Ranska 1920 ->

Sabbatpeli viktoriaanisessa Lontoossa.

Ranska 1920 ->

ViestiKirjoittaja kardinaali » 06.03.2017 14:36

Pariisi, kevät 1925

Kevät tuli Pariisiin aikaisin. Krookukset työntyivät esiin kylmästä mullasta ja lehmuksiin puhkesivat pienet, vaaleanvihreät lehdet. Armel oli aina rakastanut Pariisin kevättä, sen huumaavia tuoksuja ja iloista katumusiikkia. Etenkin musiikki oli varma kevään merkki. Kun ensimmäiset lämpimät kevätpäivät koittivat, kaikki nälkäiset taiteilijat ryömivät esiin talvisuojistaan ja alkoivat jälleen riemun- ja juhlantäyteisen boheemielämänsä. Pian kadut olivat täynnä soittajia, laulajia, tanssijoita, sirkustaiteilijoita ja maalareita. Armel oli ollut sellainen itsekin, muutama vuosi sitten. Hän muisti vielä hyvin ilon, riemun ja rakkauden täyteiset kevätpäivät, jolloin hän taiteilijatovereineen oli esiintynyt Pariisin kaduilla ja puistoissa. Illalla auringon laskettua he olivat vetäytyneet sisätiloihin pois Seinestä nousevan, viileän usvan tieltä ja hukuttaneet väsymyksensä halpaan viiniin ja villiin tanssiin. Kevät oli nuorten taiteilijoiden aikaa.

Tänä keväänä Armel ei tuntenut ilon ja rakkauden aaltoa, joka tavallisesti herätti hänet eloon pitkän talven jälkeen. Se ei johtunut siitä, että hän oli vampyyri, sillä hän oli nauttinut edellisvuosien keväästä melkein yhtä paljon kuin ihmisetkin. Hän ei enää soittanut kaduilla päivisin, mutta hän juhli sitäkin enemmän ihmisystäviensä kanssa öisin. Mutta tässä keväässä oli jotain erilaista. Armel oli allapäin. Hän tuijotti sillankaiteen yli allaan pyörteilevää, tummaa vettä ja tunsi viileän usvan kietoutuvan ympärilleen kuin märän viitan. Suurin osa ihmisistä oli jo mennyt sisätiloihin ja kaduilla kulki vain epätoivoisia myyjiä, kerjäläisiä ja poliiseita. Poliiseita oli paljon enemmän kuin tavallisesti, sillä ruhtinas Villon oli määrännyt tehokkaamman vartioinnin kaupunkiin sen jälkeen, kun muutama sabbatilaisten lauma oli villiintynyt kaupungissa marraskuussa. Armel ei pelännyt sabbatia. Hän melkein toivoi, että lauma verenhimoisia hirviöitä kävisi hänen kimppuunsa. Vain siksi, että hän voisi tuntea edes jotain. Hän koki olevansa tyhjä, pelkkä kuori, jolla ei ollut mitään virkaa. Oli hän toki kokenut vastaavia alakulon hetkiä ennenkin, etenkin ihmisenä ollessaan, kun musiikki syystä tai toisesta ei tuntunut sytyttävän häntä. Mutta tämä alakulo oli jollain kummallisella tavalla erilaista.

Armel kuuli lähestyvät korkokengän askeleet ja kääntyi ympäri. Hän toivoi näkevänsä jotain kaunista, jotain parempaa kuin veden tummat pyörteet. Nainen olikin kaunis vaaleassa leningissään ja persikanvärisessä päällysviitassaan. Mutta kun pariisitar näki Armelin, hän päästi kimeän kirkaisun ja lähti kauhuissaan juoksemaan takaisin samaan suuntaan, mistä oli tullutkin. Armel puristi kätensä nyrkkiin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta tämän kevään aikana, kun vastaavaa tapahtui. Hän ei pystynyt käsittämään mistä se johtui. Hän ei ollut hirviö, mutta jotkut ihmiset käyttäytyivät hänen lähellään kuin olisivat nähneet sellaisen. Armelin ihmisystävätkään eivät enää kutsuneet häntä illanistujaisiin.

Armel päätti lähteä ripeästi toiseen suuntaan, ennen kuin nainen hälyttäisi poliisit paikalle. Ei hän poliiseita varsinaisesti pelännyt, ne olivat Camarillan vallan alla, mutta hän ei silti halunnut joutua niiden kanssa tekemisiin. Muut vampyyrit saattaisivat kuulla siitä, eikä se olisi Armelille edullista. Armel kiirehti pienemmille sivukujille. Hän oli tullut vanhalle käsityöläisalueelle. Nykyisin se oli täynnä pieniä liikkeitä, jotka myivät toinen toistaan eksoottisempia tavaroita. Osa kaupoista myi edelleen pariisilaista käsityötä, mutta joukkoon mahtui niin monta siirtomaatavarakauppaa, ettei Armel pysynyt laskuissa mukana. Muutamia ihmisiä liikkui näilläkin syrjäisillä kaduilla ja he kaikki katsoivat Armelia epäillen. Armel yritti olla herättämättä liikaa huomiota. Äkkiä hänen kiinnostuksensa kohdistui naiseen, joka seisoi lukemassa kadunnimiä risteyksessä. Nainen ei ollut erityisen viehättävä, mutta hänessä oli jotain kiehtovan erikoista. Armel käytti tarkkoja aistejaan ja varmisti epäilynsä. Nainen oli vampyyri, mutta ei Armelille tuttu. Armel kävi varovaiseksi, nainenhan saattoi olla sabbatia. Nyt Armel ei enää tuntenutkaan halua taistella verenhimoisia hirviöitä vastaan. Nainenkin huomasi Armelin ja tarkkaili tätä hetken aikaa yhtä epäillen kuin Armel tarkkaili häntä. Armel oli varma, että naisen silmät olivat hetki sitten hehkuneet punaisina, mutta nyt ne näyttivät tavallisilta. Ehkä nainen oli gangrel, joka oli vasta saapunut kaupunkiin. Sitten nainen tervehti Armelia kädellään. Armel tuli hänen luokseen.

”Iltaa arvon neiti. Oletteko uusi tässä kaupungissa?” Armel kysyi ja suuteli naisen hansikoitua kättä. Hän huomasi, että vaikka nainen oli pukeutunut arvokkaasti ja osasi selvästikin hyvät käytöstavat, hänessä oli silti jotain villiä ja vaarallista. Epäilykset siitä, että nainen oli gangrel, vahvistuivat entisestään.

”En varsinaisesti”, nainen sanoi hiukan ujosti ja epäröiden. ”Mutta en ole liikkunut näillä kulmilla juurikaan. Enkä muutenkaan viihdy muiden… kaltaisten seurassa.”

Armel nyökkäsi ja hymyili ymmärtävästi. Ujo gangrel varmaankin, hän ajatteli tyytyväisenä. Nainen vaikutti jotenkin suloisen viattomalta maalaistytöltä.

”Mikä toi sinut tänne? Etsitkö jotain?” Armel kysyi sitten ja ositti lappua naisen kädessä. Nainen nyökkäsi ja näytti lappua Armelille.

”Olen hakemassa erästä esinettä ystävälleni. Hän on hyvin sairas, eikä jaksa poistua kotoa. Mutta hän arveli esineen auttavan.”

Armel katsoi lappuun kirjoitettua osoitetta ja oli melko varma siitä, että tunnisti sen. Ainakin se sijaitsi tässä kaupunginosassa. Mutta naisen selitys kuulosti kummalliselta.

”Mitä esinettä? Onko sinun ystäväsi… no, tiedäthän, onko hän ihminen?”

Nainen näytti hetken aikaa huvittuneelta, mutta vakavoitui sitten. Hän suoristi hieman hameensa helmaa, jonka pituus oli sopivuussäädösten rajoilla, ja pudisti päätään.

”Ei ole, mutta hän on sairas yhtä kaikki. En tiedä mikä sinun klaanisi on ja miten paljon olet tekemisissä muiden klaanien kanssa, mutta ehkä olet sattunut huomaamaan, että joillain on ollut etenkin tänä keväänä suuria vaikeuksia. Minä en tiedä mistä se johtuu, mutta mitään hyvää se ei tarkoita.”

Armelia kylmäsi. Nainen totesi melko huolimattomasti ääneen asian, joka Armelia oli pelottanut. Armel tiesi, että tässä keväässä oli jotain kummallista, mutta hän ei osannut sanoa mitä se oli. Olivatko kaikki vampyyrit alakuloisia? Olivatko jotkut niin elämänhalunsa menettäneitä, etteivät jaksaneet poistua kotoaan? Ainakin naisen puheet vaikuttivat viittaavan siihen.

”Minä olen toreador”, Armel vastasi. ”Kyllä minä olen elysiumilla nähnyt monia muitakin, jotka eivät ole omaa klaaniani, mutta en ole havainnut kenenkään olevan varsinaisesti sairas. Eikä kukaan ole puhunut mitään sellaista.”

”Sitten sinä olet onnellinen”, nainen vastasi kylmästi. Armel hätkähti huomatessaan naisessa tapahtuneen muutoksen ja tajusi, että naisen oli täytynyt aikaisemmin käyttää kykyjään häneen. Nainen ei ollut ujo, arka eikä viaton. Hän oli kylmäverinen saalistaja ja ilmeisesti pätevä taistelija, sillä vasta nyt Armel huomasi ilkeän näköisen, pitkän veitsen roikkuvan tupessaan naisen lanteilla. Mutta yhtä nopeasti, kuin muutos ujosta tytöstä kylmäveriseksi hirviöksi oli tapahtunut, nainen muuttui jälleen. Vaarantunne kihelmöi Armelin vatsassa, mutta se väistyi hiljalleen kun Armel tajusi, miten viehättävä nainen oikeastaan oli. Hänessä oli yläluokkaista arvokkuutta ja samaan aikaan paheellista, seksuaalista vetovoimaa. Armel koitti pinnistää itsensä ajattelemaan, että nainen vain käytti kykyjään. Armel osasi sellaisia taitoja itsekin. Mutta hän ei jaksanut taistella kauaa naisen voimaa vastaan. Hän halusi antautua naiselle, koska se olisi parasta mitä hänelle pitkään aikaan oli tapahtunut. Nainen tuli hänen lähelleen, melkein kiinni häneen, ja kietoi muutaman Armelin hiussuortuvan sormensa ympärille.

”Kuulehan, camarillan toreador”, nainen kuiskasi. ”Minullakin on ongelmia. Ne koskevat koko minun klaaniani ja ne johtuvat meidän kirotusta antediluvianistamme. Hän on heräämässä, eikä hän ole ainoa. Gehenna on tulossa ja se sinun ja muiden elysiumillasi viihtyvien kainiittien olisi viisainta tiedostaa. Mutta sinä voit auttaa minua minun ongelmieni kanssa ja lupaan sinulle, että tulet pitämään siitä. Ainakin aluksi.”

Sitten nainen upotti pitkät hampaansa Armelin kurkkuun ja alkoi imeä Armelin kylmää verta. Armel tiesi, että se mitä nyt tapahtui, oli hyvin kiellettyä ja mahdollisesti hyvin vaarallista. Mutta hän ei halunnut kuunnella järkeään, sillä nainen sai hänet kokemaan sitä rakkautta ja iloa, jota hän kaipasikin. Alakuloisuus oli poissa ja Armel tunsi täyttyvänsä luovuuden kipinällä samaa tahtia kun veri hänen kehostaan pakeni. Mutta peto Armelin sisällä alkoi hermostua veren kadotessa naisen kehoon. Armel halusi itse purra naista ja viedä tämän veren samalla, kun voisi nauttia rakkauden tunteesta hiukan pidempään. Hänellä oli klaanilleen epätyypillinen kyky yliluonnolliseen voimaan. Tämä näytti yllättävän naisen, sillä kun Armel alkoi repiä naisen kaulaa ja olkapäätä paljaaksi vaatteiden alta, nainen ei päässyt irti Armelin otteesta eikä saanut kättään puukon kahvalle. Armel raateli hampaillaan naisen paitaa ja kaulassa olevaa, paksua samettinauhaa saadakseen esiin sopivan puremiskohdan.

Äkkiä hän tunsi polttavan kivun hartiassaan. Kipu oli niin nopea ja niin yllättävä, että Armel päästi irti naisesta. Nainen perääntyi ja katsoi Armelia murhanhimoisesti. Mutta kumpikin heistä tajusi myös, että nainen ei ollut aiheuttanut Armelin äkillistä kipua. Armelin hartiassa oli kiinni metallinen nuoli. Hämmästyneenä ja hätääntyneenä Armel etsi katseellaan ampujaa. Olivatko naisen sabbatilaiset ystävät tulleet apuun? Hän huomasi kauempana kadulla kaksi hahmoa ja niiden takana kolmannen, hiukan pidemmän hahmon, joka ilmeisesti oli ampuja. Armel huomasi myös, että nainen oli yhtä hämmästynyt väliintulosta kuin hänkin.

”Kauemmaksi naisesta, hirviö!” Yksi hahmoista huusi. Hänellä oli matala, käskevä ääni.

Armel katsoi kolmikkoa ällistyneenä ja tajusi pisimmän hahmon lataavan jälleen joustaan. Mitä nämä miehet olivat? Ja miksi he uhkailivat vain Armelia? Nainenhan oli käynyt hänen kimppuunsa ja lisäksi kukaan ei voinut olla huomaamatta, millainen verenhimoinen peto nainen oikeasti oli. Nainen näytti arvioivan tilannetta, joka selvästikin oli hänelle yhtä kummallinen kuin Armelillekin. Sitten nainen teki päätöksensä. Hänen hampaansa palasivat lyhyiksi ja hän otti pelästyneen ja viattoman ilmeen kasvoilleen. Armel oli pakahtua raivosta. Nainen siis esitti uhria näille miehille, jotka saisivat olla hänen ritareitaan kiiltävissä haarniskoissa!

”Näyttää siltä, että sinun ongelmasi ovat vasta alkamassa, toreador”, nainen sanoi ja vilautti Armelille julman hymyn. Sitten viaton ja pelästynyt ilme palasi naisen kasvoille, kun hän otti muutaman kompuroivan askeleen kauemmas Armelista. Nainen kääntyi niin, että miehet varmasti näkivät hänen revenneet vaatteensa, ja ampaisi juoksuun.

Samalla hetkellä, kun nainen oli riittävän kaukana Armelista, pisin mies ampui toisen nuolensa. Se osui kipeästi Armelin kylkeen. Armel halusi karata yliluonnollisella nopeudella kauemmaksi ampujista, mutta ei kyennyt. Jokin voima esti häntä. Hän otti muutaman juoksuaskeleen ja kompuroi omiin jalkoihinsa. Nyt Armel pelästyi toden teolla. Hän kuuli lähestyvät, raskaat askeleet ja tunsi, miten joku laski voimalla jalkansa hänen päälleen ja painoi hänet maata vasten. Armel käänsi päätään nähdäkseen hyökkääjänsä kunnolla. Miehiä he olivat. Miehiä tummissa päällysviitoissa ja punaisissa takeissa. Armel oli kuullut heistä, mutta hän oli luullut tarinoiden olevan vain vanhempien vampyyrien pelotteluja. He olivat kardinaaliruhtinaan miehiä, joiden historia ulottui aikaan, jolloin he olivat suojelleet Ranskan kuningasta ja katolista kirkkoa. Jokainen Pariisin camarillalainen oli kuullut heistä, sillä juuri heidän takiaan ruhtinas Villon vaali niin ankarasti ensimmäistä traditiota. He olivat vampyyrinmetsästäjiä ja Armel oli joutunut ojasta allikkoon. Nyt hän toivoi, että olisi tyytynyt siihen tylsään tyhjyyteen, joka hänen mieltään aiemmin yöllä oli painanut. Hän koitti rimpuilla vapaaksi jalan alta, mutta tunsi, miten joku painoi varsijousen hänen niskaansa vasten. Armel sulki silmänsä ja rukoili hiljaa. Loppujen lopuksi hän ei voinut enää muutakaan.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 503
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Ranska 1920 ->

ViestiKirjoittaja kardinaali » 07.03.2017 11:51

Pariisi, kevät 1925

Professori Laframboise teki yön ensimmäisiä muistiinpanojaan hämärässä tutkimushuoneessa. Vihreäkupuinen pöytälamppu loi tumman puupöydän päälle pehmeän valokeilan. Laframboise hieraisi otsaansa, vaikka ei enää voinutkaan hikoilla, ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Hän oli liian väsynyt tekemään muistiinpanojaan. Kirjaimet hyppivät riveillä ja ajatus puuroutui. Hän otti pyöreäsankaiset silmälasit päästään, puhdisti niitä tweedtakkinsa helmaan ja laittoi takaisin nenälle. Sitten hän yritti jälleen keskittyä tekstiin. Mustekynän terästä putosi paperille iso, musta läikkä, joka tuhri jo kirjoitettua tekstiä.

”Hemmetti!” professori kirosi ja paiskasi kynän pöydälle. Mustepisarat sinkoilivat ympäriinsä.

Laframboise nousi seisomaan ja käveli verhojen peittämän ikkunan luokse. Hän ei halunnut olla turhautunut, mutta väsymys esti häntä käyttäytymästä hillitysti. Häntä raivostutti ja suututti, mutta hän oli liian väsynyt edes hermostumaan. Laiha lohtu oli se, että muut hänen klaanissaan kokivat samaa väsymystä. Nuoret aloittivat kahakointeja pienimmästäkin syystä, eikä kukaan jaksanut keskittyä opiskeluun. Laframboise ja hänen kollegansa, joiden olisi pitänyt täyttää yönsä tärkeällä tutkimustyöllä, koittivat välitellä velvollisuuksiaan. Heidän yhteisöstään oli tullut kerrassaan säälittävä joukkio. Jotkut epäilivät, että kyseessä oli kirous. Se ei ollut mitenkään poissuljettua, sillä Laframboisen chantry oli jatkuvasti uhattuna Pariisin antitribujen taholta. Mutta Laframboise ei uskonut siihen. Hän luuli tietävänsä, mistä väsymys johtui, mutta sitä hän ei uskaltanut kertoa kenellekään. Laframboise ei perustanut epäilyään pelkästään vuosikymmeniä kestäneeseen vampyyriperimän tutkimukseensa, vaan myös siihen kehossaan tapahtuneeseen muutokseen, jonka hän uskoi tapahtuneen myös muille klaanilaisilleen. Vanha professori oli oppinut uuden vampyyrien kyvyn, eikä hän ollut edes yrittänyt oppia sitä. Se kyky oli tullut hänelle aivan luonnollisesti, kuten hänen klaanilleen ominaiset taidot.

Turhautuneena Laframboise käveli pois ikkunan luota. Mitkään uudet kyvyt eivät silti poistaneet sitä tosiasiaa, että hän oli liian väsynyt tekemään työtään. Hän oli liian väsynyt tekemään yhtään mitään. Hän kyllä vaipui uneen joka aamu, mutta uni ei virkistänyt häntä. Joka päivä hän näki saman painajaisen: tumman meren, jonka laineilla täysikuun hopeiset säteet välkehtivät. Hän haistoi unessaan mausteisen merituulen ja tiesi tarkalleen, missä tämä pimeyden silmä sijaitsi. Ja kun hän illalla heräsi, hän oli entistä väsyneempi ja ärtyisämpi. Tumma meri ja sen rannoilla kumpuileva valkoinen hiekka piirtyivät hänen väsyneeseen mieleensä yölläkin. Näystä alkoi tulla pakkomielle. Laframboise puraisi huultaan tunteakseen kipua ja voidakseen keskittyä hetkeen. Hän ei halunnut ajatella merta tai hiekkaa. Kuka tai mikä näitä ajatuksia hänen päähänsä lähettikin, ei tahtonut hänelle mitään hyvää.

Samassa joku koputti Laframboisen työhuoneen oveen. Professori ei olisi jaksanut ottaa vieraita vastaan, mutta ei nähnyt tarpeelliseksi kieltäytyäkään.

”Sisään”, hän sanoi äänellä, joka kuulosti raskaalta ja raakkuvalta.

Hänen yllätyksekseen huoneeseen tuli nuori mies, joka ulkonäöltään oli niin kaukana yliopisto-opiskelijasta kuin vai kuvitella saattoi. Miehellä oli sotkuinen tukka ja yllään paremmat päivänsä nähnyt puku, jollaista alemman yhteiskuntaluokan jäsenet tapasivat käyttää. Lisäksi mies oli ruumiinrakenteeltaan työn vahvistama. Hän näytti enemmän kapakkatappelijalta kuin opiskelijalta. Laframboise katsoi miestä kummissaan. Mitä kummaa tämä nuorukainen teki tällaisessa paikassa?
Myös nuori mies näytti siltä, kuin ei aivan ymmärtäisi, miksi oli tullut. Hän kumarsi professorille kömpelösti ja puristi harmaata lippahattua käsissään.

”Iltaa”, Laframboise sanoi tehdäkseen aloitteen. ”Mikäs mies sinä oikein olet?”

Nuorukainen katsoi professoria hiukan uhmakkaasti. Hän näytti siltä, että ei hyväksynyt professorin vähättelevää äänensävyä.

”Minä olen Jean-Michel. Yksi ystäväni, Roch Carrell, tuntee sinut ja sanoi, että voisit auttaa”, nuorukainen sanoi sitten.

Laframboise nyrpisti nenäänsä nuorukaisen tavalle sinutella häntä, mutta antoi asian olla. Hän mietti mielessään nimeä Roch Carrell ja totesi sitten, että kyseessä oli eräs neoniitti hänen omasta klaanistaan. Ei mitenkään lupaava nuorukainen tämä Roch, Laframboise mietti ja alkoi ymmärtää, miksi tämä resuinen mies oli tullut häntä tapaamaan. Ehkä mies oli törmännyt johonkin kirjoitukseen, jota ei osannut lukea, ja hänet oli neuvottu opettajan luokse. Laframboise arvioi, ettei tämä nuorukainen osannut lukea kuin korkeintaan hyvin yksinkertaisia propagandajulisteita ja niitäkin vain siinä tapauksessa, että tekstiä oli autettu runsaalla kuvituksella. Laframboise hymähti huvittuneena omalle ajatukselleen. Jean-Michel huomasi sen ja kurtisti kulmiaan.

”Mikä huvittaa? Minä tulin tänne ihan syystä, en pilkattavaksi”, Jean-Michel sanoi. Laframboisen oli häpeissään myönnettävä itselleen, että nuorukainen oli oikeassa.

”Suo anteeksi, mutta kerrohan nyt, miksi tulit?” Laframboise sanoi.

Jean-Michel näytti vaivaantuneelta. Hän väänsi lippahattunsa mutkalle ja nykäisi sitä sitten niin voimakkaasti, että kangas ratkesi. Nuorukainen ei näyttänyt huomaavan vahinkoa.

”Roch sanoi, että sinä olet tutkinut kaikkia muinaisia juttuja. Niin kuin vanhoja kaupunkeja ja niin kuin kulttuuria tai jotain. Ja niin kuin vampyyrien kulttuuria kanssa”, hän sai lopulta sanotuksi.

Laframboise ei ollut varma siitä, mikä häntä eniten yllätti. Sekö, että tämä nuhruinen nuorukainen hänen edessään oli vampyyri vaiko se, että hän ei selvästikään ymmärtänyt mihin ongelmaan edes oli hakemassa vastausta. Nyt Laframboise alkoi kiinnostua. Hän ei juuri ollut tekemisissä muiden kuin oman klaaninsa jäsenten kanssa.

”Minä olen arkeologi”, Laframboise selitti. ”Se tarkoittaa muinaisten kulttuurien tutkijaa näin yksinkertaistaen.”

”Kyllä minä tiedän mikä arkeologi on”, Jean-Michel sanoi yhteenpurtujen hampaiden välistä. Nuorukainen alkoi hermostua.

”Vai niin”, Laframboise vastasi kuulostaen siltä, ettei aivan uskonut. ”Mikä sinun klaanisi on, Jean-Michel?”

”Olen brujah”, Jean-Michel vastasi äänessään ylpeyttä.

Paljastus ei mitenkään yllättänyt Laframboisea, sillä nuorukainen näytti juuri siltä, miltä hän olisi voinutkin kuvitella nuoren brujahin näyttävän. Mutta sitä, miksi tämä brujah oli kiinnostunut muinaisista kulttuureista, Laframboise ei voinut käsittää.

”No, mikä sinua muinaisissa kulttuureissa kiinnostaa, nuori brujah?” Laframboise kysyi.

Jean-Michel näytti hetken arvioivan katseellaan vanhaa professoria, mutta huokasi sitten:
”Tiedätkö sinä, mikä paikka on Ajoeh-Hegai? Tai kuka tai mikä on Hobal?”

Laframboise tuijotti hetken toista vampyyria kykenemättä vastaamaan mitään. Miksi ihmeessä joku nuori brujah oli tullut kyselemään häneltä tällaisia asioita?! Hän rykäisi kurkkuaan huomatessaan, että Jean-Michel odotti vastausta.

”En heti voi sanoa sinulle, missä tuon niminen paikka sijaitsee tai on sijainnut. Nimi ei ole tuttu, mutta se viitannee jonnekin Syyrian tai Turkin alueelle. Hobal puolestaan on arameaa ja tarkoittaa taivaan mittaajaa, eli erään laista astrologia tai tietäjää.”

Jean-Michel katsoi professoria tyhjä ilme kasvoillaan. Hän ei ilmeisesti tiennyt, missä Syyria tai Turkki sijaitsi tai mikä aramea oli.

”Miksi sinä halusit tietää nämä asiat? Minä voin tutkia kirjoistani, jos löytäisin tuon paikan”, Laframboise ehdotti.

”Etkö tosiaan tiedä missä se on? Etkö osaa antaa edes jonkinlaista määritelmää? Niin kuin että miten kaukana se on täältä?” Jean-Michel kysyi. Hänen äänensä oli kireä ja katseensa tuima. Hän näytti mieheltä, joka oli laittanut viimeisen toivonsa toiseen henkilöön, joka ei ollutkaan tarjonnut hänelle sitä apua, jonka hän olisi halunnut.

”Olen pahoillani…”, Laframboise aloitti, mutta puhe katkesi vihaiseen karjahdukseen. Jean-Michel rynnisti professorin työpöydän luokse ja iski raivoissaan nyrkkinsä sen kiiltävään pintaan. Kuului kumea räsähdys ja tumma puu antoi periksi. Laframboise katsoi tapahtumaa järkyttyneenä. Vahva mahonki oli kuin palsapuuta brujahin nyrkin alla. Jean-Michel iski pöytää vielä muutaman kerran, kunnes säpäleinen puukasa ei enää voinut tyydyttää hänen raivoaan. Brujah etsi katseellaan jotain muuta tuhottavaa.

Laframboise tajusi, että hänen arvokkaat kirjansa olivat vaarassa, ja syöksyi brujahin eteen. Hän oli heikko ja väsynyt, mutta hän halusi pelastaa vuosikymmenten tutkimustyönsä tuolta järjettömältä barbaarilta.
”Olkaa hyvä ja poistukaa. Nyt heti.” Laframboise sanoi ja katsoi nuorukaista suoraan silmiin.

Jean-Michel oli edelleen raivoissaan, mutta näytti tottelevan Laframboisea. Professori huokasi helpotuksesta. Ovella Jean-Michel kääntyi ja katsoi toista vampyyria kiukkuisena. Peto ei vielä ollut tyytyväinen. Laframboise oli aikeissa tehostaa käskyään, kun hän vaikeni ällistyneenä. Nuori brujah puhui hänelle ennen lähtöään. Jotain, mikä kuulosti vakavalta ja tärkeältä. Sitten hän lähti. Laframboise syöksyi kirjoituspöytänsä jäänteiden luokse ja kaivoi esille paperiarkin. Mustekynää tai mustepulloa hän ei välittänyt kaivaa, vaan tarttui kätensä ulottuvilla lojuvaan kirjoitushiileen ja kirjoitti nopeasti paperille sen, mitä brujah oli sanonut. Hän katsoi tekstiä ja tunsi voiman pakenevan raajoistaan. Brujah oli puhunut muinaista syyriaa, eikä mitään kansan kieltä, vaan tuhansia vuosia sitten eläneen papiston kieltä. Kieltä, jota oppivat vain harvat ja valitut. Laframboise ei olisi koskaan kuvitellut tämän yön koittavan, jolloin hän, vanha ja viisas tremere, voisi oppia jotain brujah neoniitilta. Hän päätti antaa Jean-Michelin purkaa kiukkunsa, ennen kuin lähtisi tämän perään. Hänen oli pakko oppia tuo kieli.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 503
Liittynyt: 19.11.2009 12:34

Re: Ranska 1920 ->

ViestiKirjoittaja kardinaali » 06.06.2017 12:54

Pariisi, syyskuu 1925

Kylmänkostea usva nousi Seinestä kietoen suojiinsa Pariisin pimeät kadut. Se toi mukanaan epämiellyttävän viemärinlemun, mikä ei ollut vielä kesän kuumilla ilmoilla ollut havaittavissa. Ihmiset pakenivat löyhkäävää usvaa sisätiloihin ja sulkivat yön mielestään tanssilavoilla ja cabaree-esityksissä. Pariisi oli iloinen ja juhliva kaupunki siitäkin huolimatta, että koleraepidemia oli ravistellut kaupunkia kesällä, ja että kaupungin odotetuin festivaali oli mennyt pilalle tuhopolttojen ja siitä seuranneen poliisioperaation vuoksi.

Mutta ehkä hämmästyttävintä oli se, että Pariisi oli edelleen iloinen ja juhliva kaupunki, vaikka sen ikivanhoista katakombeista oli ryöminyt haisevan usvan tavoin esiin kammottavia hirviöitä. Näitä otuksia oli tavattu kaduilla ja valokuvaajat olivat onnistuneet tallentamaan ne filmille. Salaisuutta ei voinut enää peitellä. Oli kuin kaikki Pariisin synti ja viha olisi vuosisatojen ajan vuodatettu kaduille ja valutettu katakombeihin ja nyt ne olivat lähes ihmishahmoisina nousseet kostamaan kaupungin kevytkenkäiselle kansalle. Tai ainakin näin innokkaimmat kirkonmiehet väittivät. Pappien tulisieluiset saarnat olisivat kenties olleet pariisilaisten mielessä tehokkaampia, mikäli hirviöitä ei olisi tavattu muuallakin. Otukset eivät olleet vain Pariisin ongelma. Ja koska ongelma ulottui laajemmalle, pariisilaiset kokivat, ettei se varsinaisesti koskenut heitä. Se ei voinut eikä saanut vaikuttaa heidän elämäänsä. Poliisi oli sitä varten, että se suojelisi kaupungin katuja öisin. Pariisilaiset halusivat pitää iloiset yönsä ja villit juhlansa. Rakkauden kaupunki ei ollut valmis vapisemaan pelosta näiden haisevien hirviöiden vuoksi.

Ophelie ja Maurice olivat pariisilaisia, mutta heidän halunsa juhlia oli kuollut sinä kohtalokkaana yönä, jolloin Pariisin ruhtinaan kartano ja kaupungin elysiumit oli poltettu maan tasalle. He olivat heränneet festivaalipäivän iltana huomatakseen, että juhlan luonne oli muuttunut kammottavalla tavalla leikistä todeksi. Koko kaupunki oli ollut kaaoksessa. He olivat etsineet muita kaltaisiaan, muita camarillalaisia, mutta he eivät olleet kohdanneet ketään. Aluksi he olivat luulleet, että Sabbat oli iskun takana. Mutta kolmantena yönä katastrofin jälkeen he olivat kohdanneet joukon kaupungista pakenevia Tremereitä, jotka olivat osanneet kertoa hyökkääjien todellisen luonteen. Ophelie ja Maurice olivat pyytäneet päästä Tremereiden matkaan, mutta nämä olivat kieltäytyneet ottamasta heitä mukaansa ja esittäneet asian niin aggressivisesti, etteivät Ophelie ja Maurice olleet uskaltaneet alkaa väittelemään asiasta. Niinpä he olivat jääneet kaupunkiin ja seuranneet uutisia radiosta. Heille alkoi käydä selväksi, että mikäli kaupungissa vielä oli muitakin vampyyreita kuin Nosferatuja ja Gangreleita, niin he pysyivät visusti piilossa. He ymmärsivät myös, että vampyyrimaailman erikoinen vallankumous ravisutteli muitakin kaupunkeja. Se oli tavallaan helpottava tieto, sillä se tarkoitti sitä, että Ophelie ja Maurice saattoivat yhtä hyvin elää kotikaupungissaankin. Helppoa elämä ei kuitenkaan ollut. Vampyyreille aiemmin turvalliset, pimeät kadut olivat muuttuneet Ophelielle ja Mauricelle hengenvaarallisiksi. Heidän selviytymiskeinonsa oli ajaa taksilla täpötäysiin yökerhoihin ja teattereihin, hakea ravintonsa sieltä ja ajaa taksilla takaisin kotiin. Joka yö he toivoivat ja odottivat, että Villon tulisi jostain esiin ja ottaisi kaupungin jälleen haltuunsa. Mutta jokaisen kuluvan yön jälkeen toivo ruhtinaan paluusta kävi yhä heikommaksi.

Sitten Maurice oli keksinyt, että heidän tulisi paeta Lontooseen. Se olisi kenties ainoa turvapaikka koko Euroopassa. Ophelie oli ollut jyrkästi ajatusta vastaan, sillä heidän yhteinen sirensä oli kuollut edellisenä syksynä pyrkiessään Lontooseen. Ei ollut mikään salaisuus, että Lontoon muinainen ruhtinas kutsui klaaninsa jäseniä luokseen ties minkä kammottavan tarkoitusperän vuoksi. Jokainen järkevä Ventrue osasi vastustaa sitä. Mutta Ophelien oli ollut pakko myöntää, että hänen veljensä oli oikeassa. Lontoo olisi heille joka tapauksessa turvallisempi paikka. Niinpä he olivat lähteneet illalla liikkeelle tarkoituksenaan ajaa junalla rannikolle ja sieltä laivalla Englantiin.

Juna seisoi laiturissa, ja Ophelie näki ikkunasta, miten viimeisiä matkatavaroita nostettiin kyytiin.
”Lähtisipä tämä jo pian”, Ophelie huokasi.

”Älä ole huolissasi, me olemme jo turvassa”, Maurice vastasi. He olivat ajaneet taksilla rautatieasemalle ja ostaneet liput nopeasti. He eivät olleet nähneet muita vampyyreita ja heidän onnekseen rautatieasemalla oli ollut runsaasti poliiseita.

Ophelie ei kuitenkaan rauhoittunut. Hän vaihtoi jalan toisen päälle ja korjasi asentoaan epämiellyttävässä junanpenkissä. Sitten hän kuuli sen. Se oli kuin kynsien rapinaa ja se kuului junan sisältä. Aivan heidän yksikkönsä oven takaa.

”Kuulitko?” Ophelie kysyi, mutta Maurice pudisti päätään. Veljen aistit eivät olleet yhtä herkät.

”Se on aivan tuon oven takana”, Ophelie kuiskasi.

”Lopeta jo, Ophelie. Ei siellä ole…”, Maurice ei ehtinyt saada lausettaan loppuun, kun junayksikön ovi lennähti auki ja sisään loikkasi kaksi otusta. Ne eivät olleet ihmisiä eivätkä eläimiä, vaan jotain siltä väliltä. Ne olivat karvaisia, terävähampaisia hirviöitä, joilla oli kiiluvat punaiset silmät.

”Gangreleita!” Huusi Maurice ja pomppasi ylös penkiltä. Yksi hirviö loikkasi Ophelien lähellä istuvan, huutamaan alkavan naisen luokse ja vaiensi hänet yhdellä käden huitaisulla. Naisen veri roiskui pitkin junan seiniä ja ikkunoita. Toinen ärähti muille junassa istuville ihmisille. Kaikki vaikenivat. Ophelie odotti saavansa iskun terävistä kynsistä, mutta mitään ei tapahtunut. Gangrelit eivät olleet aikeissa tappaa heitä.

”Täällä on kaksi, jotka eivät ole tehneet kunniaa ruhtinas Seraphimille”, ärisi ensimmäinen otus ja tuijoitti samalla Ophelieta ja Mauricea.

”Ruhtinas haluaa, että vannotte hänelle alamaisuuttanne.”

”Me olemme lähdössä”, Ophelie sanoi hiljaisella äänellä. Gangrel tuli aivan hänen eteensä, niin että Ophelie saattoi haistaa otuksesta lähtevän vanhan veren ja viemärin löyhkän. Sen karvainen, tylppäkuonoinen naama oli pinttyneen veren peitossa. Ophelieta ällötti.

”Te lähdette mukaan tai te kuolette”, Gangrel sanoi ja painoi pitkät kyntensä Ophelien kaulalle. Hetken Ophelie harkitsi käyttävänsä dominatea. Mutta hän tiesi, että siitä toinen Gangrel pillastuisi niin, ettei Opheliella ja Mauricella ehkä olisi aikaa paeta. Dominate oli näiden uusien vampyyrihallitsijoiden mielestä häväistys ja saatanan keksintöä. Ophelie ei ollut valmis kuolemaan. Eikä näyttänyt olevan Mauricekaan. Niinpä he lähtivät varovasti, katseet lattiaan luotuina pois junasta. Ophelie kuuli, miten ihmiset heidän takanaan huokasivat helpotuksesta.

He kulkivat vaiti katakombeissa. Matka pimeässä tunnelissa oli pitkä ja Mauricella oli vaikeuksia nähdä ilman herkennettyjä aisteja. Ophelie piti häntä kädestä. He eivät voineet taittaa matkaa maan pinnalla, sillä poliisi jahtasi Gangreleita. Tällaista siis oli Nosferatujen ja Gangrelien elämä, Ophelie ajatteli. Mutta vaikka hirviömäinen ulkomuoto vaatikin piiloutumista ihmisten katseilta, se ei silti vaatinut elämään kuin eläimet saastan keskellä. Vai vaatiko? Ainakaan Gangrelit eivät näyttäneet perustavan peseytymisestä tai asuinalueensa siistimisestä.

Nosferaturuhtinaan hovi sijaitsi syvällä vanhoissa katakombeissa. Kauhukseen Ophelie näki seinään hakattuja Sabbatin tunnuksia. Oliko paikka ollut ennen Sabbatin hallussa? Nyt sen kuitenkin kansoittivat Nosferatut, Gangrelit ja muutamat aivan ihmisen näköiset, mutta likaiset ja resuiset vampyyrit, joiden klaanista Opheliella ei ollut tietoa. Ophelie erotettiin Mauricesta. Mauricea alettiin raahata kohti suurta salia, ja Ophelie vietiin kapeaan tunneliin, jonka varrelle oli rakennettu vankisellejä. Yhteen niistä Ophelie tyrkättiin. Hän jäi hetkeksi yksin pimeään.
Lopulta lyhyt ja laiha Nosferatu tuli hakemaan Ophelieta. Hän virnisteli ilkeästi ja työnsi kielensä ulos epämuotoisesta suustaan.
”Ruhtinas haluaa tavata sinut”, Nosferatu sanoi kähellä äänellä.

Ophelie lähti otuksen mukaan. Kun he pääsivät suurempaan käytävään, hän näki Mauricen. Veli riippui kahleissa ja hänen ympärillään oli joukko nauravia Nosferatuja ja Gangreleita. Yksi Nosferatu, jolla oli pyövelin huppu päässään, ruoski Mauricea metalliketjulla, jonka se ensin kasteli polttonesteessä ja sytytti sitten palamaan. Ophelie käänsi katseensa pois. Häntä pelotti ja kuvotti. Tätäkö ruhtinaan tapaaminen tarkoitti? Ophelie ajatteli onnettomana, että olisi ollut parempi kuolla jo junassa.

Suuressa valtaistuinsalissa loistivat lukuisat kattokruunut. Se olisi ollut groteskilla tavalla korea, ellei se olisi ollut niin törkyinen. Lattialla lojui puoliksi kaluttuja raatoja ja ruumiinosia. Ophelie näki, että vampyyrien joukossa oli paljon eläimiä, etupäässä katukoiria. Kenties ruhot oli jätetty niitä varten. Keskellä salia, suurella valtaistuimella, istui paksu Nosferatu. Sillä oli yllään ruosteenpunainen kaapu ja päässään kruunu. Ophelieta saattamassa ollut Nosferatu painoi Ophelieta olkapäästä. Ophelie mulkaisi otusta. Kyllä hän pakottamattakin tajusi, että tämän paksun itsevaltiaan eteen oli polvistuttava.

”Minä olen Seraphim, sinun ruhtinaasi”, Nosferatu sanoi. Ophelie oli vaiti.

”Sinun on vannottava palvelevasi minua ja minä annan sinun elää, vaikka oletkin vähempiarvoinen otus”, Nosferatu jatkoi. Ophelie oli edellen vaiti. Hän oli kyllin älykäs tajutakseen, että tässä kohden ei auttanut viisastella.

”Mikä sinun klaanisi on?” Nosferatu kysyi. Ophelie oli hetken vaiti ja sanoi sitten, katse edelleen lattiaan luotuna:

”Ventrue.”

Hän kuuli ympäriltään vihamielistä murinaa ja puhetta. Seraphim vaiensi alaisensa käsieleellä.

”Miltä sinusta nyt tuntuu, Ventrue, kun me olemme osoittaneet sinulle sinun oikean paikkasi?” Seraphim kysyi.

Ophelie kihisi raivosta. Hän kuitenkin nieli pistävän vastauksensa.
”Jos te olette kaupungin uusi ruhtinas, minä olen teidän alaisenne”, Ophelie vastasi.

”Minä olen uusi ruhtinas”, Seraphim sanoi mahtavalla äänellä. ”Ja nyt on alkanut uusi aika. Sorrettujen aika. Niiden aika, joiden oikeus hallita vietiin tuhansia vuosia sitten. Ja sinä ja sukulaisesi saatte vuorostanne kokea, mitä on alistetun osa. Se on sinun osasi tässä kaupungissa ja tässä maailmassa. Ymmärrätkö?”

Ophelie nyökkäsi. Jos tällä saattoi välttää tulisen ruoskan iskut, niin olkoon sitten.

”Hyvä”, Sanoi Seraphim ja kuulosti tyytyväiseltä. Ophelie kuitenkin kuuli pettynyttä muminaa ympärillään.

”Minulla on sinulle käyttöä”, Seraphim jatkoi. ”Minä teen sinusta silmäni ja korvani ihmisten maailmassa. Minä teen sinusta käskyjeni välikappaleen, sinä levität ihmisille minun tahtoani. Sinä palvelet minua orjanani ja sinun kauttasi minä orjuutan ihmiset.”

Ophelie nosti ensimmäistä kertaa katseensa ja tarkkaili paksua Nosferatua.
”Miksi minä?” Ophelie kysyi. ”Tietysti pystyn siihen, jos se on teidän tahtonne”, hän lisäsi sitten nopeasti.

”Sinulla on voimaa hallita ihmisiä”, Seraphim sanoi. ”Sinulle on annettu kyky hallita tahtosi voimalla ja saada ihmiset pelkäämään ja rakastamaan sinua. Näitä voimia minä käytän sinun kauttasi.”

Ophelie olisi halunnut huomauttaa, että nämä voimat olivat kenties merkki siitä, että hänen klaaninsa oli tarkoitettu hallitsevaan asemaan. Mutta se huomautus olisi saattanut maksaa hänelle hänen henkensä.

”Kerrohan minulle, mitä sinulle on opetettu klaanistasi? Mistä sinun voimasi tulevat?” Seraphim kysyi kuivasti.

Ophelie katsoi häntä hätääntyneenä. Mikä testi tämä oli? Hänen piti nyt olla varovainen, sillä hän ei saanut loukata Nosferatuja. Ophelien onneksi hänen sirensä oli ollut tavallista camarillalasta kiinnostuneempi vampyyrien myyteistä.

”Kain hallitsi ensimmäisessä kaupungissa”, Ophelie aloitti varovasti. ”Kun Kain oli poissa, hän määräsi yhden jälkeläisensä jälkeläisistä hallitsemaan hänen puolestaan. Tämä johtui siitä, että Ventrue, Kainin jälkeläisen jälkeläinen, oli voimakas sotapäällikkö ja tottunut johtamaan joukkoja. Ventrue johti kaupunkia palvellakseen Kainia tämän tahdon mukaisesti.”

Saliin laskeutui hetken hiljaisuus. Ilmeisesti Seraphimin hovi ei ollut osannut odottaa tällaista vastausta.
”Sinä siis palvelet mielelläsi johtajaasi?” Seraphim kysyi ivallisesti. Ophelie ei vastannut.

”Se on hyvä”, Seraphim jatkoi. ”Mutta en luota pelkkiin sanoihin. Siksi minä käytän kahleista voimakkainta ja sidon sinut itseeni. Sinä saat rakastaa ja palvella minua ja minä teen sinusta orjakuningattareni.”

Sen sanottuaan Nosferatu avasi ruosteenpunaisen kaapunsa ja viilsi reiteensä, vastenmielisen lähelle nivusiaan, syvän haavan. Ophelie tuijotti eteensä. Hänen vaihtoehtonsa olivat vähissä. Jos hän kieltäytyisi, hän kokisi Mauricen kohtalon. Kuinka monta vampyyria nämä otukset olivat jo kiduttaneet hengiltä? Ja kuinka paljon nöyryytystä Ophelie kestäisi ennen kuin rukoilisi kuolemaansa? Ajatus verisiteestä Nosferatujen johtajaan tuntui vastenmieliseltä. Mutta se takaisi joka tapauksessa hänelle lisää aikaa. Ophelie astui Seraphimin eteen, polvistui ja joi hänen vertaan. Ympärillä oleva hovi ulvoi naurusta. Ophelie yritti karistaa heidät mielestään.

”Hyvin tehty”, Seraphim sanoi. ”Teet tämän uudelleen vielä kahtena yönä niin pääset pois sellistäsi.”

Sen sanottuaan Seraphim viittelöi kaksi Nosferatua saattamaan Ophelien takaisin pimeään, haisevaan selliin.

Ophelie maistoi Nosferatun ällöttävän, kylmän veren suussaan. Häntä oksetti. Maurice makasi viereisen sellin lattialla kippurassa ja tuskissaan. Ophelie ojensi kättään kalterien välistä ja koitti koskea häneen.
”Maurice, anna minulle vertasi. Muuten joudun palvelemaan sitä Nosferatua lopun ikuisuuteni”, Ophelie kuiskasi.

”Mitäs aloit huoraamaan sille hirviölle”, Maurice ärähti yhteenpurtujen hampaiden lomasta. ”Minä tarvitsen itse vertani.”

”Minä yritän vain pelastaa meidät, mutta minä tarvitsen sinua”, Ophelie pyysi.

”Sinä saat vatsasi täyteen, joten ole tyytyväinen”, Maurice ärähti takaisin. ”Nauti nyt asemastasi, ruhtinaan huora.”

Ophelie tulistui, hän olisi halunnut repiä veljensä kappaleiksi siihen paikkaan. Oli Mauricen onni, että kalterit olivat heidän välillään. Ophelie kävi makaamaan maahan ja puristi sormensa kivilattiaa vasten.

”Kain, anna minulle voimaa selvitä tästä”, hän sanoi.

Kolmantena yönä Ophelie palasi selliinsä pää sumuisena. Seraphim oli nauttinut alkoholia enemmän kuin paksun Nosferatun keho kesti. Ophelie oli saanut siitä myrkystä osansa. Hän vilkaisi Mauricen selliin. Maurice makasi liikkumattomana, tulisten ruoskien jäljet selvästi näkyvissä vaaleassa ihossa. Veli oli mennyttä, Ophelie ajatteli, mutta ei tuntenut sympatiaa. Hän lysähti sellinsä lattialle ja yritti keskittää katseensa katossa olevaan hämähäkinseittiin. Päässä pyöri vinhasti. Viemärin löyhkä leijui sellissä ja kaikkialla Ophelien ympärillä. Se tuntui pinttyneen hänen ihoonsa, vaatteisiinsa ja vaaleisiin hiuksiinsa. Ophelie oksensi. Hän vihasi Seraphimia, sitä paksua, haisevaa Nosferatua. Sitä ja sen kurjia alaisia. Jos hän vain kykenisi, hän tappaisi ne kaikki.

Yhtäkkiä Ophelie havahtui ajatuksistaan. Hän nousi istumaan ja pyyhki kasvonsa kämmeniinsä. Hän tajusi todellakin vihaavansa Seraphimia. Jos hänellä olisi tilaisuus, hän tappaisi otuksen. Tai hän voisi aivan yhtä hyvin paeta kaupungista iäksi. Nämä tunteet olivat aitoja, mutta Ophelie tiesi, ettei hänen pitäisi ajatella niin. Hän oli juonut kolmena yönä perätysten Seraphimin verta. Hänen olisi kuulunut rakastaa Nosferatua, palvoa maata sen ällöttävien jalkojen alla. Ophelie oli oivalluksestaan iloinen, mutta myös hämmentynyt. Hän tiesi, ettei sen pitäisi olla mahdollista, mutta Seraphimin veri ei ollut orjuuttanut Ophelieta. Nyt Opheliella oli todellinen tilaisuus muuttaa kaupungin valta-asemia ja pelastaa ne vampyyrit, jotka vielä pelastettavissa olivat. Mutta hänen oli oltava hyvin varovainen ja hyvin ovela. Hänen vangitsijansa eivät saaneet tietää, ettei Ophelie ollut orjuutettu. Helpottuneena tästä pienestä toivonkipinästä Ophelie asettui jälleen makaamaan. Hän muisteli sirensä kertomusta Kainista, joka oli ollut vastaavanlaisessa tilanteessa orjuutettuna, mutta joka oli vapautunut orjuuttajansa kahleista. Ophelie hymyili. Vanhoissa myyteissä oli kuin olikin ohjeita, joita nykypäivän vampyyri pystyi soveltamaan. Ophelien oli vain annettava, vaikka se vastenmieliseltä tuntuikin, Seraphimin uskoa, että Ophelie oli hänen orjansa. Aika kostaa koittaisi kyllä vielä, kunhan Ophelie olisi kärsivällinen.
Kuva
Avatar
kardinaali
 
Viestit: 503
Liittynyt: 19.11.2009 12:34


Paluu Lontoo 1890

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron