Lopun jälkeen

Sabbatpeli viktoriaanisessa Lontoossa.

Lopun jälkeen

ViestiKirjoittaja Kronus » 01.04.2017 13:13

Osa 1

Olenko minä mielestäsi hyvä piispa, vanha ystävä? Omasta mielestäni minä olen. Jotkut kai pitävät minua puolueellisena, että kohtelen toisia suosiollisesti. En väitäkään olevani puolueeton piispa, paitsi tietysti Sabbatin pyhissä rituaaleissa, jotka otan ehdottoman vakavasti. Mutta piispan velvollisuuksiin kuuluu muutakin kuin rituaalit, nimittäin kaupungin kainiittien johtaminen Sabbatin arvojen nimissä. Sabbatin periaatteisiin kuuluvat vapaus ja veljeys, mutta ei tasa-arvo.

Jotkut sanovat etten pidä antitribuista. Toivottavasti sinä tiedät ettei asia ole niin. Mutta monet - erityisesti monet antitribut - kuvittelevat että ollakseen todellisia vampyyreita heidän tarvitsee vain hylätä Camarilla ja sen lait. Että ollakseen vampyyreita heidän tulee vain jättää tekemättä mitä he tekisivät ihmisenä, tai tehdä päinvastoin. Tai että yksi rituaali ja Sabbatin jäsenyys voi tehdä heistä täydellisiä vampyyreita. Sinä tiedät ettei se riitä. On mielen vajavuutta tai laiskuutta kuvitella että nämä lopulta merkitsevät mitään jollei kykene luopumaan ihmisyydestään, ja sellaiseen en voi kannustaa, varsinkaan piispana. Piispan on näytettävä tietä suosimalla niitä jotka edustavat Sabbatin todellisia tarkoitusperiä.

Tiedän että kaikki eivät kykene käsittämään sitä, mutta vain ihmisyydestään luopunut vampyyri on todellinen, Kainin perinnön arvoinen vampyyri. Minä olen tiennyt sen alusta lähtien. Kun odotin vankilassa teloitustani, Jumalan pettämänä, minä hylkäsin omani. Ymmärsin silloin ettei tämä maailma välitä ihmisistä, ei aatelisista sen enempää kuin talonpojista. Kirosin Luojan ja otin takaisin kaiken minkä olin Hänelle uhrannut. Juuri silloin Hirune saapui luokseni kammottavan pimeyden muodossa ja muutti minut.

Kun muuttumiseni jälkeen Peto oli ensimmäisen kerran tullut esiin ja sitten hiljeni, olin jo tappanut ihmisen, ensimmäistä kertaa itseni tähden. Se oli uhri minulta minulle. Kainin veressä uinuva Peto oli näyttänyt minulle miten maailma todella toimii. Minun oli yhtä aikaa kylmä ja kuuma, ja uhri antoi minulle voiman ja selkeyden joita en ollut koskaan kokenut. Pedon voimilla hyökkäsin ulos vankilastani ja karkasin yön syliin, joka oli pimeydessään kirkkaampi kuin koskaan ennen. Kammottava varjo seurasi mykkänä kannoillani läpi kaupungin, kunnes lopulta Hirune paljasti oikean muotonsa minulle.

Olenko koskaan kertonut sinulle Hirunesta? Hän on ranskalainen baski, Columbuksen ja Lutterin aikalainen. Hän on niitä joita klaanini piirissä kutsutaan mystikoiksi. Niitä jotka kiinnostuvat varjoistaan pakkomielteisesti, niin että lopulta muuttavat maan alle välttyäkseen kaikelta valolta tai järjestävät kekkereitä pelkille varjolonkeroille.

Hän kuvitteli että minä olisin samanlainen. Hän oli tullut silloin, vallankumouksen aikaan, Pariisiin, luullakseni tutkimaan oliko maailmanloppu alkanut. Hän kiinnostui minusta aluksi siksi että olin keskellä kaikkea silloin kun hirmuhallinto otti vallan - niin hän ainakin sanoi minulle. Minä luulen että häntä kiinnosti enemmän pappien ja kirkonmiesten summittainen lahtaus kuin itse hirmuvallan periaatteet.

Hän jaksoi aina muistuttaa ettei hänellä ikinä ollut aikomustakaan ottaa jälkeläistä, vaikka hän olikin tehnyt minusta sellaisen. Tyypillistä naiselle. Hän sanoi että se oli kohtalon sanelemaa, mistä olemmekin molemmat samaa mieltä - karkealla tasolla. Niitä harvoja hyödyllisiä asioita joita hän minulle opetti oli se että vain luopumalla ihmisyydestään voi tulla aidoksi vampyyriksi, missä hän olikin oikeassa. Eikä hänellä juuri ollut sanottavaa tai kärsivällisyyttä muille kuin aidoille vampyyreille.

Hirune kertoi minulle heti ettei häntä tippaakaan kiinnostanut opettaa kenellekään miten ihmisyydestä päästään eroon. Mutta hän oli valinnut minut, koska minulle sitä ei tarvinnut opettaa. Minä olin valmis sukeltamaan suoraan pimeyteen, hänen sanojensa mukaan, mutta hän oli liian uppoutunut rakastamaansa pimeyteen tietääkseen mistä puhui. Luulen että hän halusi vain näyttää omalle sirellensä olevansa oikeassa jossakin vanhassa riidassa heidän välillään.

Hirune yritti valistaa minua varjomaailman laeissa ja esoteerisessa filosofiassa samalla kun minä yritin tulla sinuiksi aina raivoavan ja nälkäisen Pedon kanssa. Me molemmat turhauduimme. Hirune halusi palavasti opettaa, mutta hän ei yrittänytkään opettaa minulle mitään hyödyllistä, ja se alkoi hiertää välejämme. Tiedätkö miten turhauttavaa on yrittää selittää sitä naiselle joka muuttuu varjoksi heti kun hetkeksi menetät itsehillintäsi? Olisin varmasti tappanut hänen jos olisin voinut. Mutta en voinut, joten sen sijaan opettelin suuntaamaan Pedon raivon johonkin muuhun, hedelmällisempään. Toisinaan jopa onnistuin.

Kohtalo oli silti tuonut meidät yhteen syystä, vaikka olikin käymässä selväksi ettei syy ollut mitä Hirune luuli sen olevan. Ihmisenä minä hylkäsin Jumalan, ja vampyyrina sain voimat ja vallan elää maailmassa ilman Jumalaa. Vaikeuksistani huolimatta tajusin pian ettei kohtalo ollut johdattanut minua Hirunen luokse, vaan Hirunen minun luokseni. Hän sanoi sen itsekin; että olin tehnyt jotain mihin ihmiset eivät yleensä kykene. Olin hylännyt Jumalan ja tarkoittanut myös sitä. Hirune erehtyi luulemaan että minusta teki erityisen se, että kykenisin seuraamaan hänen jälkiään, kun todellisuudessa minun oli määrä luoda oma polkuni.

Silloisessa tilassani Hirunen vakuuttaminen tästä oli haastavaa. Kun hän lopulta ymmärsi asian, hän oitis pieksi minut kuoleman rajamaille. Kun Peto minussa hiljeni, olin halvaantunut, kyvytön korjaamaan murskattua ja särkevää kehoani, puuvaarna sydämessäni. En voinut puhua, mutta kuulin Hirunen puhuvan minulle. Hän oli pettynyt, mutta silti sitä mieltä että minut oli tarkoitettu vampyyriksi. Eikä Hirune myöskään aikonut myöntää sirelleen olleensa täysin väärässä. Hän sanoi etsivänsä minulle toisen opettajan. Mutta hän sanoi myös ettei tilani ollut hyvä, ja että minulla tuskin olisi aikaa odottaa uuden opettajan löytymistä. Peto saattaisi piankin ottaa minusta vallan, mikä olikin totta. Hirune kuljetti minut jonkin pilkkopimeän ja tunkkaisen kellarin uumeniin, jossa vaivuin pian syvään horrokseen.
"The generation of random numbers is too important to be left to chance."
-Robert R. Coveyou
Avatar
Kronus
 
Viestit: 327
Liittynyt: 19.11.2009 12:57

Paluu Lontoo 1890

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron