäytetyksi aseella osoittaen. Poliisia hän tietenkään ei jäänyt odottelemaan, vaan häipyi paikalta mahdollisimman nopeasti. Mutta poliisien sijaan joku paikallinen kodittomien suojelija ehti pysäyttää hänet. Damion oli ollut varomaton, tehnyt virheen. Hän oli joutunut pyssytappeluun aseenaan pelkkä veitsi.

Kuka olisi kuvitellut että joku tosiaan suojelee kodittomia? On yksi asia kerätä suojelurahoja suojattomilta, mutta ihan toinen juttu mennä sotkeutumaan siihen että joku toinen on aloittanut ampumisen. Poliisia ei kiinnosta, kun nistit tappavat toisiaan, mutta naapureita sellainen silti kiinnostaa. Kai kaveri edusti jotain naapurustovahtia, koska mainitsi että kadulla asuvat maksavat rahaa suojelusta. Damion oli ensin olettanut että kaveri on aineista sekaisin, kun ammuskelua kuullessaan päättää lähteä leikkiin mukaan. Mutta eivät kodittomat ole silti rahattomia, kuten ei ollut Alicekaan. Ehkäpä kodittomien suojelu on tuottavampaa puuhaa kuin kuvittelisi.

Nyt Damionia mietityttivät pyssymiehen puheet. “Hogan” ei tuntunut tutulta nimeltä, eikä Damion tunnistanut miehen kasvoja, mutta kaveri nimitti häntä Warreniksi, ja sen hän tunsi. Damion olisi ollut varma että tyyppi erehtyi henkilöstä, ellei hän olisi sanonut oikeaa nimeä. Olivatko he tunteneet toisensa joskus? Merijalkaväessäkö?

Damionilla oli ollut kiire poistua paikalta. Hän ei ollut ylpeä teostaan, eikä halunnut selitellä sitä sen enempää poliiseille kuin vieraille ihmisille, jotka saattoivat vaikka tuntea hänet. Hän oli vain tehnyt työnsä. Maailma oli raadollinen paikka, ja joskus ihmiset vain olivat toistensa tiellä. Kun päämäärät ovat vastakkaiset, jonkun on aina kärsittävä. Damionilla oli kyky avata näitä Gordionin solmuja, ja siksi se oli hänen työtään. Mutta nyt kun hän oli selvinnyt tilanteesta ulos, hän jäi pohtimaan oliko hän oikeasti tuntenut tuon miehen joskus. Jos hän tapaisi miehen uudestaan, kun mies tietäisi mitä asuntoautossa oli tapahtunut, olisivatko he silloin vihollisia? Jos mies oli ollut sotaväessä, niin ehkäpä hänkin myi nyt täällä kykyjään, käytti asetta jonkun toisen laskuun. Ehkä Damion oli tosiaan tuntenut hänet. Ehkä Damionin pitäisi löytää tuo mies, ja hänen kauttaan ehkä menneisyytensä.

Asia oli silti mutkikkaampi. Jos mies suojeli kodittomia rahasta, hänellä oli työnanantaja. Mies oli maininnut paronin, samoin kuin Eden. Damionista tuntui, että kyseessä oli pakko olla sama paroni, mutta sen enempää hän ei asiasta tiennyt. Hän ei tiennyt oikeastaan mitään. Jos hän tunsi tämän “Hoganin”, tai oikeastaan jos Hogan tunsi hänet menneisyydestä, niin luultavasti Hogan oli lojaali Paronille, ja silloin riippui paljon Paronista kannattiko Hogania tavata uudestaan. Näytti siltä että Damionin olisi opittava tuntemaan Paroni, ennen kuin voisi löytää menneisyytensä. Ainoa jolta hän saattoi kuulla lisää paronista näytti olevan Eden.

Uni

Unessa huomaat olevasi sinisessä huoneessa. Sen seinissä ja katossa väreilee vesi ja huoneessa on hyvin kaunista, vaikka on vaikea sanoa, mistä veden heijastus tulee. Huoneen seinät, katto ja lattia ovat vaaleansiniset ja sinä istut tummansinisellä sohvalla keskellä huonetta. Edessäsi näet vaaleansinisen lipaston, joka melkein sulautuu seinään. Lipastossa on monta pientä vetolaatikkoa, joiden keskellä on hopeinen nuppi. Jokainen laatikko on merkitty kirjaimella. Ne ovat aakkosjärjestyksessä.

Lipasto on tärkeä, sinä tiedät sen. Tiedät myös, ettei se ole oikeasti sininen. Se on sininen vain unessa. Oikeasti se on vaalean puun värinen ja se haisee vienosti homeelle. Homeen haju tulee siitä, että lipasto on joskus kastunut.

Tiedät senkin, että lipaston sisään on kätketty salaisuuksia. Ne ovat kammottavia salaisuuksia. Kun ajattelet niitä, sinä tunnet suurta pettymystä ja surua. Sinä tiedät, että se maa, jota sinä olet aina rakastanut ja palvellut, on pettänyt sinut ja tuhannet sinua ennen.

Sitten vasemmalla puolellasi seinässä oleva sininen ovi aukeaa. Et ollut huomannut sitä aikaisemmin, sillä ovi oli sulautunut seinään. Sisään astuu nuori mies sotilaspuvussa. Hän on huonovointinen ja hänen tumma ihonsa näyttää mustanharmaalta. Miehen silmät ovat painuneet syvälle päähän. Hänen kätensä ovat valtavat, suuremmat kuin niiden pitäisi olla. Kämmenet ja sormet ovat turvonneet. Niiden iho on repeillyt ja sinä voit haistaa veren, joka on tihkunut haavoista.

Mies on Denver…. Ei, ei sittenkään. Hän näyttää etäisesti Denveriltä, mutta hän on joku muu. Kasvoja on vaikea erottaa. Hänen sotilastakissaan on nimi: Booker. Hän tulee sinun lähellesi ja lyyhistyy maahan. Sinä näet, että miehen vasemmassa reidessä on remmeillä jalkaan kiinnitetty kotelo, jossa on veitsi. Missä on sinun veitsesi? Huomaat, että khakinvärisissä reisitaskuhousuissasi ei ole veitsikoteloa. Mutta niissä pitäisi olla. Se on omituinen paikka veitselle. Siksi veitsi on tärkeä.

Booker kohottaa päätään ja katsoo sinua. Näet, että hän on tuskissaan. Nyt myös kasvot ovat turvonneet ja repeilleet. Sinä tiedät, että Booker kuolee ja että kuolema on tuskallinen.
”Warren”, Booker sanoo hyvin hiljaisella ja käheällä äänellä. ”Sinun pitää kertoa kaikille.”

Booker työntää toisen turvonneen kätensä takkinsa rintataskuun ja vetää sieltä esille muistitikun. Hän ojentaa tikun sinulle.

Ja nyt muistat selvästi, että tikku on äärimmäisen tärkeä. Booker antoi henkensä sen vuoksi. Sinä vannoit, ettei hänen kuolemansa olisi turha. Mutta samassa tajuat, että sinä olet kadottanut muistitikun. Kenties ikuisiksi ajoiksi.

Tiesikö Grafeion jotakin Damionista mitä hänelle ei oltu kerrottu? Damion ei ollut kuullut Walterilta tai tohtori Graafilta itseään koskevista papereista, joita talossa oli. Ehkä. Ainakaan hän ei muistanut mitään puhetta niistä. Mutta nyt hän sattumoisin oli kuullut papereista, joten hän oli hankkinut ne käsiinsä. Mitään häneltä salattavaahan niissä ei pitäisi olla. Ja jos olisi, sen hän varsinkin halusi tietää. Sen jälkeen kun Damion oli tehnyt hänelle annetun työn, jota varten hän Walterin talossa oli, ja kun tohtori Graaf oli esittänyt ettei muka ollut hyötynyt siitä että Damion oli siellä tekemässä mitä muut eivät halunneet itse tehdä, Damion oli ansainnut ainakin tämän verran.

Ei sillä, etteikö Damion olisi mitään korvausta saanut työstään. Hän osasi vain arvailla mitä asunto, tai yksikin huone, Malibussa saattoi maksaa. Mutta jotain hämärää tässä ansaintaketjussa oli, jos Graaf ja Belldegrun olivat samasta sopimuksesta niin eri mieltä. Tietysti ehdot olivat aina neuvoteltavissa. Graaf ainakin oli taivuteltavissa. Damion oli venyttänyt hänen sääntöjään punaisista pillereistä, ja Graaf oli oitis peräytynyt säännöistään ja luovuttanut niitä hänelle enemmän. Damion halusi nähdä millaisia sopimusehtoja papereihin oli kirjattu, jotta tiesi mistä asetelmista liikkeelle lähdettiin. Hän halusi tietää kuka taivutti sopimusta ja miten paljon.

Se ei ollut silti koko totuus. Ennen kuin Damion perehtyi sopimusasiakirjoihin, hän tarttui omiin tietoihinsa, papereihin jotka saattoivat kertoa hänelle enemmän itsestään. Oikeasti hän janosi enemmän tietoja itsestään. Hänen muistinsa oli mennyttä. Hänellä oli vain toipumisaika Fallbrookin tutkimusaseman parantolassa, siellä tapahtuneet hoidot ja keskustelut. Ne, sekä oma kehonsa.

Hänen rinnassaan oli julmannäköinen vamma, joka oli pilannut tatuoinnin. Ruhje oli keskellä irvistävää mustaa pantteria tai jaguaaria, joka oli nyt pilalla. Kummassakin kämmenselässä oli nyrkkirauta, jotka Damion mielsi merkiksi siitä, että hän oli periksiantamaton taistelija. Käsivarsien hihatatuoinnit olivat taiteellisemmat, selvästi paremmin suunitellut ja kalliimmin toteutetut. Ne sopivat yhteen ja olivat luultavasti saman taiteilijan tekemät. Vasemmassa käsivarressa oli Medusan pää jota käärmeet kehystivät kuin lainehtivat hiukset, ja jonka ylväät ja kylmät silmät oli tehty valkaisevalla musteella. Silmät näyttivät seuraavan katsojaa, ja käärmeet laskeutuivat kiemurrellen käsivartta alas. Medusan katse oli suojaava symboli, ja miekka sopi sotilaalle. Myös oikeaa käsivartta alas kiemurtelivat käärmeet, mutta ne olivat ennemmin lohikäärmeitä tai merihirviöitä, osa sudenpäisiä luonnonoikkuja. Ne näyttivät kaikki olevan yhtä ja samaa olentoa, jonka yläosana toimi atraimella ja kypärällä varustettu alaston nainen, kuin kaunis mutta hirviömäinen merenneito. Tämän olennon Damion oli nettihakujensa avulla tulkinnut Scyllaksi, hirviöksi jonka Odysseus kohtasi merillä. Sekin sopi hyvin merijalkaväen jäsenelle.

Selässään hänellä oli enkeli, joka tähtäsi kiikarikiväärillä. Enkelin yllä oli rivissä neljä varsin tyylilteltyä merkkiä, joiden tulkitseminen oli ollut vielä vaikeampaa kuin hirviömerenneidon, eikä vain siksi että hänen oli vaikea nähdä omaa selkäänsä, edes peilikuvana. Hän oli päätynyt siihen, että merkit olivat “EWMN”, mutta se ei ollut juurikaan auttanut tulkitsemaan niiden merkitystä.

Tatuoinnestaan Damion ei odottanut löytävänsä lisää tietoa Grafeionin papereista. Mutta ehkä häneltä oli pimitetty joitain muita tietoja, joko sopimussuhteestaan Belldegruneihin, tai sitten Grafeionin tekemästä työstä.

Jotain oli tapahtunut Walterin lapsuudessa, jotain mikä vaikutti häneen ja hänen perheeseensä edelleen. Sama vaikutti myös Damioniin, koska se oli syy josta hänkin nyt oli Beldegrunin taloa. Kyllä vain, orjuus eli ja voi hyvin Yhdysvalloissa. Syy, josta Beldegrunit sijoittivat rahaansa Grafeioniin ja ostivat Damionin, oli tuo vaiettu tapaus, joka oli jättänyt jälkensä jollain tapaa koko perheeseen. Se oli jättänyt jonkin epämieluisan ja eristävän merkkinsä, ilmeisesti myös perheenjäsenten välille. Se oli trauma, se oli epäluuloa, pelkoa, joka kalusi ihmissuhteita, söi perhettä sisältä, kuin loinen. Tai vampyyri.

Menneisyys määritti ja kahlitsi Beldegrunin perheen nykyhetkeä. Damion aisti sen. Samoin kuin Damion oli turvassa mutta myös vankina ylellisessä talossa, oli Walter myös perheensä ja menneisyytensä vanki. Walter pyristeli irti perheestään, muttei saanut paettua minnekään, vaikka ovet olivatkin auki. Nina oli onnistunut jättämään kasvukotinsa, mutta kuinka pitkälle hänen kahleensa olivat yltäneet? Oliko hän onnistunut pakenemaan menneisyyttään? Missä määrin hän yhäkään määritteli itsensä suhteessa johonkin muuhun kuin siihen?

Damionista näytti siltä, ettei menneisyydeltään voinut paeta, ei edes unohtamalla. Hän ei itse muistanut käytännössä mitään omasta menneisyydestään, mutta joutui silti tarkertumaan pienimpäänkin muiston muruseen ymmärtääkseen itseään. ilman menneisyyttä, kuinka heppoista tai sumeaa tahansa, oli liian tuskallista olla olemassa, hereillä, tietoinen. Kuka voisin olla, jollen olisi ollut joku aiemminkin? Kaikki he olivat menneisyytensä kahlitsemia. He eivät voineet muuttaa itseään yhtään sen enempää kuin Damionin jääkaappiin toimitettu ravintoliuos pystyi muuttamaan sen pullon muotoa, jossa se toimitettiin.

Damion tiesi, että hänen käsityksensä itsestään saattoi olla valheellinen tai harhainen, ja sitä enemmän häntä kammoksutti epäillä sitä. Hän oli erityisen tietoinen siitä, että hänen menneisyytensä saattoi yhtäkkiä tulla muuttamaan hänen minuuttaan peruuttamattomalla tavalla, ja silti ajatus veti häntä vääjäämättä puoleensa. Vaikka menneisyys tai totuus voisi hävittää kaiken, sitä ei voinut olla etsimättä. Hän koki vilkuilevansa syvää kuilua, jolle kaikki muut pystyivät kääntämään selkänsä.

Ehkä se oli tuo vaaran tunne, joka terävöitti hänen vaistojaan. Ehkä se oli selviytymisvaisto, joka ohjasi häntä. Hän tiedosti vaaran, mutta tunsi olevansa eniten kotonaan vaaran keskellä. Ei kotona, vaan elossa. Tai sitten hänen puuttuva menneisyytensä laittoi hänet kuuntelemaan itseään ja vaistojaan tarkemmin kuin muut, minkä tahansa johtolangan toivossa. Maailmassa, jossa mikään ei tuntunut tutulta, hän laittoi uskonsa vaistoihinsa, jotka heräsivät eloon vaaran hetkissä. Joka tapauksessa hän koki nyt elävänsä aidosti vaistoillaan, ja myös nauttivansa siitä. Hän aisti toistenkin vaistot, haistoi epävarmuuden ja pelon.

Samanlainen pelko ohjaili Beldeguneja kuin Graafiakin. Se väreili äänessä ja katseessa, silloin kun Damionin käsi kosketti vallan kahvaa. Silloin kun hän tunnusti murhan, josta Graaf ei voinut häntä rangaista, tai silloin kun hän kuljetti tärkeää rahoittajaa nopeassa autossa. Damion tunnisti herkästi tuon hiipivän pelon, ja se oli kuin kosketuspinta jota saattoi painella. Pienikin paine saattoi laukaista suuria vaikutuksia, mutta Damion sai siitä sitä mitä häneltä muuten puuttui, eli hallinnan tunnetta. Siinä pelissä hän koki että hänellä oli paljon menetettävää, mikä tuntui miellyttävältä, koska muuten hänellä ei tuntunut olevan juuri mitään. Ja kun hetkensä valitsi oikein, muilla oli siinä menetettävää huomattavasti enemmän.

Los Angeles, syyskuu 2024

Eliel ei voinut käsittää, miksi hän oli suostunut tulemaan paikalle. Hän tunsi tylsistyvänsä hengiltä. Stanley oli kutsunut joukon ystäviään cocktailkutsuille, jonne oli luvattu myös ”kiinnostavaa ohjelmaa”. Vanhastaan Eliel tiesi, että Stanleyn käsitys kiinnostavasta oli täysin erilainen kuin hänen, mutta näin pitkästyttävästä tilaisuudesta hän ei vielä koskaan ollut itseään löytänyt.

Stanleyn kutsujen kunniavieras oli joku taidehistorian tohtori yliopistolta. Mies oli vanha, tylsä eikä millään tasolla Elielin mieleen. Edes ajatus miehen verestä ei saanut Elieliä innostumaan. Tohtori oli tavallinen heteromies, vaikka Stanley selvästi muuta toivoikin. Hän piti jaarittelevia monologeja Stanleyn koriste-esineistä ja ihaili talon arkkitehtuuria. Ja Stanley tuijotti miestä lumoutuneena. Mikään ei miellyttänyt häntä enempää kuin se, että hänen omistamiaan mauttomia esineitä kehuttiin. Stanleyn kohdalla yliluonnollista viehätysvoimaa ei tarvittu herättämään hänen huomiotaan. Riitti, että esitti arvostavansa hänen surkeaa sisustustyyliään.

Eliel vilkaisi vaivihkaa puhelintaan. Lootus oli lähtenyt itsekseen käymään keskustassa. He olivat sopineet tapaavansa cocktailkutsujen jälkeen ja lähtevänsä yhdessä metsästämään. Damien oli saanut myös viestit, mutta ei ollut vastannut niihin. Eliel oli vain hiukan huolissaan. Toden näköisesti Damienilla oli jotain tärkeää tekemistä töidensä kanssa, eikä hän vain ehtinyt lukea jengiläistensä viestejä.

Puhelimeen kilahti äänetön viesti Edeniltä. Eliel vilkaisi ympärilleen. Tohtori jatkoi edelleen monologiaan ja osa kuunteli häntä enemmän tai vähemmän kiinnostuneina, osa näytti nuokkuvan tuoleillaan tai selaavan puhelimiaan. Eliel arveli, ettei olisi muita töykeämpi, vaikka alkaisikin viestitellä Edenin kanssa. Hän oli viime aikoina laiminlyönyt parasta ystäväänsä ja halusi hyvittää sen.

Heti avattuaan Edenin viestin Eliel katui sitä. Ei jäänyt hetkeksikään epäselväksi, mitä Eden häneltä halusi. Eliel tunsi väkisinkin verenhimon nostavan päätään ja hieraisi niskaansa levottomana. Hänellä ja Edenillä oli pitkään ollut eroottinen suhde. Eden oli vampyyri, joten Elielin seksuaalinen suuntautuminen ihmiselämässään ei vaikuttanut siihen asiaan lainkaan. Hän rakasti Edenin vartaloa ja hampaita ja tietenkin verta. Mutta se suhde oli viime aikoina muuttunut yksipuoliseksi, sillä Eliel ei halunnut enää jatkaa sitä. Syykin oli selvä: Eden oli yhä sirensä alainen ja sidottu häneen. Suhde Elielin kanssa ei koskaan voinut olla yhtä voimakas kuin Edenin suhde Felipeen. Mutta Eliel oli pyristellyt vapaaksi oman sirensä otteesta, eikä hän halunnut vaarantaa vasta löytämäänsä vapautta sillä, että tulisi sidotuksi Edeniin.

Toisinaan se kadutti Elieliä. Hän rakasti juoda verta ihmisistä, mutta kokonaisen yön viettäminen toisen vampyyrin kanssa oli kuitenkin jotain vielä miellyttävämpää. Siksi hän toisinaan meni Edenin luokse ja antoi tämän juoda omaa vertaan. Se tuntui hyvältä, vaikka hän ei halunnutkaan purra Edeniä. Mutta vaikka sellainen oli miten miellyttävää tahansa, se jätti aina näläntunteen, joka Elielin oli tyydytettävä ihmisen kanssa. Siksi Eliel toivoi, että Eden jättäisi hänet rauhaan ja tyytyisi suhteeseensa Felipeen, vaikka se olikin yksipuolinen. Eliel halusi nyt keskittyä vain ihmisiin.

Eden ei luovuttanut. Eliel vastasi nopeasti näkevänsä hänet seuraavana yönä Edenin omilla kutsuilla. Se rauhoitti viestittelyn. Selvästikin Eden ajatteli voivansa ottaa Elielin juhlilla. Eliel päätti olla menemättä kutsuille, vaikka siitä seuraisikin lisää mielipahaa. Eden osasi näyttää, milloin oli pettynyt.

Vapauden hinta oli kallis, Eliel mietti ärtyneenä. Hän oli kyllästynyt professorin jorinaan ja niihin ystäviinsä, jotka miestä vielä jaksoivat kuunnella. Hän halusi verta. Wilckins haukotteli näkyvästi vihreässä nojatuolissa. Eliel tavoitti hänen katseensa ja iski silmää. Wilckins ymmärsi vihjeen ja nyökkäsi virnistäen, mutta näytti samalla sormellaan, että heidän tulisi vielä heti odottaa. Olisi epäkohteliasta lähteä kesken luennon. Eliel puuskahti turhautuneena.

Ikävät ajatukset alkoivat kiertää kehää Elielin mielessä. Paroni oli neuvonut häntä vapautumaan sirensä otteesta. Se oli ollut ensimmäinen askel kohti itsenäistä vampyyrin elämää. Eliel oli halunnut näyttää Paronille olevansa vahva ja Paronin luottamuksen arvoinen, vaikka kamppailu siren otetta vastaan oli ollut äärimmäisen koettelevaa. Mutta nyt, kun hän oli vapautunut ja saavuttanut virallisen aseman Paronin joukoissa, tämä edelleenkin kieltäytyi kirjoittamasta hänelle suositusta San Fransiscoon. Cesar oli sanonut Elielille sen johtuvan siitä, että hän oli liian arvokas menetettäväksi. Eliel tunsi tulleensa huijatuksi. Ei Paroni ollut missään vaiheessa aikonut kirjoittaa suositusta. Hän oli tarvinnut Elielin linkiksi Camarillaan, sillä Eliel oli siellä korkeassa asemassa syntyperänsä vuoksi. Paroni oli osoittautunut yhtä ilkeäksi, hyväksikäyttäväksi ja ovelaksi kuin kaikki muutkin vanhat vampyyrit. Puhe vapaudesta oli ollut pelkkää potaskaa.

Eliel vihasi vampyyreita. No, ei hän itseään vihannut, eikä Edeniä tai Damienia tai Lootusta, mutta kaikki vanhemmat vampyyrit olivat vain törkeitä ja vallanhimoisia hirviöitä, jotka eivät välittäneet ketä käyttivät hyväkseen kilpailussa toisiaan vastaan. Ruhtinas oli sanonut kerran Elielille, että hänen oli opeteltava olemaan vastustajiaan ovelampi, jotta selviäisi pitkän epäelämänsä aikana ja pääsisi vallan huipulle. Kun Eliel oli kysynyt, keitä hänen vastustajansa olivat, oli ruhtinas vastannut melko lakonisesti, että kaikki muut vampyyrit.

Sire oli ollut hänen ensimmäinen hyväksikäyttäjänsä. Ja pitkään Eliel oli ihaillut ja rakastanut sireään. Se kai oli kaikkien vampyyrien kohtalo alussa. Jokaisen oli itse vapauduttava sirensä otteesta, jotta saattoi aloittaa itsenäisen vampyyrin elämän.

Eivät kaikki, Eliel huomasi ajattelevansa. Damien ja Lootus olivat erilaisia. He eivät tunteneet sireään. Lootus suhtautui epäelämäänsä kummallisen hyväksyvästi, eikä syyttänyt kohtalostaan ketään. Hän uskoi itse ansainneensa sen tekemällä vääriä valintoja eläessään. Lootus ei uskonut, että kukaan oli tehnyt häntä. Hän oli löytynyt merestä, joten Lootus arveli, että hän oli myös kuollut meressä. Kenties tehnyt itsemurhan. Sitten hän oli palannut takaisin levottomana vainajana. Eliel oli aluksi ollut huolissaan siitä, osasiko Lootus metsästää, mutta Lootus oli todennut sellaisten asioiden tulevan luonnollisesti eläville kuolleille. Häntä ei tarvinnut opettaa olemaan vampyyri, hän luotti omiin vaistoihinsa.

Damien oli aivan toisenlainen. Hän kielsi oman vampyyriluontonsa kokonaan. Eliel ei ollut vielä kertaakaan nähnyt hänen juovan verta. Hän ei ollut varma, osasiko Damien edes himoita verta? Eliel oli toivonut voivansa näyttää hänelle, miten mahtavaa oli vietellä ihminen ja purra sitä, nauttia verestä ja hallinnan tunteesta, mutta Damien ei ollut voinut edes ajatella, että sellainen olisi miellyttävää. Millä hän sitten tuli toimeen? Mistä hän sai ravintonsa? Ja mistä hän sai tyydytystä? Sillä vampyyri Damien kyllä oli, sen näki aivan kaikesta. Ja joku oli tehnyt hänet ja joku oli tehnyt myös Lootuksen. Eliel tiesi, etteivät vampyyrit vain syntyneet meressä tai sotarintamalla tai edes tutkimuslaitoksessa. Siihen tarvittiin aina toinen vampyyri. Jossain olivat ne vampyyrit, jotka olivat vastuussa Damienin ja Lootuksen epäelämistä.

Äkkiä Eliel muisti Bastienin, melko nuoren brujahin, joka oli kokenut kovia. Eliel ei ollut koskaan ollut Bastienin erityisen läheinen ystävä, mutta huomasi nyt miettivänsä, että Bastienissa ja Damienissa oli jotain samaa. Joskus Damien haisi kummalliselle, hiukan epämiellyttävälle ja laitosmaiselle, aivan kuin hän olisi niellyt makealta tuoksuvaa desinfiointiainetta. Viimeksi tavattuaan Bastienin elysiumilla Eliel oli haistanut hänestä lähtevän saman hajun. Bastien ei ollut avautunut koettelemuksistaan kenellekään, mutta kenties hän avautuisi Damienille? Se voisi auttaa Damienia selvittämään, kuka hänet oli tehnyt ja missä.
Eliel selasi yhteystietojaan ja löysi Bastienin numeron.

”Moi, mitä kuuluu? Haluaisitko tavata, olisi asiaa”, Eliel kirjoitti tekstiviestiin ja lähetti sen.

Samassa hän tunsi lämpimän, pehmeän ja miellyttävältä tuoksuvan käden olkapäällään. Wilckins oli viimeinkin noussut tuolistaan ja tullut hakemaan häntä. Eliel oli ollut niin syvällä mietteissään, ettei ollut huomannut luennon päättyneen. Hän mietti nolona, että oli varmaankin istunut pitkään tuijottamassa eteensä silmiään räpäyttämättä. Onneksi kukaan ei ollut pitänyt sitä outona. Mutta noloudentunne haihtui heti, kun Wilckins juoksutti lämpöisiä sormiaan hänen hiuksissaan. Epämiellyttävien ajatusten tilalle tulvi himoa, jonka Wilckins pystyi tyydyttämään. Eliel nousi tuolistaan ja suuntasi yhdessä Wilckinsin kanssa rauhallisempaan osaan taloa.

Yö Los Angelesissa oli sekä musta että kirkas, valon ja varjon kakofonia. Jopa kaikkein synkeintä slummia puhkoi vähintään muutama terävä valo, kuin keinotekoiset, pienet ja kylmät auringot. Missä valot vilkkuivat ja olivat häikäisevimpiä, siellä myös varjot olivat syvimpiä ja petollisimpia, kuin upottavia suonsilmiä. Ainoastaan siellä, missä meren ranta leikkasi kaupungin auki ja esti sitä leviämästä yhtään edemmäs, saattoi nähdä kaistaleen puhdasta, rauhallista pimeyttä. Sitäkin lävistivät laivojen etäiset, hitaasti ja hiljaisesti liikkuvat valot, mutta siellä oli rauhallisin ja pehmein pimeys, sekä harmonisin valo koko kaupungissa. Siellä yön valot ja varjot saavuttivat tasapainon ja sovun, ainakin hetkeksi. Sitä ei voinut koskettaa, mutta sen näkeminen kaukaa riitti.

Merta kohti Damion käänsi katseensa ja askeleensa, ilman kiirettä tai varsinaista reittiä. Meri oli ilmansuunta, sitä kohti kulkeminen ei ottanut mitään suunnitelmaa. Tai ei olisi ottanut, ellei kaupunkia olisi rakennettu yhdeksi isoksi autoteiden solmuksi. Hän koitti haistaa meren, mutta siihen hänen aistinsa eivät yltäneet. Hän aisti tiiliseinistä ja asfaltista vapautuvan lämmön, jonka helteinen aurinko oli niihin tallettanut. Damionilla oli kuuma, muttei hiki, mikä oli ollut aivan ensimmäinen vihje. Toinen oli ollut ikuinen yö. Rasahteliko laasti jäähtyessään? Kuuliko hän sen, vai tunsiko? Erilaiset autot hurisivat tai pärisivät läheisillä teillä. Poliisin sireeni soi jossain, jos vain kuunteli. Ilmastointilaitteet huusivat, samoin televisiot jossain rakennusten sisällä. Vesi kohisi putkessa seinän sisällä, kuin kaupungin veri.

Yö Los Angelesissa, tai Los Angeles yössä, se oli hänen kotinsa. Asunto Malibussa oli tietysti pramea, ja jokin paikka jossa saattoi levätä, se oli kriittisen tärkeä. Damion oli päivisin niin heikko, että tahtoi silloin vain nukkua, ettei tuntisi tekevänsä kuolemaa. Mutta öisin häntä ei vaivannut yhtään mikään, hän oli terve ja vahva. Paitsi tietysti nyt. Nyt Sissyn antamat haavat kirvelivät julman näköisinä. Aamun tullessa ne särkisivät varmaan sietämättömästi. Mutta nyt yöllä hän ei oikeastaan ollut niistäkään huolissaan. Häntä eivät pysäyttäisi syvemmätkään haavat, tuskin edes murskatut luut. Joka yö hän huomasi olevansa vahvempi tai kestävämpi tai kykenevämpi kuin tiesikään. Ei hän ollut öisin voimiensa huipulla, vaan sinne hänellä riitti vielä kiivettävää. Hän sopeutui yöhön koko ajan paremmin.

Grafeion valehteli hänelle. Se oli käynyt selväksi jo aiemmin. Mutta oli eri asia todeta se nyt, kun tiesi mitä salaisuutta valheet peittelivät. Veri oli ollut se totuus, joka vahvisti kaiken mitä toiset olivat yrittäneet vakuutella. Puuttunut palanen, lämmin veri. Se vahvisti, virkisti ja terävöitti häntä fyysisesti ja henkisesti, jopa sielullisesti. Hänen ei tehnyt mieli niellä mitään muuta, ja nyt hän tiesi miksi. Lämmin veri oli istunut hänen sisäänsä kuin se olisi olennainen osa häntä, ja se oli neuvonut häntä. “Rauhoitu, yön pimeydessä olet turvassa” se oli sanonut. Damion oli vampyyri. Sitä Grafeion ei halunnut hänen tietävän. Tai sitä, miten hänestä oli tullut vampyyri, tai milloin.

Grafeion halusi hallita häntä korvikeverellä, lääkkeillä ja tiedon pimittämisellä. Ja seurannalla. Damion muisti rannekkeen ja sirun. Grafeion tiesi että Damion oli vampyyri, ja halusi ettei Damion tiennyt sitä. Oliko Grafeion tehnyt hänestä vampyyrin ja vienyt hänen muistonsa ja menneisyytensä, vai kaapannut hänet vampyyrina ja tekaissut hänelle menneisyyden ihmimsenä? Ja milloin? Kuka hän oli, ja mikä oli totta?

Grafeion piti häntä tyhmänä, ja sen olisi jatkuttava niin. Kukaan muu ei tiennyt kuka ja mistä Damion todella oli. Jos hän halusi löytää totuuden, ainoa mahdollisuus tällä hetkellä oli pysyä Grafeionin liekassa ja vaikuttaa typerältä, harmittomalta. Graaf saattaisi lopulta kertoa totuuden, jos hän oppisi luottamaan Damioniin. Niin varmaan, hah! Kaiken sen jälkeenkö, mitä he olivat tehneet kätkeäkseen Damionilta totuuden? He eivät ikinä aikoneet tunnustaa totuutta tai paljastaa kuka Damion oli, mutta Damion saattaisi päästä riittävän lähelle että voisi napata totuuden itse. Itsensä, menneisyytensä, tai jopa syyn siihen miksi Grafeion oli vienyt sen. Eikä se ollut ainoa tie kohti totuutta. Hänellä oli myös tiiminsä NSA:ssa, sekä jenginsä vampyyrien joukossa. Hän ei ollut yksin. Edes kahleet eivät pidätelleet miestä, joka tiesi sydämessään olevansa vapaa. Saati sitten vampyyria. Ainoa asia, jonka Damion juuri nyt tiesi varmasti, oli että hän oli vampyyri, ja että nyt oli yö.