Pariisi 1937
Lähetetty: 26.07.2017 14:02
Pariisi, kevät 1937
Lambert Fontaine pysäköi autonsa Avenue Montaignen varrelle. Sen lähemmäs hän ei uskonut pääsevänsä näyttelyaluetta. Kuorma-autot tukkivat tien valtaville monumenteille, jotka kohosivat molemmin puolin Marsin kenttää. Lambert huokasi. Ennen talouskriisiä hän oli ollut Le Figaron tähtitoimittaja. Lambertin erityisala oli ollut rikosuutiset. Hän oli myös kirjoittanut rikosaiheista kolumnia Le Figaron kerran kuukaudessa ilmestyvään erikoisnumeroon. Hän oli ollut kuuluisa ja hän oli ollut lehdelleen korvaamaton. Hänen palkkansa oli hiponut pilviä. Juuri se Lambertia nyt suututti. Talouskriisin iskettyä Ranskaan kaikessa voimassaan tammikuussa 1930, Lambert oli äkkiä joutunut luopumaan etuoikeutetusta asemastaan. Parissa viikossa hän oli menettänyt suuripalkkaisen työnsä ja siirtynyt takaisin tavalliseksi rivitoimittajaksi. Tuhlaileva elämäntyyli teetettyine pukuineen, ravintolaillallisineen ja samppanjalaseineen oli taakse jäänyttä elämää. Hän oli joutunut muuttamaan hulppeasta kattohuoneistostaan pieneen vuokrayksiöön keskikaupungin laitamille. Ainoa asia, mikä Lambertia enää lohdutti, oli se, ettei hän ollut talouskriisin ainoa uhri.
Eikä talouskriisi suinkaan ollut ainoa kriisi, jonka Eurooppa oli kohdannut. Puikkelehtiessaan kuorma-autojen lomassa Lambert ei voinut olla miettimättä, miten kauan Eurooppa vielä kestäisi alati kiristyvää ilmapiiriä. Neuvostoliiton ja Saksan maailmannäyttelyä varten pystyttämät valtavat monumentit loivat pitkät varjonsa Pariisin ylle. Se oli enne, Lambert ajatteli. Sotaa Eurooppa viimeiseksi kaipasi, etenkin kuin Euroopan maat yrittivät tehdä yhteistyötä hirviöiden torjunnassa. Se yhteistyö oli tosin kymmenessä vuodessa ehtinyt rakoilla ja muuttua useaan kertaan. Jokainen valtio pyrki hyötymään näistä yliluonnolliselta vaikuttavista otuksista, joille tiedemiehet eivät edelleenkään olleet löytäneet sopivaa määritelmää. Hyötymään sen sijaan, että pyrkisivät tuhoamaan ne. Tavalliset ihmiset kansallisuuteen katsomatta vaativat johtajiltaan, että nämä takaisivat heidän turvallisuutensa ja varustaisivat armeijat hirviöitä vastaan. Otukset olisi tuhottu viimeistä yksilöä myöten jo vuosia sitten, jos valtioiden päämiehet olisivat niin halunneet. Viimeisen vuoden sisällä tilanne oli muuttunut suorastaan järjettömäksi. Iso-Britannia syytti Saksaa siitä, että se pyydysti hirviöitä sotilaallisiin tarkoituksiin, vaikka Neuvostoliitto oli syyttänyt Isoa-Britanniaa samasta asiasta vain muutama kuukausi aikaisemmin. Kukaan ei välittänyt siitä, että tavalliset kansalaiset olivat jääneet vaille turvaa yöllisiltä hyökkääjiltä ja talouskriisin myötä vaille toimeentuloa. Pariisi ei ollut mikään poikkeus, kurjuuden saattoi nähdä kaikkialla.
Lambert pysähtyi suuren kuorma-auton viereen ja havaittuaan, että auto peitti hänen kulkureittinsä, hän nojautui auton konttia vasten ja sytytti tupakan. Autoa ajavat miehet puhuivat kieltä, jota Lambert ei ymmärtänyt. Hän puhalsi ilmaan paksua savua ja yskäisi. Hänen oli kertakaikkiaan lopetettava tupakointi nyt, kun hänellä ei enää ollut varaa laadukkaisiin savukkeisiin.
Äkkiä Lambert keksi maailmannäyttelyä rakentavien työmiesten joukossa kolme hahmoa, jotka eivät näyttäneet kuuluvan rakennusmiesten joukkoon. Jos joku taho tässä hulluksi muuttuneessa Euroopassa vielä välitti tavallisista ihmisistä, niin nämä miehet. Lambertille, kuten kaikille pariisilaisille, oli tullut tutuksi punaiset takit ja mustat viitat. Kardinaaliruhtinaan miehet partioivat Pariisin kaduilla öisin ja pitivät ne suhteellisen turvallisina. Lambert oli tullut tekemään lehteen juttua maailmannäyttelyn rakennustöistä, mutta hän ei malttanut olla menemättä puhumaan kardinaaliruhtinaan miehille. Kenties hän saisi heiltä haastattelun.
”Iltapäivää, herrat”, Lambert sanoi ja tervehti miehiä. Kaikki kolme kääntyivät katsomaan Lambertia tuima ilme kasvoillaan. Kardinaaliruhtinaan miehet olivat tunnettuja siitä, etteivät he juuri puhuneet kenenkään kanssa. Lambert oli kuitenkin päättänyt yrittää.
”Olen toimittaja Le Figarosta”, Lambert sanoi ja näytti toimittajakorttiaan. ”Olen tekemässä juttua maailmannäyttelystä, mutta olisin kiitollinen, mikäli haluaisitte antaa erityishaastattelun. Näyttely tuo Pariisiin paljon turisteja, jotka varmasti ovat huolissaan turvallisuutensa puolesta.”
Miehet eivät vastanneet. Lambertille tuli tukala olo. Hänestä tuntui siltä, kuin miehet olisivat repineet hänet katseellaan kappaleiksi. Kuin selvittääkseen, mikä hän oli miehiään. Lambert laski katseensa ja jäi tuijottamaan kenkiensä kärkiä. Niissä oli kuraa, Lambert ajatteli. Hänen pitäisi kotiin päästyään puhdistaa kengät huolellisesti. Hän kuuli, miten kardinaaliruhtinaan miehet kääntyivät ja kävelivät pois hänen luotaan. Epäröiden Lambert nosti katseensa. Miehiä ei enää näkynyt. Lambert päästi pitkän huokaisun ja tunsi hien valuvan selkäänsä pitkin. Mitä nämä miehet oikein olivat?
”Evening, sir”, Lambert kuuli jonkun tervehtivän selkänsä takaa. Hän kääntyi ympäri ja näki pukuun pukeutuneen herrasmiehen, joka nosti hiukan hattunsa lieriä tervehdykseksi.
”I…. ah, don´t…. speak english”, Lambert änkytti.
Vieras herrasmies hymyili ja nyökkäsi:
”Ymmärrän. Onneksi minä puhun ranskaa. Corwin McLevitt”, mies sanoi ja tarjosi kättään. Lambert tarttui siihen hiukan hölmistyneenä:
”Lambert Fontaine”, Lambert vastasi. ”Olen toimittaja LeFigarosta”, hän lisäsi. Vieras mies hymyili, mutta ei heti vastannut.
”Oletteko te täällä maailmannäyttelyn rakennustöissä?” Lambert tiedusteli.
Britti lakkasi hymyilemästä ja pudisti päätään. Hän vaikutti edelleen ystävälliseltä, mutta myös kiusaantuneelta. Lambert mietti, että tämä taisi olla sitä kuuluisaa brittien pidättäytyneisyyttä.
”Ei, en ole rakennustöissä. Mutta olen tullut töihin maailmannäyttelyn ajaksi.” Britti vastasi sitten ja näytti Lambertille pukunsa rintamuksessa olevaa kultaista rintaneulaa. Lambert kumartui katsomaan sitä tarkemmin. Siinä oli paperikääröä etusorkissaan pitelevä karitsa, jonka takana loisti aurinko. Lambert ei ollut koskaan nähnyt sellaista kuvaa, mutta ymmärsi sen olevan uskonnollinen symboli.
”Koska olet toimittaja”, britti jatkoi, ”Toivoisin, että kirjoittaisit lehteesi meistä. Laita lehteesi iso kuva tästä kristussymbolista ja kerro, että kaikki miehet ja naiset, joiden vaatteissa tämä rintaneula on, ovat täällä ihmisiä varten. Me partioimme kaduilla, hotelleissa, puistoissa ja ravintoloissa. Jos joku näkee hirviöitä, joutuu hyökkäyksen uhriksi tai näkee tai kuulee mitään poikkeavaa, he voivat ilmoittaa meille. Meille saa tulla puhumaan ja me autamme ja kuuntelemme kaikkia.”
”Keitä te olette?” Lambert kysyi samalla, kun kirjoitti pikakirjoituksella lehtiöönsä juuri kuulemaansa.
”Olemme Uusi Kirkkojen Maailmanneuvosto, tai paremminkin neuvoston palkkaamia työntekijöitä. Me olemme Kristuksen sotureita.”
Lambert räpäytti silmiään. Mies ei todellakaan näyttänyt soturilta, mutta sitä hän ei uskaltanut sanoa ääneen. Vaikka mies vaikutti ystävälliseltä, hän saattoi olla aivan yhtä kummallinen kuin kardinaaliruhtinaan miehet.
”Teettekö te yhteistyötä poliisin ja kardinaaliruhtinaan kanssa?” Lambert tiedusteli.
”Poliisin kanssa kyllä, niin paljon kuin se on mahdollista”, mies vastasi. Sitten hänen ilmeensä synkistyi:
”Kardinaaliruhtinaan miesten kanssa emme ole yhteistyössä. He eivät ole valmiita siihen.”
Lambertia puistatti. Hän muisti hyvin äskeisen kohtaamisensa punatakkisten miesten kanssa.
”Kerrohan, herra Fontaine, oletko koskaan tavannut kardinaaliruhtinasta tai nähnyt hänen kuvaansa? Onko hän antanut koskaan mitään lausuntoja?” Britti kysyi.
Lambert mietti hetken ja pudisti sitten päätään:
”E-en, nyt kun kysyt. En.”
Se tuntui Lambertista oudolta. Miksi kukaan ei tiennyt, kuka kardinaaliruhtinas oli? Nyt kun Lambert mietti asiaa, hän tajusi, että se oli typerää. Tottakai heidän pitäisi tietää, millainen mies tämä vaikutusvaltainen kardinaaliruhtinas oikein oli.
”Toimittajana minun varmaan pitäisi ottaa siitä selvää”, Lambert mutisi itsekseen.
”Ota, mutta ole varovainen. Se voi olla vaarallista”, britti sanoi. Sitten hän laittoi käden taskuunsa ja otti sieltä esiin pienen pahvikortin. Siinä oli erään pariisilaisen hotellin yhteysteidot.
”Jos joudut vaikeuksiin tai sinusta alkaa tuntua siltä, ettet ole turvassa, soita tähän hotelliin ja kysy minua. Autan sinua koska vain.”
Sen sanottuaan britti tervehti hyvästiksi ja lähti. Lambert jäi tuijottamaan miehen perään, kunnes tajusi, että hänen oli alettava kirjoittaa juttua lehteen. Lambert ei voinut tietää mitä päätoimittaja pitäisi hänen ajatuksestaan kirjoittaa Uuden Kirkkojen Maailmanneuvoston sotilaista, mutta se oli ainoa aihe, minkä hän tällä retkellä oli saanut. Ja se oli tärkeä aihe, ainakin tavalliset kansalaiset pitäisivät siitä.
Lambert Fontaine pysäköi autonsa Avenue Montaignen varrelle. Sen lähemmäs hän ei uskonut pääsevänsä näyttelyaluetta. Kuorma-autot tukkivat tien valtaville monumenteille, jotka kohosivat molemmin puolin Marsin kenttää. Lambert huokasi. Ennen talouskriisiä hän oli ollut Le Figaron tähtitoimittaja. Lambertin erityisala oli ollut rikosuutiset. Hän oli myös kirjoittanut rikosaiheista kolumnia Le Figaron kerran kuukaudessa ilmestyvään erikoisnumeroon. Hän oli ollut kuuluisa ja hän oli ollut lehdelleen korvaamaton. Hänen palkkansa oli hiponut pilviä. Juuri se Lambertia nyt suututti. Talouskriisin iskettyä Ranskaan kaikessa voimassaan tammikuussa 1930, Lambert oli äkkiä joutunut luopumaan etuoikeutetusta asemastaan. Parissa viikossa hän oli menettänyt suuripalkkaisen työnsä ja siirtynyt takaisin tavalliseksi rivitoimittajaksi. Tuhlaileva elämäntyyli teetettyine pukuineen, ravintolaillallisineen ja samppanjalaseineen oli taakse jäänyttä elämää. Hän oli joutunut muuttamaan hulppeasta kattohuoneistostaan pieneen vuokrayksiöön keskikaupungin laitamille. Ainoa asia, mikä Lambertia enää lohdutti, oli se, ettei hän ollut talouskriisin ainoa uhri.
Eikä talouskriisi suinkaan ollut ainoa kriisi, jonka Eurooppa oli kohdannut. Puikkelehtiessaan kuorma-autojen lomassa Lambert ei voinut olla miettimättä, miten kauan Eurooppa vielä kestäisi alati kiristyvää ilmapiiriä. Neuvostoliiton ja Saksan maailmannäyttelyä varten pystyttämät valtavat monumentit loivat pitkät varjonsa Pariisin ylle. Se oli enne, Lambert ajatteli. Sotaa Eurooppa viimeiseksi kaipasi, etenkin kuin Euroopan maat yrittivät tehdä yhteistyötä hirviöiden torjunnassa. Se yhteistyö oli tosin kymmenessä vuodessa ehtinyt rakoilla ja muuttua useaan kertaan. Jokainen valtio pyrki hyötymään näistä yliluonnolliselta vaikuttavista otuksista, joille tiedemiehet eivät edelleenkään olleet löytäneet sopivaa määritelmää. Hyötymään sen sijaan, että pyrkisivät tuhoamaan ne. Tavalliset ihmiset kansallisuuteen katsomatta vaativat johtajiltaan, että nämä takaisivat heidän turvallisuutensa ja varustaisivat armeijat hirviöitä vastaan. Otukset olisi tuhottu viimeistä yksilöä myöten jo vuosia sitten, jos valtioiden päämiehet olisivat niin halunneet. Viimeisen vuoden sisällä tilanne oli muuttunut suorastaan järjettömäksi. Iso-Britannia syytti Saksaa siitä, että se pyydysti hirviöitä sotilaallisiin tarkoituksiin, vaikka Neuvostoliitto oli syyttänyt Isoa-Britanniaa samasta asiasta vain muutama kuukausi aikaisemmin. Kukaan ei välittänyt siitä, että tavalliset kansalaiset olivat jääneet vaille turvaa yöllisiltä hyökkääjiltä ja talouskriisin myötä vaille toimeentuloa. Pariisi ei ollut mikään poikkeus, kurjuuden saattoi nähdä kaikkialla.
Lambert pysähtyi suuren kuorma-auton viereen ja havaittuaan, että auto peitti hänen kulkureittinsä, hän nojautui auton konttia vasten ja sytytti tupakan. Autoa ajavat miehet puhuivat kieltä, jota Lambert ei ymmärtänyt. Hän puhalsi ilmaan paksua savua ja yskäisi. Hänen oli kertakaikkiaan lopetettava tupakointi nyt, kun hänellä ei enää ollut varaa laadukkaisiin savukkeisiin.
Äkkiä Lambert keksi maailmannäyttelyä rakentavien työmiesten joukossa kolme hahmoa, jotka eivät näyttäneet kuuluvan rakennusmiesten joukkoon. Jos joku taho tässä hulluksi muuttuneessa Euroopassa vielä välitti tavallisista ihmisistä, niin nämä miehet. Lambertille, kuten kaikille pariisilaisille, oli tullut tutuksi punaiset takit ja mustat viitat. Kardinaaliruhtinaan miehet partioivat Pariisin kaduilla öisin ja pitivät ne suhteellisen turvallisina. Lambert oli tullut tekemään lehteen juttua maailmannäyttelyn rakennustöistä, mutta hän ei malttanut olla menemättä puhumaan kardinaaliruhtinaan miehille. Kenties hän saisi heiltä haastattelun.
”Iltapäivää, herrat”, Lambert sanoi ja tervehti miehiä. Kaikki kolme kääntyivät katsomaan Lambertia tuima ilme kasvoillaan. Kardinaaliruhtinaan miehet olivat tunnettuja siitä, etteivät he juuri puhuneet kenenkään kanssa. Lambert oli kuitenkin päättänyt yrittää.
”Olen toimittaja Le Figarosta”, Lambert sanoi ja näytti toimittajakorttiaan. ”Olen tekemässä juttua maailmannäyttelystä, mutta olisin kiitollinen, mikäli haluaisitte antaa erityishaastattelun. Näyttely tuo Pariisiin paljon turisteja, jotka varmasti ovat huolissaan turvallisuutensa puolesta.”
Miehet eivät vastanneet. Lambertille tuli tukala olo. Hänestä tuntui siltä, kuin miehet olisivat repineet hänet katseellaan kappaleiksi. Kuin selvittääkseen, mikä hän oli miehiään. Lambert laski katseensa ja jäi tuijottamaan kenkiensä kärkiä. Niissä oli kuraa, Lambert ajatteli. Hänen pitäisi kotiin päästyään puhdistaa kengät huolellisesti. Hän kuuli, miten kardinaaliruhtinaan miehet kääntyivät ja kävelivät pois hänen luotaan. Epäröiden Lambert nosti katseensa. Miehiä ei enää näkynyt. Lambert päästi pitkän huokaisun ja tunsi hien valuvan selkäänsä pitkin. Mitä nämä miehet oikein olivat?
”Evening, sir”, Lambert kuuli jonkun tervehtivän selkänsä takaa. Hän kääntyi ympäri ja näki pukuun pukeutuneen herrasmiehen, joka nosti hiukan hattunsa lieriä tervehdykseksi.
”I…. ah, don´t…. speak english”, Lambert änkytti.
Vieras herrasmies hymyili ja nyökkäsi:
”Ymmärrän. Onneksi minä puhun ranskaa. Corwin McLevitt”, mies sanoi ja tarjosi kättään. Lambert tarttui siihen hiukan hölmistyneenä:
”Lambert Fontaine”, Lambert vastasi. ”Olen toimittaja LeFigarosta”, hän lisäsi. Vieras mies hymyili, mutta ei heti vastannut.
”Oletteko te täällä maailmannäyttelyn rakennustöissä?” Lambert tiedusteli.
Britti lakkasi hymyilemästä ja pudisti päätään. Hän vaikutti edelleen ystävälliseltä, mutta myös kiusaantuneelta. Lambert mietti, että tämä taisi olla sitä kuuluisaa brittien pidättäytyneisyyttä.
”Ei, en ole rakennustöissä. Mutta olen tullut töihin maailmannäyttelyn ajaksi.” Britti vastasi sitten ja näytti Lambertille pukunsa rintamuksessa olevaa kultaista rintaneulaa. Lambert kumartui katsomaan sitä tarkemmin. Siinä oli paperikääröä etusorkissaan pitelevä karitsa, jonka takana loisti aurinko. Lambert ei ollut koskaan nähnyt sellaista kuvaa, mutta ymmärsi sen olevan uskonnollinen symboli.
”Koska olet toimittaja”, britti jatkoi, ”Toivoisin, että kirjoittaisit lehteesi meistä. Laita lehteesi iso kuva tästä kristussymbolista ja kerro, että kaikki miehet ja naiset, joiden vaatteissa tämä rintaneula on, ovat täällä ihmisiä varten. Me partioimme kaduilla, hotelleissa, puistoissa ja ravintoloissa. Jos joku näkee hirviöitä, joutuu hyökkäyksen uhriksi tai näkee tai kuulee mitään poikkeavaa, he voivat ilmoittaa meille. Meille saa tulla puhumaan ja me autamme ja kuuntelemme kaikkia.”
”Keitä te olette?” Lambert kysyi samalla, kun kirjoitti pikakirjoituksella lehtiöönsä juuri kuulemaansa.
”Olemme Uusi Kirkkojen Maailmanneuvosto, tai paremminkin neuvoston palkkaamia työntekijöitä. Me olemme Kristuksen sotureita.”
Lambert räpäytti silmiään. Mies ei todellakaan näyttänyt soturilta, mutta sitä hän ei uskaltanut sanoa ääneen. Vaikka mies vaikutti ystävälliseltä, hän saattoi olla aivan yhtä kummallinen kuin kardinaaliruhtinaan miehet.
”Teettekö te yhteistyötä poliisin ja kardinaaliruhtinaan kanssa?” Lambert tiedusteli.
”Poliisin kanssa kyllä, niin paljon kuin se on mahdollista”, mies vastasi. Sitten hänen ilmeensä synkistyi:
”Kardinaaliruhtinaan miesten kanssa emme ole yhteistyössä. He eivät ole valmiita siihen.”
Lambertia puistatti. Hän muisti hyvin äskeisen kohtaamisensa punatakkisten miesten kanssa.
”Kerrohan, herra Fontaine, oletko koskaan tavannut kardinaaliruhtinasta tai nähnyt hänen kuvaansa? Onko hän antanut koskaan mitään lausuntoja?” Britti kysyi.
Lambert mietti hetken ja pudisti sitten päätään:
”E-en, nyt kun kysyt. En.”
Se tuntui Lambertista oudolta. Miksi kukaan ei tiennyt, kuka kardinaaliruhtinas oli? Nyt kun Lambert mietti asiaa, hän tajusi, että se oli typerää. Tottakai heidän pitäisi tietää, millainen mies tämä vaikutusvaltainen kardinaaliruhtinas oikein oli.
”Toimittajana minun varmaan pitäisi ottaa siitä selvää”, Lambert mutisi itsekseen.
”Ota, mutta ole varovainen. Se voi olla vaarallista”, britti sanoi. Sitten hän laittoi käden taskuunsa ja otti sieltä esiin pienen pahvikortin. Siinä oli erään pariisilaisen hotellin yhteysteidot.
”Jos joudut vaikeuksiin tai sinusta alkaa tuntua siltä, ettet ole turvassa, soita tähän hotelliin ja kysy minua. Autan sinua koska vain.”
Sen sanottuaan britti tervehti hyvästiksi ja lähti. Lambert jäi tuijottamaan miehen perään, kunnes tajusi, että hänen oli alettava kirjoittaa juttua lehteen. Lambert ei voinut tietää mitä päätoimittaja pitäisi hänen ajatuksestaan kirjoittaa Uuden Kirkkojen Maailmanneuvoston sotilaista, mutta se oli ainoa aihe, minkä hän tällä retkellä oli saanut. Ja se oli tärkeä aihe, ainakin tavalliset kansalaiset pitäisivät siitä.