Enkeleistä ja pimeydestä

Sabbatpeli viktoriaanisessa Lontoossa.

Enkeleistä ja pimeydestä

ViestiKirjoittaja Kronus » 12.08.2016 11:39

Kynttilät valaisivat öistä kappelia pehmeästi. Ulkomaailman äänet eivät tunkeutuneet seinien läpi. Sen hiljaisuutta rikkoi vain vaimea ääni rippikopin uumenista, sekä vanhan oven saranoiden vaimea narahdus.

“...minä päästän sinut synneistäsi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” lausui Isä Williams, sulki silmänsä ja hieroi väsyneenä nenänvarttaan. Rippikopin koristeellisen ritilän läpi hän haistoi alkoholin asiakkaansa hengityksessä. Näin myöhään palvellessaan Isä Williams ei kysellyt asiakkaidensa nimiä ja vältti painamasta kasvoja mieleensä, mutta ikäväkseen hän oli jo oppinut tunnistamaan monet heistä hajun perusteella.

Mies kiitti, ja sitten Isä Williams kuuli kuinka tämä kompuroi kolistellen ulos ahtaasta kopista. Isä Williams ei pitänyt kiirettä noustakseen itse ulos. Hän ei oikeastaan halunnut nähdä miestä. Hän tiesi että saisi haistaa hänet jälleen viikon kuluttua, ja kuulla hänen tunnustavat ne samat synnit jotka hän tunnusti joka viikko. Aikaa pelatakseen Isä Williams lausui vielä hiljaisen rukouksen, ja tunsi pienen pistoksen omassatunnossaan. Hän tiesi tehneensä sen vain vältelläkseen lähimmäisensä kohtaamista. Hän oli rukoillut ettei hänen tarvitsisi enää vapauttaa tätä miestä näistä synneistä.

Isä Williams suoristi hitaasti selkäänsä noustakseen kun hän yhtäkkiä jähmettyikin paikoilleen. Jokin oli pielessä. Hän vaistosi sen. Hän kuunteli kappelin ääniä. Hän ei kuullut miehen horjuvia askeleita kivisellä lattialla. Hän oli juuri kuullut liikettä kopin ulkopuolelta, mutta millaista? Äänessä oli ollut jotain vierasta, jotain äkillistä ja uhkaavaa. Ja nyt ei kuulunut enää mitään. Isä Williams tarttui ovenkahvaan ja tunsi kuinka jotakin puristui tiiviisti ovea vasten ulkopuolelta, estäen sen aukeamisen. Jotakin kylmää ja kammottavaa livahti sisään oven raosta ja kosketti hänen kättään. Se alkoi nopeasti puristua kahvan ja hänen kätensä ympärille. Isä Williams repäisi äkkiä kätensä irti. Hän koitti kääntyä ja paeta, mutta kopissa ei ollut tilaa edes nousta seisomaan. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä hämärässä tuijottamaan tuota muodotonta mutta elävää kammotusta joka esti häntä pakenemasta, samalla kun sydän hänen rinnassaan takoi kuin olisi myös pyrkinyt ulos vankilastaan.

Sitten Isä Williams kuuli kuinka joku astui sisään toiseen koppiin. Ritilän läpi hän näki vain etäistä valon kajoa ja sitä vasten liikkuvan varjon. Toisen kopin ovi sulkeutui ja valo kaikkosi. Muodoton kylmyys oli jähmettynyt aloilleen oven ja kahvan ylle, ja näytti nyt vain varjolta muun hämärän joukossa, niinkuin se ei olisi ikinä liikkunut luonnon vastaisesti kiemurrellen. Mutta mikään valo ei sitä langettanut. Sitten kuului ääni toisesta kopista.

“Isä, minä olen tehnyt syntiä, enkä ole ripittäytynyt pitkään, pitkään aikaan.”

Isä Williams nielaisi. Ääni oli tavallinen miehen ääni, mutta siinä piili jotain vaarallista ja voimakasta. Virke kuulosti miltei uhkaukselta. Ääni ei ollut Isä Williamsille tuttu. Tämä oli hullua. Yhtäkkiä hän oli joutunut keskelle painajaista. Hän yritti ravistaa itsensä hereille, mutta se ei auttanut.

“No?” ääni kysyi. “Etkö aio kysyä millaista syntiä olen tehnyt?”

Isä Williams selvitti kurkkuaan varovasti.

“Mitä sinä olet tehnyt, lapseni?” hän vastasi. Hänen äänensä vapisi hiukan, mutta tuntui silti paremmalta puhua. Ehkä hänelle selviäisi mitä oikein oli tekeillä.

“Kuten sanoin, viimeisestä ripistäni on pieni ikuisuus” ääni vastasi. “Minulla ei ole koko yötä aikaa, enkä ehdi luetella kaikkea, mutta ainakin olen murhannut. Mahtaako Jumala ikinä antaa minulle sitä anteeksi?”

Isä Williamsin sydän alkoi taas jyskyttää nopeammin. Nyt hän halusi tietää kenen kanssa oikein puhui ja mitä hänen kappelissaan tapahtui.Hän vastasi nopeasti:

“Se on suuri synti. Sinun pitää rukoilla Neitsyttä ja pohtia miksi teit sen. Kun todella kadut, kaikki on mahdollista. Rakasta vihamiestäsi, sillä Jumala on rakkaus.”

“No sepä yksinkertaista!” vastasi ääni ivallisesti. “Mutta tarkoitin oikeastaan että aikooko Jumala ikinä päättää pitääkö hän minusta vai ei.”

“Kristus tuomitsee meidät kaikki tuonpuoleisessa, kunkin ansionsa mukaan“ vastasi Isä Williams. Hän olisi pitänyt koko juttua huonona pilana, ellei voimakas pelko olisi tykyttänyt koko ajan hänen mielessään. Hän tuijotti vierasta, selittämätöntä varjoa, joka peitti nyt ovenkahvan ja näytti mahdollisimman viattomalta.

“Minä en ole kuollut viimeiseen sataan vuoteen, enkä aio kuolla tästedeskään. Minä katsos tuhlasin sieluni kauan sitten Kristuksen nimeen ja nyt olen epäkuollut. Niin että milloin siis luulet että Kristus aikoo päättää minun kohtalostani?”

Mitä hulluutta tämä on, ajatteli Isä Williams. Ääni tuntui edelleen jotenkin uhkaavalta ja oli ilmeisesti vakavissaan. Isä Williams päätti ettei halunnut ruveta väittelemään miehen kanssa.

“Mitä tahansa sinulle on tapahtunutkin, se on viime kädessä Herran tahto, osa suurempaa suunnitelmaa. Toivon että sinä kadut ja rukoilet...”

“Siinäpä se” ääni keskeytti. “Onko tämä kaikki todella Jumalan suunnitelmaa? Jumalako päätti että minusta on tultava hirviö ja tapettava, kunnes olen tappanut kaikki syntiset maan päältä? Kuka sitten teki ihmisistä niin syntisiä, ellei Jumala itse? Varsin julma suunnitelma, eikö sinustakin?”

“Jumala ei halua sinun tappavan ketään!” Isä Williams protestoi. Sitten hän huomasi korottaneensa äsken ääntään. Hänen kämmenensä olivat hiestä kosteat. Hän yritti rauhoittaa hermojaan. Hän oli loukussa ja vapaaksi päästäkseen hän tarvitsisi hoksottimiaan.

“...Ja se onkin toinen vaihtoehto” ääni jatkoi. “Että se ei ollut osa mitään suurta suunnitelmaa, että Jumalalla ei ole mitään suunnitelmaa. Ehkä Jumala ei pätkääkään välitä meistä ja kaikki krusifiksit ja alttaritaulut ja katedraalit ovat monumentteja kylmälle, välinpitämättömälle tyhjyydelle.”

Isä Williamsin kurkkua kuristi. Hän halusi pitää keskustelun käynnissä. Hän ei ollut varma mitä muita vaihtoehtoja hänellä oli, mutta ne eivät vaikuttaneet ollenkaan hyviltä. Hän yritti vastata jotain nopeasti. Hän oli ennenkin puhunut pahuuden ongelmasta ja kaikkivoipuuden paradoksista, mutta nyt hänen hermostunut mielensä ei suostunut muodostamaan yhtään vakuuttavaa argumenttia. ”Joskus tarvitaan jokin määrä pahaa ennen kuin lopullinen tulos on hyvä” hän sai sanotuksi.

Hetken aikaa oli hiljaista. Sitten ääni vastasi: “Kenties. Uskotko sitten, että joskus tarvitaan paljon pahuutta jotta saadaan aikaan paljon hyvää?”

Isä Williams harkitsi kuumeisesti. Kysymys tuntui ansalta. Mutta siksikö, että kaikki mitä ääni sanoi oli jossain määrin uhkaavaa? Isä Williams ei halunnut missään nimessä siunata pahuutta, ei ainakaan tämän henkilön kanssa.

Mutta sitten ääni vaihtoi aihetta: “Oletko kuullut siitä enkelistä joka on näyttäytynyt täällä Lontoossa? Uskotko että se todella on enkeli?”

Isä Williams oli kuullut East Endin enkelistä. “Kyllä, uskon että se voi todella olla oikea enkeli” hän sanoi. Juuri nyt hän tunsi olevansa pahuuden saartama, ja se sai hänet uskomaan myös korkeampaan hyvyyteen, tai ainakin toivomaan.

“Hmmh...” kuului ritilän toiselta puolelta. Ääni harkitsi hetken. “Se voi olla myös… langennut enkeli” ääni totesi. “Oletko ajatellut sitä? En tarkoita Saatanaa tai demonia, varsinaisesti. Mutta tämä maailma on paha. Ehkä niin paha, että edes mikään Herran lähettämä siunaus ei pysy puhtaana, vaan saastuu tänne saapuessaan. Vaikka enkeli olisi täynnä valoa ja laupeutta, mitä siitä on enää jäljellä sitten kun se on tullut kosketuksiin tämän maailman kanssa?”

Isä Williams ravisti päätään. “Ei, enkeli on puhdas” hän sanoi. Kyllä, hän tiesi että maailma oli paha, mutta tuohon hän ei uskonut. “Jumala on suurempi kuin me voimme ymmärtää, ja rakkaus on Hänen valtansa. Kristuksen uhri on siitä meille merkki.” Sen sanominen ääneen tuntui hyvältä ja Isä Williams sai takaisin palan rohkeuttaan.

“Niinkö?” vastasi ääni, ja tuo yksi sana oli niin ivallinen ja pilkkaava että se sai epäilyksen taas kalvamaan Isä Williamsin rohkeutta. Ääni jatkoi: “Ehkä enkeli on tosiaan puhdas, tai ehkä sillä ei ole edes merkitystä. Ehkä enkeli on lähetetty Jumalan luota, mutta ei meitä pelastamaan. Ehkä se onkin lähetetty tekemään tästä kaikesta loppu. Ehkä tuomiopäivä tulee nyt. Se olisikin jo myöhässä pikemmin kuin aikaisessa.”

Isä Williams tarttui rukousnauhaansa kun ajatukset viimeisestä tuomiosta nousivat hänen mieleensä. Hän ajatteli syntejään, joista kerran joutuisi tuomiolle. Häntä pelotti, mutta nyt aivan eri syystä kuin äsken. “Olkoon niin, jos on” hän sanoi, nyt täysin vakaalla äänellä. Jokin antoi nyt hänelle voimaa kohdata vieraat kauhut joiden keskelle hän oli joutunut. “Jos viimeinen tuomio saapuu, on niin Herra tarkoittanut. Me emme voi muuta kuin luottaa Vapahtajaan.”

Hänen puhekumppaninsa oli tovin hiljaa ja Isä Williams vaistosi että jokin muutos oli tapahtunut myös ritilän toisella puolella. “Kyllä voimme” kuului lopulta. “Minä ainakin voin tehdä jotain muuta kuin odottaa. Minä olen odottanut jo tarpeeksi. Jos se enkeli on lähetetty tekemään Herran työtä, niin sen on jo aika pistää toimeksi. Minä laitan siihen vauhtia. Jos sillä todella on viesti Jumalalta maailmalle niin minä laitan ihmiset kuuntelemaan. Jos se tuo tuomion, minä laitan sen täytäntöön. Sittenpähän nähdään millainen enkeli meille on lähetetty, ja mitä Jumala meiltä vielä tahtoo.”

Samassa Isä Williams kuuli kuinka hänen puhekumppaninsa nousi ja poistui kopista. Etäinen valo kajasti taas hetken ritilän läpi ja kaikkosi sitten. Isä Williams ehti juuri nähdä, miten varjo ovenkahvan päältä vetäytyi nopeasti ja hävisi oven toiselle puolelle. Hän epäröi hetken ja tarttui sitten kahvaan. Hän avasi oven ja tukahduttava pimeys tulvi hänen ylitseen. Isä Williams tunsi tukehtuvansa ja räpiköi sokkona ulos kopista ja kaatui kiviselle lattialle.

Kun pimeys hälveni Isä Williams näki kappelinsa. Hänen vierellään makasi mies, jonka hän oli juuri ehtinyt päästää synneistään. Isä Williams nousi hitaasti, tietäen ettei hän voinut tehdä enempää miehen hyväksi. Miehen värittömät kasvot toijottivat elottomina korkealle kattoon, missä haalistuneet ja rapistuneet enkelit tuijottivat takaisin, siivet levitettyinä, jähmettyneinä taivaan ja maan välille.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 327
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Paluu Lontoo 1890

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa