Herran vitsa

Sabbatpeli viktoriaanisessa Lontoossa.

Herran vitsa

ViestiKirjoittaja Kronus » 25.06.2015 21:30

Ludvig XVI:n konkurssiin suistama ranska oli kova ympäristö varttua, erityisesti Julesin kaltaiselle orvolle. Ainoa hoiva, lohtu ja myötätunto, jota Jules sai, tuli orpokodin nunnilta, ja sekin enimmäkseen lempeän, mutta tiukan kurinpidon ja herranpelon muodossa. Niihin orpokodilla oli varaa.

Nunnat opettivat Julesin rakastamaan etäistä, mykkää Jumalaa, joka katsoi sivusta seuraajiensa kärsimystä. Julesin tarvitsi vain katsoa kappelin krusifiksia tietääkseen, että Kristus itsekin tiesi hyvin mitä kärsimys on.

Jules ymmärsi hyvin miksi Jumala katsoi päältä ja salli kärsimyksen jatkua. Kristuksen uhri oli vapauttanut maailman synnistä ja kurjuudesta, mutta kukaan ei välittänyt. Autuuden sijaan ihmisten sydämet olivat täynnä ahneutta. Maailma ei ansainnut Jumalan rakkautta ja siksi Jumala pysyi mykkänä.

Ja sitten asiat muuttuivat vielä pahemmiksi. Alkoi terrorivallan aika. Ranskan kansalliskokous julisti oikeutta kansalle ja kauhua kansan vihollisille. Hanke oli koko kansan yhteinen, ja ne jotka eivät sitä tukeneet, olivat kansan vihollisia. Giljotiini teki veristä työtään yötä päivää, ja Jules värvättiin kaiken muun kansan mukana vainojen pyörteisiin.

Vainot, syytökset, taistelut, pelko, kauhu, veri, kuolema: se kaikki oli miltei liikaa Julesille. Hänellä ei ollut ketään, joten hänen oli turvauduttava vain itseensä ja mykkään Jumalaan. Hän rukoili että Jumala pelastaisi hänet, ja Ranskan kansan, ja koko maailman, mutta tiesi ettei vastausta tulisi. Jos Kristuksen uhri ei puhutellut ihmiskuntaa, miksi Jumala kuuntelisi hänen rukouksiaan?

Ei, Jules ymmärsi että vain uhraus saattoi herättää Jumalan armon. Suuri uhraus, sillä pahuuden määrä Ranskassa oli valtava. Myös turvallisuusvaliokunta ajatteli samansuuntaisesti kansan oikeuksien ajamisesta: vain sota, väkivalta ja kauhu olivat kaikkien kansan vihollisten oikeudenmukainen palkka, niin Ranskassa kuin maailmalla. Julesista tuli siis valiokunnan hirveä lähettiläs, joka kitki pahuutta maailmasta terrorisoimalla ja tappamalla pahasydämisiä. Hän teurasti ja hävitti kaiken mitä pahuus oli koskettanut, sekä vihollisiaan että liittolaisiaan, jotta Jumala näkisi uhrin jonka Jules ja Ranskan vapaa kansa olivat valmiit antamaan Hänelle. Jules oli varma, että kun hän vain horjumatta taistelisi maailman pahuutta vastaan ja uhraisi riittävästi Jumalan edestä, Hän kallistaisi lopulta korvansa rukouksille.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 327
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Herran vitsa

ViestiKirjoittaja Kronus » 10.12.2015 15:10

Luostarin suuren kappelin vanhat ovet jysähtivät raskaasti, ja ikiaikaista tomua pölähti ilmaan. Ne munkit, jotka olivat vielä kappelin sivulaivassa lepäämässä, havahtuivat. Muut - loput munkkiveljet sekä muutamat vainoa paenneet papit - olivat jo aiemmin kuulleet vaimeat mutta lähestyvät huutojen ja askelten äänet, ja pysähtyneet hiljaa rukoilemaan, kukin tavallaan. Heidän rukouksiinsa oli juuri vastattu. Vastaus oli kielteinen.

Sitten asiat alkoivat tapahtua nopeasti. Useimmat munkit kääntyivät hermostuneina apottinsa puoleen samalla kun ovet jysähtivät uudelleen. Iäkäs apotti nousi äkkiä ylös ja selvitti ääntään. Hän oli odottanut tätä hetkeä, ja harjoitellut sanansa jo valmiiksi. Hänen tehtävänsä oli valaa uskoa ja rohkeutta veljiinsä tänä pimeyden hetkenä, mutta nyt, juuri sinä hetkenä, hän äkkiä hylkäsikin sen mitä oli suunnitellut sanovansa. Sen sijaan hän huusi “Ei! Pistäkää ne pois!” sille joukolle miehiä, jotka kiirehtivät hakemaan mitä tahansa kättä pidempää. Ovet jysähtivät uudelleen. Muutamat tottelivat apottia, toiset eivät. Suurin osa paikallaolijoista katsoi apottia odottavasti tai anovasti. Apotti aloitti uudelleen, mutta kappelin perällä toiset huusivat, että jotain piti tehdä tai pian he kaikki kuolisivat. Ovet räsähtivät.

Sitten turvallisuusvaliokunnan miehet tunkeutuivat sisään. “Käyttäytykää! Ei väkivaltaa! Tämä on Herran huone!” huusi apotti ja teki kaikkensa rauhoittaakseen niitä jotka vielä kuuntelivat, samalla kun lyhyt kamppailu käytiin kappelin takaosassa. Tunkeutujat kukistivat vastustajansa ylivoimalla. Kun he antautuivat, heidät piestiin armotta. Veri valui noroina kappelin vanhan ja kuluneen kivilattian rakoihin. “Toivottavasti tämä on teille muille opiksi ja pelotteeksi” lausui Jules väelle kappelissa, astellessaan voitettujen yli. “Me tulemme kansan asialla, ja kaikille kansan vihollisille me tuomme vain kauhua ja kuolemaa.” Jules käveli alttaria kohti, otti esiin leimatun asiakirjan ja ilmoitti: “Tämä luostarikiinteistö irtaimistoineen kuuluu kansalliskokouksen päätöksellä Ranskan kansalle, jonka käyttöön se tulee luovuttaa viipymättä. Vatikaanin Kirkko, jonka käytössä kiinteistö on aiemmin ollut, on päättänyt vastustaa kansalliskonventin tahtoa ja kieltäytynyt tekemästä papeistaan valtion ja kansan palvelijoita, mistä syystä Vatikaanin Kirkko ja sen edustajat on luettava kansan vihollisiksi.” Jules laski paperin ja antoi katseensa kiertää kaikkien paikallaolijoiden yli, jatkaen samalla: “Lisäksi, kuten tiedämme, kansan vihollisten kätkeminen ja avustaminen on kuolemalla rangaistava rikos, mikä tarkoittaa sitä että teidät kaikki on turvallisuusvaliokunan nimissä pidätetty, ja toimitetaan vankilaan odottamaan tuomiotanne.”

Seurasi levoton hiljaisuus, ja valiokunnan aseistetut miehet piirittivät paikallaolijat ja alkoivat kirjata ylös heidän nimiään ja virkojaan. Apotti koitti puhumalla rauhoittaa levotonta ja jännittynyttä ilmapiiriä, mutta oli itsekin silminnähden hermostunut. Jules etsi joukosta käsiinsä erään papin ja ilmoitti tyytyväisenä: “Sinua tässä onkin kaivattu. Huomasin että et ollut pidätystä vastustavien joukossa.” Pappi katsoi uhmaavasti Julesia, ja mutisi: “Mokoma verikoira.” Jules laittoi kätensä papin olkapäälle, kumartui lähemmäs ja sanoi virnistäen: “Kuules nyt, senkin saasta. Sinä näit kansan kärsivän ja käänsit selkäsi. Ja vielä kutsut itseäsi Jumalan mieheksi. Mutta nyt minä näytän sinulle mikä on Jumalan tahto. Minä näet annoin sinun paeta. Niin, tämä verikoira olisi voinut napata sinut jo ajat sitten, mutta ei tehnyt sitä. Sillä minä tiesin, että sinä, liero, pakenet ja kätkeydyt, ja kiroat samalla tähän viheliäiseen kohtaloosi kaikki ne jotka vain pystyt.” Jules hymähti. Pappi tuijotti Julesia kasvot punaisina. Jules osoitti kädellään heidän ympärilleen. “Ja nyt, sinun alhaisen sielusi ansiosta, giljotiinilla on näin paljon töitä!”

Pappi raivostui ja menetti itsehillintänsä. Hän löi Julesia nyrkillään. Jules väisti taaksepäin, korjasi äkkiä tasapainonsa, veti veitsen vyöltään ja iski pappia syvälle kylkiluiden väliin. Väkijoukko kohahti kun pappi kaatui lattialle, ja hetken näytti siltä että taistelu alkaisi uudestaan. Mutta turvallisuusvaliokunnan joukot olivat liian suuret ja voimakkaat. Vastarinta olisi turhaa, ja selvästi vaarallista. Muutamat munkit protestoivat ääneen. Myös yksi turvallisuusvaliokunnan miehistä aloitti: “Eihän hän...”, mutta sulki suunsa kun Jules mulkaisi hänen suuntaansa ja toinen mies tyrkkäsi häntä kyynärpäällä.

Apotti oli tyrmistynyt. Hän tiesi jo, ettei mitään ollut tehtävissä, että kaikki oli jo oikeastaan ohi. Hän meni julesin luokse ja katsoi tätä paheksuen. Turvallisuusvaliokunnan miehet olivat valmiina raahaamaan apotin pois, mutta jules salli hänen lähestyä. Hän näki Julesin kaulassa roikkuvan rukousnauhan ja tuhahti: “Sinä, kehtaatkin käyttää krusifiksia. Puhut Jumalan tahdosta, mutta teet pelkkää syntiä.” Jules katsoi arvioiden apottia. hän vastasi: “Et taida ymmärtää mitä minä teen. Maailma on paha ihmisten syntien tähden. Minä puhdistan maailmaa synnistä ja pahuudesta.” “Tekemällä lisää syntiä? Hulluutta!” ärähti apotti, “Kukaan eikä mikään ei pese pois sinun syntejäsi jos hyökkäät Vatikaania vastaan!” “Tiedän” vastasi Jules, “Jumala uhrasi oman poikansa, eikä edes se riittänyt lunastamaan ihmiskuntaa. Muutenhan maailma ei juuri nyt hukkuisi syntiin. Me tuhlasimme Jumalan armon, ja nyt hän on hylännyt meidät. Nyt on siis meidän vuoromme uhrata omastamme, ja minä aion koota riittävän suuren uhrin korvaamaan itsensä Kristuksen uhrin. Siihen mikään ei ole liian kallisarvoista.” “Hulluutta” apotti toisti. “Kadu ja pelasta sielusi, Vapahtajan nimeen, jos vielä voit.” “En” Jules vastasi. “‘Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa?’, kysyy apostoli Markus. Maailmaa hallitsevat tyrannit ja Jumala on poissa. Mutta jos voin sieluni hinnalla saada koko maailman, niin otan sen ja palautan sen takaisin Jumalan käsiin.”

Sitten kaikki lähtivät. Toiset talutettin ulos, toiset raahattiin. Kappeli tyhjeni ja hiljeni. Jäätyäni yksin minä laskeuduin alas kattohirsiltä ja otin taas ihmismuodon. En ollut kuvitellut että ikinä ottaisin childea, että ikinä valitsisin jonkin ihmissielun ja alkaisin vähä vähältä hajottaa ja muokata sitä, ajaakseni sitä kohti ikuista pimeyttä kuin pahainen sikopaimen. Mielen pakottaminen on helppoa, mutta sielu on aivan eri asia. Ja mitä muuta pimeyteen pakotettu sielu voisi muka antaa kuin takaisin sen mitä itse olen antanut sille? Mutta nyt kun näin edessäni sielun, joka jo seisoi pimeyden reunalla ja janosi sen syvyyttä, niin se tuntui suorastaan… johdatukselta.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 327
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Re: Herran vitsa

ViestiKirjoittaja Kronus » 29.12.2015 21:44

Minä seurasin varjoista tuota johdatusta ja Julesia. Seurasin ja odotin, ja näin että juuri muuta ei edes tarvittu. Hirmuhallinto kumottiin kuten yleensä käy. Robespierre joukkoineen vajosi epäsuosioon, syrjäytettiin ja teljettiin vankilaan odottamaan omaa ironista loppuaan: mestausta giljotiinilla. He olivat kaivaneet omat hautansa, ja odottivat pimeiden tyrmien syvyyksissä nyt voimattomina kohtalonsa viimeistä iskua. Robespierre oli jo yrittänyt riistää oman henkensä. Peli oli pelattu ja kaikki selvää. Aivan kuten omalla kohdallanikin, silloin kun päätin oman elämäni ihmisenä.

Tunnistin Julesissa sen saman järkähtämättömän epätoivon, joka sireni mielestä oli ollut minulle ehdottoman tärkeä ja muovaava kokemus ennen siirtymistäni epäkuolleiden joukkoon. Se opettaa miten peruuttamattoman turhaa ja tuskallista ihmiselämä aina lopulta on, sireni sanoo. Enkä voi väittää että oppi olisi mennyt kohdallani hukkaan. Mutta olin aina siihen asti kuvitellut, että sireni oli aikoinaan onnistunut nostamaan sen epätoivon minussa pintaan. Ainakin hän oli ylpeänä ottanut kaiken kunnian siitä. Nyt vasta kun olin sivusta seurannut Julesin matkaa hänen omaan vankila-hautaansa asti, ja sitä miten hän siellä vetäytyi epätoivoisiin rukouksiinsa, näin että tuo tuskallinen tietoisuus oli ihmisen yksin mahdollista saavuttaa. Minä en sitä tehnyt, eikä kukaan muukaan voinut olla sen takana. Siksi Jules oli erityinen: hän sai minut epäilemään jotain mitä oma sireni oli minulle vakuuttanut varmaksi. Ja kumma kyllä, se antoi minulle uudenlaista toivoa.

Julesin elämän viimeisenä iltana minä olin päättänyt olla paikalla. Pimeyden laskeuduttua saavuin hänen sellinsä lohduttoman pienen kalteri-ikkunan luo ja kuuntelin. Tahdoin kuulla mikä olisi hänen viimeinen rukouksensa. Enkä joutunut pettymään. Sinä iltana Jules ei enää pyytänyt Jumalaa vastaanottamaan valmistamaansa uhria, kuten ennen. Hän ei enää pyytänyt Jumalaa korjaamaan maailman kurjuutta ja poistamaan kärsimystä. Ei. Hän oli suunniltaan pelosta ja raivosta. Hän kirosi Jumalan, hän sadatteli Luojaa julmaksi, sadistiseksi, välinpitämättömäksi ja laiminlyöväksi despootiksi. Jules sanoi: “Koko ikäni olen palvellut Sinua ja uskonut Sinuun, ja siihen että vielä kerran Sinä korjaisit vääryydet ja poistaisit pahuuden. Mutta en enää. Tämän elämän viimeisenä päivänä minä kiellän sinut ja otan takaisin kaiken mitä olen antanut! Sillä mitä olen muka siitä saanut? En mitään! Otan takaisin koko uhrin, kuuletko!?” Ja Jules puri nyrkkinsä verille ja vapisevin käsin piirsi verellä edessään seisovaan kiviseinään ylösalaisin käännetyn ristin.

Sen enempää ei tarvittu. Minä tiesin miksi olin kiinnostunut Julesista, ja miksi olin paikalla juuri silloin. Jules oli valmis päättämään elämänsä ja minä olin valmis antamaan hänelle uuden. Livahdin helposti kaltereiden kapeista raoista sisään ja nujersin hänet. Vein hänen verensä ja annoin osan omastani. Tunsin tietysti klaanini perinteet embracen suhteen, olinhan itsekin käynyt ne läpi. Mutta en kokenut tarpeelliseksi - eikä myöskään käytäntö siinä tilanteessa sallinut - haudata Julesia konkreettisesti maahan. Mielestäni siinä tyrmässä hän symbolisesti oli jo haudassaan. Ja se vimma ja raivo joilla hän sieltä itsensä vapautti vähintäänkin vastasivat omia kokemuksiani tuosta vapauttavasta, uuden syntymän kaltaisesta kokemuksesta - syntymästä pimeyden lapseksi.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 327
Liittynyt: 19.11.2009 12:57


Paluu Lontoo 1890

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa