Hall Place and Gardens, kartano armon ulkopuolella

Sabbatpeli viktoriaanisessa Lontoossa.

Hall Place and Gardens, kartano armon ulkopuolella

ViestiKirjoittaja kardinaali » 15.08.2016 10:05

Hall Place and Gardens oli rakennettu 1600-luvulla. Se oli yksi Tudor-tyylin taidonnäytteitä hämmästyttävine yksityiskohtineen. Kartanon punatiiliseen päärakennukseen liittyi saumattomasti mustavalkoinen länsisiipi, jonka päädyssä kohosi kahdeksankulmainen shakkinappulaa muistuttava torni. Kartanon ympärillä levittäytyivät laajat puutarhat. Julkisivun puolella päärakennuksen edustalla oli pensasleikkausten puutarha. Erilaiset eläinten muotoon leikatut pensaat muodostivat sokkeloita, joiden sekaan oli piilotettu valkoisia penkkejä. Varsinainen pensaslabyrintti sijaitsi kartanon itäpäädyssä. Labyrintin takaa nurmikko laski kuoppaan, jonne oli rakennettu keinotekoinen lampi. Se oli liian pieni taimenten kasvatukseen, mutta lammessa uiskenteli muutama pulska hopearuutana. Kartanon takapiha oli vaikuttavien hedelmäpuiden ja marjapensaiden pyhättö. Siellä kypsyivät erilaiset omenat, päärynät ja luumut tyylikkäästi hoidetuissa puissa. Viinimarjat ja karviaispensaat reunustivat hedelmätarhaa. Ja hedelmätarhan kyljessä sijaitsi itämaisia vaikutteita saanut yrttitarha. Sen kapeat, valkoisesta kivimurskeesta rakennetut käytävät muodostivat geometrisiä kuvioita keskelleen jäävistä yrttipenkeistä. Kartano maineen olisi ollut vaikuttava näky kenelle tahansa vierailijalle. Mutta viime aikoina siitä oli tullut pelon ja epätoivon symboli niille, jotka tiesivät sen sisälleen kätkemistä kauhuista.

Kartano kohosi tummana ja uhkaavana yötaivasta vasten, kun yksinäinen hevoskärry lähestyi sen rautaisia portteja. Ikkunoista kajasti ulos oranssia valoa, mikä kertoi siitä, ettei kaasuvalojen valaisemassa kartanossa vielä suinkaan nukuttu. Kärryt pysähtyivät ja odottivat, että vartijat avasivat portin. Sitten ne nytkähtivät hitaasti liikkeelle ja ajoivat suoraan pääovelle. Kaksi uniformuun pukeutunutta ajajaa ja kaksi ulko-ovella seisonutta vartijaa avasivat katettujen kärryjen sivuoven. Eleanor Brown räpytteli silmiään. Hänen kaksi seuralaistaan, nuori nainen ja keski-ikäinen mies, empivät ja odottivat, että Eleanor astuisi vaunuista ulos ensimmäisenä. Matka Lontoosta oli kestänyt kaksi tuntia ja sinä aikana Eleanorin seuralaiset olivat pelotelleet hänet puolikuoliaaksi kertoessaan heidän määränpäästään. Nainen ja mies oli vangittu rikoksista, joita he eivät omien sanojensa mukaan olleet tehneet, ja nyt heidät oli siirretty tutkintavankeudesta kartanoon. Eleanor puolestaan oli joutunut vangiksi kymmenen shillingin tähden. Se oli ollut typerää.

Hänen naapurinsa oli edellisenä päivänä tullut kotiin viiden kilon kinkku ja ginipullo mukanaan ja kertonut, että East Endilla oli lääkäri, joka antoi kymmenen shillinkiä niille, jotka suostuivat terveystarkastukseen. Koko kertomus kuulosti järjettömältä, mutta kymmenen shillingin vuoksi Eleanor oli valmis ottamaan selvää, mistä oli kyse. Hänen suureksi ihmeekseen naapuri oli ollut oikeassa. Moni muukin vahvisti kertomuksen ja niin Eleanor oli ilmoittautunut terveystarkastukseen. Hän ei oikeastaan tiennyt mikä oli mennyt vikaan, mutta äkkiä ystävällisen oloinen lääkäri oli muuttunut varautuneeksi ja käskenyt Eleanoria odottamaan huoneessa. Eleanor oli odottanut ja lopulta oven oli tullut avaamaan kaksi poliisia. Eleanorille ei ollut annettu mitään selitystä siitä, miksi hänet oli pidätetty. Hänet oli vain työnnetty hevosvaunuihin kahden muun vangin kanssa ja lähdetty kuljettamaan vankilaksi muutettuun kartanoon.

”Tulkaa ulos vaunuista ja pitäkää kätenne kokoajan näkyvillä”, komensi toinen vartija, kun yksikään vanki ei näyttänyt aikovan nousta vaunujen kyydistä. Eleanor katsoi seuralaisiaan ja rohkaisi sitten mielensä. Ei heillä ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin totella. Hän nousi vaunuista ja nainen ja mies seurasivat häntä. Ulkona Eleanor huomasi kauhukseen, että vartijat olivat aseistautuneita. Heidät kuljetettiin korkeita kivirappusia pitkin ylös kuistille, josta kaksoisovet avautuivat aulaan.
Aulan shakkiruutulattia kiilsi oranssin ja kullan sävyissä kaasuvalokynttelikköjen loisteesta. Aulan molemmin puolin nousivat mahonkiset portaikot ylös parvelle, jossa Eleanor näki rivin vartijoita seisovan ja tarkkailevan heitä. Portaikkojen väliin oli rakennettu mahonkinen vastaanottotiski, jonka takana nuokkui nuori nainen. Nainen havahtui hereille uusien vankien tullessa ja kaivoi nopeasti esiin pinon papereita.

”Herra Levi ja neiti Salazar on siirretty tänne tutkintavankeudesta”, yksi vartija ilmoitti osoittaen nuorta naista ja keski-ikäistä miestä. Vastaanottotiskin takana oleva nainen selasi nopeasti paperipinoa ja löysi pian etsimänsä.
”Heidät on määrä sijoittaa itäsiipeen, herra Levi toisen kerroksen miestenpuolelle ja neiti Salazar kolmannen kerroksen naisten puolelle”, nainen sanoi. Kaksi parvella ollutta vartijaa laskeutuivat portaat alas ja viittoivat Eleanorin seuralaisia mukaansa.
”Onko minun veljeni täällä?” Nuori nainen, ilmeisesti hänen nimensä oli Salazar, kysyi uhmakkaalla äänellä. Hän ei saanut vastausta.
”Te tulette katumaan tätä, senkin pirut. Minun perheeni ei jätä teitä rauhaan, ennen kuin minut ja veljeni on löydetty!” Hän huusi samalla kun toinen vartija tarttui häneen kovakouraisesti ja alkoi raahata häntä ylös portaita.
”Minun isäni lähettää lohikäärmeet repimään teidät!” Nainen kiljui portaikosta.

Eleanor nielaisi hermostuneena. Nainen oli vaatteiden perusteella yläluokkaa, kenties aatelinen. Hänen uhkauksellaan saattoi olla jotain merkitystäkin. Mutta entä Eleanor itse? Hän oli vain irlantilaistaustainen tehdastyöläinen East Endilta. Kukaan ei kaivannut häntä, tuskin edes hänen kelvoton miehensä, joka mitä todennäköisimmin ei edes humalaltaan huomaisi vaimonsa katoamista.

”Tämä nainen on otettu huostaan tohtori Belzmannin klinikalta”, vartija sanoi sitten ja osoitti Eleanoria. Nyt, kun Eleanorin seuralaiset olivat poissa, hän kävi entistä hermostuneemmaksi. Mitä hänelle oikein aiottiin tehdä?
”Aivan”, vastaanottotiskin takana oleva nainen sanoi ja tuijotti Eleanoria kuin jotain kummajaista. Sitten nainen kaivoi esille puhtaan lomakkeen ja mustekynän.
”Mikä on teidän nimenne, neiti?” Hän kysyi Eleanorilta.
”Eleanor Brown, ja minä olen rouva”, Eleanor vastasi varovasti.
”Onko teillä lapsia, rouva Brown?” Nainen kysyi nopeasti. Eleanor hämmästyi kysymystä, sillä siihen sisältyi epämääräistä pelokkuutta.
”E-ei”, Eleanor vastasi ja tunsi punastuvansa. Hän oli katolilainen ja lapsettomuus oli hänelle häpeä. Hän ei tiennyt, miksi Jumala ei ollut siunannut häntä ja hänen miestään lapsilla, mutta Eleanor ei ollut siinä asemassa, että olisi kyseenalaistanut Herran päätöstä.
Nainen nyökkäsi ja kirjoitti jotain lomakkeelle. Eleanorin sydän hakkasi ja kämmenet hikosivat. Lopulta hän ei enää voinut olla hiljaa:
”Kuulkaa, minä olen irlantilainen, mutta minä en ole terroristi. Jumalan nimeen, minä en ole tehnyt mitään väärää.”
Vastaanottotiskin takana istuva nainen katsahti häntä kysyvästi, mutta ei vastannut mitään. Kaikki olivat hiljaa ja Eleanor tajusi, ettei tulisi saamaan vastauksia. Hän tunsi itsensä epätoivoiseksi.
”Mikä on syntymäaikanne, rouva Brown?” Nainen kysyi sitten katse lomakkeessa.
”E-en tiedä tarkkaan”, Eleanor aloitti ja tunsi taas punastuvansa häpeästä. ”Mutta minut on kastettu toukokuussa 1880, äitini mukaan olin silloin pariviikkoinen.”
”Oletteko lukutaitoinen?” Nainen kysyi sitten.
”Olen”, Eleanor vastasi nöyrästi. Nainen kirjoitti jotain lomakkeeseen.
Kysymykset seurasivat toisiaan. Eleanoria alkoi väsyttää ja hän tunsi jalkansa heikoiksi. Häntä pelotti edelleen, mutta väsymys alkoi viedä voiton pelosta. Lopulta virkailija näytti saaneen työnsä valmiiksi. Hän laski kynän pöydälle ja puhui yhdelle vartijalle:
”Viekää nainen länsisiipeen peseytymään ja vaihtamaan vaatteet. Minä menen herättämään tohtorin, hän haluaa nähdä kaikki vangit henkilökohtaisesti heti heidän saavuttuaan.”

Vartija nyökkäsi ja ositti Eleanorille oikealla puolella olevaa tummaa, puista ovea.
”Mutta ette te voi vangita minua!” Eleanor protestoi. ”Minä en ole tehnyt mitään väärää!”
Vastaukseksi hän sai vain lujan iskun selkäänsä hänen takanaan kulkevalta vartijalta. Eleanor irvisti kivusta ja nieli kyyneleensä. Hän lähti kuuliaisesti vartijoiden matkaan.

He kulkivat pitkin koristeellisia käytäviä. Tummansininen samettimatto oli jo hiukan kulunut ja seinillä palavat kynttilälampetit olivat hämähäkinseittien peittämät. Kartano oli kammottava niin monella tavalla, ettei Eleanor edes tiennyt mitä pelätä. Kun he kääntyivät kulman ympäri, hän kuitenkin näki jotain järkyttävää: hirviön joka seisoi ikkunan edessä tuijottamassa ulos. Eleanor haukkoi henkeään. Hirviö ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota ja Eleanorista vaikutti siltä, että sille oli tehty jotain. Aivan kuin sen järki, jos sillä sellaista edes oli ollut, oli viety siltä. Se muistutti ihmistä, mutta Eleanor ei olisi ikipäivänä erehtynyt luulemaan sitä ihmiseksi. Vartija tuuppi Eleanoria eteenpäin, kun tämä jäi peloissaan tuijottamaan otusta. Eleanorin sydän hakkasi. Millaiseen Helvetin esikartanoon hänet oikein oli tuotu?

Eleanor vietiin alas kellarikerrokseen. Sen seinät olivat joskus olleet harmaata kiveä, mutta nyt ne oli rapattu steriilin valkoisiksi. Lattia oli päällystetty kahdeksankulmaisilla kaakeleilla. Koko kellari vaikutti modernimmalta kuin kartanon ylemmät kerroksen. Etäisestä huminasta Eleanor saattoi päätellä, että jossain oli käynnissä iso kone, joka tuotti elektrisiteettiä. Seinillä paloi kuitenkin kaasuvalolampetit, joten Eleanor ei tiennyt, mihin elektrisiteettiä tarvittiin.

Vartija saattoi hänet metalliselle ovelle, jonka luona odotti naispuolinen vartija. Nainen avasi oven pukuhuoneeseen, jossa kaksi muuta naisvartijaa kamppaili vaatteita pois kolmannen naisen päältä. Eleanor kauhistui. Kolmas nainen sähisi ja yritti purra vartijoita. Se olikin hirviö, eikä nainen.

”Riisu vaatteesi ja mene peseytymään”, vartija sanoi Eleanorille ikään kuin ei edes huomaisi edessään käytävää tappelua. ”Sen jälkeen tulet takaisin tänne ja puet nämä uuden vaatteet päällesi.” Hän jatkoi osoittaessaan harmaata vaatepinoa puisella penkillä.
Eleanor oli liian peloissaan väittääkseen vastaan. Hän halusi kauas hirviöstä. Hän riisuutui nopeasti ja kiirehti pesutilaan. Kellarissa oli viileää ja Eleanor oli kiitollinen huomatessaan, että pesutiloissa oli iso padallinen kiehuvan kuumaa vettä. Hän sekoitti pesuveden emaliseen vatiin ja otti seinältä aidon pesusienen. Hetkeksi aikaa Eleanor ehti unohtaa pelkonsa. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut peseytynyt niin ylellisillä välineillä. Saippuakin tuoksui hyvälle. Jos ruoka oli täällä yhtä ylellistä, ei vankeudessa ehkä sittenkään ollut mitään valittamista.

Mutta sitten Eleanorin kauhuksi hirviönainen tuli pesutilaan. Naisen tukka hapsotti kasvoilla ja hän ontui toista jalkaansa. Nainen mulkoili Eleanoria ja meni pärskyttämään kylmää vettä kasvoilleen.
”No”, hirviönainen sanoi sitten selvällä englannilla. ”Miksi sinä olet täällä?”
Eleanor järkyttyi tajutessaan, että nainen puhui. Hän tuijotti naista ja ravisti sitten päätään.
”En tiedä”, Eleanor vastasi.
”Oletko sinä ihminen?” Nainen kysyi epäilevästi. Eleanor tuijotti häntä kauhuissaan ja nyökkäsi sitten.
Nainen tuli aivan Eleanorin viereen ja katsoi häntä viekkaasti. Hänen silmänsä eivät paljastaneet mitään muuta kuin vihaa ja selittämätöntä nälkää.
”Ehkä sinä oletkin täällä minua varten”, hirviönainen sanoi ja paljasti Eleanorin kauhuksi pitkät kulmahampaansa. Nainen teki nopean hyökkäyksen Eleanoria kohti, mutta Eleanor oli nopeampi. Hän ei edes ajatellut mitä teki. Salamannopeasti hän heitti pesuvedet emalivadista hirviönaisen päälle ja löi naista tyhjällä vadilla niin lujaa kuin jaksoi. Nainen perääntyi ja kirkui kivusta. Eleanorkin kirkui. Vartijat juoksivat pesuhuoneeseen ja huusivat. He raahasivat Eleanorin väkivalloin ulos huoneesta ja telkesivät hirviönaisen sisään.

”Kuivaa itsesi ja pue vaatteet yllesi”, toinen vartija komensi tehostaen uhkaustaan kummallisella patukalla, jonka pinnassa väreili elektrisiteetti.
Eleanor totteli nopeasti. Hän veti ylleen pitkän pumpulimekon, jalkaansa huopaiset tossut ja sitoi puuvillaisen huivin hiuksiinsa. Sitten vartijat lähtivät kiikuttamaan häntä takaisin ylempiin kerroksiin.
Kukaan ei puhunut Eleanorille, ennen kuin hänet vietiin pieneen lääkärin tutkimushuoneeseen. Siellä odotti tohtori Belzmann yhtä ystävällisen oloisena kuin East Endillakin.

”Tervetuloa, Eleanor. Toivottavasti sinua on kohdeltu hyvin”, lääkäri sanoi ja viittoi samalla Eleanoria istuutumaan. Tilanne oli Eleanorin mielestä kammottava.
”Minulta on riistetty vapauteni ja vaatteeni ja joku hirviö meinasi tappaa minut”, Eleanor protestoi.
Tohtori Belzmann ei vastannut. Sen sijaan hän kutsui viereisestä huoneesta luokseen nuoren juutalaismiehen, joka selvästi oli tohtorin assistentti. Mies haukotteli. Tohtori antoi miehelle jotain ohjeita ja kääntyi sitten puhumaan Eleanorille.
”No niin, seuraavaksi me otamme sinusta muutaman verikokeen, sitten saat vankinumerosi ja sen jälkeen vartijat ohjaavat sinut makuusaliin. Jos sinulla on nälkä, voimme varmaankin hankkia jotain pientä yöpalaa.”
”Miksi minut on vangittu?” Eleanor kysyi epätoivoisesti. Itku ei ollut kaukana.
”Rakas lapsi”, tohtori Belzmann naurahti. ”Sinä olet liian vaarallinen kulkemaan kaduilla. Ja lisäksi me haluamme selvittää, miksi sinä olet niin erityinen.”
”Mutta… minä olen vain tavallinen tehdastyöläinen”, Eleanor nyyhkytti. ”En minä ole terroristi.”

Tohtorin assistentti tuli Eleanorin luokse mukanaan teräksinen tarjotin, jossa oli ikävän näköisiä piikejä, viisi suurta, lasista koeputkea ja ruisku, jossa oli jotain oranssia nestettä sisällä. Eleanor itki samalla kun assistentti pisti piikin hänen käteensä ja alkoi valuttaa verta koeputkiin. Hän ei jaksanut eikä välittänyt vastustella. Kukaan ei kuunnellut häntä. Hän itki vielä saadessaan rokotuksen, joka oli sitä kummallista, oranssia ainetta. Rokotus sai hänet tuntemaan olonsa hiukan huonovointiseksi ja turraksi, eikä häntä enää itkettänyt niin paljon. Sitten assistentti vei verinäytteet pois ja palasi neulan ja mustepullon kanssa. Eleanor oli kyllä nähnyt tatuoijia East Endin kaduilla, mutta hän ei ollut arvannut miten paljon sellaisen tekeminen sattui. Hän luuli pyörtyvänsä kivusta ja väsymyksestä, kun assistentti hakkasi potilas- tai vankinumeron hänen käsivarteensa.
Kaiken sen jälkeen Eleanor halusi vain nukkumaan. Hänen mielensä oli liian turta, eikä hän pystynyt vastaamaan tohtorin kysymyksiin. Ilmeisesti tohtori kysyi, halusiko Eleanor syödä. Häntä oksetti, joten hän ravisti päätään. Vartijat tulivat huoneeseen ja lähtivät kuljettamaan Eleanoria jälleen jonnekin. Eleanor ei enää välittänyt mitä hänelle tehtiin tai minne häntä vietiin.


Yö alkoi vaihtua aamuksi, kun Eleanorin mieli jälleen selkeytyi. Hän makasi pehmeässä vuoteessa villahuovan alla. Huoneessa nukkui kolme muuta naista hänen lisäkseen. Vuoteen vieressä oli yöpöytä, jolle oli asetettu vesikannu, emalinen muki ja vati, jossa oli kolme tuoretta omenaa. Hetken aikaa Eleanor mietti, oliko yön kauhut olleet vain pahaa unta? Huone vaikutti viihtyisältä. Kipu käsivarressa kuitenkin paljasti hänelle, että kaikki oli ollut totta. Varovasti Eleanor nousi vuoteesta ja käveli ikkunalle. Hän veti verhoja sivuun. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta se oli jo vaalentanut horisontin. Hän näki alhaalla yrttitarhassa kolme vankia, jotka kiirehtivät sisälle vartijoiden tiukassa valvonnassa. Eleanor perääntyi ja käveli ovelle. Se oli lukittu ulkopuolelta. Häntä alkoi itkettää. Hän oli vain halunnut kymmenen shillinkiä, ei muuta. Hän oli haaveillut ostavansa sillä uuden mekon. Hänen kelvoton miehensäkin olisi tarvinnut uusia kenkiä. Rahaa olisi vielä jäänyt ruokaankin. Eleanor alkoi nyyhkyttää ja sitten itkeä ääneen. Hänellä oli ikävä kotiin. Miten paljon hän nyt kaipasikaan kelvotonta, humalaista miestään.

Nuori nainen heräsi Eleanorin itkuun ja nousi istumaan sängyssään. Hänen punainen tukkansa oli yön jäljiltä sotkussa, mutta naisella oli ystävälliset silmät. Hän käveli pehmeästi Eleanorin luokse ja halasi häntä. Eleanorin itku yltyi.
”Itke vain, jos se helpottaa”, nainen sanoi. Eleanor halasi häntä tiukasti takaisin.
”Mikä tämä paikka on? Miksi me olemme täällä?” Eleanor nyyhkytti.
”Täällä on paljon vankeja. Osa heistä on oikeita rikollisia, osa on hirviöitä. Ja jotkut ovat täällä vaikka eivät sitä ansaitsisikaan”, nainen vastasi.
”Miksi sinä olet täällä?” Eleanor kysyi.
”Koska minä halusin kymmenen shillinkiä”, nuori nainen vastasi pehmeällä, surullisella äänellä.
”Ja tohtori Belzmann huomasi, että minä olin erityinen. Hän kutsuu meitä enkelilapsiksi. Hän pitää kaikkia vankeja erilaisissa oloissa ja meitä hän pitää parhaiten. Joten meidän pitäisi olla iloisia.”
”Mutta minä haluan kotiin”, Eleanor vastasi ja kuivasi kyyneleet poskiltaan.
”Ja varmasti sinä pääset”, nuori nainen kuiskasi. Hän oli edelleen lempeä, mutta myös kiihtynyt. Ilmeisesti hän puhui nyt jostain, mitä vartijat eivät saaneet kuulla.
”Isä Eaton on täällä. Muistathan hänet? Hän on täällä ja hän auttaa meitä. Jumalan armosta hänet on tuotu tänne.”
Eleanor kuunteli hämillään. Hän muisti kyllä isä Eatonin, nuoren papin joka oli suorastaan säteillyt Jumalan armoa. Mutta saattoiko Jumalan rakkaus yltää tällaiseen paikkaan, jossa he nyt olivat? Oliko isä Eaton todella Jumalan lähettämä, vai oliko hänet vain vangittu kuten kaikki muutkin?
”Missä hän on?” Eleanor kysyi.
”Kellarissa, siellä missä muutkin hirviöt. Mutta häntä pidetään erillään kaikista muista. Me olemme kaikki päässeet tapaamaan häntä yksi kerrallaan. Ja häntä valvotaan kokoajan. Mutta hän tietää meidän ahdinkomme ja hän on rohkaissut meitä. Kun hän on täällä, meillä ei ole mitään hätää.”
Nainen kuulosti vakuuttavalta, mutta Eleanorin toivo oli jo laskenut. Isä Eaton, vaikka hän olisikin Jumalan valittu, oli vankina kuten kaikki muutkin. Miten hän voisi auttaa? Eleanorin täytyi vain uskoa, ettei mikään todellakaan ollut Jumalalle mahdotonta ja että pahatkin asiat olivat osa Hänen suunnitelmaansa.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 399
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Hall Place and Gardens, kartano armon ulkopuolella

ViestiKirjoittaja kardinaali » 15.08.2016 16:34

Eleanor kulki kahden vartijan välissä pitkin kartanon suuria käytäviä. Hän ei uskaltanut kysyä, minne häntä oltiin viemässä. Oli jo myöhäinen ilta ja Eleanoria väsytti. He tulivat metalliselle ovelle, jonka takaa avautui betoninen portaikko. Eleanor ei olisi halunnut mennä kellariin, koska oli kuullut, että siellä oli hirviöitä. Mutta ilmeisesti hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totella.
Portaikko johti käytävään, jonka varrella oli pieniä, yhden asukkaam huonesyvennyksiä. Huoneissa oli vuode ja yöpöytä, aivan kuten Eleanorin ja hänen huonetovereidensa huoneessa, mutta niistä puuttui kokonaan yksi seinä. Se oli korvattu metallisilla kaltereilla. Moni huone oli tyhjillään, mutta muutamassa oli asukas. Kauhukseen Eleanor näki, että asukkaat olivat samanlaisia ihmishirviöitä kuin nainen, jonka hän ensimmäisenä yönään oli kohdannut pesuhuoneessa. Kun he ohittivat huoneen, jonka asukas oli mitä ilmeisemmin kiukkuisella päällä, Eleanor tunsi kihelmöintiä hiuspohjassaan ja käsivarsissaan. Huoneen kalteriseinä humisi kummallisesti ja ilmassa oli outo tuoksu. Eleanor ei tiennyt, mitä kaltereille oli tehty, mutta niihin koskeminen vaikutti erittäin huonolta ajatukselta.

Lopulta he tulivat uudelle ovelle. Sen edessä seisoi vartija.
”Vanki on tullut, onko kaikki valmiina?” Kysyi toinen Eleanoria saattamaan tullut vartija.
”On, tohtori odottaa häntä”, vartija vastasi ja avasi oven.
Ennen kuin Eleanor ehti vastustaa, hänet tuupattiin huoneeseen. Ovi läimähti kiinni hänen perässään.
Peloissaan Eleanor katsoi ympärilleen. Hän oli pienessä, valkoiseksi rapatussa huoneessa, jonka eristi isommasta tilasta kaksi kalteriseinää. Toisen seinän takana seisoi tohtori Belzmann assistenttinsa kanssa. Heillä oli käsissään kirjoituslehtiöt ja kynät. Toisen kalteriseinän takana oli oranssihiuksinen nuori mies, jonka Eleanor tunnisti oitis.

”Isä Eaton!” Eleanor huudahti ja ryntäsi kohti kaltereita.
”Varo seinää!” Isä Eaton huudahti kaltereiden toiselta puolelta. Eleanor pysähtyi ja tajusi, että kaltereista lähti pahaenteinen humina.
Hän katsoi kiukkuisena tohtori Belzmannia.
”Mitä pahuutta tämä oikein on?!” Eleanor huusi. Tohtori ei vastannut hänelle.
”Se on elektrisiteettia. He ovat johtaneet sitä kaltereihin”, Eaton selitti. Hän istahti lattialle lähelle kaltereita ja katsoi Eleanoria rauhoittavasti kultaisilla silmillään. Eleanor istahti häntä vastapäätä.
He istuivat hiljaa, Eleanor ei tiennyt mitä sanoa. Hän olisi halunnut ripittäytyä, mutta pelkäsi, ettei siitä olisi mitään apua. Ei täällä. Häntä alkoi itkettää.
”Minä olen varmaan ollut hirveän paha, koska olen täällä”, Eleanor nyyhkytti.
”Et, sinä et ole tehnyt mitään väärää”, Eaton vastasi.
”Mutta nyt, rakas lapsi, sinun pitää nousta. Pian he aikovat tehdä sinulle pahaa ja sinun pitää olla varuillasi.”

Eleanor katsoi kauhuissaan isä Eatonia. Mitä hän tarkoitti? Eleanorin sydän alkoi jyskyttää. Nyt vasta hän tajusi, että asetelmassa oli jotain outoa. Tohtori assistentteineen oli suojassa kaltereiden takana ja he olivat valmiusasemissa tarkkailemaan. Mutta mitä?
Samassa ovi, josta Eleanor oli tuupattu sisään, avattiin. Sisään ryntäsi Eleanorin kauhuksi sellainen ihmishirviö, joita oli ollut huoneissa käytävän varrella. Se oli mies, tai ainakin se näytti mieheltä, ja se oli suunniltaan raivosta. Ensin se yritti rynnätä Belzmannin kimppuun, mutta tajusi kaltereiden olevan vaaralliset, ja perääntyi. Sitten se iski katseensa Eleanoriin.

”Apua”, Eleanor kuiskasi. ”Isä Eaton, mitä minä teen?”
”Cyril, rauhoitu”, Eaton huusi hirviölle. Se kääntyi katsomaan Eatonia ja unohti hetkeksi Eleanorin.
”Mitä sinä siinä huudat, friikki?” Hirviö vastasi. Eleanor kauhistui. Otus oli inhimillisempi kuin miltä se oli aluksi vaikuttanut.
”Sanoin vain, että rauhoitu. Nuo tuolla haluavat, että sinä käyt tämän naisen kimppuun. Mutta jos sinulla yhtään on järkeä päässäsi, sinä et tee sitä”, Eaton selitti rauhallisesti. Hirviö käveli lähemmäs Eatonia ja Eleanoria. Hän alkoi vaikuttaa huvittuneelta. Eleanorin mielestä tilanne oli kaukana huvittavasta.
”Ja miksi en tekisi sitä?” Hirviö kysyi ivallisesti Eatonilta. ”Saisi kerrankin kunnon verta”, se jatkoi sitten ja käänsi katseensa Eleanoriin.
”Siinä sinä olet väärässä, Cyril”, Eaton jatkoi. Hän ei ollut lainkaan hermostunut, ja se seikka näytti ärsyttävän hirviötä.
”Ja miten niin?” Hirviö kysyi Eatonilta äänessään vihaa ja ivaa. Eleanoria puistatti.
”Koska minä en salli sinun tehdä sitä”, Eaton vastasi yksikantaan. ”Jos sinä yrität koskea tähän naiseen, minä käsken hänen käydä sinun kimppuusi. Ja hän tappaa sinut, Cyril. Sitä sinä et tahdo.”

Eatonin ääni oli niin varma, niin rauhallinen ja niin uhkaava, että hirviö perääntyi hiukan. Se katseli arvioivasti ympärilleen kuin selvittääkseen itselleen, oliko kyseessä jokin ansa. Selvästi se ajatteli, ettei Eleanorista ollut sille vastusta. Mutta se näytti arvioivan Eatonin uhkausta.
Lopulta se kohautti olkiaan ja katsoi Eatonia ivallisesti:
”Et sinä mitään voi tehdä, friikki. Sinun voimasi eivät toimi täällä, noiden kaltereiden takaa sinä et voi tehdä mitään. Katso, ’isä’, kun sinun huorasi kuolee.”

Samassa se ampaisi karjuen kohti Eleanoria. Eleanor tuijotti hirviön silmiin ja tajusi kuolevansa. Mutta sitten hän kuuli Eatonin huutavan:
”Eleanor, väistä!”
Nopeasti Eleanor hyppäsi sivuun. Hän ei tiennyt voivansa toimia niin nopeasti. Hän liikkui vaistomaisesti kuin silloin pesuhuoneessa, kun hirviönainen oli yrittänyt käydä hänen kimppuunsa. Eleanorilla ei kuitenkaan ollut aikaa miettiä, sillä hirviö oli jälleen tulossa hänen kimppuunsa.
”Eleanor, juokse!” Eaton huusi. Ja Eleanor juoksi karkuun. Hirviö seurasi häntä.
”Väistä!” Eaton huusi ja Eleanor väisti sivulle. Mies kompastui maahan.
”Eleanor, lyö sitä päähän!” Eaton huusi jälleen. Ja ajattelematta mitä teki, Eleanor iski oikean kätensä nyrkillä hirviömiestä takaraivoon. Hirviö huusi tuskasta. Eleanor löi uudelleen. Ja uudelleen. Lopulta hirviö ei enää huutanut. Silloin Eleanor tajusi, mitä hän oli tehnyt. Kauhuissaan hän nousi ylös ja perääntyi.

”En kai minä tappanut sitä?” Eleanor kysyi kauhussaan. ”Voi hyvä Jumala, sano etten minä tappanut sitä!”
Kukaan ei vastannut. Vain elektrisiteetin tasainen humina rikkoi kellarin hiljaisuuden. Eleanor vajosi maahan ja itki. Hän toivoi, ettei mikään hänen äsken kokemansa ollut totta. Hän itki, kunnes kyyneleitä ei enää tullut. Turvonnein silmin hän katsoi ruumista vieressään. Sen pää oli hakattu tohjoksi. Eleanoria oksetti. Ei kai hän olisi pystynyt tekemään sitä?

Sitten hän katsoi isä Eatonia, joka istui maassa kaltereiden toisella puolella ja luki hiljaa rukousta.
”Miksi sinä annoit minun tehdä sen?” Eleanor kysyi. Hän rakasti isä Eatonia, joka oli Jumalan armosta lähetetty pelastamaan tosiuskovat. Mutta juuri nyt hän ei nähnyt rakasta, pyhää isää. Hän näki kultasilmäisen hirviön, joka oli jollain kammottavalla tavalla onnistunut herättämään hirviön myös Eleanorissa.
”Mitä sinä oikein teit minulle?!” Eleanor huusi Eatonille.
”En minä tehnyt sinulle mitään”, Eaton vastasi. Hän katseli Eleanoria tarkkaan kultaisilla silmillään. Ja Eleanor tajusi, että Eaton puhui totta. Hän huomasi, että Eaton pelkäsi häntä.
”Sinä olet aina ollut sellainen”, Eaton vastasi äänessään syvää surua ja kunnioitusta.

Eleanor tuijotti isä Eatonia ja oli valmiina väittämään vastaan. Mutta sitten hän alkoi muistaa asioita. Kammottavia asioita. Hän oli aina ollut sellainen, saanut väkivaltaisia purkauksia. Hän muisti lapsena hakanneensa lumoavan kauniin naisen, joka oli jutellut hänen pikkuveljelleen. Kukaan ei ollut tajunnut, että nainen oli vaarallinen. Eleanor oli nähnyt sen heti. Nainen oli lumoavan kauneutensa takana ollut kammottava otus, joka oli halunnut viedä pikkuveljen orjakseen. Eleanorin vanhemmat eivät koskaan sen jälkeen olleet suhtautuneet tyttäreensä normaalisti. Siksi Eleanor oli lähtenyt kotoaan Irlannista jo viisitoistavuotiaana Lontooseen. Lontoossa hän oli kohdannut hirviön palatessaan eräänä yönä kotiin töistä. Hän oli hakannut miehen tajuttomaksi ja heittänyt tämän metron alle. Ja aivan vähän aikaa sitten Eleanor oli kohdannut hirviön East Endin kaduilla partioidessaan muiden paikallisten kanssa. Heidän tarkoituksensa oli pitää kadut turvallisina, mutta Eleanor oli menettänyt hallintansa. Muut olivat pelänneet ja vältelleet häntä sen jälkeen.

”Olenko minäkin hirviö?” Eleanor kysyi kauhuissaan. Hän ei enää saanut muistoja pois mielestään, vaikka yleensä hän ei kyennytkään muistamaan tapahtumia raivokohtauksensa aikana.
”Hienoa, onnistunut koe”, tohtori Belzmann totesi assistentilleen. ”Nainen voidaan viedä pois.”
Eleanor tuijotti tohtori Belzmannia. Mies oli hirviö. Ei samanlainen hirviö kuin se, jonka Eleanor oli juuri tappanut. Mutta paha ihminen, ei tavallinen ihminen. Eleanor näki sen nyt selvästi.
”Eleanor”, Eaton sanoi. Eleanor kääntyi katsomaan Eatonia. ”Älä kerro tohtorille, mitä sinä juuri äsken näit. Se saa olla meidän pikku salaisuutemme.” Eaton sanoi ja hymyili viekkaasti.
Eleanor tajusi, että Eaton tiesi mitä hän ajatteli. Eaton tiesi, että Eleanor oli nähnyt tohtorin pahuuden. Ja Eaton tiesi, että se saattoi olla heidän ainoa toivonsa päästä vapaaksi kartanosta. Ja Eleanor tajusi, että jos tohtori tietäisi mitä kaikkea Eleanor juuri oli oppinut, tohtori ei antaisi hänen elää.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 399
Liittynyt: 19.11.2009 12:34


Paluu Lontoo 1890

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron