Kirjoittaja Kronus » 10.12.2015 15:10
Luostarin suuren kappelin vanhat ovet jysähtivät raskaasti, ja ikiaikaista tomua pölähti ilmaan. Ne munkit, jotka olivat vielä kappelin sivulaivassa lepäämässä, havahtuivat. Muut - loput munkkiveljet sekä muutamat vainoa paenneet papit - olivat jo aiemmin kuulleet vaimeat mutta lähestyvät huutojen ja askelten äänet, ja pysähtyneet hiljaa rukoilemaan, kukin tavallaan. Heidän rukouksiinsa oli juuri vastattu. Vastaus oli kielteinen.
Sitten asiat alkoivat tapahtua nopeasti. Useimmat munkit kääntyivät hermostuneina apottinsa puoleen samalla kun ovet jysähtivät uudelleen. Iäkäs apotti nousi äkkiä ylös ja selvitti ääntään. Hän oli odottanut tätä hetkeä, ja harjoitellut sanansa jo valmiiksi. Hänen tehtävänsä oli valaa uskoa ja rohkeutta veljiinsä tänä pimeyden hetkenä, mutta nyt, juuri sinä hetkenä, hän äkkiä hylkäsikin sen mitä oli suunnitellut sanovansa. Sen sijaan hän huusi “Ei! Pistäkää ne pois!” sille joukolle miehiä, jotka kiirehtivät hakemaan mitä tahansa kättä pidempää. Ovet jysähtivät uudelleen. Muutamat tottelivat apottia, toiset eivät. Suurin osa paikallaolijoista katsoi apottia odottavasti tai anovasti. Apotti aloitti uudelleen, mutta kappelin perällä toiset huusivat, että jotain piti tehdä tai pian he kaikki kuolisivat. Ovet räsähtivät.
Sitten turvallisuusvaliokunnan miehet tunkeutuivat sisään. “Käyttäytykää! Ei väkivaltaa! Tämä on Herran huone!” huusi apotti ja teki kaikkensa rauhoittaakseen niitä jotka vielä kuuntelivat, samalla kun lyhyt kamppailu käytiin kappelin takaosassa. Tunkeutujat kukistivat vastustajansa ylivoimalla. Kun he antautuivat, heidät piestiin armotta. Veri valui noroina kappelin vanhan ja kuluneen kivilattian rakoihin. “Toivottavasti tämä on teille muille opiksi ja pelotteeksi” lausui Jules väelle kappelissa, astellessaan voitettujen yli. “Me tulemme kansan asialla, ja kaikille kansan vihollisille me tuomme vain kauhua ja kuolemaa.” Jules käveli alttaria kohti, otti esiin leimatun asiakirjan ja ilmoitti: “Tämä luostarikiinteistö irtaimistoineen kuuluu kansalliskokouksen päätöksellä Ranskan kansalle, jonka käyttöön se tulee luovuttaa viipymättä. Vatikaanin Kirkko, jonka käytössä kiinteistö on aiemmin ollut, on päättänyt vastustaa kansalliskonventin tahtoa ja kieltäytynyt tekemästä papeistaan valtion ja kansan palvelijoita, mistä syystä Vatikaanin Kirkko ja sen edustajat on luettava kansan vihollisiksi.” Jules laski paperin ja antoi katseensa kiertää kaikkien paikallaolijoiden yli, jatkaen samalla: “Lisäksi, kuten tiedämme, kansan vihollisten kätkeminen ja avustaminen on kuolemalla rangaistava rikos, mikä tarkoittaa sitä että teidät kaikki on turvallisuusvaliokunan nimissä pidätetty, ja toimitetaan vankilaan odottamaan tuomiotanne.”
Seurasi levoton hiljaisuus, ja valiokunnan aseistetut miehet piirittivät paikallaolijat ja alkoivat kirjata ylös heidän nimiään ja virkojaan. Apotti koitti puhumalla rauhoittaa levotonta ja jännittynyttä ilmapiiriä, mutta oli itsekin silminnähden hermostunut. Jules etsi joukosta käsiinsä erään papin ja ilmoitti tyytyväisenä: “Sinua tässä onkin kaivattu. Huomasin että et ollut pidätystä vastustavien joukossa.” Pappi katsoi uhmaavasti Julesia, ja mutisi: “Mokoma verikoira.” Jules laittoi kätensä papin olkapäälle, kumartui lähemmäs ja sanoi virnistäen: “Kuules nyt, senkin saasta. Sinä näit kansan kärsivän ja käänsit selkäsi. Ja vielä kutsut itseäsi Jumalan mieheksi. Mutta nyt minä näytän sinulle mikä on Jumalan tahto. Minä näet annoin sinun paeta. Niin, tämä verikoira olisi voinut napata sinut jo ajat sitten, mutta ei tehnyt sitä. Sillä minä tiesin, että sinä, liero, pakenet ja kätkeydyt, ja kiroat samalla tähän viheliäiseen kohtaloosi kaikki ne jotka vain pystyt.” Jules hymähti. Pappi tuijotti Julesia kasvot punaisina. Jules osoitti kädellään heidän ympärilleen. “Ja nyt, sinun alhaisen sielusi ansiosta, giljotiinilla on näin paljon töitä!”
Pappi raivostui ja menetti itsehillintänsä. Hän löi Julesia nyrkillään. Jules väisti taaksepäin, korjasi äkkiä tasapainonsa, veti veitsen vyöltään ja iski pappia syvälle kylkiluiden väliin. Väkijoukko kohahti kun pappi kaatui lattialle, ja hetken näytti siltä että taistelu alkaisi uudestaan. Mutta turvallisuusvaliokunnan joukot olivat liian suuret ja voimakkaat. Vastarinta olisi turhaa, ja selvästi vaarallista. Muutamat munkit protestoivat ääneen. Myös yksi turvallisuusvaliokunnan miehistä aloitti: “Eihän hän...”, mutta sulki suunsa kun Jules mulkaisi hänen suuntaansa ja toinen mies tyrkkäsi häntä kyynärpäällä.
Apotti oli tyrmistynyt. Hän tiesi jo, ettei mitään ollut tehtävissä, että kaikki oli jo oikeastaan ohi. Hän meni julesin luokse ja katsoi tätä paheksuen. Turvallisuusvaliokunnan miehet olivat valmiina raahaamaan apotin pois, mutta jules salli hänen lähestyä. Hän näki Julesin kaulassa roikkuvan rukousnauhan ja tuhahti: “Sinä, kehtaatkin käyttää krusifiksia. Puhut Jumalan tahdosta, mutta teet pelkkää syntiä.” Jules katsoi arvioiden apottia. hän vastasi: “Et taida ymmärtää mitä minä teen. Maailma on paha ihmisten syntien tähden. Minä puhdistan maailmaa synnistä ja pahuudesta.” “Tekemällä lisää syntiä? Hulluutta!” ärähti apotti, “Kukaan eikä mikään ei pese pois sinun syntejäsi jos hyökkäät Vatikaania vastaan!” “Tiedän” vastasi Jules, “Jumala uhrasi oman poikansa, eikä edes se riittänyt lunastamaan ihmiskuntaa. Muutenhan maailma ei juuri nyt hukkuisi syntiin. Me tuhlasimme Jumalan armon, ja nyt hän on hylännyt meidät. Nyt on siis meidän vuoromme uhrata omastamme, ja minä aion koota riittävän suuren uhrin korvaamaan itsensä Kristuksen uhrin. Siihen mikään ei ole liian kallisarvoista.” “Hulluutta” apotti toisti. “Kadu ja pelasta sielusi, Vapahtajan nimeen, jos vielä voit.” “En” Jules vastasi. “‘Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi vahingon sielullensa?’, kysyy apostoli Markus. Maailmaa hallitsevat tyrannit ja Jumala on poissa. Mutta jos voin sieluni hinnalla saada koko maailman, niin otan sen ja palautan sen takaisin Jumalan käsiin.”
Sitten kaikki lähtivät. Toiset talutettin ulos, toiset raahattiin. Kappeli tyhjeni ja hiljeni. Jäätyäni yksin minä laskeuduin alas kattohirsiltä ja otin taas ihmismuodon. En ollut kuvitellut että ikinä ottaisin childea, että ikinä valitsisin jonkin ihmissielun ja alkaisin vähä vähältä hajottaa ja muokata sitä, ajaakseni sitä kohti ikuista pimeyttä kuin pahainen sikopaimen. Mielen pakottaminen on helppoa, mutta sielu on aivan eri asia. Ja mitä muuta pimeyteen pakotettu sielu voisi muka antaa kuin takaisin sen mitä itse olen antanut sille? Mutta nyt kun näin edessäni sielun, joka jo seisoi pimeyden reunalla ja janosi sen syvyyttä, niin se tuntui suorastaan… johdatukselta.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou